Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Todd Solondz on lemppariohjaajiani, mutta

Life During Wartime (2009) on kyllä hämmentävä harha-askel. Okei, en tietenkään uutta Happinessia odottanut, muttei se nyt vain ansaitse tällaista "jatko-osaa". On kuin olisi katsonut jotain Solondz-fanin tekstiin perustuvaa näytelmää. Happinessin hahmoja tulkitsevat eri näyttelijät, mikä ei toimi niin millään. Miellyttävän verkkainen, silti perusterävä tyyli on tallella, mutta draama tarkoittaa nyt liian usein sitä, että joku alkaa itkeä tai joku kävelee paikasta toiseen musiikin säestyksellä. Kornin bergmanismin kruunaa Jon Lovitzin korvannut Pee Wee Herman. Happiness-universumin pelittäminen myös ilman Philip Seymour Hoffmania ja Dylan Bakeria olisi vaatinut ihmeen jopa Solondzilta. Töksähtävä loppu vetää maton lopullisesti alta: mitä hemmettiä äijällä oikein on ollut mielessä? Että houkutellaan nyt Happiness-fanit vielä kerran leffateattereihin, kun heidän on käytännössä "pakko" katsoa tämä? **1/2

78.

Nosferatu ****

Yksi suosikkikauhu- että mykkäelokuvista. Täynnä käsitteiksi muodostuneita kuvia ja tehokkaimmat kohtaukset ovat huikeita edelleen.



79. The Artist ****

Vähän ristiriitaiset tunnelmat. Elokuva ei oikein missään vaiheessa tuntunut "oikealta" mykkäelokuvalta, vaan tietynlainen gimmick-fiilis oli koko ajan läsnä. Pituudestakin olisi voinut hyvin ottaa vähän pois jotta kerronta olisi ollut vähän napakampaa. Erityisesti ensimmäisen puolen tunnin aikana oli parikin kohtausta jotka jatkuivat pitkään yli tarpeen. Aploodien vastaanotto sekä lukuisat dialogikohtaukset tulevat ensimmäisenä mieleen, ja ongelma on vieläkin selkeämpi jos elokuvan katsoo yhdessä 80 vanhempien elokuvien kanssa: Nosferatussa ja Metropoliksessa editointi ja kerron on napakkaa eikä mykkiä puhuvia päitä tuijotella minuuttikaupalla vaan asia tulee lyhyemminkin selväksi. Mutta eipä sitä pääosa-Oscaria ilman Artistin kohdalla valittua ratkaisua olisi tullutkaan. Malcolm Macdowellkin menee tässä ihan hukkaan. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään että elokuva oli kokonaisuudessaan hyvin tehty ja useaan otteeseen tuli vain ihasteltua hienoa kuvien ja harvojen äänitehosteiden käyttöä.



80. Metropolis ****

Vuoden 2002 pari tuntinen restaurointi, josta edelleen puuttui muutama oleellinen kohtaus. Juoni on todella monimutkainen enkä välillä pysynyt oikein kärryillä kaikissa koukeroissa. Ihmeen tuntu on kuitenkin jatkuvasti läsnä ja elokuvaa katsoo mielellään jo pelkkänä teknisenä suorituksenakin. Tätä katsoessa ei kyllä ihmettele lainkaan mikäli Langilla oli jotain pieniä ongelmia natsipuolueenkin kanssa...



81. Network ****

Terävä ja edelleen ajankohtainen elokuva uutistenlukijasta, josta hermoromahduksen saatuaan tulee uuden ajan profeetta ja talk show ‑tähti. Huikea casting ja Sidney Lumetkin on ohjaajana tässä parhaimmillaan.



82. The Fighter ****½

Edelleen toimi erinomaisesti. Realistisuus etenkin näyttelijöiden osalta on se, joka tässä toimii mahtavasti. Nyrkkeilyosuudetkin taitavat olla parasta mitä elokuvissa on muutamaan kymmeneen vuoteen ollut.

73. The Boondock Saints II: All Saints Day (Troy Duffy, 2009)

Viikon alussa vielä edessä olevan pyhän Patrickin päivän kunniaksi ja maanantain piristykseksi räävitöntä irkkumenoa. Olen ensimmäisen osan suorastaan ylin ystävä, siksi oli hyvä huomata ettei jatkoa oltu varsinaisesti ryssitty. Mutta voi voi sentään, kun tästä sitli jöi vahvemmin rääppiäisten maku kuin uuden hienon osan irlantilaisveljesten saagassa. Yllätyksellisyyden puuttuessa ja monien hahmojen ollessa ensimmäisen osan vastaavien kanssa lähes identtisiä, roolihahmon ja näyttelijän vaihtumisesta huolimatta, keitokseen pääsi väkisin pakkopullan sivumaku. Pituuskin rupesi tuntumaan ahterissa loppua kohti, kun päästään takaumiin ja uusiin "miksi ihmeessä" ‑juonivirtelmiin. Liika on aina liikaa, vähän iisimmällä otteella ja turhaa huttua karsimalla olisi tullut varmaankin parempaa jälkeä. Poikain ensimmäisen iskun suunnitelman näyttäminen rakeisen toimintatrailerin tyyliin oli kyllä briljantti yksityiskohta. Kaiken kaikkiaan jatko ei mitenkään pärjää ykköselle, mutta tyylilajissaan pieksää silti esim. mitättömän Shoot 'em Upin kädet selän takana.



74. Swordsman II (Ching Siu-Tung, 1992)

Aikansa ison rahan fantasiaseikkailua. Tuoreeltaan katsotuissa aasialaisissa elokuvissa tarkemmin.



75. Zero Woman: Red Handcuffs (Yukio Noda, 1974)

Räävittömyyksiä post-Female Prisoner Scorpion ‑maailmassa. Tästäkin tarkemmin aasialaisten elokuvien ketjussa.



76. Chato's Land (Michael Winner, 1972)

Epäilinin vahvaksi, mutten näin vahvaksi. Lisää Charles Bronsonin ketjussa.



77. Succubus (Jesus Franco, 1968)

Maistui. Jesus Franco ‑ketjussa tarkempaa ruotimista.



78. Casablanca (Michael Curtiz, 1942)

"Play it again, Sam" – oli aikakin pyöräyttää Casablanca uudelleen verkkokalvolle. Kun tämän on kersana vuosia sitten viimeksi nähnyt, niin ei a) aikanaan arvostanut juuri yhtään, b) muistanut näkemästään enää juuri mitään. Niin oli aika palata Casablancaan, neutraalille vyöhykkeelle missä toisen maailmansodan viholliset saattoivat tavata näennäisen sivistyneissä merkeissä vääntämään kättä vallasta kulissien takana.

Tässä olisi ollut rahkeet latteaan ja todella osoittelevaan sotapropagandaan, ellei puikoissa olisi Curtizin kaltainen rautainen viihteen ja elokuvataiteen ammattilainen, joka siirtää painopisteen romanttiseen kolmiodraamaan ja ihmiskohtaloihin kansakunnan kohtaloiden sijaan. Bogielle riittää pitkälti presenssi, ilmeitä voi tällöin säännöstelläkin. Ingrid Bergman sulattaa sydämen. Claude Rains on pääosassa hillujista saanut sen herkullisimman hahmon; siinä missä Bogart saa esittää ulkoisesti kovapintaista mutta sisältä pehmeää idealistia, Rains on enemmänkin ulkokullatun sivistynyt mutta silti avoimen häikäilemätön opportunisti – ja hyvä roolissaan. Paul Henreid on jämäkkä Victor Laszlona, mutta ei erityisen mieleenpainuva. Helteen paahtama, lämmön sekä epätoivon hien kyllästämä Casablanca on täydellinen eksoottinen miljöö tapahtumille, ja etenkin kaupungin yöelämästä otetaan kierrokset irti. Olisin halunnut nähdä Peter Lorrea huomattavasti enemmän, mutta kaikkea ei voi saada.

Casablanca on ajaton klassikko ymmärrettävistä syistä, glorifioitu jopa siihen asti että kova maine kääntyy helposti nykykatsojan silmissä sitä vastaan. Minusta tämä on kyllä aika ajaton elokuva jolla ei ole henkilökohtaisiin suosikkeihini asiaa, mutta jonka katsoo mielellään taas joskus ja kiusaa mahdollista tulevaa jälkikasvuaankin sillä sopivan kypsässä iässä. Ensi kerralla voi itse paneutua tosissaan bongaamaan kaikki replat mitä Naked Gun lainasi myöhemmin.



79. Awakening of the Beast (José Mojica Marins, 1970)

Miten kestää viehätys toisella kertaa, kun Brazilian paha setä ravistelee yhteiskuntaansa eksplisiitillä kuvauksella huumekulttuurin kauhuista? Se jää nähtäväksi José Mojica Marinsin omassa ketjussa.

Oma viikko:

Digiboksi



Winter's Bone



Mielenkiintoinen, mutta silti tulhan lattea katsaus Amerikan white trash ‑luokan tilaan vuonna 2010.

Kongen av Bastøy



Norjalaisen poikakoulun arkea. Elokuvaan on tungettu liikaa yksityiskohtia, eikä draama kanna.



Too Late Hero



Aldrichin pre-dirty dozen ankeus, jossa ainoa ilopilkku on Michael Cainen roolisuoritus. Uskomattoman pitkäveteinen ja mahdollisuutensa hukkaava vanhentunut sotaseikkailu.

Sain kun sainkin 5 lisää vielä tälle kuulle, suurin kiitos tästä BFI:n Dreyer- retrospektiiville, ja sattuman oikusta leffatajuttomille puolitutuille jotka yhden viikon aikana tuli kyselemään tyyliin "Oisko Markus BFI.llä mitään klassikkoja tyrkyllä?" "No, onhan siellä noita Dreyereitä..."

Hieno tekosyy uusintakatsastaa mestarin 2 parasta ja ensikatsastaa yksi vähän tuntemattomampi teelmys. So:



16- Garrone: Django il bastardo (VHS), hieno Anthony Steffen- vetoinen spagu Garronelta. Hauska ja aika burleski juoni, TODELLA sävykäs techniscope- kuvaus (kattelin vanhalta brittimyyntikassulta ilmeisen oikeassa kuvasuhteessa) ja Steffen tylyssä vedossa. Meni aika korkeelle omalla spagulistalla. ****



17- Dreyer: Glomdalsbruden (Bride of Glomdal) (Leffassa), yllättävän vaisu norjalaisdraama Dreiskalta, tää ei kyllä seiso millään tasolla. Juonen perusasetelma on kliseinen, juonenkehittely innotonta ja kaavamaista, henkilöt täysin arvattavia, kaikki tapahtuu liian helposti, loppukliimaksi on irrallinen ja tarpeeton yms yms. Tiedä sitten oliko Glomdalsbrudetin tuotantokontekstissa jotain vialla, koska heti tän jälkeen Dreiska meni ja vilmas Jeanne D'arcin kärsän. Eli mistään luovasta kriisistä tuskin oli kyse. Pienet plussat tulee jakaa toki kaunissta maisemakuvauksesta ja Tove Tellbackin roolisuorituksesta. Mutta silti aika voi voi- kamaa oli tämä. *1/2



18- Dreyer: Ordet (Sana) (Leffassa), Sana on joka tavalla täydellinen, täysin koskematon mestariteos. Tästä ei KINO parane. Tutussa teatterissa (NFT3) parhaalta paikalta katsottuna (ensikertaa kankaalta) täysin hypnotisoiva kokemus joka pisti miettimään tällä kertaa teatterissa katsotun elokuvan suhdetta yleisöön. Normaalisti yhdessä (satunnaisen yleisön kanssa) katsotut leffat paranee yleisön myötäeläessä tapahtumia. Elokuva puhuttelee yleisöä joukkona jolta se odottaa joukkoreaktiota. Etenkin komediat toimii usen näin. Sana toimii täysin päinvastoin. Se puhuttelee jokaista yleisön jäsentä yksilönä. Ja jokainen joka on joskun tehnyt sisällään tiliä oman uskonnollisuutensa kanssa taatusti reagoi Sanaan. Salissa loppukohtauksen huipentuessa oli ilmassa muutama naurunpyrähdys, mutta kyse ei ollut todellakaan kalkkunahekotuksesta, vaan siitä, että muutamalle yleisön edustajalle kohtaaminen omien uskontoa käsittelevien käsitysten kanssa kävi liian tuskalliseksi. Ainoa mahdollinen reaktio oli nauru. Niin tukalaan paikkaan Sana laittaa sellaisen katsojan joka ei ehkä leffaan tullessaan ole ottanu ihan tarkkaan selvää mitä oikein onkaan tultu katsomaan. Leffan loppuessa sorsimuksen pulssi heitteli siellä sadanviidenkympin paikkeilla. Aivan uskomaton elämys. ***** (******)(********************************************************************************************************)



19- Dreyer: La passion de Jeanne D'arc (Jeanne D'arcin kärsimys) (Leffassa), Heti seuraavana iltana tuli tsekattua "se toinen" Dreyerin übermasterpiissi, ja taaskin ekaa kertaa kankaalta. Sanaan verrattuna Jeanne D'arc on ehkä etaisempi, formalistisempi ja vähemmän tunteisiin vetoava, mutta edelleen Sanaan verrattuna kuvailmaisultaan kuin toiselta planeetalta. Oon aina sanonu, että mykkäelokuvaa tulis kohdella erilllisenä taidemuotona, ja Jeanne D'arc on monella tasolla (mutta ei toki kaikilla) sen taidemuodon huipentuma. Jeanne D'arc ei ehkä ole elokuvan historian kaunein elokuva mutta se saattaa hyvinkin olla sen visuaalisesti vaikuttavin ja tehokkain janssenilaisen jäykässä ja täysin mitään sattumanvaraan jättävässä kuvasommittelussaan. Kerronan rytmitys, Jeannen "kehitys" henkilönä ja kaiken yhteen nivova kuvasommittelu tekevät tästä ehkä hallituimman koskaan tehdyn elokuvan. Mutta kaikessa huolitellussa täydellisyydessään Jeanne häviää Sanalle paradoksaalisesti juuri intohimon puutteessa! Mutta ei häviä paljoa eikä häviä huonolle. *****



Huomenna olis vuorossa Vampyr. Mutta tänäänkin tuli kerettyä leffaan...



20- Polanski: Carnage (Leffassa), Ostin lipun kattomaan Muppet-leffaa, päädyin väärään saliin ja en viittiny lähteä virheen havaittuani ulos! Havainnot: Christoph Waltz ei ole kovin monipuolinen näyttelijä. John C. Reilly veti vähän yli. Kate Winslet on näemmä parempi komedioissa. Jodie Foster saattaa hyvinkin olla tämän hetken paras komeljanttari. Foster on Carnagessa TODELLA hyvä. Toki hänen hahmonsa on ainoa joka lyhyen reaaliaikaisen keston aikana kehittyy. Kokonaisuutena Carnage on ilmeistä filmattua teatteria hyvässä ja pahassa. (Ja vaikka toisinaan on tapana ollu allekirjoittaneella teatterfilmatisointeja haukkua, pitää muistaa että esim. erään Carl Th. Dreyerin vilimi Sana perustuu näytelmään.) Carnage ongelma on se, että vaikka perusajatus asetelmassa on hyvä, se ei kuitenkaan kehittele asetelmaa kovin pitkälle. Mutta tasokkaiden näyttelijöiden työtä on toki aina ilo seurata. Neutraalit ***.

Stanley Kubrick :

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964) ****½

Briljantti musta komedia kylmän sodan ja atomipommin / paranoian aikaisesta maailmasta. Kannattaa katsoa myös saman vuoden elokuva samasta aiheesta eli Pommin Varjossa (Fail-Safe) jossa asiaa lähestytään vakavalla naamalla. Molemmat erinomaisia elokuvia. "Mein Führer! I can walk!"



Stanley Kubrick : Full Metal Jacket (1987) ****

Ei ole koskaan noussut silmissäni erinomaiselle tasolla vaikka hyvä elokuva onkin. Jokin vaan tökkii siinä alun koulutusjaksossa ja Lawrencen sekoaminen ei ole rakennettu mielestäni tarpeeksi perusteellisesti että se tuntuisi uskottavalta. Vietnamissa homma muuttuu kiinnostavammaksi mutta loppua lukuunottamatta siellä tapahtuu kuitenkin melko vähän. Elokuva on toteutettu / ohjattu hyvin ja kuvastaa kyllä hyvin sodan mielettömyyttä. Taidan olla kuitenkin enemmän Kunnian Polut – elokuvan miehiä.



John Carpenter : Escape From L.A. (1996) **½

Snake Plissken is back. Jatko-osa Pako New Yorkissa leffalle tuntuu etko-osaan nähden kevytversiolta. Sinänsä ihan viihdyttävää menoa mutta muutamassa kohtauksessa mennään liian hilpeästi överiksi. Onhan tässä kyllä hyviä naamoja rooleissa. Mm. Pam Grier, Peter Fonda ja Steve Buscemi. Tuntuu että Kurt Russell ei välillä nouse ihan hahmonsa saappaisiin, kun hän kähisee vuorosanojaan ja yrittää esittää mahdollisimman kovaa jätkää. Tuolta osin ensimmäinen osa muistaakseni toimi vähän paremmin.

[font=Arial]41.

Day After Tomorrow ***1/2[/font]

[font=Arial]Viimeisten pakkaspäivien kunniaksi katsoin tämän, ja kyllä harmitti että jostain syystä boikotoin teatterikierrosta aikanaan. Hyvää kamaa tämä on, vihaajat vihaa. Etenkin New Yorkin hukuttavat vesimassat oli vaikuttava näky. Ei pärjää 2012:lle kuitenkaan, siinä oli sentään hieman twistiäkin mukana ja kaikki ihmiset eivät olleet solidaarisia sankareita. Noh, olihan DAT:ssakin pari keplottelijaa mutta heidän pahimmat kähmintänsä leikattiin pois. Ne voi tsekata ekstroista.[/font]



[font=Arial]42. Mission Impossible: Ghost Protocol ****[/font]

[font=Arial]Solidii toimintaa, tiukka meininki. Burj Khalifa jakso oli kuumottava, hyvin kuumottava. Ylipäätään leffa oli positiivinen yllätys sikäli että ovelaa agenttimeininkiä ja vempeleitä oli enemmän ja toimintaa vähemmän. Anil Kapoor kyllä teki itsestään aasin, todella nolo jakso. Samuli Edelmann oli yllättävän isossakin roolissa. [/font]



[font=Arial]43. Alien 2: Sulla Terra ***[/font]

[font=Arial]Tunnelmaa tihkuvat De Angelis ‑broidien musiikit kannattelevat luolakauhuahaahuilua. Muutenhan tämä on aika käsittämättömän käppäinen. Belinda Mayne miellytti silmää kovasti. [/font]



[font=Arial]44. Things ?[/font]

[font=Arial]Olkoot, en ees yritä antaa arvosanaa. .. Things tekee pesän aivoihin ja jää elelemään sinne. [/font]

[font=Arial]En jaksa itse kirjoitella enempiä, joten lainaan tähän jotain japanilaiseksi itseään väittävää imdb:ssä: [/font]



[font=Arial]“[/font][font=Verdana]Hello there. I'm a fat beer drinker from Japan. Beer is pronounced "bi-ru" in Japanese. Microbrewed beers are called ji-biru and are very popular. If I want to get drunk I am gonna buy some Asahi, Kirin, Suntory and Sapporo and get drunk as quickly as I can. You know, I'll get drunk with or without you, my Japanese babe. I'll drink beer till' my head explodes. Because drinking beer is better than having sex, I kid ya not. "Things" is a perfect film for dedicated beer lovers and booze enthusiasts. Grab some beer whilst watching this psychedelic piece of horror. Just beware: there 's still a couple of losers up there, don't let 'em drink all the beer. I'd love to drink some beer with Don Drake and Fred Horton from "Things" – these guys are beer-loving maniacs. There is not enough beer for 'em in the refrigerator. Hey sexy girl, may I ask for another Sapporo? You must see "Things" with me... I have seen "Horror of the Hungry Humongous Hungan", "Plutonium Baby", "Troll 2", "Night of Horror", "sLaughterhouse II", "Bloodsucking Kettle from the Alien Zone", "Raping My Pink Bunnies", "Sorority Girls and the Creature from Hell", "The Crawlers", "Porno Zombies", "Nightmare Weekend", "The Brain" and I must say to you, my lovable angel: "Things" tops them all. Chock full of blood and gore, farting ant-like creatures, bad acting, cheap hooker in the mask showing her snatch, chainsaw dismemberment and... beer. 9 out of 10 for thingies, who enjoy drinking booze. A beer smacking masterpiece of horrific horror. Biiru mo kudasai!”[/font]



[font=Arial]45. Taro the Dragon Boy / Tatsu no ko Taro [/font]

[font=Arial]Animeleffa vuodelta 1979. Alku jäi näkemättä, mutta olihan tää ihan sympaattista japanilaisten kansantarujen animointia hyvällä musiikilla. [/font]

Ja viime aikojen tapauksia...

Ibanez: Hierro **



Näitä yllätyspaljastuksen varaan rakentuvia surumielisiä mysteereitä. No, yllätys ei ollut järin yllättävä tai mielenkiintoinen, kuten ei leffa kokonaisuutena muutenkaan. Visuaalisesti ihan toimiva, joskin ehkä hieman teennäistä kikkailua perusjuonen vaisuuden peitoksi.



Stettner: The Night Listener ** 1/2



Kuten yllä, kuvauksen perusteella oletin myös jotain yhden twistin leffaa. Twisti tulikin jo aika varhain, eikä sen jälkeen sitten tapahtunut mitään erityisen noteerattavaa. Alkuasetelman pohjalta odotin jotain paljon omaperäisempää. Ei mikään järin mieleenpainuva leffa, paitsi nyt ehkä Robin Williamsin esittämä ikääntyvä homo mysteerinratkojana. Visuaalisesti tämä oli just tätä perus-sinisävyistä ankeutta. No, ehkä olen vähän nirso, mutta jotenkin näitä on tullut katottua liikaa viime aikoina.



Soavi: Dellamorte Dellamore ****



Nyt oli vähän pitempi aika edellisestä katsomiskerrasta, puhutteli hiukan paremmin kuin joskus silloin post-teininä. Elokuva, joka huutaa TAIDEHOMOSTELU kuin heikkopäinen ja osaksi sitä onkin, sisältää silti yllättävän kovaa ja mieleenpainuvaa kuvastoa ja fiilistelyä. En lähde yrittämään mitään analyysiä siitä mitä tapahtui ja miksi, DD on ainakin helvetin helppo ylitulkita palasiksi. Mutta kyseessä ei ole yksipuolinen zombiekauhuleffa, olisi itse asiassa ihan päin honkia leimata tämä sellaiseksi. Kyse oli pikemminkin rakkauden ja kuoleman ymmärtämisestä tai niiden ymmärtämättömyydestä. Zombiegore oli sinänsä jopa vähän turhaa, mutta toisalta ihanan perinteistä efektiroiskimista. Jos nyt jostain valitan, niin leffaa vaivaa eräänlainen juonettomuus, kohtaukset eivät oikein tunnu soljuvan yhteen vaan DD tuntuu enemmänkin 3-4 episodin putkelta. Plus en tiedä oliko tätä dubattu osin, viileäncool Rupert Everett tuntui olevan ainoa joka puhui omalla äänellään; ainakin itelläni aina vähän vaikuttaa näyttelyn toimimiseen. Joka tapauksessa Anna Falchi oli hyvin mieleenpainuva ilmestys (kumitisseistä huolimatta) ja nimenomaan visuaalisesti tämä on ihan helvetin hieno elokuva. Musat oli kans ihan jännät.

113.

Hal Needham: The Cannonball Run (1981)

Takuuvarmaa kasaritörttöilyä Burt Reynoldsin johtaman tähtikaartin kaahatessa halki Amerikan. Leffaa tehdessä on takuulla ollut hauskaa ja se myös näkyy ja kuuluu. Tämä on ehkä idioottimaista huumoria, mutta samalla omalla matalaotsaisella tavallaan nerokasta. Kauan eläköön Kapteeni Kaaos!



114. Don Siegel: Invasion of the Body Snatchers (1956)

Enpä muistanut että tämä ensimmäinen versio oli näinkin hyytävä. Etenkin pääosassa pähkäilevä Kevin McCarthy saa luotua hahmoonsa todellista puolihulluutta, kun vainoharhaisuutta tihkuva tarina lähtee avautumaan jälkimmäisellä puoliskolla.



115. David Cronenberg: Rabid (1977)

Jossain vampyyri- ja zombie-elokuvan välillä verisesti hilluva teos. Cronenberg on jälleen elementissään kun ihmisruumis muuttuu ja muuntuu joksikin vaaralliseksi. Pääosassa kekkaloiva Marilyn Chambers on kieltämättä huomattavasti kuumempi tapaus kuin alkujaan pääosaan kaavailtu Sissy Spacek.



116. Denis Héroux: The Uncanny (1977)

Samana vuonna kun Peter Cushing näytteli Star Wars nimisessä pikku sci-fi leffassa esiintyi hän myös tässä vähälle huomiolle jääneessä episodikauhuelokuvassa. Kehystarina on ehkä hieman puolivillainen, mutta kunnon roolituksen ansiosta kokonaisuus pysyy kasassa. Ja onhan niiden kissojen pahuuden varaan rakennettu muitakin kauhuiluja.



Ensimmäinen osa rikkaasta vanhasta rouvasta ja hänen kissoistaan on ihan sujuva, ja lopussa nähdään pari verisempää kohtausta. Toinen tarina jossa kissa on tavallaan kahden nuoren tytön välissä on sen sijaan aika väkisin tehdyn ja turhan oloinen. Kolmannessa tarinassa kissojen ylivertainen nokkeluus ja väistämätön voitto alkavat jo ottaa pannuun, vaikka Donald Pleasence pistääkin parastaan kevyesti neuroottisena 30-luvun filmitähtenä.



117. John Ford: The Man Who Shot Liberty Valance (1962)

Tästä Ford & Wayne ‑elokuvasta avautuminen klassisten westernien ketjussa.



118. Ken Russell: Lisztomania (1975)

Edellisestä katselukerrasta ei ehtinyt kulua pitkääkään aikaa, mutta kaverin elitististämis-projektin nimissä tuli katsottua taas uudelleen. Ja mikäs tässä on katsoessa, Rick Wakemanin musiikit soivat ja eloisa ohjaus on ilahduttavan russellmaista.

theremin ( 18.3.2012 10:34)

80. Metropolis ****

[...]

Tätä katsoessa ei kyllä ihmettele lainkaan mikäli Langilla oli jotain pieniä ongelmia natsipuolueenkin kanssa...

Ongelma oli vähän toisenluonteinen... Sekä Hitler että Goebbels olivat Fritz Langin, ja etenkin Metropoliksen, suuria ihailijoita, ja halusivat Langin johtamaan Kolmannen valtakunnan (propaganda)filmituotantoja. Lang oli kuitenkin juutalainen, ja pakeni henkensä puolesta peläten Ranskaan. (Goebbels tosin kielsi Tri Mabusen testamentin esittämisen 1933 kansan terveyttä ja turvallisuutta vahingoittavana.)

Spiritual Boxer ( 20.3.2012 14:15)

theremin ( 18.3.2012 10:34)

80. Metropolis ****

[...]

Tätä katsoessa ei kyllä ihmettele lainkaan mikäli Langilla oli jotain pieniä ongelmia natsipuolueenkin kanssa...

Ongelma oli vähän toisenluonteinen... Sekä Hitler että Goebbels olivat Fritz Langin, ja etenkin Metropoliksen, suuria ihailijoita, ja halusivat Langin johtamaan Kolmannen valtakunnan (propaganda)filmituotantoja. Lang oli kuitenkin juutalainen, ja pakeni henkensä puolesta peläten Ranskaan. (Goebbels tosin kielsi Tri Mabusen testamentin esittämisen 1933 kansan terveyttä ja turvallisuutta vahingoittavana.)

Metropoliksessa kuitenkin on selvästi nähtävissä teemoja, joita ei kuvittelisi toteutuneen natsipuolueen sulattavan, mm. auktoriteetin ja "virallisen linjan" vastustaminen. Marian katsoin myös edustavan sosialistisia ihanteita, Fredersenin oikeistolaisia. Tällä varjolla on hieman outoa että Goebbels ja Hitler olisivat Metropoliksen ihailijoita olleet, elleivät sitten keskittyneet enemmän kuvalliseen puoleen, mikä oli kyllä loistavaa.

theremin ( 20.3.2012 16:58)

Spiritual Boxer ( 20.3.2012 14:15)

theremin ( 18.3.2012 10:34)

80. Metropolis ****

[...]

Tätä katsoessa ei kyllä ihmettele lainkaan mikäli Langilla oli jotain pieniä ongelmia natsipuolueenkin kanssa...

Ongelma oli vähän toisenluonteinen... Sekä Hitler että Goebbels olivat Fritz Langin, ja etenkin Metropoliksen, suuria ihailijoita, ja halusivat Langin johtamaan Kolmannen valtakunnan (propaganda)filmituotantoja. Lang oli kuitenkin juutalainen, ja pakeni henkensä puolesta peläten Ranskaan. (Goebbels tosin kielsi Tri Mabusen testamentin esittämisen 1933 kansan terveyttä ja turvallisuutta vahingoittavana.)

Metropoliksessa kuitenkin on selvästi nähtävissä teemoja, joita ei kuvittelisi toteutuneen natsipuolueen sulattavan, mm. auktoriteetin ja "virallisen linjan" vastustaminen. Marian katsoin myös edustavan sosialistisia ihanteita, Fredersenin oikeistolaisia. Tällä varjolla on hieman outoa että Goebbels ja Hitler olisivat Metropoliksen ihailijoita olleet, elleivät sitten keskittyneet enemmän kuvalliseen puoleen, mikä oli kyllä loistavaa.

Kyllä tuo Hitlerin ja Goebblesin Metropolisin ihailu on aika yleinen fakta. En nyt itse muista tarkasti Metropoliksen teemoista, mutta täytyy ottaa myös huomioon, että ideologiset näkökulmat eivät olleet noina aikoina samoja kuin me olemme tottuneet pitämään. Metropoliksessa on toki paljon sellaistakin sisältöä, joka iskee juuri natsismin (tulevaa) sisältöä vastaan, mutta vuonna 1928 yhtymäkohtia ei juurikaan ollut (ja myöhemminkin ne saattoivat peittyä muun sisällön alle). Kansallissosialistinen puolue oli 1920-luvun lopulla pelkkä katujengi, joka oli enemmän sosialistinen kuin oikeistolainen. Myöhemminkin, osalle kansallisosialistisen puolueen jäsenistä se oli pelkkä työväenpuolue, toisaalta taas jokin Ernst Jünger (Teräsmyrskyssä kirjan kirjoittaja) koki olevansa aito nationalisti ja kaihtoi natsipuoluetta (jopa niin, että poisti kirjoistaan 30-luvulla kappaleita, joita koki natsien voivan hyödyntää). Taloudelliselta näkökulmalta natsismi oli selkeästi marxilaispohjaista taloutta, joskin samalla tavoin vääristynyt kuin stalinistinen versionsa.



Lang on sanonut Goebblesin sanoneen, että '..hän ja Fuhrer olivat nähneet metropolis elokuvan, ja Hitler oli sanonut, että hän halusi minun tekevän kansallissosialistiset elokuvat'. – Lause kirjasta Galigarista Hitleriin – Saksalaisen elokuvan psykologinen historia

Pitäisi varmaan avata ketju "Hitlerin suosikit". Jos nyt oikein muistan niin Espanjan kautta salaa hommasi Dictatorin o/

Jakel ( 20.3.2012 17:32)

Lang on sanonut Goebblesin sanoneen, että '..hän ja Fuhrer olivat nähneet metropolis elokuvan, ja Hitler oli sanonut, että hän halusi minun tekevän kansallissosialistiset elokuvat'. – Lause kirjasta Galigarista Hitleriin – Saksalaisen elokuvan psykologinen historia

En näitä faktoja epäilekään ja tuo Galigarista Hitleriin:kin on tullut luettua, mutta erikoista tuo silti on. Myönnän että juuri tähän ajanjaksoon en niin hyvin ole perehtynyt joten nuo kansallissosialistisen puolueen alkuvaiheet ovat vähän hämäränpeitossa mutta kiitokset tästä selvennyksestä. Tekee oikeastaan Langin elokuvien seuraamisesta entistä mielenkiintoisempaa.

37.

Collateral (2004) ****

Lisää Mann-topikissa.



38. Hot Fuzz (2007) ****

Kyllä Hot Fuzz toimi minulle ihan hyvin, Edgar Wright ja kumppanit onnistuivat siis varsin mainiosti tässä, kun ottaa huomioon että toimivan kaksituntisen komedialeffan tekeminen ei ole aina helppoa. Toki tässäkään ei ihan koko aikaa meno ole vitsitykitystä, mutta esim. lopun puolituntinen oli niin kovaa menoa että oksat (ja päät) pois.



39. The Grey (2012) ***½

Kyllähän tämä oli ihan tiukkaa survival-menoa aikalailla alusta loppuun saakka. Toki kliseisiä juttuja löytyy juonesta ja tappajasusien uskottavuudesta voi olla montaa eri mieltä, mutta näiden seikkojen takia tämä ei viiden tähden leffa välttämättä olekaan. Sen sijaan upeat kuvausympäristöt ja tiivis tunnelma läpi elokuvan tekevät tästä pääosin nautinnollista katsottavaa. Lisäksi kun Liam Neeson vetää hienon pääroolin niin yleisfiilis tästä leffasta jää plussan puolelle.



40. Das Boot (Director's Cut) (1981) *****

Onhan tämä huikea leffa vielä yli 30 vuoden jälkeenkin. Tapa jolla Das Boot onnistuu luomaan todelliselta tuntuvan epätoivon tunnelman sukellusaluksen sisälle on jotain mitä ei usein elokuvissa näe tai koe. Ja tähän ei toki tarvita mitään huikeita erikoistehosteita, vaan suht yksinkertaisilla jutuilla tunnelma saadaan niin tiiviiksi että katsoja seuraa menoa herkeämättä loppuun saakka. Tämä elokuva on kyllä klassikon asemansa ansainnut.