Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Suunnilleen kolmelta kuukaudelta kaikki leffat... eka fudiksen EM-kisat, sitten melkein 4 viikon ulkomaan reissu, sitten remontti, sitten muutto, tavarat sekaisin uudessa kämpässä. Selityksiä sille, että leffoja ei ole tullut katsottua, mutta mikä selittää sen, etten muista suunnilleen mistään mitään vaikka aikaa on kulunut pari kuukautta?

Winter's Bone

Kommentoinko tän jo jonnekin. Hyvä oli.



True Grit

Oonko oikeasti katsonut tämän, niin kuin muistiinpanoni väittävät. IMDB:stä kuvia katselemalla jotain epämääräisiä muistikuvia herää, mutta ilmeisen keskinkertainen.



Burke and Hare

Yllättävän heikko.



Predators

Ei toiminut. Joku perustavanlaatuinen ongelma tässä oli.



Satanic Rites of Dracula

Ei nyt paska niin kuin olin ymmärtänyt, mutta mitään muista tästäkään.



Tucker and Dale vs Evil

Tästä diggasin. Parhaita kauhukomedioita muutamaan vuoteen.



Doghouse

Tämä taas hyvästä lähtökohdastaan huolimatta ei parhaita lähivuosien kauhukomedioita.



Super 8

Öö, ihan kiva.



R

En tätä nyt niin korkealle viitsi nostaa kuin Red Right Hand. Tyly väkivaltakohtaus American History X:n tyyliin, mutta kuitenkin aika vähän uutta genressään.



Ali G indahouse

Yllättävän hauska, vaikka Cohenin uudemmat onkin ihan eri levelillä.



Crimson Tide

Varmaan kolmas kerta, mikä näkyi siinä, että eihän tämä jännittänyt millään muotoa. The Hans Zimmer soundtrack, ja kenties käsikirjoitetuimmat repliikit (muutenkin kuin ne mitkä ehkä on Tarantinon kynäilemiä) ikinä missään elokuvassa.

326.

Krzysztof Kieslowski: Dekalog, dziewiec (1990)



"Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta."



Yhdeksäs käsky saa Kieslowskin tutkimaan estyneen seksuaalisuuden aiheuttamia patoutumia, jotka uhkaavat tuhota päähenkilöiden avioliiton. Onko seksi edellytys rakkaudelle ja miten se vaikuttaa ihmisten keskinäisiin suhteisiin. Kieslowskin tutkielma on mielenkiintoinen joskin paikoin hiukan ontuva.



327. Michael Curtiz: King Creole (1958)

Kuningas vaikuttaa tällä kertaa New Orleansissa, jossa hänen esittämänsä nuori, kuumapäinen ja alituisesti ongelmiin joutuva hahmonsa Danny Fisher opiskelee ja siivoaa klubeja – ainakin aluksi. Walter Matthaun esittämä niljakas hämärien bisnesten erikoismies ottaa luonnollisesti Fisherin tähtäimeensä ja vastakkainasettelujen aika voi alkaa...



Elvis esittää nipun hienoja kappaleita joiden joukossa on myös muutama suurempi hitti kuten Hard Headed Woman, Trouble, sekä tietysti itse nimibiisi. Herra Presley tuntuu joissain kohtauksissa hiukan hakevan rooliaan, mutta pääosin mies hoitaa työnsä tyylillä ja kunnialla. Asia jota ei todellakaan voi sanoa hänen kaikista rooleistaan. Kuninkaan ympärillä on myös sen verran taitoa, tahtoa ja näkemystä, että elokuva on ihan oikeasti kunnioitettava paketti – ainakin Elvis-mittarilla.



328. Jack Starrett: Cleopatra Jones (1973)

Ohut juoni, yliampuvat rotujen vastakkainasettelut, sankarittaren übercoolit kuteet ja muhevasti möyrivä soundtrack. Pistetään rasti jokaiseen ruutuun, Cleopatra Jones pitää huolen kaikesta tästä, sekä mm. karateottelusta lentokentällä. Kerrataanpas niitä hyviä syitä katsoa elokuva- Ensinnäkin Tamara Dobson on HOT! Toisekseen mimmin tyyli on niin jykevä, että tätä katsoessa ei voi kuin viihtyä. Antonio Fargasin musta huumepomo Doodlebug Simkins on myös tyystin omasta maailmastaan kuskeineen kaikkineen ja Cleopatran hengiltä haluava Mommy perheineen on jostain vielä kauempaa.



329. Matt Reeves: Cloverfield (2008)

Taas on maapallo (eli Yhdysvallat) uhattuna ja paikkaa menee päreiksi, kun joukko nuoria aikuisia pyrkii jäämään eloon armottoman ja giganttisen hyökkäyksen alla. Samalla ehditään vatvoa ihmissuhdeongelmia ja sitä todellisen rakkauden ylivertaista kaipuuta. Idea elokuvasta, joka on kuvattu kokonaan käsivaralla ns. silminnäkijöiden kulmasta, on mielenkiintoinen ja leffa toimiikin hämmästyttävän hyvin, vaikka joissain kohdin tärisevä ja epätarkka kuva käy hiukan ärsyttämään. Kyllähän tässä käydään myös uskollisesti läpi niitä klisheitä mutta tällä kertaa kertaus ei puuduta.



330. Rainer Werner Fassbinder: Angst essen Seele auf (1974)

Tästä enemmän ohjaajan omassa ketjussa.



331. Freddie Francis: Dracula Has Risen from the Grave (1968)

Kolmannesta naskalihampaan Hammer-seikkailusta studion omassa ketjussa.



332. Irvin Kershner: Never Say Never Again (1983)

Siitä onkin aikaa kun tämä melkein oikea Bond-elokuva tuli viimeksi katsottuna selvinpäin JA kokonaan. Muistot olivat osin kivuliaat, mutta olihan tämä tavallaan taas hauskaakin. Max von Sydow karmeine aksentteineen ei ehkä ole Donald Pleasencen tai edes Charles Grayn arvoinen, mutta ainahan Ernst Stavro Blofeld tuo lisäpainonsa kun Bond seikkailee.



Mooren kautta heijasteleva matalaotsainen huumori ja toistuvat (sekä paikoin totaalisen älyvapaat) ylilyönnit värittävät myös tarinaa, mutta ei puida niitä sen enempää. Bond-tyttöinä nähdään vasta parikymppinen, mutta silti jo täydellä teholla hehkuva Kim Basigner, sekä hieman iäkkäämpi mutta silti upea Barbara Carrera. Klaus Maria Brandauer vetää paikoin roolinsa jopa paremmin kuin Thunderballin Adolfo Celi ja Rowan Atkinson – no, mies taisi jo tässä kohdin treenata ainakin alitajuisesti Johnny Englishin roolia varten.



Tehosteet ovat paikoin heppoisia ja esimerkiksi risteilyohjusten lento näyttää yhtä luonnolliselta kuin kapinallisten hävittäjät Hoth-planeetalla. Onneksi juoni aukenee varhaisempien Bondin tyyliin ja agenttimme saa ratkoa tilanteita charmillaan ja nokkeluudellaan, eikä pelkästään räiskimällä. Omanlaisensa huipentuma on tanssinäytös Dominon kanssa.

MiR ( 24.8.2012 21:10)

Jake West: Doghouse (2009)

Okei. Perusidea on aika hauska: joukko muijiin kyrsiintyneitä brittiäijiä päättää pitää kostean viikonlopun, kun yksi herroista on eroamassa vaimostaan, mutta kun kevyesti ördäävä äijäryhmä saapuu pieneen kylään käy nopeasti ilmi, että se on jäänyt naiszombieiden verilöylyn alle. Alkaa mustalla huumorilla höystetty eloonjäämistaistelu, kun bileporukkamme taistelee aina vain vinksahtaneempia hirviöitä vastaan. Tämä jos mikä on sitä sukupuolten välistä sotaa raaimmillaan.

Olihan tämä näppärä zombien ja lad-asenteen ristisiitos, joka toimi mielestäni kokonaisuutena paremmin kuin brittizombikomedioiden ylihehkutettu kestoverrokki Shaun of the Dead. Mutta meininki oli vaan välillä yksinkertaisesti liian typerää, enkä niin hirveästi noista budjettiloppunutkesken-lopetuksistakaan välitä. Puhumattakaan sitten "Pause, ja henkilön nimi ruutuun yksi kerrallaan" ‑aloituksista. Tästä olisi saanut reilusti paremman, jos olisi pantu mausteeksi enemmän tinkimätöntä wickermania. ***

101.

Hellraiser: Bloodline (1996) *½

Ei ei ei... aikalailla kolmannen osan kanssa mennään tasoissa vaikka kyllähän Bloodline lopulta piirun verran vielä kolmososaakin kehnompi tekele on, en ihmettele miksi kaiken tämän sekamelskan ohjaajaksi rustattiin lopulta Alan Smithee. Alkupuoliskolla oli kieltämättä pienen pientä toivonkipinää jostain perushyvästä "tästä kaikki sai alkunsa" ‑tyylisestä juonikuviosta mutta toisalta loppupuoliskolla homma menee jotenkin aivan sekavaksi ja lopulta sitä huomaa vain odottavan leffan päättymistä kun ne loppuratkaisutkin tuntuvat kestävän ikuisuuden.



102. Moon (2009) ****

Hyvä ja loppujen lopuksi ihan simppeli sci-fi leffa tutusta aiheesta. Toki esim. Kubrickin Space Odyssey tulee välittömästi mieleen vaikkapa GERTY-masiinasta jonka äänenä Kevin Spacey hyvin toimii. Sam Rockwell vetää oman pääroolinsa hyvin läpi ja pidin erityisesti Clint Mansellin pianopainotteisesta soundtrackista. Visuaalisesti Moon on perushyvää kamaa ja oli ihan hyvä ettei juonta lähdetty turhaan pitkittämään joten Duncan Jones selvästi osaa hommansa ihan hyvin, hänen viimeisin leffansa Source Code pitänee tässä lähiaikoina tsekata myös.



103. Bad Dreams (1988) **

Plääääh. Oli toiveita hieman paremmasta tämän leffan kohdalla mutta onhan Bad Dreams lopulta aika lattea tapaus. Kunnon kauhukohtauksia ei oikein löydy ja kun juoni on lopulta ohut niin ei tästä paljoa jää käteen muutamaa visuaalisesti hyvää kohtausta lukuun ottamatta, kaiken lisäksi ennalta-arvattava loppuratkaisu alkaa lähinnä ottamaan päähän (leikkauspöydälle jäänyt toinen versio loppuratkaisusta olisi toiminut ehkä paremmin). Re-Animatorista tutun Bruce Abbotin hajoilua on toki mukava katsella ja Sy Richardson on loppupuolella sopivan hauska kytän roolissa, mutta nämä seikat eivät kyllä Bad Dreamsia pelasta. Tietyt A Nightmare On Elm Street 3 ‑vibat olivat myös ilmassa koko leffan idean puolesta, ettei vain olisi kauhuleffabuumin aikana menty tämän leffan kohdalla sieltä missä aita on matalin, siltä tämä ainakin tuntui.



104. Parents (1989) ***

Omanlaatuisen tunnelman omaava kauhupläjäys 80-luvun loppupuolelta. Juonellisesti tämä ei tarjoa mitään kovin mullistavaa, mutta Parentsin vahvuudet piilevät juurikin tuossa ajoittain hyvinkin ahdistavassa tunnelmassa ja siinä kuinka tähän on saatu lisättyä mustaa huumoriakin mukaan. Randy Quaid on varsin mainio oikein vittumaisen isän roolissa ja hän tekeekin leffan parhaan roolisuorituksen. Myös elokuvan soundtrack ansaitsee maininnan, 50-luvun fiilistä saatiin vahvistettua hyvillä biisivalinnoilla. Kaikenkaikkiaan on melko helppo tajuta miksi Parents on jonkinlaisessa kulttimaineessa nykyään, vaikka itse en tälle voi enempää tähtiä antaa kun leffalla oli muutamat hetkensä milloin se junnasi liikaa paikallaan.



105. True Romance (1993) ****½

Lähes täydellinen rakkausleffa sopivan siirappisella päällysteellä. True Romancen dialogi soljuu eteenpäin kuin rasvattu ja parhaimman esimerkin tästä tarjoavat herrat Christopher Walken ja Dennis Hopper yhteiskohtauksessaan, tuo kohtaus olikin kieltämättä se leffan timanttisin hetki. Walken ja Hopper tykittävät siihen malliin että ei siinä voi kuin ihastella näiden herrojen suoritusta, kerrassaan unohtumaton kohtaus. Hans Zimmerin heleä soundtrack toimii myös mainiosti ja Tony Scott hoitaa ohjauksensa todella mallikkaasti.

49- McCarey:

Love Affair (1939) (Blinbox.com), McCarey filmasi saman tarinan 2 kertaa kahdella eri aikakaudella ja on makuasia kumpaa versiota pitää parempana. 1939 versio on teknisesti kömpelömpi,sentimentaalisempi ja pariskunnan erilaisuus leveämpää mutta Irene Dunnen suoritus on huikea ja ilmentää leveämpää rekisteriä mitä Deborah Kerrin pidätellympi tulkinta 25v myöhemmin. Ja suurin ero on tietenkin Charles Boyerin ja Cary Grantin välillä vaikka naisten elokuvahan tämä on. Molemmille kevyesti ****1/2



50- Ford: Prisoner of Shark Island (DVD), Fordin oma suosikki tuotannossaan kertoo Tohtori Samuel Muddin (tosi)tarinan missä tuppukylän lääkäri auttaa yön selässä ovelle kolkuttavaa kulkijaa joka myöhemmin paljastuu jahtaajia pakenevaksi J.W. Boothiksi. Seuraa oikeussalia, vankilasaarta ja siirappia ihan niinkun pitääkin. Mutta mikä erottaa PoSI:n Fordin muista mustavalkoelokuvista on vahva visuaalisuus. Voimakkaat kuvakulmat ja jylhä arkkitehtuuri korostavat yksilön taistelua valtion tuulimyllyjä vastaan. Pääosassa (oscarilla palkittu) Warner Baxter on nykymittapuulla ehkä hieman yli, mutta sivuosissa Harry Carey ja John Carradine ovat hyvässä vedossa. ****



51- Sjöberg: Hets (Kiihko) (DVD), Bergmanin kirjoittama ylioppilasdraama nauttii kovaa mainetta mutta esillepano on hieman kärsinyt ajan hampaissa. Itse tarina on toki yhtä raadollinen ja ajankohtainen mitä ikinä ja Sjöberg sitoo kertomuksen koskettavasti tärkeään aikaan abiturientti Jannen elämässä. Mutta yleisilme on hieman tunkkainen je teatraalinen mitä näyttelijäsuoritukset korostavat. Silti, ****



52- Tessari: Zorro (DVD), Ripeä ja hauska akrobaattizorroilu missä Alain Delon suihkii ympäri Kaliforniaa säilän viuhuessa. Kuten Tessarilta on yleensä nähty, hyvää ja viihdyttävää ja hyvin tahditettua hömppää vailla turhia tekotaiteellisuuksia. ***



53- Fulci: Sette notte in nero (The Psychic) (DVD), Visuaalisesti komea ja kovan ensemblen tähdittämä klassikko- Fulci joka kuitenkin sortuu laahaavaan tarinankerrontaan. Harmi silti ettei kukaan tänä päivänä käytä kameraa tälläviisiin. ***



54- Campanella: El secreto de sus ojos (DVD), Se argentiinalainen jännäri joka pari vuotta sitten nappasi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin Profeetan ja Weisse Bandin nokkien edestä on aika perinteistä laatuelokuvaa joka nousee ja kaatuu henkilöhahmojen mukana. Ja onhan se aika hyvä (vaikkei missään tapauksessa Profeetan tasolla) etenkin alkupuolella. Loppua kohden kirjallinen alkuperä alkaa näkyä enemmän ja kerronnan tahti hidastuu, mutta ihan kohtuullisesti kasassa kuitenkin pysytään. ***

Katseltuja voisi kyllä joskus laittaa muistiin tarkemminkin, niin ei tarvitsisi funtsia satunnaisesti muistista pälkähtäneitä:

Hackford: Against all Odds



”Huoletonta” ja pöhköä kasarineonoir-ajankuvaa vuosilta, jolloin nuorehko Jeff Bridges oli kovaa valuuttaa tämän tyyppisissä elokuvissa. Tuollainen vähän pumpuliposkisen joikaavasti artikuloiva jamppa tuntui putoavan sopivasti niihin välimaaston rooleihin, joihin ei kaivattu erityistä kovuutta tai liian lapsellista systeemiuskovaisuutta. Juppimaiselta homolta näyttävä Woods poikkeaa silloin tällöin kuvassa. Rakenne on epätasainen, mutta jonkunlainen ihanaisen parisuhdeutopian tyypilliseksi ihmiskäytöstä mukailevaksi dystopiaksi kääntävä juoni omituisine tropiikkifiilistelyineen viehättää riittävästi. Sekä miehen että naisen logiikka tuppaa väkisinkin ihmetyttämään.



Martino: Strange Vice of Mrs. Wardh



Aukkojen paikkailua. Melodraamaan taipuvainen ohjaus ja käsikirjoitus ei kyllä Martinon käsissä toimi ihan täysin edukseen, enkä ole henkilökohtaisesti naamaan tumputetun freudilaisuudenkaan ystävä. Kiinnostavaa sukupuoli/ihmissuhdepolitiikkaa kuitenkin ja murhat ovat nautinnollisen kylmiä väreitä aiheuttavia, joskaan eivät tarinan kannalta niin suuressa roolissa. Kunhan nyt vain tuuletetaan kivesten, munasarjojen ja aivojen välistä yhteyttä satunnaisesti. Naisen sekä miehen logiikka varsinkin aikuismaiseen tyhjänpuhumiseen, pelkoihin ja intohimoihin liittyen ihmetyttää vieläkin enemmän. Jonkunlainen giallojen definitiivinen elokuvaversio Cosmopolitanista? Kypsähkösti asiansa esittelevä ja olennaisiin pointteihin pureutuva elokuva kuitenkin.



Harris: Cop



Kyynisyydeksi naamioitua poliisidraamaa ja paskaisilla kujilla viihtyvää virkamieshenkilökuvausta kiinnostavammasta päästä. Nihilistis-realistisen maailmankuvan omaava Woods on sarjamurhakeissiin paneutuvana etsivänä loistava. Kuitenkin taas kerran juoni osoittautuu kasaritrillerimäiseen tapaan lievästä pitkäpiimäisyydestään huolimatta ja syyttä suotta ylinäppäräksi, jolloin kliimaksi tuntuu entistäkin enemmän vain antikliimaksilta latteudessaan. Liialliset poliisihölmöydet eivät istu touhuun muutenkaan, eikä virkaveljien reaktioista voi lukea kuin välinpitämättömiä vivahteita. Sen kun puuhaillaan lakia ominpäin muovaillen, mikäs siinä.



Lynch: Surveillance



Karmean jahkailevaa paskaa, aivot haluavat sulkea itsensä välittömästi kun yrittää ajatellakin mitä tässä tapahtui. Melko käsittämätöntä että ammattilaiset jaksavat toteuttaa tällaisia käsikirjoituksia. Kai se ohjaajan nimi vain sitten on niin iso.



West: House of the Devil



Hemmetin hienovaraisesti ja rauhallisesti hyvän mielen tarinaa rakentavaa kuvausta, nätti opiskelijatyttö pääosassa tietysti avittaa pitkälle. Lopussa alkaa vituttaan kaiken siihen asti nähdyn juonellinen merkityksettömyys ja homma vedetään ”saatananpalvontatarinan” mukana pöntöstä alas sontapaakun tukkiessa viemäristön osittain.



Yuen: No Retreat No Surrender 2: Raging Thunder



Onhan tässä kaikki ainekset olemassa hyvään viidakkoeksplon ja toimivan taistelulajitoiminnan ristisiitokseen. Vaan kun minkäänlaisella juonella saati kerronnalla ei näissä piireissä juhlita, niin satunnaiset mutta turhan kevyesti ohjatut toimintakohtaukset eivät jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Elokuva ei tunnu sisältävän mitään mistä saisi enempää irti edes c-tasolla. Se jokin köysi/verkkomatsi oli jo liian kummallinen. Uusi tuttavuus taketaituri Loren Avedon oli kuitenkin yllättävän esiintymiskykyinen ja jalka nousi kiitettävästi. Samannäköinen mutta hämmentävästi vinkuva Dudikoff kalpenee rinnalla heti. Johonkin Don ”the Dragon” Wilsoniin ei tarvitse ainakaan koskaan enää palata.



Khalfoun: P2



Pienimuotoinen idea olisi lähtökohtaisesti ok, jos meininkiä maltettaisiin rakentaa mielikuvituksekkaammin ja monia yhdentekeviä kohtauksia hyödyntää muillakin tavoin kantavammin kuin kuvauksen ja hämärän valaistuksen kautta. Aja:n hovikuvaaja Maxime Alexander tekee kuitenkin sen mitä materiaalin varjolla pystyy tekemään. Jatkuva jahtaus ympäri parkkihallia ei sinänsä eroa perus teinislashereistä, mutta muutama väkivallan hetki paketoidaan riittävän purevasti kipeään käsityöhön luottaen. Maniacin remake kiinnostaa Elitistin tuoreen arvostelun myötä yhä enemmän, sillä taustalla hyörii sama genretietoinen jengi, mutta sosiaalisen kykenemättömyyden eli hulluuden aihepiiriä jalostetaan kunnianhimoisemmalla otteella mitä ilmeisemmin kihelmöivämmin ja kierommin. Ainakin toivottavasti, sillä tämä on varsin keskinkertaista tekoa.



Polanski: Ninth Gate



Uusintakatselua. En muistanutkaan että tämä oli näin kitsch, tyylitajun ja tyylitajuttomuuden rajamailla palloileva komediallinen trilleri. Pölyttynyt analyytikko ja kaavoihinsa kangistunut kirjaetsivä on jo renttumaisen letkeän Deppin esittämänä erittäin kiinnostava hahmo, sivuosat tosin toimivat enemmän tai vähemmän tarpeettomina statisteina auttaen etsivää älyämään joitain perustavanlaatuisia seikkoja työstään. Mustaa huumoria ilmeisyydellään kaihtavat pelleilyhetket eivät mainittavasti innosta (paitsi kieli poskella rullaava mummo), kun tunnelma voisi olla pahaenteisempikin. Eliittiporhojen periksi antamattomuudelle ja pikkusieluisuudelle vittuilusta voi antaa aina selvää plussaa, mutta Polanskin äpärämäisestä huumorintajusta voidaan olla eri yhteyksissä monta eri mieltä, nyt ei natsaa oikeastaan vasta kuin lopun pensajumala- ja rakastelukohtauksissa (Ken Russellmaiset vibat jopa skulaa päinvastoin kuin yleensä). Rosoisen samettisella äänellä reploja luurissa latelevan Langellan voisi palkata lukemaan lasten äänikirjoja koska tahansa.



Kubrick: Eyes Wide Shut



Uusintakatselua myöskin. Melko kuumottavia hetkiä, varsinkin tohtorin ensiaskeleet linnaan. Ninth Gaten sisarteos omalla tavallaan teemojen puolesta, kansalaispelotteita luodaan ja niitä pidetään yllä niin pitkään kuin vain ”tavallisen kansalaisen” kohdalla on tarvis, kunnes lopussa sekä päähenkilön että elokuvan maailma murennetaan täysin (osa salaseurojen menoista toki jää kummittelemaan). Lopputulos on kaukana yksioikoisesta (seksuaalismoralistisesta) kasvutarinasta, sillä Kubrick jaksoi välillä hioa yksittäisiä keskustelukohtauksia riittävän pitkään rikkoen niistä kaiken täydellisyyden jos sitä tarvittiin. Myös ohjaajansa perfektionismista tehdään eräänlainen riippakivi Cruisen hahmon kautta, selkeitä vastauksia ei välttämättä ole. Ei ole tällöin väärin sanoa, että tämä on todellakin eräänlainen päätepiste Kubrickin filmografiassa. Kuolema jälkituotannon loppuvaiheissa lisää tietynlaista mystistä auraa teoksen ympärille.



Itsensä näköisessä roolissa miehekästä uskollisuuslogiikkaa noudattava Cruise on yllättävän hyvä ja epävarma moraalikoodejaan oikovana ja kyseenalaistavana parantajana, kun taas Kidman on naisellista logiikkaa ilmentävänä ”hutsuna” pääosin epäuskottava ja jatkuvasti rasittava, tahallista tai ei. Kaikilla elementeillä on tarinaan vaikuttava paikkansa, mutta pohdittavaksi jää toimiiko mikään oikeasti vai perustuuko kaikki itselle valehteluun. Kannattaisiko itselle valehtelu unohtaa ja antaa vain palaa? Hyvähän tämä on juurikin siitä syystä, että vastaus tuntuu selkeältä.



Ramsay: We must talk about Kevin



Toteutukseltaan indietä ärsyttävimmästä päästä, jolloin se varsinainen elokuvan sanoma ja päähenkilöiden joko käytöksensä tiedostava kusipäisyys tai täysi ymmärtämättömyys ihmisten luonteenpiirteistä ja tunne-elämistä alkaa tuntua toissijaiselta. Ehkä fiilis on tämä myös siksi, että sinne tänne sohiva ja vahvasti efektoitu leikkaus tuntuu merkiltä siitä, ettei välttämättä osata keskittyä teemoihin eivätkä kuvalliset ratkaisut tuo niihin mitä ilmeisemmin haettua syvyyttä. Elokuvaan katsoessa pitäisi pystyä uskomaan sinisilmäisesti perheen jäsenten kasvoihin, heidän eleisiinsä ja sitä kautta kehittyvien tilanteiden absurdiuteen, tai sitten vastaavasti pitää tällaista vajaaälyisyyttä jotenkin uskottavana. Tai sitten tuntea itsensä hirmutekojen edessä voimattomaksi. Tuskinpa vain, sillä ovathan elokuvan tapahtumat Amerikassa ja ties missä muualla mahdollisia päivästä toiseen ja se siitä. On elokuvan tarkoitus sitten lopulta herättää uinuvia tai ei, niin tyhmyys käy ylitsepääsemättömäksi. Vaikea päästä tällaiseen kamaan jotenkin sisään, jollei pidä kylppärissä runkkaavaa ja jatkuvasti ”manipuloivaa” kikkarapäätä jotenkin pelottavana. Typeriä ihmisiä ja katsojan aliarviointia muutamista tehokkaista hetkistä huolimatta. Toki aika moni tuntuu pitävän elokuvan vanhempien esittämää tyhmyyttä jotenkin kiehtovana, noh, mikäs siinä.



Figgis: Mr. Jones



Kenties epäelitistisimpiin näyttelijöihin kuuluva Gere laittaa parhaan suorituksensa kehiin maanisdepressiivisenä kahjona, jonka suuruuskuvitelmien ja mieltä madaltavien mielentilojen vaihtelu sekoittaa persoonaa. Opetuselokuvaksi tässä olisi ainesta melko klassisen mutta turhan suurieleisen oirekuvan vuoksi, jollei esillepano olisi ”tarkkaan” selitettyä Hollywoodia miellyttävälle Figgikselle tyypillisesti liian särmätön ja Geren hyvään tahtoon perustuen niin yltiöpäisen sokeriromanttinen. Mielisairaalajaksoista irtoaa paras hupi, mutta kyllä Nicholsonin Yksi lensi yli käenpesän vie pässiä vieläkin narussa siitä syystä, että se jättää samoissa mielenterveydellisissä sfääreissä liikkuvalle keittiödiagnoosille pitkälti enemmän varaa. Formanin klassikossa vihjeitä ei vain kerrottu suoraan katsojalle, tässä 90-luvun alun elokuvassa asia voitiin jo nostaa tapetille vaikkei sitä edelleenkään huomioitaisi kuin asiantuntijapiireissä.



Hooper: The Funhouse



Eihän tämä tosiaan ole yhtään kiinnostava siinä vaiheessa kun ”alkaa tapahtua”. Huvipuistofiilistely ja muiden näennäisoutouksien tutkailu sen sijaan vie mukanaan riittävän pitkälle. Frankensteinin epäonnistunut rakastelu ilotytön kanssa hymyilyttää vielä kovasti, sen jälkeen vain kohkataan. Hooperin ongelma lieni aikanaan lopulta se, ettei ollut käsitystä minkään, ei siis minkään, asian rytmityksestä. Kunhan nyt vain asioita, rakennuksia ja ihmisiä kuvataan jotenkuten ja luotetaan siihen että "groteskius" piisaa. Ei tainnut visionääri lopulta tietää mihin kameran voisi laittaa, mitä sillä kuvaisi tai miten näyttelijöitä ohjaisi. Freak-show lasipurkissa ei riitä ainakaan symboliikaksi enää tässä vaiheessa. TCM kärsi samasta ongelmasta, mutta siinä kehää kiertävä painajainen toimi omilla ehdoillaan selvästi niljakkaammin ympäristönsäkin ja ajalleen ominaisen uutuutensakin vuoksi. 80-luvulla taisi viimeistään paljastua se tosiseikka, että mies ei tainnut vielä silloinkaan ymmärtää ihan aina mitä on tekemässä, kunhan nyt onnistui aikanaan lojauttamaan puolivahingossa kultakaivokseen ja sitä kautta maineeseen. Joskus taantuneet kuitenkin onnistuvat edes sen yhden kerran.



Hill: Trespass



Mainostivat urbaanina aarteenmetsästyselokuvana, tilalle saatiin 90-luvun alun kolmoskanavan budjetti ja rasittavasti ilveileviä mainstream-räppäreitä kuorrutettuna mauttomalla Pyun-tason ohjauksella. Heikoimmat b-tähdet mukana kohtausten edetessä tv-elokuvamaisen juonettomasti ja lässynläällä pullistellen. Ensimmäiset 40 minuuttia viihdyttivät kunnes huomasin, että aikaa on kulunut puolet vähemmän.



Six: Human Centipede II



Tästä voisi tehdä julisteita ihan niin paljon kuin elokuvassa on kuvia, jo pelkällä storyboardilla voisi tapetoida huoneen. Jälkitöissä suoritettu mustavalkoisuusratkaisu vain tuo lisää ahdistavaa kontrastia moniin sommitelmiin, jolloin ne toimivat yllättävänkin hyvin suhteessa siihen faktaan, että esimerkiksi valoja ei ole myöhempiä korjauksia ajatellen huomioitu. Ensimmäisen osan amatöörimaisuutta ja yhden idean varaan rakentuvaa SENSAATIOMAISTA kokonaisuutta ei enää tarvitse muistella, sillä nyt Sixillä on ollut jo riittävästi kokemusta elokuvanteosta ja sen päälle intoa ammentaa taidehistoriasta riittävästi ideoita käyttöönsä oman alkuperäisen ideansa lisäksi. HC II on kuvaukseltaan aivan ensiluokkaista eksploitaatiota, mikä näkyy typistetysti ilmaisten kieroissa kuvakulmissa ja saastaisen ympäristön jäntevässä hyödyntämisessä sekä näiden tyylikeinojen tarkoituksessa suhteessa kuvattaviin. Suttaavaa, kärsivää ihmisketjua ja sen edestakaiseen nyhjäämiseen tarkoitetussa äärimmäisen likaisessa tilassa otetaan parhaimmillaan kaikki mahdollinen irti, vaikka perunamahainen päähenkilö Martin muuta kuvittelisikin. Hyvä että kuvittelee.



Henkilökohtaista suosikkimatskua edustaa melko valmiin madon kuvaaminen katon rajasta, viistosti aivan sieltä hallin ylänurkasta siinä vaiheessa kun valot sammutetaan, jolloin väkinäinen vaikerrusvikinä sekä elämöinti valtaa ääniraidan. Kolkkoa, mutta fiksua valon, kuvan ja äänenkäytön yhteispeliä, vaikka joku saattaisi olla jo voipunut kakkaisen sisällön vuoksi. Noin muuten elokuva on ensimmäisestä osasta poiketen hauskempi ja uskaliaampi, kierroksia vain lisätään loppua kohti. Tällaista odotin jo ensimmäisestä osasta, sillä en usko mahdollisesti alun perin suunnitellun trilogia-ajatuksenkaan perusteella, että sen periaatteet olisivat levänneet muussa kuin pienessä budjetissa ja kyseenalaisessa projektissa – kunhan odoteltiin parempia tuotantoarvoja. Toisaalta, koska markkinointi hoituu tällaisessa yhteydessä itsestään ja lisää lihaa kokeisiin on tiedossa maineen edesauttamana, niin alkuperäiset suunnitelmat voi kääntää spekuloinnin kautta miten päin haluaa.

Ceko

‑Turkkilainen western. Keskitasoa näkemistäni.



Sehvet

‑Turkkilainen seksiwestern. Tästä jotain jo kirjoitinkin viimeksi.



Nainen Eeva

‑Klassista ihmissuhdekomediaa.



Kesäyön seksikomedia

‑Ei Allenin parhaita mutta miehen fanille uppoaa varmasti hyvin silti.



Sisäkuvia

‑Vakava draama Woody Allenilta. Komedian puutteesta huolimatta leffa on selvää Allenia selkeillä Bergman vaikutteilla. Vahva elokuva.



Kierreportaat

‑Tämä on luultavasti ollut kova vaikuttaja giallo-genreen? Ainakin kaikki perusainekset tästä löytyvät: sadetakkiin ja hanskoihin pukeutunut sarjamurhaaja, kuvausta murhaajan point-of-viewilla, erikoisia sivuhahmoja ja ripaus surrealismia.



Sweeney Todd

‑Tim Burtonin musikaalikomedia kulkee tasapaksusti alusta loppuun.



Departed

‑Hyvä mutta ylipitkä, kiinnostaisi nähdä alkuperäinen teos.



Martha

‑Fassbinderin avioliittohelvetti kuvaus oli jo asteen verran liiankin tyly omaan makuun.



Erikoiset orgiat

‑Kiitos tv5! Huonoja softcore-leffoja ei voi koskaan näyttää liikaa tv:stä.



Shivers

‑Cronenbergin elokuva tappavasta kakasta tai jotain sinnepäin. Ei jäänyt hirveästi muistikuvia.



After Last Season

‑Luultavasti kaikkien aikojen huonoin elokuva ikinä. Huonojen näyttelijäsuoritusten ohella tässä nähdään lähinnä näytönsäästäjiltä näyttäviä tietokoneanimaatioita ja piiitkiä ottoja seinillä olevista kylteistä.





Uusintakatseluita:



Rikollinen nainen

Mustasukkaisuus

Villi Pohjola

N. 7 veljestä

Killer Adios

Case of Scorpions Tail

The Killing

Kinski Paganini



20 leffaa.

059. Robert Altman:

McCabe & Mrs. Miller (1971) 9/10

Realistinen "anti-western", jossa Altman yrittää näyttää ihmiset lännenelokuvakaanonin takana. Toinen päähahmo, McCabe, on potentiaalinen lännensankari McCabe, jolle on jo tarjolla myyttisen sankarin rooli kaupunkilaisten silmissä, mutta tämä osoittautuukin huonoa hajuvettä käyttäväksi, Seppälän puku (hehe) päällään huonosti bisnestä tekeväksi pyrkyriksi; jonka vastaparina on bordellin perustaminen mielessään kaupunkiin saapuva huora Mrs. Miller, jonka päämäärätietoinen bisnesnaiseus aiheuttaa ei-niin-älykkäässä McCabessa pienoista alemmuuskompeksia.



Tarina on hyvin simppeli, ja Altman keskittyy lähinnä henkilöihin ja yksityiskohtiin, joilla hän riisuu westernin hienoista hepenistään. Presbyterian Churchin kaupunki on mutainen ja paskainen, jossa cowboyt eivät kohtaa toisiaan kadulla kannukset kilkattaen, vaan mieluummin vaaran uhatessa piileskelevät varjoissa henkiriepuaan suojellen. Altman antaa kasvot villin lännen kaupunkitalouden keskeiselle veturille, huorabisnekselle, ja alalla toimiville yritteliäille naisille. Tässä lännenelokuvassa ollaan rehellisiä ja uskalletaan sanoa suoraan: PERÄRUISKE. Pääosapari vetää roolinsa hienosti. Beatty ja Christie olivat pariskunta oikeassa elämässä, ja saattaa olla että McCaben ja Millerin kipinöivä ja ristiriitainen suhde heijastelee myös näyttelijöidensä oikeaa parisuhdetta, joka taisi olla tuomittu jo alkaessaan.



Realismi ei tarkoita visuaalista vaatimattomuutta, vaan leffa on rakeisuudestaan huolimatta törkeän tyylikäs, puhutaan sitten mudassa rämpimisestä tai puhtaan valkeasta lumipeitteestä talven saapuessa toden teolla. Elokuvan tyyli löydettiin ylivalottamalla filmiä hieman; saman efektin olisi voinut saavuttaa jälkituotannossakin, mutta tällaisen peruuttamattoman käsittelyn kautta Altman pystyi varmistamaan ettei studio tee päätöksiä hänen taiteellista näkemystään vastaan. Leonard Cohenin musiikki sopii elokuvaan kuin nakutettu, ja siihen liittyy myös Altmanin kommenttiraidalla paljastama anekdootti:

Altmanilla ei ollut hajuakaan elokuvan musiikista kun kuvaukset oli saatu päätökseen, hän kuitenkin sattui kuulemaan Leonard Cohenin uutta albumia ja tajusi että on löytänyt etsimänsä. Elokuvastudioiden ja levytysfirmojen sopimuksien vuoksi Cohen oli kuitenkin auttamatta liian kallis vaihtoehto. Asiastaan varma Altman päätti soittaa suoraan kanadalaismuusikolle, joka oli ohjaajan yllätykseksi hänen edellisen elokuvansa, Brewster McCloudin, suuri fani. Cohen lupasi hoitaa asian, ja jo muutaman päivän päästä Altman sai vastauksen, jossa hän sai musiikin käytännössä ilmaiseksi käyttöönsä, ja lisäksi Cohen järjesti siten, että hänen soundtrack-biisit sisältäneen levynsä myyntirojalteista tietty osuus ohjataan suoraan McCabe & Mrs. Millerin tuottoihin. Kun Cohen sitten näki elokuvan, hän järkytti Altmania syvästi ilmoittamalla pettyneesti, ettei juurikaan pitänyt siitä. Asia jäi vaivaamaan Altmania vuodeksi, kunnes Cohen otti häneen yhteyttä ja kertoi katsoneensa elokuvan uudestaan, ja rakastaneensa sitä. Hän ei ymmärtänyt miksei ensimmäisellä kerralla ollut tajunnut sen hienoutta. Altman sai helpotuksen pitkälliseen ahdistukseensa.



060. Reiner Werner Fassbinder: Lola (1981) 8/10

Fassbinder-ketjussa.



061. Wes Anderson: Life Aquatic with Steve Zissou (2004)

Uusintaa liian useannen kerran. Yhä kuitenkin toimii. Opintopisteitä halajavien harjoittelijoiden rooli on huikein koominen neronleimaus elokuvassa.



062. Christoffer Boe: Alting bliver godt igen – Kaikki järjestyy (2010) 4/10

Uusien tanskalaisten elokuvien ketjussa.



063. Georges Méliès: Le voyage dans la lune – Matka kuuhun (1902)

Sympaattista elokuvan pioneerityötä Airin hieman erikoisilla musiikeilla.

81.

Red Dragon (dvd) ** Divaripinosta piti ottaa vielä katseluun, kun en muistanut elokuvasta mitään. Mikä ei sinänsä ole ihme, koska onhan tämä täysin unohdettavaa roskaa, missä lähinnä lopullisesti pilataan Hannibal-hahmo. Järkyttävä määrä niminäyttelijöitä, joista oikeastaan puhtaat paperit saa vaan Emma Watson. Oliko tämä se kulminaatiopiste missä Edward Norton muuttui kultamunia munivasta hanhesta turhanpäiväiseksi?



82. Feast (dvd) ** Alkuun aika hauska ja täysin kuluneeseen asetelmaan saadaan vähän uutta intoa sopivalla sikailulla. Sääli että hirviöt ovat kökköjä ja budjetin pienuutta peitellään salamaleikkauksilla, mikä tietysti sinänsä toimii kun mistään ei saa mitään tolkkua. Loppua kohti sitten mennään enemmän ja enemmän pitkin perinteisempiä latuja ja lopputulos on vähän pliisu. Hyvähkö yritys, anyway.



83. Feast II: Sloppy Seconds (dvd) *** Kolmas tähti pirteästä viimeisestä 15-20 min

uutista ja yleisestä kuvottavuustason reippaasta nostosta. Unohtamatta meksikolaisia kääpiövapaapainijoita.

Alive ( 6.9.2012 21:13)

82. Feast (dvd) ** Alkuun aika hauska ja täysin kuluneeseen asetelmaan saadaan vähän uutta intoa sopivalla sikailulla. Sääli että hirviöt ovat kökköjä ja budjetin pienuutta peitellään salamaleikkauksilla, mikä tietysti sinänsä toimii kun mistään ei saa mitään tolkkua. Loppua kohti sitten mennään enemmän ja enemmän pitkin perinteisempiä latuja ja lopputulos on vähän pliisu. Hyvähkö yritys, anyway.



83. Feast II: Sloppy Seconds (dvd) *** Kolmas tähti pirteästä viimeisestä 15-20 min

uutista ja yleisestä kuvottavuustason reippaasta nostosta. Unohtamatta meksikolaisia kääpiövapaapainijoita.

Suosittelen tarkastamaan vielä kolmannen osan, jossa kokonaisuus huipentuu lopulta melkoiseen WTF-tsoukkiin.

Allison Anders; Alexandre Rockwell; Robert Rodriguez; Quentin Tarantino :

Four Rooms (1995) ***

Neljästä episodista koostuva elokuva jonka jokaisen episodin on ohjannut eri ohjaaja. Tarinat sijoittuvat samaan hotelliin jossa kuvataan hotellin asiakkaita ja tarinoita yhdistävänä tekijänä toimii hotellin pikkolo joka seikkailee kaikissa episodeissa. Ensimmäiset kaksi osaa ovat yhdentekevän ja keskitason väliimaastossa. Rodriguezin ohjaama episodi on kohtalainen jos jaksaa seurata kahden skidin sikailuja (tässä lähinnä aivan loppu pelastaa paljon). Tarantinon ohjaama viimeinen osa on paras mutta ei mitenkään erityisen hyvä sekään. Siinä kuitenkin ohjaus toimii parhaiten ja Bruce Willis on messissä josta plussaa. Tarantino näyttelee myös itse ohjaamassaan osassa joka tuli itselleni yllätyksenä.



David E. Durston : Stigma (1972) **

70's sukupuolitautieksploitaatio jossa pääosassa on Miami Vicen Tubbsin roolista tuttu Philip Michael Thomas (ensimmäisessä elokuvapääosassaan). Huono elokuva pitkälti ohjauksen takia, ja jossa alun n. 10 min ja lopun n. 15 minuuttia ovat ainoat kiinnostavat hetket + Philip Michael Thomas vetää roolinsa riittävänä hyvin suhteessa siihen millainen elokuva on kyseessä. Sukupuolitauti leviää pienessä ja sisäänpäin kääntyneessa kylässä, jossa ollaan vahvasti kristittyjä ja ei katsota hyvällä mustia. Sairastuneet ihmiset päätyvät itsemurhaan mutta miksi ja mitä kautta tauti leviää. Michael Thomasin esittämällä mustalla lääkärillä ei tule olemaan helppoa ratkoessaan keissiä ja roturistiriidat onkin tämän seksitaudin ohella toinen elokuvan kantavista teemoista. Kokonaisuutena varsin yhdentekevä elokuva.

Moreno ( 6.9.2012 21:50)

Alive ( 6.9.2012 21:13)

82. Feast (dvd) ** Alkuun aika hauska ja täysin kuluneeseen asetelmaan saadaan vähän uutta intoa sopivalla sikailulla. Sääli että hirviöt ovat kökköjä ja budjetin pienuutta peitellään salamaleikkauksilla, mikä tietysti sinänsä toimii kun mistään ei saa mitään tolkkua. Loppua kohti sitten mennään enemmän ja enemmän pitkin perinteisempiä latuja ja lopputulos on vähän pliisu. Hyvähkö yritys, anyway.



83. Feast II: Sloppy Seconds (dvd) *** Kolmas tähti pirteästä viimeisestä 15-20 min

uutista ja yleisestä kuvottavuustason reippaasta nostosta. Unohtamatta meksikolaisia kääpiövapaapainijoita.

Suosittelen tarkastamaan vielä kolmannen osan, jossa kokonaisuus huipentuu lopulta melkoiseen WTF-tsoukkiin.

Jep, kolmas osa odottaa tuossa vielä katsomista, palaan ensi viikolla asiaan sen tiimoilta.

333.

Gerald McMorrow: Franklyn (2008)

Kahden eri maailman ja todellisuuden välillä loikkiva fantasiadraama, joka kertoo enemmän tai vähemmän hukassa olevista ihmisistä. Juoni on rakennettu näppärästi ja vaikka se loppua kohden lähtee nopeasti purkautumaan saa McMorrow pidettyä korttitalonsa kasassa riittävän pitkään. Näyttävä leffa jonka fantasiamaailmassa riittää ihasteltavaa ja jolla on myös syvällisempää annettavaa.



334. Claude Chabrol: Les biches (1968)

Kolmiodraamsta tarinaa ohjaajan omassa ketjussa.



335. Brett Ratner: After the Sunset (2004)

Pierce Brosnan on eräänlainen uuden ajan Sir Charles Litton, mestarivaras joka on vetäytynyt kumppaninsa kanssa eläkkeelle – ja tylsistyy päätöksensä alla pahanpäiväisesti. Woody Harrelson on puolestaan tarinan Clouseau, etsivä joka ei voi uskoa mestarivarkaamme jääneen eläkkeelle.



Kuten esikuvansa myös After the Sunset on komedia ja vieläpä varsin onnistunut sellainen. Juoni on juuri niin kiemurainen ja kuoppaisa kuin mitä olla voi, mutta aurinkoisissa Karibian maisemissa pienet harha-askeleet logiikan kivisellä polullakaan eivät haittaa. Brosnan ja Harrelson ovat mainio pari ja herroja täydentävät aina upea Salma Hayek ja Naomie Harris. Päätös on lievä pettymys, mutta mitäpä siitä.



336. Rainer Werner Fassbinder: Satan's Brew (1976)

Tästä haastavasta ja vaikeasta elokuvasta ohjaajan omassa ketjussa.



337. Stephen Hopkins: Predator 2 (1990)

Tämäkin helmi taisi tulla nähtyä nauhalta joskus 90-luvun alkuhämärissä, jolloin vuosi 1997 oli vielä tulevaisuutta. En muistanutkaan että elokuva oli aivan näin totaalisen rankka ja luoti sekä ruumis pinot ovatkin melkoisia. Danny Gloverin kovaksikeitetty poliisi käy läpi lähes kaikki kyttäklisheet, mutta herra tekee sen Tappavien Aseiden marinoimalla tyylillä. Mukana menossa myös meikäläisen suosikkiyrmy Gary Busey, sekä hymypoika Bill Paxton, kumpikin juuri sopivan kokoisessa roolissa. Ja olihan siellä rastamiehiäkin seassa statisteina. Lopun taistelu Harriganin ja Predatorin välillä on täyttä asiaa, uh-huh!



338. John Llewellyn Moxey: The City of the Dead (1960)

Myös Horror Hotel ‑nimellä tunnettu pikku klassikko, jossa noitien kultti uhraa nuoria neitoja pienessä kylässä. Christopher Lee ja muut brittinäyttelijät esittävät jenkkejä ihan vakuuttavasti ja onhan tämä tavallaan hehkeä tarina, josta mm. Iron Maiden on napannut itselleen aineksia musiikkivideoon.



339. Zack Snyder: Dawn of the Dead (2004)

Toimivaa modernia zombeilua ja tästäkin on jo kahdeksan vuotta aikaa. Mihin se aika kuluukaan... Vanhoista kunnon laahustavista zombeista on siirrytty uuteen aikaan ja juokseviin kuolleisiin, mutta armeijan ja muiden viranomaisten torjuntakeinot ovat edelleen yhtä tuloksettomia. Näin kasassa on jälleen joukko ihmisiä, jotka pyrkivät selviytymään mahdottomaksi käyneestä tilanteesta.



Alun lähiöhelvetti on vasten kasvoja lyövässä apokalyptisyydessään upeaa katsottavaa, mutta ostarin ympärille keskittyvä juoni, ja koko elokuva siinä samalla, menettää sittemmin sen parhaan teränsä. Pikku kitinän jälkeen on silti todettava, että onhan tämä toimiva leffa pienistä puutteistaan huolimatta edelleen.



340. Edgar Wright: Shaun of the Dead (2004)

Hiukan kevyempää zombeilua jatkoksi. Tästä Peggin ja Wrightin yhdessä kirjoittamasta elokuvasta ollaan yleisesti ottaen noin kahta mieltä. Itse kuulun siihen sakkiin jonka mielestä tämä pubi- ja lad-kulttuurin ympärille rakennettu komedia on hauska, aiheensa huomioon ottaen eloisa ja paikoin jopa hysteerisen hilpeä. Saattaa tietysti olla että pystyn vain samaistumaan päähenkilöön ja hänen ongelmalliseen elämääänsä poikkeuksellisen hyvin. Viittaukset muihin zombie-elokuviin ovat ihan hauskoja ja vaikka pari vitsiä on tungettu pakettiin hiukan väkisin (kuten levykokoelman läpikäyminen) on paketti silti toimiva.

QCine ( 3.9.2012 22:59)

MiR ( 24.8.2012 21:10)

Jake West: Doghouse (2009)

Okei. Perusidea on aika hauska: joukko muijiin kyrsiintyneitä brittiäijiä päättää pitää kostean viikonlopun, kun yksi herroista on eroamassa vaimostaan, mutta kun kevyesti ördäävä äijäryhmä saapuu pieneen kylään käy nopeasti ilmi, että se on jäänyt naiszombieiden verilöylyn alle. Alkaa mustalla huumorilla höystetty eloonjäämistaistelu, kun bileporukkamme taistelee aina vain vinksahtaneempia hirviöitä vastaan. Tämä jos mikä on sitä sukupuolten välistä sotaa raaimmillaan.

Olihan tämä näppärä zombien ja lad-asenteen ristisiitos, joka toimi mielestäni kokonaisuutena paremmin kuin brittizombikomedioiden ylihehkutettu kestoverrokki Shaun of the Dead. Mutta meininki oli vaan välillä yksinkertaisesti liian typerää, enkä niin hirveästi noista budjettiloppunutkesken-lopetuksistakaan välitä. Puhumattakaan sitten "Pause, ja henkilön nimi ruutuun yksi kerrallaan" ‑aloituksista. Tästä olisi saanut reilusti paremman, jos olisi pantu mausteeksi enemmän tinkimätöntä wickermania. ***

Toisaalta kun elokuva tehdään näin suoralla asenteella, ja siinä nimenomaan viitataan genren aiempiin tekeleisiin voi nuo "pakolliset numerotkin" antaa mielestäni anteeksi. Koko juttuhan pohjautuu aika pitkälti aiempien leffojen parodioinnille, joten ei kannata lähteä liian kauas emosta. Mitä Shaun of the Deadiin tulee, niin juuri katsottuna nostaisin sen ehkä piirun verran Doghousen yläpuolelle. No, nämähän ovat niitä mielipiteitä vaan, mutta silti...

Pakula:

Klute



Pakulan epävirallisen paranoiatrilogian (Parallax View, All the President’s Men) ensimmäinen, monipuolisin ja kenties paras osa. Alkuun epämääräisen oloinen mutta lopulta ovelasti ja täysin tyydyttävästi aukeava hybridi yksityisetsiväelokuvaa, pop-taidetta, paikoin kauhumaisia elementtejä ja hyviä irtoläppiä oikeanlaisia käyttäytymismalleja punnitsevista epävarmoista ihmisistä. Varovaisten mutta samaan aikaan älykkäiden, vallanhaluisten ja määrätietoisten päähahmojen (Fonda ja Sutherland) väliltä löytyy turvallista, mutta vastakkaisista ominaisuuksistaan ja erilaisista toimintatavoistaan johtuen epäilyttävästi toimivaa kemiaa. Sielukkaat näyttelijäsuoritukset tuppaavat toisinaan nousemaan ristiriitaisia hahmojaan kiinnostavammiksi, mutta se ei haittaa yhtään. Pikemminkin päinvastoin.



Koska kutkuttava kerronta on yleisesti vedetty 70-lukulaisen pessimismi- ja ihmistutkimusmankelin läpi, niin pieni köhintä yhä läheisemmiksi ajautuvien ihmisten kommunikaatiossa sopii kuin sairaan ja ahdistelevan miehen nyrkki mielettömän ja viekkaasti valehtelevan nymfomaanin perseeseen. Korkean fiiliksen jännärinä aikakautensa parasta jenkkileffaa siinä muuten jo hieman hailakaksi käyneessäkin osastossa.



Peeters: Humanoids from the Deep



Suoraan asiaan menevää b-monsteriperseilyä, naisen ohjaamana. Jo ensimmäiset kohtaukset näyttävät suunnan, joka ei paljoa kumartele esimerkiksi lasten tai eläinten suuntaan. Myös puvustus ja gore-efektit toimivat kunnialla tissejä ja tussuja unohtamatta. Vaan jotakuinkin ensimmäisen puolen tunnin jälkeen vesihirviöiden sivullisten kimppuun hyökkäileminen ja raiskaaminen muuttuu puuduttavaksi itseään toistavaksi kyttäilyksi, kun mielikuvitus loppuu kesken ja kalamiesmutantit paljastetaan kokonaisuudessaan. Kela alkaa raksuttamaan paikallaan. Mielummin tämän silti katsoo kuin jonkun Swamp Thingin. Alienistä ripattu synnytyskohtaus harvoja muistettavia valopilkkuja.



Ratanaruang: Last Life in the Universe



Yleensä tällaiset jonkunlaisen viipyilevän yritteliäisyyden kautta huippuunsa asti hangatut täydellisen apaattisuuden ja itseensä käpertymisen kuvaukset joistain ei-välttämättä-niin-hyvin kartalla olevista puoli-ihmisraunioista toimivat, mutta nyt ei lähde. Ääriverkkainen kerronta ei palkitse, pointtia ei tunnu löytyvän, ajatus elokuvallisen tekemisen kannalta katoaa sinne omaan ryppyiseen napaansa nyhjäämisen… ja taas nyhjäämisen kautta. Riskialtista mutta monelle "seesteiselle" persoonalle kolisee ilmeisenkin kovasti. Ohjaus on päällekäyvän tarkoituksellisesti riisuttua artsua, huomio kiinnitetään juuri sinne mihin pitää, mutta sanottava jää taukopaikalle. Kaikki jää elämään, kuin kaarnalaiva hentoisissa laineissa liplatellen.



Masentava, kenties lopulta jopa rauhoittava, ”tyhjyys” on aiheena ihan kiinnostava sinänsä ja liiallinen kirjojen lukeminen voi toki jossain kaukaisessa universumissa johtaa päähenkilön kaltaisilla silmälasikäärmeillä siihen, ettei enää edes bisse maistu kavereiden kanssa ja nainenkin tuntuu lähinnä ulkoavaruuden olentoa muistuttavalta orgaanisten yhdisteiden läjältä kuvitteellisen lasiseinän takana. Se on "airheadeja" seuratessa ymmärrettävää. Ainoa vaan, että elokuvan hyvin tyynen runollinen esitystapa kääntyy itseään vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun visuaalisesti ikävystyttävän arkisten kuvien takana ei oikeastaan vain ole mitään, ei edes sitä arkista tyhjyyttä, eikä tälle katsojalle kokemusperäiset, iloiset elämykset tai elämän omituiset, kurjatkaan sattumat iske yksiin.



Lopputulema lienee jotain zenimäisen tarkkanäköistä kaiken lätinän keskellä, kuten onko meillä kaikilla vain yksi elämä, joka tulisi käyttää hyvin, meditoiden, olemisesta nauttien ja muita ihmisiä huomioiden, eikä vain omaehtoisen arkisiin huoliin itsensä peittäen? Se on ihan hyvä perusohje, sillä hyvin harvoin simppelit ajatukset menevät pieleen, vaikkei hyvin perustellussa monimutkaisuudessakaan ole vikaa. Vaan kun vain olisi elokuvaa katsoessa edes yksi syy käydä mielessään jotain muuta kuin edellistä nuudelihetkeään. Negaatiot valtaavat maailman. Tapahtuu? Ei tapahdu? Tapahtuu? Eksistentialismia? Ei-eksistentialismia? Paska? Ei-paska? Herätti ajatuksia, yes? No? No herätti, vaan onko tässä ideaa muuten kuin huvin kannalta.



Ongelma lienee lähinnä se, etten ainakaan henkilökohtaisesti tarvitse tällaista elokuvaa yhtään mihinkään.