Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Suomiputki eli on tullut nähtyä nyt runsaasti viinanjuontia, kiroilua ja jos jonninmoisia saunatissejä tässä viime aikoina. = Finnsploitation?

Tulio: Sensuela, 1973 DVD

Ennakkoon ei tiennyt mitä tuleman pitää, niin löi ällikällä. Ajoittain tsyketeelinen ja varmasti yksi oudoimmista elokuvista mitä Suomessa on tehty. Aikanaan filmi suorastaan lakaistiin maton alle, oli kai liikaa jopa 70-luvulla. Kaiken kruunaa että alkujaan englanniksi tehty filmi dubattiin kylmästi suomeksi jälkikäteen. Hyvin vaikea tätä on selittää, se pitää nähdä. 8/10



Kerttula: Iso vaalee, 1983 VHS

Mehevää dialogia ja ronskia sanailua. Totta kai myös paljasta pintaa viljelevä viriilin nuoren miehen kasvutarina maalaismaisemissa. 7/10



R.Mollberg: Tuntematon Sotilas, 1985 VHS

Lyö laidalta Laineen version vaikka on paikoitellen kuva kuvalta remake lisäten muutaman tärkeän otoksen kirjasta.

Näyttelijät on valittu sopimoilleen, paitsi Peteliuksen turun murre tökkii Hietasena, loppua kohti sekin paranee. 9/10



R.Mollberg: Maa on syntinen laulu, 1973 DVD

Ronskia ja rehevää naturaa koko filmin mitalla, voi sanoa että tässä mitään ei jätetä näyttämättä. Erittäin väkevä elokuva kaikkineen. Oli myös kaupallinen menestys, kun keräsi aikanaan hillittömät 700 000 teatterikävijän katsojaluvut. 9/10



S.Huunonen: Piilopirtti, 1978 DVD

Paikoitellen jopa yliampuvan irroitteleva veijarimainen komedia. Pysyy kuitenkin kasassa eikä mene spedemäisen alleviivauksen tai mäkisläisen kohelluskomedian puolelle liiaksi. 7/10



S.Huunonen: Lampaansyöjät, 1972 DVD

Roadmovie suomalaisittain eli ryyppyreissuhan siitä tulee. Huovisen tekstillä juopottelun lomaan saadaan hieman korpifilosofiaa mukaan. 8/10



Törhönen: Riisuminen, 1986 DVD

Erkki Saarelan ja Eeva Elorannan sanailulle perustavaa minimalistista Törhöstä. Käy nopeasti ilmi että Eeva Eloranta on ollut tuolloin kuuma pakkaus, mutta politiikan laitamilla vaeltava dialogin tulva rupeaa puuduttamaan. 6/10



Törhönen: Ameriikan raitti, 1990 VHS

Suomiveljien Amerikan seikkailusta kertova villi seikkailu. Paljon kiroilua, tissejä ja viinanjuontia. Loppupuolella mukana myös actionia. Kaiken kruunaa loistavat näyttelijät, Jallu Järvimaan esittämä Taisto Matsomppi kerää pisteet oikein kunnon öykkärituristin meiningillään. Törhöseltä nappileffa. 8/10



J.Kuusi: Kukkia ja sidontaa, 2004 DVD

Sekaan mahtuu yksi tällainen uudempi. Erottuu tai pyrkii erottumaan uuden kotimaisen elokuvan massasta. Paikoitellen onnistuen, mutta tarina ei ihan kanna tai jaksa kiinnostaa täysillä koko matkaa. Hyvää näyttelijäntyötä tässä kyllä on. Elokuvan nimeen olisi voitu laittaa hieman enemmän latausta. 6/10



T.Kassila: Petos, 1988 VHS

Hienosti tehty vankikarkurifilmi jos teknisesti tätä katsotaan, mutta itse tarinaa on aika niukasti näin pitkään pätkään. Elokuvan sujuvasta leikkauksesta voi lyödä Jussi-patsaan näin jälkikäteen jos ei aikanaan saanut. 7/10



M.Kassila: Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin, 1971 VHS

Vankikarkuria tässäkin jahdataan ja kommelluksilta ei vältytä. Reipas maalaismaisemiin sijoittuva komedia. Hampaita kiristelemättä tätä katsoo toisin kuin muutamia myöhempien aikojen vastaavia pölösläisiä huumorpläjjäyksiä. Finnkino/Ylen myyntinauhalla sangen rakeinen printti. 6/10



Onttonen: Kun Hunttalan Matti Suomen osti, 1984 VHS

Pekka Laihon sutkin miehen herkullinen rooli on filmin kantava voima. Mutta sekään ei kanna ihan koko matkaa. 6/10



R.Jarva: Loma,1976 VHS

Elokuvan lopputekstien rullatessa on kuin olisi itsekin ollut Antti Litjan ja muiden suomalaisturistien muassa Rodoksen auringossa. Huumori on kätketty taiten elokuvan sisälle. Suomalaisturistien stereotypiat käydään hienoviritteisesti läpi. Lyödään yks piste päälle hyvästä meiningistä! 9/10



Soinio: Kuutamosonaatti, 1988 VHS

Taipuu se kasarikauhu myös suomalaisittain. Moottorisahamurhaajasta on otettu raamit ja paketti on tuotu talviseen peräkylään. Mikko Kivisen esittämä Sulo on kotoinen vastine Teksasin Nahkanaamiolle. Jännitystä eli suspenssia saadaan luotua ja muutama hersyvä lauseenpätkä tulee Kari Sorvalin suusta. Kotimaisten vertailukohtien puuttuessa tälle pitää antaa extrapiste. 8/10



ja vielä olis muutamia katsomattomia

Carson ( 18.5.2012 18:46)

Aikanaan filmi suorastaan lakaistiin maton alle, oli kai liikaa jopa 70-luvulla.

Mutta sitten taas...

Carson ( 18.5.2012 18:46)

R.Mollberg: Maa on syntinen laulu, 1973 DVD

Ronskia ja rehevää naturaa koko filmin mitalla, voi sanoa että tässä mitään ei jätetä näyttämättä. Erittäin väkevä elokuva kaikkineen. Oli myös kaupallinen menestys, kun keräsi aikanaan hillittömät 700 000 teatterikävijän katsojaluvut. 9/10

26- Wiseman:

Titicut Follies (Leffassa), Klassikkodokumentti vankimielisairaalan absurdista arjesta on edelleen pysäyttävää katsottavaa. Puhtaasti kuvauksen ja leikkauksen kautta jäsennetty näkymä kommentoi taitavasti systeemin heikkouksia mutta tuo myös esiin yksilöiden kohtaloita ilman turhaa sentimentaalisuutta. ****



27- Miller & Rodriguez: Sin City (BBC iPlayer), Ensikatselu ja tykkäsin. Mukaansatempaava ja alkuteoksensa näköinen filmatisointi ilman sen suurempia ambitioita. Viihdyttävää ja kaunista roskaa sanan parhaassa merkityksessä. PIenistä puutteistaan huolimatta ****



28- Carne: Le quai des brumes (Sumujen laituri) (Leffassa), piti oikein taas käydä kahteen kertaan kattomassa oma kaikkien aikojen suosikkileffa (ei paras mutta itselle läheisin) kun uutta restauroitua printtiä pukkasi BFI:llä. Eihän tähän voi koskaan kyllästyä. *****



29- Crane: Monster from Green Hell (Blinkbox.com), Hupaisa 50-l kalkkuna joka yhdistää jättihirviöt Tarzan- meininkiin. Pääosassa pökkelöi Jim Davis joka myöhemmin Dallasin Jock Ewinginäkin tunnettiin. Sympaattinen oli leffa eikä sieltä ihan tylsimmästä päästä. *** (kalkkunatähteä)



30- Walker: Road to Bali (Blinkbox.com), Kömpelöllä tavalla hurmaava Crosby/Hope Road to- sarjan vehicle jossa mentiin tällä kertaa Indonesian vesillä... Löysä käsikirjoitus, pieni budjetti ja laiska ohjaushan tästä ekanana tulee mieleen ja kuten aina, hyvää läppää seuraa aina takuulla huono ja laulukohtaukset on kaikki hilpeän turhia. Mutta jotain nostalgiavarvasta nämä vanhat Hollywood- rääpäisyt aina kutittaa. Bob Hope on kuitenkin aika karismaattinen. Crosby ei niinkään... Nautin. ***



31- DiLeo: La mala ordina (Ajojahti) (DVD), Huikea krimistely. Hittojako tämänkin kattomista on pitäny viivyttää tähän asti! Mario Adorf on aivan loistava pääosassa. Tissejä, takaa-ajoja, hippejä, horatsuja, väkivaltaa ym mutta myös upealla tavalla kiristyvä jännite. Silva, Celi ja Strode kaikki miehiä paikallaan, Armando Trovajolin svengaavat groovit vielä päälle. Genren ydinmehua! ****1/2

193.

Stephen Herek: Critters (1986)

Alkuperäinen, aito ja se ainoa ja oikea Critters. Ahh, kuinka vapauttavaa olikaan palata tämän sarjan pariin piiiitkästä aikaa. Takatukkainen Billy Zane, siiderinkuiva kasarihardrock soundtrack, sekä tietysti itse herttaiset pikku syöpöt. Yhteneväisyydet Gremlinseihin nyt ovat aika ilmeisiä, mutta mitäpä siitä kun on hauskaa.



194. Jean Cocteau: Le testament d'Orphée, ou ne me demandez pas pourquoi! (1960)

Orfeuksen testamentti on selvästi itse ohjaajansakin testamentti, sillä ohjaajan viimeiseksi jäänyt elokuva kertaa Cocteaun uran suuria hetkiä. Siteet kahteen ensimmäiseen osaan ovat moninaiset aina oikeudenkäyntiä myöten, mutta kyllähän tämä osoittautuu lopulta selvästi trilogian heikoimmaksi lenkiksi.



195. David Lynch: Twin Peaks: Fire Walk with Me (1992)

Elokuva käynnistyy tv:n sinisestä kohinasta pehmeän, jazzmaisen musiikin soidessa taustalla. Hetkeä myöhemmin ensimmäinen tyttö on kuollut ja kaikki voi alkaa. Jotta tästä saisi kaiken irti on syytä ymmärtää vastakkaisten kiltojen maailma ja keskinäiset voimasuhteet, sillä näistä mikro- ja makro-universumeista koko tarina itse asiassa kertoo.



Käännekohtana koko sarjan ja elokuvan mitassa voi pitää baarikohtausta, jossa Donna pääsee hetkeksi mukaan maailmanlopun bileisiin ja Lauran maailma saa sen lopullisen tönäisynsä kohti vääjättömästi lähestyvää esirippua. Upea yksityiskohta on myös samassa yhteydessä kapakan lattiaa viistävä lähikuva joka vaihtuu pian Twin Peaksin synkkiin metsiin. Mistä ne mustat unet saapuvatkaan? Moira Kelly ei ole ehkä se oikea Donna, mutta kun mukana on Chris Isaakin esittämä agentti niin mitäpä siitä. Ja kuten jo aiemmin todettiin, tämä on lopulta Leland Palmerin tragedia – hänestähän kaikki johtuu ja näin kaikki palaa lopulta häneen.



196. David Cronenberg: Videodrome (1983)

Tämä jos mikä on video-ajan lapsi, mutta viittaukset toimivat toki tässä digitaalisessakin maailmassa jossa videokasetit ovat monille enää silkkoja muistoja menneisyydestä. Toisaalta, mihinkäs se kivun maantiede on muuttunut, joten tarina on edelleen ajankohtainen. Muutama aivan uskomaton kohtaus ja kokonaisuudessaan tarina, jonka arvoisia olisi suonut James Woodsille ja Deborah Harrylle enemmänkin.



"Long Live the New Flesh"



197. Godfrey Grayson: Dick Barton at Bay (1950)

Agentti Dick Barton kolmannesta ja viimeisestä seikkailusta tarinaa Hammer-ketjussa.



198. Martin Campbell: Casino Royale (2006)

Tämä taisi olla kolmas kerta kun näin uuden aikakauden ensimmäisen Bondin, tosin onhan näitä alkuja jo ollut muutama matkassa (OHMSS, Live and Let Die, A View to a Kill, GoldenEye). Tälläkin kerralla aloitus on onnistunut ja Craig istuu rooliinsa luontevammin kuin kukaan uusi Bond sitten Mooren. Mikä parasta suurimman osan ajasta Bond joutuu pärjäämään ilman suunnatonta tulivoimaa tai pienoisarmeijaa, jolloin tarina ja sen keskiössä olevat henkilöt pääsevät nousemaan ansaitsemaansa asemaan. Hieno elokuva joka olisi ansainnut huomattavasti paremman jatko-osan. Eva Green on upeaa katsottavaa ja Mads Mikkelsen kasvaa suuren Bond-konnan mittoihin kuin huomaamatta. Jeffrey Wright ei ole ehkä suosikkini Felix Leiterin esittäjistä mutta hänkin menettelee.



199. Federico Fellini: Roma (1972)

Tästä suuresta Rooman ylistyksestä lisää ohjaajan omassa ketjussa.

Ere Kokkonen :

Elämä Lyhyt, Rytkönen Pitkä (1996) **½

Ilmeisen pienellä budjetilla kuvattu Arto Paasilinnan samannimiseen romaaniin pohjautuva komediaelokuva. Tarina alkaa sillä kun Santeri Kinnusen esittämä taksikuski Sorjonen joutuu huolehtimaan tapaamastaan dementtiasta kärsivästä sotaveteraanista. Yritetään muistella missäpäin veteraani asuu, soitellaan taksikuskin lonkkavaivaiselle vaimolle kotiin että reissu saattaa hieman kestää ja ajaudutaan lopuksi sotaveteraanin kaverin Mäkitalon maatilalle. Siellä Mäkitalo on saanut tarpeekseen EU:sta, maatalouspolitiikasta ja koko systeemistä ja on päättänyt tuhota tilansa mm. dynamiittia käyttäen. Elokuvan alku on melkoisen kökkö mutta kokonaisuus paranee hieman kun kuvaan astuu tämä Heikki Mäkitalo, jota esittää Ahti "Simpauttaja" Kuoppala. Maatilan hävitystyö on hulppeaa katsottavaa, mutta onhan tämä muuten melkoista kesäteatteria.



John Guillermin : Skyjacked (1972) ***

Charlton Heston lentokapteenina, jonka lennolle on päätynyt myös lentokonekaappari. Aivan matkan alussa kaappari on kirjoittanut lentokoneen vessan peiliin huulipunalla uhkauksen, jonka mukaan jos häntä ei totella, räjähtää koneessa pommi. Kaappari on yksi matkustajista mutta kuka ja miten tästä eteenpäin selvitään. Skyjacked on keskikastin 70's jännäri jossa lavastuksen puolella on tapahtunut hienoisia kämmejä (esim. miksi Moskovassa keskellä kylmää sotaa ovat neuvostosotilaat M-16 rynkyt käsissään).



Charlton Heston; Fraser Clarke Heston : Mother Lode (1982) **½

Tällä kertaa Heston nähdään pimahtaneena mainarina, joka etsii kaukaisella vuorisoseudulla kultaa. Samaan paikkaan aikaisemmin vesitasolla lentänyt tyyppi on hävinnyt, eikä hänestä ole kuultu mitään. Nyt eräs mies ja nainen matkaavat vesitasolla selvittämään asiaa ja tutkimaan onko paikassa oikeasti kultaa saatavilla. Tämäkin on suhteellisen ok elokuva mutta lopussa twistaillaan ehkä liiankin kanssa. Heston on tässä saanut kyllä hyvän vaihteen päälle skottimurretta puhuvana ja tärähtäneenä erakkona. Etenkin kun miettii kontrastina tuohon edelliseen lentokapteenin rooliin verrattuna. Naista näyttelee Kim Basinger yhdessä varhaisimmista elokuvarooleistaan.

143. The Dark Crystal (Jim Henson, 1982)

Hensonin satuluomus kantaa suhteellisen korskeasti raskasta lainataakkaa Tolkienilta ja muulta perinteisen fantasian ja satujen kerronnalta. Taiteellinen osasto on saanut huhkia taatusti ylitöitä, sen verta vakuuttavat kulissit ja hirveä lauma näyttäviä sekä veikeitä mörköjä, örminkäisiä ja vipeltäjiä on filmille tallennettu. Tämän vuoksi leffaa seuraakin mielellään ja ilman turhautumia tarinan tuttuudesta ja lievästä ontosta rahinasta huolimatta. Jälki on laadukasta, mutta luova hulluus pääsi kunnolla irto The Labyrinthissa muutamaa vuotta myöhemmin – tämä vaikuttaa väkisinkin vähän kuin harjoitustyöltä hiilipaperin parissa ennen tervettä vapaan käden luovaa anarkismia. Tai sitten tämä oli se huolellinen mutta vähän tylsä legolandia, minne mentiin pari vuotta myöhemmin riehumaan lekan kanssa...



144. Death Race 2000 (Paul Bartel, 1975)

Uijuijui, todella kokemisen arvoinen nostalgiatrippi. Tuottajana toimineen Roger Cormanin ketjussa tarkempaa tilitystä.



145. Zatoichi 6: Zatoichi and the Chest of Gold (Kazuo Ikehiro, 1964)

Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa tarkemmin.



146. Crash (David Cronenberg, 1996)

Uusinta noin kymmenen vuoden takaa. J. G. Ballardin kirja on kääntynyt fiilikseltään alkuperäiselle uskolliseksi filmiksi, jopa siinä määrin että teksti voisi olla itsensä Cronenbergin kynäilemää, mutta nyanssit eivät välttämättä välity kaiken kertojaminän kuvailun uupuessa. Tietysti leffan kannalta on periatteessa hyvä ettei ääni ole suoltamassa jatkuvaa tarinaa taustalle. Filmiversio on astetta banaalimpi tarina kolaroinnista ja nussimisesta, kirjan ollessa mielestäni pykälää psykologisempi ja vielä rappiollisemman tuntuinen. Oli tämä toisellakin kertaa silti taitavasti toteutettu vuoristorata ihmismielen pimeitä puolia, synkkähehkuista yötä, primitiiviviettejä, järjellä selittämättömiä motiiveja ja tylyjä ratkaisuja. Erityiskiitos Elias Koteasille kalvakkaana primus motorina.



147. Black Sabbath (Mario Bava, 1963)

Iskevämmällä alkuperäisnimellä I tre volti della paura (ja yhtä iskevällä suomennoksella Kolme ovea kauhuun) tunnnettu Bavan episodielokuva on värien yltäkylläisyydessä kylpevä alansa muotovalio. Il telefono on suljetun huoneen tunnelmallinen giallo-prototyyppi jonka rivien väleihin on kirjoitettu mielenkiintoisia viittauksia. Wurdalak on varsinainen oppikirjaesimerkki fantastisesta gotiikasta ja hemmetin hyytävä sellainen, toimien synonyymina sanan "makaaberi" aidolle merkitykselle ja näyttäen Karloffin kaameamana kuin missään muualla ennen tai jälkeen näiden hetkien. La goccia d'aqua on syyllisyyden psykologialla leikittelevä kummitustarina ahneen paskaisesta lopusta. Muutoin voisi sanoa kokonaisuuden olevan enemmän kuin osiensa summa, mutta jokainen segmentti on niin pirun vahva omillaankin, ettei moinen pidä paikkansa. Tämä olisi täydet viisitähteä ilman täysin turhaksi kokemaani intron ja loppulauselman muodostamaa illuusion särkevää turvaverkkona valitettavasti toimivaa hassuttelua. Todella komeaa katsottavaa ja tunnettavaa pimenneessä myöhäiskevään yössä.



148. The Mechanic (Michael Winner, 1972)

Lisää hienoja nostalgiatrippejä. Charles Bronsonin ketjussa tarkemmat tunnot.



149. Wolf Creek (Greg McLean, 2005)

Olihan tämä ihan kiva ja hyvällä maulla toteutettu Texas Chainsaw Massacre / Hitcher ‑henkinen punaniskapsykopaattikauhuilu, vaikka osittain hype ja sijoitus tuoreehkolla Timeoutin "100 Best Horror Films" ‑listalla meni yli hilseen. Komeita Australian maisemia tarjottiin sesteisenä välipalana piristävän yllätyksellisille käänteille – tai käänteissä ei ehkä ole niin yllätyksiä sinänsä, mutta TCM:n muinainen "Who will survive and what will be left of them?" ‑mainoslause toteutui kiitettävästi. Väkivalta toi kanssa mieleen TCM:n säästeliäisyydessään ja sitä kautta shokkiefektinsä säilyttävänä. Lisäpisteitä myös paljon jenkkislasheria vähemmän hermoon käyvälle lahtipenkin ruoalle, johon saatiin sentään jotain samaistumis- ja inhimillisyyskiinnekohtia rakennettua. Painolastina oli tietysti aika hiivatin moneen kertaan nähty perusasetelma ja epätasainen rytmitys, mikä latasi suunnilleen kaiken toiminnan ja jännityksen rakentelun jälkipuoliskolle elokuvaa.



150. The Valachi Papers (Terence Young, 1972)

No joo, mutta toisaalta sitten ei. Charles Bronsonin ketjussa tarkemmat tunnot tästä alkuun innostavasta mutta loppua kohti väljähtävästä rikos-biografia-draamasta.

Hiukan aukkojen paikkailua ilmassa Timeoutin Top 100-horrorlistan jälkeen ja muuta kivaa.

Kill, Baby Kill (Bava) *** 1/2



Bava-neitsyys meni jotta paukahti ja kivalta tuntui. Maestron loputkin leffat on syytä hommata katseluun ensi tilassa. Tuli jotenkin mieleen italialainen näkemys Hammer-kauhusta.



Repulsion (Polanski) *** 1/2



Paranoiakuvauksena ja visuaalisena tyylinäytteenä tämä oli toki varsin mieleenpainuva. Ei kuitenkaan nouse omaksi suosikiksi Polanskin tuotannosta, vähän oli vielä paras terä puhkeamassa kukkaan.



Society (Yuzna) ****



Pienimuotoinen helmi, joka oli päässyt lipsumaan ohi näköelimien. On hauskaa yhteiskuntavittuilua, perversioita, lateksigorea ja kuumottava loppu viihdyttävän innostuneessa paketissa. Olihan tämä myös helposti parasta mitä Yuzna on ikinä saanut aikaan.



They Live! (Carpenter) *** 1/2



Taas vahvistui mielikuva että Carpenter ei ole tehnyt yhtäkään huonoa leffaa ennen ysäriä, vaikka Starman on yhä näkemättä (Dark Starin jätän laskuista). Sisältää ehkä huvittavimmin eskaloituvan katutappelun miesmuistiin; aurinkolasikinasta mennään aika sumeilematonta vauhtia painisuplexeihin asfaltille. Homoerotiikkaa oli myös normaalia enemmän tarjolla. Sanoma ja yhteiskuntakritiikki on silti varsin purevaa tässäkin maailmanajassa katsottuna. Roddy Piper > The Rock.



The Eagle Has Landed (Sturges)



Sotaseikkailuklassikoihin tutustuminen edistyy omassa topicissaan.



Innocence (Hadzihalilovic) ****



Noin puolivälin paikkeilla en oikein tiennyt mitä mieltä olisin tästäkin ollut, mutta elokuvan päätyttyä tuli hokaus että katselin koko hoidon ihan väärällä asenteella. Kyse ei ollut mistään suuresta mysteeristä tai salaisuuksista, jotka paljastuisivat lopputwistissä. Mikäli elokuvassa jotain twistiä oli, se oli lähinnä kerronnan lapsinäkökulma. Se mielessä, hyvin virkistävä ja kaunis leffa. Harvemmin tällaisia tulee yhtä onnistuneesti toteutettuna nähtyä.



Grizzly Man (Herzog) **** 1/2



Olo on aika vaikuttunut. Vaatii jo jonkinlaista osaamista tehdä yhtäaikaa ainutlaatuinen luontodokkari ja näinkin mieleenjäävä henkilökuva aidon kuvausmateriaalin pohjalta. Mahtava.



Twilight Zone – The Movie (Setä Spielberg ja kamut) ***



Vähän epätasainen, alkusegmentti lupaili varsin hyvää menoa, mutta bileet lähtevät jokseenkin käyntiin vasta Danten ja Millerin mainioissa segmenteissä. Landisin osion yllä nyt leijuu jo valmiina Vic Morrowin haamu ja sohlo tarina. Spielbergin kiltti segmentti taasen tökkää seurastaan esiin väärällä tavalla, vaikka ihan katsottavaa esivakavaa Spielbergoa onkin. TZ-sarja ei ole itelleni tuttu, eli sinänsä mahdoton sanoa, kuinka uskollisesti leffa noudatteli sen tyyliä.



Död Snö (Wirkola) **



Norskit jatkavat kauhukliseiden sijoittelua kansallismaisemaan. Jos Rovdyr oli hillbillykauhua ja Fritt Viltit slasheria, niin nyt leikitään Evil Dead-mökissä zombiegorella. Anniksi jää lähinnä tribuuttien bongailu. Aiheesta olisi kyllä saanut kiskottu jotain omaperäisempääkin. Plussat muutamasta loppupuolen huumorikohdasta ja hyvästä luomugoresta.



A Chinese Ghost Story (Ching Siu-tung) *****



Tämän leffan hullua energiaa ja lähes täydellistä genresillisalaattia ei voi kuin ihastella.



Alice in Wonderland (Burton)



Jäi kesken reilun tunnin kohdalla koska kirjaston naarmuinen levy sanoi sopparin irti. Kiitos te aiemmat lainaajat, jotka epäonnistuitte DVD:n käytön haastavassa tehtävässä. Se mitä nyt sai nähtyä ei oikein vakuuttanut, eli tuskin tulee katsottua loppuun myöhemminkään. Joskus se piste näemmä tulee itelläkin vastaan että leffassa on ihan liikaa CGI:tä; mikään ei oikein tuntunut miltään. Avatarin kohdalla se nyt vielä meni, koska efektit olivat reippasti laadukkaampia, mutta Burtonin muovinen "visio" ei nyt kyllä toiminut. Crispin Gloverin ja Deppin kohtaukset hieman herättivät todellisuuteen, mutta vähän hukassa hekin tuntuivat olevan. Laiha lohtu.

Jean-Pierre Améris:

Anonyymit romantikot (2010) ***

Hienoa että vielä tehdään tällaisia 80 minuutin napakoita pikkufilmejä.

Mike Judge: Idiocracy (2006) **½

Aihe ja aiheen käsittelytapa olivat sopusoinnussa.

Gérard Oury: La folie des grandeurs (1971) **

Louis de Funes vääntelee naamaansa vanhaan malliin, mutta valitettavasti edesmenneen Bourvilin tilalla koomisena aisaparina on ei-kauhean-hauska Yves Montand.

Toshio Matsumoto: Funeral Parade of Roses (1969) ***½

Kunnon taidetykitystä ajalta jolloin homot olivat vielä salaperäisiä ja kiehtovia.

Puri Jagannadh: Businessman (2012) **

Kaavamaista ja geneeristä menoa piristivät yli-innokkaan sensorin yllätyshyökkäykset, kun musiikkikohtauksissa vähäpukeisten tanssityttöjen liian irstasta hetkuttelua oli peitelty sumennuksilla. Yksi biisi oli suora kopio italialaisesta "Bella ciao"-renkutuksesta, mikä oli aika kummallista sekin.

　

Joss Whedon:

Avengers (2012) 6/10

Ihan hyvä. Tosin kärsii tällaisesta modernista "miksi laittaa paljon kaikkea kun voi laittaa liikaa" ‑syndroomasta; meno äityy välillä melko latteaksi. Whedon on ollut kykyjensä äärirajoilla pyrkiessään tarjoamaan jokaiselle sankarille tasa-arvoisen roolin ryhmässä, ja yllättävän paljon tilaa on täytynyt antaa myös agenteille Phil Coulsonille ja Maria Hillille. Varsinkin Hillin läsnäolo on täysin kyseenalainen muutenkin ylitsevuotavassa hahmokavalkadissa, yhden Kapteeni Amerikkaan luodun merkitsevän katseen lisäksi hän ei tarjoa elokuvan tapahtumille mitään korvaukseksi kuluttamistaan minuuteista. Sankareiden epätasa-arvoisuus tulee esiin parhaiten lopun alientaistossa: samalla kun Hulk, Iron Man ja Thor pistävät rakennuksia ja alieneita pinoon todellisella mayhem-asenteella (elokuvan huippuhetkiä on kun hermostunut Hulk repii selkeästi rasittamaan käyneen hävittäjän kappaleiksi ilmassa), Black Widow on maan kamaralla ja ampuu jalkasotilaita piskuisella käsiaseellaan. Kuitenkin on välillä pakko siirtää huomio maan kamaralle, sillä tässä vaiheessa Avengersista on jo sulautunut yhtenäinen ryhmä, jossa kaikilla on paikkansa. Huvittavaa. Kapteeni Amerikka sentään vaikuttaa välillä katselevan muita sankareita ja ajattelevan että mitäs vittua minä täällä yleensä teen meuhaamassa, ihan sama kun odottelisin sivussa.



Hulkilla oli pari hauskaa läppää, mutta varsinkin Starkin jutut alkavat kääntyä itseään vastaan jossain vaiheessa, pelkkä alhainen Legolas-vitsi (ja sen herättämä rasittava naurunremakka teatterisalissa) riittää laskemaan Avengersin tasoa pykälällä.



Pepper Pottsin ensimmäisessä kohtauksessa hänellä on jalassaan piskuiset farkkushortsit, seksikästä. Ja Whedon ymmärtääkin heti ensimmäisen tilaisuuden saadessaan ottaa potentiaalin irti Paltrown pitkistä sääristä ja kivasta pienestä pyllystä keskittymällä niihin suht peittelemättä. Samoin Scarlett Johanssonin tiukkaan nahka-asuun sullottua Paltrowta täyteläisempää takamusta kuvataan puolihuolimattoman itsetarkoituksellisesti aina kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus. Tämä on tietenkin hyvä asia, sillä on myös esimerkkejä siitä, kuinka ensin sullotaan naiset seksikkäisiin asuihin ja sen jälkeen käyttäydytään tekosiveästi, jätetään tilanteeseen itsestään selvästi sisältyvä eksploitaatioelementti viemättä sen vaatimiin mittasuhteisiin. Ihmettelin jo Agentti Hillin osuutta kuviossa, hänkin pukeutuu tiukkaan asuun, mutta Whedon ei käytä tilaisuutta hyväkseen lukuisista tilaisuuksista huolimatta... ennen kuin elokuvan viimeisessä kohtauksessa Hillin poistuessa komentosillalta tehtäviinsä Whedon tarkentaa kameran juuri odotettuun kohteeseen. Tarkoituksellista metanarratiivia?

MM-kisat, elämä ja työ ovat käyneet kovasti elokuvien katselun esteeksi. Jotain kuitenkin.

53. Maniac Cop (dvd) ** Eipä ole järkeä eikä jännitystä, mutta kohtuullisen hyvin jaksaa silti tämän katsoa. Lopussa Maniac Copin kuminaama kyllä herättää lähinnä hyminää. Sillein ihan kiva mutta kaukana nyt vaikka Lustigin Maniacin tunnelmista.



54. Harry Brown (dvd) ****½ Jos joku tekisi pollin ”kuka on kovin vanhus”, niin Michael Caine saisi minun ääneni, sorry vaan Clint, Sylvester ja kumppanit. Kovaa vigilantetouhua, joka 70-lukulaisiin sukulaisiinsa nähden on erinomaisen realistisen tuntuinen. Vittumaisia brittiteinejä saa taas inhota ja aiheesta. Mitä ne siellä saarellaan oikein puuhaa?

200.

Francis Lawrence: I Am Legend (2007)

Budjettia ja resursseja on taas ollut vaikka kuinka, mutta eipä ole kummoinen tuotos tämäkään remake. Elokuva häviää vertailussa mennen tullen niin Omega Manille kuin The Last Man of Earth ‑teokselle, ainoastaan autioitunut kaupunki on nyt kuvattu hyytävämmällä tavalla kuin ennen, mistä kiitos kuuluu em. runsaalle budjetille. Vika ei ole niinkään Will Smithin vaan käsikirjoituksen, joka hukkaa monet aiempien versioiden vahvat puolet. Ikävin yllätys ovat suorastaan naurettavan keinotekosien näköiset cgi-hirviöt, joista on tehty aivan liian vahvoja.



201. Duncan Jones: Source Code (2011)

Oliko tässä elokuvassa lopulta yksi käännös liikaa vai ei? Niin tai näin, Duncan "Bowien poika" Jones jatkaa hyvin alkanutta uraansa. Jake Gyllenhaal ja Vera Farmiga vetävät pinnat himaan ja pitävät uskomattoman tarinan uskottavana. Jeffrey Wright sen sijaan on uskomattoman vaisu ja epäuskottava pakotetun tuntuisessa roolissaan. Muuten tästä ei paljon nitinän aihetta sitten jäänytkään.



202. Roberto Mauri: Slaughter of the Vampires / La strage dei vampiri (1962)

Tästä varhaisesta italialaisesta klassikosta 60- ja 70-lukujen vampyyrielokuvat ‑ketjussa.



203. Andrew Adamson: The Chronicles of Narnia: Prince Caspian (2008)

Toinen Narnia-seikkailu oli kyllä aika vaikea purkaa. Pituutta teoksella oli kaksi ja puoli tuntia, mutta vaikka kirja on mitoiltaan melkoinen ei elokuvasovitus oikein toiminut. Lasten keskinäiset suhteet ja jännitteet tuotiin kyllä pintaan, mutta niiden pinnan alle ei oikeasti pureuduttu. Etenkin massiivisesta lopusta tuli mieleen ensimmäisen osan vastaavat kohtaukset, eikä draamakaan pelannut toivottavalla tavalla.



204. Michael Apted: The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader (2010)

Kolmas Narnia-seikkailu ottaa kirjaimellisesti purjeisiinsa tuoretta tuulta ja elokuvastahan kehkeytyi sarjan tähän mennessä tasokkain teos. Päähenkilöitä on nyt vähemmän ja turhia sivujuonteitakaan ei ole luomassa sivurönsyjään sinne tänne. Erittäin positiivinen yllätys jonka pariin tulee taatusti palattua.



205. Christopher Nolan: The Dark Knight (2008)

BD-päivitysten myötä tuli palattua nyt myös Gothamin kiireisille kaduille. Uusista Batmaneista ollaan pitkälti kahta mieltä ja itse kuulun sinne kannattavan puolueen riveihin. Tässäkin kohdin vastakkainasettelu on tosin turhaa, sillä Burton teki omat synkät satunsa omasta kulmastaan ja Nolanin realistisempi seikkailija heijastelee enemmän oman aikansa henkeä.



Alun ryöstö ohjaa leffan välittömästi oikeille urille ja vaikka elokuva on blockbustermaisen helppo viihtyy sen seurassa ongelmitta. Harvey Dentin kuskaus pitkin Gothamia sekä Hong Kongin reissu ovat hienoa katsottavaa. Sitä kolmatta (uutta) osaa odotellessa...

Bava: Reazione a catena/ Bay of Blood- Ihan jees giallo/slasher tjms. mutta hiukan silti vaisuksi jäi odotuksiin nähden, kun tätä on aika paljon kehuttukin.. Alku kyllä lupaa hyvää tässä tai oikeastaan noin puoliväliin asti leffa on ihan neljän tähden luokkaa mutta sitten homma jotenkin hajoaa käsiin. Ei näiltä nyt mitään suurempaa tolkkua tarvi vaatia mutta voisi niissä juonenkäänteissä hiukan harkintaa käyttää. Joka tapauksessa, alkuun luodaan hyvää tunnelmaa ja jännitys säilyy. Musiikki on jälleen hienosti ristiriidassa tarinan kanssa. Kuvauksella luodaan hermostuttavaa fiilistä, neljän nuoren tapauksessa on koko ajan sellainen odottava jännitys päällä. Murhat ovat verisiä, vaikka eivät tietenkään tänä päivänä enää kohahduta. Rauhallisesta ympäristöstä luodaan hienosti uhkaava.



Sitten kun näitä ratkaisuja ja käänteitä tuodaan esiin, niin lässähtää homma. Ei täysin mutta kuitenkin. Tuntuu ettei olla tiedetty kenenkä tässä halutaan olevan murhaaja ja juonenkäänteet ovat aika puuduttavia. Kunhan heitetään taas joku uusi kuvio kehiin. Ja sitten juoksennellaan talosta toiseen ja ihmisiä kuolee vai kuoleeko sittenkään. Olisi kannattanut pysyä perinteisemmässä kuka sen teki ‑kuviossa, niin leffa olisi pysynyt mielenkiintoisempana ja selkeämpänä loppuun asti. Ja oikeastaan siihen kolmeen tähteen tiputtaa ihan loppu, joku varmasti osaa arvostaa sen käsittämättömyyttä/huvittavuutta mutta omaan makuun se tuntui vain typerältä. Jonkinlainen shokkilopetus joo mutta enempi että ei perkele, ei näin. IMDB:n kommenteissa lopusta löydettiin jotain yhteiskunnallista ulottuvuuttakin mutta ei se sitä miksikään muuta. ***



Lynch: Tenacious D in The Pick of Destiny – tää olikin paljon hauskempi kuin odotin. Tietysti aihepiiri on lähellä sydäntä mutta silti olin hiukan skeptinen ennen katsomista. Ja jos ei vitsit ihan koko ajan toimineetkaan (aika hyvin kuitenkin), niin musiikki kyllä. D:n ja Saatanan kaksintaistelu oli kova musiikillisesti ja Dion näkeminen (ja kuuleminen) leffassa oli hienoa. Periaatteessahan tätä voi kai sanoa musikaaliksi ja siinä lajissa erittäin hyvä! Hauskoja piipahtamisia Stilleriltä ja Robbinsilta. ****



Mattei: Violenza in un carcere femminile/Violence In A Women's Prison • jep, aika puuduttaviahan nämä on mutta oli jonkin verran parempi kuin Emanuelle in Prison. Ehkä. Seksi ei ole tarpeeksi kiinnostavaa, lesboilu ei kovin kiihottavaa, väkivalta aika kesyä, vaikka rottakohtaus hiukan inhoa ehkä aiheuttaa. Laura Gemser on tietysti ihku ja Lorraine de Selle myös sadistisena vankilanjohtajana aika kuuma. Ja tappelu paskan seassa oli ihan hauska. Logiikkaa saa tietysti hakea mutta kukapa sellaisesta välittäisi. Gemserin Emanuelle soluttautuu vankilaan tehdäkseen lehtijutun eikä kerro siitä kenellekään... Fiksu veto. Ja sitten kun karataan vankilasta, niin jäädään sitten nurkille sekstailemaan.. Roskaahan tämä. **½



Schwentke: Red • tämä osoittautui päteväksi ison luokan toiminnaksi. Odotin hiukan toisenlaista leffaa jostain syystä, ehkä hiukan scifistisempää tai ainakin överimmäksi vedettyä toimintaa mielikuvien perusteella. Toiminta meni toki välillä aika yli mutta oikeastaan vain yhdessä kohtauksessa turhankin naurettavaksi. Muuten tämä oli hemmetin sujuvasti etenevä ja viihdyttävä, ammattimaisesti tehty Hollywood-pläjäys. Kiinnostavaa vakoojameininkiä ja erityisesti näyttelijät nostivat leffan vielä ylemmälle tasolle. Konkarinäyttelijät Willis, Cox, Freeman, Mirren ja Malkovich pelaavat hyvin yhteen. Kemia toimii hiukan niin kuin Ocean's Eleven ‑leffassa, hommassa tuntuu olevan rento meininki isoista kuvioista huolimatta ja hahmojen sanailua ja toimintaa on mukava seurata. Etenkin Malkovich on taas elementissään ja muut tasapainottavat hahmon hörhöyttä. Huumori on toimivaa ja ei tästä kummemmin valitettavaa löydy. Näin pitää viihdettä tehdä Hollywoodin malliin. ****

59.

Fireworks (Hana-Bi) (1997) ***½

Fireworks aka Hana-bi on mainio draamaleffa, joskin juonessa tapahtuu pientä poukkoilua aika ajoin mikä verottaa kyllä arvosanasta jonkun verran pois. Sen sijaan visuaalisesti elokuva on parhaimmillaan todella kaunis (esim. kauniit rantamaisemat) ja leffan soundtrackille annetaan paljon tilaa mistä tykkäsin. Monet melankoliset sävelmät soivat hienosti kun päähahmo Nishi matkaa leukemiaa sairastavan vaimonsa kanssa, tuo murhia sisältävä juoniosio ei niin hyvin sitten uponnutkaan.



60. Highway To Hell (1991) ***½

Keskivertoa parempaa kauhu/seikkailukomediaa. Tietynlainen kieli poskella-fiilis välittyy suhteellisen pian katsojalle ja sehän tästä tekeekin ihan leppoisan elokuvan. Toki välillä överiksi vetäminen menee mönkäänkin, mutta pääosin Highway to Hell jää kyllä varmasti mieleen jopa poikkeuksellisena genren edustajana.



61. Innocent Blood (1992) ***

Olihan tämä ihan mukava vampyyrikomedia, joskin onhan Landis parempiakin leffoja tehnyt aikanaan. Innocent Bloodin parhaita puolia ovat pääosin hyvin toimiva huumoripuoli ja varmasti mieleen jäävä Robert Loggian roolisuoritus, mieshän tykittää aikalailla alusta loppuun saakka maukkaita onelinereitä ja tunnetta täynnä olevan suorituksen, mainiota!

Vaikka pinnallisin puolin monet elementit ovat kohdallaan niin kyllähän Innocent Blood kärsii n. kahden tunnin pituudestaan ja Anne Parillaudin pääroolista. Naisen aksentti ja kehno näyttely huvitti aluksi mutta pian se alkoi maistua puulta. Lisäksi soundtrack on kaivettu sieltä "stereotyyppiset hollywood soundtrackit" ‑kopasta (Frank Sinatran biisit sentään toimivat).



62. Over the Top (1987) ***

Huhhuh mitä settiä! Ok, Over the Topin heikkoudet ovat ilmiselviä, mutta on tämä jokatapauksessa mahtava aivot narikkaan ‑kesäleffa. Väsyttävän tylsä isä-poika juonikuvio ja sen draamakohtaukset ovat lähinnä koomista katseltavaa, mutta uppoaahan ne toki silläkin tavalla. Lisäksi David Mendenhall on lapsiroolissaan kauttaaltaan ärsyttävä.



Mutta ne kädenvääntökohtaukset ja muut fiilistelymontaasit. Oi oi mitä tykitystä ne ovatkaan, vain 80-luvulla pystyttiin tekemään tällaisia elokuvia. Eräs Syltyn hahmon vastuksista joi peräti öljyä ennen matsia, ja nyt ei puhuta mistään rypsiöljystä, huhhuh! Testosteronia ei säästellä yhtään kun isot karjut alkavat murista ja ottaa miehestä mittaa, Over the Top on nimensä veroinen leffa mutta mitä väliä kun kerta hauskaa on.



I drive truck, break arms, and arm wrestle. It's what I love to do, it's what I do best.

Jude ( 26.5.2012 12:06)

62. Over the Top (1987) ***

Väsyttävän tylsä isä-poika juonikuvio ja sen draamakohtaukset ovat lähinnä koomista katseltavaa, mutta uppoaahan ne toki silläkin tavalla. Lisäksi David Mendenhall on lapsiroolissaan kauttaaltaan ärsyttävä.



I drive truck, break arms, and arm wrestle. It's what I love to do, it's what I do best.

Onhan nuo isä-poika kohtaukset hämmentävyydessään loistavaa katsottavaa. Syltty selittää pojalleen, jonka nimi on Mike Hawk (= my cock), miten rekkamiehet "tekevät sitä" rekoissaan.

151. Zatoichi 7: Zatoichi's Flashing Sword (Kazuo Ikehiro, 1964)

152. Vampire Hunter D (Toyoo Ashida, 1985)

153. Master of the Flying Guillotine (Jimmy Wang Yu, 1976)



Koko kolmikko tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa tarkemmin.



154. The Sweet House of Horrors (Lucio Fulci, 1989)

Fulcin halpatuotannon / alamäen kaudessa oli omat valopilkkunsa, mutta valitettavasti tämä köyhän italialaisen Poltergeist-Amityville-splatter ei ole yksi niistä. Yksi kauhujen talo ‑teeman ympärille rakennetuista neljästä Italian TV:lle (!) väsätyistä ja sarjasta toinen Fulcin ohjaamista leffoista on melkoista spedeilyä ja visuaalisesti melko törkeän ruma, arkinen ja / tai kömpelö. Melko vähäinen mutta nostalgisen miellyttävä läträys on Fulcille tuttua money shot ‑tyylistä lähikuvaa päästä pullistuvista silmämunista ja aivomassasta seinillä. Näyttelijät vaihtelevat pöyristyttävän paskoista täyspuisiin, vain riemastuttavana limaisena läskinä taas kerran esiintyvä Franco Diogene jää positiivisesti mieleen. Remonttireiskan painajaisia on kanssa ihan hauska seurata visvaiseen katharsikseen saakka, vaikka jätkä muistuttaa häiritsevästi Christopher Lambertia. Vernon Dobtcheff käy lyhyesti munaamassa itsensä saksaa komentokielenä käyttävänä manaajana. Alkujaan hutiloitu mutta jonkinlaisen tunnelman vireen ajoittain säilyttävä rippaus hajoaa loppumetreilleen kaivinkonebaletteineen täysin käsittämättömäksi Topper-henkiseksi spedeilyksi, josta Chevy Chase voisi olla hieman ylpeä – mies vielä kaivamattomassa haudassaan pyöriköön. Ehkä vain haluan tekijänsä tenhon vuoksi uskoa tästä(kin) kakusta jotain parempaa kuin mitä se on, mutta tuntuu siltä kuin Fulci vääntäisi pilaa itsestään niissä puitteissa kuin hänelle on suotu, ja näin ollen kaikessa sietämättömyydessään The Sweet House of Horrors päätyy olemaan jollakin tasolla veikeää katsottavaa. Huono se on silti.



155. Emergency Squad (Stelvio Massi, 1974)

Kaikkea en ole genrestään nähnyt enkä vallan alan asiantuntijaksi uskalla täysin rinnoin heittäytyä, mutta suuhun jäi vahvasti sellainen maku, että Emergency Squad ansaitsisi suurempaakin arvostusta italocrimen historiassa, sen verran kovaksi keitetty ja jopa terveen itseironinen soppa on saatu aikaiseksi. Parasta koko reseptissä on hahmogalleria pikkutekijöistä isoihin kaloihin ja harvakseen nähty mutta pätevä toiminta, mitkä edustavat italialaisen eksploitaation parasta A-ryhmää. Yleensä edes jollakin tapaa kaunis poika Tomas Milian on tällä kertaa yksiselitteisen sotkuinen ja murjottava, epäpyhä Dirty Harryn ja vähemmän hipahtavan Serpico-version ristisiitos, silkkaa kusta ja viinietikkaa kuuluisaa englanninkielistä sananpartta lainatakseni. Vastapainoksi sofistikoituneempaa kylmyyttä löytyy roppakaupalla konnapuolelta Gastone Moschinin päätekijä Marseillelaisesta. Rakenne ei ole ihan yhtä ässätasoa, suvannot ja rähäkkä eivät kulje vallan tasapainossa tai käsi kädessä. Kuumotusta kuitenkin riittää ja yleisilme ja ‑tunnelma ovat mukavan hämäräperäisiä, arvaamattomia ja urbaanin nihilistisiä, mistä on kovaksi keitetty, katulamppujen loisteessa ja huumeluolien sekä ruudin käryssä marinoitu hyvä kyttäleffa tehty.



156. The Man Who Knew Too Much (Alfred Hitchcock, 1934)

Tämä Hitchin varhaisempi työ herätti suorastaan vastahakoista diggailua. Vastahakoista siksi, että kokonaisuudessa on mukana kömpelyyksiä ja tolkuttomuuksia jotka pistävät silmään ikävänkin paljon, mutta ne parhaat kohtaukset ovat tasoa jotka tuovat mieleen mm. Fritz Langin hienoimmat hetket varhaisen äänielokuvan parissa. Tanssiaisten käytännönpila ja pikainen tunnelmanvaihdos synkemmäksi on hienosti toteutettu, tappelu kirkossa räväkkä ja hauska, hetket konserttisalissa hienosti rakennettu ennen kliimaksia ja lopun pitkitetty tulitaistelu tiukkaa kamaa. Vaikka mestarin kone vielä lämmitteli ison kuvan saumattoman rakentamisen osalta, tallentuneet komeat osat nostavat leffan profiilia todella merkittävästi ja todistavat Hitchcockin painineen raskaassa sarjassa jo ennen todellisia läpimurtoteoksiaan. Shown varastajana on Peter Lorre ja tämän juonittelijaporukka, viimeistään lopun epätoivon hetkillä. Kovat hetket olivat niin kovia että pisteitä ropisee jo tämänkin vuoski vasten heikkojen hetkien kyseenalaisempia ansioita.



157. Domino (Tony Scott, 2005)

Olen näemmä onnekseni nähnyt vain Tony Scottin parempaa tuotantoa (paitsi Days of Thunder) ja muokannut miehestä sen mukaisen mielikuvan ohjaajana. Siksi Dominon vastaanottama lähes yksimielinen paskaryöppy on askarruttanut meikäläistä tähän päivään asti. Ei askarruta enää. Itse asiassa ottaa aika paljon päähän että potentiaalisen oloinen elokuva on haudattu näin kusipäisiin kikkailuihin, ärsytyskynnyksen sata kertaa ylittäviin efekteihin ja vitun hämäriin värimäärittelyihin joiden tarkoitus ei vain aukea. Rakenne ja tarina kusevat kympillä ja onnistuvat aiheuttamaan lisää turhaumia nopeammin kuin rubikin kuution ratkaiseminen kunnon hutikassa. Ainoa mistä ei tee mieli nitistä on roolitus ja näyttelijät. Tämä oli kuin epätoivoinen yritys luoda 2000-luvun Natural Born Killers. Kokonaisuutena järjetön mahalasku.



158. High Heels (Pedro Almodóvar, 1991)

Tämä toimi kun sapluunana Almodovarin tyylistä tarinoineen, hahmoineen, tyhjästä tulevine koomisine juonenkäänteineeen ja hauskasta synkeiksi tai traagisiksi vaihtuvine tunnelmineen, ja toimi oikein kelvollisesti, vaikka ukko on saanut selkeästi kovempaa tavaraa aikaiseksi ennen tätä ja tämän jälkeen. Alakulttuureita luodataan tavaramerkiksi muodostuneella tavalla ja siinä sivussa tarjotaan murhamysteeri keskelle draamaa ja komediaa. Puskista tuleva musikaalinumero nauratti eniten. Hyvät suoritukset koko näyttelijäporukalta, jotenka mikä ettei.



159. Finis Hominis (José Mojica Marins, 1971)

160. Hallucinations of a Deranged Mind (José Mojica Marins, 1978)



Ja nämä kaksi herra Marinsin omassa ketjussa.