Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

Claude Sautet:

Cesar et Rosalie (1972) ***½



Yves Montandin, Romy Schneiderin ja Sami Freyn kiinnostava kolmiodraama.



Dziga Vertov: Mies ja elokuvakamera (1929) ****



Klassikkostatuksensa ansainnut. Hauska, nokkela ja liikuttava.



Claude Lelouch: Un homme et une femme (1966) **



Aikamoista fiilistelyä. Odotin enemmän romantiikkaa ja juonta ja vähemmän autolla ajoa, musa oli toki hyvää. Wtf-hetki oli kun kesken elokuvan pärähti soimaan Ajankohtaisen kakkosen tunnari!



Ingmar Bergman: Huutoja ja kuiskauksia (1972) *



Iljettävää naiskatsojien nuoleskelua ja muutenkin tylsää ankeilua.



Tommy Lee Wallace: Halloween III: Season of the Witch (1982) **½



Kelttipakanat vauhdissa, harvinaisen älyvapaata menoa mutta kyllähän tämä "viihdytti".

421.

Jean-Pierre Jeunet: Alien – Resurrection (1997)

Sinisädeboksin viimeinen palanen on kieltämättä neliosaisen sarjan heikoin osa, mutta tällaisenaankin elokuva on keskiverto sci-fi pläjäyksiä laadukkaampi.



422. Roman Polanski: Chinatown (1974)

Hieno elokuva, kerrassaan hieno. Taisin nähdä tämän viimeksi joskus muinoin VHS-aikoina, mutta leffan veto ei ole ainakaan pienenemään päin.



423. Herbert Ross: Play It Again, Sam (1972)

Siinä on jotain uskomattoman kaunista kun mies rakastaa elokuvaa. Jopa silloinkin kun kyseessä on Woody Allenin esittämä neuroottinen filmikriitikko, jonka palava rakkaus Casablancaan ja elokuvan pääosanesittäjään (Humphrey Bogart) saa tämän pään tikittämään hiukan eri tavoin. Vaimon nostettua kytkintä on aika lähteä treffi-markkinoille ja siitähän se riemu sitten irtoaakin. Loppua kohden suorastaan hysteeriseksi äityvä komediallinen seikkailu, jonka sisältä löytyy monta hauskaa viittausta eri suuntiin.



424. Russ Meyer: Faster, Pussycat! Kill! Kill! (1965)

Kolme "eksoottista tanssijatarta" vaihtavat maisemaa ja pölyisessä lännessä kaahatessaan mimmit törmäävät erilaisiin miehiin. Hyvin erilaisiin. Vuonna 1965 nainen joka oli itsenäinen, kovasuinen ja väkivaltainen oli varmasti järkyttävintä mahdollista, mutta eipä elokuva ole silti kaikkea magiikkaansa menettänyt, vaikka nykyään kaduilla vaeltaa ties millaisia nais-olentoja.



Alun pienen tyhjäkäynnin jälkeen leffa pääsee kunnon vauhtiin, kun pelinappulat saadaan levitettyä kentälle ja todellinen peli voi alkaa. Perversioita, autoja, väkivaltaa ja mahtavia one-linereita. Tätä sen olla pitää.



425. Ron Oliver & Peter R. Simpson: Prom Night III – The Last Kiss (1990)

Kolmansista tanssiaisista tarinaa kauhuelokuvasarjojen ketjussa.



426. Peter Werner: No Man's Land (1987)

Elokuva ajalta jolloin ohjaaja Werner, ja elokuvan tähdet D.B. Sweeney sekä Charlie Sheen, eivät olleet vielä taantuneet tv-sarjoihin.

Allan Arkush; Nicholas Niciphor :

Deathsport (1978) **½

Roger Cormanin tuottama, elokuvateknisesti kömpelö B-elokuva jonka kuitenkin katsoo sopivaan väliin varsin vaivatta. Kyseessä tulevaisuuden visio jossa julma hallitsija tykkää järjestää kuolonkamppailuja areenalla jossa taistoja käydään miekoin ja moottoripyörin varustettuna. Pääosissa David Carradine ja Playboy-tyttö Claudia Jennings. Todella halvalla tuotetun näköinen kokonaisuus.



Bobcat Goldthwait : God Bless America (2011) ****

Keski-ikäinen mies kyllästyy nykyajan menoon (pinnallisuus, mammonan palvonta, pöhköt tosi-tv-sarjat jne..) ja päättää alkaa "puhdistamaan" ympäristöään. Mukaan tarttuu nuori tyttö jolla on aivan samanlaiset ajatukset mielessään. Kaksikko tappaa pinnallisia ihmisiä ja ei varmaan tarvitse arvata keiden puolella katsojan sympatiat ovat. Enemmän kannanotto nykymaailmaa vastaan kuin varsinainen sarjamurhaelokuva. Olihan tämä kokonaisuutena varsin positiivinen yllätys.

Night Visionsin jälkeisiä katseluita.

Lucio Fulci: The Beyond ***

Enpä ollut nähnyt tätä aikaisemmin, mutta osoittautui ennakko-odotuksia paremmaksi. Paikoin kömpelö, mutta siitä huolimatta tunnelmallinen kauhistelu, eikä edes parjattu hämähäkkikohtauskaan ollut niin heikko kuin odotin. Loppu oli varsin tyylikäs.



Lucio Fulci: The House by the Cemetery ***½

Tämän näkemistä olin odottanut kuin kuuta nousevaa, joten BD piti hankkia hyllyyn. Ei nyt ihan niin hyvä kuin etukäteen mielessäni hehkutin, mutta toistaiseksi paras näkemäni Fulci – ainoastaan se pikkukakara onnistui ärsyttämään koko ajan.



George A. Romero: Night of the Living Dead ****

Vaimo halusi nähdä tämän ja kun viimeisin katselukerta on lähes viidentoista vuoden takaa, niin pitihän se mielipide päivittää tuoreempaan. Nuorempana tämä tuntui tylsältä – todennäköisesti juuri verettömyyden vuoksi – mutta mitä vielä, hienohan tämä on. Aivan upeaa tunnelman kehittelyä, eikä näyttelijöissäkään ole valittamista.



Fred Niblo: Blood and Sand ***½

Rudolph Valentino esittää kaiken saavuttavaa ja sen menettävää härkätaistelijaa keskivertoa paremmassa mykkisdraamassa. Nita Naldi on suorastaan demoninen vamppi, Lila Lee hyveellisenä aviovaimona ei luonnollisestikaan yhtä vaikuttava. Kehutut, joskin muusta filmimateriaalista mukaan leikatut härkätaistelujaksot olivat yhtä irrallisia ja kömpelösti mukaan liitettyjä kuin mitä muistinkin.



Frank Borzage: Green Light **½

Errol Flynn esittää murhasta väärin perustein tuomittua lääkäriä keskinkertaisessa Hollyhötössä, jota ei edes Borzage pysty pelastamaan.

142.

Charley Varrick (1973) ****

Hyvä, tyylikäs ja sopivan simppeli trilleri. Vahvat roolisuoritukset kantavat tämän leffan jo pitkälle, esim. Joe Don Bakerilta mainio suoritus. Lalo Schifrinin soundtrack on kyllä niin 70-lukua kuin vaan mahdollista (niin hyvässä kuin pahassa) ja se luo toki oman tunnelmansa leffaan. Onhan tämän katsottua myös melko helppo todeta että esim. Tarantino ja Coenin veljekset ovat varmasti saaneet vaikutteita Charley Varrickin tyylistä ja tunnelmasta.



143. Red Rock West (1993) ***½

Nicolas Cage ja etenkin Dennis Hopper tuovat omilla roolisuorituksillaan tietynlaista eloa ja persoonallisuutta tähän John Dahlin ysärin alkupuolen trilleriin. Ensimmäinen 45 minuuttinen toimii hienosti kun juonikäänteitä tulee lisää mutta tämän jälkeen meno on hieman tasaisempaa, ehkä Red Rock Westistä puuttuu se viimeinen silaus jolla tästä olisi vieläkin nautinnollisempi pätkä. Hyvän soundtrackin ja aiemmin mainittujen positiivisten puolien takia tämän kuitenkin katsoo kerran jos toisenkin.



144. Mildred Pierce (1945) ***

Jonkun verran on aika tehnyt tepposensa tälle leffalle sillä juoni tuntuu laahaavan elokuvan keskivaiheilla. Juonta kuljetetaan aika tyypilliseen tapaan ja loppuratkaisuissa pyritään heittämään pöytään se twisti joka oli aikalailla odotettavissakin, mutta homma toimii silti ihan kelvollisesti. Se asia mikä tekee Mildred Piercestä keskivertoa paremman leffan on Joan Crawfordin vahva roolisuoritus, siinä on yksinkertaisesti jotain vangitsevaa ja sellaista tyylikkyyttä mitä ei elokuvan muilta näyttelijöiltä irtoa niin paljoa. Crawford on siis ansaitusti elokuvan keskiössä ja tekee erinomaisen naispääosan tässä elokuvassa.

83- Anderson:

The Master (Leffassa), Tästä lisää etusivulla kunhan kerkiän. ***1/2



84- Maybury: Love is the Devil (DVD), Homosteluun keskittyvä elämänkertalokuva maalari Francis Baconista. Valittu tyylilaji tässä on sellainen missä liioiteltu tyylittely värittää kaikkea tavoitteena varmaan jonkunlainen kokonaisvaltainen burleskin dekadentti meininki. Eikä siinä mitään, ihan näyttävän näköinenhän tämä on. Tarinan tasolla on keskitytty Baconin päällä-pois parisuhteeseen Itä-Lontoolaisen duunarigangsterin kanssa ja painopiste onkin Derek Jacobin ja Daniel Craigin intohimosta halveksunnaksi kehittyvän yhteiselon mahdottomuuden kuvaamisessa. Ihan OK jos tämmösestä tykkää. ***



85- Burrowes: Incense of the Damned (DVD), Halvalla tehty mutta näyttävästi roolitettu brittiläinen Kreikassa kuvattu (haiskahtaa "viedään näyttelijät lomalle"- meiningiltä) outo versio vampyyrigenrestä. Ilman tissejä ta tehosteita tästä ei kyllä jää muuta käteen kun maisemia. Mutta kivahan Patrick Macneetä ja Peter Cushingia on aina kattella. **



86- Preminger: Where the Sidewalk Ends (DVD), Hieno noiri Premingeriltä. Jonkinlainen proto- Laura, pääosassa tässäkin Gene Tierney ja Dana Andrews. Eihän tämä ihan Lauran levelille nouse (harva noiri nousee), mutta on kuitenkin riittävän erilainen ollakseen merkittävä muutenkin kuin "sisarteoksena". Siinä missä Laura on kerronnallisesti kunnianhimoinen on WTSE perinteisempi, mutta siinä on sellaista viemärinhajua (minnekäs se jalkakäytävä päättyy jos ei katuojaan.) mitä Laurasta uupuu. Tarinan tasolla Preminger tarjoilee herkullisen spiraalinlailla synkkenevän kujanjuoksun missä ei voittajia ole. Mahtavaa. *****



87- Arnold: Blood Thirst (DVD), Todella erikoinen ja mielenkiintoinen filippiiniläinen noir-kauhu josta ei kyllä oikein ota selvää onko tämä lintu vai kala. Edes se ei ole ihan varmaa onko dialogin kömpelyys todella silkkaa kädettömyyttä vai jonkinlaista sarkastista kommenttia genrekonventioille. Erityinen maininta kuuluu kuvausryhmälle, hienoa ja kontrastista pimeän kuvausta kautta linjan. En oikein vieläkään tiedä mitä tästä ajatella... ***

Viimeisen viikon aikana katsottua:

Evil dead 2



Ties montako kertaa tämän jo nähnyt, mutta nyt ensimmäistä kertaa sinisäteellä. Katselussa us 25th versio. Printti on laadultaan erinomainen, mutta tässä kävi samalla tavalla kuin esim. Avaruusseikkailu 2001:n bluray version kanssa. Kuva on niin terävä, että lavasteet hyppäävät räikeästi silmille. Kubrickin klassikon dawn of mankind jakson kuvausta ei enää tästä eteenpäin voi vain ihastella ilman, että koko ajan kiinnittää huomiota postikorttimaisiin maisemalavasteisiin ja niissä näkyviin tahroihin ja painojälkiin.



El Topo



Tämän näin ensimmäisen kerran. Uskonnollissävytteinen matka vei mukanaan ja oli avoin tulkinnoille. Ei kuitenkaan sellainen mestariteos ainakaan ensinäkemältä kuin moni on hehkuttanut. Vaatinee useamman lähestymiskerran. Silti tuntuu, että elokuvan kohtalona on liiallinen ylitulkinta jostakin mitä se ei ole.



Seul contre tous aka I stand alone



Edellisestä katsomiskerrasta kymmenen vuotta. Noé on yksi niitä ohjaajia, joiden tekemisiä sivusilmällä seurailen. Teurastajan matka mielensä syövereissä saa arvoisensa ympäristön Pariisin sokkeloisilla laitakaduilla. Välillä miljöö tuo mieleen kaurismäkeläisiä tunnelmia. Lihallinen ja naturalistinen kuvaus toimii edelleen. Jos jollain sattuu olemaan joutavana elokuvan tämä versio, niin saa laittaa tarjousta.



House by the cemetery



Fulcista olen oppinut pitämään yhä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen. Outoa? Tällä kertaa katselussa blue undergroundin bluray versio, joka on teknisesti varsin mainio. Kuten joku yllä totesikin, niin pojan karmeaa englantidubbausta tämäkään versio ei ikävä kyllä korjaa . Fulcimaisesti elokuvassa on kömpelöjä epäloogisuuksia ja leikkauksiakin, mutta tunnelma-arvo on hyvä. Tämä johtunee pitkälti Fulcin tavasta viivytellä kaikella mitä hän kamerallaan näyttää. Lämminhenkinen zombiekuvaus.

109.

Prometheus *** (lentokone) Eipä toki ideaali katsomuskokemus lentokoneen pieneltä ruudulta ja hirveessä huminassa. Mutta vähän sekalaisiin fiiliksiin jätti, muutamia todella hienoja kohtauksia, mutta samaan hengenvetoon outoja logiikkahäiriöitä jotka ei mulle auennut. Täytyy katsoa vielä uudestaan paremmissa olosuhteissa lopullisen mielipiteen muodostamiseksi.



110. Rock of Ages (lentokone) ** Tässä oli toki aineksia, mutta musikaaliformaatti kuljetti nolla-juonta etanan vauhtia eteenpäin ja puolet hahmoista tuntui olevan jotenkin hukassa, mm. Alec Baldvinin ja Russell Brandin kemia oli olematonta. Tomppa on taas leffan parasta antia. Plussaa Mike Monroen julisteesta, miinusta tylsistä lauluvalinnoista.



111. Amazing Spider-Man (lentokone) **½ Perussujuvaa pop-corn viihdettä, mutta suurin kysymysmerkki lienee että miksi Raimin versio piti näin pian päivittää, kun ei tämä ihmeellistä uutta esitä. Mutta just sopivaa lentokone-ajanvietettä, ei paljon aivoja rasita. Ja toki parempi kuin Spider-Man 3 + Lisko on hyvä pahis.



112. Dark Shadows (lentokone) *** 2000-luvun Burton ei ole ihan täysin vakuuttanut, joten aika nollaodotuksilla lähdettiin. Ei tämä mikään mestariteos todellakaan ole, mutta sopivan erikoinen ja vinksahtanut. Ja mukavan poikkeavaa vampyyrimatskua nykyvampyyrihuumaan verrattuna. Muutaman kerran nauroin ääneen, mikä epäilemättä oudoksutti tuntematonta vieruspenkkiläistä.

Alive ( 30.11.2012 09:03)

miksi Raimin versio piti näin pian päivittää, kun ei tämä ihmeellistä uutta esitä.

Sony halusi säilyttää tekijänoikeudet Spider-Man hahmoon.

Conan Troutman ( 30.11.2012 14:21)

Alive ( 30.11.2012 09:03)

miksi Raimin versio piti näin pian päivittää, kun ei tämä ihmeellistä uutta esitä.

Sony halusi säilyttää tekijänoikeudet Spider-Man hahmoon.

Ja vaikka elokuva onkin ehkä suhteellisen mitäänsanomaton, niin sen tuomat tuotot eivät ole. Uskomatonta muuten kuinka oheistuotteistettu Hämis tätä nykyä on.

145.

Deep Red (1975) ***½

Nyt kyllä täytyy todeta että Deep Red oli ennakko-odotuksiin nähden jopa pienoinen pettymys, ehkä minulle sitten toimisi paremmin se pätkitty versio, enpä tiedä. David Hemmingsin (Marcus Daly) ja Daria Nicolodin (Gianna Brezzi) väliset kohtaukset tuntuivat vähän pitkästyttäviltä ja muutenkin jäin kaipailemaan sitä tasaisesti kasvavaa tiivistä tunnelmaa mikä on täysillä päällä esim. Suspiriassa alkuminuuteista lähtien. Juonessa ei ole paljoa logiikkaa mutta siihen olenkin jo tottunut Argenton leffojen kohdalla. Kyllä viimeinen puolituntinen on jo kuumottavaa menoa (+ läpi elokuvan kaikki tapot on tehty tyylillä) ja siitä tulee propsit, lisäksi visuaalisesti tässä näkyy Argenton hyvä kädenjälki ja Goblinin teemabiisi on timanttinen. Suspiria pysyy kuitenkin omilla listoillani tämänkin leffan jälkeen Argenton parhaana elokuvana.



146. Imaginaerum (2012) **

Odotukset Imaginaerumia kohtaan eivät olleet mitenkään katossa ja oikeastaan sain sitä mitä vähän odotinkin. Melko sekava fiilis tästä jää, eikä ihme kun elokuva on alunperin rakenneltu kolmesta pienemmästä tarinasta kuten Holopainen on haastatteluissa maininnut. On tässä yritetty ottaa vaikutteita sieltä sun täältä mutta toteutus jää huteraksi. Olisin odottanut visuaalisesti vielä vakuuttavampaa jälkeä mutta kun green screenin edessä on tehty moni kohtauksista niin mitään suurempia maisemakohtauksia ei saada kunnolla aikaiseksi.



Vaikka elokuvasta on pyritty tekemään mahdollisimman vilpitön niin itse tarina ei minua koskettanut, toki olihan tarinasta kiva poimia viittauksia ehkäpä bändin sisällä vallinneeseen ilmapiiriin vielä kun Anette oli bändisä (Ann=Anette elokuvassa). Nightwishin biisit sen sijaan olivat parasta antia minulle Imaginaerumissa, kyseiset kohtaukset toimivat varsin hyvin musiikkivideomaisina pläjäyksinä. Jos katsoja ei kuitenkaan pitänyt bändin viimeisimmästä albumista niin hän ei varmaankaan saa tästä elokuvasta paljoakaan irti, bändin faneille tämä on varmasti tarpeeksi viihdyttävä matka Holopaisen ideoimaan fantasiamaailmaan. Onhan tämä kaikesta huolimatta kunnianhimoinen suoritus kotimaiselta bändiltä, tuskin monikaan olisi uskonut esim. 15 vuotta sitten että mikään suomalainen bändi pystyisi tällaiseen.



147. Streets of Fire (1984) ****

Tämä piristi kyllä päivää roimasti. Vaikka juoni onkin mahdollisimman simppeli niin Streets of Firen pelastaa sen hieno tunnelma joka ei paljoa rakoile missään vaiheessa, jo timanttisen avauskohtauksen jälkeen olin varma että tulisin pitämään tästä leffasta. Dialogi on tehty sopivasti kieli poskella ja näyttelijöistä esiin pitää nostaa Willem Dafoe joka on mahtava pahiksena ja vilahtaahan siellä myös Lee Ving joka tekee hulvattoman sivuroolin. Lisäksi Diane Lane on helvetin seksikäs naispääosassa ja Rick Moranis tekee tässä hauskan roolin.



Streets of Fire ei olisi mitään ilman sen kovaa soundtrackia joka kannattelee elokuvaa aikalailla alusta loppuun saakka (Fire Incin Nowhere Fast, Marilyn Martinin Sorcerer jne), juuri tällaisesta tyylistä minä pidän kun puhutaan 80-luvun elokuvatapauksista. Myös visuaalinen ilme sekä lavastus on tarkasti suunniteltua ja se näkyy, Walter Hill onnistui luomaan ihan omanlaisen maailman tätä elokuvaa varten. Streets of Fire ei ole välttämättä kaikkien suosikki mutta minua elokuvan vahva tunnelma kiehtoo.



148. Rumble Fish (1983) ***½

Ehkä vähän aikaa meni aikaa saada kunnolla otetta tästä Coppolan leffasta mutta onhan Rumble Fish lopulta kokonaisuutena ihan nautinnollinen nuorisoelokuva. Tässä on kyllä erinomainen casti (Dillon, Cage, Fishburne, Waits, Hopper, C.Penn jne.) ja mainittakoon nyt että eniten tykkäsin Mickey Rourken suorituksesta isoveljen roolissa. Persoonallinen soundtrack ansaitsee myös propsit, se auttaa myös luomaan hieman unenomaisenkin tunnelman elokuvaan. Ohjaajan paikalla Coppolan taidokkuus toki tiedetään ja se näkyy hienosti tässäkin elokuvassa.

427.

Krzysztof Kieslowski: Trois couleurs: Bleu (1993)

Kieslowskin kolme väriä tulivat uusintakatseluun, kun DVD painonhallinta näyttää tällä hetkellä ikävää saldoa. Itse elokuva sen sijaan on kaikkea muuta kuin ikävä, vaikka tummissa aihessa Krzysztof joukkoineen jälleen onkin. Tarina on selkeää jatkoa Dekalogille, jota käsikirjoittamassa oli sama apuri kuin nytkin.



428. Delmer Daves: 3:10 to Yuma (1957)

Tästä vetreästä 55-vuotiaasta klassisten westernien ketjussa.



429. André Øvredal: Trolljegeren (2010)

Mielenkiintoinen "dokumentti" siinä missä The Blair Witch Project, tosin nyt maisemat ovat upeammat ja kieli kauniimpaa. Itse trollit näyttivät satukirjan sivuilta karanneilta, mutta muuten meno oli kommiaa.



430. Mark L. Lester: Commando (1985)

Ultimaalinen testosteroni-pläjäys ajalta jolloin Arnold oli useammallakin tavalla huippukunnossa. One-linerit ovat hallussa, maneerit toimivat ja huvittavat vielä ja se action – se on todella ensiluokkaista. Puolison todetessa jo ensimmäisen minuutin kohdilla "luoja mitä äijäilyä" hymy lähtee väkisin nousemaan huulille, you ain't seen nothing yet...



Okei. Commandolla on mittarissa pian kolme täyttä vuosikymmentä, mutta aika on ollut armelias – mikäli nyt joitain uskomattomimpia kuteita ei ota huomioon, ja nekin taitavat olla taas muodissa. Vernon Wellsin esittämä Bennett on harmillisen mitätön pääpahis, mutta Bill Duke ja David Patrick Kelly täyttävät pikkurooleillaan aukkoa. Pienet hörähdykset irtosivat myös Dan Hedayan Ariuksesta, tuosta pienen banaanitasavallan vallasta syöstystä diktaattorista, joka on tehnyt elämänsä suurimman mokan laskiessaan John Matrixin pelaavan miehen pussiin.



431. Robin Hardy: The Wicker Man (1973)

Tällä kertaa kierrossa oli vartin verran pidennetty ohjaajan versio, jonka kuvalaadussa oli melkoisia vaihteluita. Lisätyt kohtaukset loistivatkin ikävästi muuten hyvälaatuisesta kuvamateriaalista. Onneksi lisätyt kohtaukset pääosin vahvistivat tarinaa ja antoivat Sgt. Howielle lisää uskonnollista syvyyttä. Leffa oli ja on silti edelleen Christopher Leen suuri hetki, eipä ihme että mies itsekin pitää sitä uransa kohokohtana.



432. Krzysztof Kieslowski: Trois couleurs: Blanc (1994)

Trilogian toinen osa on edelleen se heikoin lenkki. Periaatteessa kaikki tarvittava on kohdillaan ja ne tutut elementit Kieslowskin aiemmista töistä värittävät tätä Ranskasta alkavaa ja Puolaan nopesti siirtyvää tarinaa, mutta se jokin on poissa. Luottomies Zbigniew Zamachowski ja upea Julie Delpy tekevät mitä voivat, mutta hekään eivät saa tehtyä ihmeitä.



433. Michael Winterbottom: 24 Hour Party People (2002)

Mielenkiintoinen "puolidokumentti" Tony Wilsonin ihmeellisestä elämästä Manchesterin kuplivassa musiikkimaailmassa alkaen 70-luvun puolivälistä ja päättyen 90-luvun lopun tyrskyihin. Luin joku aika sitten Ian Curtisin lesken kirjoittaman kirjan Curtisista ja tuota pohjaa vasten oli mielenkiintoista katsoa, kuinka tutut hahmot saivat hieman erilaisen käsittelyn kun muistelijana oli nyt Factoryn perustaja ja Joy Divisionin "löytäjä". Musiikkielokuva johon olisi kaivannut ehkä hiukan enemmän musiikkia ja vähemmän sekoilua. Leffan perusteella The Happy Mondays oli suorastaan Mötley Crüen arvoinen sekoilusakki.



434. Krzysztof Kieslowski: Trois couleurs: Rouge (1994)

Trilogian kolmas osa tuntui tällä kertaa siltä vahvimmalta osalta, jota edes puoliväkinäisen oloinen loppu lauttoineen päivineen ei pilannut. Irène Jacobin esittämän Valentinen tarina hipoo monia muita tavalla, joka on niin Kieslowskia ettei paremmasta väliä. Punainen on väreistä kaunein, syvin ja moniulotteisin, eipä mies olisi voinut päättää uraansa pitkien elokuvien ohjaajana tätä paremmin.



435. Alfred Hitchcock: Dial M for Murder (1954)

Tästä yhden huoneen elokuvasta omassa ketjussaan.



436. Claude Chabrol: Que la bête meure (1969)

Myös This Man Must Die ‑nimellä tunnetusta elokuvasta ohjaajan omassa ketjussa.

MiR ( 1.12.2012 00:52)

Vernon Wellsin esittämä Bennett on harmillisen mitätön pääpahis

Omituista.

k-mikko ( 1.12.2012 08:57)

MiR ( 1.12.2012 00:52)

Vernon Wellsin esittämä Bennett on harmillisen mitätön pääpahis

Omituista.

Muistot olivat tehneet miehestä paljon paholaismaisemman, vaikka todellisuudessa heppu oli vain kaljamahainen, pullonkaulahartiainen, brittiaksenttinen luuseri. Mitä tämä pahiksemme sitten tekee koko elokuvassa? Näyttää lähinnä ilkeältä ja jahtaa pitää pientä tyttöä lopputaistelun ajan kunnes on aika ottaa mittaa Arskasta...

MiR ( 1.12.2012 11:10)

k-mikko ( 1.12.2012 08:57)

MiR ( 1.12.2012 00:52)

Vernon Wellsin esittämä Bennett on harmillisen mitätön pääpahis

Omituista.

Muistot olivat tehneet miehestä paljon paholaismaisemman, vaikka todellisuudessa heppu oli vain kaljamahainen, pullonkaulahartiainen, brittiaksenttinen luuseri. Mitä tämä pahiksemme sitten tekee koko elokuvassa? Näyttää lähinnä ilkeältä ja jahtaa pitää pientä tyttöä lopputaistelun ajan kunnes on aika ottaa mittaa Arskasta...

Vernon Wells itsessään loi joka leffassa paholaismaisen uhkaavan kuvan nuorelle katsojalle, esim. Mad Max 2 ja Fortress, joissa suorastaan hieman pelkäsin näyttelijän roolihahmoja. Nyttemmin miehen sekopäinen tyyli on kieltämättä hieman elähtänyttä joka roolin kohdalla ja aiheuttaa lähinnä huvittuneisuutta. Varsinkin silloin kun mies vetää aussiaksentilla.