Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Flash ( 17.7.2012 17:36)

Bastard ( 17.7.2012 13:54)

Ator

‑Ei hullumpi barbaarileffa. Harmi vaan ettei näitä tullut tv:stä joskus 20 vuotta sitten, olisivat toimineet varmasti paremmin siinä iässä.

Kaikista barbaarileffoista juuri yksi Atoreista tuli Sky Chaneliltä 80-luvun lopussa. Ei kyllä toiminut silloin erityisen hyvin. Ehkä jotain saattoi olla leikattukin.

Kolme ensimmäistä Atoria oli kyllä todella kuumottavaa tavaraa silloin muinoin, kun lähes mikä tahansa Conania apinoiva oli pakko nähdä. Kuinkakohan nämä toimisivat näinä päivinä...

041. John Dahl:

The Last Seduction – Tarantella – Vaarallinen viettelijä (1994) 5/10

042. Lawrence Kasdan: Body Heat – Huuma (1981) 9/10

043. Marc Webb: The Amazing Spider-Man (2012) 8- /10



044. Bruce Robinson: Withnail & I – Onnen Kiertolaiset (1987) 9/10

Turmioitunutta, tunteisiin vetoavaa ja varsin huvittavaa syrjäytymisen rajoilla tapahtuvaa vellomista. Hyvin omaleimainen leffa muutenkin, omaelämänkerrallisuuden pystyy haistamaan.



045. Jim Sheridan: Dream House (2011) 3/10

Kovan näyttelijäkaartin psykologinen trilleri. Daniel Graig ja Rachel Weisz esittävät pariskuntaa Willia ja Annia, jotka muuttavat lapsineen unelmakotiinsa esikaupunkialueelle. Pian alkaa paljastua, että uudella kodilla on synkkä historia, sitä aiemmin asuttanut perhe on kohdannut väkivaltaisen kuoleman. Pian perheen tytär näkee oudon hahmon liikkuvan talon pihapiirissä, ja myöhemmin Will yllättää paikalliset satanistinuoret kotinsa kellarista vaalimassa aiemman verityön muistoa. Lisäksi naapurissa asuva yksinhuoltajaäiti (Naomi Watts) käyttäytyy omituisen vaivaantuneesti Willin kysyessä häneltä talon tapahtumista.



Elokuvan tarina avautuu ainakin muodollisesti ihan ok, mutta Sheridan on saanut huomata että aidon ja tiheän tunnelman luominen on vaikea asia, Dream House tuntuu kömpelöltä ja väkinäisen pönöttävältä. Kun elokuvan "psykologisesti nerokas" twisti paljastuu suhteellisen varhaisessa vaiheessa, on lähes saman tien selvää että samalla katoavat keinot pitää yllä sitäkään vähäistä jännitettä, joka aiemmin oli tarjolla, ja viimeinen kolmannes on aika epätoivoinen yritys kaikessa laiskuudessaan ja latteudessaan.



046. Guy Ritchie: Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011) 4/10

Jaaha, ei missään nimessä my cup of tea. Ensimmäisestä osasta oli säästetty ärsyttävät jutut ja todettu turhaksi se mikä itseäni viehätti. Asiaa ei auttanut se, että tyttöystävää vitutti katsoa tällaista "paskaa, jossa on hieman liikaa pelissä".



047. John Carpenter: The Ward (2010) 4/10

Nätti tyttö Kristen suljetaan psykiatriselle osastolle, jota asuttaa neljä (vai kolme?) muuta nuorta ja nättiä tyttöä, joilla on vakavia mielenterveysongelmia. Pian nätti tyttö Kristen ymmärtää että osastolla kummittelee, eikä kukaan asukeista ole turvassa... mutta henkilökunta ei tietenkään luota nätti tyttö Kristenin vakuutteluihin, hänhän on hullu.



Toteutus sinällään ihan ok, ei Carpenter mitenkään pahasti hakoteillä ole ja väline on edelleen hallussa; valitettavasti lopputulos on heikosti kirjoitettua läpsyttelyä. Aika samankaltainen psykologinen ulottuvuus kuin Dream Housessa. Tapahtumapaikkana olevan psykiatrisen sairaalaosaston asukit ovat ehkä tylsimmät mielenvikaistapaukset mitä muistan elokuvissa nähneeni; tosin saattaa olla että nättien tyttösten rajat näyttelijöinä olisivat tulleet nopeasti vastaan, helpompi kaikille näin. Kristeniä esittävä Amber Heard on kyllä söötti, ja 60-luvun farkuihin sullottua pyllyä kuvataan riittävästi... muuten muodollisesti päteviä näyttelijättäriä esineellistetään aivan liian vähän; vai mitä muita kuin pinnallisia syitä voi olla valita liuta näin lahjattomia mutta kauniita muijia elokuvan rooleihin?



Valitettavasti Carpenterin kannalta The Ward vaipuu ansaitusti unohduksiin.

Yoshua Ben Yosef ( 19.7.2012 10:57)

047. John Carpenter: The Ward (2010) 4/10

Nätti tyttö Kristen suljetaan psykiatriselle osastolle, jota asuttaa neljä (vai kolme?) muuta nuorta ja nättiä tyttöä, joilla on vakavia mielenterveysongelmia. Pian nätti tyttö Kristen ymmärtää että osastolla kummittelee, eikä kukaan asukeista ole turvassa... mutta henkilökunta ei tietenkään luota nätti tyttö Kristenin vakuutteluihin, hänhän on hullu.



Toteutus sinällään ihan ok, ei Carpenter mitenkään pahasti hakoteillä ole ja väline on edelleen hallussa; valitettavasti lopputulos on heikosti kirjoitettua läpsyttelyä. Aika samankaltainen psykologinen ulottuvuus kuin Dream Housessa. Tapahtumapaikkana olevan psykiatrisen sairaalaosaston asukit ovat ehkä tylsimmät mielenvikaistapaukset mitä muistan elokuvissa nähneeni; tosin saattaa olla että nättien tyttösten rajat näyttelijöinä olisivat tulleet nopeasti vastaan, helpompi kaikille näin. Kristeniä esittävä Amber Heard on kyllä söötti, ja 60-luvun farkuihin sullottua pyllyä kuvataan riittävästi... muuten muodollisesti päteviä näyttelijättäriä esineellistetään aivan liian vähän; vai mitä muita kuin pinnallisia syitä voi olla valita liuta näin lahjattomia mutta kauniita muijia elokuvan rooleihin?



Valitettavasti Carpenterin kannalta The Ward vaipuu ansaitusti unohduksiin.

Wardia on ollut yllättävän innostavaa funtsia kuukausienkin jälkeen tilaisuuden tullen, mut lähinnä sen vuoks kuinka toimivasti päätwisti kääntää homman päälaelleen + toimiiko se millään ulkoelokuvallisellakaan tasolla. Ei lopun superkäänne elokuvaa itsessään paranna ollen äärikliseinen tälle ajalle, joten touhun keskinkertaisen viihteellinen "paskuus" on siltä kantilta täysin perusteltavissa. Jos kuitenkin ajatellaan retoriseen kyssäriis vastaten, että koko leffan kivijalka on elokuvan mukaan 60-luvulla kollektiiviseen tavistajuntaan iskostetussa ja sen jälkeen elokuvien myötä yhä popularisoituneemmassa tavisskitsokuvauksessa, niin jatkuvasti vanhentuva taudinkuva yhdistettynä muuttumattomaan tavisnykykäsitykseen taudista herättää hilpeyttä. Käsitys taudista muuttuu hitaasti, vaikka tauti "yllättäen" ei. Leffan kerronta on tässä suhteessa yhtä ympäripyöreää sekundaa kuin sitä katsovien ihmisten käsitys mahdollisesti joskus lähelle tulevasta ja pelottavasta aiheesta – "yllättäen" näin päin. Käsiksen yksioikoisuudesta huolimatta twisti toimii melko hyvin ja lunastaa mainitsemasi tavallisten tyttöjen (joo, ne mielenvikaiset ei ole aina parhaita esiintyjiä näyttävät sitten jäätelöautolta tai jaguaarilta) välineellistämisen ja tyttömäisen mielen eri haarojen purkamisen samalla intensiteetillä kuin samoja elokuvakuvioita hyödyntävä Shutter Island. Mitä nyt kummassakin eri tason toteutuksen saaneessa elokuvassa uskottavuusongelmia riittää enemmän kuin tarpeeksi – eihän nämä "yllättäen" tiedettä ole koskaan nähneetkään. Se on tavallaan sääli, mutta samalla yleismaailmallisia ilmiöitä ja käsityksiä hyödyntävän (kauhu)elokuvanteon kivijalka. Taiteen varjolla muusta välittämättä.



Wardin älyllisesti laiskan opiskelijamainen käsikirjoitus kertoo opettavaisesti ainakin sen, miten twistin ympärille kasattu kokonaisuus voidaan kuitenkin hoitaa puhtaalle maalle edes jotenkin, jos näyttelijäkatraan välineellistäminen viedään loppuun asti.

82.

This World, Then the Fireworks (1997) ***

Tämä hieman vinksahtanut moderni film-noir pätkä vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta tapaukselta, ja sitähän tämä onkin vaikka paljon enemmänkin juonesta olisi voinut saada irti. Jim Thompsonin tarinaan pohjautuva elokuva lähtee ihan hyvin käyntiin, vaikka puolivälin tienoilla juoni alkaakin junnaamaan ikävästi paikoillaan, onneksi kuitenkin loppupuolen rutistus oli jo vähän parempi. Peter Rugolon onnistunut soundtrack ja elokuvan lämmin visuaalinen ilme olivat niitä asioita jotka paransivatkin leffan fiilistä paljon, ainakin nuo Chet Bakerin esittämät alakuloiset biisit olisivat voineet aivan hyvin olla jollain David Lynchin elokuvan soundtrackillakin. Näyttelijöistä parhaiten esiin nousivat lähinnä naispääosien Gina Gershon ja Sheryl Lee, en kuitenkaan saanut otetta Billy Zanen suorituksesta.



Vaikka This World, Then the Fireworks ei mikään mestariteos olekaan niin loppukohtauksen jälkeen sain huomata kuinka jäin naulittuna kuuntelemaan vielä Chet Bakerin You Don't Know What Love Is ‑biisiä, joten kyllä tässä leffassa sentään jokin veti puoleensa, oliko se sitten vain soundtrackin ansiota?



83. It's a Gift (1934) **½

Olihan tämä ihan mukavaa hassuttelua, kaikki paikat tuntuu hajoavan ja ihmiset kompastelevat esineisiin sun muuta hassunhauskaa ja vekkulia. Mihinkään huutonauruihin en yltynyt vaan lähinnä jäin seuraamaan tätä 30-luvun meininkiä, W.C. Fields on ilman muuta arvostuksensa ansainnut tuon ajan komedialeffojen uranuurtajana vaikken pystykään tälle antamaan komedia-nautintona kuin puolet tähtimäärästä.



84. The 39 Steps (1935) ***½

Samalla kun tulee lueskeltua Hitchcockin elämänkertaa läpi niin on mukava käydä näitä katsomatta jääneitä helmiä läpi. The 39 Steps ei ole yhtä laadukas tapaus kuin The Lady Vanishes jota pidän edelleen ohjaajan parhaimpana brittikauden leffana, mutta on tämä silti tänäkin päivänä ihan viihdyttävä jännäri ja Hitchin taidokkuus nousee tässäkin leffassa hyvin esille. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin ja tunnelman puolesta etenkin keskivaiheilla meno oli oikein sujuvaa, vaikkakin lopussa homma hieman lässähtikin.



85. Edgar G. Ulmer – The Man Off-screen (2004) ***½

Ulmerin omassa topikissa enemmän tästä.



86. The Texas Chainsaw Massacre 2 (1986) ***

Tunnelma ei ole enää yhtä kuumottava mitä ensimmäisessä osassa mutta onneksi sentään nauruhermoja kutkutetaan tällä kertaa enemmän. Jim Siedow on edelleen mielipuolisen hyvä Drayton Sawyerina, mutta vielä pidemmän korren vetää Dennis Hopper jonka roolisuoritus on kauttaaltaan kovaa tykitystä. Radioaseman tapahtumien liittäminen juoneen oli myös ihan mukava lisä, tämän kautta soundtrackillekin saadaan kasarifiilistä rock-biisien myötä (muu Tobe Hooperin luoma soundtrack ei sitten toiminutkaan niin hyvin).

TCM2 on parhaimmillaan hulvatonta kauhukomediaa mutta pitkäksi venytettyjäkin kohtauksia on mukana joiden takia tunnelma ei pysy aina tiiviinä, mutta on tämä heikkouksistaan huolimatta katsomisen arvoinen jatko-osa.



87. Leatherface: Texas Chainsaw Massacre III (1990) **

Plääh, olihan tämä pitkästyttävä jatko-osa. Pari ihan ok-kohtausta on toki saatu mahdutettua mukaan mutta gorea on silti liian vähän ja sellainen tiiviimpi horror-meininki uupuu lähes kokonaan, olisivat edes käyttäneet enemmän tuota trash metallia hyväksi soundtrackilla mutta sitäkin kuullaan lopulta harmittavan vähän. Ehkä tässä pyrittiin palaamaan ensimmäisen osan vakavampaan fiilikseen mutta siinä ei kyllä onnistuta kovinkaan hyvin kun se aito ja alkuperäinen Sawyer-perhekään ei ole enää mukana.

Sergei Eisenstein:

Lakko (1925) ***½

En odottanut näkeväni tanssivia kääpiöitä tässä elokuvassa.

John Cassavetes: Minnie & Moskovitz (1971) **

Kohtalaisen rasittava hörhö tämä herra Moskovitz.

Hiroshi Teshigahara: Woman in the Dunes (1964) ***½

Hiekka on kiinnostavampaa kuin mitä ihmiset luuleekaan.

Mikio Naruse: Hideko, the Bus Conductor (1941) ***½

Tuppukylän bussilinjan rahastajatyttö arvelee että linjan suosio kasvaa, jos hän alkaa matkan aikana luennoida ihmisille seudun "nähtävyyksistä". Hauska pläjäys Naruselta.

Afonso Poyart: 2 Coelhos (2012) **½

Jos ohjaajaa on verrattu Tarantinoon ja Guy Ritchieen, vastuu siirtyy luonnollisesti täysin elokuvan katsojalle. Ultrakikkailevan kerronnan alla piili kuitenkin ihan ok rikosleffa.

Christopher Nolan: The Dark Knight Rises (2012) ***

En ollut "aivan" skarpeimmillani mutta kaipa tämä "ihan jees" oli. Missäs kelvolliset camripit viipyy, häh ?

Oma "viikko tms."

DVD:



Redacted



De Palman uutukainen muituttaa paljon Casualties of the Waria, jota pidän viiden tähden leffana. Tämä oli selkeästi halvemmalla tehty ja muutenkin tökerömpi.



Resident Evil: Afterlife



Todennäköisesti minulta on jäänyt pari osaa välistä, kun meininki vaikutti aiempaakin sekavammalta. Kuten tutuksi on tullut, on näissä aina jotain katsomisen arvoista, Paul Anderssonill aon kyllä silmää muhkeille post-apocalyptisille visioille, muuta hyvää ei tässäkään osassa ollut.



Primer



Hieman vaikeampaa scifiä. ALku oli todella mielenkiintoinen, mutta sitten tipuin kärryiltä. Suosittelen kuitenkin tutustumaan.



Digiboksi



Strangeland



Dee Sniderin masinoima ysärikauhu. Jos tämän olisi tehnyt joku turhempi tyyppi, niin kiinnostavuus olisi ollut lähellä nollaa. Nyt Sniderin visio oli kuitenkin sen verran äkkiväärä (tuoden mieleen omituiset kasarikäppäkauhut, kuten Mountain Top Motel Massacre, jne), että katsoin tämän suorastaan innostuneena.



The Bang Bang Club



Kohtuullisen laadukas dokudraama valokuuvajista jotka dokumentoivat Zulujen ja ANC:n sisällissotaa Etelä-Afrikan apardheidin loppuaikoina.

Puretaanpas vähän kolmen viikon aikana kertynyttä sumaa ja pannaan samalla hiljaiselo Elitistissä poikki. Loput vaikka huomenna...

203. Beverly Hills Cop (Martin Brest, 1984)

Ikoninen kasaritoimintakomedia jaksaa viihdyttää edelleen, vaikka tämä on rampattu jo pikkupoikana niin monasti läpi että kohhtaukset muistaa edelleen ulkoa. Tämä on näitä elokuvia joissa ohjaaja voisi olla melkein kuka tahansa hommasna rutiinilla osaava, niin vahva Bruckheimerin ja Simpsonin ote ja kädenjälki on lopputuloksesta aistittavissa. Nuori Murphy leukailee elämänsä kunnossa ja luovii läpällään ohi logiikka-aukkojen ja lapsellisen juonikehityksen niin lujaa, ettei moisista jaksa vaivautua yhtään. Hienoa nostalgiaviihdettä.



204. Zatoichi 8: Fight, Zatoichi, Fight! (Kenji Misumi, 1964)

Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa tarkemmin.



205. Knife of Ice (Umberto Lenzi, 1972)

Giallot ‑ketjussa tarkemmin.



206. Hellish Flesh (José Mojica Marins, 1977)

José Mojica Marins ‑ketjussa tarkemmin.



207. The Baby of Mâcon (Peter Greenaway, 1993)

Poks! Sanoo ensin elokuvan ja teatterin rajat, ja hetikohta perään katsojan pää, kun Greenaway rupeaa tuttuun tyyliinsä rikkomaan veteen piirrettyjä ilmaisun viivoja, ihmisyyden kiiltokuvia ja konservatiivisia tabuja tekijälleen tyypillisellä mutta ylipäätään harvinaisella groteskiuden, kauneuden ja sanoman sekoituksella. Tapahtumat ehkä sijoittuvat keskiajalle, mutta teemat ja käyttäytyminen ovat yhtä vanhaa kuin ihmiskunta itse. Jo ensimmäisellä katselulla päästiin hyvin lähelle, ellei jopa samalle viivalle suosikkini The Cook, the Thief, Her Wife and His Loverin kanssa, uusinnoissa voipi viilettää jopa ohi.



208.The Incredible Melting Man (William Sachs, 1977)

Ohhoh, kun melkein kolmen viikon jälkeen vieläkin hymyilyttää... laitellaanpa tästä tarkempaa tilitystä atomimörköjen, mutanttihirviöiden jne. ketjuun...

Joseph Pevney :

Six Bridges To Cross (1955) **½

Poliisi, joka ampui hätiköiden nuorta poikaa koska tämä on jengeineen ollut rikolliskeikalla, päättää ottaa kyseisen pojan sairaalareissun jälkeen suojelukseensa. Kaikki näyttää vielä hyvältä kun poika näyttää tehneen parannuksen, mutta ongelmia on luvassa. Siirrytään ajassa eteenpäin ja samainen häiskä on jälleen rikollisilla poluilla. Tällä kertaa poliisin on yritettävä saada "suojattinsa" kiinni. Tasapaksu kokonaisuus jossa oikeastaan ainoana valopikkuna toimii Tony Curtisin roolisuoritus.



Samuel Fuller : The Big Red One (1980) ****

Fullerin omiin sotakokemuksiin perustuva sotadraama. Imdb:ssä jotkut haukkuvat elokuvaa sen takia että elokuvan sotakohtaukset eivät ole realistisia. He eivät ole ilmeisesti ymmärtäneet, että vaikka tapahtumat perustuvat tositapahtumiin, niin Fullerin näkemys on tarkoituksellisen karrikoiva. Näin ollen tuollainen kritiikki ei oikein toimi elokuvan miinuksena. Itse pidin elokuvasta ja Lee Marvin, vaikka olikin periaatteessa liian vanha rooliinsa, teki hienoa jälkeä perusjermuna kersanttina. Miesten elokuva!



Sam Raimi : The Evil Dead (1981) ****½

Loput kolmelta viime viikolta...

209. Gestapo's Last Orgy (Cesare Canevari, 1977)

Vaikka asiantuntevat piirit olivat hehkuttaneet tätä elokuvaa ja natina sitä vastaan oli tullut lähinnä urpojen suunnalta, yllätyin silti kovasta laadusta ja toteutuksen tyylistä. Aihe on saatu kerrankin tuntumaan samaan aikaan kielletyltä ja ahdistavalta, kiitos mässäilemättömän toteutuksen ja suuren kontrastin muuten niin kauniin(!) sisällön kanssa. Eikä tämä todellakaan ole mikään läträävä ja rietasteleva yksisilmäinen shokkiohjus, vaan karu mutta häiriintyneen kaunis kuvaus karusta aiheesta ja karusta, karusta ihmisyydestä. Lopputulos on ehdottomasti muuten niin kovin impotentin ja lupaavan mutta pääasiassa mahon genren varsinaisia helmiä. Rohkea ja ansaitsemattomati haukuttu elokuva käsittelee materiaaliin paremmin kuin Salon Kitty, ehkä jopa paremminkuin Sálo.



210. All Quiet on the Western Front (Lewis Milestone, 1930)

On kulunut vuosi Erich Maria Remarquen mainion kirjan lukemisesta ja useampi vuosi siitä kun All Quiet on the Western Frontin olen viimeksi katsonut. Paluu teoksen pariin oli ennakko-odotuksista huolimatta paljon väkevämpi kuin osasin odottaa; yhtymäkohtia Kubrickin yhtälailla mestarilliseen Paths of Gloryyn oli tonneittain, kaikki hyvässä mielessä, vaikka kovin eri kuvakulmasta molemmat sodan kauhuja ja mielettömyyttä käsittelevätkin. Sodan kauhut, mielettömyys ja vaikutukset, erityisesti voimakas kontrasti rintaman ja kotirintaman välillä tulevat esiin alleviivaamatta, vaikuttavasti ja vahvan realistisesti. Lohduttomuuden seassa kukkii musta selviytymishuumori, karut realiteetit ja inhimillisyys, hyvässä ja pahassa. Tämä ajaton klassikko ja yksi kaikkien aikojen mestarillisimmista sotaelokuvista nousi silmissäni viimein uusintakierroksella todelliseen mestariluokkaan.



211. The Crazies (Breck Eisner, 2010)

Pannukakku-remake ‑osaston seasta nousee aina välillä piristäviä poikkeuksia, mistä tämä on yksi esimerkki. Romeron alkuperäisen fiilikset on pidetty hyvin tallessa ja rungon ympärille on rakennettu alkuperäiselle uskollinen mutta oman näköinen, kuva kuvalta uudelleen kerrontaa taitavasti väistelevä kauhujännäri joka lypsää monen sydäntä heilauttavista peruspeloista (tauti, hulluus, kuolema, yhteiskunnan hajoaminen ympäriltä, anarkinen sekasorto, lähimmäisistä vieraantumisen pelko) iskevää jännitystä. Parhaillaan tunnelma tiivistyy todella uhkaavaksi, vrt. kohtaus autopesulassa. Pisteitä ja toteutusta syövät typerät pelastus viime hetkellä ‑jenkkileffaäpäröinnit ja muu kliseinen säikyttely, ja ehkä hieman se ettei soppaan tuoda itse asiassa mitään uutta, jo tutuksi käynyttä muka-ahdistavaa lopetusta myöten.



212. Kidnap Syndicate (Fernando Di Leo, 1975)

Nyt tuntee olonsa hieman tyhmäksi. Sitä yrittää perustella alhaisempaa pisteytystä hienon tunteen palon rinnalla triviaaleiksi pikkuseikoiksi jäävillä seikoilla kuten teknisellä toteutuksella tai epätasaisella rytmityksellä, mutta fiilis on se jotta alhaisempi kuin neljä tähteä olisi pisteytyksenä suora oikeusmurha hienolle, aihettaan mielenkiintoisesti ja tekoaikaansa heijastellen käsittelevälle elokuvalle. Prolepyöveli Luc Merenda on hieno valinta päärooliin ja vetää pienen miehen koston läpi intestiteetillä josta huokuvat Charles Bronsonin parhaat aiheen tulkinnat, plus herran oma mittava karisma ja rooliin sopiva olemus. Di Leon erittäin vahvat luokkajakoasetelmat ja vasemmistomielipiteet tuovat soppaan enemmänkin terää kuin vievät siitä mitään pois, niin jyrkän ilmiselviä kuin ovat(kin). Olin hieman hämmenytnyt elitistien nuivahkosta suhtautumisesta tähän teokseen (ks. arvostelu) – ei tämä minusta tasapaksu tai keskivertoa vastaava ole mitenkään.



213. The Flesh and the Fiends (John Gilling, 1960)

Oliko vika elokuvassa vai katsojassa, en tiedä, mutta nyt ei tänä päivänä iskenyt jo tekohetkellään hivenen vanhahtavan otteinen periodikauhuilu tositapahtumiin perustuen oikein yhtään, tuskin sivusilmällä jaksoi loppuun asti elokuvan katsoa. Normaalisti leipälajini oli tällä kertaa leipäännyttävä, jätti etäiseksi ja tuntui vanhan tarinan kaikkea muuta kuin innovatiiviselta tai edes kovin kiintoisalta rutinnitoistolta; edes Peter Cushingin viktoriaanisen kivitalon kokoinen tai nuoremman Donald Pleasencen myös normaalisti melkoinen karisma ei sykähdyttänyt. Paremmalla keskittymsiellä uusi mahdollisuus, sillä ininästä huolimatta aistin värinää pinann alla, joten ehkä tämä vain oli väärä päivä tällaiselle.



214. House of Witchcraft (Umberto Lenzi, 1989)

Talosarjan kolmas, joista Lenzin ensimmäinen. Mystinen noita vainoaa miehen unia ja unet rupeavat muuttumaan todellisuudeksi, kun okkultismista kiinnostunut vaimo vie pariskunnan lepolomalle taloon joka on painajaisista kumman tuttu... Koko Italian TV:lle tuotettu talosarja on melkoisen huteraa ja perustuksiltaan lahoa höttöä, eikä tämä osa ole poikkeus säännössä. Silti Lenzi on onnistunut tekemään kamalampiakin elokuvia 80-luvulla; huolimatta melko pitkäveteisestä haahuilusta ja sangen itseään toistavasta, järjettömästä tarinasta täsä onnistutaan edes muutaman kerran luomaan pienen budjetin kakkostason tunnelmaa, eikä näyttelijäsuorituksissa ole aivan pahinta rimanalitustasoa havaittavissa. Tämä kaikki tietenkin tapahtuu tahattoman hauskuuden kustannuksella. Kerran katsottavaa tusinatavaraa, pientä plussaa noituudesta joka on aiheena aina meikäläiselle kiehtova.



215. The Treasure of the Sierra Madre (John Huston, 1948)

Kerrassaan mahtava elokuva omaisuuden vaikutuksesta ihmisen pimeisiin puoliin, ahneudesta, paranoiasta ja ihmisen luonnosta. Yleisen mahtavuduen, kauniin mustavalkokuvauksen ja komeiden maisemien lisäksi sisältää yhden parhaista Bogien roolisuorituksista. Elokuva on kauneudessaankin karu, melkolailla romantisoimaton ja välillä jopa hätkähdyttävä – esimerkiksi baaritappelu oli kaukana aikansa vastaavien monasti kovin silitellyistä ja herrasmiesmäisistä matseista. Jos meksikolaisiin oltaisi saatu vielä muuta ytyä kuin jo tuohon aikaan länkkäreissä monasti nähdyt karikatyyrikeijot tarjosivat, paketti olisi about täydellinen. Pirun vahva se on näinkin.



216. Mein liebster Feind – Klaus Kinski (Werner Herzog, 1999)

Herzog piirtää mielenkiintoisen subjektiivisen henkilökuvan pitkäaikaisesta yhteistyökumppanistaan Kinskistä, ja lopputulos taatusti avautuu myös niille jotka eivät Kinskin taustoista, elämästä ja elokuvista niinkään tiedä tai ole edes kiinnostuneita. Olen Herzogin dokkareista tämän lisäksi nähnyt vain Grizzly Manin (mistä myös pidin paljon), ja rakenteessa ja kerronnassa oli jotain kovin samaa; voimakas keskuspersoona oikeastaan hoiti itse itsestään kertomisen pelkästään olemalla filmillä olemassa, vaikka Herzog hoiti suurimman osan puhumisesta. Englanninkielinen voiceover tekstityksen sijaan ärsytti jonkin verran, mikä oli pikkujuttu sinänsä, mielenkiintoista henkilöhistoriaa ja kahden omalla tavallaan suuren hahmon henkilökemiaa kuvattiin sen verran kiehtovasti ja revittelemättä.

116.

Dirty Little Billy ****

Tavallisesta poikkeava western, joka kertoo Billy The Kidin vaiheista ennen tämän tunnettua rikollisuraa. Michael J. Pollardin esittämä Billy muuttaa vanhempineen mutaiseen tuppukylään keskelle ei-mitään. Isä inhoaa kömpelöä ja patalaiskaa poikaansa ja pakottaa nuorukaisen "karkaamaan" kotoaan. Billy päätyy naapurikaupunkiin, puolipsykoottisen saluunanomistajan hoiviin, ja alkaa avustaa tätä erinäisissä hämärähommissa. Hienosti näytelty ja kaikin puolin erinomainen elokuva, joka riisuu Billy The Kidin legendan kaikesta mahdollisesta glamourista.



117. Maximum Overdrive **

Muistelin tätä viihdyttävämmäksi.



118. Väkivallan miehet ***1/2

Hyvin etenevä ja erittäin brutaali italokrimi. Se rekka-takaa-ajokohtaus ja viattoman sivullisen Fiatin kohtalo, ziisus.



119. Frownland ****

New York ‑indie kuvaa harmittoman, mutta sosiaalisesti kyvyttömän nuoren miehen ankeata arkea. Ihmiskontaktit eivät ota luonnistuakseen, kun kaikki ympärillä ovat vittumaisia ja / tai itsekkäitä. Elokuvassa ei tapahdu mitään kummallista, siinä ei ole varsinaista juonta eikä se etene oikein mistään minnekään. Silti aivan helvetin hyvä. Näyttelijät ovat amatööreiksi loistavia, erityisesti pääosaa esittävä hemmo – herää kysymys, onko hänen kohdallaan kyse pelkästä näyttelijäsuorituksesta.



120. SOS Concorde lento 128 kutsuu **

Valitettavan tylsä, Deodaton ohjaajantaidot eivät tässä olleet vielä kehittyneet. Loppupeleissä kuitenkin ihan pätevä 70s-salaliitto/katastrofijännäri. Plussaa eksoottisista tapahtumapaikoista.



121. Mustaa kultaa *1/2

Tolkuttoman kömpelö seikkailutekele. Jotain elokuvasta jäi kuitenkin takaraivoon kutittelemaan, en tiedä mitä.



122. Iron Sky **1/2

Tylsyydestä Iron Sky:tä ei voi ainakaan syyttää: tempo on kova ja koko ajan tapahtuu jotain. Isoin ongelma on ehkä se, että leffasta on yritetty tehdä ensisijaisesti komedia. Suurin osa vitseistä kun ei jaksa naurattaa. Etenkin poliittinen satiiri on kiusallisen rautakangesta väännettyä.



123. Mr Mike's Mondo Video *

70-luvulla Saturday Night Liveä kirjoittaneen Michael O'Donoghuen sketsit edustivat ohjelman mustempaa huumoria. Niiden suosion vuoksi miehen annettiin tehdä tämä tv-spesiaali, joka kuitenkin hyllytettiin sisällön härskiyden vuoksi. Kuulostaa lupaavalta, mutta valitettavasti MMMV on todella, todella heikko tekele. Sketsit ovat järjestään ylipitkiä ja tylsiä, ideat huonoja ja O'Donoghuen "rankasta" huumorista on muutenkin aika ajanut pahasti ohi.



124. Warning – varoitus **

Hyviä limaefektejä (joita on kyllä liian vähän) ja muitakin toimivia juttuja, mutta kokonaisuus tökkii ja leffa tuntuu n. 2 kertaa kestoaan pidemmältä.



125. Terrorin nimissä *

Ohjaajana Fabrizio "Larry Ludman" De Angelis joten odotin kökkötoimintaa, sainkin tylsän jännärin sisällissotaa käyvässä maassa kikkailevista reporttereista. Jotain Under Fireä tässä on ilmeisesti yritetty jäljitellä.



126. Predator *****

Aina vain täydellinen. Nyt bongailin joitain aiemmin huomiotta jääneitä yksityiskohtia, kuten Blainin MusicTV-paidan.



127. Exorcist 3 ****

Loistava tämäkin ja ehdottomasti paras Manaaja. Miksei Blatty ole ohjannut enempää elokuvia (tämä ja vielä näkemättä oleva Ninth Configuration ovat ainoat), kun taitoja selvästikin on.



128. Innocence ***

Yhden idean elokuva, josta olisi helposti voinut pätkäistä pois n. tunnin verran matskua. Etenkin kun alusta asti on aika selvää, mihin hommassa päädytään. Esteettisenä kokemuksena kuitenkin hieno.



129. The Mist ***

Toimi toisellakin kerralla varsin hyvin.



130. Prometheus **

Jumalauta mikä räpellys. Nauraa sai kyllä moneen kertaan, ja tekele tuntuu näin jälkikäteen yhä hauskemmalta.



131. BASEketball ***

Jaa, tämä ei ollutkaan Parker & Stonen kässäröimä. Ei todellakaan komediaklassikko, mutta tarpeeksi hauska hyvän tuulen pläjäys.



132. Captives (1988) -

Lisää videolle kuvattua amatööri-kasarikauhua the Basement ‑boksista. Tai tämä ei ole edes kauhua, vaan yritys tehdä vakavamielistä panttivankijännäriä. Näillä taidoilla ja resursseilla olisi kannattanut jättää yrittämättä. Täydellisen mitätön.



133. Piranha 3DD *

Aivan poskettoman huono. Edellinenkin osa jäi keskinkertaiseksi, mutta oli siinä sentään yritetty, tätä voi hädin tuskin edes kutsua elokuvaksi. Ilmeisen halvalla tehty hatara kokoelma toinen toistaan typerämpiä kohtauksia. Hasselhoff-cameo tuntuu nololta "kelatkaa miten ironisia me ollaan, hommattiin The Hoffikin mukaan esittämään itseään" ‑meiningiltä ja jopa lopun verilöyly on säälittävän aneeminen. Onneksi koko roska kestää vain reilun tunnin.



134. Office Space ****

Edelleen helvetin hauska. On huutava vääryys, ettei tämä menestynyt aikanaan.

048. Sam Raimi:

Evil Dead (1981) 6/10

No kyllähän Evil Dead säteilee hyvää tekemisen meininkiä, mut ei vaan enää jaksa. I'm too old for this shit.



049. Michael Winner: Death Wish 3 – Väkivallan vihollinen 3 (1985) 10/10

Tuli näytettyä nyt kolmelle DW3-neitseelle. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän vaikuttuneita elokuvan sisällöstä.



050. Adam McKay: The Other Guys (2010) 7/10

Toisella kerralla, seurassa katsottuna, hauskat jutut olivat hauskempia ja yhdentekevät/tylsät jutut vaikuttivat vähäpätöisemmiltä. Seura vähentää kyynistä kriittisyyttä ja raskasmielisyyttä, huomaan.



katsoinkos mä jotain muutakin, ehkä.



+

The Office (UK) 10/10

Tässä sarjassa toimii kaikki, nerokkaasta huumorista koskettavaan draamaan.

Antti Tohka ( 22.7.2012 21:44)

Primer



Hieman vaikeampaa scifiä. ALku oli todella mielenkiintoinen, mutta sitten tipuin kärryiltä. Suosittelen kuitenkin tutustumaan.

Leffa vaatii ehdottomasti toisen katsomiskerran, varsinkin jos ei ole yhtään osannut odottaa miten tarkkaavaisesti pitää asennoitua. Ilman suomitekstejä lähes mahdoton seurata, mutta muistaakseni ainakin itseltäkin löytyvän Sandrewin kiekon tekstityskään ei aivan ilman asiavirheitä loppuun asti kulje.

Vilpitön ihailuni heitä kohtaan, jotka jaksavat pähkiä mm. Primerin, Inceptionin tai Synecdoche, New Yorkin kaltaisia dimensiomasturbaatioita, joiden tajuamiseen vaaditaan vähintään kymmensivuinen kaavakuva-Powerpoint ‑show.

QCine ( 27.7.2012 13:40)

Vilpitön ihailuni heitä kohtaan, jotka jaksavat pähkiä mm. Primerin, Inceptionin tai Synecdoche, New Yorkin kaltaisia dimensiomasturbaatioita, joiden tajuamiseen vaaditaan vähintään kymmensivuinen kaavakuva-Powerpoint ‑show.

Inception on aika kevyttä Hollywood kamaa verrattuna Primeriin.

88.

The 6th Day (2000) ***

Ihan mukava sci-fi trillerihän tämä on ja tupla-Arskasta saadaan revittyä muutamat huvittavatkin kohtaukset ruudulle. Kyllä tämä silti kärsii kahden tunnin pituudestaan joten tiivistämällä tästä olisi voinut tulla kovempikin paketti. Nyt jäätiin kuitenkin hieman keskiverto leffan yläpuolelle.



89. Batman Begins (2005) ****

Kun Hollywood tuntuu tarjoilevan joka tuutista jos jonkinlaista sarjakuvasankarileffaa (ihan kuin olisi ideat lopussa siellä päin..) niin nyt The Dark Knight Risesin myötä on hyvä katsastaa samalla koko Nolanin Batman-trilogia.

Nolan tarjoaa tässä kieltämättä viihdyttävän startin omalle Batman-trilogialleen. Jos heikkouksia tästä pitää mainita niin tuo alun historiaosio oli ehkä hieman liian pitkä mutta onneksi sen jälkeen homma alkoi luistaa paremmin. Näyttelijöistä erityismaininta hyvän pahiksen roolin tehneelle Cillian Murphylle, eikä muukaan näyttelijäkaarti epäonnistu. Kaikenkaikkiaan tämä oli varmasti raikas tuulahdus Batman-sarjaan ja johan tässä pohjustettiin sujuvasti Dark Knightiakin.



90. The Dark Knight (2008) ****

The Dark Knight parantaa hieman Batman Beginsistä, ja päällisin puolin tämä osa vie voiton mutta kun juonta alkaa tarkastella enemmän niin kyllähän se muistuttaa kaukausesti esim. Michael Mannin Heatia joten juonellisesti tämäkään osa ei maailmaa mullista.

Tässä osassa tarjoillaan kuitenkin enemmän toimintaa ja pauketta, Nolan selvästikin alkoi ymmärtää mitä kunnon blockbuster-leffan tekeminen vaatii. Tässä on toki omat heikkoutensakin, sillä mukaan mahtuu pari aika kliiniseltä tuntuvaa toimintakohtausta. Näyttelijäkaarti osaa kyllä hommansa vaikka Rachel-hahmoa näytteleekin nyt Maggie Gyllenhaal mikä tuntui aika tökeröltä. Sen sijaan Heath Ledger vetää kieltämättä kovan suorituksen ja aikalailla dominoi jokaista kohtausta missä hän on mukana. En tiedä kuinka paljon Ledger liitti henkilökohtaisia tuskiaan Jokerin hahmoon mutta kyllä tuo oli silti sellainen roolisuoritus mikä tekee The Dark Knightista piirun verran Beginsiä paremman leffan.

Kaikenkaikkiaan The Dark Knight on sitä peruskovaa Nolanin neljän tähden tuotantoa mihin kuuluvat mm. Inception, mutta itse pidän edelleen Mementoa Nolanin ainoana täyden kympin leffana ja sitä se luultavasti on kolmannenkin Batman-osan jälkeen (Following on sitten ainoa Nolan-leffa mitä en ole nähnyt).



91. The Dark Knight Rises (2012) ***

Pelkoni kävivät toteen ja niinhän se on että The Dark Knight Rises ei onnistu pistämään edellisiä osia paremmaksi. Bane ei ole loppujen lopuksi kovin kummoinen pahis ja hänen puheäänensäkin alkoi pian tuntumaan lähinnä koomiselta, tässä on siis kyseessä ilman muuta Nolanin Batman-sarjan kehnoin pahis ja Ledgerin Jokeria tuli todellakin ikävä. Itse juoni on samanlainen kuin n. tuhannessa muussa action-leffassa, lisäksi loppupuolen twisti tuntui lähinnä väkisin väännetyltä. Onneksi seassa on kuitenkin hyvin tehtyjä toimintakohtauksia mitkä nostivat fiilistä, ja vaikka loppukohtaukset olivatkin tyypillistä Nolania niin melko koskettava päätös tähän silti saatiin mikä oli ihan mukava juttu.

Nolanin kolmas Batman ei pärjää millään aiemmille osille, pahikset eivät tunnu vakuuttavilta ja kissanainenkin tuntui turhalta lisältä, lisäksi juonen yleispiirteet on jo monesti nähtyjä action-genressä. Tämä oli siis tällainen hieman keskivertoa parempi blockbuster-mättö.