Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Leffavuosi tuli aloitettua vasta nyt, Woody Allenilla.

You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010) oli viehättävä pikkudraama, mutta samalla jotenkin valju ja keskenjääpä. Tuntuu jotenkin helpolta ratkaisulta vain marssittaa lauteille muutama henkilö, kertoa heistä puolitoista tuntia, tilkata hommaa turhalla kertojaäänellä ja jättää koko ooppera täysin auki, kun 90 minuuttia on koossa. Pikkuhiljaa näistä Lontoon-kauden dramaturgisista läpijuoksuista tulee käytettyä väkisinkin luonnehdintaa "tyypillistä Allenin myöhäiskautta". Tätä vasten kyllä aiempi Whatever Works tuntuu silkalta tykitykseltä, siinä Allen sentään uskalsi olla pervo ja muisti olla hauska. Nyt kaikki tuntuu vain jotenkin niin... asetelmalliselta, paperinukkemaisine hahmoineen, joihin ei näe syytä kiintyä. * * * (sis. Allen-fanitusbonusta)

Dong Hyeuk Hwang:

Silenced aka The Crucible ****1/2

Elokuva, joka sai korealaiset raivoihinsa ja oikeus joutui ottamaan asian uudelleen käsittelyyn elokuvan saaman julkisuuden vuoksi, koska oikeus ei korealaisten mielestä aikoinaan tapahtunut (ei kyllä toteutunut tämän suomalaisen silmissä). Perustuen tositapahtumiin vuosina 2000 – 2005 tehtyjen kuurojen lasten hyväksikäyttöön erään pienen kaupungin kristillisessä kuurojen opistossa tjsp. Asian tultua julkisuuteen käy ilmi, että korruptio ja hyvä veli systeemi on syvälle pesiytynyt kaupungin virkamiehissä ja koska opiston rehtori on sen verran puhdas julkisuudenkuva ja harras kristitty, niin eihän tämmöistä voi oikeasti tapahtua, joten näytösluonteinen oikeudenkäynti voidaan käydä. Loistavista lapsinäyttelijäsuorituksista todella iso plussa.



Dreyer: Day of Wrath ****

Ensimmäinen puolisko hyvä noitajahtineen ja inkvisiittioineen, mutta puolivälin jälkeen vähän väsähtää liirum laarumiksi. Onneksi upea mustavalkokuvaus pelastaa paljon josta tähtiä sataa lisää.



Drayer: Ordet ****

Pitkiä kohtauksia teatterimaisella ja vähän jäykällä näyttelemisellä. Kuvaus on taas upeaa jälkeä. En kuitenkaan taida toista kertaa katsastaa tätä tarinan ollessa pliisu kahden tunnin kestossaan ja lisäksi BFI julkaisun takakansi spoilaa ikävästi mitä tuleman pitää ja tietysti se piti mennä vahingossa lukemaan. Yksi tähti lisää yhden kameran pitkistä otoista, jotka ovat heikko kohtani.



Huszarik: Sinbad ****

Unkarilaisen hyvää artsyfartsya tuutin täydeltä naistennaurattaja Sinbadin elämänvaiheita katsellessa. Visuaalisesti oikein nätti, safkamätöistä ja tisseistä plussaa, mutta jäin kaipaamaan tarinaan ja musiikkiin enemmän päräyttävyyttä mitä tsekkiläiset Valerie and Her Week of Wonders tai Morgiana tarjoavat paremmin tehtynä.



Chukhrai: Ballad of a Soldier ****

Kaikin puolin hyvä elokuva, vaikka pieni pettymys olikin ennakko-odotuksiini nähden, kun neuvostoelokuvaan kuulunut vitsi, että jokaisen neuvostoelokuvan juonen voi tiivistää seuraavasti: "poika tapaa traktorin – poika rakastuu traktoriin – poika menee naimisiin traktorin kanssa" ei toteutunutkaan. Nuorisoromanssi vähän köykäistä hattaraa tälle kyynikolle ja romanssia olisi voinut terästää paremmilla käänteillä sodan keskellä kun kerran ovat, mutta en näin herttaisesta elokuvasta viitsi enempää tähtiä viedä.



Jancso: Red Psalm ****

Cannes kosiskelua ja yliannostus sosialismin ilosanomaa. Kuitenkin erinomaista kameratyöskentelyä pitkillä otoilla (koko elokuva 28:lla otolla kuvattu) ja hyvä kokoelma Günther-viiksiä ruudulla bongattavaksi. Eikä yhtään sisätiloissa kuvattua kohtausta, vaan koko elokuva on ulkoilmassa kuvattu. Musiikkinumerot piiri pieni pyörii tansseineen sen verran absurdeja, että pitää antaa niistä yksi tähti lisää.



Loop: Arena *1/2

Huono. Sam Jacksonin ura ilmeisesti menossa wc:stä alas, kun tämmöisiin on lähtenyt mukaan.



Burton: Planet of the Apes **1/2

Uusintakatselu. Tähdet ennallaan.



Soderbergh: Ocean's Thirteen *** -> **1/2

Uusintakatselu. Piti vuokrata ensimmäinen osa ja vasta puolisen tuntia katsottuani alkoi aivoissa rekisteröityä, että tämä onkin kolmososa, niin samanlaisia kun ovat. Viehätys vähän kadonnut sitten ensimmäisestä kerrasta.



Soderbergh: Ocean's Eleven ***1/2

Uusintakatselu. Tähdet ennallaan.

38. Star Wars: Episode I – The Phantom Menace (GeorgeLucas, 1999)

Koska muutama vuosi sitten prequel-trilogia piti alelaarista DVD-kokoelmiin hankkia, onhan nämä nyt katsottava sitten läpi. Tiesin jo etukäteen että tämän nimenomaisen elokuvan kanssa siitä tulee vaikeaa, otinhan teoksen massiivisena vittuiluna jo Suomen ensi-iltakierroksella.

Noh... mieli avoinna, annetaan mahdollisuus. Ja jopas jotakin, ensimmäiset kymmenen minuuttia vanhan koulun scifi-ooppera, teknovimpaimet ja komeat maisemat suorastaan nappaavat mukaansa. Sitten tulee Jar Jar Binx ja muistan elävän verisesti, mitä eniten vihasin tässä leffassa. Sitten päästään typerien mutkien kautta ällöttävään lapsinäyttelijään, ja muistuu mieleen toinen verisen vihan musta loitsu. Kahden hyperärsyttävän hahmon poukkoilun seuraaminen läpi kehnosti kasatun jokaiselle jotain ‑tarinan, pahimmillaan videopelitraileria muistuttavan CGI-vyörytyksen ja äärihuonon törmäilykomedian vetää mieltä koko ajan mustemmaksi. Lucasilla ei ole suhteellisuuden- tai tyylitajua ohjaajan hommiin, puhumattakaan henkilöohjauksen lahjoista – se on viimeistään tässä vaiheessa todettava, kun isot nimet käyvät vetämässä naama nollalla roolinsa läpi ja nostavat tilipussinsa nauraen minkä botox-hymy taipuu. Kaikki huono jätetään henkiin. Kaikki hyvä (Gui-Gon Jinn ja Darth Maul) tapetaan. Ja kohtahan tämän saa halutessaan käydä kärsimässä maksua vastaan kolmannella ulottuvuudella lisättynä. George Lucaskin totesi juuri viime sunnuntaina ihan Suomen telkkarissa, miten 3D:n ero 2D:hen on sama kuin mustavalko- ja värielokuvissa: värielokuva on totta kai parempi, samoin 3D on tietenkin 2D.tä parempi. Mykistyn tämän äärivammaisen asiantuntijalausunnon edessä.

Katarttisen raivokohtauksen jälkeen voidaan puhua vähän lisää hyvistä puolista. Hienot visut. Jollakin kierolla tapaa uskollinen edeltäjilleen. Darth Maul. Pulputtava peltiboksi R2D2. Valomiekat. Ei vittu... suupieruja turisteleva läskiposkilisko palaa mieleeni ja syöksyn irrationaalisen vihan mustaan aukkoon. Peukalo alas, lopettakaa tämä elokuvan suuribudjettinen irvikuva ja epäsikiö.



39. Diary of the Dead (George A. Romero, 2007)

Ei siitä pääse mihinkään – tyritty mikä tyritty. Toteutuksen puolesta Romeron harppaus blairwitchimäiseen zombimockumentaryyn ei toimi. Ideana on ollut mitä ilmeisemmin saada aikaan käsivarakameralla ja digikuvalla läsnäolon tunnetta, kestävää illuusiota todentuntuisuudesta ja sitä kautta hyytäviä tunnetiloja, mutta elokuva on valittuun toteutukseen nähden suorastaan tuskallisen näytelmällinen. Alussa tehdään vielä cannibalholocaustit, kerrotaan kertojan äänellä katsojalle että tämä on elokuva ja kohtauksiin on lisätty musiikkia, jotta katsojaa pelottaisi vielä enemmän – mitä?! Ai että ihmislihaa himoavat kuolleet eivät riitä sellaisenaan pelottamaan, jos on dokumentista kyse? No niin justiinsa...

Being there ‑fiiliksen sijaan katsoja ei unohda hetkeksikään katsovansa heilunheilun-kameralla kuvattua kauhuelokuvaa. Vieläpä hyvin epätasaista sellaista. Seassa on hyviä hetkiä, mutta ne on ripoteltu minne sattuu keskelle väärällä lailla kaoottista, melko päämäärätöntä ja hyvin nopeasti itseään toistavaa harhailua paikasta ja tapahtumasta toiseen. Alussa on havaittavissa jopa hahmokehitystä, herraisä sentään, mutta tämä puoli tyssää aika nopeasti.

Nyt kun on haukuttu, siirrytään syihin miksi tämä kannattaisi katsoa, jos vähääkään kiinnostaa. Ensinnäkin, tämä elokuva antaa parhaan vilauksen tähän asti nähdyistä Romeron zombielokuvista niistä vaikutuksista, mitä tapahtumilla henkilöihin on, kun tavalliset jantterit huomaavat löytävänsä itsestään tappajan, ja kuinka vaikea on suhtautua ihmisten kylmään lahtaamiseen, vaikka nämä ovatkin selvä uhka ja käyttäytyvät suorastaan hirviömäisesti. Toiseksi, vaikka Romeron esittämä sosiaalinen kommentaari ihmisluonnosta ja asioiden nykytilasta ei ole mitään uutta, ei hän myöskään puhu paskaa. Paasaa, alleviivaa ja vähän horisee tosin, mutta ei valehtele.

Olihan se nyt tönkkö ja aika tyritty, mutta en pitäisi tätä silkkana kasvojen menetyksenä Romerolle. Ennen Survival of the Deadin näkemistä (teräaseet ja köydet on sitten kämpästä kätketty, kiitos varoituksista) toivo ainakin elää vielä, että vanha setä Romero joku kaunis päivä tästä hieman piristyisi ennen lopullista eläköitymistään.



40. At Midnight I'll Take Your Soul (José Mojica Marins, 1964)

Coffin Joen ensimmäinen valkokangasvierailu uusintakatselulla kirvoitti minut pistämään tälle hienolle ohjaajalle oman ketju pystyyn. Tavataan siellä.



41. Milano calibro 9 (Fernando di Leo, 1972)

Tästa ei voi paljoa genreleffa ja perjantai-illan elokuva parantua. Erittäin tiukka käsis ja loppuun asti arvailemaan pistävä tarina, tukku muistettavia hahmoja kivikasvoista suurieleisiin huutajiin, ja taustalla pulppuileva vangitseva italialainen proge, kun miehet ja naiset saavat tasapuolisesti turpaansa joka taholta, osoittautui vastustamattomaksi paketiksi. Testosteroni haisee, toiminta on yllättävää ja häijyä, hiljaisen Ugon ja röyhkeän Roccon vastakkainasettelusta saadaan tehoja yhden pikkukylän lämmittämiseen tarvittava määrä. Hienot käänteet matkan varrella ja todella kova oppuratkaisu kruunaavat paketin kukkulan kuninkaaksi heittämällä.



42. Street Law (Enzo G. Castellari, 1974)

Lisää italocrime-sivistysaukkojen paikkailuja. Sunnuntaista puolivapinaa ei juuri mikään paranna paremmin kuin ruudinkäryinen vigilantismi italialaisen kaupungin kaduilla. Itse asiassa ruuti käryää sangen maltillisesti lajityypin huomioon ottaen, mutta se ei todellakaan himmennä Street Law'n ensiluokkaisuutta, enemmänkin päinvastoin. Turboahdetun hektisen alun ja lopun pitkitetyn henkiinjäämistaiston väliin mahtuu paljon himmailuakin, mikä ei kuitenkaan tarkoita tässä tapauksessa tylsyyttä. Yleinen kalsa fiilis helkkarin komean tunnaribiisin siivittämänä ja Franco Neron hitonmoinen suoritus poliisiin pettyneenä ja itsensä altaan syvästä päästä ilman kummemmpia uimataitoja löytävänä vigilantena tekevät paketista erittäin muistettavan. Epätodennäköisistä lähtökohdista työpariksi päätyvä pikkurikollinen ja vendettamies ovat inhimillisiä hahmoja rajoitettuine voimineen ja virheineen, mikä tekee molemmista erittäin sympaattisia ja uskottavia henkilöitä. Varsinaisina kauneusvirheinä tulee mieleen vain Barbara Bachin alikäyttö, naispolo jää kieltämättä seinäkukkaseksi ohkaisen roolin vuoksi.

Ben Stiller :

Zoolander (2001) ***

En tiedä millaisessa aivoriihessä elokuvan käsikirjoitus on syntynyt mutta ihan tavanomaiseksi tätä ei voi sanoa. Ben Stillerin esittämä tyhjäpäinen miesmalli aivopestään tappamaan Malesian pääministeri Will Ferrellin esittämän mallipomon toimesta Toisaalla tämä Stillerin esittämä miesmalli yrittää selvittää elämäänsä kuntoon ja taistella malliuralla Owen Wilsonin esittämää miesmallia vastaan. Sisältää hienoja yksittäisiä kohtauksia kuten kaksintaistelu catwalkilla jne. mutta ei tämä kokonaisuutena mikään kuoliaaksinaurattaja ollut. Kuitenkin kivaa perjantai-illan viihdettä, ei siinä mitään.



Trent Cooper : Father Of Invention (2010) **½

Kevin Spacey roolissa miehenä joka loi menestyvän uran tv-shopin kautta myymillään laitteillaan, mutta mokasi kun hänen kehittelemänsä vatsalihasliike- / tv:n kaukosäädinlaite aiheutti käyttäjille fyysisen vaaran ja keksijä joutui vähäksi aikaa vankilaan. Alta menivät niin ura kuin perhe. Nyt olisi aika laittaa molemmat asiat kuntoon, mutta huono maine ja rikkonaiset perhesuhteet mutkistavat tilannetta. Tragikomediaa ja draamaa yhdistelevä, keskitasoa huonompi elokuva. Pidän kyllä kovasti Spaceysta näyttelijänä ja hän on tälläkin kertaa elokuvan harvoja valopilkkuja. Valitettavasti tarinassa on monta liian helppoa ratkaisua ja esim. tämän keksijän tyttären kämppis ja tytärkin ovat melko raivostuttavia karikatyyrejä (etenkin se lesbokämppis). Yleisesti ottaen Spacey kyllä hukkaa talenttiaan näin keskinkertaisissa elokuvissa.



Bernardo Bertolucci : La Commare Secca (1962) ***

Bertoluccin debyytti ohjaajana ja käsikirjoituksesta vastaa mm. Pier Paolo Pasolini. Elokuva alkaa sillä kun erään joen varrelta on löydetty murhattu ilotyttö ja nyt poliisi kuulustelee joukkoa epäiltyjä miehiä, jotka kertovat kuluneen päivän ja illan tapahtumat omasta näkökulmastaan. Samalla jokainen tarina näytetään ja katsojalle käy ilmi, että poliisille kerrotut faktat osoittautuvat monesti kiillotetuiksi versioiksi päivän varsinaisista tapahtumista. Elokuva on keskitasoinen, joskin 21-vuotiaan ohjaajan ensityöksi hyvä ja tunnelmallinen kokonaisuus, mutta joka sortuu osassa tarinan jaksoissa hieman pitkäpiimäisyyteen ja loppukin on toteavuudessa melko antikliimaksi.

17.

Suicide Club

Eka tunti oli hyvä, mutta loppua kohti homma huononee sekoilun lisääntyessä. Varsinkin Bändi-jakso on kuin toisesta elokuvasta ja lopetus oli vähän kelvoton. Epätasaisuudestaan huolimatta varsin kiinnostava ja omaperäinen dekkari. Vähän ringua, vähän jotain muuta ja nettikin pahuuden masiina.



18. Ekusute (aka. Exte: Hair Extensions)

Lisää Sonoa, tällä kertaa elokuva tappavista hiuslisäkkeistä. Yllättäen aika tavanomainenkin J-horror, vaikka kuten ideasta voi päätellä, hyvin vähän tässä on mitään tolkkua. Sion Sono on kuitenkin mies paikallaan tämmöisiä hoidellessa. Ren Ozugin hahmo saa kyllä repimään tukan päästä, aivan karmeata dorkailua.



19. Shoot'em Up

Roisi ja viihdyttävä, tarkoituksellisen överi toiminta-rillumarei. Perjantai-illan kertakäyttöviihdettä, ilman substanssia.



20. Varasto

Mainio avaus kotimaiselle elokuvavuodelle, toivottavasti ei jää samantien vuoden parhaimmaksi kotimaiseksi, hyvin mahdollista. Loistavasti näytelty pienimpiä rooleja myöten. Niin Vierikon ja Laurin kaltainen vanha kaarti, kuin Hirviniemen kaltaiset uudemmatkin naamat ovat iskussa. Erilaiset tyylit näytellä myös mageesti komppaavat toisiaan: hysteerisen överiksi vedetty Mustakkallio vs. hillitty, "pokka-pitää" ‑koulukunnan Toivonen. Minirooleistakin löytyy: Suomen hauskin nainen, Pirkko Hämäläinen varastaa shown hetkeksi ja Vesku toiseksi. Tarina on tietenkin perinteinen pojasta mieheksi ‑kasvujuttu, mutta Salmisen läpät tuovat kuitenkin siihen erinomaiset höysteet. Erittäin mukavalla tavalla suomalainen "Paksuna" ja 2010-luvun "Nousukausi." Kukaan, joka joskus on paskaduunia tehnyt, ei voi olla diggaamatta näistä tyypeistä.

^^ Tuossa oli pieni spoileri tappamisesta.

Meller ( 12.2.2012 21:18)

38. Star Wars: Episode I – The Phantom Menace (GeorgeLucas, 1999)

...isot nimet käyvät vetämässä naama nollalla roolinsa läpi ja nostavat tilipussinsa nauraen minkä botox-hymy taipuu.

Joo, välillä erittäin vaivaannuttavan oloista. Toisaalta toivoin/odotin Ewan McGregorin vaihtavan Renton-läpän heittoon...

Meller ( 12.2.2012 21:18)

Ja kohtahan tämän saa halutessaan käydä kärsimässä maksua vastaan kolmannella ulottuvuudella lisättynä. George Lucaskin totesi juuri viime sunnuntaina ihan Suomen telkkarissa, miten 3D:n ero 2D:hen on sama kuin mustavalko- ja värielokuvissa: värielokuva on totta kai parempi, samoin 3D on tietenkin 2D.tä parempi. Mykistyn tämän äärivammaisen asiantuntijalausunnon edessä.

Minä kävin katsomassa 3D:n työnantajan ilmaislipulla (huvitoimikunta hehe.) Eräs alan ammattilainen kiteytti tekniikan roolin nasevasti:

Samuel Goldwyn

Laajakangas vain tekee huonoista elokuvista kaksi kertaa huonompia.

Aamulehden tähditys (*) eli yksi tähti ei ole kaukana totuudesta.

Red Right Hand ( 12.2.2012 22:09)

20. Varasto

Mainio avaus kotimaiselle elokuvavuodelle, toivottavasti ei jää samantien vuoden parhaimmaksi kotimaiseksi, hyvin mahdollista.

Elokuvan ensi-ilta oli viime vuoden lopussa ja se oli mukana myös Jussiskabassa.

Joo, ymmärrän kyllä että Varastoa voi tietyllä tasolla arvioida tämän vuoden elokuvana, koska suurin osa tulee näkemään sen tänä vuonna, mutta sitten kun niitä Vuoden parhaat elokuvat -listauksia aletaan tekemään, niin Varasto on valmistusvuotensa perusteella vm 2011.

Disco Studd ( 13.2.2012 15:02)

Red Right Hand ( 12.2.2012 22:09)

20. Varasto

Mainio avaus kotimaiselle elokuvavuodelle, toivottavasti ei jää samantien vuoden parhaimmaksi kotimaiseksi, hyvin mahdollista.

Elokuvan ensi-ilta oli viime vuoden lopussa ja se oli mukana myös Jussiskabassa.

Joo, ymmärrän kyllä että Varastoa voi tietyllä tasolla arvioida tämän vuoden elokuvana, koska suurin osa tulee näkemään sen tänä vuonna, mutta sitten kun niitä Vuoden parhaat elokuvat -listauksia aletaan tekemään, niin Varasto on valmistusvuotensa perusteella vm 2011.

Öö, itseasiassa puhuin tässä ihan vain henkilökohtaisesta katsojan näkökulmasta. (Sinänsä toi ensi-ilta oli pelkkää markkinamiesten pelleilyä. Leffa oli yhden päivän ajan viime vuoden puolella teattereissa, kun uuden vuoden aattona ei taida näytöksiä olla. (Tai jos on niin sitten kaksi päivää... lulz.) Mutta hyvä elokuva anyways. Viime vuoden paras kotimainen. Tai tämän vuoden. Todennäköisesti molempien.



Heh, epäilinkin että joku suurennuslasietsivä tähän tarttuu, mutta olisin kyllä laittanut rahat likoon Luken puolesta.

[font=Verdana, Geneva, Arial, Helvetica, sans-serif]

The Dead (Blu-ray)



Tätä kovasti arvostamassani Rue Morgue ‑lehdessä joskus kehuttiin ja ihan katsottava zombiepläjäyshän tämä oli. Joskin ne "paras zombileffa sitten Dawn of the Deadin" ‑ylistykset ovat ihan täyttä puppua. Tai itse asiassa toinen leffan tekijäveljeksistä oli kai koettanut anonyyminä puolustella tuolla lauseella leffaansa netissä...



Zombiaalto on vallannut Afrikan ja viimeiset amerikkalaissotilaat ovat lähdössä rikkinäisellä koneella karkuun, mutta kone pläjähtää mereen. Yksi insinööri pelastuu ja lähtee matkaamaan aavikoiden ja peltojen läpi koettaen selviytyä jatkuvasti tiellensä osuvista zombeista. Jossain vaiheessa hän törmää poikaansa etsivään afrikkalaissotilaaseen ja matka jatkuu kahden kohti mahdollista pakoreittiä tai turvapaikkaa. Siinäpä pitkälti koko jutun juoni, mitään muuta ei juuri selitellä.



Zombit ovat niitä aitoja alkuperäisiä hitaasti laahustavia örisijöitä, maisemat ovat komeita, gore yllättävänkin railakasta ja vaara vaanii joka nurkan takana. Juonen ohuudesta johtuen leffa on käytännössä sarja tapahtumia; pysähdytään lepäämään/tutkimaan, zombit lähestyvät, jatketaan matkaa kunnes taas pysähdytään... Eikä siinä sinänsä mitään, mutta kun loppukliimaksi jää saavuttamatta ja leffa toistaa melkolailla itseään, on tunti ja kolme varttia vähän liikaa. Myös näyttelytyön soisi olevan uskottavammalla tasolla leffassa, joka seuraa käytännössä kahta tyyppiä.



Olen varmaan nähnyt liian vähän huonoja zombileffoja (joita varmaan riittää pilvin pimein), niiden jälkeen tämä olisi varmasti maistunut vielä paremmin. Ja kyllähän tämä joka tapauksessa Romeron viimeisimmät peittoaa mennentullen.[/font]

Reynolds:

Waterworld ** 1/2



Teki mieli tähdittää enemmän, mutta ei pysty. Helpostihan tämän mammuttiflopin katsoo ja viihtyy, lähinnä Hopperin ja hienon visuaalisen ilmeen takia. Toisaalta leffan suurin vika on juuri se, että se ei hyödynnä rohkeasti omaperäistä lähtökohtaansa vaan tyytyy olemaan se Mad Max vesiskoottereilla. Myös muutamat täysin irrallisen tuntuiset kohtaukset pudottavat pisteitä. Ja useat hahmot ovat rasittavasti ylinäyteltyjä, romanssi helvetin kömpelö ja kässäri aika silvotun oloinen. Siis tietyllä tavalla hyvin tyypillinen ysäri-seikkailuleffa. CGI:tä ei ole kovin paljon, mikä toki nykyisin on virkistävää.



Sono: Suicide Club ****



Love Exposuren huikeuden tasolle oli tietysti mahdoton nousta ja tämä oli ylipäänsä täysin eri palikoilla rakenteleva elokuva. Tykkäsin. Menee kyllä tosiaan loppua kohden aika sekavaksi; täytyi vähän kasailla palasia ja plärätä nettiä jälkeenpäin. Uusintakatseluahan tämä tarvitsee; loppu varmaan loksahtelee paremmin paikalleen toisella kertaa.



Jotkut: Street Fighter Alpha – The Movie *



Olin jotenkin saanut päähäni vuosia sitten että tämä olisi parempi ja enemmän uskollinen pelin touhuille kuin '94 tehty tunnetumpi anime. No ei kyllä vitussa ollut. Joku ihme Dragonball-säätö SF-hahmoilla. Animaatio ruman viimeistelemätöntä ja kankeaa. Tuo edellämainittu SF 2 – anime tuntui tätä katsoessa Totorolta.



Pink: Hot Tub Time Machine ****



Uusintakatselu. Oli tämä vieläkin varsin hauska ja mukavan rivo. Tunnelman leppoisuuden ja irrotteluhenkisyyden vuoksi erittäin miellyttävä katsella.



Higuchinsky: Uzumaki ****



... eli kuinka monta eri variaatiota pyörteestä voi mahduttaa yhteen leffaan. Historiallista; Uzumaki oli eka "j-horror" jonka näin joskus vuosikymmen sitten. Silloin muistan lähinnä todenneeni että olipa ihan vammainen. Ja en sinänsä väärässä ollut, oli tämä paljon surrealistisempi kuin muistin. Tuntui vähän sarjalta hajanaisi kohtauksia, mutta oudon häiritsevä tunnelma ja äkkiväärät visuaalit olivat omaa luokkaansa. Ja oli vihreetä filtteriä ja hassut musat. Toisaalta sen kyllä huomaa että leffa on ilmeisesti kasattu pidemmän mangan eri osista. Ehottomasti silti tämän osaston muistettavimpia tapauksia.

Step Brothers

Aluksi huolestuin, että pitääkö tässä nauraa muka sille, että Will Ferrell ja John C. Reilly käyttäytyvät kuin lapset. Pitkältikin niin, mutta muutakin onneksi mahdutetaan ja leffa viihdyttää ihan hyvin loppupeleissä. ***



Machete

****



Not of This Earth

By-the-book kasarikauhusexploitaatiota, joka voisi Wynorskin sijaan Fred Olen Rayn ohjaama. Mainittavaahan tässä on kaiketi se, että Traci Lords mukana ilkosillaan. Tissien ohella ei paljoa käteen jää. Todella halvan oloista meininkiä. Alkutekstejä katsoessa olin satavarma, että kohtaukset, joita siinä näytetään, eivät tapahdu tässä elokuvassa. Olin oikeassa. **



Youngblood

Elokuva, jota katsomaan olin liian nuori silloin, kun se oli teatterissa. Näin vasta joskus viitisen vuotta sitten vihdoin ensimmäisen kerran. Nyt kait kolmannen. Mulle tämä on definitiivinen kasarielokuva, joka homostelullaan menee pitkälle Top Gunin tuolle puolen. *****



Full Metal Jacket

Toinen uusinta. Edellinen kerta tällä olikin joskus yli 10v sitten. Hieno elokuva. Erityisesti tapa, jolla ensimmäinen puolikas on kerrottu, on upea. Sittemminhän tällainen koulutusjakso on muuttunut liki kliseiseksi, mutta pakko myöntää, että Kubrick osaa hommansa. Kun tapahtumat muistaa ulkoa, huomio keskittyi tapaan kertoa. Keskivaiheilla pientä hidastumista, mutta loppu taas loistavaa. Top-5 sotaelokuvien joukossa saletisti. *****

AnttiO ( 15.2.2012 21:28)

Sono: Suicide Club ****



Love Exposuren huikeuden tasolle oli tietysti mahdoton nousta ja tämä oli ylipäänsä täysin eri palikoilla rakenteleva elokuva. Tykkäsin. Menee kyllä tosiaan loppua kohden aika sekavaksi; täytyi vähän kasailla palasia ja plärätä nettiä jälkeenpäin. Uusintakatseluahan tämä tarvitsee; loppu varmaan loksahtelee paremmin paikalleen toisella kertaa.

Kysymyksiin löytyy toivottavasti vastauksia etusivulta, kunhan Sono-artikkeli valmistuu. Pitää saada vielä mukaan hieman kamaa, jota Japanin ulkopuolella ei ole mahdollista nähdä, mutta eiköhän sekin saada luonnistumaan pian.



Suicide Club on loppujen lopuksi suht-looginen elokuva, mutta sen aukeaminen vaatii japanilaisen ajatusmallin ja yhteiskunnan tuntemista. Tunnustan heti, että ensimmäisellä kahdella katselukerralla vuosia sitten en tajunnut jutusta mitään. Elokuva aukesi aivan toisella lailla sen jälkeen kun itse olin asunut Japanissa.



Tosin Love Exposure aukesi sekin aivan omille leveleilleen, kun pari päivää katselun jälkeen omassa koulussa tyyppi pidätettiin tousatsusta (upshirt photographystä). Ei sentään yliopistotyttöjä ollut kuvannut, vaan naapurin luokiotyttöjä. Muistan sylkäisseeni riisit pöydälle kun kuulin uutiset ruokalassa

Esa Meisalmi ( 11.2.2012 20:36)

MiR ( 11.2.2012 20:00)

Esa Meisalmi ( 11.2.2012 17:20)

^

Tämä lähes kritiikitön Lynch-kultti on kyllä aina yhtä mielenkiintoinen tismalleen samojen perusteluiden osalta (= en ymmärtänyt mitään, ehkä se vittuilee, mut oli kovaa audiovisuaalista settiä). Tuskin ohjaajaa itseään kiinnostaa ymmärtääkö joku sen elokuvia just niinkun se itse ne näkee. Sattuu niitä fiiliksiä sekoittavia vieraantumishamoja kokeneemmille muutenkin, kuten esim. Herzogille yhteistyöhaksahduksen osalta (My son My son...), joskaan tietoa ei ole siitä ottaako Werner osaa myös visionäärikollegan hengellistä hieman korkeampiin istuntoihin tätä nykyä.

No ei tässä nyt ihan kritiikittömiä olla, vaikka mestari Lynch rakas onkin. Rabbitsin kohdalla homma vain toimii, mitä se ei esimerkiksi tee Darkened Roomin tai DumbLandin kohdalla, ainakaan meikäläisen mielestä siis.



Tietysti joiltakin pimahtaaa sulakekaappi heti, kun elokuva ottaa jonkin ennalta-arvaamattoman ja "tavallisella järjellä" absurdin käännöksen. Aivan kuin kaikkien töiden pitäisi orjallisesti seurata näkyvän maailman lakeja. En ole vieläkään varma siitä, mitä Mulholland Dr. leffassa lopulta oikein tapahtuu, mutta tärkeintä siinä onkin se miltä elokuva tuntuu ja miten se avautuu katselukertojen myötä yhä enemmän tai enemmän. Mitä Lynchin mieltymykseen transsendenttiseen meditaatioon tulee, niin herrahan aloitti tuon jo vuonna 1973, joten jos tämä kaikki on meditaatio "vikaa" niin kiitän sitä, vaikken itse moiseen uskokaan.

Kyllä. Olennaisintahan on se että ennalta arvaamattomuus ja tavallinen järki sulautuvat absurdeihin käännöksiin luontevasti sen elokuvallisen maailman mukaan, jota silmien eteen vyörytetään. Näkyvän maailman lait ovat täten melko alisteisia sille todellisuudelle, jonka pauloihin elokuvan ulkopuolista normimaailmaa havainnoiva ihminen voi ajautua. Jollain tavalla välkky toki ohittaa kivuttomasti hyvin monia realiteetteja, poimii menosta yksittäisiä hekumaa aiheuttavia pointteja tai yksityiskohtia, luo niistä oman tulkinnanvaraisen kokonaisuutensa ja se on enemmän kuin kannatettavaa ajatustoimintaa. Lynch vain aiheuttaa ihan luetun perusteella kuitenkin monissa melkoisen vähän surrealismia tai muuta skeidaa katsovissa tunteita, joita he eivät itsekään tunnu tuntevan, saati ymmärtävän. Sama efekti on ihan yhtä mahdollinen takapihavideoissa, tosin sillon melko vaikea ärsyyntyminen on valloilla. Lynch tekee tämän eron selvemmäksi jo ammattimaisuutensa kautta, mutta silti siten alitajuntaansa luottaen että katsojan häneen kohdistuva varaukseton kehuminen tuntuu usein vain siltä, että erikoisuuksiin suhtaudutaan automaattisesti kuin ensimmäiseen nähtyyn sirkukseen, jota muut ovat ennalta hehkuttaneet ties miksi.

ihan yhtä ymmärrettävä on toi boldatun osan ensimmäinen lause. Loput meneekin, no jonnekin.. Tai, en vain ymmärrä.

Toki tajuan osittain pointtisi. Hienoa, että kokeellisempaa kamaa edes tehdään, tosin en usko, että "vain ja ainoastaan sen vuoksi", vaikka siltä

saattaa tuntua, kun katselee Inland Empireä... Mikäli eläisimme ihanne maailmassa, eli utopiassa, niin jokainen tajuaisi nämä jutut, mutta kun emme...

Edit: Mitä tarkoittaa "tosin sillon melko vaikea ärsyyntyminen on valloilla."

055.

Scott Charles Stewart: Priest (2011)

Vampyyrielokuvia on tullut nähtyä aikojen saatossa jo monenmoisia, muttei vielä yhtään aivan tämän tyyppistä visiota. En ole lukenut sarjakuvia joihin elokuva perustuu, mikä saattoi olla omalta osaltaan ihan hyväkin asia sillä elokuvan visuaalisuus on sitä luokkaa, että sarjakuvien täytyy näyttää jo kerrassaan upeilta.



Ohjaus, leikkaus, ääniraita ja värimaailma ovat sitä moderneista vampyyrielokuvista tuttua nopeiden leikkausten, tyylikkäiltä näyttävien kamera-ajojen sekä päräyttävän äänimaailman liittoa, mikä oli pieni pettymys. Toki kikat ovat yleisesti hyväksyttyjä, mutta kun käsikirjoitus pyrki selvästi tekemään pesäeroa genren muihin töihin olisi pientä rohkeutta kaivattu myös näillä rintamilla. Alun piirretty osuus lupaili jo vaihtelua, mutta tämäkin kortti jätettiin lopulta pelaamatta. Jäyhä Paul Bettany istuu mainiosti päärooliin ja sivuosissa on luotettavia nimiä, kuten Christopher Plummer, Karl Urban ja Brad Dourif, jonka näkeminen tuo aina hymyn huulille, mutta mainiosta sakista ei saada kyllä parhaita tehoja irti.



Priest näyttää hienolta ja vihjailee vaikka mistä ihmeistä jotka odottavat horisontin takana, mutta samaan aikaan se sortuu turhan tavalliseksi rymistelyksi. Ohjaaja Scott Charles Stewart yrittää kovasti, mutta jotain tästä puuttuu.



056. Fritz Lang: M (1931)

M on niitä elokuvia, jotka tuli aikoinaan nähtyä aivan liian aikaisin ja joiden pariin olisi pitänyt palata jo aikaa sitten. Pääosassa kärsivänä ja kärsimysten aiheuttajana riutuva Peter Lorre tekee melkoisen roolisuorituksen, jota Langin ohjaus vain vahvistaa. Lorre taisi saada työstä otsaansa pysyvän stigman, mutta tässä tapauksessa täytyy sanoa, että se kannatti – niin hyytävästä suorituksesta tässä on kysymys. Samalla elokuva vyöryttää esiin kipeitä kysymyksiä, joihin ei vieläkään voida oikein vastata. Myös tekniseltä puolelta tarkasteltuna tuntuu lähes uskomattomalta, että elokuvalla on ikää mittarissa jo päälle kahdeksan vuosikymmentä. Ajaton klassikko.



057. Leslie Norman: X: The Unknown (1956)

Hammerin sci-fi kauhua 50-luvun hyytävässä hengessä. Tästä enemmän Hammerin omassa ketjussa.



058. Alexandre Aja: Mirrors (2008)

Pikkunäppärä yliluonnollisilla voimilla leikkivä kauhuilu joka kaatuu omaan pikkunäppäryyteensä. Pärstältään kovasti äijääntynyt Kiefer Sutherland ja Paula Patton ovat avioparina lähes yhtä epäuskottavia kuin juonen twistit ja loikat. No olihan tässä Jason Flemyng, tosin pienessä roolissa ja Javier Navarreten musiikit.



059. Krzysztof Kieslowski: The Decalogue – I Am the Lord Thy God

Kieslowskin kymmenen käskyn avaus on sävyltään hyvin tumma, toivottavasti seuraavat yhdeksän käskyä antavat edes hiukan enemmän toivon valoa elämän risukasaan.



"Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia", seisoo hyvässä kirjassa, joten keskiössä on Jumalan ja ihmisen välinen suhde, sekä suhtautumisemme kuolemaan. Kieslowski asettaa katoliseen tapaan ihmisen itsensä ja tämän uskon "järkeen" hänen suurimmaksi uhakseen, Wojciech Klatan esittämä nuori Pawel antaa puolestaan tarinalla kasvot joita on vaikea unohtaa.



Muutaman vahvan kohtauksen ympärille rakentuva ensimmäinen osa jättää kuitenkin hiukan kumman maun suuhun. Mitäköhän saadaan irti toisesta käskystä ,eli Herran nimen väärin käyttämisestä...

MiR ( 16.2.2012 21:27)

058. Alexandre Aja: Mirrors (2008)

Pikkunäppärä yliluonnollisilla voimilla leikkivä kauhuilu joka kaatuu omaan pikkunäppäryyteensä. Pärstältään kovasti äijääntynyt Kiefer Sutherland ja Paula Patton ovat avioparina lähes yhtä epäuskottavia kuin juonen twistit ja loikat. No olihan tässä Jason Flemyng, tosin pienessä roolissa ja Javier Navarreten musiikit.

Jep. Hirveetä kuraa tämä leffa. Eipä ole Ajalta kovin kummosia leffoja tullut Haute Tensionin jälkeen