Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

k-mikko ( 6.2.2012 10:24)

Olihan Diarykin jo umpisurkea... Taidan skipata Survivalin.

Voi kuullostaa uskomattomalta, mutta Diary on ok pätkä, jos vertailukohtana on survival.

Vertailun jatkoksi: Land of the Dead on mielestäni parempi kuin Dawn of the Dead remake. Romeron elokuva on puutteineenkin jykevä ja raskasointuinen elokuva, kuten zombie-elokuvan kuuluukin. Dawnissa on tehokkaita hetkiä eikä elokuva ole lainkaan huono, mutta mukana on liikaa spedeilyä, kuten juoksevat zombiet, todella ärsyttäviä juoniskenaarioita (kytke virrat pimeään kellariin... pelasta koira kaupasta... vieläkö tällaista tehdään 2000-luvulla?) ja MTV-henkinen visuaalinen asu.

Elokuvateatterissa 18-vuotissyntymäpäivänä Dawn oli rautaa, mutta uusintakatselua viime vuonna ei jaksanut enää loppuun. Landin sen sijaan katsoi kivuitta uusiksi, ja varmasti tulee joskus katsottua kolmannenkin kerran.



Diary kiinnostaa hiukan, sillä videokameraelokuvat ovat huippuja (Ritual, Marebito, Noroi, jne.)

030.

Du rififi chez les hommes ****½

Täysin maineensa veroinen, hienoilla näyttelijöillä varustettu ja upeasti kuvattu trilleri. Kaikki toimii juuri niin hienosti kuin pitääkin. En ollut uskoa kun luin että elokuvan budjetti oli vain 200,000$!



031. Human Lanterns ****

Tämä oli erinomainen. Vinksahtanut tyyli (teatterimaiset näyttelijät yhdistettynä kung fuun ja veriseen kauhuun) toimi hienosti ja juoni poukkoili sinne tänne milloin vain kerkesi. Taisin jatkaa Shawn Brothersien katsomista väärästä elokuvasta kun taso on heti alussa näin korkealla.



032. Senso '45 aka Black Angel ***

Tinto Brassin hieman pitkäveteinen paluu toisen maailmansodan Italiaan. Pääosapari ovat hyviä rooleissaan, elokuva on visuaalisesti taattua Tinto-laatua ja takapuolia näkyy tarpeeksi. Natsiorgia-kohtaus on erityisen hieno. Tässä on lisäksi hienoja helmiä dialogin joukossa, kuten "Italialaiset ovat lahjomattomia". Future Filmin DVD on "restauroitu" päin helvettiä: 1.66:1 kuva on muuttunut 1.33:1, joka haittaa kuvakompositioita jatkuvasti todella pahasti.



033. Four Flies on Grey Velvet ****

Tämä taisi kerralla nousta yhdeksi suosikki-Argentoista. Juoni pitää otteessaan ja Argenton visuaalinen tyyli on hallussa ilman että mies harhautuu tyypilliseen liialliseen kikkailuun. Ohjaajan toistuva teema, muistin ja näköaistin harhat, toimivat tässä hienosti.



034. Knife in the Water ***

Intensiivinen aloitus Polanskilta, mutta jotain jäi puuttumaan. Tosin katsojassakin oli vikaa, sillä keskittyminen elokuvaan herpaantui jatkuvasti. Täytyy ottaa uusintaan jossain vaiheessa.



035. Repulsion ****

Tämä toimi jo paljon paremmin. Upea ja klaustrofobinen kuvaus mielen järkkymisestä. Kaunis Catherine Deneuve tekee hyvää jälkeä pääosassa.



036. The Voyeur ***½

Taattua Tinto Brass ‑laatua jälleen. Hienosti kuvattu (Tinton voyeristiset halut tulevat selkeästi esille myös kuvauksen puolesta, mikä sopii elokuvan teemaan hienosti) ja onnistuu olemaan jopa hauskakin elokuva. Naiset ovat reheviä, miehet isomunaisia, tulee aivan Russ Meyer mieleen. Katsottu Future Filmin leikattu DVD, mikä pisti silmään pahemmin parissa kohtauksessa. Suosittelen silti, ellei leikkaamatonta ole mahdollista mistään saada. Hyvin tämä toimi näinkin.



037. Re-Animator ****

Cinemadromen näytös. Tämä oli paljon juonettomampi kuin mitä muistinkaan mutta kepeästi puolitoistatuntinen tämän parissa menee edelleen. Jeffrey Combs on erinomainen pääroolissa. Miinusta tulee taas yleisöstä: yleisön joukossa oli jokin hysteerinen naisjoukko, joiden nauru ei korreloinut oikein mitenkään sen kanssa mitä valkokankaalla tapahtui. Keskinkertainen Basket Case 2 jäi katsomatta kun ei tämä joukko tuntunut minnekään Re-Animatorin jälkeen liikahtavan. Perkele.



038. Shakespeare in Love **½

Oscar-voittajien läpikäymistä. Olisi saanut jäädä katsomatta. Perusidea on oikeastaan ihan toimiva, mutta idea pilataan seuraamalla liikaa Romeon ja Julian juonta. Käsikirjoittajien viitseliäisyydellä luoda enemmän jotain omaa tämä olisi ollut vähän parempi. Lisäksi elokuvaa haittaa liika pintakiilto, mikä pitänee laittaa elokuvan genren piikkiin.



039. The New York Ripper ****½

Suosikki-Fulcini. Tässä toimii oikeastaan kaikki. Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä, juoni riittävän uskottava ja erityisesti nihilistinen maailmankuva tekee vaikutuksen: kaikki ovat moraalittomia eikä kukaan ole saastalta turvassa. Eikä kukaan sitä edes halua. Tämä oli siis KAVA:n näytös. Printti oli upeassa kunnossa, vaikka itselle tuntemattomasta syystä elokuvan aikana tuli neljä noin puolen minuutin mustaa hetkeä. Ei tuo liikoja haitannut. Toisin kuin takanani istunut nenästä huohottaja, jonka mielestä lähes joka ikinen kohtaus oli huohotuksen arvoinen. Periaatteessa huohottaja New York Ripperin yleisössä kuulostaa aika kuumottavalta mutta käytännössä tämä oli vain helvetin ärsyttävää.

theremin ( 6.2.2012 21:49)

Tämä oli siis KAVA:n näytös. Printti oli upeassa kunnossa, vaikka itselle tuntemattomasta syystä elokuvan aikana tuli neljä noin puolen minuutin mustaa hetkeä.

Todennäköisesti kelanvaihtotaukoja. Ainakaan Lahden KAVA-näytöksissä ei ole enää noin vuoteen saanut tehdä teippiliitoksia, joten katkoksiin on jo melkein tottunut.

C.W. Leadbeater ( 7.2.2012 01:12)

theremin ( 6.2.2012 21:49)

Tämä oli siis KAVA:n näytös. Printti oli upeassa kunnossa, vaikka itselle tuntemattomasta syystä elokuvan aikana tuli neljä noin puolen minuutin mustaa hetkeä.

Todennäköisesti kelanvaihtotaukoja. Ainakaan Lahden KAVA-näytöksissä ei ole enää noin vuoteen saanut tehdä teippiliitoksia, joten katkoksiin on jo melkein tottunut.

Jotain tällaista ajattelinkin. Sattui olemaan ensimmäinen kerta kun tähän ratkaisuun olin törmännyt eikä se normaalilta filmin poikkaisulta näyttänytkään.

theremin ( 6.2.2012 21:49)

Toisin kuin takanani istunut nenästä huohottaja, jonka mielestä lähes joka ikinen kohtaus oli huohotuksen arvoinen. Periaatteessa huohottaja New York Ripperin yleisössä kuulostaa aika kuumottavalta mutta käytännössä tämä oli vain helvetin ärsyttävää.

Sama heppu pisti ilkeästi korvaan täälläkin. Eikä tuhinakohtauksien aiheuttavissa kohtauksissa useinkaan tuntunut olevan mitään minkä luulisi naurattavan. Oho, psykiatriheppu kävelee yhnyhnyhnyhn, puhelua jäljitetään yhnyhnyhn ad nauseam.



New York Ripper itsessään oli törkyisempi kuin muistinkaan. Muutenkin muistikuvat olivat aika hyvin hämärtyneet kun en enää murhaajaakaan muistanut. Oli hienoa nähdä tämä kankaalta vanhan usvaisen vhs:n sijaan!

Hung Fist ( 6.2.2012 16:02)

Dawnissa on tehokkaita hetkiä eikä elokuva ole lainkaan huono, mutta mukana on liikaa spedeilyä, kuten juoksevat zombiet, todella ärsyttäviä juoniskenaarioita (kytke virrat pimeään kellariin... pelasta koira kaupasta... vieläkö tällaista tehdään 2000-luvulla?) ja MTV-henkinen visuaalinen asu.

Jep, toi koiratemppu oli uskomattoman nolo tapa kriisiyttää tilanne. Mutta laittaisin silti arvoa Dawnille. Se oli kuitenkin lähtökohtiinsa (kulttiklassikon remake) yllättävän virkeä ja välillä tylykin. Tuolloin eleltiin kuitenkin aikoja, jolloin Zombie-elokuvat eivät olleet niin puhkikulutettuja kuin nyt. Ennemminkin nykyisen trendin alkuaikoja (johon kyllä voidaan land of deadkin laskea) joista Dawn ja Resident taisi olla ne blockbuster suunnannäyttäjät.

Jakel ( 7.2.2012 18:41)

Hung Fist ( 6.2.2012 16:02)

Dawnissa on tehokkaita hetkiä eikä elokuva ole lainkaan huono, mutta mukana on liikaa spedeilyä, kuten juoksevat zombiet, todella ärsyttäviä juoniskenaarioita (kytke virrat pimeään kellariin... pelasta koira kaupasta... vieläkö tällaista tehdään 2000-luvulla?) ja MTV-henkinen visuaalinen asu.

Jep, toi koiratemppu oli uskomattoman nolo tapa kriisiyttää tilanne. Mutta laittaisin silti arvoa Dawnille. Se oli kuitenkin lähtökohtiinsa (kulttiklassikon remake) yllättävän virkeä ja välillä tylykin. Tuolloin eleltiin kuitenkin aikoja, jolloin Zombie-elokuvat eivät olleet niin puhkikulutettuja kuin nyt. Ennemminkin nykyisen trendin alkuaikoja (johon kyllä voidaan land of deadkin laskea) joista Dawn ja Resident taisi olla ne blockbuster suunnannäyttäjät.

DotD ‑remakessa on tosiaan ongelmansa, tässäpä herrat niitä summasivatkin – vaikka juoksevat zombit eivät loukanneet meikäläistä edes kaikessa rigor mortisia uhmaavassa röyhkeydessään. Zakk Snyder oli sangen epäkiitollisen tehtävän edessä kun pääsi / joutui restauroimaan erästä genren perusteosta, sitä parasta vielä, ja selviytyi mielestäni hommasta oikein hyvin. Visuaalisesti jotkut videopelikuvakulmat ja MTV-meininki eivät säväytä, ja typerä käytös on aina typerää käytöstä. Kuitenkin (tämä on ehkä heikko tekosyy puolustella käsiksen lapsellisuuksia, mutta...) erityisesti zombileffoissa on vuosien saatossa nähty sellaista pöljäilyä käsispuolella, että yksi koiranpelastusoperaatio sinne menee yllättävän kivuttomasti ihan lajityypin idiotismien suuntaan kumarruksena. Kiitän myös musapuolta, melko yllättäviäki biisejä oli käytetty kekseliäästi; erityisesti jäi mieleen alkutekstejä ryydittänyt Johnny Cashin When the Man Comes Around (sanoitus heijasti sorastaan hienosti taustalla riehuvaa maailmanlopun meininkiä!) ja Richard Cheevesin versio muuten niin helvetin ärsyttävän Disturbedin The Sicknessista.

Kaikessa toiminnallisuudessaan ja visvaisuudessaan uusi Dawn of the Dead raahasi zombit unohduksesta uudelle vuosituhannelle uskottavasti ja tyylillä. Annettakoon siitä kreduja yhdelle onnistuneimmista kauhuklassikkojen 2000-luvun remakeista.

045.

Stanley Kubrick: Killer's Kiss (1955)

Kubrickin käsikirjoittama, ohjaama, kuvaama ja osittain tuottamakin elokuva, joka on eräänlainen rakkaustarina, mutta kertoo enemmänkin ihmisten keskinäisistä valtasuhteista sekä omistamisen pakosta. Eipä ihme että ohjaajamme kyvyt huomioitiin näihin aikoihin, niin tiheää ja mukaansatempaavaa tämänkin elokuvan kerronta on. Kivinaamainen ja lähinnä tv:n puolella vaikuttanut Jamie Smith on juuri sopivan paksupäinen rooliinsa, tosin elokuvan ehdoton vetonaula on kuitenkin Frank Silveran niljakas Vincent Rapallo.



046. Gordon Flemyng: Daleks' Invasion Earth 2150 A.D. (1966)

Peter Cushingin jälkimmäinen ja huomattavasti tasokkaampi Doctor Who seikkailu. Juoni on tällä kertaa sama kuin tv-sarjan toisen kauden saman nimisessä seikkailussa, noin niinkuin suurin piirtein ainakin. Pientä hoonausta näyttävämpään ja dramaattisempaan suuntaan on tehty siellä täällä ja valloitetun maan surkeaa tilaa alleviivataan paikoin niin suurella tussilla, että itsensä Steven Spielbergikin varmaan jo punastuisi.



Nyt mukana ei ole Roy Castlen Iania (onneksi), vaan hänen paikkansa on ottanut Bernard Cribbinsin esittämä suoraselkäinen mutta hiukan paksuotsainen konstaapeli Campbell. Cribbinsin ikimuistoisin hetki taitaa olla soluttautuminen robomenien sekaan ja "ruokailu" näiden seurassa. Toiminta on suureellisempaa ja juoni kulkee jouhevammin, eivätkä pienet loogiset aukotkaan haittaa menoa.



Siisp torvet törähtelevät ja swingi soi, kun Dalekit ja ihmisten vastarintaliike taistelevat verisesti toisiaan vastaan. Lopputulos on luonnollisesti selvä jo alusta saakka, mutta matka lopputektsteihin on silti viihdyttävä. Harmi että suunniteltua kolmatta Cushingin tohtorielokuvaa ei koskaan tehty. Maestro kun tuntuu päässeen tässä vaiheessa sisälle hahmoonsa jo kunnolla.



047. Val Guest: Quatermass 2 (1957)

Legendaariseksikin laskettavan Quatermassin toinen sci-fi seikkailu hopeakankaalla. Tämä taisi olla ensimmäisiä jatko-osa elokuvia, joiden nimeässä esiintyy numero kaksi. Tarkempaa pilkontaa Hammer-ketjussa.



048. Duncan Jones: Moon (2009)

Aika yllätyksellinen ja monisyinen tarina, joka lähtee aukenemaan toden teolla jo ensi metreillään. Herra Jones onkin käsikirjoittajana ja ohjaajana, ainakin tämän esikoisen perusteella, lahjakas tapaus. Pitänee tutustua seuraavaksi Source Codeen.



049. Federico Fellini: Il bidone (1955)

Tästä lisää ohjaajan omassa ketjussa.

Universal Soldier Regeneration

Aika ohihan tämä meni, ja syystä. Lundgreniä ei paljoa näkynyt. Väkivaltainen muistaakseni, mutta kun puitteet oli mitä oli... *



Knight & Day

Toimintaseikkailuelokuva naisille. Toinen Diazin vastaava Charlien enkelit oli vaan monta kertaa parempi. Ylipitkäkin. **



Valhalla Rising



Edge of Darkness

Äh, luulin, että tämä olisi ollut vigilanteilua, mutta salaliittojännärihän tämä. Lopussa Gibson sentään vähän tylyttää. Melin naama alkaa näyttää siltä, että ainoat osuvat roolit voisi olla jonain mafiosona. ***



Dead Bang

Don Johnson vs uusnatsit. Ihan kiva leffa, mutta jälkimmäisten hyödyntäminen jää kyllä auttamatta vajaaksi. ***



Wall Street: Money Never Sleeps

Ei tosiaan ykkösen veroinen. Käsikirjoitus tässä kusee pahasti. En tiedä oliko tekijöiden tarkoitus vai sattumalta lopputulos, mutta sinänsä 80-luku ja 2000-luku erottuvat siinä, että tässä käytävät asiat ja termit menevät täysin yli hilseen asiaan vihkiytymättömältä (meitsi). **



Basic Instinct 2

Kai tää pitäs haukkua täysin, mutta kyllä tämän nyt pystyi katsomaan läpi, teknisesti ihan ok ja diggailin Lontoosta miljöönä. Ykkönen varmaan parempi, en muista. **



Savage Streets

Ties kuinka mones kerta. Ehkä voisi vihdoin saada kirjoitettua jotain pidempää. *****

Robert Mulligan :

To Kill A Mockingbird (1962) ***½

Elokuva lakimiehestä, joka puolustaa oikeudessa syytöntä mustaa miestä jota syytetään raiskauksesta. Elokuva kerrotaan lakimiehen lasten näkökulmasta. Rotuennakkoluuloja ja muitakin ennakkoluuloja osuvasti kuvaava tarina. Tämähän on nostettu monessa yhteydessä erääksi 50-luvun parhaimmista elokuvista, mutta itselleni ei toiminut ihan sinne asti. Kävi vähän samoin kuin Henry Kosterin ohjaaman Ystäväni Harveyn kanssa jolloin joutui ihmettelemään imdb:n korkeaa keskiarvoa. To Kill A Mockingbird toimi kyllä tuota Harveyta paremmin mutta esimerkiksi ensimmäisellä puoliskolla tuntuu että elokuva ei oikein lähde käyntiin. Loppupuoli sitten toimikin paremmin.



Danny Leiner : Harold & Kumar Go To White Castle (2004) **½

Pilvenpolttokomedia kahdesta kaveruksesta jotka viettävät viikonloppua ja kesken "pössisten" päättävät käydä hinnalla millä hyvänsä tv:ssä itseään mainostavassa White Castle nimisessä hampurilaispaikassa, joka sijaitsee kaiken lisäksi melko etäällä. Tästä seuraa koko elokuvan kestävä matka, jonka varrella tavataan mitä oudompaa porukkaa, jahdataan naisia ja touhutaan pilven kanssa. Tätä oli kehuttu niin imdb:ssä kuin Elitisti-foorumilla jossa tätä kehuu about kaikki paitsi Jetro Suni jota itse komppaan. Tämähän oli ihan tusinatavaraa. Ei missään nimessä esim. 2000-luvun parhaita komedioita. En kokenut tätä millään tasolla mitenkään poikeuksellisen hyvänä verrattuna muihin vastaaviin genretovereihinsa.

[font=georgia, serif][color="#000000"]23.

Doomsday (bd) ** Marshall on ilmeisesti ottanut kaikki lempielokuvansa (28 days later, Escape from NY, Aliens, Robin Hood, Mad Max 3, ym.) ja sekoittanut niistä aikamoisen WTF-sopan. Leffa alkaa ihan mainiota ”tappava virus”-skenaariona, mutta oikeastaan siitä eteenpäin kun lääkettä lähdetään etsimään eristetystä Skotlannista, kaikki alkaa olla aika himmeän surrealistista. Jossain toisessa universumissa tää olisi tietysti viiden tähden leffa. Robin Hood-poika saa kyllä turhan pikaisen lopun. Onhan tämä siis ehdottomasti näkemisen arvoinen, melkein harmi että tämä ei vaan ole hyvä.[/font]

[font=georgia, serif] [/font]

[font=georgia, serif][color="#000000"]24. Rise of the footsoldier (dvd) **** Levyllä ei ollut minkään valtakunnan tekstityksiä, ja nyt on myönnettävä että hyvänä pitämäni englannin osaaminen ei ihan riittänyt täysin ymmärtämään tätä käsittämällä lad-englannilla molotettua mono- ja dialogia. Joten paremmalla tajuamisella arvosana voisi olla puoli pykälää enemmän tai vähemmän. Alun huligaanimeiningit on todella kuumottavia ja vahvistavat käsitystä briteistä barbaarisina idiootteina. Mutta todella hienosti toteutettuja tappeluja, jossa oikein kuulee kuinka luut rutisee ja hampaat katkeilee. Leffa liukuu pikkuhiljaa enemmän ja enemmän normigangsterimeiningiksi. Silti, leffa on kyllä varsin tinkimätön vakivaltakuvauksissaan loppuun asti ja vaikka tarina alkaa rönsyilemään vähän turhankin paljon, niin onhan tässä varmaan yksi kovimmista britti-rikollisleffoisa aikoihin. Jollain hyvällä tavalla tästä tinkimättömästä sikailusta tulee mieleen Pusher-maailma.[/font]

19.

Rabbits (2002) ***½

Vaikka suuri David Lynch-fani olenkin niin Rabbitsia en ollut tsekannut vielä kokonaan, mutta nyt on tämäkin aukko täytetty. Lynch on taitava luomaan erilaisia tunteita äänen ja kuvan avulla, ja se jää mieleen Rabbitsista myös. Pääosissa olevat kolme jänistä tuntuvat olevan epätietoisia ja peloissaan, tai ainakin näitä fiiliksiä sain itse niistä irti. Dialogi on tarkoituksella sekoitettu eikä se etene loogisessa järjestyksessä, myös yleisön nauruääniraita luo yllättäviä fiiliksiä mielenkiintoisissa kohdissa. Lopetusjakso oli toki paras juttu tässä Lynchin kokeilussa, yksinkertaisilla jutuilla tuosta loppujaksosta oli saatu painostava. Vaikea tälle on tähtiä antaa, mutta keskivertoa parempi tämä ilman muuta on Lynch-fanilasien läpi katsottuna.



20. Fright Night II (1988) ***

You were supposed to bite her on the neck.



Fright Night II on niitä jatko-osia mitä ei ole tullut katsottua vaikka elokuvasarjan ensimmäinen osa olikin ihan vakuuttava suoritus. Nyt kun kaikenmaailman Twilightit ja True Bloodit ovat tuoneen tähän genreen uuden aallon, niin päätin mielenkiinnosta katsastaa Fright Nightin ainoan jatko-osan. Eikun krusifiksit ja pyhää vettä käden ulottuville ja vampyyreita tappamaan, old school style bitches! Kieltämättä odotukseni tätä jatko-osaa kohtaan eivät olleet suuret kun ohjaajana toimii Tommy Lee Wallace jonka töihin kuuluvat mm. sellaiset mestariteokset kuten Halloween III ja Vampires: Los Muertos. Olin kuitenkin ihan tyytyväinen lopputulokseen. Jos ensimmäisen osan soundtrack oli hyvä niin omalla tavallaan kakkososan soundtrack luo hienoa kasarifiilistä elokuvaan, ja yhtään yökohtausta ei oltu kuvattu ilman sumuefektejä, siitä propsit. Julie Carmenin rooli viettelevänä verenimijänä jää ehkä parhaiten mieleen, ja kyllä muukin näyttelijäkaarti tekee ihan ok suoritukset. Kaikenkaikkiaan Fright Night II on viihdyttävä jatko-osa joka menee hyvänä myöhäisillan kasariviihteenä.



21. Bride of Re-Animator (1990) **

Ugh, ei kyllä minua miellyttänyt tämä Re-Animatorin jatko-osa. Brian Yuznan luoma sekava visuaalinen ilme ei oikein napannut ja juonikin paljastuu lopulta aika kepoisaksi. Stuart Gordonin poissaolon siis huomaa, ensimmäisen osan hyvää huumoria tarjoillaan vain pieninä väläyksinä, ja sitäkin tarjoilee pääasiassa Jeffrey Combsin jälleen kerran esittämä päähahmo Herbert West. Combs tekee taattua työtä sikäli että hänen roolinsa on jälleen kerran hyvä ja hän on ainoa oikea mies näyttelemään vinksahtanutta lääkäriä. En toisaalta tiedä mistä Claude Earl Jones löydettiin näyttelemään stereotyyppistä läskiä poliisia. Jonesin suoritus on kaikenlisäksi elokuvan huonoin ja välillä tuntui ettei mies edes yrittänyt saada puhtia repliikkeihinsä, surkeaa. Kun miehen filmografiaa katsoo niin eipä sieltä löydy mitään laatuleffoja, enkä ihmettele että miksi. Elokuvan loppupuolella homma vedettiin myös vähän liian överiksi, eikä tuo sekoilu jaksanut enää viihdyttää samaan malliin kuin ensimmäisessä osassa.



22. Requiem For a Dream (2000) ****

Uhh, Pi:n jälkeen tämä tuntui siltä kuin Aronofsky vain lisäisi löylyä kiukaalle ja luvassa on yhä vaikuttavampi elokuvakokemus katsojalle tämän leffan parissa. Draaman kaari elokuvassa on valtava ja ajoittain tuntui jopa siltä että päähahmot olivat kuin jostain muualta kuin todellisesta maailmasta, niin päräyttävää settiä Aronofsky tarjoilee, sanoisinko että surrealistista menoa jopa. Toki elokuvan vahvinta antia on sen audiovisuaalinen puoli, mitä pidemmälle mennään niin sitä enemmän mieleen jääviä kohtauksia tulee vastaan ja pian huomaa kuinka Requiem for a Dream pitää otteessaan tiukasti loppuun saakka, se tässä oli poikkeuksellista. Ihan täyttä viittä tähteä en pysty silti antamaan, mutta melko lähellä ollaan kuitenkin.

Jude ( 11.2.2012 01:18)

19. Rabbits (2002) ***½

Vaikka suuri David Lynch-fani olenkin niin Rabbitsia en ollut tsekannut vielä kokonaan, mutta nyt on tämäkin aukko täytetty. Lynch on taitava luomaan erilaisia tunteita äänen ja kuvan avulla, ja se jää mieleen Rabbitsista myös. Pääosissa olevat kolme jänistä tuntuvat olevan epätietoisia ja peloissaan, tai ainakin näitä fiiliksiä sain itse niistä irti. Dialogi on tarkoituksella sekoitettu eikä se etene loogisessa järjestyksessä, myös yleisön nauruääniraita luo yllättäviä fiiliksiä mielenkiintoisissa kohdissa. Lopetusjakso oli toki paras juttu tässä Lynchin kokeilussa, yksinkertaisilla jutuilla tuosta loppujaksosta oli saatu painostava. Vaikea tälle on tähtiä antaa, mutta keskivertoa parempi tämä ilman muuta on Lynch-fanilasien läpi katsottuna.

Niinpä. Tätä katosoessa on vaikea sanoa vittuileeko Lynch katsojille, vai viekö hän tarinaa täydellä sielulla eteenpäin. Dialogin tehosekoitus pistää tosiaan ihmettelemään ja itse sain kokonaisuudesta huomattavasti enemmän irti vasta toisella katselukerralla.



Sirpaloitunut tarinankerronta ja vaihtuvat kulmat ovat toisaalta osa sitä viehätystä, jonka takia mestari Lynchin tarinat purevat niin lujaa. Eivätkä ne Inland Empre ja Lost Highwaykaan niin iisejä ja simppeleitä olleet. Kaikkea ei pidäkään ymmärtää täysin – edes sadannella katselukerralla.

Esa Meisalmi ( 11.2.2012 17:20)

^



Tämä lähes kritiikitön Lynch-kultti on kyllä aina yhtä mielenkiintoinen tismalleen samojen perusteluiden osalta (= en ymmärtänyt mitään, ehkä se vittuilee, mut oli kovaa audiovisuaalista settiä). Tuskin ohjaajaa itseään kiinnostaa ymmärtääkö joku sen elokuvia just niinkun se itse ne näkee. Sattuu niitä fiiliksiä sekoittavia vieraantumishamoja kokeneemmille muutenkin, kuten esim. Herzogille yhteistyöhaksahduksen osalta (My son My son...), joskaan tietoa ei ole siitä ottaako Werner osaa myös visionäärikollegan hengellistä hieman korkeampiin istuntoihin tätä nykyä.

No ei tässä nyt ihan kritiikittömiä olla, vaikka mestari Lynch rakas onkin. Rabbitsin kohdalla homma vain toimii, mitä se ei esimerkiksi tee Darkened Roomin tai DumbLandin kohdalla, ainakaan meikäläisen mielestä siis.



Tietysti joiltakin pimahtaaa sulakekaappi heti, kun elokuva ottaa jonkin ennalta-arvaamattoman ja "tavallisella järjellä" absurdin käännöksen. Aivan kuin kaikkien töiden pitäisi orjallisesti seurata näkyvän maailman lakeja. En ole vieläkään varma siitä, mitä Mulholland Dr. leffassa lopulta oikein tapahtuu, mutta tärkeintä siinä onkin se miltä elokuva tuntuu ja miten se avautuu katselukertojen myötä yhä enemmän tai enemmän. Mitä Lynchin mieltymykseen transsendenttiseen meditaatioon tulee, niin herrahan aloitti tuon jo vuonna 1973, joten jos tämä kaikki on meditaatio "vikaa" niin kiitän sitä, vaikken itse moiseen uskokaan.



Mutta itse asiaan:



050. Uli Edel: Christiane F. – Wir Kinder vom Bahnhof Zoo (1981)

Dokumentaarisella tavalla tyly ja raa'an ehdoton elokuva 70- ja 80-luvun taitteen Berliinistä sekä kaupungin huumekulttuurista. Tarina on vanha tuttu pohjalle vajoaminen, mutta Edelin kertomana se on vielä tavallistakin rankempi. Bowien lyhyt osuus elokuvassa on yksistään näkemisen arvoinen, ja leffan soundtrack on myös loistava, eli täynnä Bowien biisejä.



051. Gillo Pontecorvo: La battaglia di Algeri / The Battle of Algiers (1966)

On vaikea uskoa, että tämä elokuva on tehty jo 46 vuotta sitten. Kuinkka elävää kuvaus onkaan, kuinka iholle kamera tuo tämän tarinan ja kuinka elävältä kaikki tuntuukaan? Elokuva tehtiin vain muutama vuosi itsenäistymisen jälkeen, mutta silti siinä on raikkaan etäinen lähestymistapa aiheeseen.



The Battle of Algiers tungetaan usein sotaelokuvien kategoriaan, mutta enemmän tämä on sissisodan ja kansannousun tarina kuin varsinaisen sodan. Algerian kohtalo kutistetaan onnistuneesti pääkaupungin sisälle ja vain muutaman avainhahmon ympärille.



052. Michael Mann: Manhunter (1986)

Sanalla sanoen upea kokonaisuus, josta lisää herra Mannin ketjussa.



053. Michael Almereyda: Nadja (1994)

Eräs modernin vampyyrielokuvan merkkipaalu monellakin tapaa. Mustavalkoinen ja osittain melkoiseksi pikselimössöksi taantuva kuva ottivat tottumista, mutta kuin huomaamatta kaava alkoi toimimaan. Hahmot ja nimet ovat samoja tuttuja jo ties kuinka monesta versiosta, mutta tuskinpa juuri koskaan esimerkiksi Renfieldiä on esitetty aivan tällä tavalla,.



Peter Fonda vetää roolinsa lähes kieli poskessa ja David Lynch vilahtaa pienessä sivuroolissa, mutta pääosan Elina Löwensohn ja Jared Harrisin esittämä Edgar-veli vievät lopulta shown. Hieno ja nimenomaan tyylikäs elokuva, joka pitää ehdottomasti katsoa muutaman vuoden kuluttua uudestaan.



054. Ubaldo Ragona: The Last Man on Earth (1964)

Vincent Price rakensi uransa makaaberien hahmojen kautta, mutta sanotaan mitä sanotaan niin mielestäni juuri tämä elokuva on Pricen suuri hetki. Vanhana kunnon metodinäyttelijänä hän sukeltaa syvälle tohtori Robert Morganin tuskan sisään ja repii itsensä jälleen riekaleiksi roolihahmonsa tunteiden kourissa. Mitä itse tarinaan tulee niin maailmanloppua esitettiin 60-luvulla harvoin aivan näin vakuuttavasti ja dokumentaarisesti etenkään Yhdysvaltojen suunnalla.



Bonuspisteitä vielä siitä, että Morgan sattuu ajamaan maailmankaikkeuden kauneinta autoa: eli vuoden 1957 Chevroletia. Elokuva toimi George A. Romeron mukaan innoittajana hänen omaan Night of the Living Deadiin, eikä tuo ole mikään ihme, niin paljon teoksilla on yhteistä.