Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

247.

Tony Scott: Top Gun (1986)

Kuinka monta auringonnousua ja laskua tässä elokuvassa sitten loppujen lopuksi oikein olikaan? Vaikea sanoa mutta tätä überimpää kasarielokuvaa ei taida olla ja olihan tämä – tavallaan – ihan kaunistakin. Pahuuden voimat saavat kunnolla tuta ja siinä samalla ehditään niin laulaa, flirttailla, pelleillä kuin vetää parit kännitkin – ja nyt puhutaan siis laivaston piloteista ja heidän tiukasta koulutuskaudestaan.



248. Jim Abrahams: Hot Shots! (1991)

Ainoa elokuva jonka saattoi katsoa toipuakseen edellisestä kokemuksesta. Hieno leffa ja hyvässä nousuhumalassa vielä sitäkin parempi.



249. Oliver Stone: Platoon (1986)

Lisää 80-luvun nostalgiaa ja tällä kertaa myös muutaman Oscarin arvoista sellaista. Oli se Stone vaan joskus melkoinen ohjaaja, mitähän Oliverille sittemmin tapahtui? Joka tapauksessa toimiva



sotaelokuva joka osoittelee jonkin verran, mutta pysyy silti tiiviinä aina loppuun saakka. Lisätään vielä että hieno cast ja soundtrack.



250. & 251.

Irvin Kershner: Star Wars: Episode V – The Empire Strikes Back (1980)

Richard Marquand: Star Wars: Episode VI – Return of the Jedi (1983)



Raskaan juhannuksen jälkeen kotiin raahauduttuani en pystynyt muuta kuin sijoittumaan sohvalle ja katsomaan jotain tuttua, turvallista ja takaisin sinne alkoholittomiin aikoihin vievää... Siispä voima olkoon kanssani.



Imperiumin Vastaisku on totta tosiaan koko elokuvasarjan vahvin hetki, eivätkä edes uudet lisäykset (Lucas ja kirottu CGI...) vesittäneet pahemmin kokemusta. Tarinassa on kaikki oleellinen ja vaikka lisääntynyt komiikka joskus muinoin harmitti, ei sekään häirinnyt nyt kummemmin. Ford nyt on vain mikä on ja kisailu prinsessan kanssa kulkee sentään joten kuten eteenpäin. Jedin Paluun ällösöpöt karvaturrit ovat edelleen alkuperäisen trilogian typerin osa, etenkin kun 'yhteispeli' C3PO:n kanssa alkaa. Loppuhuipennus musiikillisine pätkineen olisi myös voinut vaikka jäädä tekemättä, mutta olihan tuokin edelleen parhaimmillaan herkistävää katsottavaa.



252. Agustín Díaz Yanes: Sin noticias de Dios (2001)

Hauska ja hyvin erilainen tarina taivaan ja helvetin taistelusta. Penélope Cruz ja Victoria Abril ovat toistensa arvoiset vastavoimat, vaikka Abril jääkin kisassa lievästi tappiolle.



253. Guy Ritchie: Sherlock Holmes – A Game of Shadows (2011)

Taas piisasi vauhtia, vaarallisia tilanteita ja vääntöä siihen malliin, että se loogiselta rakenteeltaan ohuehko juoni tahtoi välillä unohtua. Harmi kyllä Holmes ja Watson eivät pysy Lontoon kaduilla vaan seikkailut vievät laajennetun kaksikon Euroopan eri painopisteisiin. Tarkoitus on varmasti ollut saada eksoottisista paikoista ja uusista maisemista nostoa elokuvalle, mutta mielestäni Holmesin ei kannattaisi lähteä liian kauas Baker Streetin tukikohdastaan.



Mikä tässä elokuvassa harmitti eniten on se, kuinka uudet Holmes seikkailut muistuttavat enemmän moderneja Bond-filmatisointeja kuin niitä klassisia Holmesin seikkailuja. Aiemmin riitti yksi raato käynnistämään tiukan ja enimmäkseen älyllisen kamppailun. Nyt, Sleepy Sleepersiä lainatakseni, luotia lentää kuin pyssyn suusta ja välillä isompikin tykki puhuu. Onko Sherlock Holmes oikeasti tätä? Eipä ole suuret odotukset sitä kolmatta elokuvaa kohtaan...



254. Jesus Franco: The Blood of Fu Manchu (1968)

Tästä hienosta elokuvasta avautumista ohjaajan omassa ketjussa.



255. Edgar G. Ulmer: The Black Cat (1934)

Tästä hienosta elokuvasta lisää Bela Lugosin omassa ketjussa.

Lauri Lehtinen ( 28.6.2012 20:39)

Jude ( 27.6.2012 00:01)

72. The Grand Duel (1972) ***

Kyllähän tässä spagu-buumin myöhempiin vuosiin sijoittuvassa leffassa olisi ollut aineksia parempaankun ilman takkuilevaa juonta joka ei meinaa lähteä kunnolla käyntiin. Onneksi Ennio Morricone tarjoilee jälleen kerran kauniin soundtrackin ja teemabiisiä kelpaa

Soundtrack saattaa kuulostaa Ennio Morriconen säveltämältä, mutta ei ole.

Sitähän minäkin...

Edit: tosin kuullostaa enemmän kuin hieman...

Edda dell'Orson lauluääni lienee se elementti, joka tossa tuo eniten Morriconen lännenteemat mieleen. Säveltäjä Luis Enriquez Bacalov teki

Nauravan paholaisen musiikin yhteistyössä Morriconen kanssa ja alkoi omin päin viljellä todella morriconemaista eeppisesti soljuvaa soundia mm. Dallasin surmanluodeissa ja Halleluja Amigossa.



Myöhemmin Bacalov voitti Oscarin Il Postinosta, johon oli alkujaan tilattu musiikki Enniolta, mutta se ei ollut tuottaja Harvey Weinsteinin mielestä tarpeeksi hillittyä. "I don't do discreet music" ‑EM

ttt ( 28.6.2012 22:15)

Lauri Lehtinen ( 28.6.2012 20:39)

Jude ( 27.6.2012 00:01)

72. The Grand Duel (1972) ***

Kyllähän tässä spagu-buumin myöhempiin vuosiin sijoittuvassa leffassa olisi ollut aineksia parempaankun ilman takkuilevaa juonta joka ei meinaa lähteä kunnolla käyntiin. Onneksi Ennio Morricone tarjoilee jälleen kerran kauniin soundtrackin ja teemabiisiä kelpaa

Soundtrack saattaa kuulostaa Ennio Morriconen säveltämältä, mutta ei ole.

Sitähän minäkin...

Edit: tosin kuullostaa enemmän kuin hieman...

Katos perhana, pitääpä muokata tuo, pitäisi varmaan tarkistaa aina ne tekijät ennenkuin alkaa hutkia (muistutti kyllä niin totaalisesti Morriconen tyyliä tämä soundtrack). Mutta hyvä soundtrack Luis Bacalovilta (Sergio Bardottikin näköjään mukana) joka oli Djangossakin mukana.

Sivuhuomautuksena pitää mainita että Grand Duel on ilmestynyt blu-rayna tuplajulkaisuna Keoman kanssa, hinta liikkuu jossain 5 dollarin tietämillä. Halpa hinta ja kahden leffan laittaminen samalle levylle voi kuulostaa epäilyttävältä mutta ilmeisesti ainakin dvd-julkaisuihin (Wild East dvd ollut sitäpaitsi jo pitkään loppuunmyyty) verrattuna laatu on huomattavasti parempi. Itsekin tämän ostin, pitäis vaan hankkia laitteet joilla katsella.

Kyseinen julkaisu vaikuttaisi todellakin hintansa väärtiltä, jopa bluray-mittarilla. Sama ongelma myös mulla. Levy löytyy mutta laitteita ei.

Joseph Sargent :

Macarthur (1977) ****

Gregory Peck tekee vakuuttavan roolin esittämällä yhtä Toisen Maailmansodan kuuluisimmista kenraaleista eli Douglas MacArthuria, jolle myönnettiin harvinainen viides tähti kenraalin laattoihin. Elokuvassa kiinnostavinta antia on melkeinpä Toisen Maailmansodan jälkivaiheet. Rauhansopimuksen allekirjoittaminen Japanin kanssa, Japanin uudelleenjärjestely ja hieman myöhemmin alkava Korean sota. Kiinnostavaa on myös nähdä miten MacArthurilla ja Yhdysvaltain presidentti Harry S. Trumanilla meni napit vastakkain osittain sotastrategisten ja osittain polittisten syiden takia.



Abraham Polonsky : Tell Them Willie Boy Is Here (1969) ***½

Robert Redford esittää sheriffi Cooperia joka lähtee posseineen Willie Boy nimisen intiaanin perään, tämän tapettua itsepuolustukseksi erään miehen. Luvassa on elokuvan kestävä takaa-ajo ja perushyvä uusiowestern. Elokuvan heikkouksina mainittakoon Cooperin naissuhde joka on kerronnallisesti melko tylsä ja samoin parissa kohtaa leikkaus on käsittämätömän tökeröä. Muuten hyvää viihdettä kesäiltaan.



Stuart Rosenberg : The Drowning Pool (1975) ***

Jatko-osa elokuvalle Harper (jota en ole nähnyt). Paul Newman on yksityisetsivä Harper, joka saa hoitaakseen keissin johon ovat sekoittuneet eräs öljymiljonääri, rikas Devereauxin suku ja paljon hämäriä yksityiskohtia. Näyttelijöiden puolesta vakuuttavaa kamaa, mutta käsis on joissain kohtaa pettymys. Kuitenkin suositeltavaa katsottavaa kaikille yksityisetsivä-genren faneille.

195. Smokey and the Bandit (Hal Needham, 1977)

Reikä päässä kirjoitettu elokuva reikä päässä kaahailusta – premissi joka lupaa kyseenalaista laatua mutta laatuviihdettä. Vaan niin oli pikkupojan muistot tämän rainan osalta ajan kultaamat tai vaatimustaso muuten noussut aikain saatossa – ei ollut mitään Cannonball Runin tasoista idioottiviihdettä tämän uusintakatselu. Gleasonin häpeämättömästi ylinäytelty Buford T. Justice ja tämän värikkäät haukkumanimet urpolle pojalleen pitivät hereillä, kuten myös satunnaiset kaahailut ja kolarit, joista joisskin oli sentään pientä luomisen intoa. Pikkuhauskaa rekkaromantiikkaa turvallisissa PG-ympyröissä ja vaillla yritystäkään logiikasta, eli helppo krapulaleffa ilman varsinaisia ääneennauramisen iloja.



196. Smokey and the Bandit II (Hal Needham, 1980)

Komediansa puolesta ensimmäinenkin osa oli huumorin sijaan pikkukivaa uunoturhapuroilua, mutta tämä liukuu jo suoraksi spedeilyksi. Juonen tapainen taas on vielä älyttömämpää dadaa. Mutta mikä on anteeksiantamatonta, on Burt Reynolds oranssissa Trans Am ‑takissa tilittämässä elefantille elämänkriisiään ja nojailemassa samaan mutta tällä kertaa kyynelehtivään elefanttiin ja löytämässä sisäisen minänsä. Jackie Gleason toistaa Buford T. Justicen samoilla maneereilla ja mukaan sotketuilla todella huonoilla verenpainemittari- ja meditaatioharjoitusvitseillä. Aavikolla vedetty vähän pirun kalliin oloinen romurallisessio melkein oikeuttaa kaiken ennen sitä kärsityn – melkein. Jos ensimmäinen osa oli nostalgia-arvoihin nähden pettymys, tämä taas oli kamalampi kuin muistin – onneksi sentään parit irtonaurut ja idioottipojan jatkuva solvaaminen. Ja hieno norsu. Tai kaksikin.



197. Smokey and the Bandit III (Dick Lowry, 1983)

Pahuus. Armoa. Sokeudun. Kuolema. Armoa! Armoa!!!

0 / 5



198. Who Saw Her Die? (Aldo Lado, 1972)

Uusintakierros eräästä lempparigiallostani tarkemmin Giallot ‑ketjussa.



199. The House of Lost Souls (Umberto Lenzi, 1989)

Pieni hengähdystauko laadun parissa on ohi, takaisin sonta-altaan syvään päähän Lenzin rutiköyhän miehen The Shining / Amityville Horror ‑plagiaatilla, plus gore. Italian TV:lle kyhätyn neljän kauhujen talo ‑aiheisen viimeine elokuva (ja sarjasta Lenzin toinen) lainaa joka helkkarin kuviteltavasta lähteestä, uittaa kaiken uiluttavassa synamusassa ja pistää sisään käänteisnerokkaita omia ideoita, kuten ehkä elokuvahistorian ainoan lääkärin diagnosoiman meedion (!) ja tappajapesukoneen (!!!). Voe loiri... Kökkö dialogi ja pärähtäneet välähdykset arvostelukyvytöntä toteutuksellista mielikuvitusta pitivät sentään hereillä ja oikeuttivat koettuja kärsimyksiä, kuten tietenkin eräs ehdottomasti suosikkeihini nousseista nauruhermot tärvelevistä kuolintavoista.



200. Strange Hostel of Naked Pleasures (Marcelo Motta & José Mojica Marins, 1976)

Ystävämme Marinsin tähdittämä, kirjoittama ja osittain ohjaama jännäily käsiteltäköön tarkemmin herran omassa ketjussa.



201. Wicked City (Yoshiaki Kawajiri, 1987)

Uusintakierros sangen päräyttävästä animesuosikistani käsittelyyn tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.



202. The Man Who Knew Too Much (Alfred Hitchcock, 1956)

Täydellisessä maailmassa meillä olisi Hitchcockin samanniminen elokuva joka yhdistäisi parhaat puolet herran molemmista aiheen ohjauksista ja nettoaisi sata tähteä viidestä silmänräpäyksessä arvostelussa kuin arvostelussa. Nyt meillä on kaksi erittäin hyvää elokuvaa, joissa molemmissa on virheensä ja joiden parhaat kohtaukset nettoavat niitä tähtösiä. Eksoottinen Marokko, sujuvampi tarinan kuljetus ja erinomaisesta mestarilliseksi muutettu konserrtisalikohtaus parantavat vuoden 1934 versiosta. Kyseenalaiseksi vastalahjaksi jäämme Peter Lorrea köyhemmäksi ja päädymme ärsyttävää skidiä rikkaammaksi. Mutta Hitchillä oli timanttista dramatiikan tajua ja ainutlaatuinen kyky yhdistää monta genreä arvaamattomaksi kokonaisuudeksi, mikä tekee hänen elokuvansa niin monen erilaisen ihmisen helposti lähestyttäväksi. Pisteytykseni on sama varhaisemmalle versiolle ja tälle, käytännössä suosin hiuksenhienosti edeltäjää.

32- Cokeliss:

Warlords of the 21st Century (aka Battletruck) (Leffassa), BFI:n Flipside-näytös. Ihan viihdyttävä post-nuke kalkkuna Uudesta Seelannista oli tämä. Joku sellanen nexti leveli tosta jäi vielä puuttumaan, mutta ihan ripeästi se aika kului kuitenkin. Harmi kun ei kerenny näytöksen jälkeen kuuntelemaan Cokelissin turinoita. ***



33- Wynorski: Chopping Mall (www.blinkbox.com), Viihdyin tämänkin parissa ihan mainiosti vaikka aika paljon negatiivista on tästä tullut kuultua. Toimivaan kässäriin pohjautuva pikkukiva tissejä ja lasereita- eeposhan tämä oli, mutta sellaisenaan ihan mainio. ***



34- Corneau: Police Python 357 (Leffassa), tästä pieni arvio etusivulla. ***1/2



35- Friedkin: Killer Joe (Leffassa), Voiko tästä sanoa muuta, kun että Billy-boy se nyt vaan kulkee omia polkujaan. Ei kai tälläistä elokuvaa kukaan muu pystyis edes tekemään. Hyvässä ja pahassa. Leffaa parempi oli Friedkinin Q&A sessio, hyvässä vireessä oli pappa ja juttua riitti, etenkin kun session veti Kermode. Mitä tolle nyt antais, **1/2. Jonain toisena päivänä enemmänkin.



36- Saito: The Ninja Wars (VHS), Kahdessa osassa piiiiiiiitkän hiatuksen kanssa katottuna (4:3 kropatulta veehooässältä) ei oikein vakuuttanu, mutta potentiaalia oli. Joskus jos näkis scopena kankaalta niin ehkä sitten. Aika mielisairas tarinahan tässä toki oli, ja meininki muutenkin kiitettävän pöhköä, mutta ei tällä kertaa ollu mun juttu. **

256.

Ridley Scott: Robin Hood (2010)

Sovitus vanhasta tarinasta on periaatteessa mielenkiintoinen ja uusia uria avaava, mutta juoni rönsyilee silti turhankin moneen suuntaan ja pääparin väliltä jää puuttumaan se todellinen räiske. Tällaista Scottin viime vuosien 'ihan kivaa' katsottavaa.



257. Chan-wook Park: Gongdong gyeongbi guyeok JSA / Joint Security Area (2000)

Koreoiden raja-asemalle sijoittuva draama, jossa selvitetään miksi ja miten kaksi pohjois-korealaista sotilasta on kuollut. Elokuvassa on vahva rauhan ja rinnakkaiselon sanoma, mutta viestiä ei onneksi taota katsojan otsaan liian alleviivaavilla ratkaisuilla. Kahdessa eri ajassa kulkeva tarina onkin mielenkiintoinen ja tavallaan kaiketi opettavainenkin.



258. Troy Duffy: The Boondock Saints II: All Saints Day (2009)

Ilahduttavan reipas ja toimiva jatko-osa pienoiselle klassikolle. Tälläkin kerralla Bostonin alamaailma joutuu koville, kun 'pyhimykset' pistävät sakkia kylmäksi korkeimman oikeutuksen valtuuttamina. Julie Benz on hyvä mutta ei kykene mitenkään korvaamaan Willem Dafoen jättää suunnatonta aukkoa.



259. Ang Lee: Hulk (2003)

Enpä enää muistanutkaan, että tämä Ang Leen näkemys Hulkista oli näin staattinen. Idea kuvan jakamisesta useisiin sarjakuvamaisiin ruutuihin siellä täällä oli kyllä ovela idea, mutta itse tarina ja jokin Leen kuvaustyylissä ei vain sovi yhteen juonen kanssa. Harmi juttu sinällään sillä Eric Bana ja Jennifer Connelly ovat toimiva pari ja Sam Elliott yrmeänä kentsu isäukkona on juuri sopiva. Nick Nolten osuus puolestaan etenkin elokuvan lopussa on lähinnä hämmentävä ja epäonnistunut.



260. Louis Leterrier: The Incredible Hulk (2008)

Viisi vuotta myöhemmin suoritettu reboot tuotti hiukan laadukkaamman elokuvan. Banaa asteen nörtimpi Edward Norton istuu karkuteillä olevan tiedemiehen raameihin loistavasti ja vaikka Leen pohdiskeleva ja moraalin rajoja tutkiva elokuva olikin syvällisempi hallitsee Leterrier huomattavasti paremmin toimintapainotteisein kuvaamisen. Tälläkin kertaa lopputaistelu menee ehkä rahdun turhan pitkälle, mutta tätä loputonta mätkettähän se sarjakuvissakin toisaalta on.

75.

Jason Goes To Hell: The Final Friday (1993) **

Pienoinen yllätys oli että Jason Goes to Hell on jopa näin katselukelpoinen jatko-osa, ehkä se yllätys johtui edellisosan huonoudesta mutta kyllähän tämän katsoo paljon mieluummin joka tapauksessa (se ei toki tee tästä vielä mestariteosta, mutta kuitenkin). Juoni on taas lähempänä jotain sci-fi elokuvan juonta mutta onhan siinäkin puolensa. Päähahmoihin ei saada kummoista syvyyttä, mutta gorepuoli on suht hyvää vaikkei muuten fiilis olekaan ihan parhaiden jatko-osien tasolla.



76. Stalingrad (1993) ***½

Olihan tämä vahva sotaelokuva, vaikka genressä parempiakin teoksia löytyy. Silti suht kuumottava tunnelma onnistutaan luomaan hyvin ja päähahmoihinkin saadaan tarvittavaa syvyyttä. Ehkä pikkasen elokuva laahasi välillä mutta annettakoon se anteeksi, visuaalisesti oltiin ihan hyvällä tasolla ja soundtrack oli perushyvä.



77. Marked for Death (1990) ***

Perushyvää ja perusvarmaa toimintaa Seagalin kipparoimana. Alkupuolisko ei vielä tarjoa paljoa mutta etenkin loppupuoli kaikkine pään silpomisine ja aseiden keräämismontaaseineen oli viihdyttävää seurattavaa ja se nostaa arvosanan vielä melkein puolta tähteä korkeammalle. Samalla täytyy myös mainita että Keith David sopi mielestäni mainiosti sivurooliinsa. Jamaikalaisten häröilyt toivat oman vivahteensa tähän, pääosin huumorimielessä mutta kyllähän sekin passasi.

65.

Dog bites dog (dvd) ** Ihan ok, mutta liikaa huutavia aasialaisia miehiä läpsimässä toisiaan poskelle. Ei sellaista jaksa. Ja vaikka periaatteessa monikin asia on kohdallaan, niin ei vaan oikein jaksa kiinnostaa. Elitistin arvio osuu asian ytimeen, mutta itse en veny ihan kolmeen tähteen.



66. Mannaja (dvd) ***½ Oikein mainio spagu, josta ei juonenkäänteitä puutu, mutta joka silti ei murene ihan sillisalaatiksi. Ennen alkutekstejä hämmästytti koivikon keskellä suoritettu takaa-ajo ja rosvon paikatut hampaat, mutta mitä pienistä. Kohtuullisen brutaalikin ajoittain ja yksinäinen kostaja/sankari on tällä kertaa paikoin jopa puhelias. Saman perusjuonen tämä toistaa minkä varmaan sata muutakin länkkäriä – mystinen mies saapuu kaupunkiin kostamaan isänsä/vaimonsa/lastensa/jonkun muun – kuoleman, mutta tässä tapauksessa tapahtumat tempaavat siinä määrin mukaansa ettei aina tuota perusasetelmaa edes muisteta- ja mitäpä siitä kun homma suureksi osaksi toimii.



67. Bedazzled (tv) **½ Tää on tullut katsottua moneen otteeseen pätkissä, mutta nyt taisin ensimmäistä kertaa sattua tv:n ääreen heti alusta ja huomaamatta tuli katsottua koko elokuva. Eihän tätä nyt varsinaisesti hyvänä elokuvana voi pitää, mutta joku tässä viehättää: tietty episodimaisuus, ja erityisesti Elizabeth Hurley, joka on nerokas valinta paholaisen rooliin. Tää on selkeästi jonkinlainen soft spot-leffa mulle.

261.

Terence Fisher: The Curse of the Werewolf (1961)

Hammerin ainoasta ihmissusistelusta juttua Hammerin omassa ketjussa.



262. Krzysztof Kieslowski: Dekalog, osiem (1990)



"Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi>"



Kieslowski ottaa kahdeksannen käskyn ja muovaa siitä tarinan, jossa kuljetaan Puolan kipeään lähihistoriaan. Toisen maailmansodan kauhut ja Puolan juutalaisten hirvittävä kohtalo tuodaan yksilötasolle, kun käy selväksi että joitain asioita ei voi, eikä pidä unohtaa. Tarina kutoutuu kauniisti kahden naisen, kahden sukupolven ja kahden eri maailman hetkelliseksi kohtaamiseksi. Kaunis tarina.



263. Edwin L. Marin: Tall in the Saddle (1944)

Tästä sodanaikaisesta pikku helmestä klassisten westernien ketjussa.



264. John McTiernan: Last Action Hero (1993)

Iso-Arska parodioi itseään sangen onnistuneesti, mutta elokuva ei saanut aikoinaan kovinkaan kummoista vastaanottoa. No, pian on parikymmentä vuotta kulunut ja onhan tämä parhaimmillaan suorastaan hersyvän hauska rypistely. Tavallaan LAH pistää 80-luvun pakettiin niin onnistuneesti, että samana vuonna julkaistu Loaded Weapon 1 kalpenee rinnalla. Elokuvasketsit ja elokuvamaailman lainalaisuuksilla naureskelu on toki edelleen hauskaa, mutta Ian McKellanin esittämä kuolema sekä Dannyn unelmointi Schwarzeneggerin Hamletista saavat tämän koneen nousemaan aivan omiin korkeuksiinsa. Propsit ansaitsevat myös mafiapomon roolista kaiken irti kiskova Anthony Quinn, sekä tietysti tämän ykkösmies Charles Dance, joka päättää ryhtyä yksityisyrittäjäksi. Pistetään pakettiin vielä AC/DC:n ja Megadethin elokuvaa varten luomat biisit ja se on siinä.



265. Roy Ward Baker: The Vault of Horror (1973)

Tästä episodikauhuilusta avautumista uudessa Amicus studion ketjussa.



266. John McTiernan: The 13th Warrior (1999)

Ja lisää John McTiernania, tai ainakin suurimmaksi osaksi herran ohjaamaa toimintaa. Kaiken muun ohessa myös ohjauksesta lopussa vastannut Michael Crichton on ottanut vanhan Beowulfin legendan ja vääntänyt siitä omanlaisensa tarinan, jossa nimet, henkilöt sekä jopa motiivit muuntuvat uuden kokonaisuuden edessä. Yleisesti leffaa pidetään kehnona, mutta täytyy muistaa että vain pari vuotta myöhemmin LoTR-kuume iski täydellä voimalla. Tiedä mihin tämäkin leffa olisi voinut nousta tuolloin. Eihän tämä mitään Oscar-kamaa ole, mutta viihdyttävää toimintaa kuitenkin. Kuten McTieranin leffat tuppaavat aina olemaan. Antonio Banderas tekee parhaansa ja Vladimir Kulich puhaltaa miltei mahdottomaan hahmoonsa ihailtavasti eloa, vaikka onkin mahdottoman urakan edessä. Elokuva jonka sivuroolit ovat jälleen erinomaisia – kuten McTieranin elokuvissa tapaa olla.



"It's a man, it's a man, it's a man"



267. Kristine Peterson: Critters 3 (1991)

Tässä elokuvassa on monta hirvittävää ulottuvuutta – kuten esim. nuori Leonardo DiCaprio. Mutta mitä tämä elokuva lopulta opettaa meille? No ainakin sen että on olemassa kilttejä ja mukavia vanhempia, sekä täysin kusipäisiä ja hirvittäviä vanhempia. Ette varmaankaan arvaa kumpi kategoria kuolee nopeammin tässä(kin) kasarikauhuilussa. Elokuvan parasta antia on ehdottomasti se kun kulahtanutta Sean Pennia muistuttava 'huoltomies' kuittaantuu.



268. John Rawlins: Dick Tracy's Dilemma (1947)

Dick Tracy joutuu melkoisen pulman eteen, kun yksikään johtolanka ei tunnu johtavan mysteerin ytimeen ja pahuuden voimien häijy tappaja, The Claw, pysyy jatkuvasti pimennossa. Mukana mutkistamassa matkaa on myös vääntö vakuutusyhtiön kanssa sekä alati kasvava ruumiskasa. Sarjakuvan suunnaton suosio on saanut tekijät toteuttamaan visioita voimiaan säästämättä ja tämä onkin 40-luvun kovaksikeitettyä sarjakuvadekkarointia parhaimmillaan. Budjetti ei luultavasti ole päätä huimannut, mutta sarjakuvamaiset kulmat ja mustalla sekä valkoisella kikkailu antavat elokuvalle omanlaistaan vetovoimaa.

035. Barry Sonnenfeld:

Men in Black 3 (2012) 5/10

Omassa ketjussaan.



036. John Carpenter: Escape from New York (1981) 8/10

Hyvän mielen klassikko. Vielä kun siihen lopun siltakohtaukseen olisi saatu edes hiven munaa.



037. Tomas Alfredson: Tinker Tailor Soldier Spy (2011) 8/10

Tyylikäs, hienovarainen ja huolella kasattu agenttielokuva, joka sijoittuu 70-luvun britteihin . Monipolvisten tapahtumien syy-seuraus ‑suhteista ja lukuisten henkilöhahmojen rooleista on vaikea (mahdoton?) pysyä selvillä, mutta tämä on mitä ilmeisimmin ollut tarkoituskin; katsoja kutsutaan osaksi agenttien maailmatonta maailmaa, jossa kaikki tuntuu epämääräiseltä eikä luotettavalta vaikuttavaankaan voi luottaa... elokuvan tapahtumat eivät etene selkeästi, selkeiden juonielementtien varassa, vaan luoviminen tuntuu usein perustuvan pieniin intuitioihin ja aavistuksiin.



Vakoojilla ei oikein ole muuta kuin toisensa ja tiukka uskollisuuteen perustuva koodistonsa; tämä on ehdottoman tärkeää, sillä normaaleja ihmissuhteita heidän on ilmeisen vaikea solmia. TTSS:ssa tämä maailma horjuu kun selviää että sisäpiirissä on myyrä, ja eläköitynyt George Smiley pyydetään ottamaan selvää petturin henkilöllisyydestä. Juonen näkökulmasta hidas tarinankerronta jännitteineen kehittyy lähinnä henkilösuhteiden varassa, jossa on myös elokuvan suurin ongelma. Vaikka kokonaisuus on hiottu ja taidokas, ei suuresta henkilömäärästä saada irti riittävästi irti. Monet kasvot jäävät valitettavan persoonattomiksi, vaikka elokuvassa on kyse nimenomaan persoonallisuudesta. John Hurtin Control, Colin Firthin Bill Haydon, Mark Strongin Jim Prideaux... karismaattisten näyttelijöiden hahmot tuntuvat huutavan kuinka heillä olisi enemmän annettavaa kuin mitä elokuvan puitteissa on mahdollista tarjota.



Vielä erikseen on mainittava Gary Oldmanin hahmo George Smiley, kerrassaan huikea rooli. Harvalla näyttelijällä on rahkeita kertoa niin paljon niin vähin elein; lopun kohtaus, jossa Smiley elokuvan antaa viimein tunteidensa purkautua ulos (korottamalla hieman ääntään muutaman sanan kohdalla) aiheuttaa vilunväristyksiä, joille ei vedä vertoja yksikään Al Pacinon megalomaanisista meuhkaamismonologeista.



Hieno elokuva, jonka uskon paranevan useammilla katselukerroilla, kun sen hienosyisen inhimillinen ja kaunis kerronta pääsee juonen pohtimisen alta paremmin oikeuksiinsa.



038. Nicolas Roeg: Walkabout (1971) 10/10

Roegin ja Agutterin kommenttiraidalla. Arvostus elokuvaa kohtaan vain kasvaa ajan myötä.

2012 on ollut todella hiljainen paljolti johtuen heikosta rahatilanteesta. Vuoden valopilkkuja dvd-hankintarintamalla ovat olleet Pulp Fiction, Abominable Snowman, Stan Helsing, Quest for Zhu (joo, oikeasti! Zhu Zhu Pets ‑leffaa), ja jokunen muu, aika todella todella hiljaista on ollut..........