Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Hyvä postaus aloittaa aktiivinen elitistivuosi!

hayabusa ( 11.1.2012 20:45)

Sadao Nakajima: Crazed Beast (1976) ****

Nakajiman hieno ja suoraviivainen toimintakomedia bussikaappauksesta kuumottavilla takaa-ajokohtauksilla, sekä rennolla musiikilla piristi loppiaista. Tsunehiko Watase on ihan helvetin cool yhtenä bussilla matkustavista muiden saadessa erilaisia paniikkikohtauksia ja muita stressireaktioita kaapparikaksikko Akin & Turon säätämistä ja uhoa katsellessa. Loppuratkaisut bussikaahailuineen toimivat oivallisesti, kun poliisit vihdoinkin tajuavat, että missä se kaapattu bussi oikein kulkee.

Minulta olisit saanut dvd:n edullisesti, niin olisi poistunut näin rasittava elokuva hyllyä kurjistamasta. Ja samaan nippuun vaikka The Godfather of Japan ‑leffat. Kolmonen katsottuna, en tiedä uskaltaako kahta muuta edes yrittää. Jossain taisi kyllä olla Chiba, joten ehkäpä.



Ei ole Nakajima toistaiseksi aivan vakuuttanut. Mihen Sukeban-leffa oli tosin jees, samoin Okinawa Yakuza War (Sonny Chiba karate-hulluna psykopaattina!). Ja Tokyo-Seoul-Bangkokin näkemisestä ja Toei-remasterista möisin kyllä sieluni!



Josko tähän vielä yksi arvio...



Corbucci: Il Mercenario (1968) **½

Turhahko vallankumouskomedia, joka pätee vakavissa kohdissaan. Kokonaisuus ei ole tylsä, mutta mukana on liikaa hassua sähläämistä. Morriconen upeat sävelet olisivat ansainneet oman elokuvansa. Mielenkiintoista, että Corbucci ohjasi heti seuraavaksi poikkeuksellisen synkän mestarityönsä Il Grande Silenzio.

5.

Observe & Report aka Ostarin Superstevari (bd) **½ Hyvää: ainakin on reippaasti lähdetty tekemään erilaista ja aika tavalla ronskimpaa komediaa. Huonoa: se ei ole hauskaa. Tää on taas näitä elokuvia jotka tuntuu pari päivää katsomisen jälkeen kyllä paremmalta kuin katseluhetkellä. Silloin kun tuntuu siltä kuin vammaiselle nauraisi.



6. Shutter Island (dvd) **** Olen onnistunut pitämään itseni aika hyvin pimennossa leffan sisällöstä. Ja perinteisesti olen tykännyt tällaisista paranoia-sekoiluista. Ainut ongelma näissä on että elokuvantekijällä on vähän turhia vapauksia tehdä ja näyttää mitä vaan ja jättää sitten katsoja epätietoisuuteen mikä on totta ja mikä ei. Ja tässä viitataan sekä hienovaraisesti että moukarilla tähän toteutuvaan loppuratkaisuun, joten ei se suuri yllätys ollut. Mutta laatutyötä, parhaimmillaan tunnelma on piinaava. DiCaprio pitäisi vaan jotenkin saada näyttämään ikäiseltään.



7. Winter’s Bone ***½ Lähdin aivan puhtaalta pöydältä katsomaan, en ole lukenut kirjaa enkä oikein mitään leffastakaan. Elokuva nojaa vahvasti tunnelmaan ja onnistuneisiin näyttelijöihin, mutta itsellä on koko ajan odotus päällä, että missä se kohokohta tulee. Ja ei sitä oikein tule. Toinen negatiivinen puoli on että en tajua tätä white trash- porukkaa ollenkaan, onks tommosia siis oikeasti olemassa? Mutta mielenkiintoinen tarina, pitää varmaan jossain vaiheessa ehtiä lukemaan Woodrellia.



8. Basic Instinct 2 (tv) * No just. Ekan ”hyvyys” (en kyllä edes muista oliko se oikeasti hyvä) perustui pitkälle Douglasin ja Stonen onnistuneeseen kemiaan ja näyttäviin köyrimiskohtauksiin. Tässä on sitten Stonen vastaparina niin tönkkö maitopoika että jännitettä siihen ei saisi edes sähkötuolissa. Ja ne pari säälittävää seksikohtausta... no sanotaan että Stone on ikäisekseen hot, mutta aika turhaa hommaa.

Alive ( 12.1.2012 12:00)

8. Basic Instinct 2 (tv) * No just. Ekan ”hyvyys” (en kyllä edes muista oliko se oikeasti hyvä)

Kyllä eka osa on kestänyt aikaa ja sille voi antaa huoletta sen 4 tähteä. Iso kiitos Paul Verhoevenin luomasta tunnelmasta. Kakkonen sitten onkin kuvaamasi kaltaista perseilyä.

Alive ( 12.1.2012 12:00)

Toinen negatiivinen puoli on että en tajua tätä white trash- porukkaa ollenkaan, onks tommosia siis oikeasti olemassa?

Tokihan tämä on fiktio, mutta aika todenmukaisella pohjalla. Elokuvassahan on jopa sivurooleissa paikallisia tyyppejä Ozarkeilta. Kun elokuva oli vielä suunnittelman asteella, Woodrell kierrätti ohjaajaa ympäri tuota seutua: tyyliin baareissa-joihin-ei-voi-mennä-sisälle-jos-ei-ole-paikallinen, eli ilmeisen akkuranttia kuvaa ko. outlaw-ympäristössä tässä annetaan. Seudullahan ovat huseranneet niin Jesse Jamesin kuin Clyde Barrown porukat, eli yhteiskunnan ulkopuolella elämisellä on aika pitkä traditio.

Red Right Hand ( 12.1.2012 14:12)

Alive ( 12.1.2012 12:00)

Toinen negatiivinen puoli on että en tajua tätä white trash- porukkaa ollenkaan, onks tommosia siis oikeasti olemassa?

Tokihan tämä on fiktio, mutta aika todenmukaisella pohjalla. Elokuvassahan on jopa sivurooleissa paikallisia tyyppejä Ozarkeilta. Kun elokuva oli vielä suunnittelman asteella, Woodrell kierrätti ohjaajaa ympäri tuota seutua: tyyliin baareissa-joihin-ei-voi-mennä-sisälle-jos-ei-ole-paikallinen, eli ilmeisen akkuranttia kuvaa ko. outlaw-ympäristössä tässä annetaan. Seudullahan ovat huseranneet niin Jesse Jamesin kuin Clyde Barrown porukat, eli yhteiskunnan ulkopuolella elämisellä on aika pitkä traditio.

Lähinnä tuo on omaa sinisilmäisyyttä, että on vähän vaikea käsittää että tällaista jengiä Ameriikan raiteilta löytyy. Kirjoitin vähän huonosti, kyllä leffa oli uskottava ja jopa vakuuttava, tuo negatiivinen fiilis kumpusi omasta epäuskosta. Tää jäi mieleen aika voimakkaasti, täytyy varmasti katsoa vielä joskus uudelleen. Tuo 3½ tähteä saattaa olla alakanttiin.

aijaijai, äijät kun täällä haastelee Winter's Bonesta, niin rupeaa tosissaan polttelemaan bluray kaapissa ja näpeissä. Tämä taisi kiilata itsensä juuri katseluprioriteeteissa itsensä kärkeen.

Alive ( 12.1.2012 15:04)

Red Right Hand ( 12.1.2012 14:12)

Alive ( 12.1.2012 12:00)

Toinen negatiivinen puoli on että en tajua tätä white trash- porukkaa ollenkaan, onks tommosia siis oikeasti olemassa?

Tokihan tämä on fiktio, mutta aika todenmukaisella pohjalla. Elokuvassahan on jopa sivurooleissa paikallisia tyyppejä Ozarkeilta. Kun elokuva oli vielä suunnittelman asteella, Woodrell kierrätti ohjaajaa ympäri tuota seutua: tyyliin baareissa-joihin-ei-voi-mennä-sisälle-jos-ei-ole-paikallinen, eli ilmeisen akkuranttia kuvaa ko. outlaw-ympäristössä tässä annetaan. Seudullahan ovat huseranneet niin Jesse Jamesin kuin Clyde Barrown porukat, eli yhteiskunnan ulkopuolella elämisellä on aika pitkä traditio.

Lähinnä tuo on omaa sinisilmäisyyttä, että on vähän vaikea käsittää että tällaista jengiä Ameriikan raiteilta löytyy. Kirjoitin vähän huonosti, kyllä leffa oli uskottava ja jopa vakuuttava, tuo negatiivinen fiilis kumpusi omasta epäuskosta. Tää jäi mieleen aika voimakkaasti, täytyy varmasti katsoa vielä joskus uudelleen. Tuo 3½ tähteä saattaa olla alakanttiin.

Hei, maassa asuu 350 miljoonaa ihmistä tjsp ja heistä yllättävän useat kymmenet miljoonat ovat köyhyysrajan alapuolella. Eikä ne kaikki ole (etnisiä) kaupunkilaisia, todellakaan.



Tuollaisilta ozarkkityyppisiltä seuduilta tulee luonnollisesti suurin osa USA:n armeijan cannon fodderista, kuten elokuvakin kertoi.

011.

Claude Chabrol: Le Boucher (1970)

Tiivis trilleri, tästä enemmän ohjaajan omassa ketjussa.



012. Ken Russell: The Devils (1971)

Huuruinen, sekava ja silti niin uskomattoman terävä elokuva, jonka esille vyöryttämiä näkyjä on mahdoton purkaa täysin. Eipä tästä voi juuri sanoa mitään, mitä ei olisi jo aiemmin sanottu.



013. William Marshall: The Phantom Planet (1961)

Elämme kaukaista tulevaisuutta... on vuosi 1980 ja avaruuteen levittäytymässä oleva ihmiskunta joutuu uskomattoman haasteen eteen... Onneksi kuuasemalta löytyy Kapteeni Frank Chapman, joka lyö rakettimoottorinsa tallan lautaan ja oikaisee asiat.



Tämä se on parasta b-luokan sci-fi roskaa vähään aikaan, parhaimmillaan jopa parempaa kuin Space Ranger Rocky Jonesin seikkailut – ainakin melkein. Efekteihin on satsattu ja juoni on, pienestä kompatelustaan huolimatta, viihdyttävä ja riittävän yllätyksellinen. Genrelle tyypillinen ylinäyttelykin jää nyt vähäiseksi, mitä nyt kovimmissa sanailuissa egot kolahtelevat satunnaisesti kattoon.



014. Louis Malle: Milou en Mai (1990)

Mallen myöhäisempään tuotantoon kuuluva elokuva, jossa perhetragedia ja Ranskan kevään 1968 levottomuudet punoutuvat monitasoisesti toisiinsa. Kerronta on välillä raskaalla tavalla ranskalaista, mutta vastapainona saadaan myös tuhteja annoksia ranskalaista keveyttä sekä huumoria. Perinnönjako voi olla raadollista, mutta synkimpääkin tarinaa voi tarkastella huvittavasta kulmasta.



015. Howard Hawks: Rio Bravo (1959)

Klassisista klassisin western josta lisää avautumista klassistern westernien ketjussa.



EDIT: Nimen korjaus

Young Hova ( 13.1.2012 01:33)

Alive ( 12.1.2012 15:04)

Red Right Hand ( 12.1.2012 14:12)

Alive ( 12.1.2012 12:00)

Toinen negatiivinen puoli on että en tajua tätä white trash- porukkaa ollenkaan, onks tommosia siis oikeasti olemassa?

Tokihan tämä on fiktio, mutta aika todenmukaisella pohjalla. Elokuvassahan on jopa sivurooleissa paikallisia tyyppejä Ozarkeilta. Kun elokuva oli vielä suunnittelman asteella, Woodrell kierrätti ohjaajaa ympäri tuota seutua: tyyliin baareissa-joihin-ei-voi-mennä-sisälle-jos-ei-ole-paikallinen, eli ilmeisen akkuranttia kuvaa ko. outlaw-ympäristössä tässä annetaan. Seudullahan ovat huseranneet niin Jesse Jamesin kuin Clyde Barrown porukat, eli yhteiskunnan ulkopuolella elämisellä on aika pitkä traditio.

Lähinnä tuo on omaa sinisilmäisyyttä, että on vähän vaikea käsittää että tällaista jengiä Ameriikan raiteilta löytyy. Kirjoitin vähän huonosti, kyllä leffa oli uskottava ja jopa vakuuttava, tuo negatiivinen fiilis kumpusi omasta epäuskosta. Tää jäi mieleen aika voimakkaasti, täytyy varmasti katsoa vielä joskus uudelleen. Tuo 3½ tähteä saattaa olla alakanttiin.

Hei, maassa asuu 350 miljoonaa ihmistä tjsp ja heistä yllättävän useat kymmenet miljoonat ovat köyhyysrajan alapuolella. Eikä ne kaikki ole (etnisiä) kaupunkilaisia, todellakaan.



Tuollaisilta ozarkkityyppisiltä seuduilta tulee luonnollisesti suurin osa USA:n armeijan cannon fodderista, kuten elokuvakin kertoi.

Näinhän se on. Tuppaa vaan unohtumaan, kun yleensä siihen köyhään osaan pureutuva mediakin keskittyy kaupunkien slummeihin ja rikollisiin. Anyway, leffa on taas näitä jotka paranee kun niitä vähän aikaa kypsyttelee.

Lars G. Thelestam:

Tuntematon ystävä (1978). Jäätävän nolo ja jäykkä elokuva, joka viihdytti ihan vain paskuuden ansiosta. Lindmanin ja Pohtamon sieni-ankerias ‑keskustelu oli käsittämättömän omituinen. Mukavaa ajankuvaa Helsingistä vuonna 1978 ja pakollinen munanheiluttelu eli saunasta hyppy järveen ‑kohtaus löytyy. Nyt sitten tämäkin harvoin nähty suomijännäri on katsottu.

Jaahas, alotetaans. Tavoitteena ylittää viime vuoden lukema, tuskin tulee tapahtumaan...

1- Ozu: Kohayagawa-ke no aki (The End of Summer) (DVD), asiallinen ja kunnioitettava, mutta jotenkin vähän väsynyt japanilainen perhekuvaus japanilaisen perhekuvauksen mestarilta. Kivuttomasti tämän läpi kahlaa ja osin nauttiikin, mutta ei tämä mikään Tokyo monogatari ole. ***



2- Hadzihalovic: Innocence (DVD), Kiehtova lasten näkökulmasta tehty tyttökoulukuvaus Gaspar Noen muijalta. Visuaalisesti klassisen kaunis ja hyvin näytelty, mutta draamassa yllättävän pidättäytynyt siinä mielessä, että mitään isoa juonellista pamausta ei koskaan tule. ***



3- Truffaut: Les deux anglaises et le continent (Anne and Muriel) (Two English Girls) (DVD), Truffautin toinen H-P Roche filmatisointi (Jules & Jim oli se eka) toimii ajoittain mutta ei kokonaisuutena. Kummallista tässä on se, miten mies joka aikanaan loi kriitikonmaineensa kritisoimalla kirjallisuuteen nojaavaa "cinema du papaa" tekee tässä itse kuivakkaa adaptaatiota ilman sen suurempaa elokuvallisuuden tuntua. Ei tämä silti tuskaa ole, J-P Leaud on mikä on, mutta Kika Markham ja Stacey Tendeter tekevät tästä katsomisen arvoisen. **1/2



4- Leone: Fistful of Dynamite (Giù la testa) (Duck, You Sucker) (DVD), Aukkojen paikkailua. (Vaikka onhan tää joskus kakarana nähty) Leonen toiseksi viimeinen ja ehkäpä väheksytyin ohjaustyö on kyllä aikamoinen dynamiittipaukku. Huuliharppukostajaa mukaileva viipyilevä alkujakso johtaa ainutlaatuiseen vallankumousseikkailuun missä James Coburnin IRA-dynamiittimies ystävystyy ahneen mutta nokkelan meksikaaniryövärin (Rod Steiger) kanssa tarinan kuljettaessa miehiä vallankumouksen melskeissä. Steiger ja Coburn ovat olemmat aivan liekeissä koko keston ajan (vaikka Coburnin irkkuaksentti onkin melko vaatimaton) ja kaksikon syventyvä ystävyys luo aivan mahtavat puitteet todella vakuuttavalle vallankumouspanoraamalle. Tai toisinpäin. Steiger vetää roolinsa ihan Brandona (siis oikeesti, manerismit on ihan yks' yhteen kauttaaltaan) ja Coburn hallitsee selluloidia rauhallisella karismallaan. Leone unohtaa monasti tarinankehittelyn viipyilyyn maalaillessaan uskottavaa panoraamaa vallankumousajan Meksikosta isojen joukkojen liikehtiessä kankaalla, mutta luo samalla ainutlaatuisen pikkutarkan (fiktiivisen) kuvan lavastamastaan maailmasta tavalla jota ainakaan meitsi ei ole ikinä vastaavalla tavalla esitettynä nähny. Eikä kyseessä ole mikään postikorttikuva vaan ajoittain humoristinen mutta pääosin synkeä ja pessimistinen visio maailmasta missä heikot sortuvat. Kuvat joukkoteloituksista ja ruumisröykkiöistä maalaavat maailman missä Seanin ja Juanin (Johnny & Johnny) ystävyys on yhtä välttämätön mitä se on epäuskottava. Upea mestariteos kaikilla tasoilla. Mainitaan nyt vielä tähän loppuun vaikka Morriconen aivan huikea sävellystyö (mitä on tullu Spotifystä veivattua repeatilla) ja Margheritin huikeat pienoismallit jotka saumattomasti istuvat elokuvan maailmaan. Kaunista, todella kaunista, sanan rujoimmassa merkityksessä. Odottavan aika on pitkä venaillessa saumaa nähdä tää kankaalta *****



5- Hölzemann: Kammerflimmern (DVD), toimiva ja kaikinpuolin asiallinen "Bringing out the Dead"-ambulanssiruahma Saksanmaalta. Tää on just sitä laadukasta ja viihdyttävää perusdraamaa mikä harvoin kerkiää maan rajojen ulkopuolelle. Sääli, sillä ihan kivuttomastihan näitä notkeasti tehtyjä draamoja aina kattelee. ***

007.

This Filthy World ***½

John Watersin läppää omista vaikutteistaan ja elokuvistaan. Waters on taitava tarinankertoja ja tätä olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin. Monet jutuista oli kuitenkin tuttuja jo hänen omasta Shokkiarvo kirjastaan mutta hauskoja nämä silti "livenä" kuultunakin oli.



008. Slumdog Millionaire ****

Yllätti positiivisesti. Tämän katsomista olin pitkään pantannut kun ennakkokäsitys elokuvasta oli täysin toisenlainen (virheellinen). Tarina oli yllättäen paljon synkempi kuin osasin odottaakaan. Ei tätä kuitenkaan kovin montaa kertaa uudestaan tule katsottua.



009. The Hunting Party ****

Todella intensiivinen. Oliver Reed on yksi miehisimmistä näyttelijöistä mitä valkokankaalla on koskaan esiintynyt. Gene Hackman vetää tutun törkeän äijän roolinsa, johon kuitenkin tulee paljon syvyyttä hänen possensa kautta. Tämä oli myös paljon väkivaltaisempi kuin odotinkaan, kosteasti räjähtävistä päistä ei ollut puutetta.



010. National Lampoon's Vacation ***

Lievä pettymys. Ensimmäinen Vacation-elokuva on myös sarjan ainoa R-luokituksen saanut, eikä se kyllä toimi elokuvan eduksi lainkaan. Sarjan parhaimpaan osaan, Christmas Vacationiin, verrattaessa ylenpalttinen kiroilu vain vesittää huumoria ja tissitkään eivät oikein piristäneet. Vitsit olivat hyviä mutta vielä tässä vaiheessa niitä ei tullut samalla lailla liukuhihnalta kuin tuossa jouluepisodissa.

005. John Cassavetes:

Shadows (1959) 6/10



006. John Cassavetes: Faces (1968) 7/10



007. Paul Feig: Bridesmaids (2011) 8/10

Olipas hyvä Apatow. Hauska, sympaattinen, välittömän tuntuinen. Kristen Wiig vetää showta erittäin hyvin, ja hänen hahmonsa Annie lähenee itse asiassa aika paljon Liz Lemonia (myös SNL-taustainen Tina Fey) 30 Rockissa.



008. Joe Johnston: Captain America: The First Avenger (2011) 6/10

Perushyvä supersankarileffa, mikä on kiva juttu koska mulla on sellainen fiilis että Cpt America olisi voinut olla hyvinkin paska, varsinkin kun Red Scullin natsiokkultismia ja maailmanvalloitusta yhdistelevä master plan on niin mahtipontinen ja suurreellinen, että se olisi helposti voinut kaataa koko elokuvan.



CGI on parhaimmillaan ihan hyvää, mutta pahimmillaan pilaa elokuvan illuusiota ikävästi. Äärimmäisen patrioottisen maailmankuvan, jota kapteeni amerikka edustaa, voisi kuvitella olevan auttamatta vanhentunutta... mutta loppujen lopuksi kyseessä on aika hyvä kuvaus neokonservatiivisesta amerikkalaisminäkuvasta ja demonisesta (on kyseessä sitten kommunisti tai terroristi) viholliskuvasta.



009. John Cassavetes: Minnie & Moskovitz (1971) 7/10

Scott Sanders :

Black Dynamite (2009) ****

Hyvä.



Paul Haggis : Crash (2004) ***

Jälleen yksi elokuva jossa useamman eri henkilön kohtalot kietoutuvat yhteen (tyyliin Magnolia, Traffic jne..) Tällä kertaa käsitellään rotuongelmia. Crash olisi periaatteessa muuten hyvä elokuva jos se ei alkaisi vääntämään teemojaan niin rautalangasta ja vieläpä niin melodramaattisesti. Etenkin loppu on oikeasti vaivaannuttavaa katsottavaa. Näyttelijätyöskentely toimii kyllä mielestäni hyvin ja ohjauksessakin on tunnelmaa. Mutta tuo väkisin vääntäminen alkaa vaivaamaan. Siksi vain kolme tähteä.

Shohei Imamura:

Muhomatsu Returns Home (1973) ****

Imamuran kolmen vartin TV-dokumentti kertoo nopeasti tarvittavan sotaveteraani Muhomatsusta, jonka omat sotilaat jättivät haavoittuneena Vietnamiin heidän vetäytyessään sieltä sodan lopulla ja on elättänyt itsensä riisinviljelijänä kaikki kuluneet vuodet ja on dokumentin aikoihin edelleen hyvin riuskassa kunnossa. Siispä kolmea vuosikymmentä myöhemmin Muhomatsu palaa takaisin kutsusta vanhaan kotimaahansa ja alkaa selvittelemään, että miksi hänet on virallisissa rekistereissä merkitty kuolleeksi ja tapaa mm. broidinsa johon hänellä on edelleen huonot välit kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun vihoissaan aikoinaan erosivat.



Tapaamisen jälkeen Muhomatsu tajuaa, että hänen koettelemuksensa eivät olleet mitään verrattuna Nagasakin atomipommista selvinneen, isänsä ja omien lastensa hautaamaan joutuneen, sekä jälleenrakennuksiin osallistuneen broidin koettemuksiin. Kaikki nämä tapahtumat ovat tietysti kovettaneet broidia kovin paljon, joten perheväkivaltaa ovat hänen eri naisensa joutuneet kokemaan ja miehestä kuvastuu kovin vittumaisen laskelmoiva kusipäinen luonne. Kun Muhomatsulle vähitellen valkenee, että miksi hänet on merkitty kuolleeksi seuraa dokumentin kohokohta ja päätös palata takaisin nykyiseen kotimaahansa Vietnamiin, koska Japani ei ole enää hänen kotinsa.



Imamura on hyvin itse esillä toimien haastattelijana, taustakertojana ja mikrofonin asettelijana, ja vaikka tämä ei ole mikään Kazuo Haran mestariteoksen Emperor's Naked Army Marches On veroinen dokumentti, niin tästäkin saa jotain mukavia säväreitä varsinkin lopussa Muhomatsun saadessaan tarpeekseen Japanista.



Yimou Zhang: The Flowers of War (2011) ***1/2

Tämän voisi tiivistää "Hei, voisko joku ajatella niinku lapsia"-kategorian alle sodan melskeissä, mutta se voisi olla liian tätimäinen ratkaisu, kun oikeastaan tässä on kyse yleisemminkin ilotyttöjen maineen puhdistamisesta heidän tehdessään isänmaallista uhrautumista ajatellessaan lapsia, kun kiinalaisen sanonnan mukaan heitä juuri tämmöiset sodat sun muut kauhut eivät kovin paljoa jaksanut koskaan vuosisatojen aikana koskettaa. Nanjingin katolilaisen kirkon papin ja nyt tietysti kuolleen Isä Ingelmanin saatua vieläpä täysosuman japanilaisten lentopommista ei juopolla rentulla Christian Balella ole edes ruumista jota meikata kauniiksi hautajaisia varten Nanjingin verilöylyssä joulukuussa 1937. Ei se mitään, luostarista löytyy tusinan ja risat verran esi- ja teini-ikäisiä tyttökuoron jäseniä joita on samaa ikäluokkaa oleva poitsu holhonnut pappi Ingelmanin siirryttyä taivaallisiin iloihin.



Balen ruvetessa etsimään kirkon ehtollisviinaa ja kolehtihaavia omaan käyttöönsä poitsun vastusteluista huolimatta, tunkeutuu paikalle tusinan verran elitistisen bordellin luksusilotyttöjä suojaan japanilaisten solttujen kauhuilta aikomuksenaan paeta kaupungista. Tästä saadaankin seurata parin tunnin ajan Oscar ‑palkintopystin kosiskelua, jossa on tarjolla huikean ohutta romanssintynkää Balen ja yhden ilotytön kanssa, yks'ulotteisten japanilaissotilaiden eläimellistä mässäilyä ja japanilaisen upseeriston "me noudatamme vain käskyjä"-filosofiaa, kohtalaisen hyvin tehtyjä taistelukohtauksia, "musiikki yhdistää meitä kaikkia yli kulttuurirajojen"-ideaa, yksittäisen kiinalaisen majurin tark'ampujan touhuja, sekä kuoron likkojen ja ilotyttöjen välistä kismaa ja heidän vaarallista tehtävää.



On tämä näistä puutteistaan huolimatta silti komea katsottavaa ja Yimoun parhaita vuosiin, mutta kaukana 90 luvun hiteistä. Lu Chuan teki paljon munakkaamman ja tylymmän City of Life and Death elokuvan Nanjingin verilöylyistä mitä Yimou katsojalle tarjoaa.



Keikuse Kinoshita: Carmen Comes Home (1951) **(*)

Näitä elokuvia joita ei voi ymmärtää, että miksi ne ovat päätyneet Kinema Junpon listalle, vaikka ohjaajalla olisi parempiakin töitä tarjolla, kuten Ballad of Narayama. Onhan tässä parit käsittämättömät kohtaukset, kuten sokean ex-opettajan urkukonsertti keskellä kyläkarnevaalia ja aina niin säyseän korrektin Chishu Ryun, joka yleensä Ozun filmeissä puhuu Arvi Lindin omaisella arvokkuudella kameraan tai Tora-san elokuvissa lausuu "asioiden kääntöpuolella on kääntöpuolensa"-tyylistä zeniä, puskan takaa tuleva judoheitto josta siis annan lisätähden, mutta ei niillä vielä pitäisi olla tuolle listalle mitään asiaa.



Yu Hsin Chen, Meng Hua Ho: A Maid From Heaven (1963) ***1/2

Heti The Love Eterne hitin jälkeen tehtyjä, mutta silti ei millään parhaita Huangmei oopperoita, vaikka tarjoaakin parit hyvät ja pitkät solo- ja parilauluosuudet, niin tämä jää selvästi jälkeen parhaista yksinkertaisen tarinansa ja keskinkertaisten laulujensa puolesta. Ivy Ling Po ja Yin Fang tekevät parhaansa, mutta se ei oikein nyt riitä. Silti elokuvan rytmitys on hyvä ja puolitoista tuntinen vierähtää kohtuullisen nopeasti.



Sakaguchi, Yamaguchi: Yakuza Weapon (2011) *

Sitä samaa kamaa sitten Tokyo Gore Policen. Vitsi vanheni jo vuosia sitten ja nämä vaan jaksavat.



Yamaguchi: Deadball (2011) *

Ja melkein samasta muotista kuin edellinenkin. Liian vanha tämmöisille.



Ernie Barbarash: Assassination Games (2011) **

Romaniassa kuvattu ja näitä muutamalla eurolla tuotettuja euroroskia ruskean keltaisine väripaletteineen. Van Damme kovin väsyneen näköisenä salamurhaajana patsastellen tämän läpi ja Scott Adkins ei pääse kunnolla näyttämään MA taitojaan.



Dominic Sena: Swordfish (2001) ***

Uusintakatselu. Tähdet säilyy suomen kielen (saksan kielen) ansiosta, Axl Torvaldsista, Halle Berryn tisseistä ja Huck Jackmanin haxor-kyvyistä. Kansalaisiaan voi uhrata ihan tosta noin vaan kunhan amerikkalainen tapa elää säilyy!



Hooks: Passenger 57 (1992) **1/2

Uusintakatselu tähdet nousivat puoli pykälää.