Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Bastard ( 1.3.2012 16:57)

Winnetou I

Winnetou II

Treasure of Silver Lake

‑Saksalaisia Karl May westernejä, ihan hyvää viihdettä nämä on. Kaukana ollaan spagujen väkivaltaisuudesta joten näitä voisi katsella vaikka lastenkin kanssa.

Kyllä näistä ainakin Winnetou I saavutti loppukohtauksessa sadistisiakin mittasuhteita kun Milano Calibro 9:ssäkin hienoa työtä tehnyt Mario Adorfin esittämä pahis Ylimääräisiä lisätehoja tulee toki siitä, että lähes koko edeltävä elokuva oli kepeää poikain seikkailua.

Hiljaista on ollut kolmisen viikkoa. Noiden lisäksi sentään eka kausi Mad Menia.

25. Pearl Jam Twenty ****½ En väitä että katselisin tätä mitenkään objektiivisesti. PJ on ollut bandi jota olen kuunnellut ja seurannut ihan siitä asti kun Alive-videon ekan kerran MTV:llä joskus n. 16-vuotiaana näin. Hieno dokkari, toki tällaiselle fanille mikään ei ole tarpeeksi, mielellään olisin katsonut tätä vaikka 4 tuntia kahden sijaan. Pääasiassa äänessa ovat bändin jäsenet mutta kiitettävästi kommentoimassa on myös aikakauden muita seattle-staroja. Alkupuolella kiinnostavaa stooria myös yleisesti aikakaudesta kiinnostuneille.



26. Donkey Punch *½ (bd) Olihan typerä ihan kuumottavasta ideasta huolimatta. Näin täysin epäloogista käytöstä ei voi vaan mitenkään sulattaa, menee kaikki uskottavuus koko elokuvasta. Harmi, jotenkin tuntui että tämä olisi voinut olla hyväkin jos joku olisi jaksanut kirjoittaa ensimmäisen kolmanneksen jälkeen loputkin elokuvasta. Tai itseasiassa eka kolmanneskin oli suurimmaksi osaksi tylsä.

30.

Rebecca (1940) ***

Vihdoin tuli tämä(kin) Hitchcock-klassikko nähtyä ja olihan tämä pienoinen pettymys, ehkä vuodet ovat tehneet tepposet tämän leffan kohdalla. Plussaa tulee toki pääosin hienosta tunnelmasta ja muutamista visuaalisesti hienoista kohtauksista, esim. sumulla sävytetyt merikohtaukset. Elokuva sai minut otteeseensa vasta ensimmäisen puolituntisen jälkeen, eikä loppuratkaisu ollut siihen ladattujen odotusten arvoinen, tosin onhan tämä silti keskivertoa parempi elokuva.



31. Dellamorte Dellamore (1994) ***

Kovat oli odotukset Cemetery Mania kohtaan, mutta jouduin tällä kertaa pettymään. Kun kauhukomedia on kyseessä niin odotin niitä kunnon nauruja mutta ikävä kyllä vain muutama kohtaus oli sitä "tykitystä" mitä kaipasin. Toisaalta Soavin ohjaus on mielenkiintoinen ja elokuvan visuaalisesta ilmeestä tulee ilman muuta plussaa, etenkin lopetuskohtaus on tehty tyylillä. Niin ja saadanhan tässä sitä naiskauneuttakin ruutuun Anna Falchin muodossa (enpä tiennytkään että tämä kaunotar on suomalaissyntyinen), tämän lisäksi Rupert Everett vetää ihan hyvän roolin. Kaikenkaikkiaan meno on "ihan mukavaa" ja huumoriakin on mukana, mutta odotin silti jotain parempaa tältä, nyt jäätiin lähinnä keskivertotasolle.



32. Southern Comfort (1981) ***

Ei ihan täysillä uponnut tämä Walter Hillin seikkailuleffa. Pitkin leffaa tuntui muutamissa kohdissa että näyttely olisi voinut olla parempaa ja ihan kaikkiin päähahmoihin ei saatu tietynlaista syvyyttä, osa heistä jäi siis aika pinnallisiksi tapauksiksi. Ehkä tuo pinnallisuus johtui myös juonen nopeasta etenemisestäkin. Ry Cooderin tunnusmusiikista tulee kuitenkin plussaa ja se sopii hienosti yhteen monien visuaalisesti vakuuttavien kohtausten kanssa. Tuo metsän ja suoalueiden tiukka tunnelma onkin se joka tästä jää parhaiten mieleen, unohtamatta hienoa lopetusta.

QCine ( 1.3.2012 15:03)

Pitääkö Tateissa virittäytyä jollekin ihmeelliselle, hassunhauskalle ranskafiilikselle, jotta pystyisi saamaan niistä fiinin viehkoista hulluttelugageista jotain irki? Vai onko niissä vain jotain speciaalitasoja, jotka tajuaa vain, jos on nähnyt kaikki Peter von Panin tiilikivikirjoissaan mainostamat komediat, tai jos on vähintään 50 vuotta ikää?

Nyt hyvä QCine on hiukan vaikea ymmärtää ymmärtämättömyyttäsi. Tietysti samalla törmäämme ikuiseen kysymykseen, mitä on hauskuus? Kuten Red Right Hand jo yllä totesi, näissä elokuvissa ei ole pointtinakaan repeillä jatkuvasti kuin viimeisintä Scary Movieta katsoessa. Ensinnäkin elokuvat tulisi asettaa omaan aikaikkunaansa ja tarkastella niitä oman aikansa heijastumina, kritisoihan Tati hyvän ahkerasti "nykyaikaa" josta on ehtinyt vierähtää jo melkoinen tovi. Suorana vastauksena kysymykseen: kyllä,Tatin kuvaukseen olisi hyvä pystyä virittäytymään ja kyllä, ainakin itse olen ollut löytävinäni elokuvista monia eri tasoja. Voi tietysti olla että olen vain kuvitellut kaiken, kuten esim. David Lynchin nerokkuuden, mutta anna nyt hyvä mies Tatille ainakin yksi tilaisuus lisää. Jos Mon oncle ei saa nauramaan, olen valmis tarjoamaan oluet. Tämä on lupaus.





Flunssaviikko kotona antoi mukavasti aikaa DVD-painonhallintaan, sekä vähän muuhunkin.



079. Tod Browning: Dracula (1931)

080. Karl Freund: The Mummy (1932)

Tästä klassisesta parivaljakosta lisää uudessa ketjussa.



081. Roger Spottiswoode: Ripley Under Ground (2005)

Tom Ripley pääsee taas vauhtiin, kun toinen elokuvaversio heittää kaverin taidemaalauksen ja etenkin taidekeräilyn kokaiininkatkuiseen maailmaan. Barry Pepper on ihan mukiinmenevä Ripley, mutta päästessään esiin Willem Dafoe ja tämän jälkeen Tom Wilkinson ottavat suitset toistuvasti käsiinsä. Ripleyn tapaan mukaan mahtuu juonenkäännös toisensa perään, hyvä ettei synny ihan täysiä silmukoita joihin varomattomampi ohjaaja olisi hirttänyt koko tuotoksensa.



082. Edward Finney: Queen of the Amazons (1947)

Tässäpä on sanalla sanoen ristiriitainen tuttavuus. Kuten nimikin kertoo, matka johtaa viidakkoon, mutta ei suinkaan Etelä-Amerikkaan vaan synkimpään Afrikkaan. Osa materiaalista onkin kuvattu paikan päällä ja seasta löytyy myös arkistomateriaalia, mutta yhdessä studiossa kuvattujen pätkien kanssa kokonaisuudesta muodostuu – kauniisti sanottuna – värikäs ja epätasainen.



Pääparista löytyy onneksi menneiden aikojen karismaa, millä karkeimmat muotovirheet voidaan peittää ainakin joten kuten. Patricia Morisonin esittämä Jean Preston on periksiantamaton ja itsepäinen nainen, joka on päättänyt löytää Afrikkaan kadonneen sulhasensa. Mukana on tietysti myös Amorin nuolen rintaansa saanut miesseuralainen jota ei voisi vähempää kiinnostaa sulhon löytäminen, sekä komea (ja luonnollisesti valkoihoinen) safarijohtaja, joka jostain syystä vihaa naisia. Ei ole vaikea arvata mihin myrksyisät tunteet johtavat...



Kuten todettua, kokonaisuus on juonensa puolesta hajanainen, kolmas maailma esitetään valkoisen miehen taakkana ja kuvamateriaalin taso vaihtelee lähteestä riippuen, mutta jopa yliampuvan dialogin ja elämää suuremman draamankin jälkeen tämä oli ihan hauska pläjäys. Amazonien heimon syntyhistoria on ehkä eräs uskomattomimmista, mutta jos moisten antaa olla niin elokuva käy hyvin myös matkailumainoksesta, kun lähes kaikki eläintarhan karvaiset ystävät näkyvät jossain vaiheessa.



083. David Seltzer: Shining Through (1992)

Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva agenttijännäri, jossa liikutaan Atlantin kummallakin puolella ja kahdessa eri ajassa. Pääosissa ovat Michael Douglas ja Melanie Griffith, Griffith sai roolisuorituksestaan Razzien ja Douglaskin pääsi ehdolle, mutta ei tämä nyt läheskään niin surkea tekele ole.



Elokuvalla on kuitenkin selviä onglemia ja etenkin Grifith ei sovi oikein rooliinsa. Taitoa kyllä riittää mutta hän ei vain saa luotua hahmoonsa todellista säröä, jota juutalais-saksalais-irlantilaisesta sukupuusta luulisi löytyvän keskellä toisen maailmansodan Saksaa. Teknisesti ja tuotannollisesti kaikki on kohdallaan, mutta itse kokonaisuus ei vain yllä palastensa tasolle. Kaiken kukkuraksi elokuva on jopa hiukan päälle kaksituntisena jo selvästi ylipitkä.



Toimivimmat kohtaukset sijoittuvat loppupuolelle, kun Griffith ja natsiupseerin roolissa mallikkaasti patsasteleva Liam Neeson ovat kuuntelemassa Wagneria, sekä kun Griffith saa myöhemmin kirjaimellisesti taistella henkensä puolesta. Paljon muuta tässä ei sitten ollutkaan. Painonhallinnan nimissä tuli nyt katsottua, enkä usko enää palaavani tekeleen pariin.



084. Gary Fleder: Don't Say a Word (2001)

Näppärä rikostrilleri jossa henkilökohtaisen paineen alle joutunut psykiatri päätyy kaivamaan numerosarjaa esiin yllättäen käsiinsä päätyneen/pakotetun potilaansa häirtiintyneestä mielestä. Äijääntynyt Michael Douglas ja kylmyyttä huokuva Sean Bean ovat varsinaiset vastavoimat, mutta shown varastaa kyllä Brittany Murphy. Harmi että Murphyn ura jäi niinkin lyhyeksi.



085. Glen Morgan: Willard (2003)

Crispin Gloverin esittämä Willard on arjen harmaannuttama rottakuningas, jota on painettu koko ikänsä alas niin kotona, töissä, kuin itse asiassa koko maailmassa. Mutta hommahan tulee muuttumaan, kun Willard huomaa olevansa hieman toisenlainen kuin muut. Romanssin poikanen Laura Harringin esittämän Cathrynin kanssa on aika päälle liimattu, mutta muuten leffa on täyttä asiaa. Alkuperäistä en ole nähnyt, mutta sen pitää olla melkoinen tapaus, jotta tämä sopivan vinksahtanut Glover-show ylittyisi.



086. Peter Hyams: The Star Chamber (1983)

Mitä enemmän laissa on rivejä ja ennnakkotapauksia sitä heikompi laki on. Tähän olettamukseen nojaa The Star Chamber, jonka pääosassa on Michael Dougalasin esittämä tuomari, joka huomaa karvaasti ettei vanha lakijärjestelmä enää toimi. Limanuljaskat pääsevät takaisin kadulle, jos/kun pidätysprosessissa tapahtuu pieninkin virhe. On siis aika tehdä jotain radikaalimpaa, mutta mikä on lopulta oikeuden linja? Mielenkiintoinen kulma vigilante-meininkiin, kun moraali napsuu kuin kuusipuu nuotiossa. Lopun pitkä kohtaus varastolla on edellene hengästyttävä ja lisäpinnat erittäin puistattavasta parivaljakosta, jotka isännöivät varastoa.



087. Haruyasu Noguchi: Daikyojû Gappa / Monster from a Prehistoric Planet (1967)

Tämä on taas niitä elokuvia, jotka saavat kysymään itseltään – miksi ihmeessä katson tätä p**kaa?



Japanilainen retkikunta lähtee haalimaan Tyynen valtameren saarilta eksoottisia eläimiä uuteen teemapuistoon, jonka on tarkoitus vetää turisteja ja etenkin turistien rahoja puoleensa. Kuinka ollakaan vulkaaniselta eteläisen Tyynen valtameren kaukaiselta saarelta löytyy primitiivisen heimon lisäksi suunnattoman kokoinen muna josta kuoriutuu pian pieni vauvahirviö, Gappa, joka otetaan totta kai mukaan Japaniin. Ei ole kovin vaikeaa arvata mitä tästä kaikesta lopulta seuraa...



Alun viidakossa kuvatuissa osuuksissa on tiettyä karismaa, kun valkoisissa hellekypärissä ja khaki-univormuissa patsastelevat tutkijat tuovat mieleen vanhat 30-luvun seikkailuelokuvat. Ne alkuperäiset ja oikeasti ihailtavat, muistattehan. Samoin muinoin tuhoutuneen kulttuurin raunioissa on selvästi käytetty rahaa ja resursseja mahdollisimman laadukkaan lopputuloksen saamiseksi. Miten hemmetissä muuten nämä megahirviöt pystyvät kasvamaan näin suuriksi ilman, että ne tulisivat syöneeksi esim. toisiaan? Planktoniko niille maistuu, vai onko kaukaisten eristyksissä olevien saarien ihmisissä vain enemmän vitamiineja ja proteiiineja, että silloin tällöin neitsyen popsimalla pysyy hyvässä lihasmassassa?



088. Oliver Stone: Wall Street (1987)

Taisin nähdä tämän elokuvan viimeksi silloin muinoin 80-luvun lopulla, kun Charlie Sheen ja Oliver Stone olivat vielä kumpikin jotain.



Aika on ollut yllättävän lempeä tälle rahan, vallan ja korruption kuvaukselle, johon on lastattu melkoinen määrä Hollywoodin silloista taitoa ja kermaa. Sean Young on mahtavaa nähdä, jopa näin vaatimattomassa roolissa, Darryl Hannah oli tuolloin voimissaan ja isä & poika Sheen ovat myös paikalla (luojan kiitos Tom Cruisesta ei tullut Bud Foxia). Douglasin Gordon Gekko nyt on tietysti jo legenda, ja hepun suusta tippuilee toinen toistaan jykevämpiä tiivistelmiä rahasta, vallasta ja korruptiosta. Täytyykin sanoa että Douglasin nappaama Oscar meni vuonna 1987 juuri oikeaan osoitteeseen.



Aivan uskomaton kohtaus jonka olin jo unohtanut on Budin ostaman asunnon muutos. Kuinka tässäkin suositaan nopeaa ja helppoa tapaa peittää vanha uuden alle. Tärkeintä on ulkokuori, millään muulla ei ole mitään väliä. Voiko 80-luvun "kaikki mulle heti" ‑kulttuuria enää paremmin kiteyttää? Maininnan ansaitsee myös Stewart Copelandin musiikki.



089. Roger Donaldson: The Recruit (2003)

Agentteja vilisevä jännäri-pännäri, jossa riittää käännöstä ja kurvia enemmän kuin tavallisessa permanentissa. Colin Farrell näyttelee hyvin toistuvasti yllättyvää agenttia, ja sivustatukea tarina saa luottoäijä Al Pacinosta. Selkeä heikoin lenkki onkin Bridget Moynahan, joka ei oikein tunnu löytävän omaa hahmoaan. Mitä itse juoneen tulee, niin mitä kovemmin tarinaa yritetään vatkata sitä selkeämpi lopputulos on.



090. Neil Marshall: The Descent (2005)

Kevyen alun jälkeen luvassa on tuhti annos kauhua luolissa sekä eloonjäämistä monstereitten seassa, mutta tällä kertaa (ihmisten) testosteronin katkua on turha etsiä, sillä joukko kostuu täysin naisista. Marshall osaa ohjata kauhua ja tätä elokuvaa katsoessa voi tuntea kuinka seinät puristuvat lähemmäs ja lähemmäs. Muuten loistava elokuva joka lässähtää vasta



091. Federico Fellini: La dolce vita (1960)

Fellinin draama-komedia josta pitkä avautuminen herran omassa ketjussa.

Ei ole naurattanut Mon oncle, ei Playtime, ei Riviera, ei kirjeenkantaja. Playtime teki vaikutuksen kunnianhimoisella lavastuksellaan ja Mon onclen kaikenlaiset arkkitehtoniset ja muut yksityiskohdat omalla tavallaan kiehtovat mutta hauskoja? Ei. Myönnettäköön, jotain hymähdyksiä elokuvat ovat saaneet aikaan. Kyllä minä odotan, että jos kyseessä on komediaksi luokitellut elokuvat, niin niiden pitäisi saada edes hymyilyttämään. En toki odota mitään röhönauruja mutta jonkinlaista huvittuneisuutta sentään pitäisi syntyä. Kerro nyt Mir mikä siinä Mon onclessa niin hauskaa on?

Alexander Payne:

Sideways ***½

Alexander Payne: The Descendants ***½

Molemmat ihan mukavia leffoja, mutta jotain jää silti uupumaan. Hahmot ovat hyvin luotuja, mutta silti värittömiä ja kiinnostamattomia – liian tavallisia ehkä? Sellaista lauantai-illan viihdettä.



Tim Burton: Mars Attacks! ***½

Steven Spielberg: War Horse ***½



Julen Duvivier: Pépé le Moko **½

Jean Gabin on roolissaan totutun vakuuttava, mutta muuten tämä suuri ranskalaisklassikko onnistui olemaan vain tylsä. Algerialaisen Casbahin kaupungissa piileskelevän gangsterin vaiheet eivät napanneet mukaansa missään vaiheessa, eikä lopun romanssiviritelmätkään innostaneet. Loppuratkaisu oli silti yllättävä ja hyvä.



Bela Tarr: Sátántangó ***

Tämä oli kuin Volter Kilven Alastalon salissa. Samalla aikaa sekä pitkäveteinen että kiinnostava, kiehtova ja vastenmielinen. Toisen jakson lopun baarikohtaus tuo mieleen Kilven romaanin kuuluisa piipun valinta ‑kohtauksen, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu... Todella komean näköinen kuitenkin, en silti usko että palaan tämän pariin enää toistamiseen.



David Fincher: The Social Network *****

Michel Hazanavicius: The Artist *****

Matti Kassila: Hilman päivät ***



Fritz Lang: Harakiri **

Näyttävä, mutta tylsä Madame Butterfly ‑filmatisointi.

Humphrey Bogart ( 2.3.2012 23:32)

Ei ole naurattanut Mon oncle, ei Playtime, ei Riviera, ei kirjeenkantaja. Playtime teki vaikutuksen kunnianhimoisella lavastuksellaan ja Mon onclen kaikenlaiset arkkitehtoniset ja muut yksityiskohdat omalla tavallaan kiehtovat mutta hauskoja? Ei. Myönnettäköön, jotain hymähdyksiä elokuvat ovat saaneet aikaan. Kyllä minä odotan, että jos kyseessä on komediaksi luokitellut elokuvat, niin niiden pitäisi saada edes hymyilyttämään. En toki odota mitään röhönauruja mutta jonkinlaista huvittuneisuutta sentään pitäisi syntyä. Kerro nyt Mir mikä siinä Mon onclessa niin hauskaa on?

Tässähän oli sitten katsottava itsekin uudelleen Mon oncle. Mukava pakko, ei siinä mitään...



092. Jacques Tati: Mon oncle (1958)



Elokuvan alkutekstit on sijoitettu kerrostalotyömaan infotauluun. Tämä jos mikä on selvin viittaus nykyajan ja wanhojen hyvien aikojen ristiriitaan, etenkin kun elokuvan nimi on seuraavassa kuvassa kirjoitettu liidulla ihanan rapautuneeseen ranskalaiseen kiviseinään, herttaisten kulkukoirien kulkisessa pitkin katua. Seuraamme hetken koirien touhuilua lähinnä roskisten ääressä, kunnes hurtat lähtevät ravaamaan pitkin täydellisintä mahdollista tienpätkää kohti kotejaan. Ja mitä koteja? Kaikkein moderneimpeja mahdollisia muotoilun tyyssijoja, missä kaikki on kontrolloitua, ohjattua ja ennakoitavaa. Malliperheemme aamunavaus on huippuunsa viritetty saavutus tässä elämäntapapakkomielteessä. Jos tätä irvailua ei tajua, niin ei luultavasti myöskään ymmärrä mistä Fight Club ‑elokuva kertoo.



Viisi hyvää ja todeksi havaittua syytä, miksi Jacques Tatin elokuva Mon oncle on mielestäni hauska





093. Val Guest: The Abominable Snowman (1957)

Tästä lumiseikkailusta lisää Hammer-ketjussa.



094. Shane Acker: 9 (2009)

Sitä on tullut nähtyä jo monen monituista post-apokalyptista elokuvaa, mutta ei ainuttakaan aivan tämänkaltaista. Tarinaan punottu varoitus ei pilaa itse elokuvaa, joka liikkuu monella tasolla mutta ei karkaa liian kauas lähtöpisteestään. Pari nopeaa toimintakohtausta noudattavat rasittavan tuttua pikasarjatulileikkaus kaavaa, mutta muuten kerronta on kaikin puolin ihailtavaa.



Äänirooleissa riittää taitoa, kun Elijah Wood saa tukea Martin Landaun ja Christopher Plummerin kaltaisilta veteraaneilta. Korkeimmat pisteet irtoavat kuitenkin John C. Reillylle ja harmillisen pieneen rooliin jäävälle Crispin Gloverille.

Jäänyt listaamatta tännekin aika pitkältä ajalta, joten otetaan vähän kiinni, niukoin kommentein (aasialaisista myöhemmin lisää omalla alueellaan)....

viime vuoden vikat:



166. Kenton: Island of Lost Souls (1932) [bd] ****½

167. Sollima: Vankikarkuri (Revolver, 1973) [35mm] *****



2012:



1. Van Sant: Milk (2008) [bd] ***

Täysin katsomisen arvoiseksi paljastui tämä parin Oscar-pystin biografiafilmi. Klassinen "laatuleffa", muttei kuitenkaan sen suurempaan vaikuttavuuteen yltänyt. Penn on erinomainen, muutkin hyviä, onnistunut ajankuva jne.



2. Lustig: Mieli puoli kyttä (Maniac Cop, 1988) [bd] ***½

Uusinta sinisäteeltä varmaan n. 15+ vuoden jälkeen. Täydellisen tyydyttävää b-leffaa hyvällä New York ‑tunnelmalla, kuten Lustigilla usein.



3. Donner: Tappava ase 4 (Lethal Weapon 4, 1998) [bd] **

Omalla aivovammaisella tavallaan sarjassa säilyy jonkinlainen viihdyttävyysarvo loppuun saakka, epäilemättä pääparin ansiosta, vaikka onhan tämä kaikilla mittareilla hemmetinmoinen mahalasku. Jet Li'stä ei irtoa lisäarvoa taistelukohtauksiin, ykkösen loppumättö oli parempaa kuin mikään tässä.



4. Kurosawa: Sanshiro Sugata (1943) [dvd] ***½



5. Littler: The Dead Brothers – Death Is Not the End (2006) [divx] **½

Halvalla toteutettu dokkari bändistä, jota on tullut melko paljon kuunneltua. Ei kummoinen elokuva, mutta orkesterin ystävänä katsoo kuitenkin mielellään. Heikkolaatuisen divx-tiedoston voi ostaa Slow Boat Filmsin verkkosivuilta.



6. Carpenter: The Thing – "se" jostakin (1982) [bd] ****

Vihdoin kun tuli kunnon pakkaset ja lumikasat maahan, sai oikeutuksen katsoa tämän klassikkon teräväpiirtona. Saattaa olla Carpenterin paras.



7. Jones, Parker & Timlett: Monty Python – totuutta hipoen (Monty Python: Almost the Truth – Lawyer' s Cut, 2009) [bd] ****

Kattava ja viihdyttävä Python-dokkari (6 osaa ja n. 6 tuntia), joka herätti halun käydä läpi ryhmän tuotato taas pitkästä aikaa...



8. Robinson: Onnen kiertolaiset (Withnail & I, 1987) [bd] ****

Ei tehnyt enää yhtä syvää vaikutusta kuin opiskeluvuosina, mutta silti kiistattoman ansiokas brittikulttiklassikko. Hauska ja koskettava.



9. Henzell: Kingstonin kovanaama (The Harder They Come, 1972) [dvd] ****

Loistavaa soundtrack-lp:tä on tullut paljon kuunneltua, mutta nyt vasta itse leffa löysi tiensä soittimeen kirjaston dvd:ltä. Kiehtova ja ainutlaatuinen teos, johon tekninen käppäisyys tuo vaan lisäsärmää.



10. Craig: Tucker and Dale vs. Evil (2010) [dvd] **

Samalla reissulla kirjastosta mukaan tarttunut jonkun tahon suosituksen ansiosta; kotimaisen dvd-kannen perusteella en olisi tähän ikinä koskenut. Ihan pikkukiva kauhukomedia, joka alkaa kuitenkin melko nopeasti toistaa itseään, ja paukut loppuvat pitkälle ennen tylsää finaalia. Hyvä pääpari ja perusidea, olisi varmaan toiminut paremmin jossain Night Visionsissa porukalla katsottuna.



11. Feig: Morsiusneidot (Bridesmaids, 2011) [dvd] ***

Taitaa olla niitä parempia Apatow-tuotantoja. Muutama mukavan epätyypillinen juonenpoimu, vaikka Oscar-ehdokkuus käsiksestä tuntuukin vähän liioittelulta. Nauroin useasti.



12. Muroga: Score (1995) [dvd] ***



13. Kim: War of the Arrows (2011) [dvd] ***½



14. Mankiewicz: Kaikki Eevasta (All About Eve, 1950) [bd] ***½

Aukkojen paikkailua. Joo sanailu on nasevaa, Davis ja Sanders loistavia, Marilyn Monroe säteilevä jne. Baxteristä en kuitenkaan pidä, enkä ihan mestariteosta onnistunut tässä näkemään.



15. Tsui: Double Team – kova kaksikko (1997) [tv/digitallenne] ***

Tsui Harkin omalaatuinen ja kiinnostava Van Damme ‑outoilu. Varmasti Dammen parempia elokuvia, taistelukohtauksetkin ovat hyviä.



16. Cassavetes: Minnie and Moskowitz (1971) [dvd] **½

Ei jotenkin ihan istu Cassavetesin tyyli romanttisen komedian raameihin... Paljon sinänsä hyvää matskua, mutta jatkuvaan huutamiseen meni hermot.



17. Yates: Hiljaisuuden laki (The Frieds of Eddie Coyle, 1973) [dvd] ****

Viime vuonna menehtyneen Yatesin paras elokuva piti katsoa ohjaajan muistoksi jo aiemmin... Alakuloinen ja tyly helmi.



18. Zambrano: Havanna Blues (Habana Blues, 2005) [dvd] ***

Kiva nähdä Kuubaa ja puutteistaan huolimatta lopputulos jättää hyvän maun silmiin ja korviin.



19. Charles: Brüno (2009) [tv/digitallenne] ***

Paikoin nauratti vitusti, mutta kun Boratin on jo nähnyt niin ei tämä enää samaan yltänyt.



20: Chang: Kolmetoista sotaherraa (The Heroic Ones, 1970) [bd] **½



21. McNaughton: Villit kuviot (Wild Things, 1998) [bd] ***

Nautittava Florida noir, joita juonenkäänteetkään eivät onnistu pilaamaan. Kohuttu erotiikka tuntui nyt aika leimealta (vaikka unrated-versiossa Denise Richardsin bosat ovatkin useasti esillä); varsinaista seksiäkään ei ole kuin vasta loppumontaasissa.



22. Alfredson: Pappi lukkari talonpoika vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy, 2011) [digiprojektio/elokuvateatteri] ****

Alfredson osaa. Hienoa elokuvantekoa kaikin puolin, etenkin tunnelma on rikkoutumaton ja huikean tiheä. Pysyin mielestäni hyvin kärryillä, ainoa "ongelma" oli ettei juoni vaan kiinnostanut mitenkään mahdottoman paljoa. Elokuva on jäänyt kuitenkin elämään pääkooppaan (kävin eilen katsomassa), ja nyt haluaisin jo nähdä sen uudelleen... (Kirjaa en ole lukenut, ei haitannut vaikka joidenkin puheista päätellen ehkä sitten olisi saanut enemmän irti)

Spiritual Boxer ( 3.3.2012 16:35)

9. Henzell: Kingstonin kovanaama (The Harder They Come, 1972) [dvd] ****

Onko tästä ihan Suomi-julkaisu?

k-mikko ( 3.3.2012 17:59)

Spiritual Boxer ( 3.3.2012 16:35)

9. Henzell: Kingstonin kovanaama (The Harder They Come, 1972) [dvd] ****

Onko tästä ihan Suomi-julkaisu?

Anttilassa(kin) tuota myydään kahden levyn versiona 6€ hinnalla.

Okei. Mahdollisimman tabula rasa ‑mentaliteetilla katsomani Tatin

Mon oncle (1958) osoitti, että vaatimukseni huumorin suhteen ovat sangen angloamerikkalaisella pohjalla. Mutta ei se syö tämän elokuvan arvoa. Yllätyksekseni Hulot'n tämänkertaisistakin toilailuista kuulsi se sama haikeus, jota löysin Riemuloma Rivieralla'sta, jonkinasteinen alistuminen sen edessä, että asioiden on muututtava, halusimme tai emme. Perusranskalaisten kylämaisemien laidalla uhkuvat puolimatkakerrostalot sekä hi-tech ‑kodit ovat tymäkkyydessään surullistakin kuvastoa, joka todistaa, ettei muutos tarkoita läheskään aina edistystä. Lavastus, kalustus, värimaailma ja musiikki ovat upeita, enkä jäänyt matkan varrella voivottelemaan Tatin viehättävän mykkäelokuvamaisia, harmittomia ja kepeitä, mutta liikuttavan alkeellisia gageja. Kun ei niille vihainenkaan voi olla. Tietenkin myönnän mukisematta arkkitehtuuri- ja muotoiluhuumorin mainiouden. Minun vaatimattomat tähteni menevätkin tekniikkamasturbaation perimmäistä typeryyttä kritisoivalle ajattomalle sanomalle, ja toki myös koska koiria. En ehkä koskaan opi katsomaan Tateja yksiselitteisesti komedioina, muttei ole tarviskaan, kun niistä voi näemmä pitää muutenkin. ****

theremin ( 3.3.2012 18:45)

k-mikko ( 3.3.2012 17:59)

Spiritual Boxer ( 3.3.2012 16:35)

9. Henzell: Kingstonin kovanaama (The Harder They Come, 1972) [dvd] ****

Onko tästä ihan Suomi-julkaisu?

Anttilassa(kin) tuota myydään kahden levyn versiona 6€ hinnalla.

Jep, varsin laadukas ja muutamia kiintoisia ekstroja sisältävä Futuren tupla-dvd. Ei kylläkään tuolla suomennetulla nimellä... Yritin tätä löytää Anttilasta, mutta lopulta bongasin lähikirjastosta. http://www.futurefilm.fi/dvd_leffakortti.php?id=1001655

016. John Hughes:

Planes, Trains and Automobiles (1987) 7/10

Parempi kuin päivityksensä Due Date, koska pääpari on niin sympaattinen. Erityisesti vertailu Kalifianakis – Candy kääntyy jälkimmäisen voitoksi kaikilla osa-alueilla. Kaiken kaikkiaan vetoavaa kasarikomediaa, vaikkakaan ei kovin hauska.



017. Martin Scorsese: Hugo (2011) 9/10

Huikea, paras Scorsese ainakin sitten Casinon. Pitkästä aikaa mestarilta välittömän ja aidon tuntuista elokuvaa tunnetasolla, ja teknisellä puolella vaatimattomasti sanottuna ainoa näkemäni kaikin puolin asialliselta tuntuva 3D-elokuva. Kolmiulotteisuus ei ole koskaan pakotetun oloista, vaan päinvastoin, se tukee mekanistista elokuvamaailmaa hienosti ja on luontainen osa kokonaisuutta. 3D:stä huolimatta Scorsesen dynaaminen ohjaus ja kameratyöskentely pääsee kaikkiin oikeuksiinsa, jo upeasta ensimmäisestä kohtauksesta alkaen.



Kaikesta suorastaan huokuu Scorsesen henkilökohtainen intohimo ja nautinto hänen päästessään toteuttamaan itseään Hugon maailmassa; ja hänellä on selvästi ollut auktoriteettia ja uskallusta keskittyä juuri niihin itselle läheisimmiltä ja tärkeimmiltä tuntuviin aspekteihin tarinassa, sen sijaan että hän olisi lähtenyt vain ratsastamaan teknisellä ja visuaalisella annilla.

31.

Metropia

Elokuva, jota katsoessaan on koko ajan fiilis: haluaisin että tämä on parempi/ haluaisin tykätä tästä enemmän. Miksi? No siksi ettei tässä ole juuri mitään muuta onnistunutta kuin tyyli. Kaikki muut mättää. Tarina on lattea, ääninäyttelijöinä Vincent Gallot ja muut voisivat olla Ihan Ketä Tahansa, mutta pahinta kaikessa: Metropia on vain hiton tylsä. Siinä tapahtuu äärimmäisen vähän ja se mitä tapahtuu on kerrottu äärimmäisen laiskasti. Ei imua, ei jatkoon.



32. 300

Pitkästä aikaa tämä 2000-luvun uljain mies-klassikko. Viisi tähteä ja antaisin kuusi jos se olisi sallittua. Kaikki toimii kuin unelma. Ihan kaikki. Note to self: Sucker Punch katseluun, vaikka näkemättä skeidaa onkin.

59. Wolfen (Michael Wadleigh, 1981)

Ohhoh! Olipas tunnelmarikas ja mukaansa tempaava vanhojen myyttien uudelleentulkinta ja sovitus urbaaniin maailmaan. Woodstock-ohjaajan valitettavasti ainoaksi näytelmäelokuvaksi jäänyt intiaanimytologiaa ihmissusiviittauksiin sekoittava keitos niittaa yhteen kauhuleffan puitteet sujuvasti murhatutkimuksiin. Kerronta, kuvasto ja jopa musiikki tuovat mieleen aika vahvoja vapaita miellyhtymiä Ken Russelin Altered Statesiin – lienevät vahva eläinteema, urbaani rappio, muu visuaalinen ilme ja aika ajoin musiikissa uhkaavaksi yltyvät puhallinsoittimet, mitkä tämän fiiliksen luovat. Näyttelijäpuolella tapahtuu nannaa, Albert Finneyn rooliin sopivan ironisen jurotuksen lisäksi mieleen jäävät Gregory Hines tarpeeksi hillittynä rääväsuuna ja Tom Noonan eksentrikkotutkijana, eikä Diane Venorankaan tarvitse ainakaan täysin koristeeksi jäädä. Leffa ei aivan säilytä magiaansa eheänä loppuun asti, eivätkä kaikki käänteet kestä tarkempaa loogisen silmän tarkastelua, mutta ansaitsee ainakin ylimääräisen puolikkaan pisteytykseensä omailmeisyydestään.



60. Adios, Sabata (Gianfranco Parolini, 1970)

Amerikan jälkimarkkinoinnissa osaksi Sabata-jatkumoa muuttunut elokuva kertoi vielä syntyjään Indio Black ‑nimisestä hemmosta, virallisen Sabatan paluun tullessa vasta vuosi tämän jälkeen. Silti, Lee Van Cleefin vaihdosta Yul Brynneriin tuskin huomaa, niin samasta puusta tämäkin Parolinin kikkailuwestern on veistetty. Van Cleefiä lukuunottamatta ensimmäinen Sabata oli keskinkertainen hauskuuttaja ja toinen lähinnä vaivaannuttava. Adios, Sabata putoaa jonnekin näiden kahden välimaastoon, mutta tässäkään tapauksessa vikaa ei kannata pääosan esittäjästä hakea. Sarjakuvamainen villin lännen toiminta, 1800-luvun versiot Bond-aseista ja akrobatia jyräävät heppoisen tarinan ja hataran juonen kehittelyn julmasti jalkoihinsa. Jatkuvaan äijähassutteluun, pilke silmäkulmassa kovanaamailuun ja paperisiin konniin pääsee puutumaan pahasti ja useasti, huolimatta pykälää omaperäisemmästä ulkoasusta. Onhan se aikansa hauskaa katsella silinteriherrojen nurin ammuskelua niiden tyypillisten rajabandiittien sijaan, mutta ei perkule. Ei määräänsä enempää. Tämän tyyppinen spagetti ei ole todellakaan meikäläisen lempiannoksia. Mutta: sisältää kuoleman flamencon!



61. It's Alive II: It Lives Again (Larry Cohen, 1978)

Viimeiseksi sekapäiseltä Cohenilta olisi odottanut tasaisen puuduttavaa jatko-osaa, WTF-tarinasta huolimatta. It Lives Again jatkaa samalla absurdin logiikan ja maailmanlakien linjalla kuin edeltäjänsä: ykkösen pääosassa heiluneesta Frank Daviesista (John P. Ryan edelelen vedossa) on tullut lääketieteellis-humanitäärisen tutkimusprojektin avustaja, jonka tarkoitus on pelastaa saman Daviesin oireyhtymän syntyviä mutanttivauvoja armottomalta hallitukselta, joka taas on tehnyt ehkä maailman näkyvimmän salaliiton ja alkanut päättäväisesti terminoida Daviesin vauvat heti syntymän jälkeen. Ensimmäisestä osasta tuttuja kikkoja ja elementtejä pyöritetään jotenkin hengettömästi ympäri pöytää, ilman että niistä saadaan oikein mitään aikaiseksi. Sama pätee uusiin ieoihin, jotka eivät ota kantaakseen. Puolihullu professori joka toivoo vauvoista yli-ihmisten rotua on hyvä idea, jota ei varsinaisesti käytetä kuin rekvisiittana. Pieniä lisäpisteitä joutuu pudottamaan ainakin yrityksestä tuoda mukaan heijastumia yllättäen murenevasta parisuhteesta, minkä kaikki yllättävät käänteet ovat ajaneet lähes tunneissa aivan uuteen asetelmaan. Cohen saa pari riemastuttavaa anteeksmitä-hetkeä aikaiseksi, kuten talon huputtamisen kaasutusta varten minuuteissa sisällä olevien sitä lainkaan huomaamatta, mutta lopputulos on liian valju (tai ei tarpeeksi kädetön) kunnon kalkkunaksi.



62. It's All Gone Pete Tong (Michael Dowse, 2004)

Paul Kaye on mies paikallaan kuuroutuvana ja pian umpikuurona Ibizan kuumana DJ:nä, jonka gonzo-tyylinen sekoaminen ja reformi on onnistuneimmillaan jopa helvetin hauskaa – koko matkaa ei vain jaksa naurattaa tai liikuttaa muutenkaan. On se sentään komedia joka on koominen, mikä on sekin jotain sanottu willferreleiden ja adamsandlereiden täyttämässä maailmassa. Ja maailmasta puheen ollen, siellä tätä on hehkutettukin, briteissä jopa estottomasti ja muualla vähän hillitymmin. Itse en ala hoosiannaa laulamaan leffan ylistykseksi, vaikka arvostankin jonkin verran. Mockumentaryn puhuvien päiden yhdisteleminen "perustuu tositapahtumiin" (yeah, right...) komediaan on kelpo idea, mutta katkaisee kerrontaa vähän väliä ja kuluen jippona äkkiä loppuun. Tarinan käännös valoisampaan suuntaan on myös hyvä idea, mutta kaikki sen tasot eivät aivan saa meikäläisellä aikaiseksi haluttua efektiä, ainakaan uskottavasti. Eniten kicksejä sain limaisista hahmoista, pääasiassa itse Frankie Wildesta ja tämän manageri Max Haggarista, ja Wilden halluista koksuaddiktiomörön kanssa. Eipä tässä loppupelistä ole mitään uutta, mitä ei olisi nähty monessa musiikkimockumentaryssa tai ‑komediassa ennen tätä.



63. X312: Flight to Hell (Jesus Franco, 1971)

Vuoden eka Franco ei räjäyttänyt tajuntaa, odotetusti. Herra auteurin omassa ketjussa lisää.



64. Vengeful Beauty (Ho Meng Hua, 1978)

Napakkaa vintagea mieheltä The Flying Guillotinen takaa. Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa pidemmän kaavan mukaan.