Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Disco Studd ( 12.8.2012 22:06)

MiR ( 11.8.2012 14:34)

289. Ridley Scott: American Gangster (2007)

Kaiken sen suitsutuksen ja kiittelyn jälkeen

Minkä? Missä?

Näin äkkiseltään IMDB "external reviews" listalta löytyy monta positiivista arvostelua; Total Film 4/5, Roger Ebert 4/4, BBC 4/5, Rolling Stone 3,5/4, DVD Town 8/10 jne.

Sly ( 13.8.2012 07:58)

Disco Studd ( 12.8.2012 22:06)

MiR ( 11.8.2012 14:34)

289. Ridley Scott: American Gangster (2007)

Kaiken sen suitsutuksen ja kiittelyn jälkeen

Minkä? Missä?

Näin äkkiseltään IMDB "external reviews" listalta löytyy monta positiivista arvostelua; Total Film 4/5, Roger Ebert 4/4, BBC 4/5, Rolling Stone 3,5/4, DVD Town 8/10 jne.

Jep. Nämä viralliset tahot + monet kaveripiirin edustajat ovat aiheuttaneet sen, että tämä elokuva on tuntunut lähes pyhältä lehmältä.

Soylent Green (bd)



Arvelin etukäteen, että loppuratkaisun tietäminen jotenkin pilaisi tämän katsomista, mutta eipähän onneksi leffa perustunutkaan niin paljon lopputwistille kuin kuvittelin. Jokainen kai tietää tän leffan loppuratkaisun, vaikkei olisi leffaa nähnytkään. Mutta tämä oli ihan loistava, Heston suoritti pitkälti saman roolin kuin muissa saman aikakauden scifistelyissä Apinoiden Planeetassa ja Omega Manissa. Eletään vuotta 2022, maailma on ylikansoittunut ja kasvien ja lihan sijaan kaduilla asuvat köyhät syövät erivärisiä levästä ja muusta valmistettuja lätkiä. Heston on poliisi, joka alkaa selvittää outoa kuolintapausta, kun Soylent ‑yhtiöön liitoksissa oleva porho tapetaan. Elokuvan tulevaisuus oli söpösti vanhentunutta, mutta se ei häirinnyt tippaakaan. Leigh Taylor-Young oli kyllä superkaunis.



The Crazies (bd)



Uusintakatselu. Edelleen oikein toimiva remake, mutta jotkut asiat häiritsivät enemmän kuin ekalla katselulla. Varsinkin näyttelytyössä ja hahmojen reagoineissa oli muutama iso ärsyttävyys.

mr_bungle ( 13.8.2012 12:59)

Soylent Green (bd)



Arvelin etukäteen, että loppuratkaisun tietäminen jotenkin pilaisi tämän katsomista, mutta eipähän onneksi leffa perustunutkaan niin paljon lopputwistille kuin kuvittelin. Jokainen kai tietää tän leffan loppuratkaisun, vaikkei olisi leffaa nähnytkään.

Millennium-sarjassa :

297.

Alfred Hitchcock: Saboteur (1942)



Hitchcock on jälleen vahvuuksiensa ääressä, kun yksinäinen mies jota syytetään väärin perustein pyrkii puhdistamaan maineensa. Oikea natsisabotääri pääsee karkuun ja jahti läpi isänmaallisen Amerikan voi alkaa. Tarinan romanttinen sivujuoni on sen sijaan hetkittäin kompasteleva ja vaatii paljon poikkeuksellisen sokeaa uskoa. Alkuperäistä tarinaa hionut Hitchcock pääsee vauhtiin elokuvan viimeisessä kolmanneksessa ja kiitokset ansaitsee myös kuvaaja Joseph Valentine.



298. Martin Scorsese: Shutter Island (2010)



Tästä avautumista elokuvan omassa ketjussa.



299. Gordon Douglas: Tony Rome (1967)



Frank Sinatra on Tony Rome, Floridan kokenein (?) ja kovanahkaisin etsivä, joka joutuu yhdestä tiukasta tilanteesta toiseen. Turpaan tulee tasaisin väliajoin, mutta Tony osaa myös antaa takaisin niin nyrkkiä kuin luotiakin. Kyseessä on siis suhteellisen perinteinen Hollywoodin etsivätarina, johon 60-luvun uusi villi aika on onnistuttu sotkemaan yllättävänkin viihdyttäväksi ja toimivaksi paketiksi. Tanssitytöt ja tiukat klubit tuntuvat hetkittäin hiukan päälleliimatuilta, mutta kokonaisuutena leffa nousee lopulta vahvasti plussan puolelle.



Juoni on perinteinen "kuka palkkasikaan kenet ja tekemään mitä?" solmu, joka aukenee loppua kohden kauniisti – ja hiukan ennalta-arvattavasti.



300. John Hillcoat: The Road (2009)



Tämä elokuva veti hiljaiseksi. Maailmanlopusta on tehty ties kuinka monta eri tarinaa, mutta tässä Cormac McCarthyn tarinassa jonka Hillcoat on hienosti kääntänyt elokuvaksi, on sitä jotain. Enpä olisi voinut valita juuri upeampaa elokuvaa kolmensadan merkkipaaluksi.



301. Irving Pichel & Ernest B. Schoedsack: The Most Dangerous Game (1932)



Kahdeksankymmentä vuotta vanha elokuva se toimii edelleen, kiitos rohkean ja rajoja aikoinaan rikkoneen juonensa ja lähestymistapansa. Laivalastillinen "moderneja" ihmisiä päätyy jahdattaviksi pelissä, jossa henki on kirjaimellisesti hiuskarvan varassa. Budjettti on ollut nähtävästi melkoinen, sillä tehosteet näyttävät vielä nytkin sentään joltain.



Elokuvan tähdet, Joel McCrea ja Fay "King Kongin rakastettu" Wray, saavat patsastella parhaansa mukaan. Tosin pääkonna Zaroff, jota esittää uransa toisessa roolissa vakuuttanut Leslie Banks, tahtoo toistuvasti varastaa shown. Elokuvan alku on melko kankeaa vääntöä, mutta jäykän tapakulttuurin murtuessa ja barbaaristen alkuviettien ottaessa hitaasti otteensa lähtee elokuvakin vakaaseen nousuun. Harmi että käynnistelyyn menee niin tuhottomasti aikaa.



302. David Zucker: The Naked Gun: From the Files of Police Squad! (1988)



Hemmetti! Edes Bond-elokuvista ei löydy alkua, jossa Gaddafi, Khomein, Arafat, Amin ja Gorbatshov (!) saavat jokainen kunnolla turpaansa, monen pikkunilkin lisäksi tietysti. Frank Drebin elää maailmassa jossa niin airbag, makkaratehdas kuin etenkin baseball-matsit saattavat olla vaarallisia tapauksia. 24 vuotta on kiistatta pitkä aika, mutta tämä leffa on kestänyt ajan hammasta poikkeuksellisen hyvin. Ricardo "Khan" Montalban on rikollisnero vailla vertaa ja mitä hyvän voimiin tulee: no, George Kennedy on aina The Man. Ensimmäinen Naked Gun on tullut nähtyä jo vaikka kuinka monta kertaa, mutta aina tämä jaksaa vain naurattaa. Ainakin jos sattuu katsomaan leffan muutaman oluen jälkeen – kuten tässä tapauksessa.



Elokuvan rankinta fantasiaa edustaa se, että universumin oudoin ja vaikeimmin tulkittava olento, nainen, pystyy vaihtamaan asunsa ja kampauksensa 20 minuutissa matkalla poliisiasemalta baseball-kentälle. Tämä lienee sitä elokuvan magiikkaa. Naisista puheen ollen: minkäköhän takia Frank ja Ed ovat muuten kumpikin käyttäneet huulipunaa, kun herrat ovat väijyssä Vincent Ludwigin toimiston edessä autossaan...



303. David Fincher: Zodiac (2007)



Mielenkiintoinen sattuma: edellisenä iltana katsoin The Most Dangerous ‑elokuvan johon Zodiacissa viitataan useampaankin kertaan.



Leffa on pitkä mutta niin on toisaalta myös ajanjakso jolle se levittäytyy. Roolitus on erittäin onnistunut ja etenkin pakkomielteen itselleen aiheesta luova Gyllenhaal, sekä pullon kanssa jälleen läheistä tuttavutta tekevä Downey Jr. ovat elementissään. Hienoa oli myös nähdä Elias Koteas ja Brian Cox pikkurooleissa, ja muutenkin elokuvassa oli panostettu niihin tärkeisiin pikkujuttuihin. Fincherin ohjaus on tällä kertaa yllättävän seesteistä ja alkuun jopa viipyilevää, mikä istuu tarinaan ja aikakauteen mainiosti.



304. Jack Arnold: It Came from Outer Space (1953)



Tästä klassikosta avaudun pidemmän kaavan kautta Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa. Lyhyesti sanottuna: hieno sci-fi elokuva genren kultaiselta ajalta.



305. Ted Post: Beneath the Planet of the Apes (1970)



Ensimmäisen Apinoiden planeetan ensimmäinen jatko-osa oli, ja on tietysti edelleen, mainettaan parempi. Elokuva pyrkii rohkeasti tuomaan tarinaan uutta kulmaa ja rinnastuksia ilmestymisajankohtansa ongelmiin ja ristiriitoihin. Rauhanliike ja puheet yhteiselosta kaikuvat kuuroille korville myös tulevaisuuden maapallolla ja halu valloittaa, hallita ja tuhota saa aikaan samanlaista vahinkoa kuin Romeron zombie-elokuvissa konsanaan. Tarinassa on joitain aika ilmeisiä loogisia aukkoja, mutta mitäpä niistä.



306. Don Taylor: Escape from the Planet of the Apes (1971)



Toinen jatko-osa kääntää tilanteen mukavasti päälaelleen, kun 'nykyaikaan' saapuvan sukkulan sisältä löytyykin kolme apinaa. Alkuperäisen sarjan kiitellyin jatko-osa onkin mielenkiintoinen, vaikka perusideat eivät kanna aivan ongelmitta loppuun saakka. Ongelmana ei ole niinkään juoni, vaan itse elokuvan eteneminen ja sen hetkittäin paha paikallaan polkeminen.



307. J. Lee Thompson: Conquest of the Planet of the Apes (1972)



Sarjan neljäs, ja kevyesti heikoin osa, keskittyy apinoiden väistämättömään kapinaan. Samaista tarinaa kierrätettiin kolmen vuoden takaisessa Rise of the Planet of the Apes ‑elokuvassa, nähtävästi huomattavasti paremmin lopputuloksin. Aiheestaan huolimatta hämmästyttävän paikallaan polkeva, tarpeettoman alleviivaava ja kömpelö toteutus. Pahojen ihmisten natsipuvut ja Caesarin muutos kumousjohtajaksi ovat vain niitä viimeisiä pisaroita. Enpä muistanut että tämä oli näin heikko tuotos. Pinnat silti Ricardo Montalbanille, jälleen.

Roland Emmerich :

The Day After Tomorrow (2004) ***

Kertakatseluun sopiva, hyvillä efekteillä varustettu mutta melko rutiininomainen ja pahimmillaan jopa hieman tylsä katastrofielokuva.



Simon West : Con Air (1997) ****

Jos Elitistin arvostelua on uskominen, niin ohjaaja West ei ole saanut puhallettua tulta The Expendables 2 – elokuvaan. Se on harmi, sillä Con Air edustaa ilmestymisvuotensa toimintaelokuvien parhaimmistoa. Nicolas Cage vetää tässä hyvän vastoinkäymisten kaltoin kohteleman ja perheensä luokse haluavan miehen roolin. Muukin casting on kovatasoinen kun messissä ovat mm. John Cusack, John Malkovich, Steve Buscemi ja liuta muita äijiä. Näyttelijöiden karisma toimii tässä hyvin yhteen ja Westin ohjaus on menevää sekä hyvin rytmitettyä. Ehkä noloa myöntää mutta loppukohtauksessa meinaa aina mennä roska silmään.

Ihan ennätyshuonoa vuotta mennään, mielessä ihan muut metkut kun leffat. Mutta jotain sentään...

Ensikatselut:



37- Vaala: Dynamiittityttö (TV), tuli kesän Suomenvierailulla tsekattua päivällä telsua, kyllähän Vaala oli nuorempana ihan Lubitschin tasonen tekijä omassa lammessaan. Ja LEa Joutseno nyt vaan oli, no, dynamiittia. Sujuva, hauska ja viihdyttävä komedia jonka suurin vika on karismattomat miesnäyttelijät. William Markuksesta ja Tapio Nurkasta nyt vaan ei ole antamaan vastusta Joutsenon muijaenergialle. On surullista miten vähän arvostusta Vaala Suomessa vieläkin nauttii. ****



38- Oravisto: Senni ja savon sulttaani (TV), ihan kelpo väärinkäsityskomedia tämäkin, vaikka Dt:hen verrattuna huomattavasti vähemmän kontrolloitua kohkaamista tietty. Kai näissä tusinafilmeissä on ulkosuomalaiselle jotain kesäillan eksotiikkaa, hyvin viihdyin tämänkin parissa! **1/2



39- Mann: Winchester 73 (DVD), Aukkojen paikkailua, Mann ja Stewart tekivät yhdessä aika mahtavan putken Hollywoodin huippukauden klassisia westernejä ja W73 on niistä maineikkaimpia. Eikä aivan syyttä. W73 on vähän erilainen länkkäri, siinä on "eurooppalainen" rakenne, missä fetishistisen objektin kautta (yksi tuhannesta Winchesteristä on "täydellinen") kerrotaan tavallista tarinaa hahmoista lain molemmilla puolilla pyssyn vaihtaessa omistajaa milloin rahasta, milloin lyijystä. Stewart on loistava, Shelley Winters yllättävän siedettävä (muttei kuitenkaan riittävän hottis rooliinsa) mutta shown varastaa yhdessä kohtauksessa korttia löyvää moraalitonta intiaanikauppiasta esittävä John McIntire. Pienissä puherooleissa nähdään myös uriensa alkutaipaleella olleet Rock Hudson ja "Anthony" Curtis. Suositellaan. ****



40- Baker: Asylum (DVD), Amicuksen siedettävä portmanteau- leffa (tuttavallisemmin episodielokuva) mielisairaalan suljetun osaston potilaista tarinoineen. En ole koskaan oikein episodileffoille lämmenny eikä tätäkään ole kiire uudestaan katsoa, mutta ihan kivuttomasti tämän kertakatseli. Roy Ward Baker osaa luoda tehokkasti tunnelmaa ja liikuttaa kameraa jouhevasti ja näyttelijät on ihan kohdillaan mutta itse tarinoiden käsikirjoitukset (by Robert Bloch...) ovat matalaa ja ennakoitavaa Twilight Zone tasoa. **



41- Maddin: Keyhole (Leffassa), ei sitä tähän ikään enää jaksa juuri keneltäkään ohjaajalta sitä uusinta odottaa, mutta Maddin on aina tapaus. Mies tuntuu paranevan vanhetessaan. Keyhole on taattua Maddinia, mies itse on sanonut (totuttuun tyyliinsä) ettei usko kenenkään ymmärtävän Keyholea alle kolmen katsomiskerran. Tästä uskallan olla eri mieltä, Keyholen ymmärtää kyllä jos on nähnyt aikaisempia miehen leffoja ja miettinyt vähän mikä niitä yhdistää. Keyhole on muka rikoselokuva, mutta kyllä se nyt vaan jälleen kerran on elokuva isän poissaolosta ja vahvan äidin helmoissa kasvavasta pojasta. Ja hyvä niin. Keyhole on visuaalisesti häikäisevä, kerronnallisesti haastava ja omaääninen elokuva jota ei kannata yrittää väkisin ymmärtää vaan antaa kuvien jäsentyä päässä itsestään. Toiset tykkää, toiset ei. Ei Keyhole aivan esim. Brand upon The Brainin veroinen ole, mutta silti uransa huipulla olevan taiteilijan kypsä työ. ****



Uusintakatseluja:



42- Carne: Quai des brumes (DVD)*****

43- Andersson: Du levande (DVD)*****

44- Mizoguchi: Chikamatsu Monogatari (DVD) *****

45- Hitchcock: Spellbound (Noiduttu) (TV) *****, Vertigon esiaste. Hitchcockin ehkä kiehtovin elokuva (ja oma suosikkini). Teknisesti "karhea", ylinäytelty yms, mutta kun kaikki osaset laittaa yhteen niin jollain sleazylla b-leffa logiikalla Hitch on päätynyt ehkä jopa tyhjentävämpään visuaaliseen kommenttiin psykoanalyysin sisäavaruudesta mihin Vertigossakaan kerkesi.

46- Hitchcock: Vertigo (TV) *****

47- Makavejev: W.R. Misterije organizma (W.R. Organismin mysteerit) (Leffassa), Itä- Euroopan uusien aaltojen ehkä kiehtovin elokuva. Alkaa dokumenttina, päättyy Huikea, huikea elokuva. Kertoo jotain nykyajasta ettei näitä enää tehdä. Kyllä kaikki kommunismin ongelmat voi hyvin ratkaista seksuaalisen vapautumisen ja energia avulla. =) ****

48- Sturges: Last Train from Gun Hill (DVD), ****1/2

73.

Ice Age 4 (teatteri, 3D, dub) *** Säpinää ja vauhtia oli vallan riittävästi ja 3D näytti oikein hyvältä. Ihan jees, opossumit jäivät ehkä turhan pieneen rooliin ja nää teinimammutit oli ärsyttäviä, mutta niin kai niiden pitikin olla.



74. I spit on your grave (2010, bd) ***½ Tämä otti kyllä “viihteen” pois väkivaltaviihteestä, oli pahimmillaan vaikeaa katseltavaa. En ole valitettavasti nähnyt alkuperäistä, joten siihen ei voi verrata, mutta ilkeä ja todella brutaali kostofantasiahan tämä on. Voisi ansaita 4 tähteä, mutta heikohkot näyttelijät ja turhan venytetty alku syö hieman tehoja. Suomalainen bd lienee unrated?



75. Doghouse (bd) ** Brittiläinen virus-zombie-kauhukomedia viritelmä, joka on valitettavasti enemmän typerä kuin hauska.



76. Dogville (tv) **** Hienosti toimii ympäristön puute, kun tarina on vahva ja näyttelijät osaavat hommansa. Erityisesti Nicole Kidman on todella hyvä. Pidin enemmän kuin odotin.



77. I saw the devil (bd) *** Aika yllättävä sarjamurhaajaviritelmä, leffa kestää 2.20 ja tunnin kohdalla ihmettelin kun Mutta siitähän leffa lähtee vasta liikkeelle. Välillä oivallinen ja ilkeä, välillä ”sankarin” päätökset aiheuttaa epäuskoista päänpyöritystä. Pituuttakin on liikaa. Mutta tosiaan, eipä mene ihan perinteistä sarjamurhaajajahti-tahtia, joten siitä kyllä pisteet kotiin.



Viikon leffoihin sattui hämmästyttävän paljon yllätysseksiä, huomasin just.

Taas aika pitkältä ajalta...

65. Lustig: Yön soturit (Vigilante, 1983) [bd] ***½

http://www.elitisti...._60#entry194382



66. Gibson: Poltergeist II: The Other Side (1986) [bd] ***

Tässä on hieman nostalgialisää, edellinen katselu on joskus ajalta kun kasvava sarjanumero elokuvan nimen perässä tarkoitti automaattisesti parempaa elokuvaa. Ihmeen hyvin muisti monet kohtaukset (parhaiten tietysti tequila-madon), ja hölmöilyyn pystyi suhtautumaan huumorilla. Ei tämä sinänsä hyvä elokuva ole, ja etenkin "other side" ‑loppuhuipennus jää laimeaksi, mutta pidän aikakauden efekteistä (mm. heti alun kuva inkkareista valvatavan kivipaalun päällä) ja Julian Beckin Kane tuo pisteytykseen yhden starban bonusta. Harmi ettei mies ollut leffapuolella aktiivisempi. Aika rujon näköiseksi syöpä oli Beckin kuihduttanut, kun ottaa huomioon että oli kuvausten aikaa vasta 59-vuotias (kaikki Expendables-tähdethän ovat vanhempia).



67. Cimino: Lohikäärmeen vuosi (Year of the Dragon, 1985) [35mm] **½

Monella tapaa kiinnostava ja tyylikäskin elokuva, mutta silti useimmiten lähinnä tylsä, vaikka onkin ilmeistä että leikattu kasaan lyhyemmäksi versioksi kuin ohjaaja on tarkoittanut (monet hahmot ja suhteet jäävät puolitiehen). Ensimmäiset noin kolme varttia on todella kökköä menoa, onneksi siitä vähän petrataan. Daleyn toiseen kirjaan perustuva, muutamaa vuotta aiemmin valmistunut Vallan terällä on huomattavasti parempi filmatisointi. Näkemisen arvoinen nillityksestä huolimatta.



68. Wong: Final Destination – viimeinen määränpää (2000) [bd] **

http://www.elitisti...._15#entry194377



69. Jewison: Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1967) [dvd] ****

Sarjassa aukkojen paikkailua. Kaikilta muilta osin kovimman kaliiberin elokuvantekoa, mutta varsinainen murhamysteeriosuus ei ole kovin mielenkiintoinen.



70. Nolan: Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises, 2012) [digiprojektio/leffateatteri] **

http://www.elitisti...._75#entry194379



71. Ellis: Viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2, 2003) [bd] **

http://www.elitisti...._15#entry194377



72. Minkoff: Kaksi mestaria (The Forbidden Kingdom, 2008) [tv/digitallenne] *½

No olipahan lapsellinen elokuva, vaan tuskin tästä olisi edes 12-vuotiaana perustanut. Parasta ovat tyylikkäät Shaw Bros ‑julistekollaasialkutekstit. Viitteistä Kiinan kansantaruihin ja genren klassikkoleffoihin ei saada mitään irti, pääosan skidi on ärsyttävä ja ok-tason matsit eivät paljoa pelasta. Yuen Woo-ping koreografioimassa Jackie Chania ensimmäisen kerran 70-luvun jälkeen ja Jackie vs. Jet ‑ottelun olisi pitänyt tarjota vähän enemmän ihmeteltävää.



73. Oplev: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, 2009) [dvd] ***½

Vihdoin tuli lainattua koko trilogia kirjastosta, paljonhan näistä on puhuttu. Eka osa on lähes erinomainen skandinaavinen rikosmysteeri, ja Rapace kiistatta elokuvan tähti. Parhaimmillaan silloin kun Blomkvistin ja Salanderin tarinoita kuljetaan erikseen; näiden kahden yhdisteässä voimansa draivi vähän laskee. Mielenkiinto saadaan ylläpidettyä kuitenkin loppuun asti. Kirjoja en jaksanut lukea; tämän jälkeen jenkkileffakin alkoi kiinnostamaan hieman.



74. Alfredson: Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden, 2009) [dvd] **

75. Alfredson: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2009) [dvd] **½

Tv-tason tuotantoarvoja pahemmaksi ongelmaksi nousee se, että Salanderin noustua päähenkilöksi (ja taustojen paljastuessa) tämä menettää aimo annoksen mystisestä kiinnostavuudestaan; sivuhahmona hän toimi paljon herkullisemmin. Näytteleminen ykkösen tasoa ja etenkin kolmannessa elokuvassa ihan hyvää draamaa, mutta ankea audiovisuaalisuus ja mysteerielementin puuttuminen (sekä kakkosen James Bond ‑pahikset) painavat kokonaiselämyksen korkeintaan kelvolliseksi.



76. Cameron: The Terminator – tuhoaja (1984) [35mm] *****

Täydellinen scifitoimintahalpis. Arskan paras roolisuoritus. Esimerkillistä kerronnan rytmttämistä; miltähän tämä tuntuisi mikäli ei vieläpä tietäisi kaikkia jännittäviä juonenkäänteitä. Aikaluuppiparadoksikin jäi taas kaivelemaan pääkoppaa muutamaksi päiväksi. Ai että tuntui hyvältä sanoa kassalla "yksi lippu Terminaattoriin, kiitos".



77. Cameron: Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day, 1991) [bd] ***½

Edellisestä jäi niin hyvät vibat sekä pohdinnat sarjan aikajatkumosta, että seuraavana päivänä jatko-osa perään. Britti-bluulla oli Director's Cut vaikka kansissa sitä ei mainitakaan; ymmärtääkseni tämä on kuitenkin visuaalisesti paras bd? (Ainakin "Skynet"-versiot ovat siloiseksi DNR:llä pilattuja.) Kuitenkin, lyhyempi versio on varmastikin parempi. Todella hyvää sliipattua ysäri-actionia, muttei sen enempää. En vaan ymmärrä heitä, joiden mielestä tämä on parempi kuin ykkönen. Furlong korvaa Biehnin, tylsä hyvä-Arska korvaa pahan Arskan jne. Ja vaikka hyvisterminaattori onkin tylsimys, sillä on silti kokonaisempi hahmokaari kuin kellään muulla elokuvassa (vrt. ykkösen mielekäs hahmojen kehittyminen). Pidin kyllä badass-Sarahista, hauska nimenomaan tuoreltaan ensimmäisen osan Hamiltonin habituksen ja Kylen sepostusten jälkeen nähdä tämä versio hahmosta.



Tästä alkoikin sattumalta melkoinen kakkososien katseluputki.



78. Massi: Dirty Gang (La banda del trucido, 1977) [dvd-r] ***

Massi ohjaa erinomaisesti (varmaan parhaiten ohjattu Massi, jonka olen nähnyt) viihdyttävän eurocrimen, jossa on ikään kuin kaksi elokuvaa sekaisin: Luc Merendan tosikkomaisen poliisipäällikön toimintaa ja Tomas Milianin Monnezzan huumorisekoilua. Ei edes yhtään takaa-ajoa, mutta silti virkeä meininki. Kakkososajatkumossa sinänsä, että Monnezzan hahmon kautta tämä on tavallaan jatkoa Lenzin (vielä hieman paremmalle) Free Hand for a Tough Copille.



79. Padilha: Tropa de elite 2 – Eliittijoukot (Tropa de Elite 2: O Inimigo Agora é Outro, 2010) [dvd] ****

Oho; erittäin miellyttävä yllätys. En pitänyt ykkösestä, mutta tässä näkökulman laajentuminen ja monipuolisempi yhteiskunnallisuus tekevät kokonaisuudesta huomattavasti kiehtovamman ja mielestäni myös intensiivisemmän. Pienessä krapulassa oli melkein liian kuumottava paikoitellen. Ehkä se eka osakin ansaitsee uusinnan tämän tuomien pointtien valossa.



80. Six: The Human Centipede II (Full Sequence) (2011) [dvd] **½

http://www.elitisti...._15#entry194384



81. Buntzman: Exterminator 2 (1984) [dvd-r] ***

http://www.elitisti...._60#entry194382

Jos moni on valitellut elokuvaköyhää kesälomaansa, minulle on käynyt vähän päinvastoin. Täällä ei vain ole ollut paljon aikaa pyöriä ja näkemästään tilittää. Puretaan nyt vähän painolastia pois niskasta seuraavalla vyörytyksellä, koettakaa kestää runsassanaisen miehen ryöpytystä, pyrin pitämään edes joissakin kohtia sepustuksen lyhyenä...

231. Cul-de-sac (Roman Polanski, 1966)

Polanski-sivistyksen isojen aukkojen paikkailua mainiolla mustan komedian ja raadollisten ihmissuhteiden täyteisellä draama-trillerillä. Kolmikko Pleasence-Dorléac-Strand rulaa valkokankaalla, erityisesti Donald Pleasencen suoritus jää kummittelemaan mieleen. Knife in the Water kummittelee nurkissa, tämä on samoista aineksista uutettu mutta tuhdimpi ja rönsyilevämpi pakkaus. Hienoa rytmitystä, hienoja ja hauskoja hetkiä, kova meininki.



232. Storm Rider, AKA The Grand Duel (Giancarlo Santi, 1972)

Karmaisevan tökerön (ja ilmeisesti muutamaa minuuttia lyhyemmän kuin pitäisi) PD-DVD-printin takaa löytyi sangen sujuva ja mielenkiintoinen spaguwesterni, keulilla aina tehokas Lee Van Cleef. Perinteisistä koston ja murhamysteerin aineksista on kiehautettu maistuva ja melko tyylikäs soppa. Sekaan on saatu melko synkkää maailmankuvaa ja yäluokan häikäilemätöntä konnuutta, kun Saxonin veljeksistä löytyy asiaankuuluvan niljakasta ja muistettavaa porukkaa mitä ikävine tekoineen. Leffa on julkaistu jenkki-BluRayna melko vähän aikaa sitten, epäilyttävän halpana double featurena Keoman kanssa, motiiveiltaan ja laadultaan menneisyydessä arveluttavan Mill Creekin toimesta. Saattaapi olla jotta joutuu moisen hankkimaan, siinä toivossa että printti olisi edes tätä brittiläisen Pegasus Entertainmentin ympäristörikosta säällisempi. Leffa ainakin olisi kunnon painoksen arvoinen.



233. Storm Over Asia (Vsevolod Pudovkin, 1928)

Propagandistiseen (propagandistisena minä sen näin, vaikka neuvostoaikalaiset taisivat olla kovasti eri mieltä) historialliseen järkäleeseen oli vähän hankala suhtautua. Toisaalta se on kiistattoman taitavasti toteutettu, todella vaikuttavia kuvasommitelmia sisältävä ja miellyttävän dokumentaristinen enemmänkin kuin dramatisoitu monin paikoin. Toisaalta taas neuvosto-osoittelu ja politisointi puskee niin paljon pintaan että katsoessa on tehtävä välistä urakalla töitä objektiivisuuden säilyttämiseksi. Sama pätee mielenkiintoon: kerronta hyytyy melkoiseksi laahaamiseksi aina välillä, saaden tuulta purjeisiin kiinnostavuuteen asti, sitten hyytyy taas. Loppu ei sitten hyydy, se pursuaa ja ravistelee tomut pihalle tomumajasta ihan ihmetykseksi asti; vakuuttava voimannäyttö tänäkin päivänä. Bonuksena tylsyydenkin iskiessä nähdään kauniita maisemia, ajankuvaa Mongolian väestöstä – ja parhaat hetket ovat todella näkemisen arvoisia.



234. Telefon (Don Siegel, 1977)

Kylmän sodan loppupuolen agenttisiekailusta enemmän Charles Bronsonin ketjussa.



235. Vengeance Is Mine (Shohei Imamura, 1979)

Kova pätkä. Tuoreeltaan katsottujen assialaisten elokuvien ketjussa tästä enemmän.



236. The Beast in Heat (Luigi Batzella, 1977)

Sangen pahan maineen taakse kätkeytyy pikemminkin korkkarisotimista pullollaan oleva elokuva, jolle natsien arveluttavat kokeet ja nimikkopeto antavat lievästi sanoen "anteeksi, mitä helvettiä" ‑mausteen. Vasemmistopartisaanien sota Italian maaperällä natseja vastaan ei ole kamalimmalla mahdollisella tavalla toteutettua kevytsotimista jatkuvasti huutavine, sodan mielettömyyttä alleviivaavine melodraamatunnareineen, mutta ihmiskoetörkyily ja kiimapedon tarjoama ylläriseksi ovat sellaisia limapaakkuja ja hyppyjä todelliseen epätodellisuuteen kesken ihan toisenlaisen tunnelman, ettei välillä tiedä katsooko hullun neron vai neron hullun kätten työtä. Pääosa koko kakusta on pitkäpiimäistä jargonia, vähäisempi sikailuosasto taas kompastelee genren perusongelmiin. Eipä kai pelkkä sotaelokuva olisikaan myynyt niin hyvin. Plussaa yrittämisestä ja Macha Magallin miehen primitiivitasoon vetoavasta olemuksesta sadistisena Gestapo-naisena.



237. The Pirates of Blood River (John Gilling, 1962)

Hammerin piraattiseikkaiusta enemmän Hammerin ketjussa eurooppalaisten elokuvien puolella.



238. The Big Bird Cage (Jack Hill, 1972)

On todettava viimeistään tässä vaiheessa Jack Hillin tyylin olevan minun makuuni, mitä kevythenkisempään mutta silti riittävästi tissejä, väkivaltaa, huonoa huumoria ja arveluttavia tilanteita sisältävään eksploitaatioon tulee. The Big Bird Cage jatkaa tyylillä herran aikaansaannosten harmaan puolen kaanonia Pam Grierin ja Sid Haigin jyrätessä Filippiinien viidakoissa ja riisiplantaaseilla aloittelevan ryöstel... eiku vallankumousjoukkion ruvetessa suunnittelemaan melko läheisen naisvankilan tyhjentämistä asukeista, jotta armon vapaustaistelijat saisivat naista. Kuulostaa järkevältä. Naismutapainia, ammuskelua, rasistista nimittelyä, homovitsailua, läpsimistä ja kidutusta enemmän viihdyttävässä kuin shokeeraavassa hengessä – sisällössä tai toteutuksessa ei jäädä jälkeen Hillin tätä edeltänyttä, samoja naamoja sisältänyttä ja myös Philippiineillä kuvattua The Big Doll Housea.



239. Jamaica Inn (Alfred Hitchcock, 1939)

Hitchin uralla lienee enemmän tai vähemmän reliikiksi pudonnut teos on ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos ei mistään muusta syystä niin vähintään Charles Laughtonin erinomaisen pompöösin ja ylilyödyn suorituksen vuoksi yläluokan kaksinaamaisena niljakkeena. Robert Newton harvinaisemmassa sankarin roolissa ja Maureen O'Hara sankarittarena ovat hyviä, konnat vain ovat muistettavampia, etenkin silinterihattuinen vislaava lynkkaaja. Ei ehkä suurta taidetta tai ikimuistoinen elokuva, mutta onnistunut, tunnelmallinen ja otteessaan pitävä tapaus yhtä kaikki.



240. The Invasion (Oliver Hirschbiegel & James McTeique, 2007)

Keskinkertaisesta loppua kohden puuduttavaksi muuttuva Invasion of the Body Snatchers ‑lämppäys saa kyseenalaisen kunnian olla aiheen heikoin filmatisointi, jopa huonompi kuin Ferraran The Body Snatchers. Muukalaisparanoiaa paikataan ja päivitetään kylmän sodan tunnelmista nykypäivään taudin pelolla invaasion ollessa viruspohjainen. Hyviä näyttelijöitä pyöritetään sirkuksen hengettöminä mallinukkeina, CGI on silmiinpistävän jämävarastoista kaivettua meininki ylipäätään juustoista. Pienenpieniä valopilkkuja saadaan mukaan, mm. illalliskeskustelu suurlähetystössä.

308.

Steven Spielberg: Jaws (1975)

Tämä on niitä elokuvia jotka oikeasti pitäisi katsoa useammin kuin kerran vuosikymmenessä. Tarina on käytännöllisesti katsoen täydellinen, tarinaa viedään eteenpäin tehokkaasti ja kauniisti eikä pieninkään yksityiskohta ole turha.



309. Otto Preminger: The Man with the Golden Arm (1955)

Frankie Machinen kovasta tarinasta juttua ohjaajan ketjussa. Lyhyesti sanottuna hieno elokuva.



310. John Moore: The Omen (2006)

Tiedetään, tiedetään... eihän sitä pitäisi odottaa juuri mitään, kun tällaista uusintaa lähtee katsomaan, mutta olin toivonut sentään jotain parempaa. Leveänaamainen Liev Schreiber on sitä paitsi näyttelijä, jolle soisi enemmän ja säällisempiä rooleja. No, roolitushan tässä elokuvassa on kohdillaan, Julia Stiles saattaa äitinä ärsyttää, mutta nainen on oiva valinta roolia nimenomaan silmälläpitäen. Mia Farrow ja David Thewlis näyttävät mysö osaamistaan pienemmissä osissa. Ohjaustyö ja kuvaus on näyttävää aina asianmukaisia hidastuksia myöten tietysti, musiikki jyrää päälle kuin Armageddon ja joka osa-alueella on selvästi taitoa yllin kyllin.



Ainoa mikä tässä mättää on se, että elokuva on turha uusinta hienosta klassikosta. Mitään sen kummempaa uutta tarinaan ei saada tuotua, tosin muutama kohtaus nousee esille. Lastenhoitajan kuolema, vierailu apinoiden luona ja käynti luostarissa (miinus Spiletton naurettava maskeeraus) näyttävät, että rahkeita olisi ollut enempäänkin. Äidin ja pojan hajoava suhde jää hyöydyntämättä, kun sorrutaan toistuvasti nopeisiin välähdyskuviin joita ryyditetään aivan tuhottomalla ja äkkiä päälle käyvällä äänivallilla. Eikä moinen ole jännitystä tai kauhua, se on vain halpaa säikyttelyä.



311. Fritz Lang: Scarlet Street (1945)

Elokuvasta avautumista Langin omassa ketjussa.



312. Roy Ward Baker: Asylum (1972)

Tästä episodi-kauhuilusta juttua Amicus ‑ketjussa.



313. David Zucker: The Naked Gun 2½: The Smell of Fear (1991)

Ahh, tämä taitaa sittenkin olla kaikkien jatko-osien äiti, vaikka Hot Shots! Part Deux hyvin hanttiin pistääkin. Kolme vuotta etsivä Frank Drebinin ensimmäisen seikkailun jälkeen panokset ovat kasvamaan päin, kun energiapolittiikka ja siihen liittyvät suunnattomat rahat (ja pohatat) astuvat mukaan kuvaan.



Key Atomic Benefits Office of Mankind – KABOOM. Tämä se on elokuvataidetta.



Alastomien aseiden keskimmäinen osa on kenties sittenkin se parhain. Ensimmäisen osan tv-vetoisuudesta on päästy eteenpäin ja nyt tarina levitetään taitavammin suurelle kankaalle. Ja suurille tunteille. Drebin on vaihtanut myös rannikkoa ja Los Angeles on jäänyt taakse, sillä Frank tovereineen on siirtynyt kuin huomaamatta Washington D.C.:n tietämille. Jos mistään muusta niin leffa tulee muistaa unohtumattomasta klubi-kohtauksesta, jossa käsite depressio saa aivan uuden merkityksen.



314. Stanley Kubrick: Spartacus (1960)

Kubrickin neljäs pitkäelokuva on todellinen tähtien kokoontumisajo jota johtaa, ei suinkaan viime hetkellä Anthony Mannia paikkaamaan tullut nuori Kubrick, vaan elokuvan suuri nimi Kirk Douglas. Kubrick ei kuuleman mukaan pitänyt elokuvan alleviivaavasta tyylistä, joka kieltämättä lähentelee paikoin typeryyttä, mutta ylimittaisuuden ja pitkästyttävien osien seassa on kyllä paljon hyvääkin. Parhainta puolta elokuvassa edustaa roolistaan Oscarinkin napannut Peter Ustinov, sekä tietysti Laurence Olivier, mies joka tekee jokaisesta kangas-sekunnistaan numeron.



315. Dick Lowry: Smokey and the Bandit Part 3 (1983)

Elokuva käynnistyy nopealla vilkaisulla kahden edellisen osan hetkiin, joita höystetään viittauksilla Star Warsiin ja Pattoniin (elokuvaan). Viiden minuutin kohdalla ohut juoni on saatu jo täyteen vauhtiin, joten ei muuta kuin tien päälle – taas kerran. Ikävä kyllä mukana eivät ole Burt Reynolds tai edes Sally Field, joten kysymys kuuluu: miksi ihmeessä koko elokuva on tehty? Nähtävästi pelkästä rahanhimosta. Jerry Reed on siis uusi Bandit ja juoni on täyttä emmentalia. Ainoita valonpilkahduksia ovat ne muutamat takaa-ajot, jotka on pitkälti kopioitu edellisistä osista. Eipä tarvitse tätäkään katsoa enää uudestaan.



316. John Sturges: The Eagle Has Landed (1976)

Tästä näyttävästä WWII elokuvasta Michael caine ‑ketjussa.



317. Gus Van Sant: Elephant (2003)

Sanalla sanoen kaunis elokuva. Kaunis sillä hyytävällä tavalla, joka saa näinkin hirvittävään aiheeseen omanlaistaan hohtoa. Van Santin pitkät otot, taustalla leijuva musiikki joka vaihtuu välillä äänten sekasorroksi ja joukko nuoria näyttelijöitä, jotka antavat elokuvalle paljon. Hiljaiseksi veti.

78.

Invasion

Ihan katsottava Body Snatchers ‑kierrätys. Käytetään vaikkapa sitä osuvaa termiä "Hollywood-smoooth." Kaikki ok, mutta mikään ei erityisen kiinnostavaa. Loppu on paitsi turhan hätäinen, myös turhan positiivinen.



79. Runaway

Muikean klisheinen ja kohtuullisen viihdyttävä tieteisjännäri yyber-hölmöillä roboteilla, isoilla viiksillä ja herkullisesti ylinäyttelevällä Gene Simmonsilla. Tykkään.

Teatterissa:



West: The Expendables 2 (2012)



Alustavasti tästä jäi mukavampi fiilis kuin ykkösestä, jonka olen tosin nähnyt viimeksi silloin elokuvissa. Mätöstä sai astetta paremmin selvää ja valtava cameo-cast oli laitettu jotenkin parempaan käyttöön. Olihan tämäkin toki yhtä höperö ja sisälsi niitä noloja herkistelykohtauksia, ei kuitenkaan yhtään Rourken monologin veroista. Norrisin esiinmarssikohtaukselle tuli kyllä repeiltyä. Oli tämä muutenkin enemmän kieli poskessa tehty kuin eka tai ainakin tuntui siltä että tekijätkin nauroivat osittain mukana. Jumalauta että Van Damme oli kyllä kulahtanut sitten viime näkemän. Ja miten helvetissä Norris näytti melkein nuorimmalta kaartin papoista?



Gulager: Piranha 3DD (2012)



Miten tämä olikin näin surkea. Ei naurattanut kunnolla varmaan kertaakaan ja ihan hemmetin TYLSÄ. Sinänsä jo saavutus näillä eväillä. Oli siinä toki oma hupinsa katsoa tämmöistä totaali b-luokan jatkisryönää kinopalatsissa 3D:nä, vaikka tosiasiallinen paikka olisi ollut joku huoltiksen alelaari. Mutta olisi sen ajan muuhunkin voinut käyttää.



Lester: Commando (1985)



Huikea kokemus, ei voi muuta sanoa. Kävi kyllä useasti mielessä että eihän tällaista leffaa päästettäisi enää nykyään uutena levitykseen. Jos Predator on se paras Arskan leffa, niin Commando kiteyttää jotain olennaista siitä missä asemassa toimintatähdet olivat kasarin huippuvuosina ja mihin kultaan se övereimmillään johti. Yleisö sai huutonaurukohtauksia varsin osuvissa paikoissa ja jatkuva Bennettille hohotus tarttui lopulta itseenikin.



Omalta ruudulta:



Kon: Paprika (2006)



This is your brain on anime, todellakin. Aika vyörytystä. Perfect Blue antoi toki luvan odottaa laatua, mutta aika hanskasta lähdettiin ja Nolanin Inception näyttää aina vaan puisevammalta.



Hitchcock: To Catch a Thief (1955)



Varmaan leppoisin näkemäni Hitchcockin leffa (tosin niitä onkin vyön alla vasta kymmenkunta). Puoliksi Nizzan matkailumainos ja puoliksi kiireetön kissavarasmysteeri. Tähtiparin karismaa ei käy kiistäminen, vaikka Grant onkin ruskeampi kuin keskivertomeksikaani; naisetkin olivat näyttäviä. Mikäpä tässä katsellessa, jäi hyvälle tuulelle.



Jordan: In Dreams (1999)



Lupaavan alun jälkeen, jossa sukelletaan padon upottamassa kaupungissa, Jordan lähtee harmillisesti koluamaan hyvin kaavamaisia kaheliksi kalahtamisen syövereitä Annette Beningin kanssa ja tuo mukaan totaalisen piripäiseltä näyttävän Robert Downey Jr:n vasta loppumetreillä. Ei nyt sinänsä huono, mutta kun tämäntyylisiä on tehty varsin monta parempaakin.



Carpenter: Christine (1983)



Ehkäpä Carpenterin kasarileffoista se vaisuin, tuntui jotenkin välityöltä. Sinänsä ihan ok adaptaatio Kingin kirjasta, mutta kummittelevat autot eivät vaan jotenkin toimi elokuvissa halutulla tavalla. Ymmärrän kyllä miksi kirjan possessio-angle oli skipattu, mutta se olisi ehkä tehnyt joistain tapahtumista toimivampia.



Carpenter: Escape From LA (1996)



Ihan hyvä ysäripäivitys NY:n paosta. Remakehan tämä on vaikka jatko-osan tavoin käyttäytyy ja siksi liika samankaltaisuus tympii. Ideana hauska Guevara-pahis on ainakin paljon laimeampi kuin ekan osan Isaac Hayes. Leffa sisältää kuitenkin paljon toimivia yksittäisiä kohtauksia ja onhan tässä sivuroolitähtiä vaikka kuinka Steve Buscemista Bruce Campbelliin ja Pam Grieristä Peter Fondaan. Nyt hokasin kuitenkin yhden Carpenterin heikkouden, jota ei usein huomaa hänen kauhuleffoissaan: Carpenter ei ole erityisen hyvä ohjaamaan toimintakohtauksia. Sama vika oli jo paikoin Escape From NY:ssäkin.



Allen: Beyond the Poseidon Adventure (1979)



No jaa, tähticastin (Caine, Savalas jne.) ja ihan potentiaalisen lootingjuonen perusteella tämän voisi olettaa toimivan, mutta kun ei niin ei. Kovin on tylsää ja vaarantunne loistaa poissaolollaan lähes koko keston. Ihmisillä on loputtomasti aikaa avautua ja puhella mukavia vaikka ollaan uppoassa/räjähtelevässä laivanhylyssä ja ollaan taistelevinaan plutoniumlastia(HAHAHA) jahtaavia kelmejä vastaan.



Cortéz: Buried (2010)



Elokuvan minimalistisuuden huomioiden aika saatiin kulumaan varsin kekseliäästi ja kuumottavasti ja Reynolds on näyttelijänä nykyään ihan jees, vaikka toki jotkut tempaukset tuntuivat vähän väkinäisiltä lisäyksiltä, kuten arkussa kääntyminen pitkittäin ja se käärmekohtaus. Kun ottaa huomioon että lähtöasetelma on sama kuin , ei tunnu että tällä on juurikaan uudelleenkatsomisarvoa. Pohjimmiltaan kun on kyse vain siitä että . Loppu oli kyllä ihan näppärä häijyllä tavalla.



Torres: Woman on Top (2000)



Jonkinlaista TV-kokeilla ja lattaristerotyypeillä naureskelua. Katsoihan tämän, mutta ei nyt ihan mun juttu. Ozista tuttu Harold Perinneau Jr. teki kyllä ihan hupaisan traneroolin.



Shankland: W Delta Z (2007)



Suttuisen näköinen ja makuinen brittinäkemys Saw:n apajille. Skarsgårdin nihilistinen päärooli ja murhaajan paljastuminen toivat vähän lisäväriä, siinä missä päälle ympätty matemaattinen yhtälö-motiivi tuntui ohuelta gimmickiltä. Yhtä raiskausta lukuunottamatta ei erityisen raaistavaa kamaa, odotin tylympää.



Singh: The Cell (2000)



Mielestäni yllättävin hyvin aikaa kestänyt myöhäisen ysärin sarjamurhaajaraina. Ei tätä nyt viitsi guilty pleasureksikaan sanoa, kun se vihjaisi leffan olevan huono; Cellin visuaalin ilme on kyllä vieläkin sangen hienoa katseltavaa ja Vincent D'Onofrion pahis niin överiksi vedetty koukuissa killuva runkkari vesiansoineen että nousee jopa omaperäiseksi. Jennifer Lopezkin oli joskus vielä näyttelijä, olin ihan unohtanut. Paprika tuntuisi myös lainanneen tätä joitain juonielementtejä.



Huston: Moby Dick (1956)



Teki yllättävän kovan vaikutuksen. Meritaistelu valkoista valasta vastaan näyttää yhä sangen hienolta, vaikka kyseessä on näinkin vanha elokuva. Luin myöhemmin että Peckin valintaa Ahabin rooliin on pidetty virheenä. Sinänsä absurdia sillä itse pidin tätä varmaan parhaana näyttelynä mitä olen mieheltä nähnyt. Kunnon maanisuutta.

241. The Abominable Dr. Phibes (Robert Fuest, 1971)

Tämä melkoinen kitsch-pommi on useammasta uusintakierroksesta huolimatta tuoreen tuntuista katsottavaa. Vincent Price pääsee toteuttamaan kunnolla omaa paatoksellista itseään ilman mitään pidäkkeitä tai pelkoa siitä että ylinäyttely voisi mennä liian pitkälle. Kengännauhabudjetti ei vahingossakaan luo uskottavaa kuvaa 20-luvun Lontoosta eikä faktapuoli tuppaa mutenkaan olemaan käsiksessä kuosissa – mikä toimii ainoastaan teoksen eduksi, ne on opetuselokuvat erikseen, ne. Selkeä esikuva Brian De Palman Phantom of the Paradiselle.



242. Dr. Phibes Rises Again (Robert Fuest, 1972)

Tavallaan jatko-osa ei häviä alkuperäiselle, tavallaan häviää. Aiemman osan briljantti sihahtaneisuus jatkaa olemassaoloaan sellaisenaan, mutta tehoja syö väkisinkin kakkososan aivan tuulesta temmattu motiivi olemassaololle, kun ensimmäinen osa selkeästi pantiin pakettiin ja sillä meiningillä että tämä on tässä. Kassan laulu toi Phibesin takaisin, hyvässä ja pahassa. Hölmöilyä ja kitsch-estetiikkaa katsoo kyllä mielellään tälläkin kertaa, vaikka magia ei aivan tavoita ensimmäisen osan loistoa. Peter Cushing pienessä sivuroolissa omana loistavana itsenään.



243. The Devil-Ship Pirates (Don Sharp, 1964)

Lisää Hammer Studiosin piraatteja, tarkempi käsittely Hammerin omassa ketjussa.



244. The Stranglers of Bombay (Terence Fisher, 1959)

Vinkuintialainen verenlentoleikki Hammerin tyyliin myös ruoditaan studion omassa ketjussa tarkemmin.



245. Visions of Suffering (Andrey Iskanov, 2006)

Jaahah... olihan se... ohjaajan omassa ketjussa tarkemmat tunnot.



246. Secret Agent (Alfred Hitchcock, 1936)

Saavutus sinänsä että suorastaan häiritseviä epäuskottavuuksia ja "jopas sattui" ‑tilanteita vilisevä elokuva on näin toimiva ja viihdyttävä paketti, jonka tapahtumien vaikutus henkilöiden käyttäytymiseen on kenties se kiinnostavin seikka. Peter Lorresta on saatu vieläpä yllättävän uskottava meksikolainen, aika hyvin kikkaraperuukilla ja naamameikillä... se on sitten vähemmän uskottavaa että näinkin "huomaamaton" kaveri on pistetty vakoojan tehtäviin Sveitsiin. Hitchin kerronta on tenhoavaa ja kestää pienet kompastelut hyvin – aina yhtä viehättävät suu liikkuu mutta ääntä ei kuulu ‑kohtaukset toimivat minulle aina. Maistuvaa epätäydellisyyttä.



247. City of Men (Paulo Morelli, 2007)

Vaikka ohjaaja on eri eikä City of Men ole varsinaista jatkoa City of Godille, fiilikset ja ulkoasu ovat molemmissa kovin samankaltaiset. Nyt on pääosassa pari kaupungin asukkia, kun City of Godissa parrasvaloissa oli enemmänkin itse kaupunki. Kaverusten yhteinen kivinen taival normaalia arkea elävinä nuorina juippeina normaaleine ongelmineen rikollisuuden ja arkipäiväisen kaupunkisodan keskellä tuntui hyvin päässä ja sydämessä. Luojan kiitos arkikokemuskeni piiriin eivät kuulu jengisodat kapeilla kaduilla, mutta elokuvasta välittyi sellainen tuntu että tekijät tietävät mistä puhuvat eivätkä ainakaan kauheasti maalaile tässä omiaan. Hyvää draamaa, uskottavia hahmoja uskotavissa tapahtumissa ja Rio de Janeiron samaan aikaan epätodelliset kuin todentuntuiset, ränsistyneellä tavalla kauniit maisemat. Aika kova.



248. Snuff (Michael Finlay, Horacio Fredriksson & Simon Nuchtern, 1976)

Elokuva joka voitiin tehdä näin halvalla vain koska asialla oli lauma lahjattomia torspoja rahan kiilto silmissä... Siis ei jumalauta, on huutava vääryys että tämä kikkare on noussut niin pahamaineiseen asemaan silkan perättömän ja ilmeisesti varsinaisen aasilauman uskoman markkinointiväitteen vuoksi. Epäkoherentti ja eri osissa eri hemmojen ohjaama sillisalaatti nakuiluleffaa, Manson-ripoffia ja aikanaan oikeaksi väitettyä susihuonoa murhakohtaa onnistuu pääasiassa vain vituttamaan kädettömyydellään, päissään tehdyllä ja keksityllä jälkiäänityksellään ja kuvottavan läpinäkyvällä, intohimottomalla rahastusotteellaan. Eikä se ole edes räävitön, röyhkeä, millään tasolla shokeeraava (paitsi shokeeraavan surkea ja pitkäpiimäinen) tai asenteellinen. Jos joku elokuva ansaitsisi lopullisen unohduksen armonlaukauksen ansaitsemattoman maineen sijaan, se olisi tässä.



249. The Hurt Locker (Kathryn Bigelow, 2008)

Parin vuoden takainen Oscar-kahmija ei ole silkkoa sisältä, vaikka markkinalupaukset yhdestä kaikkien aikojen sotaeokuvasta eivät välttämättä täytykään. Näkökulma on kiintoisa, jännitys rakennettu viipyilevän tihenevästi ja tapahtumiin saadaan hyvä being there ‑fiilis. Hahmot tuntuvat uskottavilta kaikessa vähäeleisyydessään ja harvasanaisuudessaan, etenkin kun oma henkiinjääminen tuo heidät varsin kiinnostavien moraalisten ratkaisujen ääreen. Minun on hankala samaistua nousseeseen kritiikkiin kokonaisuuden epärealistisuudesta tai sisällön ohuudesta, kun itse sain ihan päinvastaisia fiiliksiä, jos tätä vertaa vaikapa Jarheadiin tai Black Hawk Downiin (joista molemmista kyllä myös pidin, vaikken näin paljoa). Mutta toisaalta; meitä on joka junaan, eikä niistä edes kaikki ole matkalla Auschwitziin, vaikka ehkä pitäisi...



250. Embodiment of Evil (José Mojica Marins, 2008)

Coffin Joe ‑saagan mitä todennäköisin lopullinen päätös oli mukava. Tarkempaa tilitystä ohjaaja-päätähden omassa ketjussa.

95.

K2: The Ultimate High (1991) ***

Vuorikiipeilyleffat ovat jääneet itseltäni pienempään huomioon mutta nyt tuli rohkeasti katsottua K2. Ensimmäinen puolisko tästä ei vielä tarjoa mitään kovin erikoista (vain muutamat hienot maisemat), mutta sitten kun todella kiipeily alkaa niin fiilikset muuttuvat hieman kuumottaviksikin ja niitä odotettuja kauniita vuorimaisemiakin nähdään. Silti enemmänkin olisi voitu soundtrackin ja visuaalisen tyylikkyyden avulla saada irti tästä leffan perusideasta, sillä onhan juonessa tarpeeksi hyvää draamaa jotta mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Keskivertoa hieman parempaa kiipeilydraamaa.



96. Never Cry Wolf (1983) ***½

Kyllä tästä ihan hyvä fiilis jäi vaikka lopulta tuntuukin että Never Cry Wolfista puuttuu se jokin mikä olisi tehnyt tästä lähemmäs viiden tähden elokuvan. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin hienoa katsottavaa ja sehän tämäntapaisissa leffoissa onkin tärkeää, vielä kun soundtrackilla saadaan höystettyä hyvää tunnelmaa niin johan tästä alkaa tykätä. Joku näissä "yksin erämaassa" ‑tyylisissä leffoissa kiehtoo ja hyvin toteutettuina ne ovat joka kerta tarpeeksi nautinnollista katsottavaa, ja samat sanat pätevät nytkin.



97. Top Gun (1986) ****

Top Gun on feel good ‑leffa henkeen ja vereen. Soundtrack on kovaa tykitystä alusta loppuun saakka ja etenkin Berlinin Take My Breath Away toimi erinomaisesti noissa rakkauskohtauksissa. Visuaalisesti Top Gun näyttää edelleenkin sopivan tyylikkäältä ja Tony Scott selkeästi tiesi hyödyntää monia upeita auringonlaskuja kohtauksissaan. Juonellisesti tämä leffa on simppeli mutta tärkeintä onkin se fiilis jonka Top Gun jättää katsojan mieleen.



R.I.P. Tony Scott