Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

63.

Paycheck

Potentiaalisesti hyvä vainoharha-scifi/scifi-noir ‑tarina tuhotaan tylsällä ja ideattomalla toteutuksella. Hyvät näyttelijät ja perussujuvuus takaavat kuitenkin että jaksaa katsoa (ainakin vähän) kiinnostuneena loppuun asti. Vähemmän takaa-ajamista ja hengetöntä toimintamelskettä, enemmän visiota ja ilmaisuvoimaa, kiitos.



EKEK Sikä Sakissa:



64. Shoot

Absurdeihin sfääreihin nousevaa punaniskasikailua jossa kansallisen kivääriyhdistyksen (tms.) touhukas majuri johtaa joukkonsa ööö metsään. Diggasin about kaikessa elokuvassa ja päräyttävä aloitus illalle,



65. Risky Business

Ja ilta jatkui vahvana. Muistikuvat klassikosta olivat vähäiset: On tämä nähty jo 80-luvulla ja todennäköisesti joskus myöhemminkin. Mutta nostalgialisää ei tule (eikä tarvita), sillä muistikuvat ovat niin hatarat. Suuri linja oli jotenkin muistissa, lisäksi osasin ulkoa yksittäisiä kohtauksia (kalsaritanssi, auto järveen ‑kohtaus) sieltä täältä. Täysin unholaan oli sen sijaanjäänyt esim. se, kuinka upean yhdistelmän muodostavat yölliset kaupunkikuvat ja Tangerine Dream. 80-luvun vakuuttavaa ja kerronnallisesti ylivoimaista viihde-elokuvaa, joka pitää otteessaan, vaikka huumorin parasta ennen ‑päivämäärä meni jo viimeistään 20 vuotta sitten ja asennepuoli on hämmentävän kieroutunut. Tai juuri näistä syistä. EKEKin kohokohtia, hyvä ellei jopa erinomainen veto Reiskalta.



66. Ja viides ratsastaja oli pelko

Absurdi tsekki-elokuva kärsi esityskontekstistaan suunnattomasti. Ei kolmelta yöltä pysty katsomaan mitään taide-elokuvaa, olisi se kuinka hyvä tai kummallinen. Tajusin heti että klo 19:00 näytöksessä Orionissa tämä olisi potentiaalinen 4-5:n tähden elokuva, mutta nyt haahuilu Prahan katuja pitkin vain otti kaaliin. Käsittämättömän brutaali ääniraita piti ikävä kyllä hereillä, vaikka yritin tehdä kaikkeni, jotta olisin saanut nukutuksi.



67. Joyful Noise (2012)

(Lainaan itseäni FB:stä: ) Oh lord oh mighty, what a weird, weird, WEIRD experience this movie was. Kinda gospel choir Bring it On! with a bunch of extremely annoying actresses (I adore Queen Latifah, but awwwshit!) and actors. Add to that some intended funny moments and lots of unintended funny moments, covered in thick syrup and peppered with very strange dual meanings.



Then the cherry on top of it all: extremely oppressive and yet overtly positive born again ‑christian mentalitet – accompanied with insanely catchy gospel tunes. This two hours of rejoicing is a surreal trip not meant for everyone, only for the ones who boldly go where no one really wants to go.



Illan toinen kohokohta, omalla kieroutuneella tavallaan.



68. Return of Bruce

Ihan mukavaa bruceploitationia. Hyvä dubbaus, mainiot vinkumiset ja muut ääniefektit sekä tauoton mäiske. Ai niin: tissejäkin.



69. The Raven (2012)

Skeidaa alusta loppuun. Ajatus historiallisen henkilön sijoittamisesta höperöön ja eklektiseen sarjamurhaajajuttuun on ihan toimiva ja elokuvakin voisi olla, jos a) ohjaaja osaisi kertoa imevästi b) tämä Shakespeare osaisi kirjottaa kiinnostavan tarinan c) mukana olisi pari hyvääkin näyttelijää. (Mitä helvettiä on tapahtunut Cusackille?!). Ok, goottilainen kuvasto oli ihan peruskivaa. Mutta peruskivasta on hiton pitkä matka ylikivaan.



Perverssillä tavalla jäin kuitenkin toivomaan Jules Vernen jutuista ammentavaa jatko-osaa. Eihän se ainakaan huonompi voisi olla? Keep my fingers crossed.



Vikana leffana esitetyn Päätalon jätin kesken n. 10 minuutin jälkeen.

Voi piru, jäänyt dokumentoimatta himokasat katsottuja. Aloitellaanpa:

46. Taking of Pelham 1 2 3 (2009) ***

Ihan jees meininki. Travoltan psykopaatin motiiveista ja persoonasta ei kyllä saanut mitään otetta, huonoutta elokuvantekijöiltäkö vaiko mielenlaiskuutta katsojan osalta? Mikä tää Scottin fiksaatio joihinkin nykiviin stillisiirtymiin on? Jäljittelee videopeleistä tuttua huonoa ruudunpäivitystä pelisukupolven “mieliksi”?



47. Antichrist (von Trier) ******+



48. Häxan ****

Enpä taas aavistanut että tämä on täysin mykkis ilman tallennettua säestystä. Hädissäni laitoin sitten kännykästä YLE Klassinen ‑radion soimaan nappikuulokkeista. Toimi aika hyvin, mutta ens kerralla räätälöin kyllä jonkun oman soittolistan leffan mukaan.



49. Paranormal Activity 2 *

En ole muita sarjan “elokuvia” nähnyt ja tämän perusteella tilanne ei tule muuttumaan.



50. Embrace the Darkness 2 **

Hah, luulin että ö-luokan kauhua, mutta olikin c-luokan softcore pornoa!

Paras (ei-tissi)kohtaus: Nuori juippi norkoilee klubin kulmilla ja saa yllättäen turpaan mustiin pukeutuvalta oudolta papalta. Pappa pyytää heti perään anteeksi ja pyytää tyypin sisään pakettiautoonsa, jotta voi huolehtia haavoista. Tyyppi kömpii muitta mutkitta mustaikkunaisen pakettiauton kyytiin, vaikka siellä jopa roikkuu käsirautoja yms! Toiseksi paras (ei-tissi)kohtaus: vampyyrit hengailevat katolla ja päättävät että on paras mennä sisään ennen kuin aurinko nousee. MUTTA: ovi on _taas_ lukossa! When will they learn!



Kyllä tällaiselläkin “elokuvalla” on oikeutus olemassaoloon.



51. Rififi / Du rififi chez les hommes ****+

En kyllä keksi mitään valittamista.



52. Iron Sky ****-

Ei voi mitään, kaksi kertaa nähty ja viihdytti koko keston ajan vaikka juoni pomppiikin välillä miltei unilogiikalla. Efektit hämmästyttävät. Jotenkin rassaa että jatkuvasti toitotetaan kuinka “hullu idea” kuunazit ovat, vaikka eihän se toki mikään uusi juttu ole – mm. Amigan Rocket Rangerissa nazit louhivat kuusta lunariumia ja tekivät siitä pommeja.



53. Robinzon Kruzo (1946) ?

Venäläinen Robinson Crusoe ‑filmatisointi, kolmiulotteisena. Tekstit puuttuivat arkiston näytöksestä kokonaan, mutta se ei ollut pelkästään huono asia; alkupuolen loistavat 3D-sommitelmat toimivat hienosti kun tekstitys ei häirinnyt ja hämännyt silmiä. Loppupuolella oli kuitenkin sen verran dialogia että paha mennä antamaan arvosanaa. Huvittavaa että yli 70 vuotta vanha 3D herätti wow-fiiliksiä toisin kuin nyky-3D:t.



54. American Psycho ****+

Timanttia



55. Hardcore (1979) ****-

Siisti ajankuva. Uskisgubben toilailuja sleazylandiassa katsoo erittäin mielellään, vaikka uskottavuus onkin nollassa. SNUFF.



Night Visions MH3012 ‑setti:



56. The Innkeepers ***1/2

Ti West osaa nämä ohjaustouhut. Harmillisen kliseistä kummittelutarinaa jaksoi katsoa sympaattisten hahmojen vuoksi.



57. War of the Dead / Stone’s War **

Itse leffa nyt on melko kuraa (sentään rehellistä sellaista), mutta ohjaaja vaikutti hyvältä, quentintarantinomaisen innostuneelta tyypiltä Q&A session perusteella. Onnea tuleviin projekteihin. Parasta Stone’s Warissa oli Jouko Aholan voimamiesenglanti – aivan kaameaa. Jos tätä haluaa kuulla koko elokuvan ajan niin katsokaa Werner Herzogin Invincible – takaan että myötähäpeämittari väpättää maksimissa.





58. The Brides of Fu Manchu **1/2

Leen feikki-kinkkisilmiä hämmästelee aikansa, mutta silti loppupuolella tuli mieleen että voisin ehkä elämääni paremminkin käyttää kuin tätä katsoen.



59. Star Pilot ***-

Nukuin osan.. öö.. tylsähkö alku, mielenkiintoisempi loppu.



60. Livid ***+

Itsetarkoituksellista kikkailua ja kovalla kiireellä mahdollisimman moneen eri suuntaan yrittävä tyyli, mutta olihan tässä kiistämättömän vaikuttavia hetkiä ja visioita. Lividin ongelma: taisi olla yksi ohjaaja liikaa. Harmi että kuva oli Rexin näytöksessä ala-arvoinen, leffa olisi ansainnut parempaa visuaaleineen.



61. The Raid ****

Noh, olihan tämä kovaa toimintaa, kovempaa kuin mitä kankaalla on nähty aikoihin. Silti; The Raidia näkee jatkuvasti verrattavan Tony Jaa ‑leffoihin, vaikka niissä kyse on martial artsista eikä mistään sissisodankäynnistä. Koska vertailuja nyt on julkisuudessakin näkynyt niin julistanpa itsekin mielipiteeni: Ong-Bakiin verrattuna The Raid on varsin mitätön teos. Mieleenjääviä wow-hetkiä on vain muutama, parhaasta päästä tietty hyppy-päästä kiinni-seivästys oven pirstaleisiin, Iko ja broidi vastaan mad dog matsi sekä kuumottava piilottelu seinän takana. Harmi ettei Iko Uwaisilla ole minkäänlaista karismaa, ei minkäänlaista. Tony Jaalla on sentään repertuaarissaan sankarille otollinen vilpittömyysmoodi sekä erittäin katu-uskottava “I’VE HAD IT” ‑raivomoodi, joka valjastetaan oikealla hetkellä loistavin tuloksin. Uwais ei myöskään osaa/tee yhtään mitään näyttäviä liikkeitä, tai siis ehkä vuonna 2002 ne olisivat vielä vaikuttaneet. The Raid ei onneksi lepäilekään Uwaisin harteilla vaan hän on yksi pelinappula muiden joukossa.



Jos jostain saa vielä valittaa niin alkuvaiheilla alkoi vituttamaan epäloogisuus. Joukko hyvin varusteltuja poliiseja tunkeutuu johonkin crack-luolaan, säheltävät välittömästi päästämällä asukkeja karkuun ja heti kun kohtaavat hieman vastarintaa ovat jo itkemässä kuinka ovat kusessa eikä rakennuksesta ole mitään keinoa paeta.. wtf!? Buah. Jatko-osia ja rip-offeja odottelen kyllä innolla.



62. In Search of Dracula ***+

Hieman ajan hampaat olivat päässeet nakertamaan tiedotearvoa, mutta uuttakin (epäilemättä hyödyllistä) tietoa jäi mieleen, esim: vampyyrit pelkäävät mustia koiria, joille on piirretty valkoisella värillä päähän neljännet silmät!



63. Fight For Your Life ****+

Puolet leffasta aivot kuumeisesti miettivät voiko tämä psykoottisen nilkki rasistipääosa olla todellakin Blade Runnerin ja True Bloodin leppoisa William Sanderson. Erikoista.



64. Tokyo Emmanuelle *1/2

Väsytti niin pirusti ja taisin vähän käydä unitilassa, mutta ei tässä kyllä näkynyt mitään tissejä mielenkiintoisempaa, ja nekään eivät olleet totutun tasoisia.



65. Ninja Turf ****

"What do you call a fat chink? – A big Chunk." Tällaista lisää.



66. The Room ?

Hypnoottista kyllä – jotenkin melkein alkanut kaipaamaan Tommy Wiseaun mongerrusta ja naurua.

161. La marca del hombre-lobo, AKA Frankenstein's Bloody Terror (Enrique López Equilus, 1968)

Jacinto Molinan AKA Paul Naschyn valkokangasdebyytti käsiteltäköön tarkemmin herran omassa ketjussa.



162. Slaughter's Big Rip-Off (Gordon Douglas, 1973)

Entisen futistähti Jim Brownin X:nnes pääosaelokuva käsiteltäköön btarkemmin bläkkäreille omistetussa ketjussa.



163. Revenge in the House of Usher (Jesus Franco, 1982)

80-luvun goottilaiskottelu käsiteltäköön herra Francon omassa ketjussa.



164. Mondo cane 2 (Gualtiero Jacopetti & Franco Prosperi, 1963)

Joko kuvittelen tai asia on niin – joka tapauksessa Mondo cane 2 vaikuttaa pitemmälle käsikirjoitetulta ja yleensä ottaen eksploitaatiohenkisemmältä kuin edeltäjänsä – ihan kuin ensimmäinenkään olisi ollut ehdoton ja maalailematon totuuden torvi. Sofistikoitunutta pilkkaa tihkuva kertojanääni on tuttu edellisestä osasta, kuten monet otoksia yhdistävät teemat ja hajanainen rakenne. Välistä koetaan aidosti kuumottavia hetkiä – pääasiassa silloin kun ruudulla tapahtuu hyvinkin vähän. Välistä vaikka kuvat ovat totta, tarinat ovat sellaista horinaa että facepalm on lähellä. Pääasiassa kamalinta paskaa tarjoillaan aivan selvästi keksityissä osioissa joiden toteutus on vielä holtittoman huono – poikkeuksena silkassa idiotismissaan lopun läpsimiskonsertti, jossa etenkin kääpiöparka saa runtua olan takaa (ja toivottavasti myös enemmän liksaa kuin muu porukka). Pahinta taas tekee katsoa ihmisen typeryyttä ja julmuutta eläimiä ja toisiaan kohtaan, esimerkiksi valkoiset flamingot eivät lähde mielestä ihan äkkiä kaikessa surkeudessaan eivätkä Afrikan rammat lapset – oli jälkimmäisten tilaan syyt mitä tahansa. Yleisilme on ekan osan jämäpaloista kasatun oloinen ja väärällä lailla houraileva, mutta kalauttaa onnistuessaan tiskiin kunnon Hullu Maailma ‑lehden otsikkokamaa. On se myönnettävä: totuus on yleensä mielenkiintoisempaa väritettynä, aina joskus.



165. Paths of Glory (Stanley Kubrick, 1957)

Kärki-Kubrickin paikka taisi justiinsa vaihtua kirjoissani. Tämä on niin ehjä, kokonaisvaltainen elokuvakokemus, että se hipoo täydellisyyttä. Aikansa alan mestarit ovat keittäneet hemmetin vähäeleisen ja toteavan elokuvan joka ajaa pointtinsa perille tehokkaasti alleviivaamatta ja ilman ylituhtia symbolista kuorrutusta, vyöryttäen tunteita kotikatsomoon kuin panssaroitu katepillari hiekkaa juoksuhautaan, ja silti mitenkään sortumatta yliampuvaan melodramaattisuuteen. Kirk Douglas on mittavan ja meriittirikkaan uransa ehkä hienoimmassa roolissa tarinan ainoana upseerina jolla on pää ja sydän paikallaan. Toisaalta, jokainen muukin ansaitsee nousta jalustalle roolinsa koosta tai tärkeydestä riippumatta, sen verran osuva casting on Kubrickilla ollut käytettävissä. Lopun kollektiivinen oivallus inhimillisyyden yhdistävästä tekijästä nostatti isollekin miehelle tippaa linssiin kotisohvalla. Harmi kun en ole tämän pariin vaivautunut ennen. Todella hienoa että vaivauduin nyt.



166. Alucarda (Juan López Moctezuma, 1975)

And now something completely different... tai: Sillä välin Meksikossa. Käsiteltäköön tarkemmat tunnot tästä pläjäyksestä 60- ja 70-lukujen vampyyrielokuvien ketjussa.



167. Orphan (Jaume Collet-Serra, 2009)

Paha lapsi ‑teema ei koskaan kuole, lakkaa kiehtomasta tai tunnu loppuun kalutulta materialilta – ei tässäkään tapauksessa, vaikka yhtymäkohtia The Bad Seed ‑klassikkoon tulee katsoessa mieleen enemmän kuin pari hassua. Katsojan iloksi käsikirjoituksessa on potkua ja meininkiä, jopa niin paljon että muuten kovin kikkailematon tai omaperäisyydellään kaikkea muuta kuin briljeeraava, perinteisiin nojaava kuvallinen toteutus on varsin oikeutettu ja sopiva veto. Erityisesti ilahduttaa hyvä psykologinen jännite henkilöiden välillä ja mielenkiintoiset rakentelut hahmojen persoonista, kun joka henkilöstä tulee matkan varrella uusia juttuja ilmi käyttäytymismalleista ja menneisyydestä. Twisti toi hienosti mieleen giallojen yllärit tappajan identiteetistä. Kaikki lapsinäyttelijät hoitivat homman hienosti kotiin; erityismaininta menee tetenkin itsestään selvästi Isabelle Fuhrmanille, mutta kiitosta voi antaa myös Jimmy Bennettille perheen poikana ja tarinan liikuttavimpana hahmona Araina Engineerin Maxillle, joka kuuromykkänä pikku ihmisenä näkee reilusti enemmän kuin lapsen tai kenenkään ihmisolennon pitäisi nähdä tai kokea ja on monella tapaa kykenemätön kertomaan traumoistaan. Hollywood-höttöinen perheidylli ja muu eheytyssoopa oli jäänyt kivasti pois jaloista pyörimästä, ainakin ratkaisuna ongelmiin. Isommin ärsyttivät ainoastaan pökelöt, ihan liian monta kertaa ennenkin nähdyt halvat valesäikyttelyt ja sinällään tällä kertaa perusteltu mutta yllättävän usein käytetty valttikortti pahuuden tulemisesta muualta kuin omien rajojen sisältä.

Jakel ( 3.6.2012 12:24)

Yoshua Ben Yosef ( 3.6.2012 08:33)

Stereotyyppinen douchebag ‑sotilasryhmä on täynnä vitun ärsyttäviä henkilöitä, ja Bill Paxtonin Hudson pystyy omakätisesti laskemaan elokuvan tasoa jokaisessa kohtauksessaan (joissa hän joko uhoaa tyhmä ilme naamallaan tai itkee kuinka perseestä tilanne on, edelleen sama tyhmä ilme naamallaan).

Stereotyyppinen ehkä, mutta kyllä Paxtonin rooli sopii tuohon teemaan (vaikka onkin kliseinen uhoajasta pelkuriksi ja lopulta takaisin sotilaaksi). Metaforat Vietnamin sotaan toimivat : ylioptimistinen luottamus tulivoimaan, persoonalliset varusteet ja aseistus, ylimielisyys ja yksilöllisyyden korostus joka koituu tappioksi kollektiivisen vihollisen edessä, jonka vaarallisuutta ei vaivauduttu edes selvittämään jne.



En oikein keksi millainen joukko olisi pitänyt olla kun ottaa huomioon sen luonteen tuossa maailmassa ; lähes palkkasoturi tasoinen sotilasyksikkö, jota valtio 'lainaa' suuryrityksille.

Joo, periaatteessa arvostan mainitsemaasi Vietnam-viittausta.



En kuitenkaan voi sille mitään, että välillä tuli Joe-Pesci-Lethal-Weaponissa ‑tason ärsytyksen tunteita katsoessa kuinka kasariaction-tasoa kyseisen metaforan elaborointi on. Elokuva kuitenkin antaa runsaasti aikaa sotilasyksikön sisäiselle dynamiikalle, Ripleyn henkilökohtaiselle koettelemukselle, ja vielä corprate suitin kapitalismiuskovaiselle suhmuroinnille... ja jossain vaiheessa aloin toivoa että Alien tulisi nopeasti ja päästäisi ainakin Vasquezin ja Hudsonin kärsimyksistään (ja samalla minut). Siirtyminen Alienien puolelle ei tarkoituksenmukaisesti tukenut elokuvaelämystä.



Ongelmani oli varmasti osittain se, että vaillinaisiksi osoittautuneet muistikuvani (ja siten odotukseni) Aliensistä liittyivät juuri tuohon huikeaan loppuosaan. Odotin "hienovaraisempaa" draamaa, kuolemanvakavaa ja kiihkeää juoksukilpailua, mutta minun olisi pitänyt odottaa hieman eksplisiittisempää menoa, aluksi.

Timo Vuorensola :

Iron Sky (2012) **½

Ihan ok, mutta ei yhtään sen enempää. Juttua lisää omassa topicissa.



Jouko Suikkari : Hirtettyjen kettujen metsä (1986) **½

Näin tämän joskus 90-luvun alussa telkkarista ja silloin jäi positiiviset muistikuvat. Nyt joku oli ladannut koko elokuvan youtubeen, joten katsoin tämän sieltä. Elokuvaa kun ei ole vieläkään julkaistu dvd:llä ja onko tästä julkaistu aikoinaan edes VHS-versiota?



Tarina kertoo kahdesta miehestä joista toinen varasti lastin kultaa ja lähti saaliin kanssa rikos"toveriaan" karkuun lappiin. Toinen miehistä on armeijan majuri, joka on juoppo ja elämäänsä kyllästynyt. Kaksikko kohtaa kun tämä majuri joutuu virkavapaalle sooloiltuaan sotaharjoituksissa lapissa. Kullan varastanut rosvo keksii pistää harkkoja murusiksi ja suorittaa "kullanpesua" niin että luulottelee majurille kullan olevan peräisin luonnosta. Samalla hän saa palkattu majurin hommiin "huuhtomaan" kultaa ja ennen kaikkea korjaamaan piilopirttiä ja hoitamaan juoksevia asioita, koska rosvon on piiloteltava itseään poliisilta ja perässä tulevalta konnalta. Muistikuvani olivat selvästi ajan kultaamia, sillä eihän tämä kokonaisuutena ole ongelmaton niin ohjauksen kuin tarinansakaan puolesta. Tarinankuljetus on paikoin melkoisen tönkköä, mutta toisaalta pääosissa nähtävät Markku Toikka ja Aarno Sulkanen ovat hyvät valinnat rooleihinsa.

Toukokuu

Requiem for a Vampire

Shiver of the Vampire

‑Living Dead Girl ei aikoinaan oikein napannut mutta nämä vanhemmat Rollinin leffat olivat kyllä kiehtovia. Uskomattoman hitaasta temposta huolimatta mielenkiinto pysyy yllä oudon tunnelman ja kauniin kuvauksen & kauniiden naisten ansiosta.



Iivana Julma I & II

‑Hieno, oopperamainen ja oikeastaan mystinen teos.



Among Vultures

‑Keskinkertainen Winnetou western jonka ongelma on tylsät tai muuten väärät henkilöt pääosissa.



Corpse Vanishes

‑Bela Lugosi ryöstää neitsyitä näiden häistä (Ei ennen papin aamenta...) pitääkseen vaimonsa nuoruutta yllä näiden elinvoimalla. Parhaimmillaan mukana on kaikki vanhojen kauhuelokuvien tarvittavat elementit: kartano salaovineen, Hiusfetissinen "Igor", kääpiö-palvelija ja näiden outo äiti. Loppu lässähtää harmillisesti aivan käsiin.



Revolution in Canada

‑Kanadaan sijoittuva italialainen vallankumouslänkkäri.





Uusintakatseluita:



Kill Bill I

Fire Walk with Me

Kaunis elämä

Watchmen

Texas Chainsaw Massacre

Conan Barbaari

Dracula ‑Verevä vainaja



14 leffaa.

Jäänyt taas listailu vähemmälle, jotain kuitenkin jo ehtinyt unohtua.

101. Embodiment of Evil *½

102. The Raid: Redemption ****

103. Fight for Your Life ****

104. Dragon on Fire ****

105. Fantasia ***

106. Kovasikajuttu *****

107. Drive ****½

108. Transformers: Dark of the Moon ***½

109. Letters to Juliet **½

110. Gladiator ****

111. Chloe ***½

Kaappaus merellä **

Jostain syystä olen aina jättänyt tämän katsomatta mutta vihdoinkin on tämäkin nähty. Huono Die Hard ‑kopio.



Beverly Hills kyttä ****+

Toimiva paketti vaikka muutama hutikin mahtuu.



Beverly Hills kyttä II ***+

Viihdyttävä mutta itse pääjuoni aika heikko.



Beverly Hills kyttä III *

Täyttä paskaa, pitää muistaa olla katsomatta enää kolmatta kertaa.

63.

La Strada (1954) ****½

Eihän La Stradasta voi olla tykkäämättä. Juoni on päällisin puolin yksinkertainen mutta Fellini ottaa siitä kaiken irti hienojen roolihahmojen avulla, lisäksi täytyy ihailla tuota taidokasta tarinankerrontaa. Giulietta Masinan roolisuoritus on ehdottomasti mieleenjäävä ja voisi kuvitella että hän olisi pärjännyt myös mykkäfilmeissäkin, niin taidokkaasti hän käyttää kasvojaan ja kehon kieltään apuna näyttelemisessä. Anthony Quinn on toisessa pääroolissa, eikä hänenkään suorituksessa ole heikkouksia.

La Stradassa on yksinkertaisesti sitä jotain. Sen tunnelma naulitsee jo alkumetreillä katsojan ruudun ääreen, eikä elokuva päästä otteestaan missään vaiheessa. Etenkin elokuvan päähahmojen vilpittömyys ja aitous vetää puoleensa vielä tänäkin päivänä.



64. God Bless America (2011) ***½

Kyllähän tämä ihan katsomisen arvoinen komedia oli, vaikkakin leffan taso laskee erinomaisen alun jälkeen, onneksi loppua kohden meno taas parani. Tara Lynne Barrin esittämä toinen päähahmo oli sellainen josta en piitannut paljoakaan (hahmon uskottavuus kärsi), mutta Joel Murray sentään tekee hyvää työtä. Bobcat Goldthwait on luonut tässä komedialeffan jossa on selkeä sanoma, vaikkakaan ihan nappisuoritusta ei silti saada aikaiseksi.



65. Friday the 13th: The Final Chapter (1984) **

Leffasarjan neljäs osa parantaa hieman kolmannesta osasta, mutta vain hieman. Oikeastaan tässä toteutetaan samaa kaavaa kuin edellisessäkin osassa (ylläri) ja mukana on myös ne muutamat halpamaiset säikäytyskohtaukset (joskin niitä tuntui olevan nyt vähemmän), loppuratkaisuun oli sentään pyritty keksimään jotain erilaista mikä oli ihan hyvä juttu. Päähahmot ovat lähes yhtä kepeitä kuin kolmannessa osassa, vaikka onhan tässä sentään mukana itse Crispin Glover joka vetää aivan hulvattoman roolin.



66. Hang 'Em High (1969) ***

Hyvä alku lupaili jotain parempaa mutta kyllähän tämä lopulta lässähti aikalailla keskiverto tasolle. Eastwood vetää odotetusti parhaimman roolisuorituksen, eikä muut roolit jää kummemmin mieleen. Välillä mukana on ihan hienojakin kohtauksia, kun taas muissa kohtauksissa valahdettiin vähän sille hollywood-länkkärilinjalle. Soundtrackiin ja ohjaukseen oli selvästikin haettu vaikutteita spaguista, vaikka lopputulos jäikin vähän puolitiehen. Ihan kelpo länkkäri silti.



67. From Hell to Texas (1958) ***

Ihan hyvä länkkäri tämäkin, ohjaajana toimii siis alkuperäisen True Gritin ohjaajana ollut Henry Hathaway. Tämä leffa tuntui ajoittain pienoiselta vuoristoradalta. Välillä elokuvan upea visuaalinen ilme pääsee hienosti esille kun taas välillä leffan fiilis valahtaa keskinkertaiselle tasolle. Toisaalta esim. keskivaiheilla tapahtuva takaa-ajokohtaus on kyllä mainiota katsottavaa, lisäksi elokuvan juoneen oli saatu sopivasti mielenkiintoisia elementtejä. Näyttelijöiden suorituksista tuli seurattua eniten nuoren Dennis Hopperin hyvää menoa sivuroolissaan, mieshän oli vasta 22 vuotias tätä elokuvaa tehtäessä. Päärooleissa oikein kukaan ei pysty keskivertoa parempiin suorituksiin. Silti katsomisen arvoinen länkkäri tämäkin.

217.

Alfred Hitchcock: Secret Agent (1936)

Ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuva agenttitrilleri, jossa ihmishengen hinta on sittenkin hyvin korkea. Hitchcock luo taas joitain upeita kohtauksia pienillä jekuilla ja tempuilla, jotka tuovat päähenkilöiden tunteet ja ajatukset hyytävällä tavalla pintaan. Ottaen huomioon Euroopan hitaan lipumisen kohti uutta sotaa tämän elokuvan on täytynyt olla aikoinaan melkoinen ilmiö.



218. Mick Garris: Critters 2 (1988)

Kaksi vuotta ensimmäisen osan jälkeen tehty ei-niin-onnistunut jatko Crittersille. 'Easter egg hunt' saa aivan uusia merkityksiä ja ulottuvuuksia kun teini-ikäinen Brad Brown palaa takaisin kotikaupunkiinsa. Kasarileffojen pakolliset kuviot ja takatukat vilahtelevat, kun parinkymmenen minuutin lämmittelyn jälkeen Critters pääsevät irti ja pureutuvat asian ytimeen. En muistanut tätä aivan näin heppoiseksi.



219. David Leaf & John Scheinfeld: The U.S. vs. John Lennon (2006)

Dokumenttielokuva jonka otsikko on hiukan harhaanjohtava. Lennonin elämä pikakelataan vuoteen 1969 jonka jälkeen tapahtuneita asioita tutkitaan sitten tarkasti ja monelta eri suunnalta. J. Edgar Hooverin ja Richard Nixonin pistäessä kapuloita liikkeen rattaisiin lähtivät asiat nopeasti eskaloitumaan, ja samalla Lennonin elämästä tehtiin todella hankalaa. Elokuva on mielenkiintoinen ikkuna rauhanliikkeen nousun aikoihin, jolloin esimerkiksi artisti joka lauloi rauhasta saattoi olla uhka kansalliselle turvallisuudelle.



220. Rupert Julian: The Phantom of the Opera (1925)

Tästä vanhimmasta säilyneestä Oopperan kummitus ‑elokuvasta klassisten hirviöelokuvat ‑ketjussa.



221. Art Linson: Where the Buffalo Roam (1980)

Bill Murray tulkitsee onnistuneesti Huntes S. Thompsonin elämää suurempaa hahmoa tässä kummallisessa elokuvassa. Dokumentiksi tämä on tosin liian sekava ja totuuksia vääntävä, komediaksi tämä on taas tylsä ja raiteilleen juuttunut.



Murray on kieltämättä elämänsä vedossa mutta hajanainen ja paikoin suorastaan rasittavan tyhmä käsikirjoitus ei vain kestä reilua puoltatoista tuntia. Tolkuton sikailu ja huumeiden kiskominen saattoi olla elokuvassa pöyristyttävää joskus vuonna 1980, mutta arvon vuonna 2012 tämä on lähinnä vain irrallisten kohtausten sekä käsittämättömien sattumusten ketju, joka ei kerro itse kohteestaan juuri mitään.



222. Barry Shear: Across 110th Street (1972)

Ensiluokkainen action-pläjäys suoraan 70-luvun alun mustimpien vuosien keskeltä. Kolmen hepun porukka ryöstää alussa mafian rahat Harlemissa luotimyrskyn pistäessä sakkia kylmäksi ja siitähän käynnistyy sittten sellainen ajojahti, ettei pahemmasta väliä. Taustalla soi luonnollisesti Bobby Womackin nimibiisi ja pari muuta siivua, sekä J.J. Johnsonin muutoin rustaama hieno soundtrack.



Anthony Quinn ja Yaphet Kotto ovat alkuun hyvinkin vastentahtoinen kyttäpari, jota rajoittavat niin roturajat kuin sukupolvien välinen kuilukin. Pistetään tähän vielä italialaiset vs. Harlemin mustat niin kasassa on todella brutaali, ruudinkatkuinen sekä tiukka trilleri. Realismiin pyrkivä kuvaus ja siloittelemattomat roolisuoritukset antavat elokuvalle hohtoa joka kestää edelleen.



223. Gordon Douglas: Dick Tracy vs. Cueball (1946)

Dick Tracy ja kumppanit jäljittävät tällä kertaa ryöstettyjä timantteja, jotka saavat ihmishengen muuttumaan halvaksi valuutaksi. Morgan Conway on tässä toisessa Tracy-elokuvassaan sopeutunut jo täysin kovaksikeitetyn kyttämme rooliin, tosin vain vuotta myöhemmin "alkuperäinen Tracy" Ralph Byrd tulisi jo korvaamaan hänet.



Tracyn 30/40-lukujen Yhdysvallat on suurkaupungin synkkien varjojen ja syntisen elämän täyttämä maailma, jossa elämää suuremmat hahmot ovat kuin kotonaan. Ja ne roolihahmojen puheet! Eihän tällaisia one-linereita voi ihan vakavalla naamalla kuunnella, mutta jos onnistuu kytkemään aivojen logiikka-keskuksen pois päältä voi tästä tyylikkäästä seikkailusta nauttia.



224. Brad Anderson: The Machinist (2004)

Kahdeksan vuotta eivät ole vieneet elokuvasta tehoja, ei vaikka juoni olikin jo selvillä. Kiitos DVD-painonhallinnan tämänkin helmen pariin tuli nyt palattua. Oikeastaan näin toisella kierroksella tuli kiinnitettyä enemmän huomiota niihin pieniin johtolankoihin ja palasiin, joten tavallaan elokuvasta sai nyt jopa enemmän irti. On se Bale vaan uskomaton muuntautuja...



225. Danny Leiner: Dude, Where's My Car? (2000)

Kivuliasta, hyvin kivuliasta – mutta painonhallinnan nimissä tämäkin piti nyt katsoa. Junttihuumoria pahimmillaan, miksi helvetissä tämä on oikein hyllyssäni?



226. Mel Brooks: Life Stinks (1991)

Brooksin ensimmäinen 90-luvun elokuva irvailee yllättävän onnistuneesti juppikaudelle sekä jatkuvalle kulutusjuhlalle, vaikka jättääkin terävimmän kritiikin käyttämättä. Alkuidea on tavallaan ovela kun sikarikas pohatta pyrkii selviytymään slummiolosuhteissa kolmekymmmentä päivää omin voimin, mutta niiden moraalisten kysymysten noustessa esiin elokuva lähtee harmillisesti hajoamaan. Napakka loppu onnistuu kuitenkin kursimaan turhat rönsyt kasaan ja vaikka lopputulema on ilmeinen katsoo elokuvan silti hymyillen loppuun saakka.



227. Joseph L. Mankiewicz: Sleuth (1972)

Tästä mestarillisesta trilleristä Michael Caine ‑ketjussa.

Oma pari viikkoa:

35mm:



To Live and Die in L.A.



Vaikka elokuva on erinomainen töllöstäkin katsotuna, niin valkokangaskokemus vie tämän klassikon nextille levelille.



Shoot



Olin todella häkeltynyt elokuvan sisällöstä, koska odotin jotain Southern Comfort ‑henkistä äijä-äktionia. Todella omituinen trippi miehisten fantasioiden ja painajaisten pariin.



16mm:



Riskibisnes



Näin tämän edellisen kerran elokuvissa, eikö tämä varmasti silloin tuntunut näin omituiselta.



DVD:



Mein liebster Feind



Vihdoin tuli paikattua tämä aukko sivistyksessä, vaikka kyllähän tässä vähän häiritsee Herzogin tapa tehdä näinin tärkeä dokkari semi-huolimattomasti.



Black Samurai



Tyypillinen Adamsonin pökellys, jossa on jotain nerokasta, mutta pääsääntöisesti närästävää tylsyyttä. Pahiten kuintenkin haukotuttaa Jim Kellyn itselleen suunnittelemat taistelukoreografiat.



Other Guys



Ilmeisesti tällä on hyvä maine ja en ihmettele. Hieman jäi kaipaamaan hanan kääntämistä yhdelletoista ja vähemmän hei me lennetään henkistä huumoria.

Antti Tohka ( 8.6.2012 13:40)

DVD:



Mein liebster Feind



Vihdoin tuli paikattua tämä aukko sivistyksessä, vaikka kyllähän tässä vähän häiritsee Herzogin tapa tehdä näinin tärkeä dokkari semi-huolimattomasti.

Henkilökuva on kunnioittavasta sävystään huolimatta myös vastaisku Kinskin Tarvitsen rakkautta ‑kirjalle, jossa Herzogin dumaaminen kuuluu pääteemoihin. Jos ei ole kirjaan luottamista niin ei aina dokumenttiinkaan. Molemmat herrat tuntenut kuvaaja Beat Presser piti perättömänä Herzogin väitettä, että ohjaaja olisi auttanut Kinskiä keksimään itseään koskevia haukkumasanoja kirjaansa, mutta vaikea tätä ja muita hurjimpia väitteitä on vääräksikään todistaa. Jännät todellisuuskäsitykset kuuluvat Herzogin ja Kinskin profiiliin, mutta ei olisi tylsää jos aihepiiriä käsiteltäisi ihan faktapohjalta.

Pannaanpa viikko poikki ja pakettiin tässä vaiheessa ennen omaehtoiseen viikonlopun leffamaratoniin ryhtymistä...

168. Winter's Bone (Debra Granik, 2010)

Oikein hyvä elokuva oikein hyvästä kirjasta. Hiljaisuus puhuu äänekkäämmin kuin huuto, kun Ozarkin ylpeästä ja uppiniskaisesta ryysyköyhälistöstä piirretään romantisoimaton mutta inhorealismissa rypemätön kuva. Vähäeleisen draaman taustalla vaikuttaa yhtä vähäeleinen rikoselokuva, kätkien väkivallan muulta kuin mielikuvitukselta ja saaden sen tuntumaan kahta uhkaavammalta. Tunnelma on sangen kuumottavaa onnistuneimmillaan, yleensä ottaen miellyttävän epämiellyttävää lähes kautta matkan: sisältää ylimääräisenä karkkina myös parhaiten toteutetun unijakson hetkeen. Hyvin valittua ja hommansa hoitavaa näyttelijäkaartia ei voi kuin kiittää, Willefordin Ozark-loukko muuttuu näiden tyyppien käsissä uskottavaksi lihaksi.



169. Rolling Thunder (John Flynn, 1977)

Rolling Thunderin kova maine kostoelokuvana ei ole tuulesta temmattu, nostalgista horinaa tai vaikean saatavuuden luomaa hypeä. Viimeiseksi mainitun ongelma on poistunut laadukkaan britti-BluRayn myötä, joten kiinnostuneita suositellaan kiirehtimään niin kauan kuin tammikuista painosta puodeissa riittää: kyseessä on ehdottomasti omistamisen arvoinen katsaus Vietnam-veteraanin traumoihin ja kovista kokemuksista syntyvään koston kierteeseen. Tätä voisi kutsua iloiseksi oikeistofantasiaksi, jos leffassa olisi mitään iloisuuteen viittaavaakaan; sen sijaan tämä on synkkä elokuva jonka huokosista tursuaa nihilismiä ympäri lattiaa. Roolissaan loistavan William Devanen majuri Rane on jäätäkin kylmempi mies, kokemansa jälkeen kaiken henkisen ja ruumiillisen kivun tuolla puolen, ulkoisesti ilmeetön kivimuuri jonka silmät leiskuvat syvää, mustaa päättäväisyyttä ja jonka kokema vääryys muuttuu jäisen vihan polttoaineeksi. Schraederin kynästä on tipahdellut helkkarin kiinnostavia hahmoja joita tuotannon puhuttu yksioikoistaminen (ks. Elitistin arvostelu) ei ole onnistunut latistamaan tai laimentamaan. Kieltämättä olisi kiinnostavaa nähdä tästä myös mahdollinen unrated cut, vaikka riittävän tyly kokonaisuus tämä on enemmän mielikuvituksenkin varaan jätetyllä väkivallalla.



170. Picnic at Hanging Rock (Peter Weir, 1975)

Harvakseltaan aina uudelleen katsottuna Picnic at Hanging Rock tuntuu syvemmältä ja vaikuttavammalta jokaisen paluun jälkeen. Pienen muistelon jälkeen saattaa tulla mieleen yksittäisiä kohtauksia muista elokuvista, joissa saadaan kirkkaassa päivänvalossa yhtä painostavaa ja uhkaavaa tunnelmaa aikaiseksi, muttei ainuttakaan koko elokuvan mittaista. Siinä on todellista valkokankaan selittämätöntä magiaa, kun lauma romantiikan kaipuussa ja kurin rautasaappaan alla räytyviä sisäoppilaitoksen tyttöjä lähtevät ystävänpäiväretkelle ja neljä seurueesta katoaa mystisesti. Seuraa arvoituksia, pelkoa, hysteriaa, epätoivoa ja inhimillisyyttä, kaikkia hyvinkin yllättävin tavoin ja yllättäville tahoille annosteltuna. Hienovaraista mutta tuhansien volttien latauksella varattua, pinnan alla kytevää intohimoa ja selittämätöntä uhkaa käyttämällä rakennetaan suurimmilta osin katsojan mielikuvituksen ja päättelykyvyn varaan jäävää tarinaa. Luonnosmaisuus oli se mikä ensi näkemältä Picnic at Hanging Rockissa jäi vaivaamaan ja on myöhemmin muuttunut sen voimavaraksi, miksi tämä on nähtävä ja koettava uudestaan; joka kerralla hihaan on tarttunut uusia nyansseja, näkökulmia ja tulkintoja. Harvasanaiseksi yhden asian elokuvaksi tämä on osoittautunut yllättävän ehtymättömäksi elämyslähteeksi meikäläiselle. Suositellaan varauksetta.



171. Island of Lost Souls (Erle C. Kenton, 1932)

Tämä tulikin jo tilitettyä klassisten hirviöelokuvien ketjussa. Kiteytettynä erittäin hyvä.



172. The Beast of Yucca Flats (Coleman Francis, 1961)

Sekoilun ytimessä – tarkemmat tunnot tyhjensinkin jo atomimörköjen, mutanttihirviöiden ja ulkoavaruuden valloittajien ketjussa.

Ei ole kivaa virua kotona päiväkausia vatsataudissa, mutta ehtiipä ainakin katsoa leffoja ja parantaa DVD-painonhallinnan tilannetta...

228. Shawn Levy: Just Married (2003)

Enpä olisi uskonut sanovani tätä, mutta tämähän on oikeasti hauska Ashton Kutcher ‑komedia. Okei, romanttisen komedian pakolliset kuviot käydään läpi tarkasti, mutta mukaan sujautettu anarkistinen väkivalta sekä irvailu yhdysvaltalaisten kulttuurilliselle matalaotsaisuudelle antavat leffalle kummasti potkua.



229. David Cronenberg: Eastern Promises (2007)

Cronenbergin maanläheisempiin elokuviin lukeutuva teos, joka hiipii herran muiden töiden tavoin kuin huomaamatta ihon alle. Itä on pelottava asia myös Englannissa, jonne Venäjän mafia on ehtinyt ulottaa lonkeronsa jo aikoja sitten. Tarina on hyvin suoraviivainen eikä tällä kertaa mukana ole mutantteja tai muuntuvia kehoja, vaan kaikki kehon "muokkaus" tapahtuu rikollisin voimin.



Cronenbergin ohjaustyyli ja Peter Suschitzkyn kuvaus antavat Lontoolle omanlaisensa kielen, joka tihkuu epätoivoa ja tietynlaista tukahdutettua surua. Tämä näkyy sateisina katuina, harmaina päivinä ja taustalla kiiruhtavien ihmisten kirjaimellisena harmautena. Oikeastaan elokuvassa ei ole ainuttakaan iloista kohtausta, paitsi . Kiitokset ansaitsevat myös Viggo Mortensen ja Armin Muller-Stahl jotka kumpikin tulkitsevat hyytävän minimalistisella ja kylmällä tavalla venäläisiä mafiosoja. Naomi Watts tuntuu vetävän roolinsa läpi lähinnä autopilotilla, minkä takia hahmoon ei saa kunnon otetta – tai sitten ongelma on vain minussa.



230. James Mangold: 3:10 to Yuma (2007)

Yleensä nämä uusintaversiot ovat aika mitättömiä, mutta tällä kertaa alkuperäinen taitaa jopa jäädä taakse. Tästä lisää veristen westernien ketjussa.



231. Brian De Palma: The Black Dahlia (2006)

Tästä elokuvan omassa ketjussa.



232. Tom Holland: Fright Night (1985)

Myös tästä pidempi avautuminen elokuvan omassa ketjussa.



233. Hugh Wilson: Blast from the Past (1999)

Kuuban ohjuskriisin aikana perusamerikkalainen perhe lukkiutuu pommisuojaan ja pysyy siellä aina 90-luvun lopulle asti piilossa. Vinksahtaneesta perusasetelmasta saadaankin kiskottua paljon irti, etenkin kun perhe viimein lähtee tutustumaan yläpuolella olevaan maailmaan. 60- ja 90-lukujen eroista syntyy hauskoja kulttuurishokki tilanteita tenkin vanhmemmille, jotka pyrkivät suojelemaan poikaansa turmellukselta.



Brendan Fraser on kerrankin sopiva rooliinsa unelmien perusjenkkipoikana, joka on kasvatettu 60-luvun sääntöjen mukaan. Christopher Walken isän ja etenkin Sissy Spacek äidin roolissa vetävät kyllä pinnat suvereenisti kotiin. Erityisen muheva on myös Joey Slotnickin pikkurooli höynähtäneenä baarinpitäjänä.



234. Alejandro Jodorowsky: Fando y Lis (1968)

Jodorowskyn ensimmäinen pitkä elokuva on kummallinen matka rakkauden ja kaiken siitä kumpuavan maailmaan. Fando ja Lis ovat pari jotka kulkevat lähes tyystin autiomaaksi muuttuneen maan päällä joutuen surrealistisesta seikkailusta toiseen, sekä kirjaimellisesti törmäämällä rakkauden, yhdessäolon ja hyväksikäytön erilaisiin ilmenemismuotoihin. En edes väitä ymmärtäneeni kaikkea symboliikkaa ja osuuksia, mutta Jodorowsky osasi kieltämättä jo tässä vaiheessa hallita ärsyttämisen ja katsojan epämukavaksi tekemisen jalon taidon.



Elokuvan edetessä käy yhä selvemmäksi, että tämä on enemmänkin Fandon kuin taustalle jäävän Lisin tarina. Kuten Jodorowskyn tarinoissa on tapana femiini Lis on staattinen, kun taas maskuliininen Fando on se joka tekee, ratkaisee, sortuu ja nousee uudestaan seisomaan. Ja kuten niin usein aiemmin myös Fandossa yhdistyy lapsellinen naiiviusuus ja kaikkensa menettäneen vanhan miehen kyynisyys.



235. Ettore Scola: A Special Day / Una giornata particolare (1977)

Hitlerin Rooman vierailun aikaan toukokuuhun 1938 sijoittuva elokuva, joka kertoo paljon ajastaan mutta vielä enemmän kahdesta päähenkilöstään. Sophia Loren ja Marcello Mastroianni ovat toisilleen vieraita ja tavoillaan yksinäisiä ihmisiä, jotka kohtalo heittää sattumalta yhteen päivän ajaksi. Vastakkaisissa taloissa asuvat ihmiset tuntuvat olevan välillä vastakkain lähes kaikissa muissakin asioissa, mutta pikkuhiljaa heidän väliltään löytyy myös yhteistä tannerta.



Italian toipuminen fasismista kesti pitkään ja etenkin 70-luvulla kipeää historiaa ruodittiin ihailtavan avoimesti. Scola purkaa tuntojaan ovelasti antamalla taustalla pauhaavan radioäänen kertoa tapahtumista ja etenkin niihin reagoimisesta aivan kuin kaikki olisi eräänlaista arkistofilmiä. Pääpari loistaa elokuvan sydämessä ja Mastroianni oli roolisuorituksestaan ehdolla Oscariinkin, mutta tuon pystin hänen edestään nappasi Richard Dreyfuss (The Goodbye Girl). Upea elokuva.



236. Roman Polanski: Che? / What? (1972)

Polanskin kenties kummallisin ja ehdottomasti seksuaalisesti latautunein teos. Mysteeriksi jää se, että miksi koko elokuva on ensinnäkään tehty, mutta ainakin se tarjoaa joukon todella kummallisia kohtauksia ja miltei surrealistisia näkyjä.



237. Robert Wise: Sound of Music (1965)

Von Trappin laulavan perheen tarina, jossa mukana on myös natseja. Hienoja maisemia, upeaa musiikkia ja seitsemän lasta – huh, huh. Monet kappaleet olivatkin tuttuja ja lähes kolmetuntisen elokuvan aikana tuli koettua muutama "ei tuo biisi onkin tästä elokuvasta" ‑oivallus. Näyttävä elokuva joka käy samalla Salzburgin matkailunedistämis mainoksesta.



238. Jean-Pierre Melville: Léon Morin, prêtre (1961)

Mielenkiintoisen erilainen elokuva Melvillen tuotannossa. Tarina sijoittuu pieneen ranskalaiseen kaupunkiin joka toisen maailmansodan kuohuissa kokee erilaisia vaiheita. Ranskalaisten 6-0 tappio saksalaisille tuntuu kaivaneen ranskalaisia elokuvantekijöitä pitkään ja Melville heijastelee tuota aikaa pienen naisryhmän kautta, jotka muodostavat omanlaisiaan suhteita kaupungin pappiin. Jean-Paul Belmondo on täydellinen valinta nuoren ja idearikkaan papin rooliin, jota Emmanuelle Rivan hieman vanhempi nainen yrittää aluksi ärsyttää. Pikkuhiljaa eri suhteeet kehittyvät ja vaikka vajaassa kahdessa tunnissa on dialogia vaikka muille jakaa, on elokuva omalla tavallaan myös kaunis.



239. Roger Corman: Creature from the Haunted Sea (1961)

Tästä puolivillaisesta hirviöseikkailuksi muuttuvasta vallankumouselokuvasta itse ohjaajan ketjussa.



240. François Truffaut: Antoine et Colette (1962)

The 400 Blows elokuvan lyhyt jatko-osa esittelee meille 17-vuotiaan Doinelin, joka asuu itsekseen ja on töissä levykaupassa. Kaunis Colette osuu Doinelin silmään ja siitä alkaa sitten ranskalainen piiritys. Truffaut piirtää puolessa tunnissa hauskan ja eläväisen kuvan nuoresta miehestä, joka etsii yhä paikkaansa. Pitänee katsoa seuraavaksi Stolen Kisses, joka tehtiin kuusi vuotta myöhemmin jatkamaan Doinelin tarinaa.



241. Alan Gibson: The Satanic Rites of Dracula (1973)

Hammerin kahdeksannesta Dracula-elokuvasta juttua Hammerin omassa ketjussa.



242. Gavin Hood: X-Men Origins: Wolverine (2009)

Alkutekstit ovat sanalla sanoen upeat, kun veljesten historia käydään läpi maailman ja historian eri taistelukentillä. Harmi että sama oivaltavuus ei yllä elokuvan muihin osiin kuin hetkittäin. Hugh Jackman ja Liev Schreiber ovatkin näyttävä pari, jotka hiljalleen mutta väistämättä päätyvät toisiaan vastaan.



Nämä Marvelin supersankarihässäkät vain kasvavat ja kasvavat, mutta sen ihmeellisempien juonien kehittelylle ei näemmä uhrata juuri aikaa. Näyttävää, vaikuttavaa ja kotiteatterin koville pistävää materiaalia, joka on juuri sopivan viihdyttävää tavaraa.

173. Sukiyaki Western Django (Takashi Miike, 2007)

Tuoreemman pään Miikeä, tarkempi avautuminen herra ohjaajan omassa ketjussa.



174. Suicide Club (Sion Sono, 2001)

Mitä positiivisin yllättäjä, suoranainen tutkan alle jäänyt mestariteos. Ohjaajan omassa ketjussa vähän tarkemmin – vain vähän.



175. SS Experiment Love Camp (Sergio Garrone, 1976)

Garronen käsistä on lähtenyt maailmalle natsisploitaation viittaan puettu hutera yritys yhdistää viihdyttävä sikailu ja vakava draama samaan pakettiin. Valitettavasti kummassakaan ei onnistuta oikein mitenkään. Kolmannen valtakunnan Joy division ‑touhuja on kuvattu muissa elokuvissa vakuuttavammin, kuten myös nihkeän sadistista tirkistelykidutusta ja muuta lajityypin aikuisten sarjakuvan meininkiä. Tarinapuoli on silkkaa luonnokseksi jäänyttä dadaa, mikä olisi laskettava hyväksi puoleksi eksploitaation nimissä, mutta kun tämä muotopuoli raukkaparka yrittää juuri niin kovasti tarinaansa nojata. Mielenkiintoa nostaa sietämättömyyden riman ylitse tahaton koomisuus niin kovin vakavasta esitystavasta johtuen ja parissa kohtauksessa onnistuneen ahdistavan, luontaantyöntävän tunnelman luonti. Iholle epämiellyttävästi liimautuva kylmä ilmpiiri on muutenkin ainoita tämän tekeleen vahvuuksia.



176. Subconscious Cruelty (Karim Hussain, 2000)

Voi voi sentään... Kyllä tästä ymmärtää mitä on haettu, mutta ajatukset eivät kanna tai välity loppuun asti. Alitajuntaan asti ulottuvan mindfuckin sijaan tästä tulikin pikainen shokkirynkytys reisille. Symboliikassa ei päästä keittiöpsykologiaa syvemmälle ja kokonaisuus itsessään on armottoman hajanainen ja haahuileva. Yksi suuri ongelma on myös yllätyksellisyyden puute, mikä on aika hyvin ottaen huomioon nähdyn sisällön ja selkeän pyrkimyksen päinvastaiseen: monessa kohtauksessa viimeistään äänimaailman muutos vihjaa turhan hyvissä ajoin ja aiemmin monasti käytetyin keinoin, milloin jotakuta tulee sattumaan. Täysin kelvoton tämä ei kuitenkaan ole, visuaalisesti elokuva on pitkälle mietitty ja tavoittaa onnistuneimmissa sektioissaan miellyttävän epämiellyttävää tunnelmaa. Tämän perusteella Hussain tuntuu olevan kuvaajana parempi kuin ohjaajana, eikä selvästi ainakaan mikään kunnon käsikirjoittaja. Odotan silti varovaisella mielenkiinnolla, mitä muuta kaverin omasta tuotannosta löytyy.



177. The Stuff (Larry Cohen, 1985)

"I kinda like the sight of blood... but this is disgusting!"

Hauskaa kauhukomediaa, unohtamatta sitä kauhua – tämä yhtälö toteutuu hieman turhan harvoin, kun lähdetään tekemään kieli poskessa kauhuperinteitä hyödyntävää goofballia. 50-luvun soluttautumiselokuvat saavat osakseen syvän kumarruksen, kun epämääräinen endoparasiittihöttö löydetään, havaitaan empiirisesti hyvän makuiseksi (ensimmäisenä kenttäkokeena mikä sille suoritetaan!), pistetään purkkiin ja myydään loputtoman nälkäisille ja herkutteluun taipuvaisille pahaa aavistamattomille amerikkalaisille. Cohen suomii elintarviketeollisuutta varsin avoimesti, piikittelee konsumerismia, naureskelee isänmaalliselle paranoialle ja esittelee kiehtovan karmivia välähdyksiä vinksahtaneen oloisista ihmisistä ja perhearvoista. Michael Moriarty mehustelee leveällä etelävaltiolaisaksentilla pääroolissa palkattuna teollisuusvakoojana joka kompastuu vähän isompaan salajuoneen kuin epämääräisen reseptin salailuun. Homma toimii hienona, hilpeänä hatunnostona periamerikkalaiselle kommaripelolle ja salaliittoteorioille. Lisäksi toisin kuin ennen tätä katsottu Subconscious Cruelty, tämä hipaisi alitajunnan kytkimissä edes jotain: huomaan tuijottelevani jääkaapissa olevaa kokispulloa hivenen epäluuloisesti...



178. The Student of Prague (Henrik Galeen, 1926)

Hanns Heinz Ewersin kirja, romantiikan ajan kertomukset ja saksalainen ekspressionistinen elokuva saivat aikaan melkoisen kuvallisen fantasian vanhasta kunnon sielun myymisen teemasta. Mestarillinen miekkailija mutta myös pennitön ylioppilas Balduin lyö kätensä ulosteeseen, kun hän menee ensin paholaisen retkuun rakastuessaan saavuttamattomaan perijättäreen ja sitten myy toheluuttaan peilikuvansa huomattavasta summasta rahaa – vaan kuvajaisen mukana lähtikin sielu, mitä Saatana käyttää säälimättömästi mielikuvituksellisena aseenaan doppelgangerin muodossa ajaakseen miesparan rappioon, perikatoon, hulluuteen ja lopulta kuolemaan. Conrad Veidt on kohtalokkaine, dramaattisine olemuksineen ja voimakkaine piirteineen juuri oikea mies hommaan tulkitsemaan Balduinia, ja Werner Krauss sielunvihollisena himokkaine tuijotuksineen jää väkisinkin mieleen. Elokuvassa on komeita ja muistettavia kohtauksia, kuten terästä sinne tänne sinakuttelevat miekkailuottelut tavernassa, Saatana orkestroimassa ketunmetsästystä mieleisekseen, kovan onnen sopimuksen allekirjoitustilaisuus, villiintyneet ja oudot tanssiaiset kapakassa (jesus mikä orkesteri) ja pitkitetty loppuhuipennus Balduinin ja kaksoisolennon kohdatessa.

Alpha Videon julkaisema public domain ‑printti ei ole kamalin mahdollinen, mutta tällä hetkellä valitettavasti ainoa keino nähdä tämä tai aiempi filmatisointi samasta aiheesta. Halparisynamusiikki ei ole onneksi täysin kännissä valittu, vaikkakin jättää rytmitykseltään paljon toivomisen varaa, ja kuva on melko suhnuinen ja kuva-alaltaan nähdäkseni kroppaamaton mutta muuten huolimattomasti boksattu. Tämä ansaitsisi ehdottomasti asianmukaisen julkaisun markkinoille korjatulla nopeudella, mieluiten tuplapakettina vuoden 1913 version kanssa. Herätys, Kino tai Eureka!



179. Following (Christopher Nolan, 1998)

Nolanin esikoinen on näppärä pieni neo-noir, vähän kuin rikosversio Aronofskyn Pi'stä. Tämän kaltaista aikarakenteen hajoittamista melko harva pystyy harrastamaan elokuvan kerronnassa saamatta aikaan toivotonta tai ärsyttävää kaaosta, mutta Nolanin näpeissä siitä syntyy sen sijaan mielenkiintoinen palapeli – sama kikka toimii Mementossa vähän toisenlaisella tavalla. Luuserin kehitys pikkurikolliseksi ja pelimieheksi (muka) onnistuu Jeremy Theobaldilta uskottavasti ja mikä parasta, herättää katsojassa sekä empatiaa että halveksintaa. Kuinkahan mielenkiintooista olisi nähdä Nolanilta vaihteeksi jotain vastaavaa pienen budjetin erikoista elokuvaa ison rahan spektaakkelien sijaan?



180. Inception (Christopher Nolan, 2010)

Pakko ihailla kuinka paljon Nolanilla on munaa ja kylmäpäisyyttä lähteä hitsaamaan yhteen näin kunnianhimoista pakettia ryöstöleffaa, Bond-toimintaa, matrixmaisia unimaalmoja ja todellisuuden kerroksia ja metatasoja. Kaikki ei pysy niin hyvin näpeissä kuin toivoisi, mikä ei ole ihme sinänsä: tavaraa on melkoiseksi painolastiksi asti kannetttavaksi lähes kahden ja puolen tunnin ajaksi, sekä ohjaajalla että katsojalla. Henkilöt jäivät kovin lattean oloisiksi statisteiksi (Cillian Murphy oli tosin mainio epävarmana imperiumin perillisenä), ainoa todella kiinnostava piirre oli hiljalleen paljastuvan Cobbin ja Malin romanssin luonne. En tuntenut itseäni mitenkään myydyksi loppukolmanneksen jatkuvan toimintavyörytyksen purkaessa itseään Tehtävä Suomessa ‑henkisenä videopelitoimintana, mutta se oli ainoa hetki mikä pisti varsinaisesti vilkuilemaan kelloa. Ohjaus ja tarinan kuljetus oli sujuvaa eikä liikaan visukikkailuun ei sorruttu harmittavan usein. Parasta leffassa oli unen / todellisuuden / alitajunnan sisäkkäiset tasot, niiden vuorovaikutus toisiinsa ja toisiisan suhteutetut aikakäsitteet, mitkä toivat ylimääräistä mielenkiintoa oivalluksineen tapahtumien kulkuun. Soppa oli Nolanin töistä heikoin, mutta ei yleensä ottaen heikko.



181. Strip Nude for Your Killer (Andrea Bianchi, 1975)

Törkygiallosta lisää giallot ‑ketjussa.



182. Street Trash (Jim Muro, 1987)

Vanha suosikki on täällä taas ja DVD:llä komeampana kuin koskaan... takuumautonta pieruhuumoria, irtokullilla kopittelua, paperipussi päässä näyteikkunoiden läpi kävelyä ja tietenkin sulavia spurguja koko rahan edestä, Troma-tyyliin tarjoiltuna ja paremmin kuin kyseinen lafka itse yleensä kykenee vastaavan sopan keittämään. Yleisen älyttömyyden ja läträyksen lisäksi enimmäkseen tönkkösuolattujen näyttelijöiden suusta pursuaa niin herkullista dialogia, että vähintään joka toista lainia tekisi mieli käyttää allekirjoituksena foorumipostauksissa. Riemastuttava ylilyöntien sarja vailla kummempaa järkeä, Street Trash pystyy pitämään katsojan mielenkiinnon yllä loppuun asti vaivatta, hymy pysyy herkässä ja riemastuttavana kirsikkana kakun päällä saamme kuulla kenties kajahtaneimman Sinatra-coverin koskaan. Parasta Ö-ryhmää.



183. The Stone Killer (Michael Winner, 1973)

Winner-Bronson ‑yhteistyöstä lisää Charles Bronsonin ketjussa.