Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Pari repliikkiä viime aikoina nähdyistä:

Jack Garfein: Kiusaaja (The Strange One, 1957) **** Elokuva sotilasakatemian öykkäristä, joka ei joudu vastuuseen alaistensa kiusaamisesta. Ben Gazzara on loistava sadistisena Jocko De Parisina muiden näyttelijöiden jäädessä varjoon. Paikoin hieman kömpelö ja teatterimainen, mutta ajalle poikkeukselliset homoviitteet ja Gazzara pitävät elokuvan kiinnostavana.



Terrence Malick: Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978) **** Loistava kuvaus 1900-luvun alun Yhdysvalloissa kiertävistä työläisistä. Nuori Richard Gere on holtiton Bill, joka pakenee tapettuaan entisen työpaikkansa pomon. Elämänmakuisen kolmiodraaman kuvauksesta vastaa Nestor Almendros. Elokuva on visuaalisesti loistava, ja tuo mieleen Edward Hopperin maalaukset.



Andrei Tarkovski: Peili (Zerkalo, 1975) *** Tarkovskin henkilökohtaisin elokuva on äärimmäisen vaikeasti tulkittava. Monet otokset toivat mieleen (esim. puiden voimakas heilunta tuulessa) Lars von Trierin Antikristuksen. Peili sisältää myös venäläisiä uutispätkiä ja reilusti symboliikkaa. Peilissä on omanlaisensa tunnelmaa ja viehätystä, mutta se ei tuntunut aukeavan riittävästi ensimmäisellä katselulla. Mielipide ja arvosana voivat hilautua ylöspäin seuraavalla kerralla.



Jean-Pierre Melville: Army of Shadows (L'armee des ombres, 1969) ***** Tunnelmallinen mestariteos Ranskan vastarintajoukoista 2. maailmansodassa. Lino Ventura on Gerbier, joka elokuvan alussa joutuu ranskalaiselle keskityslerille. Paettuaan natsien kynsistä hän liittyy vastarintaan, jonka johdosta hän pääsee käymään Lontoossa, tappamaan ilmiantajan ja monenlaista muuta. Elokuva on masentava ja samalla myös jännittävä kuvaus vastarinnasta sekä elämästä sodan aikana. Melvillen tyylikäs ohjaus ja Pierre Lhommen tummanpuhuva kuvaus tukevat hienosti elokuvan niukkaa sekä askeettista ylöspanoa. Elokuvassa on nähtävissä myös gangsterielokuvien piirteitä esim. dramaattisessa loppukohtauksessa! Loistava elokuva, joka on oma ykkössuosikkini Melvillen elokuvista.

On tullut aika alkaa paikata W.C.Fieldsin kokoista aukkoa yleissivistyksessä. Miehen keskeinen (koko?) tuotanto on kahdella boksilla, lisäksi liikkeellä on lukuisia suht identtisiä halpajulkaisuja hänen lyhäreistään, joista aloitin. Muttei kyllä minkäännäköisiä Suomi-versioita taida löytyä, eikä telkkarikaan lie Fieldsiä viime aikoina juuri näyttänyt.

Middleton: Pool Sharks (1915) Fieldsin mykkä esikoinen satsaa sen ajan state-of-the-art ‑erikoisefekteihin ja alituiseen koheltamiseen. Onneksi Fields tajusi jättää ne typerät tekoviikset jossain välissä pois, niiden kanssa hänestä tulee mieleen lähinnä Harold Lloydin varhainen Chaplinia apinoiva rooliasuehdotelma. Jotkut gagit ovat ihan tarpeeksi näppäriä ja hauskoja, ja tietenkin on hyvä myös muistaa, että monet maamme kesäteattereista eivät edelleenkään ole edes tällä halollapäähänslapstickia-tasolla. ***



Brice: The Golf Specialist (1930) Tästä kävi jo selväksi Fieldsin rehellinen viehtymys pykälää sadistisempaan anarkismiin kuin ihailemillaan Marx-veljeksillä. Fields ilkeilee pikkutytölle niin, että sen on pakko myöntää jo olevan hauskaa, tunnustan. Yhden laahaavuuden puolelle pitkittyvän kohtauksen varassa mennään tämä spedeily, mutta ainakin tilanteen tarjoamat gagimahdollisuudet niistetään kunnioitettavasti loppuun. Erikoishuomion ansaitsee Fieldsin etsintäkuulutetun roolihahmon syytelista, josta löytyvät mm. "eating spaghetti in public" ja "revealing the facts of life to an indian". Silkkaa MAD-lehden Fundalini Pagesia jo vuonna 1930! ***1/2



Pearce: The Dentist (1932) Fieldsin neljän komediasäännön viimeinen kohta "Jokaisessa meistä on pieni prosentti sadistia" on ollut tässäkin mielessä. Ihan noiden uudempien Dentist-elokuvien tai Maratoonarin tasolle ei onneksi mennä. Tässä on myös mukana mainiota Benny Hill ‑meininkiä, jossa on ollut sen ajan sensuuriviranomaisilla varmasti nieleskeltävää. Gagi, jossa hammaslääkäri ei löydä potilaan suuta, hauskenee, mitä enemmän sitä ajattelee. ****



Bruckman: The Fatal Glass of Beer (1933) Hämärä ja mojovan tylysti päättyvä arktinen perhedraamaparodia, jossa voisi halutessaan vaistota jonkinmoista keskisormennäyttöä Chaplinin Gold Rushille (1925)? Tämä on hyvä elokuva demoamaan sitä, mikä suhde Fieldsillä oli musiikkiin. Ilmeisesti hän inhosi sitä, koska oma isänsä hoilasi kännissä koko ajan. Myös em. The Dentistissä Fields "lauleskeli" välillä, ja eihän siitä mitään tolkkua ota. Hulvatonta silti. Tämä ei Fieldsiltä taida napakymppi olla, mutta tietyt visuaaliset gagit ovat kyllä selvää esi-ZuckerAbrahamsZuckeria. ***

123.

Vengeance Is Mine (1967) ***½

Draamaa ja käänteitä sisältävä spagu joka ei liene niille jotka kaipaavat pelkkää suoraviivaista länkkärimenoa. Ohjaaja Giovanni Fago on varmasti katsonut tarkkaan Leonen dollaritrilogian ennen kun alkoi leffaa tekemään, sillä jo alkupuolen kohtauksista huomaa että keneltä niitä vaikutteita onkaan otettu. Ei tuo sikäli huono asia ole sillä Fago onnistuu rakentamaan monia kohtauksia ihan mallikkaasti ja etenkin meren rannalla tapahtuvat unenomaiset kohtaukset oli tehty hyvin. Nora Orlandin soundtrack mukailee Morriconen tyyliä mutta eipä tuokaan ollut lopulta paha juttu. Päärooleissa Claudio Camaso ja Gianni Garko onnistuvat ihan hyvin, suurempia moitteita ei heillekään irtoa. Vengeance Is Mine ei jää keskiverto länkkärin tasolle mutta mestariteoskaan tämä ei lopulta ole, tykkäsin tästä kuitenkin.



124. Blow Out (1981) ***½

Hyvää kasari-De Palmaa tämäkin trilleri. Travoltan ja Lithgowin suoritukset päärooleissa jäävät ehkä parhaiten mieleen kun taas Nancy Allen ei ole kummoinen omassa roolissa. Visuaalisesti Blow Out on tyylikästä katseltavaa ja mukana on monia kohtauksia missä De Palma osoittaa kykynsä. Toisaalta juonessa on tiettyjä suvantovaiheita ja välillä tuntuu että tunnelma ei pysy koko aikaa tarpeeksi tiiviinä. Dressed to Kill ja Body Double upposivat minulle hieman paremmin näistä De Palman 80-luvun alkupuolen trillereistä mutta kyllä tämäkin oli katsomisen arvoinen leffa pimeään syysiltaan.



125. Django Kill... If You Live, Shoot! (1967) ***½

Suorastaan hämmentävän spagun ovat Giulio Questi ja käsikirjoittajat saaneet tässä aikaan. Kohtauksien tunnelma vaihtelee välillä radikaalistikin, vaikka yleisfiilis onkin kovin melko kuumottava. Elokuvan kylän ihmiset ovat sellaisia joihin ei voi luottaa ja kultajahti meneekin hyvin äkkiä veriseksi ja väkivaltaiseksi touhuksi. Tomas Milian vetää vaihteeksi melko totisen pääroolin ja olikin ihan kiva nähdä mieheltä tällainen suoritus välillä. Leffan heikkoudeksi koituu loppupuolella hieman laahaava juoni ja voisi melko keskiverto soundtrackistakin rokottaa tähtiä.

Kaikenkaikkiaan Django Kill on siis täynnä muitakin vinksahtaneita aspekteja mutta jokainen ottakoon selvää niistä itse, heikkouksistaan huolimatta tämä on varmasti joukosta erottuva spagettiwestern.



126. Heat (1995) *****

Muutama vuosi oli kulunut edellisestä katselukerrasta ja yllättävänkin paljon oli jäänyt kohtauksia unholaan tästä. Nyt kun tuntee Mannin tuotannon paremmin niin ehkäpä Heatia arvostaa senkin takia enemmän. Itse koen tämän leffan ikäänkuin kaiken sen kehityksen huipentumana mikä alkoi jo Thiefin myötä vuonna 1981. Siinä välissä olivat toki mainiot Manhunter ja Miami Vice mutta tämän rikosleffan kohdalla Mann todella osui napakymppiin.



Visuaalisesti Heat näyttää kauttaaltaan upealta, etenkin yökohtaukset esim. Los Angelesin kaduilla nostivat fiilikset heti kattoon tälläkin kertaa. Lisäksi Elliot Goldenthalin onnistunut soundtrack syventää tunnelmia erinomaisesti. Myös kaikki toimintakohtaukset on tehty vankalla tyylillä ja taidolla, parhaimpana esimerkkinä tästä lienee pankin ryöstökohtaus joka on edelleen henkeäsalpaavaa katsottavaa. Lisäksi kun kyseisenkin kohtauksen luotisade alkaa niin nuo laukaukset todella jytisevät mallikkaasti. Heatin näyttelijäkaarti on toki laaja ja tasokas, jostain syystä tykkäsin eniten Val Kilmerin suorituksesta tällä kertaa vaikka De Niro ja Pacino ovat myös loistavia pääosissaan. Kaikenkaikkiaan Heat on edelleen viiden tähden leffa minulle, samalla koen sen myös olevan Michael Mannin uran huippukohta.



127. Lord of Illusions (1995) ***

Ihan katsottava kauhufantasia Lord of Illusions on mutta jäin silti kaipaamaan tältä sitä jotakin. Ehkä juoni oli liian yllätyksetön ja erikoistehosteet näyttävät pariin otteeseen hieman vanhentuneilta. Näyttelijöistäkään en löydä ketään jota voisin ylistää kunnolla, Scott Bakulakin on harmaata massaa pääosassaan. Heikkouksistaan huolimatta Lord of Illusionsin katsoo kuitenkin kivuttomasti läpi ja kyllä tästä Barkerin tyylin tunnistaa alta aikayksikön, joten sikäli tämä on kelpo viihdettä.

QCine ( 20.10.2012 23:35)

On tullut aika alkaa paikata W.C.Fieldsin kokoista aukkoa yleissivistyksessä. Miehen keskeinen (koko?) tuotanto on kahdella boksilla, lisäksi liikkeellä on lukuisia suht identtisiä halpajulkaisuja hänen lyhäreistään, joista aloitin. Muttei kyllä minkäännäköisiä Suomi-versioita taida löytyä, eikä telkkarikaan lie Fieldsiä viime aikoina juuri näyttänyt.

It's a Gift on tullut tänä vuonna ja The Bank Dick sekä Never Give a Sucker an Even Break 2009. Mutta tuo ei ehkä ole enää ihan "viime aikoina". Sellainen fiilis noista jäi, että ihan jees mutta melko lyhyinä leffoina ne silti tuntuivat ylipitkiltä. W.C. Fields itsessään on jo hauska hahmo mutta koko elokuvaa ei ihan sillä kanneta.

70- Shear:

Across the 110th Street (Verinen katu) (DVD), Piti kaverille näyttää pyynnöstä kovaa crimea ja tämän valkkasin. Piti kyllä näkemästään. Toimi toki mullekkin, olisko ollu 3 katselu kautta aikain. ****1/2



71- Medford: The Hunting Party (DVD), Brutaali 70's western jossa vastakkain Gene Hackmanin upporikas karjaparoni ja Oliver Reedin herkkä lainsuojaton. Ja naisestahan tässä tapellaan. Ja siitä naisesta puheenollen, Candace Bergen vetää kyllä niin huonosti, että huh huh. Olin pitkään siinä uskossa, että Ali McGrawn rooli Peckinpahin Convoyssa olisi kaikkien aikojen pohjat (siis tunnetun näyttelijän vetämänä studiovetoisessa Hollywood- leffassa) mutta Candace vetäsee tässä kyllä vielä riman alta. Mutta eipä sekään tätä pilaa. Hyvä perusidea, Hackmanin roolittaminen todella maanisen vittumaisen mulkeron rooliin ja todella maanisen vittumaisen mulkeron roolittaminen Frank Carterin roolin on hyviä vetoja. Mistään ei edes huomaa, että Medford oli TV-ohjaaja, kuvaus ja rytmitys on ihan OK. Helposti ****



72- Sollima: Faccia a faccia (Face to Face) (DVD), lämmittelynä sunnuntain Big Gundownille päätin korkata Sollima-spagu-neitsyyden devarilla. Ja olipa kyllä aika taakia settiä. Oikein pisti harmittamaan, että kaikki nämä vuodet on jostain syystä aina tullu Solliman spagut ohitettua kaikesta hehkutuksesta huolimatta. Face to face on ilmeisellä tavalla "message-elokuva", filosofisia pohdintoja hyvän ja pahan suhteellisuudestahan tässä veivataan, mutta se panoraama missä em. puuha tapahtuu on sitten juonen ja kuvaukset tasoilla niin kovaa kamaa, että huh huh. Milian, Volonte ja Berger muodostavat normaalin hyvis-pahis- kaksikon rutiineja kyseenalaistavan kolmion jossa kaikilla kulmilla on hyvää ja pahaa ominaisuutta joiden tasapaino vielä kehittyy elokuvan edetessä. Morriconen teemassa oli muuten aika paljon Fistfull of Dynamiten teemaa muistuttava melodiakulku... *****



73- Sollima: La resa dei conti (The Big Gundown) (Leffassa), Facciaa varhaisempi länkkäri pääsikin jo esittelyssä oikeaan kontekstiinsa kun itse Sir Christopher Frayling kävi uuden restauraation alustamassa. Big Gundown on Facciaa suoraviivaisempi ja perinteisempi, mutta message- puolella kuitenkin aika kunnianhimoinen sekin, tällä kertaa moraalista pulmaa aiheutuu lain tulkitsemisen suhteellisuudesta ja henkilökohtaisista moraalisista valinnoista sen suhteen. Hienosti oli tämä restauroitu kun ottaa huomioon, että Techniscope oli teknisesti aika rajoittunut formaatti, ja spagut vielä usein kuvattiin nopeaan tahtiin, eli lopputulos oli sellanen aiheeseen sopivan karhea. Lee Van Cleef on hyvä, itse asiassa tosi hyvä (vaikka esityksen italiankieli vähän häiritsikin) mutta kyllä tämä oli Milianin show. Magnifico! ****



74- Brenon: The Spanish Dancer (Leffassa), Historiallinen Espanjan hoviin sijoittuva draamakomedia ei sitten ollutkaan kaiken festivaalihypetyksen arvoinen. Tuttuja mykkis-eksoottisia kaavoja toisteleva juonitteluseikkis ei oikein jaksanut kantaa etenkään keskivaiheella. Alku ja loppu olivat mainioita ja toki tässä oli vanhan hyvän ajan charmia. Plussaa vielä Pola Negrin ja Wallace Beery suorituksista, iso miikka ohjaaja Brenonille, jonka kamera vaan seisoo nurkassa ja tallentaa. Ei näin. Säestyksen Spanish Danceriin soitteli aina loistava Stephen Horne aseinaan flyygeli, huilu, hanuri ja kantele. Hornen säestykset ovat kyllä aina jo itsellään pääsylipun väärti. **

David Cronenberg:

Cosmopolis (2012) **



Filmattua kirjallisuutta ja aika turhaa sellaista. Pattinson selvästi mietti koko ajan että mitä v****a nämä vuorosanat oikein tarkoittavat.



Rajamouli: Eega (2012) ***½



Tyyppi syntyy uudestaan kärpäsenä ja kostaa murhaajalleen. Kärpästoimintaelokuvien ehdotonta eliittiä.



Ridley Scott: Prometheus (2012) ***



Suuret kysymykset jäivät vaille vastauksia ja varmaan hyvä niin, ettei elämän mysteeriä spoilata kokonaan.



Abbas Kiarostami: Kirsikan maku (1997) ***



Opettavainen yhden asian elokuva mutta olihan tässä pointtinsa.



Claude Sautet: Vincent, Francois, Paul... et les autres (1974)***½



Koko ajan poltetaan tupakkaa, juodaan viiniä ja keskustellaan: hyvä meno.

390.

David Lean: Doctor Zhivago (1965)

Pitkälti päälle kolmetuntinen eeppinen möhkäle, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen pyörteisiin. Rooleihin on kiinnitetty todellinen tähtisikermä ja tunteet tyrskyävät siinä missä politiikkakin, mutta kaikesta kankeudestaan huolimatta elokuvassa on myös sitä jotain. Vaikka päälle kolmituntisena se on selvästi liian pitkä.



Elokuva on alusta loppuun saakka yksi suuri Omar Sharif ‑show, mutta erityismaininnan ansaitsevat myös Klaus Kinski sekä Alec Guinness pienistä rooleistaan. Sota on helvettiä ja sisällissota on vielä satakertaisesti hirvittävämpää, fakta jonka Doctor Zhivago tekee erittäin selväksi, vaikkakin 60-luvun rajoittein. Lisäpinnat vielä Maurice Jarren musiikeista, eeppinen massiivisuus ja siro kauneus ovat vaikeita asioita yhdistää.



391. Michel Gondry: The Green Hornet (2011)

Tämä elokuva oli juuri niin typerä, älytön ja lapsellinen kuin mitä odotinkin. Eli juuri sitä mitä odotinkin, kun lähdin tätä alennuslaarin herkkua katsomaan. Pahisten runsaat, ja hetkittäin myös erittäin mielikuvituksekkaat, kuolemat toivat paljon hupia flunssapäivän pärskeeseen kohtisohvalla.



392. Jean Renoir: La bête humaine (1938)

Tästä Renoirin huippukauden työstä film noir ‑ketjussa.



393. Krzysztof Kieslowski: Krótki film o milosci / A Short Film About Love (1988)

Myös tämä rahdun vaille puolitoistatuntinen elokuva oli alkujaan osa Kymmenestä käskystä. Laajennettu laitos valottaa enemmän toivottomasti rakastuneen Tomekin taustoja ja vaikutteita, sekä vähemmässä määrin myös mutkikkaan Magdan persoonaa.



Elokuvan ydinkysymys kuuluu: onko todellista rakkautta olemassa, vai onko kyseessä vain fyysinen reaktio – alkukantainen lisääntymisvietti? Elokuvan alussa Tomek ja Magda ovat tahoillaan asiasta selvästi täysin eri mieltä, mutta elokuvan edetessä tilanne muuntuu kun tirkistelijästä tulee osa suurta kiertoa. Mutta voiko yksipuolinen ja sokea rakkaus kantaa loppuun saakka?



Kieslowski oli melkoinen henkilöohjaaja ja tässä vähäeleisessä tarinassa tuo taito on äärimmäisen tärkeä. Seuraamme henkilöitä heidän pienissä arkiaskareissaan, heidän omissa kodeissaan ja tiloissaan. Ote on kaikessa luonnollisuudessaan paikoin lähes dokumentaarinen, mikä vain korostaa tarinan – ja rakkauden – yksinkertaista arkisuutta. Luottosäveltäjä Zbigniew Preisnerin luoma teema, jota käytettiin koko Kymmenessä käskyssä, istuu tähän tarinaan ehkä parhaiten.



394. Stanley Kramer: Judgment at Nuremberg (1961)

Neljätoista vuotta aiemmin käydyn oikeudenkäynnin fiktiivinen mukaelma, jossa Hitlerin aikaisten saksalaisten tuomareiden syyllisyyttä ratkotaan. Onko tuomari yksilönä syyllinen hirmutekoihin, joita diktatuurin aikana on tehty ja hyväksytetty? Koko elokuva pyörii pitkälti lähinnä oikeussalissa, vaikka ulkopuolellakin käydään aina silloin tällöin.



Kolmituntinen elokuva tällaisesta aiheesta voisi olla tuhottoman pitkästyttävä, vaikka aihe onkin edelleen tärkeä ja arka. Tarina jää joissain kohdin kieltämättä polkemaan paikoilleen, mutta leffan pelastajaksi nousee uaseammin kuin kerran Maximilian Schell, joka puolustusasianajajan roolissa loistaa hävityksi tuomitun jutun kiivaana puolestapuhujana. Saksasta aikoinaan lähtenyt ja siellä myöhemmin petturiksikin leimattu Marlene Dietrich tekee vakaata työtä ja hauskaa oli myös nähdä nuori William Shatner viisi vuotta ennen Star Trekin aikaa.



Mielenkiintoinen ajankuva syyllisyydestä ja massojen kyvystä olla näkemättä asioita jotka tapahtuvat kaikkien silmien alla. Ironista kuinka amerikkalaiset ovat itse viime aikoina päätyneet lähes samaan pisteeseen natsien kanssa näytösoikeudenkäynneissään 'vihollistaistelijoita' vastaan. Vain suojellessaan maataan, kuten tapana on...



395. Tom Tykwer: Lola rennt / Run Lola Run (1998)

Mitä jos olisikin käynyt niin tai noin? Mitä jos olisin kääntynyt vasemmalle enkä oikealla? Mitä jos en olisikaan törmännyt tuohon tyyppiin? Lola juoksee halki Berliinin tässä hauskassa ja räiskyvässä elokuvassa, jossa lukemattomat mahdollisuudet risteävät toistensa kanssa. Aika ärsyttävät ysäri musiikit, mutten ihan mukiinmenevä leffa.



396. Lambert Hillyer: The Invisible Ray (1936)

Tästä elokuvasta Bela Lugosin omassa ketjussa.



397. Terence Young: Thunderball (1965)

Thunderball on moisen merkkipaalun arvoinen, onhan kyseessä kaikkien aikojen parhain Bond-elokuva ainakin tällä hetkellä, enkä usko että se tulee koskaan tippumaan kärkikolmikon tuolle puolen.



398. Wei Lo: Tang shan da xiong / The Big Boss (1971)

Bruce Leen parempiin elokuviin luettava tarina, jossa huumekauppiaat saavat tuta kun duunarit pistävät läskin tummumaan. Viimeksi nappulana nähty leffa oli jäänyt takaraivoon kummittelemaan legendaarisena kokemuksena ja nyt, vuosia myöhemmin nähtynä, tämä oli edelleen ihan hauska ja toimiva paketti. Tällä kertaa tosin Pink Floydin musiikin käyttö hieman hämmensi – mahdoinko edes tietää viimeksi mikä Pink Floyd On...

MiR ( 22.10.2012 22:25)

393. Krzysztof Kieslowski: Krótki film o milosci / A Short Film About Love (1988)

Elokuvan ydinkysymys kuuluu: onko todellista rakkautta olemassa, vai onko kyseessä vain fyysinen reaktio – alkukantainen lisääntymisvietti? Elokuvan alussa Tomek ja Magda ovat tahoillaan asiasta selvästi täysin eri mieltä, mutta elokuvan edetessä tilanne muuntuu kun tirkistelijästä tulee osa suurta kiertoa. Mutta voiko yksipuolinen ja sokea rakkaus kantaa loppuun saakka?

Tietenkin mikä tahansa elokuvakokemus on kaikille henkilökohtainen, mutta pakko tässä tapauksessa kommentoida, että uskon tämän elokuvan rivienvälien tykittävän ihan erityisellä vimmalla etenkin yksineläjille, tai heille, joilla on muuten kokemusta yksinäisyydestä tai eristäytyneisyydestä. Itse istuin hiljaa paikallani noin kymmenen minuuttia suht katatonisessa tilassa tämän elokuvan katsomisen jälkeen. Sitähän se kaikki on, rakkautta rakkautta vain?

Netflix

Vihan Päivä-Lambert 2,0/5,0

Ihan mielenkiintoinen, erilainen

Direct Contact 2,5/5,0

Dolpan parempia, ihan kiva moottoripyörä kaahauskohtaus, jossain bulgariassa. Leveät kadut missäköhän filmattu?

Ninja (2009) 3,0/5,0

Ninjat toimivat lähestulkoon aina. Onkohan Ninja buumi tältä erää loppunut?

DVD

Night Errant- Jimmy Wang Yu 3,5/5,0

Lopputappelut korvaa keskivaihteen laahaavuuden, mielenkiintoisia kuvauspaikkoja, ääniraita on mielenkiintoisen psykedeelinen.

96.

Niko –Lentäjän poika (dvd) ** Ihan sujuvaa animaatiota, mutta hiukka jokin tökkii – esikuvat on ilmeiset, mutta ihan ei ylletä niiden tasolle oikein millään osa-alueella. Juonellisesti välillä vähän hämmentävä, ”tapasin isäsi kerran, eipä ole sen jälkeen näkynyt”.



97. Violence in Women’s Prison (dvd) ** Laura Gemser on toki hot, mutta on tämän eväät muuten aika vähissä. Sleazyilyä on kyllä reilusti, mutta tylsyys iskee silti. 1.40 on liikaa mittaa tällaiselle.



98. Stepfather (2009) (tv) * On sellainen kutina että joskus skidinä olen katsonut sen alkuperäisen ja pelännyt ihan helvetisti. Tämä sen sijaan oli harvinaisen kädetön viritelmä. Ei minkäänlaista uhkan tuntua, tunnelmaa tai jännitystä, samoja kliseitä vain kuin miljoonassa muussakin vastaavassa. Jos se paha tyyppi tippuu katon reunalta, niin kannattaako mennä kurkkimaan perään? NO EI! IMDB paljastaa että tämän on ohjannut sama tyyppi kuin sysipaskan Prom Night- remaken, mikä selittääkin paljon.



99. Prom Night *** Tuosta pääsi hyvällä aasinsillalla tarkastamaan originaalin Prom Nightin, joka osoittautuikin ihan oivaksi kasari-slasheriksi, vähän ehkä kiltiksi ja hitaaksi tosin. Mutta plussaa Curtisista ja Nielsenistä, joka jää tosin turhan pieneen rooliin. Murhaajaakaan en onnistunut arvaamaan, vaikka olisi pitänyt.

Joseph Losey :

Secret Ceremony (1968) ***

Psykodraama kahdesta naisesta joista toiselta on kuollut tytär ja toiselta äiti. Naisten välinen ikäero on juuri sopiva ja nuorempi nainen änkeää käytännössä väkisin itsensä vanhemman naisen "tyttäreksi". Molemmilla on selvästi henkisiä ongelmia. Unenomainen ja psykologinen tutkielma ihmismielen koukeroista. Vahvat naisroolit Elizabeth Taylorilta ja Mia Farrowilta, sekä myös hieno sivurooli Robert Mitchumilta. Kokonaisuus jättää kuitenkin hieman etäännyttävän vaikutelman joten ei noussut silmissäni ihan sinne asti mihin potentiaalia olisi varmasti ollut.



Woody Allen : Sleeper (1973) ***

Alkuaikojen Allenia elokuvassa joka yhdistelee slapstickiä ja Allenilta tuttua kuivaa huumoria ja neuroottisen pääosaroolin. Allenin esittämä Miles Monroe kävi v. 1973 lääkärillä ja standarditoimenpiteeksi luultu keissi menikin mönkään ja Monroe kuoli, mutta syväjäädytettiin omaisten toivomuksesta. Miles herätetään henkiin sata vuotta myöhemmin kehittyneen teknologian ansiosta ja silloin elelläänkin varsin erilaisessa yhteiskuntajärjestelmässä. Seuraa klassinen pakoretki jonka alkumetreillä mukaan tarttuu Keatonin esittämä kaunis nainen.

Sleeper ei yllä Allenin parhaitten tasolle mutta etenkin alku on hyvinkin viihdyttävä. Lisäksi tulevaisuuden lavasteet ovat hulppeat. Erityisesti nauratti tulevaisuuden erikoisjoukkojen sinkoyksikön toilailut. Loppua kohti elokuva alkaa rakoilla ja vitsi ei täysin kanna elokuvan mittaa mutta onhan tämä silti hauskaa viihdettä.

Leffatykitys jatkuu:

076. Bruce Robinson: Withnail & I (1987) 9/10

Toimii kuin häkä.



077. Peter Lord, Jeff Newitt: The Pirates! In an Adventure with Scientists (2012) 6/10

Ilmankos Pirates ei ollut yhtä hyvä kuin edellinen näkemäni Nick Parkin animaatioelokuva Kanin Kirous, sillä eihän tää edes ole Nick Parkin animaatioelokuva. No hieman samaa välillä kuivakan brittihenkistä ja joviaalia menoa tämäkin on, tosin vauhdikkaammassa muodossa, kuin omat Parkin tekeleet, muttei yhtä nerokasta ja hurmaavaa. Eikä merirosvoaiheesta millään saada kaikkea potentiaalia irti. Stop-motion animaatio on maukkaimmillaan huikeaa katsottavaa.

399.

John Huston: Key Largo (1948)

Tästä jostain syystä Myrskyvaroitus ‑nimellä suomennetusta klassikosta film noir ‑ketjussa.



400. Norman Jewison: Rollerball (1975)

Vuoden neljässadas katsottu elokuva. Tällä leffalla on pian ikää neljä täyttä vuosikymmentä, mutta silti se on edelleen monin tavoin freesi ja ajankohtainen. Toki ajan hammas on jäytänyt joitain kohtia tässä dystopia/sci-fi-draamassa, mutta ydin, se mikä merkitsee, on edelleen terässä. Kaukaisen tulevaisuuden (eli tässä tapauksessa vuoden 2018) maailmassa ei ole enää valtioita. Firmat ovat ottaneet vallan tilanteessa, jossa kukaan ei enää juuri välitä, tunne tai ajattele mitään muuta kuin nautintoja ja tätä hetkeä.



Turruttaakseen massoja firmat ovat luoneet pelin – modernien aikojen gladiaattoreiden areenan, jossa veri saa virrata vapaasti ja kaikki ovat onnellisia. Kaikki. Okei, näin luettuna tämä tuntuu varmasti aika juustoiselta tapaukselta, mutta tässä elokuvassa on sitä jotain, johon törmää enää harvoin uusissa leffoissa. James Caan vetää pääosansa 'vääristä asioista' yhä enemmän ja enemmän kiinnostuvana huippupelaajana hienosti.



401. György Pálfi: Taxidermia (2006)

Nyt mennään sinne syvään päätyyn – ja syvälle. Unkarilainen kokeellinen elokuva ei ole ollut kovinkaan tuttua kenttää aiemmin, joten Pálfin työ pääsi yllättämään täysin. Seksuaalinen mielipuolisuus ja höyrypäiset kuvaelmat, sekä kolme eri sukupolvea, joita yhdistää sekopäisyys ja äärimmäiseen brutaalit näyt. Elokuva näyttää elämän sairaimpia laitoja tavalla, joka jättää hiljaiseksi ja saa ihmettelemään minkä ihmeen takia koko elokuvaa katsoo. Mutta silti sitä katsoo aina vain eteenpäin, katsomisen jälkeen tuli kuitenkin jostain syystä sellainen olo, että nyt pitäisi käydä suihkussa.



402. Matthew Vaughn: Kick-Ass (2010)

Leffa tuli nähtyä toistamiseen, tällä kertaa sini-säteeltä, ja hauska leffahan tämä on. Itse nappulana supersankarisarjiksia tankanneena leffan maailmaan oli helppo sukeltaa ja hyperaktiivinen seikkailun tiimellyksessä oli paljon tuttuja juttuja. Jatko-osaa odotellessa.



403. Stan Brakhage: Desistfilm (1954)

Tutustuminen Stan Brakhagen tuotantoon käynnistyi tämän varhaisen lyhytelokuvan avulla. Mustavalkoinen äänielokuva sijoittuu pitkälti yhteen huoneeseen ja ääniraidan tarkoitus on nähtävästi vain raastaan korvia mahdollisimman paljon. Bileet, käynnistyvä parisuhde, mustasukkaisuutta ja humalaista heilumista. Eväät eivät ole ihmeelliset, mutta jokin tässä saa kaiken toimimaan.



404. Stan Brakhage: Dog Star Man: Prelude, 1 – 4 (1961 – 1964)

Sanalla sanoen outo tunnin ja viidentoista minuutin kokonaisuus kokeellista mykkäelokuvaa. Preluden sarjatulileikkaus viskoo silmille kuvien virtaa, jossa luonto, aurinko ja muutama ihminen sulautuvat yhdeksi ja samaksi sumeaksi massaksi. Ensimmäisessä osassa Brakhage ponnistelee puolen tunnin ajan lumista rinnettä ylös kirves olallaan ja koira seuranaan. Välillä näemme kehon sisään (?), kun veri virtaa ja sydän/elimet sykkivät. Nytkin tuntuu siltä että itse kuvat eivät ole niinkään merkityksellisiä kuin se rytmi, jota Brakhage hakee.



Ensimmäiseen kahteen osaan kuluu lähes 56 minuuttia ajasta, joten osat kaksi, kolme ja neljä ovat näihin verrattuina erittäin lyhyitä. Noin seitsemän minuutin mittaiset pätkät kierrättävät paljon aiemmissa osissa nähtyä materiaalia, eivätkä oikein anna mitään uutta. Vauva oli ihan mielenkiintoinen juttu siellä seassa, mutta muuten... Pidetäänköhän tästä vain sen takia, että kukaan ei pysty tajuamaan mistä tässä on oikein kyse? Ilmassa on kevyttä tekotaiteellisuuden tuntua.



405. Rob Marshall: Memoirs of a Geisha (2005)

Kolme Oscariakin itselleen haalinut historiallienn draama-möhkäle, jonka katsomista olen syystä tai toisesta lykännyt aina eteenpäin. Vuosi on kuitenkin kääntymässä loppua kohden, joten jo yksistään DVD-painonhallinallisista syistä oli aika tarttua Geishaa kimonosta...



Lähes kaksi ja puoli tuntia myöhemmin täytyy todeta, että onhan tämä komeasti tehty ja kaikki tarvittava on periaatteessa paikallaan, mutta haiseehan tässä samalla aika suoraan sellainen "nyt haetaan pokaaleja" ote, joka haittasi ainakin nyt katsomista. Visuaalisesti hienoja kohtauksia ja tarinahan on yhtä nyyhkyä. No, tulihan tämä nyt ainakin kerran katsottua.



406. Paul Lynch: Prom Night (1980)

Tästä Leslie Nielsen & Jamie Lee Curtis yhteistyöstä kauhuelokuvasarjat ketjussa.

Halloween-meiningeissä on menty nyt:

128. Suspiria (1977) ****½

Vaikuttava kauhuelokuva, ei kai tässä muuta voi näin alkuun mainita. Heti alkusekunneista lähtien katsoja on Argenton otteessa, kuumottava tunnelma on hyvin yllä läpi elokuvan eikä se paljoa lähde rakoilemaan missään vaiheessa. Näyttelijät onnistuvat myös kantamaan oman kortensa kekoon hienosti, parhaiten mieleen jäi Alida Vallin erinomainen rooli Miss Tannerina. Jo Vallin pelkkä läsnäolo ja ilmeet kohtauksissa loivat tietynlaista painostavaa tunnelmaa. Visuaalisesti Argento on tässä aivan omalla tasollaan ja jokaiseen kohtaukseen on kyllä panostettu paljon tällä osa-alueella. Suspiria ei olisi myöskään niin päräyttävä kokemus ilman Goblinin toteuttamaa loisteliasta ja painajaismaisen tunnelman luovaa soundtrackia. Tuo yksinkertainen mutta silti niin toimiva päämelodia jää katsojan kuin katsojan mieleen, aivan kuten koko elokuvakin.



129. Black Sabbath (1963) ****

Mukavaa kauhuviihdettä pimeään syysiltaan tarjoaa kyllä Black Sabbathin kolme tarinaa. Tuntui että nämä kauhutarinat paranivat mitä pidemmälle mentiin, eli ensimmäinen tarina oli hyvää lämmittelyä ja toinen vampyyritarina iski jo varsin hyvin. Tässä kohtaa Bava osuu visuaalisesti asian ytimeen ja kakkostarina on sikälikin hienoa ja tunnelmallista katseltavaa. Kaiken lisäksi Boris Karloff on kuin luotu toisen tarinan päärooliin. Viimeisen osan aikana löylyä lisätään ja Bava tarjoilee tässä oikein kuumottavan ja tunnelmaa täynnä olevan tarinan. Tässä osassa on myös monia visuaalisesti hyytävän hienoja kohtauksia, propsit niistä.



130. The Beyond (1981) ***½

Ihan hyvää ja tyylikästä zombi-mättöä Fulcilta. Erikoismaininnan ansaitsevat parhaimmillaan hyytävän näköiset erikoistehosteet ja monet limaiset zombit näyttivät kieltämättä hyviltä. Visuaalisesti ollaan ihan hyvällä tasolla, esim. loppukohtaus ansaitsee kyllä tällä osa-alueella propsit ilman muuta. Ehkä The Beyond olisi voinut olla itselleni hieman kovempi kokemus jos päähahmoihin olisi saatu enemmän syvyyttä, nyt oikeastaan jokainen hahmo jää vähän pinnalliseksi. Pienistä heikkouksistaankin huolimatta tämä oli kyllä viihdyttävä leffa, siitä ei pääse mihinkään.



131. Phenomena (1985) ***½

Leffan alkupuolisko lupaili parempaakin settiä mutta hyvän alun jälkeen tässä ilmenee tyhjäkäyntiä mikä hieman laskee kyllä arvosanaa. Phenomenan yleisidea on kyllä mielenkiintoinen ja Argenton otteen huomaa ohjaajan paikalla alta aikayksikön eli vaikka kokonaisuus ei välttämättä olekaan ihan timanttinen niin joukossa on tarpeeksi visuaalisesti hienoja kohtauksia. Myös soundtrack toimii vaikka se tuntuukin sekavalta aluksi, lopulta kuitenkin diggailin esim. Iron Maidenin Flash of the Bladesta vaikka toisaalta Motörheadin Locomotive ei ihan niin hyvin napannutkaan. Annetaan vielä propsit herttaiselle Jennifer Connellylle ja kokeneempaa näyttelijäkaartia edustaneelle Donald Pleasencelle.

MiR ( 28.10.2012 17:59)

Pidetäänköhän tästä vain sen takia, että kukaan ei pysty tajuamaan mistä tässä on oikein kyse? Ilmassa on kevyttä tekotaiteellisuuden tuntua.

Ei niinkään se mistä leffassa on "kyse" vaan mitä siinä itse näkee. Brakhagen teokset toimivat aika hienosti kun ei mieti turhia vaan antautuu vapaiden assosiaatioiden valtaan ja on sellaisenaan suht. uniikkia elokuvaa ja avant-gardeksi hyvinkin viihdyttävää ja muutenkin kaunista katseltavaa. Tekotaiteelliseksi en itse sanoisi (ärsyttävän paljon levitelty sana internetissä muutenkin), suurin osa Brakhagen leffoista vaikuttaa aika vilpittömiltä ja henkilökohtaisilta, tietenkin myöhemmin tarkasteltuna osa on juuri sellaista mitä jotkut taideopiskelijat yrittävät huonosti kopioida ja/tai vain tylsiä kokeiluja.