Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

George Clooney:

Vallan kääntöpuoli (2011) **

Clooneyn shokkipaljastus: politiikka onkin likaista peliä. No hemmetti, ei olis uskonut.

Mikio Naruse: Meshi (1956) ***½

Osakalaisen salarymanin vaimo kokee joutuneensa kodinkoneen asemaan ja lähtee lätkimään, mutta huomaa sitten että ei tämä elämä tästä kummemmaksi muutu. Loistokamaa Naruselta taas kerran.

Karan Johar: Agneepath (2012) ***½

Amitabh Bachchan-klassikon uudelleenfilmatisointi on moderniksi Bollywood-elokuvaksi erinomainen.

George Clooney :

Confessions of a Dangerous Mind (2002) ***

Tv-kisan hostina ja sivutoimenaan CIA:n palkkatappajana toimineesta Chuck Barrisista kertova elokuva. Ihan viihdyttävä kokonaisuus mutta ei kuitenkaan niin omaperäinen mitä odotin. Clooney hoitaa ohjaamisen sinänsä varsin sulavasti mutta tuntuu että Kaufmanin käsikirjoitus ei aivan toiminut kaikilta osiltaan.



John Frankenheimer : Black Sunday (1977) ***½

Bruce Dern esittää elämäänsä turhautunutta Vietnam-veteraania, joka suunnitelee tekevänsä terroristi-iskun super bowl – otteluun ja vievänsä mukanaan haudan lepoon ison joukon ottelun katsojista. Soppaan on tungettu mukaan myös lähi-idän politiikkaa, sillä sekopäätä auttaa Palestiinalainen terroristinainen ja juttua ratkoo Robert Shawnin esittämä Israelin tiedustelujoukkojen mies. Hetkittäin yllätävänkin graafiseksi heittäytyvä jännäri on varsin laadukasta kamaa, olkoonkin että ei parasta Frankenheimeria.



Jorma Taccone : MacGruber (2010)***

MacGruber on melkein kuin Ihmemies Macgyver, paitsi vittumaisempi ja uunompi. Hän on jumittunut kasariaikaan eikä suostu luopumaan takatukastaan mistään hinnasta. Nyt hän joutuu vastakkain miehen kanssa, joka tappoi aikaisemmin MacGruberin vaimon ja tietysti alttarille kesken hääjuhlan. Elokuvana varsin veikeää parodiaa kasarikliseistä mutta samalla myös melko halvan tuntuista niin tuotannoltaan kuin myös jutuiltaan. Osassa kohtauksissa on rima ollut liian matalalla, mutta vastapainona on myös timanttisia hetkia joiden takia tämä on nähtävä.



Vesa-Matti Loiri, Spede Pasanen : Hirttämättömät (1971) **½

Muistelin että olisi ollut parempi kuin edeltävä osa Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika vaan eipä ollut. Aika oli kullannut muistoja, sillä varsin lapsellista spedeilyähän tämä(kin) oli. Tuossa edeltävässä osassa ei ollut Loiria mukana ja hän toikin mukanaan Hirttämättömiin ne parit ja ainoat klassiset hetket (esim. veden puute ja "taistelut" intiaaneja vastaan). Veskun heittäytyminen kohtauksiin on yksi elokuvan kantava voima mutta käsikirjoitus on taidettu tehdä jollain Lapin viikonloppureissulla.

[font=Times New Roman]

18-22[/font]



[font=Times New Roman]Vigilante (dvd) *** Ei nyt ihan täysillä iskenyt, johtuisiko siitä että tässä ei ole Charles Bronsonia? Sen sijaan tässä on Fred Williamson, joka on kyllä todella supercool. Kummallisen paljon väkivaltaa on off-screen, eikä sillä rintamalla muutenkaan olla oikein levelillä tämän genren valioiden joukossa. Juonellinen WTF: [/font]



[font=Times New Roman]Drag me to hell (bd) **½ Raimin paluu juurilleen, kyllä. Mutta itse en ole koskaan digannut tästä hänen tavaramerkki slap-stick-kauhusta, joka alkoi ED II:sesta. Lisäksi vuonna 2009 olisi voinut kuvitella että hieman parempaa CGI-efektiä olisi jo tarjolla. Mutta kyllä tämä muutamin kohdin toimii oikein hyvinkin, mutta suurimman osan ajasta ei. Harmi.[/font]



[font=Times New Roman]Prom Night (2008) (bd) * No tässähän ei siis ole mitään hyvää. PG13 tekee väkivallastakin täysin veretöntä, vaikka kannessa kuinka lukisi ”unrated”. Kimppu kliseitä ilman yhtään originaalia ajatusta. Huonoin mahdollinen tapa tehdä remake, tai elokuva ylipäätään.[/font]



[font=Times New Roman]Double Team (tv) ** Odotin jotenkin vähän hauskempaa menoa, mutta ehkä tän ongelma on just siinä että tämä ottaa itsensä niin kovin vakavasti. Tiikeri oli kyllä tosi hieno. [/font]



[font=Times New Roman]My Bloody Valentine (2009) (bd) ***½ Tuntuipa todella ilahduttavan hyvältä tuon umpisurkean Prom Nightin jälkeen! Kaasunaamaria pitävä ja hakkua heiluttava tappaja on oikeasti aika sykähdyttävä, efektit on suureksi osaksi ”old school” ja alastomuuttakin nähdään. En ole alkuperäistä nähnyt mutta tämä menee omassa remake-rankingissä aika korkealle. Pisteitä pudottaa vaan turha pituus ja jossain määrin 3D:tä varten tehdyt ”lentää kohti katsojaa”- kohtaukset, ehkä nekään ei ärsyttäisi jos välineistö antaisi myöden katsoa 3D:nä.[/font]

29. Killer vs. Killers (Fernando Di Leo, 1985)

Henry Silva on jäänkova palkkatappaja, todellinen ammattilainen, mies joka ampuu ihmisiä hienovaraisesti singolla. Kyllä, minäkin palkkaisin juuri tällaisen miehen hoitamaan diskreetin likaisen työni. Ja tämä on vasta alkua – kaiken kaikkiaan Killer vs. Killers on silmät sulattavan älytön ja huono. Onneksi sillä hauskalla tavalla enemmän kuin kyrpivällä, sen verran tolkutonta matskua on tarinaan saatu upotettua, eikä mitä luultavimmin täysin vakavissaan – eihän? Silva näyttää koko touhun ajan vähän helvetin kyllästyneeltä – jopa ampuessaan singolla ihmisiä riekaleiksi. Mitä elokuva tekee Di Leon filmografiassa, on minulle arvoitus. Mitään kovaa italocrime-meininkiä on turha odottaa: jos perseilyhalparitoiminta ja olut maistuvat yhdistelmänä, silloin tätä voi jopa suositella. Hyvin meni alas ilman oluttakin, silkkana roinana.



30. House of Whipcord (Pete Walker, 1974)

Walkerin WIP-elokuva esittelee toisenlaista meininkiä kuin aikansa ja genrensä eurooppalaisserkut. Nuori ja typerä mallityttö on nakuillut hieman sopimattomasti ja saanut siitä hyvästä muodolliset sakot. Mystiset moralistiset tahot eivät näytä olevan tuomioon tyytyväisiä, sillä naikkonen kidnapataan ja kuskataan ääri-thatcherilaiseen yksityisvankilaan, missä teoriassa nuorista naisista koulutetaan kovan kautta yhteiskuntakelpoisia, mutta käytännössä tapahtuu jotain aivan muuta...

Yleensä ottaen tästä on paha puhua samalla viivalla niin kovin monen muun WIP-filmin kanssa: niihin verrattuna tämä on aivan liian piikikäs, ironinen ja fiksu, jos ei nyt mistään eksploitaation Einsteinista voidakaan puhua. Piristävänä poikkeuksena lajityyppiin vartijat eivät ole stereotyyppisiä naisen perään olevia lesboalistajia, vaan pikemminkin kylmiä moralisti-sadisteja; lisäksi näemme mielenkiintoisia väläyksiä henkilökunnan monenlaisista mielenterveysongelmista.

Touhussa on oikeanlaista tunnelmaa ja uhkaa – vankilan ilmapiiristä ja henkilökunnan sisäisistä valtaleikeistä irrottaudutaan vain valitettavan usein Ann-Marien paskoista näyttelijöistä koostuvien ystävien puolivillaisiin yrityksiin löytää kadonnut neito. Sheila Keithia ei sen sijaan voi paskaksi haukkua, tässä on meillä naisvanginvartija jossa on samaa kylmyyttä ja uhoa kuin Richard Burtonissa 1984:n O'Brienina, tosin vähemmän peitellyllä vihalla. Ja itse asiassa täytyy sanoa Barbara Markhamin, Patrick Barrin ja Robert Taymanin vetävän myös melko OK suorituksen tarinan pääkonnina ja dysfunktionaalisena perheenä. Toteutus voisi olla tiiviimpi ja eheämpi, mutta ansioidensa puolesta tämä on ehdottomasti suositeltavaa 70-luvun brittieksploitaatiota ja melko ainutlaatuinen teos genressään.



31. Straight on Till Morning (Peter Collinson, 1972)

Myöhäinen, parjattu tai muuten onholaan jäänyt Hammer-tuotanto pääsi taas yllättämään iloisesti. Hammer studios ‑ketjussa tarkemmat avautumiset aiheesta ja leffasta.



32. Night of the Blood Beast (Bernard L. Kowalski, 1958)

Corman (tai kaksikin) tuottamassa, Kowalski ohjaamassa, budjetti lähellä nollaa. Haastavan pienellä rahamäärällä on saatu suhteellisen omaperäisestä ideasta kelvohko scifi-kauhuilu jonka kompastuskiveksi toteutus ja budjetti tosin muodostuu. Astronautti tekee hätälaskun paluumatkallaan maan pinnalle. Toveri vaikuttaa ensiksi sangen kuolleelle, mutat suorittaa ihmepaluun elävien kirjoihin – veri ja pian masu täynnä erikoisia endoparasiitteja. Millä aikeilla avaruusoliot sitten ovatkaan liikenteessä?

Hyväsydämistä hyvää yritystä haluaisi arvostaa sympatiasyistä enemmänkin, mutta ei voi mitään: kyllä kokonaisuus hyytyy todella kömpelön hirviön patsastellessa aivan liikaa näkyvissä varjoissa hiipivän tuntemattoman uhkan sijaan, kaikenkaikkiaan kuusihenkisen tutkijaryhmän ollessa myös liikuttava miniatyyriversio varteenotettavasta tiedemiesryhmästä. Kowalski on silti saanut aikaiseksi suhteellisen painostavaa tunnelmaa, mikä kannatteli myös herran toista ohajustyötä, Attack of the Giant Leechesia yli monenkin karikon, katselukelvottomasta mukavan nostalgiahassuttelun puolelle. NotBB on harmitonta hömppää: rasvaton kevytkalkkunaleike tuhdin pekonilla kuorrutetun uunitipun sijaan, mutta menee nopsana välipalana pääateriaa odotellessa.

16.

Speed (1994) ***½

Kyllähän tämä elokuva sisältää paljon kliseitä, jopa niin paljon että ne alkavat häiritä kun loppu lähestyy. Eihän tämä missään nimessä mikään Heat ole, kevyempää action-viihdettä on siis tarjolla, popcornit esille ja menoksi. Kyllä Speed sisältää muutamia mukaansa tempaavia kohtauksia ja leffan idea on sinäänsä viihdyttävä, mutta enemmänkin tiukkaa kamaa olisi voinut olla mukana. Näyttelystä tulee pitkä miinus, ainoastaan Dennis Hopper onnistuu pahiksen roolissa odotusten arvoisesti, esim. bussikohtaustakin katsoessa tuntui että porukka oli lähinnä huviajelulla vaikka tilanne oli aivan eri. Keanu Reeves oli väärä valinta päärooliin, en vain pystynyt ottamaan mitään hänen repliikeistään tosissaan. Kun Billy Idolin tunnaribiisi pärähtää lopputekstien ajaksi käyntiin, jää tästä kuitenkin ihan ok fiilis päälle.



17. The Blob (1988) **½

Plääh, enpä saanut otetta tästä remakesta. Alku lupailee kyllä ihan hyvää menoa mutta uutta vaihdetta ei lyödä oikein missään vaiheessa silmään. Huumori olisi voinut toimia paremminkin vaikka olihan seassa muutama hymyilyttävä tappo ja tappava lötkökasa itsessään on jo koominen tapaus. Vaikka Russell onnistuikin vuotta aiemmin A Nightmare on Elm Street jatko-osansa kanssa niin The Blob ei nouse listoillani kuin genrensä keskikastiin.



18. The Hunter (2011) ****½

The Hunter vaikutti heti trailerin nähtyäni mielenkiintoiselta leffalta, eikä mielenkiinnon määrää laskenut se fakta, että pääosissa ovat Willem Dafoe ja Sam Neill. Jos nuo herrat löytyvät pääosista niin elokuva ei voi olla mikään turhake. Ja sitähän The Hunter ei missään nimessä ole. Australiassa sijaitsevan Tasmanian upeita luonnon maisemia käytetään hyvin hyödyksi ja useat metsäkohtaukset Dafoen kanssa olivat mielestäni hienoa katseltavaa. Mies on ansaitusti pääroolissa tässä elokuvassa, hän tekee vakuuttavaa työtä. Vaikken yleensä piittaa lapsinäyttelijöistä niin tässä elokuvassa kohtaukset lapsinäyttelijöiden kanssa tuntuivat luontevilta. Elokuvan soundtrack on melko minimaalinen, mutta musiikkia onnistutaan käyttämään juuri silloin kun sitä tarvitaan ja näin muodostuu muutama mieleen jäävä kohtaus, muutenhan luonnon hiljaisuus ja sen äänet luovat oivan äänimaailman. Kaikenkaikkiaan The Hunter ei ole pelkkä metsästystarina, juoni kätkee alle paljon koskettavia ja mielenkiintoisia asioita. Tässä voi olla yksi viime vuoden iloisista yllättäjistä itselleni.

Tarkoituksena tappaa **

Ei missään vaiheessa oikein temmannut mukaansa.



Haamujengi **½

Taisi olla mahdollisesti eka katsomiskerta, en ainakaan muistanut yhtään mitään. Suuri pettymys. En väittäisi kulttistatuksensa arvoiseksi. Bill Murray oli sentään tässä hauska, muuten oli aika pahvista meininkiä.



Syytön mies **½

Ihan ok, ei enempää eikä vähempää.

Lex ( 4.2.2012 14:11)

En väittäisi kulttistatuksensa arvoiseksi.

"Kulttistatuksensa?" Taas...

Disco Studd ( 4.2.2012 16:23)

Lex ( 4.2.2012 14:11)

En väittäisi kulttistatuksensa arvoiseksi.

"Kulttistatuksensa?" Taas...

Jep, tiedän... En itsekään pidä ko. sanasta. Esimerkiksi Subilla kaikilla on muka joku kultti. Mutta Haamujengiä pidetään jonain kasariklassikkona, ja suoraan sanottuna en ymmärrä sitä itse. Ehkä olisi pitänyt nähdä se silloin.

Lex ( 4.2.2012 16:36)

Disco Studd ( 4.2.2012 16:23)

Lex ( 4.2.2012 14:11)

En väittäisi kulttistatuksensa arvoiseksi.

"Kulttistatuksensa?" Taas...

Jep, tiedän... En itsekään pidä ko. sanasta. Esimerkiksi Subilla kaikilla on muka joku kultti. Mutta Haamujengiä pidetään jonain kasariklassikkona, ja suoraan sanottuna en ymmärrä sitä itse. Ehkä olisi pitänyt nähdä se silloin.

Kulttileffaa Ghostbustersista ei saa vääntämälläkään, mutta tyylipuhtain kasariklassikko se sitä vastoin on. Ja kyllä, se kannatti nähdä jo muinoin 80-luvulla.

041. Graham Evans: The Hound of the Baskervilles (1968)

Peter Cushing pääsee toistamaan yhdeksän vuoden takaisen roolinsa, tosin nyt mukana ei ole aivan Christopher Leen veroista vastavoimaa. Koko uransa brittien tv:n puolella tehnyt Philip Bond vakuuttaa Stapletonin roolissa, Gary Raymondin tulkitsema Sir Henry jäi sitä vastoin lähes paperinohueksi luonnostelmaksi, jonka kohtalosta ei voinut juuri vähemmän välittää.



Nigel Stock on ihan mukiinmenevä tohtori Watson, mutta olihan tämä puhtaasti Cushingin oma show. Loikkaukset ulkokuvausten ja studiossa kuvatun materiaalin välillä ovat myös silmiinpistäviä, kun kunnon filmistä hypätään videokuvaan ja takaisin.



042. Val Guest: The Quatermass Xperiment (1955)

Toimivaa englantilaista scifiä 50-luvulta. Tästä ensimmäisestä Quatermass elokuvasta pitempi avautuminen Hammer-ketjussa.



043. Norman Taurog: G.I. Blues (1960)

Elvis Presley näyttelee Saksassa asepalvelustaan suorittavaa sotilasta, joka löytää samalla elämänsä rakkauden. Hetkinen, tämähän on siis lähes omaelämänkerrallinen leffa! Sponsorina on toiminut Yhdysvaltain armeija, joka näyttäytyy vain ja ainoastaan suotuisassa valossa. Lisäksi taustalla nähdään tankkeja, lentokoneita, rekkoja yms. ja kaikki ovat tietysti jatkuvasti puti puhtaassa kunnossa, kuinkas muuten.



Kuningas osasi näytellä ihan kunnolla ja tässäkin elokuvassa kultakurkku pääsee muutamaan otteeseen näyttämään taitojaan. Kohtauksen pikkuvauvan kanssa ja lukuisat musiikkikohtaukset osoittavat tämän, mutta monet kohtauksista on myös otettu selvästi liian nopeasti purkkiin. Samoin huulisynkan kanssa on välillä ongelmia, mutta mitäpä noista pienistä kun Elvis laulaa biisin toisensa perään. Tyhjänpäiväistä hömppää mutta viihdyttävää sellaista.



044. Gordon Flemyng: Dr. Who and the Daleks (1965)

Peter Cushingin kahdesta Dr. Who elokuvasta ensimmäinen ja samalla se heikompi. Dalekmania kantoi elokuvaa ehkä aikoinaan, mutta nyt mikään ei pelasta kun Roy Castlen kompastelu ja törmäily Ianin roolissa kampittaa kolmanneksen koko leffasta. Luojan kiitosta tuota typerästä ei tarvitse katsoa läheskään jokaisessa kohtauksessa.



Elokuvassa otetaan muutenkin melkoisia vapauksia sarjan suhteen. Tohtorista on tehty tavallinen ihminen ja Susanin muuntaminen pikkulapseksi on vielä ymmärrettävää, kun häntä kohdeltiin sellaisena vielä teini-ikäisenäkin sarjassa, mutta Barbaran muuttaminen avuttomaksi kirkujaksi on aivan toinen asia. Mitä itse Cushingiin ja hänen tulkintaansa tulee, niin onhan hän roolissa tavallaan uskottavampi kuin kärttyisä vanha William Hartnell, mutta samalla on menetetty jotain hyvin tärkeää.



Juoni itsessään on suora toisinto ensimmäisen kauden The Daleks tarinasta, joten suurempia yllätyksiä ei koettu. Budjetti on selvästi ollut riittävä minkä ansiosta Dalekit ja Skaro ovat upeaa katsottavaa. Elokuvan Dalekit ovatkin aivan eri luokkaa kuin sarjan heiluvat ja kolhitut versiot ja käsittääkseni näitä malleja käytettiin sarjassa myöhemmin aina 80-luvulle saakka. Lisäpisteet groovaavasta soundtrackista, kunnon lavasteista ja 60-lukulaisesta värien käytöstä, joka saa sanan rikas tuntumaan lähinnä hailukalta.

Jeffrey Lau:

Eagle Shooting Heroes ****

Hongkongin parhaat (Maggie Cheung, Leslie Cheung, molemmat Tony Leungit, Brigitte Lin, Joey Wang) edustavat wuxia honkkariperseilyssä, joka ei ihan nouse parhaimpiin perseilyihin, kuten The Magic Crane tai Holy Flame of the Martial World elokuvien tasolle. Silti tästä saa muutamat hyvät naurut.



Jeffrey Lau: East Meets West *

Tän pitäis ilmeisesti olla Eagle Shooting Heroes II, mutta uusilla b-tason näyttelijöillä ja ei nouse millään samalle tasolle kuin edeltäjänsä, kun näyttelijöistä ole yhteensä laskettuna edes hippusta samaa karismaa mitä ensimmäisen elokuvan porukalla. Liikaa yrittämistä olla hauska ja Ekin Cheng nyt melkein aina pilaa elokuvan kuin elokuvan.



Trenchard-Smith, Wang: The Man from Hong Kong **1/2

Aika tylsä. Tappelukohtaukset eivät kovinkaan kummoiset Sammo Hungin suunnitteluista huolimatta. Plussaa kuitenkin stunteista.



Kong Lung: The Story of a Discharged Prisoner ***

Ei enää muistikuvia tästä, mutta näköjään pidin.



Fincher: Panic Room ***

Uusintakatselu. Tähdet samat.



Schumacher: 8MM ***

Uusintakatselu. Tähdet samat.



Peter Berg: The Rundown **1/2

Jaksoi viihdyttää kertakäyttöisen kestonsa ajan. Arskan cameosta plussaa.



Barry Levinson: Sphere **1/2

Uusintakatselu. Sci-fi sotku, johon sotkettu kaikkea mahdollista muista paremmin tehdyistä sci-fi elokuvista.



Asghar Farhadi: A Separation *****

On tää hyvä, jos jaksaa perhedraamaan keskittyä, että ei kannata katsoa väsyneenä tätä. Alkaa hitaasti, mutta paranee puolivälin jälkeen rutkasti. Selvästi viime vuoden parhaita elokuvia ja omassa tähdityksissäni tällä hetkellä ainut viiden tähden elokuva vuodelta 2011. Pääosaa esittävä Peyman Moaadi näyttää partansa kanssa tietyistä kuvakulmista vähän Freddie Mercurylta, joka ei ole yhtään huono asia.



Kyoung-Rock Ham: Elbowroom **

Taas näitä CP-vammaisista kertovia elokuvia, joissa ovat myös itse pääosassa. Lyhyestä kestostaan huolimatta pitkäveteinen ja laatikon tylsä veitsi, kun ohjaaja ei oikein saa mitään kunnon trollausta aikaiseksi, toisin kuin Kazuo Haran dokumentti Goodbye CP tai Gô Shibatan Late Bloomer.



Verhoeven: Hollow Man **1/2

Uusintakatselu. Ei muutosta tähditykseen.



Hitchcock: North by Northwest ****

Hitchcock osaa. Juoppoajelu oikein hyvin tehty.

8.

Likainen partio

Pikkasen väljähtänyt sotaseikkailu, joka kyllä paranee loppua kohden Dirty Dozen ‑fiiliksen vähetessä. Hienosti näytelty, sivurooleja (mm. Ken Takakura) myöten.



9. Robocop 3

Paskempi kuin edelliset, mutta toi mieleen Hobon. Tai siis päinvastoin.



15. Katalin Varga

Elokuva alkaa hieman laiskanlaisesti mutta pinnan alla kytee koko ajan. Ohjaaja luottaa tunnelmaan ja se toimiikin hyvin. Vaan ehkä pikkasen liikaa sitä kävelyä postikorttimaisemissa. Juoni on hyvä, mutta hieman jää luurangoksi. Täydellinen FU ‑lopetus nostaa kuitenkin loppupeleissä arvosanaa yhden tähden verran, kolmesta neljään.



16. Kenraalien yö

Äärimmäisen viileet alkutekstit lataavat odotukset korkealle, joten parin tunnin ajan valutaan sitten siltä huipulta tasaisesti alaspäin. Hyvin näytelty elokuva pikkuosia myöten(kelatkaa nyt: Noiret, Peter O'toole, Omar Sharif, Juliette Greco jne jne) ja tarinakin kiinnostava... mutta lopputulos on silti pitkävetisempi kuin vedellä jatkettu piimä.



DocPoint 2012:



10. Hell And Back Again

Kuumottava.



11. Cave of Forgotten Dreams 3D

Pettymys. Epätasainen yhdistelmä vangitsevaa kuvaa ja ääntä sekä äärimmäisen tylsiä puhuvia päitä. Ja ikävä kyllä usein tuntui siltä että elokuvaa oli väkisin venytetty tuonne 90 minuuttiin, jotta elokuvateatterilevitys saadaan aikaan. Matsku ei ainakaan sitä puoltanut.



12. God Bless Ozzy Osbourne

Sympaattinen katsaus Pimeyden ruhtinaan uraan, sekä sen yllättäviin viime vuosien käänteisiin. Fanitusdokkari tottakai, mutta ei kai tätä muut halua nähdäkään kuin fanit. Sydämellinen.



13. Kumare

Erinomainen dokkarikomedia New Jerseyläisestä kaverista, joka päättää ryhtyä guruksi. Nousee pelkän lällättelyn ja myötähäpeilyn yläpuolelle ja on lopulta hieno feel good ‑trippi.



14. Catfish

Paljon keskustelua aikaansaanut dokumentti klassisesta nettiaiheesta eli feikki-identiteeteistä. Tällä kertaa facebookissa. Elokuvasta on mahdoton puhua juuri mitään spoilaamatta sitä, joten... hyvä elokuva. Check it out.

33. Land of the Dead (George A. Romero, 2005)

Suoritin perjantai-iltana arkailevan paluun tämän noin seitsemän vuotta sitten pettymyksen aiheuttaneen elokuvan pariin. Miten on käynyt; olinko suurten ennakko-odotusten uhri, kusiko toteutus timanttisen aihion, oliko Romerolla muuten vain näkemys vuosien zombitauon ja harvojen ohjaustöiden aikana hukkunut, vai onko tämä sittenkin avoimin mielin ja silmin katsottuna ihan mukiinmenevää lättäystä ja ansiokas sarjan päivitys 2000-luvulle? Vastaus on vähän kaikkiin kyllä – valitettavasti viimeinen vaihtoehto toteutuu heikoimmin.

Mielenkiintoinen leffa oli näin toisellakin kierroksella, mutta jotenkin sen ongelmat pistivät silmään vielä pahemmin kuin ensimmäisellä kertaa. Andrey Iskanovin teokset mieleen tuovan suht' painajaismaisen alkutekstijakson jälkeen päästään suoraan asiaan: alkuasetelma ja miljöö ovat suorastaan herkullista zombit Mad Maxissa ‑tavaraa – prätkiä, kotitekoisia tankkeja, ryöstelyjengejä ja konetuliaseita. Ja zombeja! Helvetisti zombeja!!! Kaupunki ja sen jyrkkä luokkajako (erittäin pieni eliitti, hirveä lauma mutasarjan alaluokkaa eikä juuri mitään muuta kuin aseistettu palkka-armeija näiden välissä ja ulkona yhteinen, vielä vihaa ja kateutta voimakkaampi ja pelottavampi vihollinen) asettavat hyvät puitteet ja lupauksen kiinnostavista tapahtumista ja jännitteistä. Kyllä sitten vituttaa, kun puolentoista tunnin jälkeen tällä asetelmalla ei tehdä juuri mitään esittelyn lisäksi. Tarinan karkailut Escape from New York ‑tunnelmiin vähän saakelin kömpelöllä aasinsillalla varastetun tankin takaisin hankkimisen seikkailussa eivät tee kokonaisuudelle tai sen kasassa pysymiselle yhtään hyvää. Kun näyttelijöistä vielä jää mieleen Leguizamoa ja Hopperia myöten tasapaksun massan kuva, ei hyvää päivää...

Kun pettynyt russutus jätetään taakse, on todettava että tässä olisi voinut käydä kaikesta huolimatta paskemminkin. Paha on silti keskivertoon, sekoiluun sortuvaan kokonaisuuteen tyytyä, kun pohjalla on niin kovaa tavaraa samassa jatkumossa. Splatteri sentään toimii kekseliäästi ja hukuttaa cgi:n melko saumattomasti vanhaan kunnon käsityöhön.

Diary of the Deadia ja Survival of the Deadia odottaa katselujonossa, joten tällä pohjalla kohti uusia, melko todennäköisiä pettymyksiä.



34. The Final Comedown (Oscar Williams, 1972)

Puskista ja täydestä tuntemattomuudesta nousi varsin suositeltavaksi katsomiseksi noteerattava elokuva. Bläkkikset ‑ketjussa lisää.



35. Urotsukidôji: Legend of the Overfiend (Hideki Takayama, 1989)

Uusintakatselu, limaista animelonkeroperveilykauhuilua eliittipäästä. Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa lisää.



36. Hard Candy (David Slade, 2005)

Kiintoisa elokuva, etenkin kun pedofiilihysteria riehuu ja on riehunut vapaana ihmisten päässä noitavainojen lailla jo useamman vuoden. Mieleen tuli 80-luvun draamakosto Extremities hieman eri aihepiirillä ja käännetyllä sukupuoliroolituksella. Parasta antia oli erinomaisen roolin heittävä Ellen Page ja loppuun asti syyllisyyksiä ja viattomuuksia arvuuttelemassa pitävä tarina. Hieman itseni yllättäen en ollut täysin tyytyväinen loppuratkaisuun: olisi syössyt katsojan huomattavasti syvemmälle oikeuden käsitteen pohdinnan syövereihin. Pari kauneusvirhettä häiritsi toteutuksessa, päääasiassa aseen paukuttelu nukkumalähiössä ilman jo valmiiksi uteliaiden naapureiden reaktioita ja rasittavat nykinyki-salamaleikkaukset. Oikein hyvä yllättäjä ja suositeltavaa katsottavaa näistä huolimatta. Ihme kun tästä ei ole enemmän kuulunut meillä ja maailmalla.



37. Altered States (Ken Russell, 1980)

Russellin lisäksi ei tule mieleen kuin David Cronenberg joka olisi yhtä vakuuttavasti pystynyt tuomaan hullun tiedemiehen konseptin valkokankaalle 50-luvun B-leffojen tunkkaiseksi käyneestä vakiomateriaalista moderniin aikaan (no okei, elokuvan tekohetkeen nähden moderniin) ja varteenotettavaksi kauhuelokuvan aiheeksi. William Hurtin hieno suoritus maanisena, itseään ja rajojaan tajuntaa laajentavien kokemusten kautta etsivänä tiedemiehenä, ja omaperäinen ja näyttävä visuaalinen toteutus vievät yksinkertaisesti mennessään. Vaikka tämä on pääasiassa vakavahenkinen elokuva, Russellin leimallinen huumori ja ilottelu on saanut myös jalansijansa, vaikka kyse ei todellakaan ole msitään alleviivatusta hassuttelusta. Psykedeeliset näyt uskonnollisine harhoineen ovat parasta antia ja sitä Russellin ydinosaamista taas kerran.

Meller ( 5.2.2012 22:31)

33. Land of the Dead (George A. Romero, 2005)

Diary of the Deadia ja Survival of the Deadia odottaa katselujonossa, joten tällä pohjalla kohti uusia, melko todennäköisiä pettymyksiä.

Tuota tuota, kannattaa varoa, ettei hirttoköyttä ole lähistöllä kun katsot Survival of the Deadin. Ainoa uskottava selitys on, että Romero on zombiesoitunut Land of Deadia tehdessä ja Survivaliin päästessä mädäntyminen on edennyt viimeiseen asteeseen. On ihan käsittämätöntä, että Romero on päästänyt tuon käsistään.

Jakel ( 6.2.2012 09:28)

Meller ( 5.2.2012 22:31)

33. Land of the Dead (George A. Romero, 2005)

Diary of the Deadia ja Survival of the Deadia odottaa katselujonossa, joten tällä pohjalla kohti uusia, melko todennäköisiä pettymyksiä.

Tuota tuota, kannattaa varoa, ettei hirttoköyttä ole lähistöllä kun katsot Survival of the Deadin. Ainoa uskottava selitys on, että Romero on zombiesoitunut Land of Deadia tehdessä ja Survivaliin päästessä mädäntyminen on edennyt viimeiseen asteeseen. On ihan käsittämätöntä, että Romero on päästänyt tuon käsistään.

Olihan Diarykin jo umpisurkea... Taidan skipata Survivalin.