Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Moreno ( 2.12.2012 11:20)

MiR ( 1.12.2012 11:10)

k-mikko ( 1.12.2012 08:57)

MiR ( 1.12.2012 00:52)

Vernon Wellsin esittämä Bennett on harmillisen mitätön pääpahis

Omituista.

Muistot olivat tehneet miehestä paljon paholaismaisemman, vaikka todellisuudessa heppu oli vain kaljamahainen, pullonkaulahartiainen, brittiaksenttinen luuseri. Mitä tämä pahiksemme sitten tekee koko elokuvassa? Näyttää lähinnä ilkeältä ja jahtaa pitää pientä tyttöä lopputaistelun ajan kunnes on aika ottaa mittaa Arskasta...

Vernon Wells itsessään loi joka leffassa paholaismaisen uhkaavan kuvan nuorelle katsojalle, esim. Mad Max 2 ja Fortress, joissa suorastaan hieman pelkäsin näyttelijän roolihahmoja. Nyttemmin miehen sekopäinen tyyli on kieltämättä hieman elähtänyttä joka roolin kohdalla ja aiheuttaa lähinnä huvittuneisuutta. Varsinkin silloin kun mies vetää aussiaksentilla.

Mutta mitätön?

121.

Submarino



122. Madigan

Väsynyt.



123. Hot Tub Time Machine

Hyviä ideoita harvinaisen laimeasti toteutettuna. Washed up Cusack saanut kaverikseen pari nevöhöödiä, eikä ohjaajalla minkäänlaista ajoituksen tajua. Lopputulos sen mukainen.



124. The Bad and Beautiful

Nääh. Muutama hyvä näyttelijä ja tipoittain tulevat upeat kohtaukset ja twistit pitävät kyllä otteessaan, vaikka kokonaisuus on varsin unohdettava.



125. Three the Hard Way

Toinen kertakaan ei saanut minua elokuvan ystäväksi, vaikka ylipitkissä ajo- ja kävelykohtauksissa onkin jotain outoa vetovoimaa. Martin vannoi ääniraidan nimeen, joten jo siitä syystä pitää joskus katsoa kolmikko kolmannen kerran. Voi nimittäin olla että istuin just ratkaisevan kaksi metriä liian kaukana kankaalta, kun ihan kaikki dialogikaan ei sohvalle asti yltänyt.



126. Planet Terror

Is Rose MacGowan hot regardless having only one leg? No. She is hot BECAUSE she has only one leg.



127. Wrestler

On tämä edelleen hieno. Pieteetillä toteutetut pienet yksityiskohdat tikkiliiveistä nintedo-peliin ihastuttavat.



128. In the Valley of Elah

Huippukuumottavasta todellisesta keissistä viilattu hajuton, mauton ja pitkäveteinen plörinä. Näyttelijät pelastavat mitä pelastettavissa on, mutta käsittämättömän kovalla kädellä tässä heitetään talenttia hukkaan kun mitättömistä sivurooleista löytyy Brolinia, Fisheria, Sarandonia. "Tämä olisi voinut olla niin paljon parempi." (Jeesus Nasaretilainen)

Viime aikoina on lähinnä tullut tankattua kivikovaa klassikkokamaa youtubesta tai kirjaston dvdhyllystä:

Chantal Akerman: Jeanne Dielman, 23 Quai de Commerce, 1080 Bruxelles (1975) **

Claude Autant-Lara: La Traversée de Paris (1956) **

Samuel Fuller: Fixed Bayonets! (1951) ***½

Seijun Suzuki: Branded to Kill (1967) **½

Henri-Georges Clouzot: Le Salaire de la peur (1953) ***

John Ford: She Wore a Yellow Ribbon (1949) ***

Satyajit Ray: Pather Panchali (1955) ***½

Alain Resnais: L'Année dernière à Marienbad (1961) ***

Sergei Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin (1925) ***½



Yleiskommentti "ihan jees".

Barbet Schroeder :

Barfly (1987) ***

Ryyppäämään, ryyppäämään joka aamu sännätään Ja kun päivä on ohi niin lisää kännätään.

Mickey Rourke on Henry Chinaski, paikallinen juoppo, jonka elämää kuvataan "day in a life" tyylisessä elokuvassa, joka pohjautuu Charles Bukowskin tekstiin. Henry viettää aikaansa paikallisessa räkälässä, kännää, tappelee nyrkein kadulla ja iskee nyt tapaamansa Faye Dunawayn esittämän naisen. Myös nainen on viinaanmenevä ja elää rikkaan miehensä sponsoroimana. Elokuvassa seurataan todentuntuisesti parivaljakon viinanhuuruista elämää. Näyttelijävetoinen draama, kokonaisuutena hyvää keskikastia.



Lucio Fulci : Luca Il Contrabbandiere (1980) ***

Fabio Testi on rikollinen joka on muuttanut naisensa kanssa uuteen kaupunkiin isompien keikkojen perässä. Nyt kuitenkin hommat menee puihin kun rikollisen veli murhataan. Alkaa välienselvittely, jossa ei väkivallassa ja veressä säästellä. Elitistin pääsivun arvostelu on mielestäni liian ankara elokuvalle, sillä ihan kelpo keskikastin kokonaisuushan tämä on.

437.

Tom DiCillo: The Doors – When You're Strange (2009)

Doorsin ja etenkin Jim Morrisonin legendaan pureutuva musiikkidokkari, jonka ääneksi on saatu itsensä Johnny Depp. Tai kuka tietää vaikka heppu olisi tullut mukaan vapaaehtoisesti. Niin tai näin, dokkarissa on runsaasti mielenkiintoista kuvamateriaalia liskokunikaasta sekä tämän ympärillä mahtavasti soittaneesta bändistä, joka on usein jäänyt nokkamiehensä varjoon. Morrison oli nähtävästi lähinnä sekopäinen kusipää, mutta musiikki elää ikuisesti ja tässä elokuvassa sitä riitti.



438. Sergio Corbucci & Antonio Margheriti: Danza macabra / Castle of Blood (1964)

Tästä Edgar Allen Poe ‑tarinasta 60- ja 70-lukujen vampyyrielokuvien ketjussa.



439. Joshua Logan: Bus Stop (1956)

Kolmekymppinen Marilyn Monroe hohtaa tässä komediassa, joka saa rodeomiehenkin vaikuttamaan syvälliseltä ja naisia ymmärtävältä olennolta. Toisin sanoen Bus Stop on melkoinen trippi menneen Amerikan ihmeelliseen maailmaan – ja avioliiton kummalliseen voimaan.



440. Peter Greenaway: 8 ½ Women (1999)

Uh-huh, olipa taas melkoinen trippi. Greenawayn elokuvat ovat yleensä lähes teatterimaisia kokemuksia, mutta tällä kertaa walesilainen visionääri yllätti kyllä useamman kerran. Tipuin herran kyydistä joskus The Pillow Bookin aikoihin, mutta olisihan se pitänyt tietää, että The Baby of Mâconin tekijällä on vielä muutama ässä hihassaan. Viittaukset Felliniin olivat toimivia ja vaikka lopun saattoi nähdä jo hyvissä ajoin ennakkoon oli lähes kahden tunnin mittainen matka nautinnollinen.



441. Stefen Fangmeier: Eragon (2006)

Ei-niin-onnistunut sekoitus fantasiaa ja muista eepoksista napattuja palasia. Reikäjuustoa muistuttava juoni, pökkelömäinen Ed Speelers pääosassa ja loputon klisheiden viidakko. DVD-painonhallinan nimissä tuli tämäkin katsottua, mutta voisi sitä vajaat kaksi tuntia viettää paremminkin. Esimerkiksi lunta luoden tai sukkalaatikkoa järjestäen.



442. Lee Tamahori: Die Another Day (2002)

Brosnanin viimeiseksi jäänyt Bondi on edelleen 'ihan kiva', vaikka näkymätön auto onkin turhinta teknohuttua sitten kuurakettien. Perussettiä.

149.

Adaptation. (2003) ****½

Charlie Kaufman osoittaa tässä hienosti taidokkuutensa käsikirjoittajana (propsit toki Donaldillekin! ). Adaptation pistää miettimään etenkin loppupuoliskolla mutta kun elokuvan tajuaa niin se palkitsee katsojan hienosti. Vaikka Nicolas Cage ei viime vuosina olekaan tehnyt monia huikeita roolisuorituksia niin tässä elokuvassa mies on erinomaisessa vireessä. Cagen tehtävänä näytellä kahta eri henkilöä ja siinä hän onnistuu kauttaaltaan erinomaisesti, tässä onkin yksi hieno esimerkki siitä talentista minkä Cage todella omaa mutta harvemmin nykyään jaksaa hyödyntää sitä näin hienosti.



150. American Gangster (2007) ***

Ihan kelpo gangsterileffa mutta mitään klassikkoa tästä ei kyllä millään saa. Denzel Washington ja Russell Crowe tekevät ihan ok suoritukset päärooleissaan ja 70-luvun kuvauksena tämä elokuva toimii varsin hyvin. American Gangster jää kuitenkin liian heppoiseksi tapaukseksi kun kaikki tehdään niin varman päälle ja mitään syvempää tunnelatausta ei saada luotua tarinaan. Myös elokuvan pituudesta olisi voitu saksia jonkin verran pois, vähän liian laahaavalta tämä tuntui joten suht helposti voi todeta että Ridley Scott on ohjannut paljon parempiakin elokuvia urallaan.



151. D.O.A. (1950) ***

Film noir ‑topikissa tästä lisää.

Rza:

The Man with the Iron Fists (2012) *



Yrittänyttä ei laiteta mutta eipä tästä mitään positiivistakaan sanottavaa keksi. Vaivaannuttavaa räpeltämistä joka suhteessa.



Yasujiro Ozu: Passing Fancy (1933) ***



Yksinhuoltajaisä kokee ohimenevän ihastuksen mutta huomaa sitten, että perhe on kuitenkin tärkeämpi. Juurevaa mykkis-Ozua.



D. W. Griffith: Intolerance (1916) ****



Kaikkien aikojen mahtavin spektaakkeli, jonka sanoma ei ole vanhentunut tippaakaan vuosien saatossa.



André Hunebelle: Le Miracle des loups (1961) **



Jean Marais heiluu miekkamiehenä Ranskan kuninkaan ja Burgundin herttuan keskinäisistä kähinöistä kertovassa epookkiseikkailussa. Hienoa "on location" ‑kuvausta, jonka tehoja rutiinimainen ohjaus latistaa .

Aika vähän ehtinyt katsella nyt uusia leffoja.

Gessner: The Little Girl Who Lives Down the Lane (1976)



Perin juurin oudohko coctail. 13-vee Jodie Foster pyörii yksinään näkymättömän isänsä kanssa isossa, syrjäisessä talossa, käyttäytyen häiritsevästi ja talossa poikkeaa hahmoja laidasta laitaan, vuoroin ahdistelemassa Jodieta tai pelleilemässä. Musasta tuli mieleen pornoleffa, Martin Sheen oli suht hyytävä pedari, puhuttiin syvällisiä lapsista ja aikuisista ja Fosterin alastonkohtaus aiheutti hetkellisen shokin – kunnes sain selville että kyseessä oli body double. Kyllähän minä tästä pidin, vaikka hyvin hajanainen kokonaisuus olikin.



Manzor: Dédales (2003)



Tuli katsottua ainoastaan ranskaa opiskelevan eukon mieliksi, mutta tämähän olikin ihan ok. Juoni nyt ei ollut oikeasti kovin omaperäinen, vaikka twistiä twistin päälle kasattiin ja sitten vielä pari twistiä lisää. tulivat monesti mieleen. Silti tämän katsoi ihan mielellään, hyvin näytelty ja sujuvasti ohjattu.



Niin juu, Shark Night 3D tuli myös katsottua, mutta se oli aika helvetin surkea. Ei ansaitse tarkempaa analyysiä.

443.

Rob Marshall: Pirates of the Caribbean – On Stranger Tides (2011)

Joopa joo. DVD painonhallinnan nimissä tämä neljäs piraattiseikkailu tuli nyt katsottua, enkä voi sanoa olleeni kovinkaan vaikuttunut. Toki tähtitieteellinen budjetti ja laivalastillinen tähtikarismaa nostaa leffan tietylle tasolle, mutta jotenkin Geoffrey Rush ja jopa Ian McShane tuntuivat vetävän roolinsa autopilotilla. Varsinaisissa pääosissa jäin kaipaamaan myös todellista kemiaa Penélope Cruzin ja Johnny Deppin esittämien hahmojen väliltä. Viihdyttävää mutta ah, niin tyhjänpäiväistä.



444. Akira Kurosawa: Ikiru (1952)

Elämänsä viimeiset 30 vuotta byrokratian hampaiden yhtenä rattaana viettänyt herra Watanabe saa tietää sairastavansa parantumatonta tautia, mutta mitä tehdä jäljellä olevalla ajalla kun mies on kuollut pystyyn jo aikoja sitten? Kurosawa peilaa sodasta juuri selvinneen Japanin tilannetta hienosti ja luultavasti hyvin todenmukaisesti tässä lähes kaksi ja puoli tuntia kestävässä jätissä, joka mitastaan huolimatta kuluu nopeasti ja pitää otteessaan.



445. Woody Allen: Sleeper (1973)

Allenin komedioiden parempaa laitaa edustava sci-fi hömppäily. Edellisestä katsomiskerrasta olikin jo kulunut sen verran aikaa, että muistin vain joitain kohtauksia sieltä täältä. Olipa hauskaa nähdä tämä pitkästä aikaa.



446. Werner Herzog: Fitzcarraldo (1982)

Herzog & Kinski kaksikon neljäs yhteistyön hedelmä on sanalla sanoen vaikuttava kuvaus hulluista unelmista ja mahdottomista tilanteista, joista Kinskin näyttelemä Brian Sweeney Fitzgerald, eli Fitzcarraldo selviytyy. Nähtävästi suhteellisen paljon oikeista tapahtumista vapauksia ottava elokuva on upea, mutta samalla elokuva – ja etenkin sen loppuratkaisu – on pieni pettymys.



447. Danny Boyle: Slumdog Millionaire (2008)

Nyt se sitten on nähty ja olo on kuin tietovisan massiivisen lopun jälkeen: tässäkö tämä nyt oli? Eikö ole enää mitään muuta? Okei, Boyle osuu useampaan arkaan kohtaan ja nostaa esiin joitain erittäin pahoja ongelmia jotka vaivaat Intian lisäksi myös lukemattomia muita maita. Rikollisuus rehottaa, slummit paisuvat ja rahan pyörittämä maailma kasvaa aina vain kylmemmäksi paikaksi elää. Juoni ei kestä ehkä lähempää tarkastelua, mutta olihan tämä tavallaan kauniskin – sellaisella bollywoodmaisella tavalla.



448. Timur Bekmambetov: Wanted (2008)

Lisää DVD-painonhallintaa. Odotukset tätä eeposta kohtaan eivät olleet ennakkoon kovinkaan kummoiset, mutta kyllähän tämä ihan kelpo action-pläjäys sitten lopulta oli. Juonen ja eri hahmojen logiikka jätti paljon toivomisen varaa, mutta mitäpä moisista kun luotia lensi, hidastuksia piisasi ja mm. peltiä saatiin ryttyy tonnikaupalla.



449. Ken Finkleman: Airplane II: The Sequel (1982)

Parasta mahdollista viihdettä krapulapäivään, jolloin ajatukset on tärkeää saada pois omassa kehossa käynnissä olevasta kuolinkamppailusta.



450. Gary J. Tunnicliffe: Hansel & Gretel (2002)

Huvittava ja paikoin jopa yllättävä sekoitus eri satumaailmoiden hahmoja. Vanhan ydintarinan modernisointi on onnistunut, vaikka tarina tahtookin hiukan laahata.



451. Keith Wright: Harold's Going Stiff (2011)

Totaalisen erilainen zombie-elokuva, jossa zombiet syntyvät pitkällisen jäykkyys-sairauden tuloksena. Elokuvan dokumenttimainen rakenne haastatteluine kaikkineen rakentaa hiljalleen paketin, joka naurattaa ja viihdyttää monella tasolla. Vuosikymmenen paras zombie-elokuva tähän mennessä? Mahdollisesti.



452. Walter Hill: Undisputed (2002)

Tästä valiopalasta avautumista nyrkkeilyelokuvien ketjussa.

Marraskuu:

Ripa ruostuu

‑Kiinnostavasti alkava elokuva joka muuttuu viimeistään Loirin astuessa kuvaan kähinnä kiusalliseksi farssiksi.



Orgy of the Dead

‑Huonouden huipentuma kännisellä Criswellillä ja loputtomilla strippausesityksillä.



Emily Rosen riivaaja

‑Yllättävän hyvä manaaja-aiheinen kauhuleffa.



Nainen ikkunassa

‑Langin Punaisen kadun sisarteos. Ei yhtä hieno elokuva kuitenkaan varsinkin naurettavan loppuratkaisun takia.



So Sweet, So Dead

‑Mainio giallo hyvin perinteisellä otteella jossa erikoinen loppuratkaisu kuitenkin osaa yllättää.



Hills Have Eyes

‑Odotukset yleensä näitä uusintaversioita kohtaan on hyvin alhaalla mutta tämä oli todella postitiivinen yllätys. Pienistä ärsyttävyyksistään ja nykykauhun kliseistä huolimatta todella tiukka, väkivaltainen ja komean näköinen leffa. Erityisesti kaupunkikohtauksissa oli tunnelmaa joka toimi itselleni, varsinkin kun en voinut välttyä yhteyksistä Fallout-peleihin. Ehkä jopa alkuperäistä parempi.



Kissaihmiset

‑Ei oikein napannut tämäkään Kissaihmiset-versio. Samoin kuin alkuperäisen kanssa niin tämänkin seurassa oli vaikeuksia pysyä hereillä.



Fanny & Aleksander

‑Alun joulujakso oli erityisen sympaattinen. Joissain kohdin oli vaikea pysyä juonessa mukana, pidempi tv-versio voisi toimia ehkä paremmin.



Prometheus

‑Mahtava leffa vaikka ansaitseekin kaikki haukut huonosti kirjoitetuista henkilöhahmoista. Juonen osalta taas tuntuu että monet kritisoijat eivät ole edes täysin tajunneet mistä elokuvassa on kyse. En myöskään ymmärrä valitusta jatko-osan petailusta, itselle ei tullut sellainen fiilis koska näin elokuvan muutenkin ennemmin Alienin prequelina.



Säälimättömät

Kirje

Tomb of the Pistolero

Control

Merihaukka

Melkein julkkis

Mildred Pierce

Last Ride to St. Cruz

Scaramouche





Uusintakatselut:



Moment to Kill

Uuno turhapuron muisti palailee pätkittäin



20 leffaa.

88- Renoir:

Le caporal épigné (Karkaileva korpraali) (DVD), Renoirin 2. Maailmasodan jälkeinen paluu Suuren Illuusion teemoihin. Ajoittain hieno, mielenkiintoinen jo tietty teemoiltaan, mutta kokonaisuutena (Renoirille tyypillisesti) huolimattoman oloinen ja juostenkustu. ***



89- Renoir: Nana (DVD), Pahvinmakuinen filmatisointi Zolan klassikkoromaanista jää juuri sille tasolle: filmatisoinniksi. No, viimeisen kelan aikana intensiteetti sentään kasvaa hiukan, harmi ettei edeltävät 7 varttia yllä samalle tasolle. Pääosassa Catherine Hessling on todella huono. Yök. **



90- Renoir: La Marseillaise (Marseljeesi) (DVD), Pirstaleinen fresko Marseillelaisen joukko-osaston matkasta vapauttamaan Pariisia aateliston sorron ikeestä. Kuten monesti ennekin, kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa. ***



91- Robinson: Withnail & I (BD), Kulttiklassikon maineessa oleva ryyppyleffa ei vakuuttanut. Turhan pitkiä tylsiä kohtauksia ja kohkaamista. Parhaimmillaan kyllä tämäkin ihan viihdyttävä, mutta ei vaan jaksanu kiinnostaa kunnolla loppuun asti. **



92- Salminen: Rion yö (Digiboksi), SuomiFilmin eksotiikka missä Rautavaara, Wager ja Pöysti pistävät Rion huumeliigan kuriin. Pöhköä meininkiä, tarpeettomia ja innottomia laulunumeroita, mutta jotain magiaa tässä kaikessa kädettömyydessä silti on. **



Tuleekohan sata täyteen tänä vuonna, ei hyvältä näytä... :/

sorsimus ( 15.12.2012 17:13)

91- Robinson: Withnail & I (BD), Kulttiklassikon maineessa oleva ryyppyleffa ei vakuuttanut. Turhan pitkiä tylsiä kohtauksia ja kohkaamista. Parhaimmillaan kyllä tämäkin ihan viihdyttävä, mutta ei vaan jaksanu kiinnostaa kunnolla loppuun asti. **

Aika samat fiilikset leffasta mutta juomapelinä toimii hyvin.

Viime viikon keskinkertaiset romanttiset komediat:

Woody Allen: A Midsummer Night's Sex Comedy *** 1/2

Sarah Polley: Take This Waltz ***

Julie Delpy: 2 Days in New York **



Ja lisäksi:



Prometheus **

078. Susanna Helke:

Leikkipuisto (2010) 6/10

Kiva pikkudokkari, jota ehkä jaksan kommentoida dokumenttiketjuun.



079. Walerian Borowczyk: Contes immoraux (1974) 6/10

Taso vaihtelee elokuvan sisällä, jälkitunnelmissa kuitenkin riittävästi sijaa niille kivoille jutuille. Laajemmin ohjaajan omassa ketjussa. Olen sittemmin yrittänyt katsoa Behing Convent Wallsia, joka taas on aika mahdottomalta tuntuva urakka...



080. Rupert Sanders: Snow White and the Huntsman (2012) 4/10

Lumikin paluu sadun tuimemmille eurooppalaisille juurillensa, yhdistettynä erikoiseen feministiseen (tai feminismi-kriittiseen) pohjavireeseen. Lumikin (Kristin Stewart) paha äitipuoli (Charlize Theron) on huolestuttava yhdistelmä kuolemattomuutta ja katkeroitunutta miesvihaajaa. Hän kulkee kuningaskunnasta kuningaskuntaan ja kietoo kauneutensa edessä heikot kuninkaat pikkusormensa ympärille suistaen ensin kuninkaat, sitten alamaisensa tuhoon. Lumikin isä on yksi näistä epäonnisista kuninkaista, jotka kaikessa "sovinismissaan" menettävät henkensä, ja pikku-Lumikki päätyy linnantorniin vankeuteen äitipuolen alkaessa hallita tyrannina. Koko äitipuolen harhainen olemassaolo pyörii hänen ylivertaisen kauneutensa ympärillä; Kauneus on hänen vihansa pääasiallinen resurssi, ja neuroottisesti hän vaatii taikapeililtään jatkuvaa vahvistusta sille, että juuri hän on kaikkein kaunein koko maailmassa. Kun peili sitten eräänä päivänä tuottaa järkytyksen ja kertoo että luiseva-hamsterinhampainen-puunaama-Lumikki onkin "fairest of them all", voi elokuva todenteolla alkaa. Peilin julistuksesta syntyvän polemiikin turvin Lumikki pääsee pakenemaan kirottuun metsään, jossa hän tapaa karskin metsästäjän ja seitsemän kääpiötä... verenperintönsä kautta Lumikista tulee kansalaisten toivon symboli...



Leffana tämä ei ollut lainkaan niin huono kuin olisin odottanut. Feministisestä pohjavireestä johtuen myös itsenäisen Lumikin miessuhteet välttelevät ellottavimpia teinisaippuan sudenkuoppia – jopa niin pitkälle, että Lumikki ja prinssi ‑asetelma on käytännössä täysin hylätty, eikä lopussa ole minkäänlaista "he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" ‑aspektia. Elokuva itsessään on välistä ihan kivan näköinen, mutta hyvin geneerinen juostenkusema, jonka näytteleminen on häiritsevän epätasaista. Tällä kertaa Kristin Stewartin voi todeta ajoittain pyrkivän näyttelemiseen, mutta samaan hengenvetoon on myös todettava, että hän jokseenkin epäonnistuu yrityksessään... Theronin antaumuksellinen näytteleminen luo kaiken lisäksi ikävää kontrastia Stewartion näädännaamailulle.



Järkytyksekseni huomasin, että Lumikki ja Metsästäjä tekee "kunniaa" Miyazakin hienolle Prinsessa Mononokelle kopioimalla kaurisjumalakohtauksen jotakuinkin suoraan animeklassikosta. Lisäksi: TÄMÄ ON SE ELOKUVA, JONKA KULISSEISSA KRISTEN STEWART PETTI ROBERT PATTINSONIA OHJAAJAN KANSSA!



081. Peter Jackson: The Hobbit – An Unexpected Journey (2012) 5-6/10

Hobittia on hyvin hankala erottaa LotR-saagasta, koko homma on aika pitkälti samaa viihdyttävää ja komean näköistä pökälettä. Tästä kuitenkin puuttuu osittain se yhdistävä sidos, joka saisi toinen toistaan seuraavat toimintakohtaukset tuntumaan osilta samassa jatkumossa, ja joka lisää pakettiin aitoa suuren seikkailun tuntua... Pidin hieman puuduttavana päätöntä syöksymistä vaarasta vaaraan, tai ihmeestä ihmeeseen, ilmeisesti vain "johdatuksen" kautta.



Efektit olivat kyllä hienoja, aarnikotkat, oravat jne. elukat olivat luontevia... örkit, peikot, ihan cooleja. Tosin tätä Klonkun ylistämistä en millään pysty nielemään. Klonkun hahmoon oli selkeästi kiinnitetty erityishuomiota, onhan kyseessä "CGI-välitteinen näytteleminen" tjms, mutta yritys oli itselleni liikaa, ja klonkkujakso tökki pahasti väkinäisessä kriitikoita vakuuttelevassa näytösluonteisuudessaan. Muutenkin mun oli välillä hankala suhtautua eteeni avautuviin komeisiin maisemiin, aivan kuin aidotkin maisemat olisivat kaikuneet epäaitouttaan; eli onko kaikki todella tehty tietokoneen avustuksella, vai onko leffan digikuvaus näin kyvytöntä tallentamaan todentuntuisia kuvia?



En tiedä kuinka tämän HFR:n pitäisi vaikuttaa 3D-efetin sujuvuuteen, mutta itselläni oli pitkästä aikaa ihan hyvä olo koko 3D-näytöksen ajan, en joutunut lepuuttamaan silmiäni kertaakaan, ja efekti vaikutti muutenkin jouhevalta. Voi toki olla, että se on Hobitissa toteutettu yleisesti ottaen hienosti.



edit. korjausta muutamaan räikeimpään kirjoitusvirheeseen

453.

Wes Craven: Scream 4 (2011)

Neljännestä screamelistelystä kauhuelokuvien sarjassa.



454. Benjamin Ross: RKO 281 (1999)

Hyvin aikakauteen ja aiheeseensa pureutuva elokuva Orson Wellesin taistelusta saadakseen tehtyä Citizen Kane. Historiallisia faktoja oiotaan nähtävästi jonkin verran, mutta elokuva yhden kaikkien aikojen upeimman elokuvan syntyprosessista on tasoillaan hieno ja toimiva.



455. Clyde Bruckman & Buster Keaton: The General (1926)

Yhdysvaltain sisällissota on innoittanut lukemattomia elokuvia, mutta mitään aivan Buster Keaton The Generalin kaltaista en ollut aiemmin nähnyt. Yllättäen kyseessä olikin enemmän toimintaelokuva, joka sisälsi joitain komediallisia elementtejä ja jossa oli ihan kunnon juonikin.



456. Jeremiah S. Chechik: Christmas Vacation (1989)

Jouluiseksi perinteeksi muodostunut Griswoldin perheen juhlinta jaksaa vuodesta toiseen iskeä.



Ellen: "Clark, I think it'd be best if everyone went home... before things get worse."

Clark: "WORSE? How could things get any worse? Take a look around here, Ellen. We're at the threshold of hell."



457. Louis Malle: Le souffle au coeur / Murmur of the Heart (1971)

Osittain Mallen omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kasvukertomus nuoresta ja älykkäästä pojasta, joka pyrkii löytämään paikkansa 50-luvun kuohuisassa Dijonin kaupungissa. Indokiinan konflikti on kaukaisessa Aasiassa kasvamassa hitaasti Vietnamin sodaksi ja ihmeellisestä Amerikasta kantautuva jazz saa päät pyörimään.



Kaikessa tuntuu olevan vahva seksuaalinen pohjavire ja Michael Lonsdalen esittämä, pojista kovasti kiinnostunut pappi, on vain yksi tämän suunnan äärimmäisistä ilmentymistä. Kusipäiset isoveljet ja hankalat vanhemmat saavat elämän (ja osittain myös elokuvan) tuntumaan tuskaiselta. Kai tästä keski-ikäisenä ranskalaisena saisi enemmän irti...



458. Otto Preminger: River of No Return (1954)

Harmillisen keskinkertaisesta leffasta tarinaa ohjaajan omassa ketjussa.