Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

031.

Norman Taurog: Rhythm on the Range (1936)

Omalla hauskalla tavallaan puolivillainen musikaali komedia, joka rakentuu puhtaasti Bing Crosbyn varaan. Elokuva tosin pihtaa suurta tähteään hiukan, sillä vanha kunnon Bing (joka tuohon aikaan ei ollut vielä kovinkaan vanha) pääsee laulamaan ensi kerran vasta 16 minuutin kohdilla.



032. Victor Schertzinger: Rhythm on the River (1940)

Bing Crosby esittää tällä kertaa muusansa menettäneen muusikon haamukirjoittajaa, jonka taskusta löytyy aina uusi sävel kulloiseenkin tarpeeseen. Kuinka ollakaan mukaan kuvaan tulee kaunis nainen ja – voila! Taas mennään. Crosbyn elokuvien tapaan musiikkinumeroita on luvassa tiuhaan tahtiin, kun saippaulta tuoksahtavat ihmissuhteet lyövät kipinää.



033. Federico Fellini: Juliet of the Spirits / Giulietta degli spiriti (1965)

Fellinin ensimmäisestä värielokuvasta enemmän ohjaajan omassa ketjussa.



034. Kenneth Anger: The Man We Want to Hang (2002)

Yllättävän mitäänsanomaton lyhäri mieheltä, joka loi sentään Rabbit's Moonin ja Scorpio Risingin kaltaisia teoksia.



Tämä on oikeastaan vain slide-show, jossa näytetään Aleister Crowleyn piirroksia ja maalauksia klassisen musiikin soidessa taustalla. Okei, kuvista napataan välillä mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta toki aiheesta olisi saanut enemmänkin irti. Lievästi kiinnostavaa mutta samalla hiukan tylsää.



035. John Hughes: Weird Science (1985)

Pöhkö, nörtti, typerä – ja silti niin loistava kasarikomedia. John Hughes kirjoitti kässärin kuuleman mukaan kahdessa päivässä ja se myös näkyy. No olihan tämä ihan hauska nähdä taas +20 vuoden jälkeen uudestaan.

[font=arial, helvetica, sans-serif][color="#000000"]13.

Keoma (dvd) ***½ Oikeastaan tässä kaikki on melkein kohdallaan, on mysteerinen sankari, paha maanomistaja ja vielä juonittelevat, pahantahtoiset velipuolet. Ja kaunis nainen pulassa. Mutta Castellarin mukaan kässäriä työstettiin päivittäin kuvausten mukana ja se kyllä näkyy: välillä harhaillaan siellä täällä, välillä kohtaukset on aika irrallisia eikä juoni nyt ihan koherenteimmasta päästä ole. Silti, Neron Keoma on hieno hahmo lännen hiljaisten sankareiden joukkoon (vaikka hänen osaltaan mysteeriä avataankin varsin paljon). Kohtuullisen väkivaltaista menoa, joskin loputtomat hidastukset ja dramaattiset kuolinlennähdykset alkavat jo loppua kohti rasittaa. Laulut ovat ihan hienoja, kunnes aloin kuunnella sanoja ja tuli mieleen Pythoneiden Holy Grail. Ei ihan klassikkoainesta, mutta oikein hyvä.[/font]

[font=arial, helvetica, sans-serif] [/font]

[font=arial, helvetica, sans-serif][color="#000000"]14. Social Network (bd) **** Pitkään olin sitä mieltä että ei kiinnosta Facebook-elokuva, mutta loputtomien kehujen paineessa annoin lopulta periksi. Ja olihan tää hyvä, ei siinä mitään. Ehkä vähän lisädramatiikkaa loppuun, niin olisi ihan huippu, nyt loppu jotenkin vaan lässähtää. Tietty, tositarina (tai versio totuudesta), loppu on sellainen kuin se on. Eisenberg on todella mainio pääroolissa. Ihmeellisesti kyllä jotenkin nyt arvostan koko Facebookkia vähän enemmän. [/font]

[font=arial, helvetica, sans-serif] [/font]

[font=arial, helvetica, sans-serif][color="#000000"]15. The Beyond (dvd) **** Varmasti oli paras näistä italo-zombileffoista, mitä olen nähnyt. Sääli että muutamat typeryydet ja parissa kohtaa ei-niin-hyvin-vanhentuneet efektit laimentavat tehoja. Mutta yleistunnelmaltaan tosi vahva ja hyvällä tavalla mystinen. Loppu on todella hieno, ehkä yksi parhaista kauhuelokuvalopuista all-time. [/font]

[font=arial, helvetica, sans-serif] [/font]

[font=arial, helvetica, sans-serif][color="#000000"]16. The Gathering (dvd) *½ Christina Ricci saattaa olla ainut motiivi tätä katsoa... no periaatteessa ideahan on aika hyvä ihmisistä jotka aina löytyvät katastrofien tai onnettomuuksien yleisöstä. Mutta eikö aiheesta ole tehty toinenkin leffa? Tai X-files jakso tms.? Oli miten oli, tämä on kuitenkin kovin tylsä ja epäkiinnostava haahuilu, jossa ei jännittäviä elementtejä ole kyllä yhtään. [/font]

[font=arial, helvetica, sans-serif] [/font]

[font=arial, helvetica, sans-serif][color="#000000"]17. Woods (tv) *** Etelä-Saimaan sanomat hehkutti tämän kulkevan Carrien ja Suspirian jalanjäljissä, joten pakkohan se oli yrittää jaksaa katsoa. Harmillisesti torkahtelin loppua kohden, mutta näkemäni perusteella varsin mukava ja perinteitä kunnioittava tyttökoulukauhuilu. Täytyy ottaa joskus pirteämpänä uusiksi.[/font]

13.

And God Said To Cain (1970) ***

Klaus Kinskin tähdittämä spagettiwestern 70-luvun kynnykseltä omaa kaikki perinteisen spagu-kostotarinan elementit ja Antonio Margheriti pyrkii luomaan tarinaan lisää synkkyyttä parhaansa mukaan (kirkonkellot soivat, varikset raakkuvat ja myrsky iskee pikkukylään). Nämä elementit tuovat hieman uutta eloa niin monta kertaa käytettyyn juonikuvioon. Puolivälin suvantovaihe pistää elokuvan junnaamaan paikoillaan ja se laskee arvosanaa, vaikka toisaalta alkupuolella Kinskin ja hyvän visuaalisen visuaalisen ilmeen avulla saadaankin muutamia hienoja kohtauksia aikaiseksi. Aikalailla keskiverto spagettiwestern jonka synkähköstä fiiliksestä tulee plussaa.



14. If You Meet Sartana, Pray for Your Death (1968) ***

Spagettiwestern ‑viikko jatkui Sartanan seikkailuiden parissa. Eipä tämä genren ystäville mitään uutta tai mullistavaa tarjoa, mutta on tämä keskivertoa parempaa menoa silti. Plussaa tulee siitä ettei useissa kohtauksissa ruutia säästellä turhaan, myös huumoria on sopivasti kehissä ja kyllähän Sartana on hahmona cool. Toisaalta Klaus Kinskin läsnäoloa pahiksena olisi voitu hyödyntä paljon paremmin, nyt kun katsoja hädintuskin edes huomaa että Kinski on kehissä (vrt. And God Said to Cain). Myös musiikkipuoli jää auttamatta laimeaksi hyvää teemamusiikkia lukuunottamatta, monista kohtauksista olisi saatu enemmän paremmalla ohjauksella.



15. Massacre Time (1966) ***½

Olihan Massacre Time pakko katsoa kun ohjaajan pallilla istuu Lucio Fulci ja itse Franco Nerokin on kehissä. Melko hitaasti käynnistyvä leffa tarjoaa puolenvälin jälkeen yhä enemmän hyvää viihdettä ja dramaattisia käänteitä, ja tällöin genren ystävä ei voi kuin rentoutua ja nauttia menosta. Tykkäsin tyylistä millä dramaattisia käänteitä tarinaan tulee aivan odottamatta, eikä luotejakaan loppupuolella säästellä. Sergio Endrigon esittämä upea teemabiisi A Man Alone soitetaan useasti eri tyyleillä läpi, mutta mikäs noin hienoa biisiä kun kuunnellessa. Olisin ehkä muuten antanut kolme tähteä mutta kerrassaan mahtavasta loppukohtauksesta irtoaa vielä ylimääräinen puolikas, tässä oli pilkahduksia genren kärkipään leffoista vaikka puutteitakin on.

21. Truck Turner (Jonathan Kaplan, 1974)

Erittäin kovaa vittuilu-blaxploitaatiota. Bläkkärit ‑ketjussa tulikin jo avauduttua tästä tarkemmin.



22. Split Second (Tony Maylam, 1992)

Rutger Hauer, kyberpunkilta haiskahtava "lähitulevaisuus", mystinen sarjamurhaaja irti, levotonta kovisteluläppää: loputuloksena puhdasta hauskanpitoa. Tässäpä varsin tyylipuhdas B-rymistely. Asenne ja ylilyönnit korvaavat sen minkä juonessa menetetään, ja nyt on Hauer elementissään – hienovaraisuus helvettiin räjäytettynä ja silkkana yrmyilijänä ja OTT sekopäänä ensi minuuteista aina hamaan loppuun asti. En muistanutkaan että tämä oli näin hupaisa ja miellyttävä tapaus, Suomi-narulta katsomisesta kun on vierähtänyt melkoinen tovi. Saksa-DVD osoittautui huokean hintansa arvoiseksi enemmän kuin hyvin.



23. Repo Man (Alex Cox, 1984)

Ensikatselu, eli yksi sivistyksen aukko paikattu. Nautittava poikkitaiteellinen maila perinteisen kerronann selkään, hyvässä ja pahassa. Leffan omassa ketjussa tulikin jo tilitettyä.



24. The Fastest Sword (Pan Lei, 1968)

Napakka yllättäjä. Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa tuli selostettua jo.



25. It Came from Beneath the Sea (Robert Gordon, 1955)

Yhteistyö on voimaa, kun säteilyä saanut vähän helvetin iso sushilautanen alkaa hakea epätoivoissaan evästä ihmiskunnasta. Idea hiton isosta mustekalasta on lähtökohdiltaan niljakkaan kiintoisa, mutta lopputulos on 50-luvun scifi-kauhuilua tylsemmästä päästä. Vaikka pienehkössä budjetissa liikutaan, ollaan silti kaukana Ed Wood ‑tuotantoarvoissa ja ‑ideoissa, hyvässä ja pahassa. Hyvässä siksi, että leffa sisältää koko rahalla Harryhausenin hienoa animaatiotyötä. Pahassa siksi, ettei mitään hirveän kiinnostavaa huonoilua ole päässyt mukaan ilahduttamaan: käsiksen ideat ovat muuten paskoja ja puisevia. Herra Woodista muistuttaa myös ikävästi tarinaa suoltava kertojanääni täysin tarpeettomana ja naurettavana vetona. Ei tämä kuitenkaan katselukelvoton ole, lyhyt pituus ja jo mainitut animaatiot auttoivat jaksamaan.



26. Day of the Dead (George A. Romero, 1985)

Tuli tämäkin usuittua pitkästä aikaa muistilokeroihin.

Alkuperäisen Romeron zombitrilogian päättäjä on kolmikosta se heikoin – tarkoittaen että se ei saa kymppiä, vaan pikemminkin kasin tai ysin, vähän katselupäivästä riippuen. Tarina on loogista jatkumoa kahden aiemman tapahtumille, vaikka kuvataankin taas ihan eri porukkaa. Hätäisesti kasaan kursittu kaksijakoinen, USA:n hallituksen leivisä oleva porukka armeijan henkilöstö ja tiedemiehiä on kärrätty johonkin 50-luvun aikaiseen ydinpelotesuojaan etsimään ratkaisua zombiongelmaan.

Miljöö ja henkilöiden väliset jännitteet ovat roiskeisten, todella näyttävien Savinin efektien ohella se elokuvan toimivin anti. Porukan sisäiset suhteet ovat lievästi sanoen tulehtuneet, stressi syö joka jamppaa, psykoottiset luonteenpiirteet ja vaivoin pidätetty väkivalta ovat koko ajan läsnä ja olosuhteet todella sietämättömät. Kun paska osuu lopulta kunnolla tuulettimeen, ei kestä kauaa kun kaikki on riekaleina – kirjaimellisesti.

Heikoimmat puolet ovat tarinassa olevat aukot ja epäloogisuudet; esimerkiksi kaikesta saa sen kuvan, että sakki on ollut maan alla todella kauan, mutta silti puolivälin paikkeilla koko touhun keskushenkilö, naistohtori, käy ensimmäistä kertaa visiitillä pilotin ja radistin osassa kompleksia. Samoin ennen helvetin lopullista repeämistä esitetyt tapahtumat kaivoskuiluihin pakenemisineen ja pilotin karkaamisineen ovat jollakin tapaa hätäisesti kirjoitetun ja keksityn makuisia. Näyttelijät hoitavat pääasiassa hommansa säällisesti kotiin, parhaissa naamoissa on itse asiassa parempi hehku päällä kuin Dawn of the Deadin protagonisteissa, mutta välistä teot ovat enemmän mekaanisen tuntuisia "tehdään näin jotta edetään tarinassa" ‑ratkaisuja kuin todelliseen persoonaan tai motiiveihin perustuvia. Mutta hemmetti sentään, tämä on sentään zombielokuva jossa on oikeasti hahmoja, persoonia ja motiiveja – kyllä se on jo hehkuttamisen arvoista.

Day of the Dead on huolella toteutettu päätös yhdelle kevyesti merkittävimmälle kauhuelokuvien kolmikolle kautta historian, kun niitä ajattelee kokonaisuutena. Ilman muutamia lapsuksia tämä olisi ollut se definitiivisin zombileffa, mihin kaikkia tulokkaita verrattaisiin nyt ja aina.



27. The Flesh and Blood Show (Pete Walker, 1972)

Arveluttava elokuvaohjaaja/tuottaja tekee elokuvan arveluttavan tuotantoyhtiön arveluttavasta improvisaatioteatteriproduktiosta. Leffan otsikko täyttää ainakin puolet lupauksista: lihaa (paljasta sellaista) on tarjolla runsaasti, verta melko vähän. Tissieksploitaation ja kauhumysteerin naittaminen ei käy aivan sujuvasti, muttei vallan kömpelöstikään, ja parista aika kamalasta näyttelijäsuorituksesta huolimatta hommassa on tiettyä hehkua ja vakavaa paatosta hohottelevan AIP:n kieli poskessa (esim. Theater of Blood) tyylin sijaan. Leffan voi halutessaan nähdä asetelmiltaan jonkinlaisena prototyyppinä Michele Soavin Stage Frightille. Walker rupeaa tässä elokuvassa jo vähitellen sekä näyttämään hampaitaan että huomaamaan mikä rahaa tuo oikeasti sisään. Kaiken kaikkiaan mukava nostalgiapläjäys 70-luvun brittieksploitaation indie-puolelta, jos nyt ei mitään ikimuistoista.



28. 13 Worms (Hou Cheng, 1970)

Jessus mikä sekoilueepos... tilittelen tämän tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjuun.

Hidasta, hidasta tuntuu olevan 2012...

6- Borzage: Street Angel (DVD), Juonellisesti huikea mutta dramaattisesti hieman tasapaksu laatumelomykkis. Janet Gaynor nyt vaan on aina paras, eli jo sen takia kandee tsiigaa. Ja Hollywood- Napoli toimii hyvin. Onhan tässä sirkusta, vankilaa, prosuja, katumusta ja lunastusta ja vaikka mitä, eli ei tälle kovin ankara voi olla. ****



7- Milligan: The Body Beneath (Leffassa), BFI:n flipsidessa Pohjois- Lontoon Highgaten kuuluisalla hautausmaalla (mm. Karl Marxin viimeinen leposija) kuvattua 16mm rasvalinssi- vampyyrimeininkiä. Milligan on tämän yhden leffan otannan perusteella jonkinlainen amalgamaatio Ed Woodia ja Jean Rollinia. Eli vaikka ajoittaista visuaalista hörhöilyä onkin havaittavissa, ja kesto on n.75min, niin kyllä tässä rupes vähän vanha haukotteleen. Youtube trailerissa on paljasta pintaakin, mutta BFI:n printistä tämä oli toki luonnollisesti aikanaan poistettu... Leffan jälkeen oli mikin varressa naispääosaa roolittanut Jackie Skarvellis joka jo lavalle tullessaan ja jopa yleisön kanssa leffan katsottuaan, julisti heti, ettei siltikään muista kuvauksista ns. "hevon vittua". Eikä asia "kuulustelun" edetessä muuttunut. No, Milliganista rouva sentään kertoi muutaman anekdootin. Mutta ainahan nää Flipsidet on kivoja. Sanotaanko nyt vaikka: **



8- Mayo: Petrified Forest – Kivettynyt metsä (DVD), PF muistetaan lähinnä siitä, että se oli Bogien eka isompi leffarooli (vm.1936), mutta harvemmin muistetaan mainita sitä, että tämähän oli ihan helvetin kova leffa! Filmattu näytelmä toki, itse asiassa (pre- GWTW) Leslie Howard ja Bogie esitti roolit myös Broadway versiossa (ja legendan mukaan Bogien oli Howardia kiittäminen siitä, että sai vetää roolin myös leffassa, studio olis halunnu Edward G. Robinsonin). Todella intensiivistä eksistentialistista paatosta ja ikuista melodramaattista rakkautta tavalla joka tuo hieman mieleen jopa Carnen huikean Quai des brumesin. Johonkin Key Largoon verrattuna tää on ihan 6-0 voittaja. Bogartin ja Howardin hahmojen äärimmäinen vastakkaisuus ja siitä syntyvä hieno kemia on kyllä tässä aika ainutlaatuista. Eikä mitään leffaa ole ikinä haitannu Bette Davisin läsnäolo. *****



9- Fellini: Il bidone – Huijarit (DVD), Tätä vois jopa luonnehtia jonkinlaiseksi eurocrimen esitaistelijaksi, tosin painotukset hahmottelussa tuovat enemmän mieleen Ranska- kuin italocrimen. Mutta ketä kiinnostaa kun meno on näin julkeaa. Kolme luuserihuijaria tekee TODELLA sydäntäraastavan julmia huijauksia sodasta toipuvassa Italiassa. Fellini kietoo kohtalot taitavasti kauttaaltaan kiinnostavaan ja viihdyttäväänkin pakettiin. Mulle Fellini on aina ollu sellanen viha-rakkaus- ohjaaja, n. puolet teoksistä jättää ihan kylmäks (Satyricon, Roma, Cabirian yök, Amarcord, La Dolce Vita...) ja toinen mokoma tulee uniin ja pysyy mielessä (Giulietta, La Strada, 81/2, Casanova, Naisten kaupunki ja nyt vielä Huijaritkin). Suosittelen varauksetta. ****1/2



10- Borzage: 7th Heaven – Seitsemäs taivas (DVD), Ehkä odotukset oli liian korkeella tai sitten ton Fellinin jälkeet mielialat niin pessimistiset, että nyt ei oikein paatoksellinen übermelodraama toiminu ihan parhaalla tavalla. Arvostin enemmän mitä pidin, monessa kohtaa huomasin ihmetteleväni, että miksei jo kyynel tirahda. No, ei tänään. Silti, tyhmää olis olla tunnustamatta tämän arvoa osana yhden taidemuodon kliimaksia, 1926-1930 tuotti kyllä sellasen tukun leffoja, ettei ehkä koskaan ikinä enää. Janet Gaynor oli totuttuun tapaan jumalainen, mutta Charles Farrellin Chico oli vaan jotenkin hieman puolittainen hahmo. Tai sitten, kuten tuli jo epäiltyä, ehkä tänään vittumaisessa flunssassa vaan ikuiset optimistit tuppas vähän vituttaan. Nähdyt Borzaget: Lucky Star --> Street Angel --> 7th Heaven --> Liliom. Jokatapauksessa tänään tälle ropsahtaa ****

036.

Bill Bain: Blue Carbunde

DVD-painonhallintaa taasen... Peter Cushingin tähdittämä Sherlock Holmes seikkailu, joka ilmestyi alkujaan vuoden 1964-65 tv-sarjassa. Cushing on Holmesin roolissa kuin kotonaan ja Joulun aikaan sijoittuva mysteeri on mielenkiintoinen, vaikka satuinkin muistamaan loppuratkaisun jo etukäteen.



037. Richard Fleischer: The Boston Strangler (1968)

Mikä tästä elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen on kuva-alan pilkonta ja usean pienemmän osan yhtäaikainen ajo, vuosi ennen Woodstockin vallankumousta. Bostonin kuristajasta kertova tarina on Tony Curtisin huippuhetki kankailla ja onhan tämä yhä toimiva paketti näin neljä ja puoli vuosikymmentä myöhemmin.



038. Jack Arnold: Creature from the Black Lagoon (1954)

Tahattoman koomisia piirteitä omaava seikkailu Amazonin latvoilla, tai ainakin jossain siellä päin, missä evoluution umpikujat jatkavat elämäänsä. Sujava ja viihdyttävä perusmonsteri seikkailu.



039. Jean-Luc Godard & Jean-Pierre Gorin: Tout va bien (1972)

Godardin poliittisen kauden viimeisiä elokuvia, josta enemmän ohjaajan omassa ketjussa.



040. Joseph M. Newman: This Island Earth (1955)

Perinteinen 50-luvun sci-fi elokuva, jonka juonessa voi nähdä viittauksia maailman tuolloiseen tilanteeseen. Kamera liikkuu aktiivisesti, Henry Mancinin musiikit ovat kohdillaan ja ajankohtaan nähden kunnianhimoiset sekä näyttävät tehosteet pitävät huolen siitä, että katsoja uskoo uskomattomiiin tapahtumiin.

Tammikuu:

001. The Rocky Horror Picture Show (1975) **** Uusintakatselu. Kävinpä myös Seinäjoella katsomassa live-shown, hieno homma.

002. Super 8 (2011) *** Aivan mukava. Varmasti olisi lapsena ollut hienokin.

003. Drive (2011) **** Mahtavaa.

004. La piel que habito [Iho jossa elän] (2011) **** Ensimmäinen Almodovarini, tykkäsin kovasti.

005. Evil Ed (1995) ** Aika dorka, mutta ihan hyviäkin juttuja.

006. Beats Rhymes and Life: The Travels of A Tribe Called Quest (2011) *** Liikaakin noita ongelmien setvimistä, muuten aivan hyvä dokkari A Tribe Called Questistä.

007. La notte che Evelyn uscì dalla tomba [The Night Evelyn Came Out of The Grave] (1971) *** Muuten ihan kiva giallo, mutta kaikki henkilöt on enemmän tai vähemmän kusipäitä.

008. Streets of Fire (1984) ** Hyviä ideoita, huono toteutus. Willam Defoe toimii kyllä hulluna jengijohtajana millon vaan.

009. Der Kopf des Mohren [The Moor's Head] (1995) *** Haneken kirjoittama hidas matka paranoidiin skitsofreniaan, toimiiha se.

010. La mala educación [Huono kasvatus] (2004) ** La piel que habiton innoittamana lisää Almodovaria, ja nyt ei kyllä oikein iskenyt. Hitchockiinkin verrattu, mutta tässä twisteillä ei hirveästi tuntunut olevan pointtia, kerrontakin oli vähän turhaa kikkailua ja henkilöihin on vaikeaa samaistua. Tämä kaikki aiheuttaa puudutusta, mutta muuten aika kiva. Selvästi olen vähemmistössä tämän kanssa, kun muut kehuvat vaikka kuinka, eli luultavasti on kuitenkin katsomisen arvoinen.

011. The Tree of Life (2011) **** Ai ku nätti.

012. Drive Angry (2011) ** Plääh.

013. Android (1982) ** Ihan omaperäisiäkin ideoita, mutta melkoisen kökkö toteutus.

014. Saturn 3 (1980) ** Hyvin unohdettavaa robottikauhua avaruudessa.

015. Creature (1985) * Tylsimpiä Alien-rip-offeja, eikä edes tarpeeksi hauska kalkkunaksi. Kinskiäkin on aika vähän.

016. The Tingler (1959) ** Ei järkeä, muuten ihan symppis.

017. Time Runner (1993) ** Mark Hamill aikamatkailee.

018. Forbrydelsens element [The Element of Crime] (1984) **** Lars von Trierin eka, jota itse sanoo pelkäksi Tarkovski-tyylikokeiluksi. Todella hieno silti.

019. The Vindicator (1984) ** Robocop-ripoff, joka itseasiassa tulikin ennen Robocopia? Erittäin unohdettava.

020. Time After Time (1979) *** H.G. Wells ja Jack The Ripper matkustavat aikakoneella 70-luvulle. Ei yhtä siisti kuin miltä kuulostaa ja vähän perus, mutta ok.

021. Virus [Zombie Creeping Flesh] (1980) ** Semmosta Bruno Matteita.

022. The City of the Dead [Poltettujen noitien hotelli] (1960) *** Christopher Lee ja noitia, ei siinä paljo muuta tarvitakaan.

023. Deadly Prey (1987) *** Hyvä kalkkuna, mutta aivan liikaa juoksentelua.

024. Intruder (1989) *** Kiva hauska slasheri. Sam Raimi tapetaan ja Bruce Campbell vilahtaa lopussa.

025. Bill Cunningham New York (2010) **** Hieno dokkari. Pakkokatsottavaa (katu)muodista kiinnostuneille, suosittelen muillekin.

026. Inside Job (2010) *** Hyvä kai se, mutta kuiva kuin mikä.

027. The Mummy's Hand (1940) ** Ei ainakaan pääse puuduttamaan, mutta vähän tässä oli sisältöäkin. Muumion silmissä oli ihan kiva efekti.

Pari viikkoa:

DVD:



Halloween II (dir. cut)



No johan pomppasi, melkoista munaa on Zompbie osoittanut siirtäessään MM:n johonkin larppausmaailmaan. Vaika miten haluaisin tästä visiosta herraa kiittää, en siihen pysty. Liian sekavaa, nuori Meyers on paljon käppäisempi kuin ygösen ilkimys ja Loomisin muutos on ehkä hauskaa vittuilua, mutta ei toimi dramaturgisesti.



Digiboksi:



Gränssen



Heikohko sotaelokuva ruotsalaissoltuista toisessa maailmansodassa, rajan ylitys Norjan puolelle menee yhtä vituiksi kuin dorkajenkkien kesäretki Neuvostoliittoon Born Americanissa.

sorsimus ( 30.1.2012 01:48)

Nähdyt Borzaget: Lucky Star --> Street Angel --> 7th Heaven --> Liliom. Jokatapauksessa tänään tälle ropsahtaa ****

Tuohon kun lisätään vielä The Lady (jota en ole itsekään vielä nähnyt), Lazybones sekä The River, niin tärkeimmät Borzagen mykkikset alkavatkin olla hyppysissä. Harmi, ettei The River ole säilynyt kokonaisuudessaan, mutta jäljellä oleva pätkäkin on erittäin vakuuttavaa katsottavaa.

Namfoodle ( 31.1.2012 23:51)

009. Der Kopf des Mohren [The Moor's Head] (1995) *** Haneken kirjoittama hidas matka paranoidiin skitsofreniaan, toimiiha se.

Mistäs ihmeestä tämän saisi? Odotellut sen 15 vuotta.

netzach ( 1.2.2012 10:00)

Namfoodle ( 31.1.2012 23:51)

009. Der Kopf des Mohren [The Moor's Head] (1995) *** Haneken kirjoittama hidas matka paranoidiin skitsofreniaan, toimiiha se.

Mistäs ihmeestä tämän saisi? Odotellut sen 15 vuotta.

Parilta privaattitrackerilta (Karagarga ja Cinemageddon) ainakin löytyy VHS-rip, ilman warettamista tätä ei varmasti saa mistään.

Tammikuun katsotut:

Polanski : Wanted or Desired

‑kiinnostava dokkari, enpä juurikaan tiennyt mitä kaikkea kummallista Polanskin tapaukseen liittyi.



White Apache

‑surkea myöhäiskauden spagu



Jaiders Gang

‑Oudohko eurowestern, mukana William Berger.



Summer Love

‑Inhorealistinen puolalainen länkkäri. Komean näköinen elokuva, henkilöhahmoista tulee mieleen Nick Caven kirjat/käsikirjoittamat leffat. Val Kilmer mukana erikoisessa roolissa.



Haluan rakastaa, Peter

‑aika sympaattinen suomileffa. Ilmeisesti aikanaan aika rohkea elokuva kiinnosti lähinnä hienovaraisuudellaan.



Dynamite Jack

‑Ranskalainen komediawestern, jossa Fernandel vetää tuplaroolin. Perinteistä kaksoisolento/identiteetinvaihto-juonta siis luvassa. Olisi saanut olla hauskempi.



Dead Aim

‑Meksikolainen episodimainen western. Muutamia kiinnostavialähes surrealistisia kohtauksia mutta ei oikein pysy muuten kasassa.



Killer Wore Gloves

‑aika tylsä giallo, en edes muista enää mitä tässä tapahtu



Green Mile

‑Ihan ok, Tom Hanks oli yllättävän siedettävä.



Lentäjän Nainen

‑Seurasin lähinnä puolella silmällä mutta loppua kohden olin kyllä vaikuttunut. Harvinaisen aito tunnelma oli saatu aikaan tähän.



Adele Blanc-Secin ihmeelliset seikkailut

‑melkoista sekoilua. Tykkään Tardin sarjakuvista, joten jossain määrin tämä kyllä viihdytti, erityisesti Tardimaisen groteskit hahmot jaksoivat naurattaa. Harmi, että olivat suotta tunkeneet useamman albumin tarinat yhteen elokuvaan.



Miehet jotka vihaavat naisia



Tyttö joka leikki tulella



Fargo

‑ok leffa, odotin jotain ihmeellistä kun monet tätä(kin) Coen-leffaa ovat hehkuttaneet mestariteokseksi.



Babel

‑löyhästi yhteen sidottu episodileffa. Pidin eniten Japani-osuudesta, joka kaikkein vähiten sopi kokonaisuuteen.



Dallas

‑Anthony Steffenin komediaspagu. Puunaama Steffen komedian pääosassa ei juuri vakuuta, sidekickinä toimiva Fernando Sancho sentään toimii.



Man and a Colt

‑Robert Hundar ja Sancho westernissä joka sekoittaa Zapata-aineksia ja kostolänkkäriä. Ihan perus hyvä spaghetti western.



Scoop

‑Woody Allenilta toimiva komedia. Ehkä yksi Allenin hauskimpia vuosiin.



Taste of Violence

‑Robert Hosseinin ohjaama ja tähdittämä Zapata-westernin prototyyppi 60-luvun alusta. Mahtava elokuva, joka tyyliltään muistuttaa paljon Hosseinin paremmin tunnettua westerniä, Haudat vailla nimeä.



Lyhärit:



L'imitation du cinema

‑uskontovastaista taide-elokuvaa



16 mm (en ole varma nimestä??)

‑David Lynchin varhaisia elokuvakokeiluja.



Cremaster 5

‑Onhan nää Cremasterit melkosta taidepaskaa. Visuaalisesti näissä on monesti helvetin hienoja juttuja mutta kun ne on vaan niiin pitkiä ja tylsiä.



Morgan Kane



Kenneth Angerin lyhärit:

Fireworks

Puce Moment

Rabbit's Moon

Eaux d'Artifice

Inauguration of the Pleasure Dome

Scorpio Rising

Kustom Kar Kommandos

Invocation of My Demon Brother

Rabbit's Moon

Lucifer Rising

The Man We Want to Hang

‑Todella voimakasta matskua. Erityisesti Lucifer Rising teki vaikutuksen.



Uusintakatselut:

Abominable dr. Phibes

Ruthless Four

Manhattan

Exorcist





24 leffaa, 15 lyhäriä siis. Uusista nähdyistä parhaimmat olivat Taste of Violence ja Lucifer Rising.

023.

The Valachi Papers **½

Surkea tekele mielenkiintoisesta aiheesta. Liian vaikea rooli Bronsonille eikä asiaa auta sekään että kaikki tuntuu todella halvalta ja kämäiseltä.



024. The Haunting ***½

Robert Wisen hieno kummitteluelokuva. En menisi tätä kaikkien aikojen pelottavammaksi elokuvasti sanomaan (kuten tästä "kaikkialla" hehkutetaan), mutta tehokas tämä on psykologisena draamanakin. Erityisesti tuli kiinnitettyä elokuvan tekniseen puoleen huomiota, jonka puolesta tätä teosta voisi mainostaa innovatiivisena elokuvana. Upeasti kuvattu.



025. Tourist Trap ***½

Ristiriitainen elokuva. Ei tämä periaatteessa kovin hyvä ollut, mutta uudet ideat tekivät tästä oudosta elokuvasta mielenkiintoisen katsottavan. Erityisesti kaikki kohtaukset nukkien kanssa säväyttivät. Chuck Connors tekee mieleenpainuvan roolin pääosassa.



026. Key Largo ****

Tästä olikin aiemmin jo puhetta. Bogie tekee hienon roolin haavoittuvaisena miehenä eikä muutkaan castista jälkeen jää. Jännitys säilyy hienosti loppuun saakka. Ei ohjaaja Hustonin aivan parhainta kärkeä mutta hieno elokuva jokatapauksessa.



027. Howl ***

Runot ovat lähes ainoaa kirjallisuutta jota ei tule luettua, mutta elokuvan aihepiiri sekä aikakausi kiinnosti ja Allen Ginsbergin aivoitukset ovat mielenkiintoisia muutoinkin. Oikeastaan tässä elokuvassa huonointa oli reilusti yli puoleen väliin saakka itse Howl-runon esitys animaatiotaustojen päällä, oikeudenkäyntikuvioiden ja Ginsbergin "haastattelun" vetäessä pidemmän korren. Jotain kuitenkin tapahtui toisen säkeen alusta alkaen (What sphinx of cement and aluminun bashed open their skulls and ate up their brain and imagination? jne) ja itse runokin alkoi saamaan merkitystä. Mielenkiintoinen kokeilu jokatapauksessa.



028. Les diaboliques ***½

Elokuvalliset arvot ovat kiistattomat mutta ei tämä niin kauheasti innostanut. Elokuvan viimeiset kohtaukset olivat kylmäävän hienosti tehtyjä.



029. Star Trek: First Contact ***½

Viihdyttävä elokuva uudelta sukupolvelta. Ei Trek-elokuvien parhaimpien tasoa, mutta hyvä joka tapauksessa.

Pontypool ****½



Erittäin harvinainen leffa minulle siinä mielessä, että melkein välittömästi ensimmäisen katselun jälkeen on tehnyt mieli katsoa tämä uudestaan. Tiedän nyt toisen katselun jälkeen, että tulen tämän vielä montakin kertaa nautiskelemaan uudelleen. Leffa sijoittuu lymimyrskyn valtaaman pienen kylän radioasemalle, jossa Stephen McHattien esittämä radioääni alkaa saada hälyttävän kuuloisia soittoja kylällä riehuvista ihmisjoukkioista. Kyseessä on nopeasti leviävä virus, mutta miten virus tarttuukaan? Teknisesti kyseessä ei ole zombie-leffa, mutta sellaiseksi tämän kai voisi silti laskea. McHattie tekee yhden uskottavimmista kauhuleffan pääosasuorituksista ikinä, joka toisaalta korostaa hieman eroa muiden näyttelijöiden suorituksiin. Lopussa oli myös vähän viilaamisen varaa, katsoin ekalla kerralla muutaman oluen siivittämänä ja hurmostelun vallassa kaiketi miinukset jäivät vähän pimentoon. Mutta silti, aivan helvetin hyvä leffa, jonka käsikirjoituksesta voi löytää syvempiäkin ajatuksia mediasta ym. jos jaksaa pohdiskella. Huumoriakin löytyy jännityksen seasta sopivasti, pari kertaa tuli ääneenkin hörähdettyä.





Rise of the Planet of the Apes ***



Lievä pettymys. En alkuperäisen kaltaista klassikkoa odottanutkaan ja tokihan tämä Burtonin raiskauksen pieksää, mutta ei tätä toistamiseen tule katsottua. Ensinnäkin, vaikka CGI oli ihan kohtuullisen onnistunutta, niin tässäkin se aiheutti pientä hylkimisreaktiota ja esti koskettavimpien kohtausten täyden purevuuden. Jotenkin leffa tuntui myös kokonaisuutena kuin jonkun suuremman elokuvan venytetylle prologille. Tämän fiiliksen varmaan aiheuttaa sekin, että alkuperäinen leffasarja ja sen tapahtumat ovat syvällä muistissa. Mutta jostain syystä olen kokenut tuota samanlaista fiilistä monen muunkin uudemman leffan kohdalla, Predators tulee esim. mieleen. Eli leffan loputtua tuntuu kuin jostain käsikirjoituksesta olisi otettu 1/3 näytöksistä ja venytetty se kokopitkäksi leffaksi. En tiedä ymmärtääkö tätä kukaan muu, vai onko tämä vain jotain meikäläisen nostalgiakaipailua.

Tammikuu.



Simon Curtis: My Week with Marilyn ***

Samuel Fuller: Shock Corridor (Shokkikäytävä) ***½



John Ford: The Fugitive (Elämisen oikeus) ***

Henry Fonda esittää kuvitteellisessa valtiossa toimivaa pappia, joka saa peräänsä uskonveljiä lahtaavan, Pedro Armendarizin esittämän komisarion. Fonda esittää vakuuttavasti ahdistunutta pappia, eikä Armendarizissakaan ole valittamista. Mukana myös Dolores Del Rio, J. Carrol Naish ja Ward Bond, jonka osa jää tosin yllättävän vähäiseksi. Toteutukseltaan synkkä, epäfordilainen elokuva, jossa Figueron tummanpuhuva kuvaus näyttelee kolmatta pääosaa. Katsomisen arvoinen, joskin raskas ja hidastempoinen.



Benjamin Christensen: Haevnens nat (Koston yö) **

Christensen esittää “Strong John” Sikesiä, joka vankilaan joutumisen seurauksena menettää poikansa ja vannoo kostoa. Päästyään vapauteen 14 vuotta myöhemmin hän yrittää etsiä jälkikasvuaan, mutta turhaan. Sisältä rikkoutunut mies päätyy rikollisjoukkion leipiin ja saa lopulta myös mahdollisuuden kostaa. Christensen tekee pääroolissa vakuuttavaa työtä ja teknisestikin elokuva on komean näköinen – erityisesti avausjakson chiaroscuron käyttö on taidokasta – mutta muuten tämä ei ole kaksinen kokonaisuus.



Pernilla August: Svinalängorna(Sovinto) ****½



James Whale: Frankenstein ****

Universalin komean näköinen, mutta tarinaltaan turhan kiirehtivä ja hyppivä kauhistelu, jonka muut hahmot jäävät Henry Frankensteinin (Colin Clive) ja hirviön (Boris Karloff) jalkoihin. Kohtaus, jossa hirviö kurkottaa valoon, on kaunis, mutta pikku-Marian hukuttaminen on selkeä kauneusvirhe ollen turhan brutaali. Universalin kauhuklassikoiden parhaimmistoa kuitenkin.



George Cukor: What Price Hollywood? (Menestyksen hinta) **½

Constance Bennettin esittämä tarjoilijatar luo uran Hollywoodissa, samaan aikaan kun hänet löytänyt ohjaaja (LowellSherman) ajautuu pohjalle ja itsemurhaan. Julkisuuden kiroja ja elokuvamaailman pelisääntöjä käsitellään turhan vähän, mutta viittaukset unelmakaupunkiin ja sen henkilöihin ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Ensimmäinen ”Tähti on syntynyt” –konseptin elokuva, Shermanin hahmo saattaa viitata Marshall Neilaniin?



G. W. Pabst: Das Tagebuch einer Verlorenen (Kadotetun päiväkirja) ***½

Hivenen heikompi kuin muistin. Yhteiskuntaelokuva, jossa nuori Thymian joutuu teiniraskautensa vuoksi nuorisokotiin, pakenee ja päätyy bordelliin. Hahmot ovat hengettömiä tai muuten mielenkiinnottomia, paitsi Thymian, joka säilyttää ylpeytensä ja arvokkuutensa loppuun asti. Teknisesti sulava ja hienosti tehty. ”Mikäli maailmassa olisi hitunenkin enemmän rakkautta, ei kukaan joutuisi eksyksiin.” Poikkeaa Böhmen kirjasta melkoisesti.



Stanley Kubrick: Full Metal Jacket ****½



Clint Eastwood: J. Edgar ***½

Eastwoodin elokuva on samalla sekä henkilökuva että kertomus siitä, kuinka FBI nousi J. Edgar Hooverin johdossa keskeiseen asemaan amerikkalaisessa rikostutkinnassa. Eastwood ei tietenkään unohda Hooverin synkempää puoltakaan, eli salakuuntelua ja kiristystä. Ajankuva on hienosti mallinnettu ja näyttelijätkin ovat hyviä, mutta kokonaisuus menee lopulta hienoiseksi läpijuoksuksi.



F. Richard Jones: Mickey **

Mabel Normandin ensimmäinen pitkä elokuva kertoo vuorilla asustelevasta Mickeystä, orpotytöstä, joka muuttaa ottoisänsä pyynnöstä New Yorkiin sukulaistensa luo. Romanttinen tuhkimotarina, jossa draaman ja komiikan epätasapaino vaikuttaa ratkaisevasti katselunautintoon.



Victor Fleming: Mantrap ****

Clara Bow esittää Alvya, kaupunkilaiskaunotarta, joka ihastuu Ernest Torrencen esittämään Joeen ja muuttaa tämän luo Kanadan erämaahan. Kun paikalle saapuu new yorkilainen lakimies Ralph (Percy Mermont), Alvy ihastuu tähän ja päättää hylätä aviomiehensä. Vitsiä väännetään onnistuneesti molemmista sukupuolista, avioliitosta sekä kaupunkilaisista luonnon keskellä. Seksiä tihkuva Bow on räiskyvä villikissa ja tekee kenties parhaan roolinsa. Luontokuvista plussaa.



Stanley Kubrick: Eyes Wide Shut ****

Victor Sjöström: Terje Vigen ****



Benjamin Christensen: Dethemmelighetsfulde X ***½

Christensenin esikoiselokuvan päähenkilöt ovat luutnantti von Hauen, kreivi Spinelli sekä van Hauenin vaimo, jota Spinelli jumaloi ja yrittää saada itselleen. Spinelli lavastaa luutnantin syylliseksi sotasalaisuuksien vuotamiseen, mutta joutuu itse onnettomuuteen samalla kun luutnanttia viedään vankilaan. Kuvauksellisesti erittäin hieno ja tarinaltaan toimiva, joskin lopun juonenkäänteet ovat kovin teennäisiä.



Benjamin Christensen: Häxan ***** (originaali)

Benjamin Christensen: Häxan *** (editoitu)

Vuoden 1968 uudelleen muotoiltu versio, jossa Richard S. Burroughsin kertojanääni on korvannut useimmat välitekstit ja elokuvaa säestää kepeä jazzscore. Tämän lisäksi elokuva pyörii liian nopeasti, joten lopputulos on paikoin tahattoman koominen. Yhden katselukerran ihme.



Hal Needham: Smokey and the Bandit *½

Burt Reynolds on Konna (Bandit), maanteiden hurjapää, joka saa tehtäväkseen noutaa rekallisen olutta toisesta osavaltiosta 80 000 dollarin palkkiota vastaan. Paluumatkalla hän saa peräänsä punaniskasheriffi Buford T. Justicen (Jackie Gleason), joka haluaa toimittaa hänet telkien taa. Vauhdikas, mutta tarinaltaan löysä, yllätyksetön ja jännitteetön puolitoistatuntinen. Myös paljon luvattu huumori loistaa poissaolollaan. Kai tämä(kin) olisi pitänyt katsoa nuorempana.



Yonggang Wu: Shen nu ****½

Yksinhuoltajaprostituoidusta kertova kiinalaismykkis on tunnelmallinen, vahva ja ajatuksia herättävä kertomus siitä, kuinka vaikea osa on langenneella naisella perinteisiin perhearvoihin uskovassa yhteisössä. Naispääosan esittävä Lingyu Ru tekee erittäin vaikuttavan roolisuorituksen.



Alfred E. Green: Ella Cinders ***½

Colleen Mooren esittämä Ella Cinders saa kauneuskilpailun voitoksi palkkiomatkan Hollywoodiin elokuvaa tekemään. Perillä hän saa kuulla kaiken olleen huijausta, mutta sinnikkään yrittämisen ja sattuman kautta hänelle avautuu lopulta paikka filmiteollisuudessa. Mooren ja Greenin komiikan taju nostaa kokonaisuuden keskitason yläpuolelle, mutta varsinkin loppupuolella tarinaan ilmestyy turhankin yllätyksettömiä kohtia.



Alberto Cavalcanti: Rien que les heures ****½

Pariisin sivukujille sijoittuva kaupunkisinfonia, joka kertoo paljon enemmän ja syvemmin elämästä kuin perinteiset postikorttimuistelmat.