Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

119.

Carol Reed: The Third Man (1949)

Reedin hienosta työstä puhetta film noir ‑ketjussa.



120. Krzysztof Kieslowski: Dekalog, dwa (1990)

"Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä."



Raamatun kymmenestä käskystä toinen on saanut Kieslowskin luomaan erikoisen kolmiodraaman. Tarinan ytimessä lepää syyllisyys ja kalvava tieto oman synnin seuraamuksista, mikä tavallaan johtaa etäälle itse käskystä, mutta toisaalta – tämänkin käskyn voi tulkita niin kovin monella tavalla ja tasolla.



121. Mika Kaurismäki: Valehtelija (1981)

Godard taisi olla melkoinen vaikuttaja Kaurismäen veljeksille, eikä sitä tajutakseen tarvinnut edes odottaa Bande à partin kohtausta elokuvateatterissa. Mikalle ja Akille on silti annettava kaikki kunnia saavutuksestaan, joka ei ole vain uuden aallon sulatusta ja kääntöä, vaan jotain hienompaa. Klonksahteleva kirjakieli ja menneiden aikojen Helsinki ovat hauskoja lisiä tarinalle parantumattomasta valehtelijasta jonka kohtalo heivaa uudelle radalle. Aika mies tuo Ville Alfa.



122. Claude Chabrol: La femme infidèle (1969)

Tästä Chabrolin kolmiodraamasta juttua ohjaajan omassa ketjussa.



123. Roger Corman: A Bucket of Blood (1959)

Cormanin taiteellisesti asteen kunnianhimoisempaa laitaa edustava komediallinen musta komedia ja kauhu/jännitys/rikos/kasvukertomus ‑sekamelska. Tarina sijoittuu beatnikien maailmaan, jonka reunalla Walter Paisleyn luuserihahmo kärvistelee. Mikä pahinta olemattoman itsetunnon omaava päähenkilömme on tarjoilijana beat-runoilijoiden kahvilassa, jossa hän jatkuvasti saa seurata menestyneiden boheemien ihanaa elämää.



Yllättävän käänteen jälkeen Walter on hetken aikaa piirien kuuminta hottia, mutta ongelmat alkavat nopeasti kasaantumaan, kuinkas muutenkaan. Tarinassa on aika selkeitä yhteyksiä Cormanin seuraavaan työhön, The Little Shop of Horrorsiin, ja se vitsailee välillä rajustikin taiteen ja hipsteriyden pilvilinnoille. Dick Miller vetää pääosan tunteella, joskus ehkä hiukan liiankin tuhdilla sellaisella, mutta lopputulos ei häiriinny pienistä ylilyönneistä. Puolivälissä tarinaa Antony Carbonen esittämä Leonard vetää puolestaan runsaasti pisteitä kotiin kahvilan omistajana, joka saa tietää asioiden oikeasta tolasta enemmän kuin olisi koskaan halunnutkaan.

Aniki Bóbó (1942)

Portugalilaisen elokuvan haltuunottoa. On aika käsittämätöntä, että jo 103 vuotta täyttänyt Manoel de Oliveira ohjaa edelleen aktiivisesti elokuvia. Portolaisen auteurin esikoispitkä on katulasten maailmaan sijoittuva tarina ystävyydestä, yhteenkuuluvuudesta ja törmäyksistä aikuisten maailman kanssa. Realistisen otteen ja autenttisuuden tunteen takaavat näyttelijöiksi pestatut aidot portolaislapset ja katsojan fiilis nousee lisää, jos kuvissa runsaasti vilahtelevat Douro-joen maisemat ovat tuttuja. ****+



Trans-Europ-Express (1967) ****

L'homme qui ment (1968) ****+

Alain Robbe-Grilletin toinen ja kolmas ohjaustyö. Molemmissa pääosaa näyttelevän Jean-Louis Trintignantin hahmo tiedostaa kummassakin elokuvassa metatason, eikä siihen tarvita edes silmäniskuja kameralle. Trans-Europ-Expressissä tämä on tietenkin ilmeisempää junassa elokuvaa suunnittelevan kolmikon bongatessa kehystarinassa "Trintignantin", tämän näytellessä kolmikon suunnittelemassa salakuljetustarinassa pääosaa "reaaliajassa".



Kokeellista ja leikillistä, kuten myös L'homme qui ment. Yhden kaikkien aikojen weirdoimmista ääniraidoista sisältävän "The Man Who Lies" ‑elokuvan eri kohtauksissa Trintignantin Boris-hahmo kuolee, vaihtaa nimeään ja tarinaansa, kuolee taas – vai kuoleeko. Menneisyytensä ja tarinansa yhä uudelleen inventoivan Borisin tarina mimiikkoineen ja väliaplodeineen on kipeän hauskaa seurattavaa, juontahan ei perinteisessä mielessä ole. Robbe-Grilletin kokeelliset elokuvamaalaukset höystetään molempien elokuvien tapauksessa alastomilla naisvartaloilla, sidontaleikeillä ja kevyellä lesbaamisella.

John Boorman:

Hell in the Pacific (Kahden miehen helvetti) (1968) ***½

Autiolle saarelle haaksirikkoutuneet vihulaissotilaat Toshiro Mifune ja Lee Marvin tekevät toisilleen jäynää asiallisessa kahden miehen sotaelokuvassa. Fiksu valinta on ollut tehdä varsinkin Marvinista täysin liero vittupää, mikä kompensoi länsimaisen yleisön parissa helposti syntyviä jenkkisympatioita. Saariseikkailusta kehkeytyy varsinainen Cast Away, mutta ilman Tom Hanksiä ja rantapalloa. TV2 esitti elokuvan eurooppalaisen printin, jossa ainakin lukemisen perusteella on paljon parempi lopetus kuin jenkkiversiossa.



Mark L. Lester: Showdown in Little Tokyo (1991) ***½

Hupaisa ja hienoa L.A estetiikkaa viljelevä b-toimintaelokuva ajalta, jolloin amerikkalainen toimintaelokuva oli vielä rautaa. Hyviä one-linereita, kohtalaista toimintaa, karseita silikonibabeja sekä mainio sankarikaksikko: Dolph Lundgren amerikkalaisena (?) kyttänä joka elää japanilaisen kunniakoodin mukaan (??) ja Brandon Lee amerikanjapanilaisena (??'?) huulenheittäjänä, joka ei tiedä mitään aasilaisista kulttuureista. Dolppa vielä puhuu väliin japania muutamassa kohtauksessa (jotka englanninkielisissä on teatterisubeissa käännetty todella summittaisesti)!



Coenit: The Big Leboski (1998) ***½

Hyvä, mutta Coenit ajautuvat hieman harhapoluille ylikirjoittaessaan tarinan liian nokkelaksi. Kyllä se silloinkin toimii, mutta keilaradalla ja kaljan parissa elokuva äijäilee aivan vastustamattomasti. Sitä kun olisi ollut lisää niin puhuttaisi mestariteoksesta! Jeff Bridges joka tapauksessa mahtava.



Joku: Hot Potato (1976) *½

Surkea Jim Kelly ‑masiina, joka toimii paikoitellen Kellyn karisman ansiosta, mutta käy suurimman osan ajasta vain hermoille. Musta martial arts sankari lähetetään aasiaan pelastamaan panttivankia, mutta mukaa tarttuu tolkuttoman ärsyttävä, koomisesti toilaileva apujoukko. Matkalla seikkaillaan jokien ja teiden poikki. Tiedä häntä jaksaisiko lapsellinen vammailu (pg-ikäraja) naurattaa enemmän jossain NV:n aamuslotissa. Yksin katsottuna elokuva lähinnä nukuttaa.

Hung Fist ( 24.3.2012 17:05)

TV2 esitti elokuvan eurooppalaisen printin, jossa ainakin lukemisen perusteella on paljon parempi lopetus kuin jenkkiversiossa.

Spoileri

Euro loppuu siihen kun, miehet kännsissä alkavat kinastella ja kävelevät vastakkaisiin suuntiin "vihollisina". Jenkissä ilmeisesti heebot vaan vetää viinaa ja sitten kirkkaalta taivaalta tipahtaa joku helvetin pommi joka räjäyttää kaverukset taivaan tuuliin.

Jenkkiversio on esitetty joskus vuosikymmeniä sitten televisiossa ja loppu ei ole ainoastaan paska vaan ihan paskasti toteutettu.

Cabin Fever 2

Ensimmäinen osa on niin erinomainen, että syö varmaan tältäkin vähän tehoja. Ei tämä toki kummoinen ole, mutta ei umpipaskakaan. **



Gwendoline

Alku on kivaa seikkailuelokuvaa, mutta lopun S/M-arkkitehtuuri puuduttaa. ***



Tourist Trap

Kohtuullinen tunnelma, mutta olisi aiheesta enemmänkin voitu irti saada. Tanya Roberts oli kyllä **



Due date

Tää Hangoverista tuttu kaveri ei näköjään ole kovin kummoinen koomikko. Sama rooli, mutta huonommin kirjoitettuna eikä naurata kertaakaan. Kyllähän tämän katsoo, mutta eipä juuri naurata. **



God's Gun

Ihan ok spagu. Onneksi mukana ei ole huumoria. Parolini tai kuvaajansa ovat kekseliäitä kameransa kanssa. ***



Manhattan Baby

Fulcin kulta-aikaa, mutta pienelle huomiolle jäänyt. Olin vähän väärässä mielentilassa, että pystyisin oikeasti alkaa vertailemaan. Musiikit ovat erinomaiset ja luovat hyvin tunnelmaa. Gorekin esimerkiksi lintujen hyökkäyksessä hyvää. Pitää varmaan katsoa uudestaan paremmassa kontekstissa. ***

Hiljaista on ollut viime kuukaudet:

33. Kierreportaat

Siodmakin tusinakamaa. Ei loista juuri missään, mutta eipä mikään ole erityisen skeidaakaan. Pikkasen tuli pilkittyä loppuvaiheilla, mikä varmaan vesitti loppuhippailujen fiilistä.



34. House by the River

Mainio vanhan ajan jännäri. Perinteistä noir-syöksykierrettä noudattaen kärpäsestä kasvaa nopeasti härkänen ja lopulta koittaa tuho. Louis Hayward on kerta kaikkiaan loistavan epämääräinen tappaja-kirjailijana.



35. Down Terrace

Uusintakatselussa Ben Wheatleyn huikea debyyttiohjaus. Parasta ja omaperäisintä gangsterointia sitten... en tiedä. Aika kauas pitää mennä. Mainioita ekstroja.



Hauska läppä eräästä arvostelusta:

Three solid ways for an independent filmmaker to get the most out of a low budget: Make a crime picture, so the plot will be exciting even in limited locations; make a family drama, so there’s an excuse for all the action to take place in one house; or hire a bunch of funny people to riff, so that the audience will be entertained even when there’s not much going on. First-time feature director Ben Wheatley tries all three of those approaches with Down Terrace.

36. The Mack

Bläkkäri-sivistysaukkojen paikkailua. Selkeästi sopivasti aikaa kulunut siitä kun katseli näitä urakalla, sillä homma toimi nyt kuin unelma. Loistavaa pimp-läpänderiä. "You are only as good as your product is."



37. Dial M For Murder

Täydellinen rikos 3D:nä, hienoa hienoa. Alun lämmittelyn jälkeen juoni pääsee kunnolla jylläämään ja herkullinen dialogi imee mukaansa. En tiedä onko tämä 3D:nä parempi vai ei, sen verran kauan on aikaa vierähtänyt edellisestä näkemisestä. Mutta sen minä sanon, että 50-luvun 3D on näköjään kärsinyt täysin samasta dilemmasta kuin nykyinenkin: Ne etualalle asetellut kukkaruukut ja maljakot tekevät kuvakompositioista varsin teennäisiä, mutta silloin kun niitä ei ole, on 3D kohtalaisen tarpeetonta. Eli teki niin tai näin, pieleen mennään. No, Ray Milland on niin kylmäävä etteivät edes lasit päässä häiritse. Aivan nerokas viimeinen kohtaus. (Otetaas drinkit.)



Note to self: pitää pyrkiä näkemään enemmän Hitchiä kankaalta.

Neill Blomkamp :

District 9 (2009) ***½

Tätähän oli kehuttu kovasti ennakkoon joten piti itsekin katsoa millainen elokuva on kyseessä. Itselleni tämä ei sitten lopulta noussutkaan sinne sfääreihin mihin odotukset oli asetettu mutta kyllähän District 9 on keskivertoa parempaa kamaa. Heiluva kamera jolla elokuva luo pseudodokkaritunnelmaa kävi pitemmän päälle rasittamaan, samoin kuin pääosassa ollut mies. Muuten sinänsä kiinnostava perusidea ja avaruuden muukalaiset olivat hienosti toteutettu cgi:llä.



Paul McGuigan : Gangster No. 1 (2000) ***½

Rujon brittiläisen rikoselokuvan jatkumoa jossa kerrotaan takaumana miten eräs nykyinen gangsterisuuruus nousi asemaansa. 60-luvun lopulta 2000 ‑luvulle ulottuvassa tarinassa nuorempi pikkurikollinen haaveile pääsevänsä erään ison pomon kenkiin ja haluaa olla alansa numero 1. Samalla selviää että tämä rikollinen on myös melkoinen psykopaatti ja elokuva onkin varsin verinen. Tästäkin jää hieman sellainen fiilis että olisi voinut olla parempikin vaikka tämäkin oli hyvä elokuva. Ehkä loppuun olisi kaivannut vielä jotain lisävaihdetta vaikka sinänsä tuollaisenaankin antaa hyvän opetuksen.

Jeremias Rahunen ( 26.3.2012 08:33)

Paul McGuigan : Gangster No. 1 (2000) ***½

Rujon brittiläisen rikoselokuvan jatkumoa jossa kerrotaan takaumana miten eräs nykyinen gangsterisuuruus nousi asemaansa. 60-luvun lopulta 2000 ‑luvulle ulottuvassa tarinassa nuorempi pikkurikollinen haaveile pääsevänsä erään ison pomon kenkiin ja haluaa olla alansa numero 1. Samalla selviää että tämä rikollinen on myös melkoinen psykopaatti ja elokuva onkin varsin verinen. Tästäkin jää hieman sellainen fiilis että olisi voinut olla parempikin vaikka tämäkin oli hyvä elokuva. Ehkä loppuun olisi kaivannut vielä jotain lisävaihdetta vaikka sinänsä tuollaisenaankin antaa hyvän opetuksen.

Tämä on kyllä kova pikku mini-sleepperi. Malcolm McDowell vanhana gangstana ja Paul Bettany nuorena ovat hyvä työpari, kaksi eri näyttelijää pystyy tekemään samasta jantterista ehjän kuvauksen ja luonnehdinnan, tarvittavasta tylyydestä puhumattakaan.Viime näkemisestä on aikaa, joskus tämä tuli magneettinarulla vuokrattua. Britti-BluRay odottelee vielä uusintakierrostaan, mutta tuskin on hohto himmennyt vaikka vuosia on kulunut.



EDIT: Enklannin kankstereista lkiinnostuneille suosittelen myös varauksetta samana vuonna julkaistua Love, Honor and Obey:ta.

Meller ( 26.3.2012 11:02)

Jeremias Rahunen ( 26.3.2012 08:33)

Paul McGuigan : Gangster No. 1 (2000) ***½

Rujon brittiläisen rikoselokuvan jatkumoa jossa kerrotaan takaumana miten eräs nykyinen gangsterisuuruus nousi asemaansa. 60-luvun lopulta 2000 ‑luvulle ulottuvassa tarinassa nuorempi pikkurikollinen haaveile pääsevänsä erään ison pomon kenkiin ja haluaa olla alansa numero 1. Samalla selviää että tämä rikollinen on myös melkoinen psykopaatti ja elokuva onkin varsin verinen. Tästäkin jää hieman sellainen fiilis että olisi voinut olla parempikin vaikka tämäkin oli hyvä elokuva. Ehkä loppuun olisi kaivannut vielä jotain lisävaihdetta vaikka sinänsä tuollaisenaankin antaa hyvän opetuksen.

Tämä on kyllä kova pikku mini-sleepperi. Malcolm McDowell vanhana gangstana ja Paul Bettany nuorena ovat hyvä työpari, kaksi eri näyttelijää pystyy tekemään samasta jantterista ehjän kuvauksen ja luonnehdinnan, tarvittavasta tylyydestä puhumattakaan.Viime näkemisestä on aikaa, joskus tämä tuli magneettinarulla vuokrattua. Britti-BluRay odottelee vielä uusintakierrostaan, mutta tuskin on hohto himmennyt vaikka vuosia on kulunut.

Katsoin itsekin Blu Rayna. Tämä löytyy osana suhteellisen edullista The Brit Indie Collection boksia:

124.

Fritz Lang: Dr. Mabuse, der Spieler – Ein Bild der Zeit (1922)

On vaikea uskoa että tällä elokuvalla on jo 90 vuotta ikää mittarissa. Vaikka Langin mestariteoksella on mittaa neljä ja puoli tuntia ei aika käy pitkäksi kun Tohtori Mabuse ja syyttäjä Van Wonk mittelevät voimiaan. Tyylikkään elokuvan pintaan nousee tuon tuosta myös ekspressionismi, joka antaa etenkin lavasteille muotoa ja voimaa.



125. Erle C. Kenton: House of Frankenstein (1944)

Tästä Universalin hirviöiden kokoonajosta tarinaa klassisten hirviöelokuvien ketjussa.



126. John Badham: Dracula (1979)

Mielenkiintoinen tulkinta klassisesta verenimijästä. Vuoteen 1913 sijoittuva tarina yhdistelee jonkin verran kirjan henkilöitä ja yksinkertaistaa tapahtumia, mutta kokonaisuus toimii. Asiaa tietysti auttaa Laurence Olivierin ja Donald Pleasencen hienot roolisuoritukset, sekä luonnollisesti Frank Langellan esittämä kreivi, joka saapuu jälleen kerran imemään itseensä elinvoimaa Englannin yläluokasta.



127. William Castle: House on Haunted Hill (1959)

Klassinen kummitustarina jossa joukko ihmisiä viettää eri syistä yönsä kummitustalossa. Hajanaisen joukon jännitteet ja ristiriidat antavat tarinalle voimaa, mutta jos totta puhutaan niin koko paketti rakentuu pitkälti Vincent Pricen vetovoiman varaan. Kauhun sliipattu prinssi vetääkin roolinsa antaumuksella "hermoja raastavan" jännitysnäytelmän avautuessa hiljalleen.



Elokuvan rassaavin tekijä on Carolyn Craigin esittämä Nora Manning, jonka tehtävä on nähtävästi vain harhailla pitkin hämäriä käytäviä ja kirkua, kirkua ja kirkua. Tunnin kohdalla olisin jo maksanut hyvää rahaa siitä, että eukko olisi pitänyt turpansa kiinni.



128. John Carpenter: The Ward (2010)

Kolmas katsomiskerta ja elokuva on menettänyt lähes kaiken vetovoimansa. Sad but true: John Carpenter on menettämässä otettaan lopullisesti.



129. Ken Russell: Gothic (1986)

Oli synkkä ja myrksyinen yö... mutta itse tarina ei olekaan mitään peruskauhua, vaan jotain paljon väkevämpää. Mistä Mary Shelley sitten ikinä saikaan ideansa Frankensteinin tarinaan, niin hänen kuollut lapsensa oli varmasti merkittävässä osassa. Ken Russell ottaa tämän vanhan tarinan ja muokkaa siitä jotain aivan toisenlaista. Vahva seksuaalisuus, surrealismi ja hallusinaatiot vetävät katsojan silmien eteen verhon toisensa jälkeen, kunnes koittaa kaiken paljastamisen aika.



Viimeisen kahdenkymmenen minuutin ansiosta jopa alun suvantokohdat ja joidenkin hahmojen ärsyttävyys ovat anteeksiannettavissa. Kuten niin usein Russellin töissä, niin myös nyt laatu on epätasaista, mutta kun mies iskee kultasuoneen on lopputulos puhdasta 24 karaatin tavaraa.

Pidinpä pienen antologiamaratoonin ja korjasin muutaman aukon sivistyksessä:

Dreesen/Hutchinson: Terror Tract – Mukavan piristävä ja kepeästi kulkeva antologiakauhuilu. Kuitenkin liian lapsellinen ja kesy ollakseen mikään kestosuosikki.

**



Curtis: Trilogy of Terror – Huolimatta lievästä kulttimaineesta, oli tämä mielestäni todella tylsä. Suurin ongelma oli ehkä Karen Blackin käyttäminen jokaisen episodin pääosassa. Tämä aiheutti pitkästymisen tunteen, ja illuusio tarinan vaihtumisesta jotenkin särkyi. Eivätkä tarinatkaan mitään herkkua olleet, vaikka näköjään Richard Mathesonin kynästä olivatkin.

*



Curtis: Trilogy of Terror II – Sama ongelma kuin alkuperäisessä vaikkakin kerronta ehkä aavistuksen sujuvampaa. En vain käsitä miksi viimeinen tarina oli lähes identtinen edellisosan vastaavan kanssa. Varsinkaan kun tappajaveistosjuttu oli alunperinkin heikoin lenkki tarinoissa.

*



Cundieff: Tales from the Hood – Spike Leen tuottamaa afroamerikkalaiskulttuurista ja sen historiasta teemansa ammentavaa EC-tyylin meininkiä. Ehdottomasti päivän viihdyttävin, mutta silti melko heikko esitys.

**

Schumacher:

8MM *** 1/2



Tästä rainasta on vuosien varrella kasvanut jonkinasteinen katselua kestävä vakioleffa itselleni. Sue me. Onhan tässä vikansa, mutta jokin näissä dekkarimalliin kerrotuissa jutuissa toimii. Toki Hollywoodilainen kiilto on läsnä ja teemoissa voisi mennä paljon pidemmällekin ja häijymmäksi. Schumacherin värikylläinen ja tyylitelty ohjaus ei myöskään pelaa koko keston ajan elokuvan pussiin; toisaalta se on myös vaihtelua sittemmin näissä sarjamurhaajatrillereissä vakioksi muuttuneeseen rakeiseen ja kalseaan lookkiin. Cage on tietysti Cage, pahisroolit ovat myös pääsääntöisesti onnistuneita. Gandolfini nyt näyttelisi roolinsa unissaankin, Stormare taasen tuntuu improvisoivan kaiken pilvessä – se voi sitten olla hyvä tai huono asia. Joskus olisi myös mielenkiintoista tutustua Andrew Kevin Walkerin kässäriin, lähinnä kuinka paljon sitä on muutettu. Nyt voisin vihdoin tehdä itselleni palveluksen ja haalia Hardcoren ja Tesis:n katseluun, kun niitä lähes aina törmää kehuttavan samankaltaisiksi, mutta paremmiksi.



Nam Nai Choi: Story of Ricky aka. Riki-Oh *** 1/2



Mukavan päätön ja levoton goremättö. Erityisplussaa mieltälämmittävistä kumitehosteista. Eihän tässä oikeastaan muuta juonta ollut kuin se että Ricky on täysin voittamaton ja räjäyttelee palasiksi kaikki vastaantulevat sarjakuvaörmyt. Siinä mielessä tuli mieleen Ninja Scroll, mutta minähän rakastan sitä eli mikäs tässä katsellessa. Hyvin päälleliimatunoloiset herkistelykohtaukset eivät ihan mielestäni istuneet sarjakuvamaiseen menoon, mutta toisaalta se on just sitä korutonta martial arts-moraalia. Jäi tosin vituttamaan että sitä läskiä mukulaa ei pistetty muusiksi, aloin odottamaan välittömästi kun hahmo tuli ruudulle.

AnttiO ( 28.3.2012 17:27)

Nam Nai Choi: Story of Ricky aka. Riki-Oh *** 1/2

Meikäläisen kohdalla tämä leffa saa pari lisätähteä jo siitä syystä, että loppumonsteri näyttää ihan Kimmo Sasilta.

QCine ( 28.3.2012 18:51)

AnttiO ( 28.3.2012 17:27)

Nam Nai Choi: Story of Ricky aka. Riki-Oh *** 1/2

Meikäläisen kohdalla tämä leffa saa pari lisätähteä jo siitä syystä, että loppumonsteri näyttää ihan Kimmo Sasilta.

Kiitos tästä mielikuvasta, jotain mitä miettiä seuraavalla katselukerralla, heh.

80. The Beast Within (Philippe Mora, 1982)

Vuosi 1964: Swamp Thingistä astetta kusipäisempi suohirviö suorittaa tyylipuhtaan ylläriseksisession autonsa kanssa pulaan joutuneen pariskunnan naiselle. Lopputuloksesta syntyy täysi normaalin oloinen jälkikasvu, mutta 17 vuotta myöhemmin pojan veri alkaa vetää isupapan suuntaan...

Mora on saanut aikaiseksi vähemmän järkevän ja hieman liimatun oloisesti kasassa pysyvän, mutta ennen kaikkea nautittavan palan kauhutörkyilyä ajalta jolloin hirviöt olivat visvaa ja lateksia, verisuihkut runsaita, juonet hataria ja lopetukset jämäkän äkkinäisiä. Tom Burman vastaa siitä että mutanttilimaa ja roisketta riittää, vaikka määrällisesti tämä ei ole mikään goremyllyn kärkipaikan pitäjä. Mielenkiintoa pidetään yllä enemmän tunnelman luomisella. Suon laitamilla kituutteleva eteläinen kaupunki toistaa hentoja mutta selviä kaikuja Lovecraftin pyörittelemistä mutaatio- ja rajan takaa paluun / inkarnaation teemoista; fiilistä vahvistaa parit hahmojen nimilainat herran kirjallisista tuotoksista.



81. The Bat People (Jerry Jameson, 1974)

No niin – kaikille sitten Pulkkis-ilme naamalle ja yhtä aikaa hokemaan: "Ei tässoo mitään järkee, ei tässoo mitään järkee, ei tässoo mitään järkee..." Lepakkotutkija saa kuherruskuukaudellaan lepakon pureman ja sitä kautta tartunnan merkillisestä fyysisiä mutaatioita aiheuttavasta rabieksesta. Siinäpä tärkein tästä jo valmistuessaan ehkä 20 vuotta aikaansa jäljessä laahustavasta reliikistä, joka ei tunnu kykenevän kertomaan yksinkertaista hirviötarinaa millään tavoin kiinnostavasti tai kiehtovasti. Näyttelijät hoitavat homman niin hyvin kotiin kuin mitä puitteet antavat myötä, mikä ei kokonaisuutta paljoa auta, tämä kun on niin maan jumalattoman puisevaa ja pitkästyttävää pakkopullaa. Pari suupieliä ylös nostattavaa täysälytöntä kohtausta sentään löytyy – asuntovaunualueella sattuva muhinointi ja sitä seuraava tappo musiikkeineen jäi mieleen erinomaisena esimerkkinä hyvän maun totaalisesta pettämisestä. Pitkin hampain voi myös myöntää lopussa olevan sentään yritystä ja sikamaisen sheriffin hahmon myös hymyilyttävän. Joka tapauksessa, itse elokuvan rouva Beckin sanoin: "How can you believe something this irrational?" Stan Winstonin ura efektien parissa alkoi täältä. Onneksemme ei myöskin päättynyt, näillä näytöillä se olisi ollut vallan mahdollista.



82. The Killing (Stanley Kubrick, 1956)

Aika pirunkin kova, paitsi yksi pikku juttu... Varhais-Kubrickista enemmän film noirille omistetussa omassa ketjussa.



83. 4D Man (Irvin S. Yeaworth Jr. 1959)

Kolmiodraaman puitteisiin rustattu tieteiskauhuilu kahdesta tiedemiesveljeksestä, näiden yhdessä armastamasta tiedenaisesta ja epämääräisistä materianmuutoskokeista, joiden lopputuloksena on superrikollinen, on taas yksi versio H.G. Wellsin näkymättömästä miehestä, vaikka suorasta remakesta ei olekaan kyse. Puolivälille asti puisevan tylsä ja pikku hiljaa tuulta purjeisiin ottava drive in ‑pläjäys on efekteiltään hyvin toteutettu, näyttelijöiltään enimmäkseen siinä ja siinä ja tarinaltaan perushuttua. Hullun tiedemiehen rooli nauttii sentään pientä hahmokehitystä, vaikkakin jo mainitusta klassikosta tuttuja latuja mennään hyvin uskollisesti. Sadeiltapäivän pikkukivaa.



84. The Man They Could Not Hang (Nick Grinde, 1939)

Boris Karloff on iskussaan ja vireessä filantroopista misantroopiksi muuttuvana tiedemiehenä, jonka hyvää tarkoittavat kokeet aiheuttavat typerän ämmäkkeen järjestämän keskeytyksen vuoksi vapaaehtoisen koekaniinin kuoleman. Niinpä kelpo tohtorin matka käy kuolemanselliin – vaan miten tapetaan mies jolla on kuolemattomuuden salaisuus hyppysissään? Jos Karloff onkin terässään, muuten kokonaisuus on kehnossa mielessä aikansa tuotos nokkeline reporttereineen, mysteerisine viesteineen ja sekoavine tiedemiehineen. Eniten nostalgista katselunautintoa häiritsee mekaaninen käsikirjoitus joka pistää jatkuvasti henkilöitä tekemään tai sanomaan jotain typerää, jottta homma etenisi haluttuun suuntaan. Pientä lisähohtoa saadaan loppupuolen ehkä jopa yllättävistä painotuksista ja loppuratkaisusta, mitkä antavat elokuvalle humaaneja sävyjä eivätkä nojaa ihan tyypillisimpään alan kaavaan. Kaukana parhaaasta Karloffista tai hullu tiedemies ‑genren edustajasta, mutta katselee tämän nopsana välipalana ilman isompia tuskia.



85. Walk the Line (James Mangold, 2005)

Elämänkertaelokuvat ovat meikäläiselle hyvin kaksijakoinen taiteenlaji: toisaalta ne kiinnostavat oikeasta henkilöstä (kuten tässä tapauksessa) kertoessaan suunnattomasti, toisaalta taas tarjolla on sen verran usein sokeroitua draamaa tai överiksi vedettyä inhorealismia, että hermo palaa. Lisätään tähän vielä ongelma tiivistää jonkun koko eletty elämä kerronnallisesti pariin tuntiin, niin usein ollaan vaikeuksissa. Tässä mielessä Mangoldin Johnny Cash ‑elämänkertaelokuva selviää kuralammikosta meko kuivin jaloin. Jotkut kohtaukset voisi leimata turhan sokeroiduksi, ellei tietäisi niiden olevan ainakin kontekstuaalisesti totta. Oli miten oli, kenenkään on turha ainakaan mussuttaa, ettei Joaquin Phoenix olisi uskottava Johnny Cashina. Esiintymiskohtauksissa on välillä suorastaan hämmentävää, miten paljon Phoenix onnistuu muistuttamaan miestä mustissa. Biisien vetäminen ja soitinten opettelu tyhjästä sekä Phoenixilta että Reece Witherspoonilta on myös hatunnoston arvoinen temppu. Leffaan on laitettu paljon vaivaa, taustatutkimusta ja työtä, mikä näkyy lopputuloksessa. Joku estää päässä antamasta aivan huippupisteitä, mutta yleensä ottaen pidän kokonaisuutta hyvin onnistuneena.