Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

43.

Gnomeo & Juliet (tv) * Olipas huono ja epäinspiroitunut animaatio.



44. Ilsa – The She Wolf of the SS (dvd) **½ Tämmönenkin oli jäänyt näkemättä. Odotukset oli tietty kovat ja kyllähän niihin vastattiin, mutta eihän tästä mitenkään kovin hyvää elokuvaa saa – kaikki tapahtumat sleazyilun ulkopuolella on aika väsyttävää katseltavaa. Mutta onneksi sikailua on kyllä vähintään riittävästi ja Dyanna Thorne on roolissaan just niin uskottava kuin mahdollista.



45. The Brood (dvd) **** Näkemättä jäänyt Cronenberg. Todella hyytävä. Kanadan ihmepojalla ei montaa hutia ole, pitää katsoa Rabid uusiksi, kun siitä en aikoinaan pitänyt yhtään. Tämä häviää hieman Videodromelle, mutta ei paljon.



46 2019- After the fall of New York (dvd) Elokuvallisesti ehkä yksi tähti, mutta olihan tämä... ainakin vauhdikas, montaakaan tylsää hetkeä ei kyllä sekaan mahtunut. Aika pian elokuvan alettua toivoin että olisin edes humalassa. Älyttömyys-paraati on loppumaton, toiminta on käsittämättömän kökköä, mutta kaikki tämä kääntyy elokuvan voitoksi. Sympaattinen, vaikka ei taatusti sitä yritä olla.



47. Backwoods ** Gary Oldman lähtee Espanjan takametsiin ja sitten alkaa tutun oloinen Syvä Joki – Straw Dogs meininki. Kai tässä on jotain tiukkaa moraalista pohdintaa, mutta multa meni nyt kyllä vähän ohi. Tylsäksi jäi.

55.

Friday Foster

Kepeämpi, mutta kohtuullisen viihdyttävä Wam Pam Thank You Mam ‑vehicle.



56. Pappi lukkari talonpoika vakooja

Viileä agenttipeli, joka kärsii lievästä tasapaksuudesta ja yllätyksettömyydestä. Erinomaiset näyttelijät kuitenkin, mutta tarinan puolesta olisin kaivannut hieman imevämpää juttua. "Yllätys on käsikirjoittajan paras ase," on joku joskus sanonut. No, sitä asetta olisi voinut vähän käytellä.



57. Iron Sky

Ristiriitaiset odotukset palkittiin. Hyvin tämän parissa viihtyi, vaikka vitsejä olisi voinut hioa pikkasen enemmän. Aika monen hyvän joukin toteutus jäi vähän puolitiehen ja potentiaali hyödyntämättä. (esim. "vaatteet imeytyvät päältä" ilmalukossa ‑jutun olisi voinut viedä paljon pidemmälle) Ei siis mikään kuoliaaksi naurattaja, mutta omassa kuunatsigenressään kuitenkin onnistunutta popkornia. Ja jokatapauksessa ihan eri planeetalta (tai kuusta) kuin se pelkästään huono edellinen "elokuva".



Efektipuoli on todellakin top notch ja näyttelijät hoitaa hommansa, ylivoimaisena ykkösenä tietenkin Dietze. (Sry Udo.) Ah, uniformufetisismiä olisi voitu jakaa enemmänkin.

108. The Vampire Lovers (Roy Ward Baker, 1970)

Ihanaa Hammeria uusintakatseluna, parempana kuin muistinkaan. Hammer studios ‑ketjussa tarkemmin.



109. Fire and Ice (Ralph Bakshi, 1983)

Parhaiten lienee Lord of the Ringsin (ihan pikkasen vaan keskeneräisenä julkaistun) animaatioversion ohjauksesta tunnetun Bakshin ja yhtenä Marvelin Conan-sarjakuvien työstäjänä tunnetun Roy Thomasin piirretty fantasiaseikkailu on nopsasti ja luonnosmaisesti etenevä aikuisten satu Heavy Metalin henkeen. Hieman hompsahtava Tarzan-kopio, Mustanaamion Devilin päähänsä vetänyt Conan-laina ja suorastaan törkeän uhkea, usein mitä arveluttavimmissa kuvakulmissa esitelty prinsessa joutuvat seikkailuun ja pyöritykseen, kun paha velhokuningas äiteineen uhkaa hukuttaa massiivisella jäävuorella koko valtakunnan, aina eteläistä tulen valtakuntaa myöten. Vähäjärkinen mutta melko viihdyttävä ryttyytys ei oikein edes yritä kertoa varsinaista tarinaa tai pistää mitään järkeä / logiikkaa mihinkään, oli kyse sitten luodusta maailmasta tai muusta sisällöstä. Troglodyyttipahikset joita ainakin kerran kutsutaan ihastuttavallla lempinimellä "subhumans" ovat viidakkosikailuista tuttuja julmia villejä, velho iloisen valkoinen (albiino) fasistiarjalainen ja hyvikset monenkirjavaa mutta rehtiä joukkoa. Kait. Veikeä kuriositeetti 80-luvulta.



110. 13 Ghosts (William Castle, 1960)

Niin katsottiin armon vuonna 2001 tämäkin elokuva viehätysvoimaltaan kiehuvaa ripulia vastaavan remaken arvoiseksi. Kikkamestari Castlen kummituskimaralla on kuitenkin tarjota jotain, mitä cgi-avusteinen seuraajansa ei koskaan voi: viattomamman ajan hillittyä charmia. Castlen luomus tuo mieleen hänen pahimman kilpailijansa Hitchcockin nimissä markkinoidun 3 etsivää ‑nuorisokirjasarjan yliluonnollisuuksilla flirttailevat osat, vuorotellen hassuttaen yleisöään ja seuraavassa käänteessä pyrkien spektaakkelimaiseen shokkiin. Kukaan tuskin ulosti housuunsa 60-luvullakaan 13 Ghostsin nähdessään, mutta jälkipolville on jäänyt vallan metka reliikki, joka kierrättää kaikki mahdolliset jo tekoaikaansa kliseiksi muodostuneet kummtustalon piirteet ilolla ja riemulla.



111. Zatôichi 5: On the Road (Kimiyoshi Yasuda, 1963)

Sokea miekkasankari käsitellään tuoreeltaan katsottujen aasialaisten ketjussa tarkemmin.



112. Dressed to Kill (Brian De Palma, 1980)

Hitchcockin kilpailijoista seuraajiin: tärkeä (ja törkeä) aukko sivistyksessä tuli paikattua vihdoin kun unrated ‑versio De Palman modernista klassikosta saatiin vihdoin pyöräytettyä soittimessa, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Totta, ilman Hitchiä ei välttämättä olisi De Palmaa sellaisena kuin me hänet tunnemme, mutta turha mussuttaa etteikö äijä olisi tehnyt ihan ominpäin muistettavaa ja omannäköistä elokuvaa, ja hitosti enemmän kuin parin vahingonlaukauksen verran. Klassisempaa trilleriä vahvasti giallo-elementteihin naittava teos saa jo genrepisteitä ropisten, sen lisäksi että on rakenteeltaan ja kerronnaltaan niin herkullista jälkeä, etteivät pienet logiikan oikaisut amatöörietsivien puuhastelussa menoa hidasta tai riitä irrottautumaan tarinan imusta. Näyttelijäkaarti on hyvin valittu ja pestinsä erittäin kunniakkaasti hoitava. Päälle vielä Donaggion hienot musiikit ja pätevä kameratyöskentely, ja avot – komeimpia rapakon takana tehtyjä giallo-vaikutteisia leffoja koskaan.



113. Zombieland (Ruben Flesicher, 2009)

No mikä ettei: kiva oli törmätä jenkkiläiseen (melko) tuoreeseen kauhukomediaan joka ei ollut vaivaannuttavan kehnoa ja tasapaksua huttua. Läträyspitoista zombisurvivalismia groteskilla komiikalla varustettuna, ei siis mitään uutta. Mutta hitto soikoon, mukaan on näyttänyt lipsahtaneen ihan oikea käsiskin. Tarina pysyy kasassa ja kiintoisana lähes loppumetreille loppupuolen käsittämätöntä laahausjaksoa ja viimeisten rytinöiden taas kerran maailman typerimpiä pakenemisideoita lukuunottamatta. Woody Harrelsonin karismaattista ja häpeilemätöntä äijäilyä on ilo seurata. Jesse Eisenbergin esittämä nörde tuo hyvän vastapainon buddy-komediaa varten, Abigail Bresklin on harvoja lapsinäyttelijöitä joita seuraa ilolla ja Bill Murrayn cameo lievässä käppäisyydessäänkin on kieltämättä hauska. Ei tämä mikään Shaun of the Dead ole, mutta sehän onkin tyyilajissaan briljantti, eli pidetään nyt odotukset järkevällä tasolla ja ollaan tyytyväisiä tähän. Jos kakkonen tulee, tulen katsomaan.

168.

Howard Hawks: El Dorado (1966)

Hawks toistaa kaavojaan nyt John Waynen ja Robert Mitchumin kanssa. Tästä lisää klassisten westernien ketjussa.



169. Douglas Hickox: Theatre of Blood (1973)

Jälleen yksi Vincent Pricen suurista hetkistä, ja tällä kertaa mies saa ylinäytellä ihan luvalla. Kritiikki on kova paikka ja Pricen esittämä (menneiden aikojen) näyttelijälegenda ei ota sitä kevyesti, joten luvassa on mitä mielenkiintoisimmin tavoin tuotettuja raatoja. Edellisestä katsomiskerrasta taisi olla jo ainakin viisitoista vuotta aikaa, toimii edelleen.



170. Ian MacNaughton: And Now for Something Completely Different (1971)

Ensimmäinen virallinen Monty Python ‑elokuva, joka kuvattiin ensimmäisen ja toisen kauden välissä. Mukana on paljon sketsejä, jotka sittemmin nähtiin itse sarjassa, joten mukana ei ole montaakaan yllätystä, mutta onhan herrain sekoilua silti hauska katsoa. Tätä on kunnon brittiviihde parhaimmillaan (41 vuotta sitten).



171. Jean-Luc Godard: Sympathy for the Devil (1968)

Godard kohtaa Rolling Stonesin ja lopputulos on kaikkea muuta kuin helposti sulatettava. Tästä lisää ohjaajan omassa ketjussa.

Michel Deville:

Dossier 51 (1978) ***½

Muodoltaan kokeileva vakoilutrilleri, sellainen Coppolan Keskustelu meets Antonionin Blow-Up meets Tinker Tailor Soldier Spy ‑juttu.

Mikio Naruse: Okaasan (1952) ****

Hienoa perhedraamaa japanilaismestarilta taas.

John Hyams: Dragon Eyes (2012) *

VMP.

Yves Robert: Pitkä vaalea mustakenkäinen (1972) ***

70-luvun hittikomedia hauskuuttaa kohtalaisesti edelleen.

Henri Verneuil: Le Casse (1971) ***

Belmondon johtama ryöstöporukka saa peräänsä Omar Sharifin esittämän kieron poliisin Ateenaan sijoittuvassa toimintajännärissä. Tässä oli paljon kivaa, kuten mieletön autotakaa-ajo pitkin ja poikin Ateenan katuja, mutta harmittavasti juonesta loppuu veto puolivälin jälkeen.

114. Bloodsport (Newt Arnold, 1988)

Harvemmin tuntee siinä määrin kipua ja nautintoa samaan aikaan kuin Bloodsportia katsoessa. Testosteronista ja tahattomasta homoerotiikasta polttoaineensa ammentava elokuva on kuin tipparellu johon on laitettu kaupan isoin V-8 ja leveimmät läskit ja päästetty koko komeus radalle riehumaan: kaikinpuolin naurettava mutta sympaattinen ja innostava näky. Älä vie perhettäsi sirkukseen, annan heidän sen sijaan katsoa Van Dammen maanista ilmehdintää, Bolo Cheungin hytkyviä lihaksia ja äärimmäisen raakoja tapoja mättää kanssaihmistä näköön. Oli mahtavaa kokea tämä ihanuus aikuisiällä leikkaamattomana ja skarpilla kuvalla, kun lapsena sai tyytyä pelkkiin suhnuisiin nauhakopioihin. Omaa symppislisäänsä kokonaisuteen tuo väkisinkin Bloodsportin melko piinalliset synnytystuskat, mitkä tuovat kokonaisuudelle tietyllä tapaa viatonta Ed Wood ‑lisää, käsiksen ja dialogin kökköyksistä tunnusmelodiaan.Viihteen puolesta tässä on kaikki tarvittava, ontuvasta komiikasta silmittömään väkivaltaan. Kaikki mukaan: "Kumite! Kumite! Kumite!



115. The Blue Eyes of the Broken Doll (Carlos Aured, 1974)

Paul Naschy and Spain go giallo. Lisää sankarimme, päätähti-käsikirjoittaja Naschyn omassa ketjussa.



116. Lust for a Vampire (Jimmy Sangster, 1971)

Karnstein, osa 2. Hammer ‑ketjussa uusintakierroksen tuntemukset.



117. Pursuit of Vengeance (Chor Yuen, 1977)

Hullu mies taas ohjaamassa hulluuksia. Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa tuntoja tarkemmmin.



118. Pale Rider (Clint Eastwood, 1985)

Ohjaaja-tuottaja-päätähti Eastwood loi tunnelmallisen seuraajan yli kymmenen vuotta aiemmin tekemälleen High Plains Drifterille. Jos elokuvat eivät aivan veljeksiä ole, serkuksia vähintään: mystinen kostaja on vain tällä kertaa suojelija eikä vallan yhtä yliluonnollista (tai yliluonnolliseen viittaavaa) alkuperää. Suosin edeltäjää, mutta on tässäkin hyvä cocktail draamaa ja jormaa, kun saarnamies pöllähtää tyhjästä paikalle grynderin ahdistelemien mainareiden keskuuteen ja alkaa suorittaa niin laupeuden kuin jumalallisen väliintulon toimenpiteitä. Siitä on niin kauan aikaa kun Pale Riderin on viimeksi katsonut, että kokemus vastasi suurinpiirtein ensi-iltaa. Taika oli aika pitkälti edelleen tallella noin 15-20 vuoden jälkeen. Clint on kova jätkä kameran takana ja edessä. Tämä ei ole parasta Eastwoodia, mutta haastaa monen räpellyksen tomuiselle kujalle keskipäivän aikaan ja rei'ittää vastuksen vähin vaivoin.



119. Crank (Mark Neveldine & Brian Taylor, 2006)

Valmistauduin The Raidin mitä todennäköisimmin tarjoamaan perjantaiseen adrenaliiniryöpytykseen ennen tätä iltaa näkemättömällä Statham-yrmyilyllä. Pidin: häpeilemättömästä high concept ‑juonesta, onnistuneista humööripläjäyksistä, ryskemusiikista silloin kun se osui maaliin ja oli hyvää, kasibittigrafiikoista, videopelimeiningistä. En niinkään pitänyt: häilyn-häilyn kamerasta ja salamaleikkauksista, itsensä toistosta, tylsästä tyylittelystä, ryskemusiikista silloin kuin se oli kehnoa tai kaikkea muuta kuin hyvää. Jollakin tapaa hieno lopetuskin kärsi, kun tietää jatko-osan putkahtaneen maailmaan – vaan pitänee sekin katsastaa. Hyvät puolet painoivat vaakakupissa huonoja enemmän, ja olisi tämän parissa viihtynyt vaikka ennakko-odotukset olisivat olleet korkeammallakin. Peukku loivahkoon yläviistoon tälle gladiaattorille.

Meller ( 26.4.2012 22:46)

119. Crank (Mark Neveldine & Brian Taylor, 2006)

Arvottaisin tämän Stathamin parhaimmaksi. Mutta monastihan nämä fiilikset syntyy myös ulkopuolisista asioista : vuokraamosta käteen napattu straight-in-video julkaisu jossa vielä isommin breikkaamaton, mutta potentiaalinen kasarikörmy. Ilman mitään odotuksia (ehkä muutama kehu elistisin ketjuissa) ja kun paljastui leffan armoton tykitys, itsetietoisuus ja ärsyttävä leikkaus, niin olihan siinä myyty.

Mellerin pitää Crank 2 katsastaa pikimmiten, meininki paranee entisestään

Crank 2 tulee ensi viikolla joltain TV5:lta yms. Paree on meiningin parantuakin, koska ensimmäinen oli aika sietämätöntä tuubaa. Parasta oli Amy Smart.

Carson ( 27.4.2012 12:21)

Mellerin pitää Crank 2 katsastaa pikimmiten, meininki paranee entisestään

Kyllähän tossa vedettiin överimmäksi kaikki (myös kuvaustapa), mutta toki siinä myös kierrätettiin ykkösosan idea uusiksi. Arvotan itse enemmän ykkösosaa.

Humphrey Bogart ( 27.4.2012 14:49)

Parasta oli Amy Smart.

Täti oli kirltämättä ilo silmälle.

En ole tainnut kuukauteen listata. Eli eipä enää muista kaikista mitään. Vuoden elokuvat 37-50.

Hitcher (remake)

Öö tuota. Alkuperäinen on parempi. Miksi tämä ei ollut niin hyvä, keine Ahnung enää. **



Lakeview Terrace

Pidin yllättävän paljon. Hyvä konsepti. ***



Nightcomers

Kiinnostava Michael Winner ‑elokuva, mutta armottoman hidastempoinen. **



Dr Giggles

Uusintakatselu, edellinen kerta kun oli intissä eli 1994 tai ‑95. Ihan siedettävä slasher ajalta, jolloin ne eivät olleet muodissa. Olisi hyötynyt korkeammasta ikärajasta. ***



Satan's Sadists

Parhaimmillaan todella kova, mikä on Adamsonin tapauksessa yllättävää, mutta kyllähän tämä pitkäpiimäistä lopulta on. **



Terminator Salvation

Pidin. Juonesta en välittänyt pätkääkään, kunhan diggailin efektejä ja yleistä menoa. ***



Pom pom Girls

No joo, oli tässä sentään tissejä. Muuten rasittava elokuva, jonka päähenkilöille olisi toivonut käyvän huonosti. *



Innkeepers

War of the Dead (Stone's War)



Last Hunter

En mä tiedä. Toka kerta, mutta ei tämä nyt oikein toimi, kun elokuva ei tiedä onko se pelkkä Ilmestyskirja nyt ‑kopio vai jotain muuta. **



22 Bullets

Hieman epäedullisesti katsoin parissa pätkässä, mutta parempi kuin pelkäsin (salamaleikattua mukaväkivaltaa). ***



Solaris (remake)

Samoin useassa pätkässä. En päässyt sisälle olleskaan, mikä on epäilemättä vaatimus nauttimiseen. Alkuperäistä en ole nähnyt. **



Vuosaari



Freddy vs Jason

Muistelinkin, että tämä on huono, mutta en muistanut, että tämä on näin huono. Hankin uudestaan katsottavaksi, koska joskus kuvittelin tsiigaavani koko saagan, mutta en koskaan jaksanut tilata Jason Goes to Helliä. Ottaen huomioon, mitä Ronny Yu sai aikaan Child's Playn kanssa, niin tämä on vielä säälittävämpi yritys. *

172.

Jean Cocteau: Le sang d'un poète / The Blood of a Poet (1932)

Unta ja totta sekoittava teos, joka rakentuu todella vahvojen kohtausten varaan. Toki taustalla on tarinankaltainenkin, mutta vahvimmillaan Cocteau on kun hän luo maalausmaisia asetelmiaan kankaalle.



173. Jean Cocteau: Orphée (1950)

Cocteaun mestariteos ei toden totta ole menettänyt voimaansa. Näin tämän joskus muinoin lapsena/nuorena, enkä muistanut elokuvasta enää kuin pari avainkohtausta, mutta kummasti asiat palasivat mieleen tarinan edetessä. Maria Casaresin esittämä prinsessa/kuolema on yksi hyytävimmistä hahmoista – monellakin tavalla.



Elokuva näyttää yhä raikkaalta ja etenee nopeasti. Takaperin kuvatut kohtaukset, peilit ja kumihanskat – kuinka tavallisista asioista klassikot syntyvätkään.



174. Jean-Pierre Melville: Bob le flambeur (1956)

Melvillen tasokas gangsteritarina josta lisää film noir ‑ketjussa.



175. Alfred J. Goulding: Dick Barton: Special Agent (1948)

Tarinaa hiukan toisenlaisesta Hammer-elokuvasta studion omassa ketjussa.



176. José Ramón Larraz: Vampyres (1975)

Tämän kävinkin jo läpi uudessa 60- ja 70-lukujen vampyyrielokuvat ‑ketjussa.



177. John Frankenheimer: The Manchurian Candidate (1962)

Mestarillinen tarina suoraan kylmän sodan kylmimmistä tuiskuista. Aivan uskomattomia kohtauksia ja etenkin elokuvan lopetus jäätää yhä.

Oma noin viikko-kaksi:

Digiboksi:



Thor



Marvel-filmatisointien heikoimmasta päästä. Tässä ei ollut oikein mitään, mnistä olisi voinut pitää. Päähenkilön esittäjä on aivan onneton,



Outrage



Mukavan old-skoolia Kitanoa, muutama hervottoman hauska kohtaus ja muutenkin ihan ok stoori.



Fair Game



Erinomainen tositapaukseen pohjautuva poliittinen trilleri.

Dennis Hopper :

The Hot Spot (1990) ***

Don Johnsonin esittämä muukalainen saapuu erääseen pikkukaupunkiin ja pestautuu hommiin autokauppaan. Samalla hänellä on on vispilänkauppaa kahden eri naisen kanssa joista toinen on autokaupan pomon nainen ja ns. femme fatale – tyyppiä. Toinen nuori ja viattoman tuntuinen nainen, joka on myös duunissa samaisessa autokaupassa. Elokuvan hikinen tunnelma alkaa tiivistyä kun tämä kaupunkiin saapunut muukalainen ryöstää kaupungin pankin. Hopperin ohjaus on varsin tyylitelty kokonaisuus, joskin elokuva on kestoltaan liian pitkä, aavistuksen tasapaksu ja elokuvan musiikkia olisi voinut annostella pienemmällä lusikalla. Sellaista ok-tasoista keskikastia. Jennifer Connelly tarjoaa silmäkarkkia.



John Farrow : Commandos Strike At Dawn (1942) ***

Toisen Maailmansodan aikainen propagandaelokuva jossa pyritään pönkittämään Norjan ja Brittien (ja samalla tietysti liittoutuneiden valtioiden) välejä taistelussa natseja vastaan. Elokuva kertoo pienen Norjalaisen kalastajakylän ihmisten edesottamuksista natsivaltaa vastaan. Natsit saapuvat kylään ja uhkaavat terrorillaan siviiliväestöä. Norja ei taistele virallisesti Saksaa vastaan, vaan odottaa että liittoutuneiden joukot hoitaisivat taistelemisen. Siviiliväestö muodostaa kuitenkin vastarintajoukon, joiden on tarkoitus käydä hakemassa brittikommandot apuun, tekemään kommandoisku kalastajakylään perustetulle natsien lentokentälle. Elokuvan alku takoo propagandaa tahattoman koomisella lavastuksellaan ja paatoksellisella koti, uskonto ja isänmaa arvoillaan. Myöhemmin elokuvasta kehkeytyy kuitenkin ihan toimiva kokonaisuus pitkälti hyvien roolisuoritusten ja ohjauksen ansiosta. Lopputaistelu on toteutettu näytöstyyliin ja on viihdyttävä mutta ei nyt mitenkään erityisen realistinen.