Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Aloitin vuoden pienellä ekskursiolla vuoteen 2011:

001. Todd Phillips: The Hangover Part II (2011) 5/10

Aika väsynyttä ja vain hetkittäin inspiroitunutta komediaa. En pitänyt ensimmäistä minään merkkipaaluna, ja jatko-osakin on vain väkinäinen lämmittely. Kuitenkin suht harmitonta settiä, ja tyttöystävän kanssa katsottuna naurattikin jonkin verran.



002. Steven Soderbergh: The Contagion (2011) 6/10

Sarsin ja lintuinfluenssan herättämän uhkakuvan varaan rakentava jännäri. Tappava ja aggressiivinen kuume-epidemia valloittaa maapallon nopeaan tahtiin, ja USA:ssa yritetään kehittää rokote ennen kuin yhteiskunta sortuu kaaokseen. Virus on kyllä aika ärhäkkä, Matt Damonkaan ei ehdi edes ymmärtää mitä on tapahtumassa, kun sekä hänen vaimonsa että puolipoikansa jo makaavat kuolleina.



Soderbergh suoriutuu sinällään hyvin pitämään kasassa kiistämättä haasteellisen paketin, mutta useat taustatarinat jäävät väkisinkin aika yhdentekeviksi ja ontoiksi. Ihan kiva kuitenkin.



003. Marcus Nispel: Conan the Barbarian (2011) 3/10

Olipas huono :-( Elokuvan tarinassa ja sen kerronnassa ei sinällään ole mitään vikaa, yksinkertaista perushuttua, jonka rytmi on ihan sujuva. Conanissa ei ole kuitenkaan kerrassaan minkäänlaista seikkailun taikaa tai tunnelmaa. Näyttelijöistä on puristettu järjestään naurettavan idioottimaisia näyttelijäsuorituksia, kaikki ovat täysin pihalla. Suurimpana syntinä tietenkin Jason Momoan Conan, joka ei herätä minkäänlaisia sympatian tunteita, tai tunteita ensinkään.



Nispelin tarkoitus on ollut siirtää Conan nykyaikaan, vastaamaan tämän päivän ihmisen sielunmaisemaa: enää ei eletä värikkäällä 80-luvulla, vaan kyynisellä ja talouskriisin hallitsemalla 2010-luvulla, joten Conaninkin on oltava kyynisempi, tummempi, verisempi ja armottomampi. Jokainen voi itse todeta, kuinka Nispel on onnistunut heijastamaan sukupolvemme tuntoja!



Sanomattakin lienee selvää, että elokuvan visuaalinen ilme on pilalle värimääriteltyä kakkajöötiä.



004. Terence Malick: The Tree of Life (2011) 9/10

Aivan huikea, Enter the Voidin tasoinen, audiovisuaalinen trippi. Malick asettaa inhimillisen maailmantuskan mittasuhteisiinsa kuvaamalla koko maapallon historian alkuräjähdyksestä eteenpäin... aika kornia? En tiedä, mutta ainakin huumaavan upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Alun sinne tänne kimpoileva kerronta alkaa vähitellen tiivistyä kuvaamaan O'Brienien perheen kehityskaarta ja sysää sivuun pelon siitä, että "tätäkö tämä tulee olemaan 140minuuttia?".



Elokuva liikkuu hämmästyttävän vaivattomasti kauniin koskettavasta surulliseen ja kuumottavan jännittävään. Viattomuus väistyy ja tilalle hiipii syyllisyys, huolettomuuden tilalle epäily. Mutta kuitenkin rakkaus on kaiken ytimessä, rakkaus vapauttaa. Mikäli tässä on Malickin pointti, niin olen itse yhtä aikaa samaa mieltä ja eri mieltä... en kykene aivan näin uskonnollishenkiseen suhtautumiseen, mutta toisaalta kyyninen eksistentialismi jos mikä vasta onkin hakoteillä.



Se tyylikkyys, jolla Tree of Life on leikattu kokoon on ainutlaatuinen taidonnäyte. Sen kuvan ja musiikin rytmi, vaivihkaa rakentuva ja merkityksiä tulviva maailma, ansaitsee ylistystä.

Anthony Mann :

Men In War (1957) ***

Perusvarma sotaelokuva joka ei kuitenkaan nouse keskitasoa korkeammalle. Tapahtumat sijoittuvat Korean sotaan, jossa eräs luutnantti yrittää selvitä osastonsa kanssa irti vihollisen saarrosta ja palata takaisin oman divisioonan luokse. Matkan varrella kohdataan jeepillä ajava parivaljakko johon kuuluu eversti (joka on sidottu istuimeensa ja joka kärsii shokista) ja särmä kersantti joka on ottanut everstin suojelukseensa. Myöhemmin kohdataan myös vihollisia.



Harold Ramis : Analyze This (1999) **½

Harold Ramis : Analyze That (2002) **½

Rikostoimintakomedia ja sen jatko-osa jossa Robert De Niro parodioi muista elokuvista tuttuja mafiahahmojaan ja näyttelee muutenkin pitkälti tuttujen maneeriensa avulla mafiapomoa. Billy Crystal esittää psykiatria. Tämä pari törmää kirjaimellisesti toisiinsa ja siitä alkaa melko erikoinen terapiasuhde, jossa mafiapomo tunkee itseään psykiatrin siviilielämään ja mutkistaa mm. tulevia häitä ja muitakin perhetilaisuuksia. Psykiatri sekoittuu samalla harmikseen rikollisiin piireihin. Molemmat osat tarjoavat odotetunlaista komediaa ja ovat hyvinkin keskinkertaisia, joiden yleisöksi on selvästi tavoiteltu lähinnä keskitien mainstream kansaa. Jatko-osa toimii hieman paremmin koska siinä on pari ihan hauskaakin kohtausta mukana, vaikka muuten sama tähditys kummallekin.

[font=arial, helvetica, sans-serif]1. Herra Heinämäki ja leijonatuuliviiri ** (teatteri) Odotin Kinnusen arvostelun perusteella vähän parempaa. Mutta turhan paljon sekoilua ja välillä suorastaan tylsää. Hyvääkin toki oli, itse Heinämäki on hahmona aika hyvä ja Lato-orkesteri on hauska ja biisitkin on hyviä, tässä olisi voinut olla musiikkia enemmänkin. Hauskempi olisi saanut olla kaiken kaikkiaan.

2. The Fighter **** (bd) Nousee vahvan loppupuoliskon ansiosta neljään tähteen. Puolen tunnin kohdalla ihmetytti miksi tätä niin on kehuttu, kaikki henkilöt ovat lähinnä epämiellyttäviä. Mutta kun päästään enemmän nyrkkeilyn pariin, alkaa homma toimia ja draamakin olla enemmän kiinnostavaa. BD:llä olleen dokumentin perusteella Bale/Wahlberg olivat kuin karikatyyrit esikuvistaan, mikä lienee ihan oikein.



3. Iron Man 2 ** (dvd) Äh, olipa tylsä. Eka osa oli vielä varsin viihdyttävä, mutta tässä ei toiminut oikein mikään. Peltiukot tappelemassa keskenään ei ole kovin jännää.[/font]



[font=arial, helvetica, sans-serif]4. Srpski Film (dvd) Jätän tähdittämättä. Palaan mahdollisesti asiaan elokuvan ketjussa, kunhan saan vähän ajatuksia jäsenneltyä[/font].

Koitetaanpas tänä vuonna pitää kirjaa ihan loppuun saakka. Vuosi 2011 meni keskittyessä tv-sarjoihin, elokuvien jäädessä toissijaiseksi.

001. Two-Minute Warning aka. Paniikki stadionilla (DVD) **½

Periaatteessa hyvä ‑70-lukulainen trilleri, mutta ei tätä voi kehua typerän Abbott&Costello ‑huumorin vuoksi. Tekijöiden tarkoitus oli kai antaa inhimillinen kuva mahdollisista tarkka-ampujan harhaluotien kohteista, mutta lopulta katsoja rukoilee että juuri nämä idiootit saavat luodista. John Cassavetes laskettelee puolivaloilla roolinsa läpi, Charlton Heston hukataan aivan täysin vaikka onnistuukin tyhjentämään magnuminsa roistoon jättäen tämän vielä henkiin(!).



002. Soldaat van Oranje aka. Gestapon vihollinen nro. 1 (DVD) ***½

Anttilan alekorissa tämä meni melkein huomaamatta ohi hämäävän suomenkielisen nimen vuoksi. 2½ tunnin kestosta huolimatta pysyy hyvin kasassa ja saa loppuakohden toivomaan että tekijät olisivat käyttäneet vähän enemmänkin aikaa kohtausten rakentamiseen. Nyt hyvin alkava elokuva alkaa hiljalleen kiihdyttämään loppuakohden, mikä ei viimeisissä kohtauksissa enää palvellut itse tarinaa (esim. Rutger Hauerin hätiköity ajaminen kohti RAF-lentäjän arvoa). Verhoeven osoittaa jälleen taitonsa pitämällä elokuvan enemmän henkilökuvana kuin sotaelokuvana.

Lähdetään tälläkin suunnalla pitämään lukua nähdyistä leffoista, kun tuo painonhallinta tavoitekin on niin kova.

001. Freddie Francis: They Came from Beyond Space (1967)

Ulkoavaruuden ilkeät öttiäiset saapuvat kuusta maahan ja sitten alkaakin kunnon body snatching. Vaikka tätä katsoisi 60-luvun kaleidoskooppilasien läpi, niin onhan tämä aika kuraa. Ei auta Michael Gough, eivätkä edes käheät sädepyssyt.



002. John Mackenzie: The Fourth Protocol (1987)

Mainio agenttijännäri kylmän sodan viime vuosilta. Tästä lisää Michael Caine-ketjussa.



003. Jon Amiel: The Core (2003)

Puolivillainen tieteisseikkailu jossa maapallo on joutunut poikkeuksellisen uhan kohteeksi. Turhankin takuuvarmaa Hollywood-huttua, josta löytyvät kyllä kaikki ns. pakolliset elementit, mutta joka ei lopulta heilauta mihinkään suuntaan.



004. Bert I. Gordon: Tormented (1960)

Paljastan tässä noin ensimmäiset kymmenenen minuuttia elokuvasta, mutta kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun . Luvassa muutama hyvä säikytys sekä monta ei-niin-tiheää kauhukohtausta.



005. John Huston: The African Queen (1951)

Humphrey Bogart ja Katharine Hepburn seikkailevat ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Afrikassa. Juoni nyt ei juuri yllätä, mutta Bogart nappasi roolistaan lopulta Oscarin, mitä voi pitää ihan oikeutettuna.

Elias Koskimies: Likainen Pommi (2011)



Siis vähäks oli huono leffa, oikeesti!!!

Pitipä sitten tähänkin kotimaiseen tarttua, kun vaimon sisko oli leffassa jossakin statistin roolissa. Ilmeisesti tämä oli jonkinlainen ADHD-teineille suunnattu satiiri, josta terä oli tylsytetty kliseillä, ylilyönneillä ja katsojien aliarvioimisella. Malla Malmivaaran tähdittämiä elokuvia en halua nähdä yhtäkään enää tämän jälkeen, paskin suomalainen näyttelijä jonka voi suoralta kädetä nimetä tästä eteenpäin. Hauskinta leffassa oli Sami Hedbergin maha.



Paul Feig: Bridesmaids (2011) ***



Apatow-tuotantoon kannatti taas luottaa. Perusvalttikortteja kierrätetään taas mukavasti ja viihdyttävästi. Kyllähän tämän toiseenkin kertaan varmaan tulee katsoneeksi.



Michel Hazanavicius: OSS 117 Rio ne répond plus (2009) ****½



Lisää uutta OSS 117:ää heti kiitos. Nämä kaksi nyt 2000-luvulla tehtyä agenttiparodiaahan ovat parasta elokuvaviihdettä, mitä kuvitella saattaa. Monesti huomaa katsovansa hyviä elokuvia, joiden kuitenkin jo toivoisi pikkuhiljaa päättyvän. Näiden kohdalla toivoisi vain jatkoa. Ranskan Amazonista saa ainakin vielä bluray-tuplaa tilattua kohtuuhinnalla.

1. Drugstore Cowboy (Gus Van Sant, 1989)

Toimi paremmin nyt kuin eka kertaa jonkun päälle 10 vuotta sitten nähtynä.

Kerrassaan mainio 70-luvun rikollisen narkkielämän kuvaus, jonka ainoana varsinaisena tyylirikkona näen jengin aivan liian siistin ja kauniin näköiset ihmiset. Surkuhupaisuutta, kuumottavia tilanteita ja karuja käänteitä on luvassa, kuten myös näkemyksellistä ja tiukkaa ohjausta. Matt Dillon ei ole varmaan ollut missään näin hyvä ennen tai jälkeen, mutta meikäläiselle varsinaisena show stopperina oli cameorooli sekakäytön ja sekapäisyyden messiaalta itseltään, William S. Burroughsilta.



2. Fort Apache (John Ford, 1948)

Myönnettävä että oli aika kova, vaikka pikkujutut ja yleinen tyyli vähän häiritsivätkin. Tarkempi avautuminen klassisten westernien ketjussa.



3. Not of this World (Roger Corman, 1957)

Mallikas edustaja siitä puolesta Cormanin tuotantoa, jossa hieno idea kantaa pitkälle yli rupuisempien tuotantoarvojen. Kommunistisalaliittoa vihjailevassa elokuvassa vieraan maailman agentti on tullut selvittämään maapallolle ihmiskarjan veren kelpoisuutta galaktiselle vampiristiselle herrarodulle. Vähäeleisessä leffassa on tunnelmaa ja nostalgista tahallisen komiikan vinkeyttä, ja Corman malttaa pitää meiningin jopa yllättävän hienovaraisena. Lopussa sorrutaan hieman valitettavasti fiftarileffojen helmasyntiin, kun yllättäen hihasta kaivetaan vähän helvetin naurettava kumihirviö, aivan tarpeettomasti – kylmäkiskoisessa katseella tappajassa kokovalkoisine silmineen (jotka kätketään tyylikkäästi aurinkolasien taakse päivin öin) ja mentaalikomentoineen oli hirviötä ihan tarpeeksi. Tätä joutuu väkisin pitämään tyylirikkona muuten pinnan alta yllättävänkin teemaltaan monisyisessä elokuvassa, missä pahis on yhtä lailla uhri, vaikkakin hieman loppulauselmassa alleviivaten, ettei keneltäkään mennyt vahingossakaan pointti ohi. Alkutekstit olivat yhdet surkuhupaisimmista mitä on tullut nähtyä.



4. Grindhouse (Robert Rodriquez & Quentin Tarantino, 2007)

Blu-Ray toi tullessaan Grindhousen nähtäväksi sellaisessa kuosissa kuin mitä se pyöri ensi-iltansa saatuaan suuressa maailmassa elokuvateattereissakin. Putkeen katsottuna ja kaikki välitrailerit oikeilla paikoillaan on sanottava, että näin tämä kokonaisuus tuleekin nauttia. Planet Terror oli silmiini identtinen erikseen julkaistun leikauksen kanssa, Death Proof taas oli jäntevämpi, erillisjulkaisuaan lyhyempi versio.

Planet Terror toimii edelleen ja on mittareillani näistä kahdesta se viihdyttävämpi ja onnistuneempi kaikessa ylilyöntisikailussaan. Death Proof on epätaisaisempaa kyyditystä, mikä lyhyempänä, pahimmat lässytykset yli laidan heivaavana versiona toimi paremmin. Tämä oli (ja on) ensimmäinen Tarantinon leffa, jossa dialogin tarkoitukseton paskanjauhannassa oli suhteettoman paljon mielenkiinnotonta paskanjauhantaa. Ehkä se johtui vanhenevan äijän yrityksestä survoa naisen suuhun väkisin hauskaa läppää, tajuamatta muijien maailmasta oikeasti tarpeeksi, tai sitten äijäkatsojan vika, joka ei tajua muijien maailmasta tarpeeksi. Oli kummin vain, ainakin Tarantino unohti mielestäni tehtävänsä tehdä ehtaa törkyä ja rupesi aivan yllättäen ja kesken leffan siloittelemaan rupuja pois, ihan kuin ei olisi kantti kestänyt tehdä loppuun asti hiomattomampaa jälkeä. Lopun autostuntit olivat kyllä helkkarin siistiä kaahausleffanostalgiaa ja itse lopetus elokuvalle ihan helvetin kova. Kurt Russell oli myös parhautta.

Vaikka tosiaankin nämä elokuvat kuuluvat ehdottomasti yhteen pakettiin ja on paras katsoa back-to-back, jäi silti kaivelemaan, olisiko optimaalisempi järjestys kuitenkin Death Proof ensin ja Planet Terror sitten? Pitänee kokeilla kun muistikuvat näistä alkavat taas pääkopasta hiljalleen haihtua.

Meikäläiselle poikkeuksellisesti pisteyttäen:

Planet Terror: 4,5 / 5

Death Proof: 3 / 5

Koko paketti: 4 / 5



5. Cut-Throats Nine (Joaguín Luis Romero Marchent, 1972)

Tyly, kolea ja misantrooppinen spanski-spagetti toi pirusti mieleen Great Silencen; ei ollut vallan selkeän esikuvansa veroinen huima mestariteos, mutta hemmetin osuva ja toimiva kokonaisuus. Lumisissa maisemissa tapahtuva pienen budjetin henkiinjäämistaisto ei sisällä hirveää määrää ammuskelua tai turpiinvetoa, vaan pikemminkin henkilöiden toisiaan ja maailmaa kohtaan tuntemaa hiljalleen hautuvaa vihaa, ahneutta ja pahansuopuutta. Elokuvan väkivaltaista mainetta ei isommin ole liioiteltu – kuvasto on kuin Fulcin leffoista silloin kun tylyä tappamista tapahtuu. Erityisen mieleenpainuvaa oli lyhyt kohtaus houreita, valvepainajaisia ja syyllisyyttä, kun puoliksi juoppohullu vankikarkuri kohtaa lähimenneisyytensä. Saamarin kova, tähän tulee varmaan palattua monastikin.

Joel Coen; Ethan Coen :

Big Lebowski (1998) ****½

Uusinta. Erinomainen edelleen.



Lauri Törhönen : Vares – Sukkanauhakäärme (2011) **½

Parempi kuin edeltänyt osa Huhtikuun Tytöt ja about samaa tasoa Pahan Suudelman kanssa. Tällä kertaa käsikirjoitus toimii kokonaisuutena edeltänyttä osaa paremmin, eikä katsojaa pelata ulos liian sekavan juonen takia. Mutta valitettavasti tälläkin kertaa käsis tarjoaa omat kuoppansa josta seuraa ongelmia esim. henkilöhahmojen käsittelyn suhteen. Toinen miinus tulee leikkauksesta joka tökkii parissa kohtaa oikein selkeästi. Muuten elokuvasarjan uuden tulemisen mukaista ja odotetunlaista menoa.



Ralph Bakshi : American Pop (1981) ***

Usean sukupolven ajalle sijoittuva musiikkianimaatio, jossa kunkin ajanjakson popmusiikki on tärkeässä roolissa tarinan edetessä. Animaatio on visuaalisesti kiinnostavaa mutta tarina itsessään ei aina. Väliin insertoidut arkistokuvat olivat myös kokonaisuuden kannalta täysin turhia. Loppufiiliksenä jäi tunne hyvästä yrityksestä, mutta olisihan tämä voinut olla parempikin.

006.

J.J. Abrams: Star Trek (2009)

Ylvään franchisen harvinaisen onnistunut uudelleenkäynnistys. Ensi kerran nähtynä kulttuurishokki oli osin melkoinen, mutta nyt kun aikaa on ehtinyt kulua riittävästi – ja tulevat suurimmat mutkat jo tiesi ennakkoon – pystyi tästä nauttimaan jo huomattavasti enemmän. Päivitetty Kirk on tosin edelleen aika syvältä, mutta eihän kaikkea voi saada vielä ensimmäisessä osassa.



007. Howard Hawks: Gentlemen Prefer Blondes (1953)

Jane Russell ja Marilyn Monroe ovat kuumottavan upea pääpari tässä kahden laulajattaren seikkailussa, jossa Ranskakin näyttäytyy parhaimmissaan. Laulua, tanssia sekä kurveja juuri oikeissa kohdissa. Oli se Marilyn noihin aikoihin vaan aika kuumottava paketti.



008. Mark Mylod: The Big White (2005)

Hersyttävän hauska ja luonnollisesti kuoleman ympärillä pyörivä musta komedia. En tunnustaudu suureksi Robin Williams faniksi, mutta nyt miehelle on pakko nostaa hattua. Giovanni Ribisi ei tuntunut ainakaan näin ensimmäisellä katselukerralla pääsevän aivan samalle tasolle Williamsin vastavoimana, mutta toisaalta hänen roolinsakin vaatii nyt omanlaistaan takakenoista kiihdyttelyä. Aina luotettava Holly Hunter tuo soppaan juuri sopivasti sapen makua ja manssikkana kakun päällä ovat upeat Alaskan ja Kanadan maisemat – kirjaimellisesti The Big White.



009. Robert Zemeckis: Romancing the Stone (1984)

Tämähän oli ja on edelleen aivan loistava seikkailuelokuva. Ei ehkä pärjännyt ensimmäisille kahdelle Indylle, mutta murjoaa jälkimmäiset osat mennen tullen. Viskataan päälle vielä kasarin kuiva soundtrack ja se on siinä.



010. Lewis Teague: The Jewel of the Nile (1985)

Välittömästi edellisen perään katsottuna on pakko todeta: pettys, mikä suunnaton pettymys – aina ja edelleen. Harvoin on elokuvan potentiaalia osattu hukata näin totaalisesti.

003.

The Boogeyman aka. Sakset kurkulla **

Todella väsynyt slasher. Parit ihan hauskat efektikohtaukset mutta loppua kohden alkoi olemaan yhä enemmän ja enemmän aneemista elokuvaa ettei tästä pysty mitenkään innostumaan.



004. The Red Shoes ****½

Powell & Pressburgerin mestariteos. Lumoavan kaunis elokuva balettitanssin raadollisesta maailmasta, jolle Aronofskyn Black Swan on paljolti velkaa. Future Filmin DVD ei ollut aivan viimeisin restauraatio joten Jack Cardiffin upea Technicolor-kuvaus ei täysin pääsen oikeuksiinsa. Erityisesti elokuvan puolessa välissä tuleva noin 15 minuutin mittainen The Ballet of Red Shoes ‑esitys on hienovaraisten mutta tehokkaiden trikkien avustuksella erityisen maaginen kohtaus. Oli samalla ensimmäinen katsomani Michael Powell elokuva, lisää pitää nopeasti nähdä.



005. The Haunted Airman *½

The Devil Rides Out ja To the Devil a Daughter ‑hammerklassikoiden alkuperäisteokset kynäilleen Dennis Wheatleyn romaaniin perustuva BBC-roska. 68 minuutin pituudesta huolimatta todella tylsä ja sekavakin.

6. The Road (John Hillcoat, 2009)

Suhteellisen harvoin joutuu elokuvaa kuvaamaan sanoin "todella vaikuttava" – nyt eivät juuri muut adjektiivit kovin hyvin istu. Iski jotenkin perhanan kovaa kerronnallisesti ja tunnetasolla. Nimettömiksi jäävän isän ja pojan vaellus nimettömäksi jäävän apokalypsi-tason katastrofin murentamassa maailmassa kertoo ihmisestä ja inhimillisyydestä omaa karua mutta saarnaamatonta ja raakuksissa rypemätöntä kieltään ja jättää toivonkipinää kaikkeen mustuuteen tekemättä sitä kuitenkaan imelästi. Maalattu skenaario tuntuu suorastaan hyytävän realistiselta: tuollaiseen neobarbarismiin hommat mitä todennäköisimmin livahtaisivat, jos paska osuisi globaaliin tuulettimeen. Isän rooliin olisi hankala kuvitella ketään yhtä uskottavasti näyttelevää kaveria kuin Mortensenia – itse asiassa äijä on roolissaan niin vitun IHMINEN, ettei oikeastaan voi puhua edes näyttelystä! Kodi Smit-McPhee klaaraa aina vaikean lapsinäyttelijän osan erinomaisesti. Oli vähällä raavaan miehen linssin tipalla kostuttaminen loppuratkaisuissa – jos olisi kyynel herahtanut poskelle, olisi pisteet täydet. Ehkä ensi kerralla.



7. Public Enemies (Michael Mann, 2009)

En tajua: periaatteessa minun tulisi pitää tästä paljonkin, mutta teknisesti pätevä suoritus jätti kylmäkiskoisen fiiliksen. Monasti vaikutti siltä ettei Mann osannut ihan päättää, tehdäänkö tässä realistisella ja dokumentatiivisella otteella ajan- ja henkilönkuvausta, vai sittenkin suurta tommygunin paukkeella säestettyä melodraamaa. Mukavinta oli seurata Deppiä ja Balea vähäeleisinä alansa miehinä, joiden vastakkainasettelu toi kieltämättä mieleen Pacino-DeNiro ‑taisteluparin joka rintamalla tähän verrattuna ylivoimaisessa Heatissa. Taustat ja ajankuva osuivat kyllä kohdalleen hyvin, harvemmin 30-luvun suurta lamaa on näin kylmäksi kuvattu jopa juhlan keskellä. Ihan perushyvä kokonaisuus russutuksesta huolimatta ja kallistui positiivisen kokemuksen puolelle lähinnä siksi, ettei tästä ainakaan tehty mitään rasvatusti sujuvaa kevyttä viihde-elokuvaa, vaan jotakin tylymmän tuntuista.



8. Caligula and Messalina (Bruno Mattei & Antonio Passala, 1981)

Mattei on ollut kevyesti parempi bisnesmies kuin ohjaaja, sen osoittaa jo tämän elokuvan puitteisiin pikkurahaa enemmän haalittu kasa käkkyä – tuottajilla lienee ollut vahva usko Caligula-rippauksen markkina-arvoon. Markkinamiesten lupaukset esikuvaansa kovemmasta kyydistä osittain pitävät paikkansa, osittain eivät – joka tapauksessa Caligulalle tämä ei pärjää oikein millään mittarilla, vaikkei sekään mitenkään lempileffojani ole, vaan enemmänkin menetetty lupaus. Kokonaisuus toistaa esikuvalleen uskollisesti Rooman rappiokulttuurin eksplisiittejä piirteitä, ja harvat pointsit mitä leffalle viitsii jakaa, tulevat tältä osin ajankuvalle historiallisesta uskollisuudesta, vaikka kuvakulma on kieltämättä yksipuolisuudessaan ja ‑silmäisyydessään vääristynyt. Pääasiassa kun tämä vain on tappavan tylsää nussimis-nuhjaamista, kesyjä shokkeja ja kohtauksesta toiseen haahuilemista vailla mitään punaista lankaa tai kunnon päämäärää – eli hiton tyypillistä Matteita. Ohjaaja itse on jaksanut eräänlaisena mauttomuuden maksimointina kuvata pätkän muulien parittelua mukaan ja lähes heti perään rippaa kohtauksen La Betéstä hepoisten keskinäistä hässimistä; kertoo aika paljon, että kyseinen lainakohtaus on paremmin ohjattu kuin koko Caligula and Messalina yhteensä. Visuaaliset pienet irtopisteet myös siitä, kuinka elokuva on onnistuttu väreiltään ja ulkomuodoltaan näyttämään hyvinkin paljon 50- ja 60-lukujen historiaspektaakkeleilta, vaikka sisältö on suurilta osin sellaista mitä ei moisissa olisi ikinä suvaittu.



9. Salon Kitty (Tinto Brass, 1976)

Tinto näyttää Brunolle miten sitä eksploitaatiota tehdään tyylillä ja oikeasti tajuntaa horjuttavalla otteella, perkules! Hämmentävä paketti kolmannen valtakunnan dekadenssia, outoilua, katsojan shokeerausta ja manipulointia, perverssejä yksityiskohtia, vaudeville-tyylin erotiikkaa "parilla asteella" pidemmälle vietynä ja vielä kaiken artsuilun ja sikailun keskellä sanottavaakin – ei ihme että elokuvaa on sekä parjattu että kiitelty. Taivun kiittelijöiden leiriin enkä yhtään vastahakoisesti, vaikka näkökantiltani hieman tiiviimpi pituus olisi riittänyt. Kuinka moni on narauttanut itsensä ensireaktiona kauhistelemasta kääpiöiden ja muotopuolien parittelua, ja heti perään löytänyt piilotajunnastaan tätä kautta pienen rotuhygienistin?

1.

Red Cliff

John Woon historiallinen spektaakkeli alkaa laiskasti, mutta paranee loppua kohden.Taistelut ovat komeita ja takitset kuviot kiinnostavia, kaikki muu ei.

Vuosi lähti käyntiin Angel Heartin kera.

1. Angel Heart (1987) *****

Tämähän oli huikea leffa. Heti alkukohtausten jälkeen tunnelma pysyy tiiviinä ja katsoja voi heti aistia että tässä rikostarinassa kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Juuri tuo mystinen fiilis minkä Parker pystyy luomaan on elokuvan suola, saksofonipainotteinen soundtrack toimii yllättävän hyvin vahvistamaan tätä tunnelmaa. Mickey Rourken huikea roolisuoritus on myös yksi maininnan arvoinen juttu tästä klassikosta. Aikalailla viiden tähden leffa itselleni.



2. Return of the Living Dead part II (1988) **

Alunperin minun ei pitänyt katsoa tätä jatko-osaa, mutta sorruinpa kuitenkin. Return of the Living Dead II toistaa liikaa ensimmäisen osan juonta, jopa niin paljon että puolivälin jälkeen alkaa jo haukottamaan. Olisi myös kiva tietää että kenen kuningasidea oli tuoda tähän osaan mukaan lapsinäyttelijöitä, ja yksi heistä on ihan pääosassakin, heidän ylinäyttely alkaa lähinnä ärsyttämään. Kaksi tähteä tälle irtoaa lähinnä soundtrackiltä löytyvän kasarirockin ja Dana Ashbrookin suorituksen takia, ei ihme että mies oli pari vuotta myöhemmin Twin Peaksissa. Myös kohtaus oli pieni pilkahdus ensimmäisen osan tyylistä. Kaikenkaikkiaan ROTLF ei pärjää millään ykkösosalle, ei uusintakatseluarvoa tälle leffalle.



3. Into the Wild (2007) *****

Kieltämättä tämä upposi minuun. Penn on onnistunut tässä luomaan mielenkiintoisen ja hyvin etenevän leffan, toki jo pelkkä tositarina huutaa elokuvaversiota ja tässä se vihdoin tuli. Parhaimmat kohtaukset taisivat olla Hal Holbrookin kera, niissä legendaarinen näyttelijä osoittaa kykynsä jälleen kerran, oli hieno seurata noita kohtauksia.



4. Dressed to Kill (1980) ****

Tästä Palma-topicissa lisää.



5. Detour (1945) ***½

I was tussling with the most dangerous animal in the world, a woman.



Detour on ihan katsomisen arvoinen pikainen film-noit 40-luvulta. Juoni on yksinkertainen ja film-noirin peruselementit omaava. Tom Nealin roolisuoritus Al Robertsina on maininnan arvoinen alusta loppuun saakka, tämä on jo yksi seikka mikä nostaa tämän elokuvan keskiverto film-noirin yläpuolelle, toisena voi mainita toimivan dialogin. Pitää myös arvostaa sitä että pienen budjetin leffa kuvattiin alle kuukaudessa ja silti saatiin näin hyvää jälkeä. Detour tarjoaa odotuksiin nähden suhteellisen hyvän film-noir kokemuksen.



That's life. Whichever way you turn, Fate sticks out a foot to trip you.

King Vidor:

Solomon and Sheba (1958) ****



Kaikin puolin vaikuttava historiallinen spektaakkeli Israelin älykkökuninkaan ja Saaban pakanakuningattaren mutkikkaasta suhteesta.



Anubhav Sinha: Ra.One (2011) *



Shah Rukh Khan ylittää taas kaikki ärsyttävyysrajat videopelistä reaalimaailmaan siirtyvänä virtuaalisankarina. Enthiranin Chitti-robotti tekee cameon...





Ji-Hun Kim: Sector 7 (2011) *



Merihirviö mellastaa kolmiulotteisena öljynporauslautalla onnettomassa Alien-kopiossa, jossa ei ole yhtään omaperäistä ideaa.



Marcel Pagnol: La Fille du puisatier (1940) ***



Roteva maalaisdraama, se Auteulin uudelleenfilmatisointikin on ihan kelvollinen.

Tony Scott:

The Last Boy Scout (1991) ****

Hyvä elokuva aloittaa uusi vuosi.



Yukio Noda: Soul of Chiba (1977) **

Sonnyn ja Etsukon sekoilua. Käsittämätön juonikuvio, josta en onneksi muista mitään ja kerran katsottavat tappelukohtaukset jättävät laimean maun.



Sadao Nakajima: Crazed Beast (1976) ****

Nakajiman hieno ja suoraviivainen toimintakomedia bussikaappauksesta kuumottavilla takaa-ajokohtauksilla, sekä rennolla musiikilla piristi loppiaista. Tsunehiko Watase on ihan helvetin cool yhtenä bussilla matkustavista muiden saadessa erilaisia paniikkikohtauksia ja muita stressireaktioita kaapparikaksikko Akin & Turon säätämistä ja uhoa katsellessa. Loppuratkaisut bussikaahailuineen toimivat oivallisesti, kun poliisit vihdoinkin tajuavat, että missä se kaapattu bussi oikein kulkee.



Sadao Nakajima: Bakamasa horamasa toppamasa (1976) ***1/2

Röyhkeää Bunta ‑lisää tähdityksessä ja tyylikästä, mutta kaavamaista ja ennalta-arvattavaakin yakuza ‑menoa ja valitettavasti Bunta ei parhaissa raivoissaan ole mitä Fukasakun vastaavissa on tottunut näkemään.



Hitoshi Matsumoto: Scabbard Samurai (2010) ***1/2

En oikeastaan tiedä miksi näinkin paljon tähtiä komedialle, jolle en nauranut kertaakaan. Elokuvan loppupuolisko parempi, joten ehkäpä se on syynä. Elokuvan yleissivistävänä antina voisi pitää, kuinka japanilainen komedia on kehittynyt vuosisatojen saatossa hedelmät silmissä ja torttu päässä menosta enemmän Buster Keaton tyyliseen itsensä rikki räjäyttämiseen mitä moninaisin keinoin vain kansan ja ylhäisön viihdytys mielessä.



Shigemichi Sugita: The Last Chushingura (2010) ****1/2

Se parempi vuoden 2010 samuraielokuva, kun on kerran kipeää kasvutarinaa ja draamaa tarjolla hyvien ja kokeneiden näyttelijöiden vetämänä parin tunnin ajan, niin miksipä ei antais tähtiä paljonkin, kun ohjauksestakaan ei oikein mitään vikaa heti löytänyt. Ryhdikäs ja karismaattinen Koji Yakusho on taas oikea mies tulkitsemaan samuraikoodeksia, kuinka lordin antamaa salaista käskyä pitää noudattaa loppuun asti välittämättä siitä, mitä muut ovat samurain teoista mieltä ja mitä käsky merkitsee hänen sosiaaliselle statukselleen ja minkälaista vihaa se tarkoittaa klaanin vielä jäljellä olevien jäsenistöstä häntä kohtaan, kun meni pakenemaan iltaa ennen kuuluisaa 47 roninin kostoretkeä ja sitä seurannutta Shogunin määräämää harakiria.



David Batty: Japan's War in Colour (2005) ****

Brittidokumentti väreissä Japanista ennen WW2:sta, sodan aikana ja antautumisen jälkeen. Välillä tiukkaakin kamikaze materiaalia ja itsensä räjäyttämistä käsikranaateilla tulee tarjolle.



Hideyuki Hirayama: Oba: The Last Samurai (2011) ***

Perustunee ilmeisesti tositapahtumiin jota en jaksanut tarkistaa. Kapteeni Oba miehineen ei antautunut WW2:ssa Saipanin saarella muiden antautuessa ja saaren jäädessä amerikkalaisten valvontaan, vaan menestyksekkäästi jatkoi sissitoimintaa sodan päättymisen jälkeenkin saaren vuoristossa amerikkalaiset kintereillä, eikä suostunut uskomaan mihinkään amerikkalaisten levittämiin uutisiin sodan päättymisestä tai sitä edeltäviin atomipommeihin. Vasta kun herralle luettiin hänen komentajiensa tekemä antautumiskäsky hän suostui antautumaan amerikkalaisille. Kyllä nyt kerran katsoi, vaikka vähän väritön ja munaton elokuva jäi käteen. Ed. katsottu dokumentti tietysti parempi.