Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2012

84.

Pelham 1-2-3

Kyllä tämän katsoi mielellään lähinnä näyttelijöiden ansiosta. Mutta väkinnäistä juonta ei onnistu peittämään edes hyperaktiivinen sillisalaattityyli, joka on 2000-luvun Scottia pahimmillaan.



85. Funny People

Huonoahan tästä on lähinnä kuultu, mutta ehkä koska odotukset olivat alhaiset niin positiivisesti tästä yllättyi. Joo, olisi saanut olla tietenkin olla hauskempi, mutta muuten ihan jees. Ei mikään kuoliaaksi naurattaja, mutta se ei ilmeisesti ole ollut hakusessakaan. Tietenkin jos vertaa Apatown muihin, niin ollaan toki ihan eri tasolla. Rogen saa jotain pikkasen uuttaa tähän hahmoonsa, mutta hauskin näyttelijä on kuitenkin Aubrey Plaza



86. Highlander II

Huhheijaa, olipas viihdyttävä kalkkuna. Ovatko muut jatko-osat yhtä viihdyttävän höperöjä?



87. Before The Devil Knows You Are Dead

Kappas, yksi 2000-luvun parhaimmista noireista mennyt ohi aivan täysin. Tyylipuhdas, viiltävä ja erinomaisesti näytelty. Vittumainen elokuva, mutta oikealla tavalla.



88. Blood Diamond

Punaisen timantin metsästys, tasavarmaa sosiaalisella omallatunnolla varustettua kolmen tähden viihde-elokuvaa.

064. Narciso Ibáñez Serrador: [font=arial, helvetica, sans-serif]

¿Quién puede matar a un niño? – Who can kill a child? (1976) 9/10[/font]

Yksi suosikkikauhuistani. Pidän siitä kuinka rauhallisen maltillisesti tarina alkaa avautumaan kohti kovaa loppuaan, ja kuinka Ibáñez Serrador pitää katsojan jatkuvasti yhden pienen askeleen päähenkilöiden edellä huolestumassa siitä, mitä aviopari itse ei vielä ymmärrä. Hienoa tunnelmanrakennusta ja elokuvantekoa yleensäkin. Yhtymäkohtia on nähtävissä Wicker Maniin, ja alun Fiesta de Benavisia voisi pitää kumarruksena Hardyn mestariteoksen suuntaan.



065. Jing Wong, Woo-ping Yuen: Last Hero in China (1993) 6/10

Yllättävää kuinka selkeästi simppeli juoni purkautuu kaiken tämän slapstick-hassuttelun keskellä. Ihan kiva kertakatsottava kung-fu ‑pläjäys, iloista menoa ja hyvää koreografiaa; erityisesti hauska tuhatjalkaistanssi on innovatiivinen.



066. Lars von Trier: Antichrist (2009) 8/10

Jo lähtökohtaisesti äärimmäisen raskas ja turhauttava elokuva parisuhteen ongelmista ja surusta. Turhauttavaksi elokuvan tekee juuri sen teemojen suodattaminen läpi ahdistuneen ja masentuneen mielen. Otetaan rakkaus, naisen kristinuskosta kumpuavan kehollisen syyllisyyden teema, miehen oman surunsa välttelemisestä kumpuava maaninen formaalius ja oman syyllisyytensä tunteen lastaaminen naisen harteille, jne. Käsitellyistä aiheista on hyvin vaikea saada tarttumapintaa, vaikea muodostaa kantaa siitä mitä elokuva yrittää kertoa. Itse huomasin pyrkiväni pakottamaan omaa tulkintaani muottina elokuvan päälle, mutta yritys tuntui samankaltaiselta kuin kolmion muotoisen palikan sovittaminen neliön muotoiseen aukkoon.



Päällimmäiseksi nuosi kuitenkin lopulta sen hyväksyminen, ettei katsojalla välttämättä ole avaimia järjestää sisältöä mielekkääksi kokonaisuudeksi. Teemat ovat esillä elokuvassa, mutta niiden käsittely ei ole johdonmukaista, se ei perustu normaaliin järjenkäyttöön, vaan kuten Fantastic Mr. Fox tietää kertoa yhdessä elokuvan huuruisimmista kohtauksista: "Chaos reigns".



Elokuvalla on sekä sisäinen, miehen ja nainen välinen maailma, että ulkoinen, elokuvan ja katsojan välinen maailma. Molemmat ulottuvuudet näyttävät kouriintuntuvasti sen radikaalin eron, mikä vallitsee masentuneen mielen ja ei-masentuneen mielen välillä; sisintä nakertavan kaaoksen ja loogisen järjestyksen välillä. Pahastuneen katsojan suhdetta elokuvaan voi pitää samalla absurdilla tavalla huvittavana (huumoriksihan tämä "terapointi" on kaiken raskauden altakin tulkittava), kuin miehen suhdetta naiseen tämän yrittäessä loogistaa tämän tuntemuksia kognitiivisen psykologian metodien kautta. Nuo metodit näyttävät annetussa inhorealistisessa tulevaisuudettomuuden tilassa lähinnä naurettavilta.



Kommentoidaanpa hieman Jetro Sunin arviota:

En välttämättä täysin ymmärtänyt mitä tarkoittaa se, että elokuva on "selitettävissä" ja että von Trier "tietää tämän". Itse näin elokuvan kuvauksena siitä ahdistuksesta, mitä tarve selittää "älyllisesti" ja kielellisesti aiheuttaa masentuneessa ihmisessä. Elokuvan voima on nimenomaan ristiriidassa sen oletetun selitettävyyden ja vallitsevan kaoottisuuden välillä. Se on erittäin traaginen ja surullinen elokuva, koska se näyttää pohjattoman pahan olon vaikutukset. On hienoa että tämä elokuva on tehty, mutta kuitenkin uskon että mikäli von Trieriltä kysytään, hän toivoisi ettei hänen olisi tarvinnut elää läpi niitä tuntemuksia, joiden päätepiste on Antichrist. En myöskään suosittelisi Antichristia parisuhteessa eläville oppimateriaaliksi, ellei sitten aloita suhdetta depressiivisen henkilön kanssa.



Toinen varsin mainio masennusta ja kaaosta käsittelevä elokuva on Philip Ridleyn Heartless.

341.

Kathryn Bigelow: Strange Days (1995)

Synkähkö vilkaisu tulevaisuuteen, tosin elokuvan tapahtuma-aika on hiukan typerästi sijoitettu vuoteen 1999. Vuosituhannen vaihdos tuntui vuonna 1995 varmasti mahtavalta, mutta näin erilainen ja arjen tekniikaltaan edistynyt leffa olisi pitänyt sijoittaa ainakin pari vuosikymmentä eteenpäin. Olkoonkin vaikka milleniumin vaihtuminen sopii hyvin juoneen. James Cameron on tarinan toinen käsikirjoittaja ja vaikka leffa floppasi aikoinaan pahasti on se ehdottomasti näkemisen arvoinen kokemus.



Ralph Fiennes oli ysärin puolivälissä vielä suhteellisen tuore kasvo, vaikka Schindler's List olikin jo takana. Samoin nuori Juliette Lewis hehkui jo täyttä häkää ja tässä elokuvassa tuleva ura musiikin alkoi kaiketi jo välkkyä silmissä, sen verran tuhteja musiikkinumeroita Lewis pääsee vetämään. Muista rooleista löytyy vielä Tom Sizemoren, Michael Wincottin ja Vincent D'Onofrion kaltaisia nimiä, joten laatukriteerit ovat suhteellisen taattuja. Sitä paitsi jokin sotilaiden ja poliisivoimien terrorisoimassa Los Angelesissa on vain niin coolia.



342. Joseph L. Mankiewicz: Somewhere in the Night (1946)

2 miljoonan dollarin tarinasta Film Noir ‑ketjussa.



343. Simon Hunter: Mutant Chronicles (2008)

Persoonallinen genresoppa ja sci-fi leffa jossa tulevaisuuden maapallo on jaettu neljän firman kesken (Cyberpunk, anybody?). Nämä imperiumit käyvät loputtoman tuntuista sotaa, jotta osakkaiden sijoitukset voisivat nousta piirun verran. Valtavien armeijoiden sotilaat ovat torneista katsottuna yhtä kasvotonta massaa, jonka arki muistuttaa ensimmäisen maailmansodan mutahelvettiä hyökkäystyyleineen kaikkineen.



Kesken verihurmeen maan alta paljastuu muinainen pahuus ja ennen kuin kukaan ehtii tajuta mitä on oikein tapahtunut, pistävät loputtomat mutanttiarmeijat ihmiskunnan polvilleen. Melkoisesta efektivyörytystä jonka seassa on toki hienoa näyttelyä, mutta joka tahtoo hiukan hukkua omaan massiivisuuteensa ja wagneriaaniseen nostatteluun. Pinnat Ron Perlmanille joka saa kiskottua kunnioitettavan paljon irti lähes pystyyn kirjoitetusta roolihahmostaan. Ei tällä Hugoja tai Saturneja kahmita, mutta viihtyy tämän seurassa sentään.



344. Jesus Franco: The Castle of Fu Manchu (1969)

Christopher Leen viimeisestä Fu Manchu ‑elokuvasta Francon omassa ketjussa.



345. Jacques Tati: Trafic (1971)

Ranskalaisesta liikennekulttuurista avautumista ohjaajan omassa ketjussa.

106.

8½ (1963) ****

Eihän tämä nyt ihan viiden tähden arvoisest vielä iskenyt mutta kyllä 8½ hyvin palkitsee kuitenkin loppupuolella ja luulenpa että arvosana voisi hieman parantua toisella katselukerralla. Visuaalisesti Fellini tekee jälleen kerran tarkkaa ja hienoa työtä, myös elokuvan hahmokatras on varsin mieleenpainuva. Monissa kohtauksissa on mukana sitä hienoa tunnelmaa jota ei aina voi sanoiksikaan pukea, mutta toisaalta tällä kertaa mukaan mahtui myös sellaisia kohtauksia joista en yksinkertaisesti saanut vielä otetta ja se jätti katselukokemuksen vähän rikkonaiseksi. Ehkä tuo korjautuu seuraavilla katselukerroilla, uskon vahvasti näin.



107. Harley Davidson and the Marlboro Man (1991) **½

Aikalailla peruskamaa höystettynä prätkäfiilistelyillä ja hyvällä soundtrackilla. Don Johnson ja Mickey Rourke ovat kyllä ihan hyviä päärooleissaan ja onelinerit lentää tasaisen varmasti ilmoille, mutta eipä heidänkään suoritukset paljoa auta kun juoni on olematon (mitä vähän pelkäsinkin). Toki elokuvan rento fiilis on ajoittain hyvä lisä (se avauskohtaus on kyllä mainio!) mutta kun mukaan tungetaan stereotyyppinen action-leffan juonikuvio niin se latistaa menoa. Daniel Baldwin pallinaamailee suht ärsyttävästi pahiksen roolissa ja muutenkin tämän leffan pahikset vaikuttivat nahka-asuissaan vähän koomisilta.



108. Night of the Comet (1984) ***½

Mukavalla kasaritunnelmalla höystetty kauhukomedia. Night of the Cometin soundtrack toimii kauttaaltaan hienosti, tarttuvat kasaribiisit toimivat hyvin monen kohtauksen taustalla. Punertava visuaalinen ilme luo aika mainiosti post-apokalyptista tunnelmaa ja muutamat kaupunkikohtaukset ilman mitään autoliikennettä oli saatu kuvattua ihan näppärästi pienellä budjetilla. Juonellisesti tämä ei toki ole maailmaa mullistava mutta kyllähän tämän katsoo kerran jos toisenkin ihan hyvillä fiiliksillä.



109. Dead Bang (1989) **½

Ei loppujen lopuksi mikään kovin erikoinen action-leffa Frankenheimerilta. Don Johnson tuo karismallaan toki pientä eloa muutamiin kohtauksiin jotka toimivat ihan hyvin huumorilla höystettynä. Toisaalta itse juoni ei tarjoa oikein minkäänlaisia yllätyksiä ja se jättää vähän keskinkertaisen fiiliksen tästä leffasta. Eli kokonaisuutena Dead Bang jää ikävästi keskiverto kyttäleffan tasolle. Lisämaininta vielä Gary Changin soundtrackille joka ei mielestäni toiminut oikein missään vaiheessa kunnolla, vaikka yleensä kasarisoundtrackeista pidänkin.

Hal Needham :

Stroker Ace (1983) **

Voi kun on Reynoldsin Burt eksynyt onnettomaan elokuvaan. Carsploitationia ja junttikomediaa yhdistelevä Stroker Ace tarjoaa pölmistyttävän heikon käsikirjoituksen eikä Reynoldsin velmuilukaan tätä elokuvaa pelasta. Onneksi sentään Loni Anderson on mukana.



Bryan Forbes : The Naked Face (1984) ***

Roger Moore psykiatrina, joka lainaa takkiaan eräälle potilaistaan joka löydetään vähän myöhemmin kaupungilta puukotettuna. Heti perään alkaa lisää ihmisiä kuolla psykiatrin lähipiiristä ja juttua alkaa selvittämään Rod Steiger / Elliott Gould poliisipari, joista Steigerin esittämällä vanhemmalla poliisilla on jäänyt asioita pahasti hampaankoloon psykiatrin annettua aikaisemmin tuomiota alentavan lausunnon erään poliisin tappaneelle miehelle. Samalla tämä vanhempi poliisi yrittää kammeta syytä murhista psykiatrin niskoille. Odotuksiani parempi elokuva jossa etenkin loppu nostaa näin jälkikäteen muisteltuna pointseja. Ehkä jotain lisää olisi kaivannut ohjauksen puolelle. Hyvä casting kuitenkin käytössä ja käsikirjoituskin on varsin ok ja ei sieltä arvattavimmasta päästä. Julkaistu Suomessa Future Filmin toimesta dvd:llä. Ei taida tosin tämä kiekko pyöriä ihan yleisimpien joukossa, joten jos bongaa jostain niin napatkaa talteen.

55- Brooks:

As Good as It Gets (Elämä on ihanaa) (TV), Ihan perushauska kiltti aikansa menestyskomedia jonka suurin valtti on Jack Nicholsonin äärimmäisyyksiin tulkitsema jäärä Melvin. Itse asiassa juuri Melvinin hahmo on "liikaa" leffan plassuun perusvireeseen eikä kokonaisuus toimi uskottavalla saati sitten milään mahdollisella metatasolla. Ongelmaa alleviivaa vielä aikakaudelle tyypillinen innoton kuvailmaisu. Parin hyvän tilanteen ja lohkaisun takia tämän jaksaa katsoa, mutta kovin nopeasti tuntuu vanhentuneen. **



56- Karu: Tukkipojan Morsian (TV), Harvoin nähtyä varhaista kotimaista äänielokuvaa valitettavan nuorena poismenneen mestari Karun lapasesta. Teknisesti alkeellinen mykän ja äänielokuvan ristisiitos on tarinaltaan ennakoitavaa huttua ja ymmärrettävän koomisesti ylitulkittu mutta Karulla oli kuitenkin jotain mitä harvalla suomalaisella ohjaajalla ennen tai jälkeen: oma vahva tyyli. Tukkipojan morsiamessa on kesän hajua ja tuntua, ja Karulla on maalaiskomiikka tiukasti hallussa. Harmi, että taistelu tekniikan tuulimyllyjä vastaan varastaa liikaa huomiota tällä kertaa. ***



57- Schlöndorff & von Trotta: Die verlorene Ehre der Katharina Blum (TV), Böllin alkuteos kuuluu kaikkien aikojen suosikkeihini mikä varmaan osaltaan on siirtänyt tämän katselua aina tulevaisuuteen. Eikä leffa ilahduttavassa särmikkyydessänkään silti millään kirjalle vertoja vedä. Mutta ei se silti huono ole. Tai edes keskinkertainen. Sinänsä simppeliin asetelmaan tulee hyvää imua Angela Winklerin nimisuorituksesta joka on enigmaattinen aina loppuun saakka. Dokumentaarinen kuvaus ihmisten ilmoilla antaa karua taustaa sinänsä fantastiselle tarinalle jossa Mario Adorfin sangen "Shakespearelainen" mylvintä toimii kontrastina. Kunnianhimoinen filmatisointi. ****



58- Forman: Konkurs (Koelaulu) (DVD), Milos Formanin (ja Ivan Passerin) esikoinen on huono elokuva. Se on mitätön dramatisoitu (?) dokumentti joka ei aukea millään tasolla kuvattua skeneä tuntemattomalle. Jokaisen pitää toki jostain aloittaa ja uuden aallon aikaan moni köntsäkin pääsi esille ilman suurempaa meriittiä erilaisuuttaan, mutta ei tämän kanssa kannata aikaa kyllä hukata. *



59- Dreyer: Blade af satans bog (Lehtiä paholaisen kirjasta) (DVD), Dreyerin kunnianhimoinen "Suvaitsemattomuus"- genren leffa on upeasti kuvattu ja älyllisesti (no OK, ehkä enemmän eettisesti) haastava portmanteau- elokuva joka jättää lopussa hieman ristiriitaiset fiilikset: yhtäältä sen kuvallinen loistokkuus (kuvaus ja valaistus on aivan huikeaa kauttaaltaan ja se sisältää muutamia totaalisen henkeäsalpaavia leikkauksia) vakuuttaa, mutta episodirakenteen takia itse tarinoissa hahmot tuppaavat jäämään kehitykseltään aika ohuiksi etenkin kun ovat maalatut suuria historiallisia tapahtumia vasten. Eli tätä katsoo ns. "haavi auki" mutta ulkokohtaisesti koska kenenkään kohtalot eivät sinänsä vetoa tunteisiin. Viimeinen, tekoaikaan sijoittuva episodi kuvaa saatanaa venäläisenä punaisena munkkina Suomen sisällissodan melskeissä (jossa pahis Rautamiemi (sic) himoitsee naapurin Siriä (sic). Hupaisaa... ****

346.

Mika Kaurismäki: Jackpot 2 (1982)

Hiukan kummallinen lyhäri joka tulee ei-mistään ja menee ei-mihinkään. Martti Syrjä oli melkoinen kumijalka ja veijari nuorempana, ja onhan flipperi yksi siisteimmistä esineistä mitä länsimainen kulttuurimme on pystynyt tuottamaan. Sitä sitten pelataan kun kaikki muu on mennyt vessasta alas.



347. Mika Kaurismäki: Helsinki Napoli All Night Long (1987)

Hauska ja värikäs elokuva, joka kertoo Länsi-Berliiniin päätyneestä suomalaisesta taksikuskista, tämän värikkäästä perheestä sekä joukosta gangstereita. Osa roistoista on enemmän vanhan koulukunnan porukkaa kuin toiset, mutta rikos ei tahdo siitä huolimatta kannattaa – tai ainakin sillä on vaikea lyödä leiville.



Tarina on rakennettu ovelasti ja vauhtiin päästyään elokuva puskeekin eteenpäin voimalla. Taksikohtaus on edelleen aivan uskomaton, enkä muistanut että Alex oli aivan näin kova heppu ahdistettuna. Hauskoja sivurooleja riittää myös mm. Wim Wendersille, komeatukkaiselle Jim Jarmuschille sekä Samuel Fullerille. Pinnat nappaa kotiin myös veteraani Eddie Constantine, joka pelkästään istumalla auton kyydissä ja viskomalla muutaman kuivakan repliikin tekee osansa.



348. Freddie Francis: Paranoiac (1963)

Tästä trilleri-helmestä Hammerin ketjussa.



349. Marc Caro & Jean-Pierre Jeunet: Delicatessen (1991)

Nälkä pistää ihmiset, jopa ne kaikkein sitkeimmät siivut, tekemään mitä vain, jopa rikkomaan sen ensimmäisen tabun... Ranskalaiskaksikon komediallinen tutkielma on musta kuin yö, mutta samalla niin ihanan hersyvän hauska. Juoni on täynnänsä hauskoja pikku oivalluksia ja yksityiskohtia, eikä postapokalyptinen Pariisi taustana ainakaan huononna tilannetta. Ruosteen sävyjä toistava värimaailma on upea.



350. William Crain: Blacula (1972)

Tästä muotovaliosta 60- ja 70-lukujen vampyyrielokuvat ‑ketjussa.



351. Adam Green: Hatchet (2006)

Joukko enemmän ja vähemmän juntteja tai muuten vaan poikkeuksellisen epäkiinnostavia tyyppejä lähtee turistimatkalle syvän etelän rämeiden keskelle. Kauniisti sanottuna värikkään joukon jäsenistä ja näiden kohtaloista ei voisi juuri vähempää välittää, etenkin kun kaikki kommunikoivat keskenään lähinnä huutamalla. Yksinkertaisin logiikkakin tuntuu jättäneen jokaisen retkelle mukaan tulleen ja kun verinen harvennus käynnistyy on riemu ylimmillään, sillä näin saadaan ainakin muutama moottoriturpa hiljaiseksi.



Mukaan kuvaan kuuluu omaa kustaan juovia rämehulluja, sekä tietysti tissejä, joita nähdään etenkin alkupuolella tasaisin väliajoin – onhan ne katsojat pidettävä jollain tavoin hereillä. Leffa yrittää olla musta komedia ja satiiri genren aiemmista elokuvista, mutta näitäkään kortteja ei ymmärretä pelata loppuun saakka. Lahtauskohtaukset ovat sentään täynnä kunnon gorea ja sakkia harvennetaan hyvin eri tavoin, täytyyhän genren oppeja muistaa kunnioittaa. Samassa hengessä tehosteet ovat paikoin aika kökköjä, etenkin kun on aika irrotella raajoja ja päitä. Tavallaan huvittava ja hetkittäin jopa hauska, mutta pääosin täysin turha puolitoista tuntinen.



352. Christopher Nolan: Inception (2010)

Hieno elokuva joka näyttää tarjoavan jokaisella katselukerralla jotain pientä uutta. Asia johon hyvin, hyvin harva elokuva pystyy.

067. Volker Schlönforff & Margarethe von Trotta:

Die verlorene Ehre der Katharina Blum – Katharina Blumin menetetty maine (1975) 7/10

Jopa absurdeihin mittasuhteisiin yltävä elokuva, jossa rakkautta tavoitteleva nainen joutuu poliisin ja skandaaleita rakastavan ja korppikotkamaisen lehdistön pyöriteltäväksi. Hyvä ja inhimillinen päärooli, joka jättää elokuvan kriittisen ja poliittisen paatoksen toissijaiseen rooliin.



068. David Cronenberg: Videodrome (1983) 10/10

Uniikki, Cronenberg-ketjussa tunnelmia.



069. Raja Gosnell: Never Been Kissed – Pakko olla in (1999) ?/10

Huhu, äärimmäistä eksploitaatiota: romsploitaation kovimpia saavutuksia, jonka katsominen loppuun asti haastaa ja koettelee. Vaikea sanoa kenelle Never Been Kissediä voi suositella, mutta hienoa että tällaistakin tehdään. Kertoo paljon ihmisestä, ja erityisesti heistä, jotka lopettavat katsomisen kesken sisällöstä loukkaantuneina.



070. Thomas Balmès: Bébé(s) – Vauvat (2010) 6/10

Dokumentti seuraa neljän erilaisista kulttuureista ponnistavan vauvan elämää syntymästä ensimmäiseen syntymäpäivään. Japani ja USA urbaaneja, Mongolia ja joku Afrikan maa ruraaleja. Dokumentissa ei ole narratointia, eikä aikuisille anneta sen kummempaa roolia. Elokuvalla ei ole myöskään sanottavaa tai pointtia; kyse on lähinnä sinällään kiehtovista, hauskoista, paljon kertovista tuokiokuvista, mutta jotka alkavat tunnin jälkeen puuduttaa hieman.



Se on sanottava, etten ole koskaan ennen nähnyt afrikkalaista lasta esitettävän näin inhimillisen arkisessa valossa ilman pyrkimystä viestittää jotain "lasta suurempaa" kuvilla. Yleensä heidät näkee vain surullisen ikonisissa uutiskuvissa, jotka viestivät nälkää ja hätää.



071. Joshua Logan: Bus Stop – Bussipysäkki (1956) 4/10

Aika hirveetä. Monroen innokas kosija on varmasti rasittavimpia elokuvahahmoja kautta historian; äijä kertoo läpi koko elokuvan kaiken sanottavansa maanisesti huutaen.

Elokuvissa tuli käytyä vain kerran..

Cronenberg: A Dangerous Method (2011)



Päällimäinen fiilis oli että tämä loppui kesken, eli elokuvallinen kaari ei tainnut olla ihan kohdillaan. Näyttelijävetoinen leffa, mutta samaistuminen henkilöhahmoihin jäi kliiniseksi ja kylmäksi. Tämä oli ilmeisesti Cronenbergin tiedossa ja ottaen huomioon kaikkien hahmojen psykologitaustan se olikin odotettavissa. Kohokohtana ehdottomasti jälleen Viggo Mortensen, jonka kyky kadota hahmonsa sisään vaikuttaa aina vaan. Nyt oli tosin mukana maskeeraustakin. Vincent Cassell näytteli niljaketta, taas. Alan jo uskoa että mies näyttelee vain itseään. Keira Knightley yllätti myös siinä mielessä positiivisesti että katselu ei vituttanut, kuten ennakkoon odotin. Ei kuitenkaan mitään asiaa omien Cronenberg-lempparien listalle.



Kotona sitten enempi..



Cronenberg: M. Butterfly (1993)



Tästä pitää avautua ihan herran omassa ketjussa.



Allen: Melinda & Melinda (2004)



Oikein mukava idealeikki Allenilta, taisi olla jopa nautittavin näkemäni herran leffa (katsottuna niitä onkin huimaavat neljä tai viisi, hahhah). Eli sama ihmissuhdetarina kerrotaan lomittain vuoroin tragediana ja komediana. Allen osoittelee ihan onnistuneesti molempien genrejen kliseitä ja sudenkuoppia ja sai ainakin itseni tajuamaan miksi mm. inhorealististen tragedioiden katsominen alkaa usein vituttaa ja väsyttää – tuntuu että kaikki positiiviset juonenkäänteet esitellään vain jotta ne voitaisiin pistää vasaran alle myöhemmin. Väkisinkin tätä katsoessa mietti myös itse kumpi kerronta miellyttää enemmän. Tai miellyttääkö kumpikaan; toisaaltahan elokuvat ovat aina tunteiden ja kokemusten paisuttelua



Lindblom: Solstorm (2007)



Murhamysteeri kiirunalaisessa uskonlahkossa. Siinä mielessä tyypillinen skandidekkari että mikään ei oikein yllättänyt saati saanut hihkumaan, mutta huikaiseva maisemakuvaus ja ihanainen Izabella Scorupco auttoivat katsomaan loppuun. Niin, vilahtihan siellä Reinin Anttikin täysin tyhjänpäiväisessä roolissa.



Schlesinger: Midnight Cowboy (1969)



Eli maalaistollon kulttuurishokki homoeroottisesti virittyneillä kaverikuvioilla. Odotin tästä paljon traagisempaa kurjistelua, mutta Schlesingerin ohjauksen ansiosta leffa oli paikoin jopa hauska; muutamat kekseliäästi ideoidut osiot jäivät mieleen, kuten Hoffmanin aurinkorantahaaveilut ja loppupuolen Warhol-bileet. Näyttelijätyön ansiosta leffa nousee yhtälailla voiton puolelle. Voight on Joe Buckina juuri niin puulla päähän lyödyn pullasorsan näköinen ja oloinen että ei yllätä kun hommat menevät penkin alle. Huonomman näyttelijän tulkitsemana Ratson hahmo olisi myös varmasti jäänyt yksiulotteisemmaksi, mutta Hoffman saa rooliinsa jopa herkkyyttä.



Gans: Le Pacte Des Loups (2001)



Ajan hammas oli nakertanut enemmän kuin uskoin; vuosikymmen sitten tämä tuntui erittäin hyvältä, mutta nyt yleinen höperyys meinasi käydä ylitsevuotavaksi. Toisaalta, eihän tätä nyt vakavasti pidä ottaakaan: 1700-luvun puolivälin Ranskassa karatetaitoinen irokeesi-inkkari mättää paikallisia manneja turpaan kuin Xenassa ja Gans tuputtaa slowmo:ta siinä määrin että alkaa tulla DTV-Seagal-flashbackejä. Okei, se CGI-mörkö näytti helvetin huonolta ja pituutta on ihan liikaa. Ranskaa puhuva Monica Bellucci nyt on toki plussaa ja päähenkilön muodonmuutos lopussa joksikin Manowar-Ramboksi suhteellisen huimaava.



Tykwer: Perfume: The Story of a Murderer (2006)



Oikein hyvä. Tylympi, hauskempi ja viihdyttävämpi kuin odotin. Hassua että asioiden haistelusta voi tehdä näinkin kiintoisan ja huuruisen leffan.

Uwe Boll :

Blubberella (2011) *

Ensimmäinen koskaan näkemäni Uwe Boll-elokuva. Miehen maine oli toki tiedossa mutta siltikin rima onnistettuun alittamaan. Blubberella on natsi- ja fatsploitaatioelokuva jossa pääosassa on rehevä nainen joka on samalla vampyyri ja natsientappaja. Vastarintaliike saa apua Blubberellalta taistelussa natseja vastaan jotka ovat alkaneet tehdä ihmiskokeita vampyyreilla ja kehissä häärii myös Bollin itsensä esittämä Hitler. Elokuva on tänä vuonna katsomistani huonoin ja Bollin ohjaus on kuin viikon vanha tiskirätti päin naamaa. Mitään kunnon eksploitaatiota, viihdettä tai väkivaltaa on turha odottaa. Suurin osa ajasta kuluu katsemalla pöljien hahmojen lätinää ja toinen toistaan huonompia läskivitsejä.



James Gunn : Super (2010) ***

Taas yksi elokuva genressä "tavikset ryhtyvät supersankareiksi". Nörtti mies menettää kauniin tyttöystävänsä huumekauppaa ja paritusta tehtailevan lipevän gangsterin kynsiin (roolissa Kevin Bacon). Nörtti masentuu, mutta saa uskonnollisen herätyksen ensin televisiosta näkemänsä kristillisen supersankarisarjan ja myöhemmin paljon kovemman kokemuksen ryydittämänä. Vigilantetouhuilu saa tietysti ennen pitkää median huomion ja myöhemmin nörttimies saa apulaisekseen Ellen Pagen esittämän toisen nörtin, joka saa koviakin kiksejä supersankarina olemisesta.



Superin dvd:n etukannessa kehutaan että parempi kuin Kick-ass mikä se ei aivan pidä paikkaansa, mutta Super on silti varsin mainio tapaus. Sitä vaivaa kuitenkin kaksi seikkaa.Ensinnäkin se on epätasainen. Ensimmäinen puolisko ei toimi läheskään niin hyvin kuin toinen puolisko ja toisekseen elokuvan pääosan mies on enemmän ärsyttävä nörtti kuin symppisnörtti johon voisi samaistua. Näinpä etenkin elokuvan alkupuolella hahmon rasittavuus kääntyy häntä itseään vastaan ja alkaa tuntumaan siltä, että ehkä hänen naisensa teki sittenkin paremman valinnan lähtiessään toisen miehen kelkkaan. Super kuitenkin paranee elokuvana heti kun messiin astuu Ellen Page joka on jälleen kerran mainio roolissaan.Elokuvalle plussaa myös siitä, että se ei sorru kaikista tyypillisimpiin main-stream-elokuvan ratkaisuihin ja meno on vielä verisempää kuin Kick-assissa. Jos alkupuolisko olisi toiminut paremmin, olisi lisätähti tullut välittömästi.

110.

The Day the Earth Stood Still (1951) ****

Hyvin toimii vielä tänäkin päivänä tämä sci-fi ‑genren alkutaipaleen klassikko. Erikoistehosteet ovat 50-luvun standardeilla mitattuna ihan näppärästi tehtyjä eikä ohjaaja Robert Wise mennyt liiallisuuksiin erikoistehosteita käyttäessä. The Day the Earth Stood Still omaa kuitenkin hienon yhteiskuntaamme kritisoivan sanoman ja siksi elokuva ei ole vanhentunut paljoakaan vuodesta 1951. Viimeinen kohtaus paketoi elokuvan idean mallikkaasti ja Michael Rennie hoitaa pääroolissaan hommansa hyvin.



111. The Big Lebowski (1998) ****½

Kyllä The Big Lebowski on ansaitusti 90-luvun komedialeffojen aatelia. Coenin veljeksillä on rento meininki päällä ja se näkyy lähes joka kohtauksessa. Näyttelijäkaarti on nimekäs ja etenkin John Goodmanin roolista tykkäsin alusta loppuun saakka. Sivurooleista täytyy antaa kunniamaininta John Turturrolle joka on aivan loistava Jesus Quintanan roolissa, taisinkin nauraa jokaiselle hänen kohtaukselleen ääneen. Lisäksi dialogi soljuu eteenpäin kuin rasvattu ja soundtrack on tyylikäs kuten Coenin leffoissa yleensä tuppaa olemaan. Visuaalisesti ollaan myös hyvällä tasolla, mikä ei myöskään tule yllätyksenä. Hyvän soundtrackin takia tässä joutuukin kaivamaan Creedence Clearwater Revival ‑levyt hyllystä ja laittamaan ne kuunteluun.



112. King Of New York (1990) ***½

Juoni jättää kyllä tämän leffan kohdalla hieman toivomisen varaan mutta muuten King of New York toimii ihan hyvin. Christopher Walken dominoi lähes jokaista kohtausta missä hän on mukana ja Laurence Fishburne vetää kaupan päälle yllättävän viihdyttävän roolisuorituksen josta pidin myös. David Caruso ei onnistu olemaan uskottava kytän roolissa mutta onhan miehen rimpuilua silti hauska katsoa. Abel Ferraran ohjaus on pääosin mallikasta, sateinen ja pimeä New York luo hyvän ominaistunnelman tälle leffalle. Jos se juoni vain toimisi paremmin niin tämä voisi olla yli neljänkin tähden pätkä, mutta onhan tämäkin silti jotain.

89.

Devil's Rejects

Edelleen 2000-luvun hienoin blaze of glory.



90. Tuhon signaali

Varsin näppärä (ja graafinen) yhden idean kauhukomedia. Rakenteellinen kikkailu on turhaa, mutta toisaalta eihän tässä tarinaa ilman rakenteellista kikkailua olisi nimeksikään.



91. The Expendables

Oli tässä hetkensä, lähinnä Stathamin ansiosta, joka taitaa olla about ainoa näistä uusista toimintazangareista jonka touhuja jaksaa tsekata kiinnostuneena ja jopa innostuneena. Mutta tämä elokuva oli yleisesti ottaen aika yhdentekevää huttua. Willis-Arnold-Syltty ‑kohtaus oli jopa vaivaannuttavan huono. Loppu-kätinät olivat ihan ok.



R&A-setti so far:



92. Whores' Glory

Globalisaatio-trilogian päätösosassa tarkkaillaan ammateista vanhinta. Parhaat paukut käytetään kuitenkin ekassa episodissa, viimeinen on lähes turha.



93. Killer Joe

Vanhalta herralta mallikas ja ihanan perinnetietoinen nykynoir. Vinksahtanut tarina voisi olla peräisin Jim Thompsonin kynästä ja kekseliään tyylittelevä mise en scène kruunaa tunnelman. Plus 90-luvun ykkös noirneito Gina Gershon trailerparkin kuningattarena.



94. Take This Waltz

"Rakkaus, meidät repii, repii riekaleiksi," lauloi Juliet Jonesin Sydän 25-vuotta sitten. Tää on just sitä. Hieno, hieno romanttinen draamakomedia. Festareiden parhaita elokuvia.



95. Me Too

Balabanovin allegorinen tie-elokuva vaikuttaa välityöltä. Kaikki tutut Balabanov-ainekset ovat kyllä koossa, mutta laimeampina.



96. Headshot

Parhaimmillaan tunnelmallinen tarina palkkatappajasta sotkeutuu toisinaan aikatasoilla konstailevaan rakenteeseensa.



97. Black's Game

Huumerikollisen nousu ja tuho, noin miljoona kertaa kerrottu tarina. Erittäin viihdyttävä ja oikealla tavalla gangsterielämäntapaa glorifioiva rikoselokuva.



98. City State

Toinen islantilainen rikospätkä on astetta monisyisempi ja loppupeleissä jää enemmän jälkikäteen mietityttämään. Festareiden kohokohtia. Väkivalta sattuu.



99. Beast

Boen tunnelmallinen psykologinen trilleri jättää enemmän kysymyksiä auki, kuin tarjoaa vastauksia. Ja hyvä niin.



100. Himizu

Sono tekee pitkiä ja epätasaisia elokuvia, niin nytkin. Himizukin on kuin kaksi elokuvaa: ensiksi mustalla huumorilla ladattu outo katsaus tsunami-traumaan ja noin puolen välin jälkeen pitkäveteinen pseudofilosofinen ja jankkaava artsuversio ilman huumoria samasta aiheesta.



101. Tabloid

Morrisin humoristinen dokkari on ohjaajaa takuulla viihdyttävimmillään, mutta painavuudessa se ei kuitenkaan nouse herran parhaiden töiden tasolle. Ironista kyllä, totuuden subjektiivisuutta käsittelevä elokuva on itsessään hyvä esimerkki manipuloinnin helppoudesta – ja totuuden subjektiivisuudesta.

353.

Krzysztof Kieslowski: Dekalog, dziesiec (1989)

Kymmenes käsky kuuluu: "Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa, äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu." Kieslowski luo viimeisestä käskystä tarinan, jossa kuolleen isän suunnattoman arvokas postimerkkikokoelma sotkee elämiä. Omistamisen ja keräämisen tarve saavat nopeasti koukkuunsa ja näin alkaa matka kohti ihmissielun pimeää puolta.



354. Joe Alves: Jaws 3-D (1983)

Kolmas suuren valkoisen seikkailu on sarjan heikoin lenkki, siitä ei liene pienintäkään epäselvyyttä. 3D tehosteet näyttävät avuttoman vanhanaikaisilta ja mitä itse juoneen tulee niin, auh – se on kivuliaan typerä. Suureen meritutkimuskeskukseen/viihdepuistoon eksyvä hai popsii sakkia poskeensa vasemmalta ja oikealta. Kun kaikki viimein tajuavat mistä on kyse ottaa tarina melkoisia äly(ttömyyde)n kolmiloikkia vasemmalle ja oikealla. Ei ihan niin paska kuin muistin, mutta hemmetin surkea kuitenkin.



355. Richard Fleischer: Soylent Green (1973)

Ensiluokkaista dystopia sci-fiä 70-luvulta, pääsosassa Charlton Heston ja mukana on vahva yhteiskunnallinen teema. Elokuvan suuri salaisuus on tietysti melkoinen, mutta elokuva toimii hyvin myös muilla tasoilla ja tahoilla. Ylikansoitettu, ylikuuma ja ylikorruptoitunut maa on valmis kuolemaan ja tuhon airuet ovat kylmemmät kuin kuvitella saattaa. Upea ja erittäin rohkeasti kantaa ottava elokuva, joka vain kerää voimaa sitä mukaa kun asiat menevät entistä huonommin.



356. Spike Jonze: Adaptation. (2002)

Vaikea tätä on sanoa ääneen, mutta Nicolas Cage vetää kaksoisroolinsa läpi hienosti. Hieno elokuva jota kuluneet kymmenen vuotta eivät ole muuta kuin parantaneet.



357. Andrey Tarkovski: Solaris (1972)

Mitä vanhemmaksi elää sitä paremmin tähän Tarkovskin tulkintaan näemmä pääsee sisälle. Aseman klaustrofobinen tunnelma on jo sellaisenaan voimakas, mutta Eduard Artemievin musiikki on se viimeinen tekijä joka saa seinät puristumaan Kelvinin päälle. Tarina rakkaudesta, ymmärtämisestä, muistoista ja unohtamisesta on hieno ja monitasoinen, sekä Tarkovskin käsissä myös erittäin venäläinen. Sivuosissaan Tohtorit Snaut ja Sartorius ovat melkoinen parivaljakko ja tietysti itse planeetta on tärkeä. Olkoonkin että tehosteet ovat aika heppoiset.

Hyvin pitkältä ajalta, osa 1

135. The Human Centipede 2 ***1/2

Kova kehitysaskel hieman amatöörimäisen ykkösosan jälkeen. Pääpsykopaatin ankean arjen kuvailu ei sisältänyt mitään uusia oivalluksia, mutta oli silti toimivaa settiä, ja puolen tunnin loppuhuipennus palkitsi odotukset kaikessa kipeydessään. Kirurgisten toimenpiteiden epäuskottavuudesta pientä miinusta.



136. Young Frankenstein **1/2

Tätä pidetään yleisesti komediaklassikkona, ja sellaiseksi leffan itsekin muistelin. Mutta mitäköhän on tapahtunut, kun nyt ei iskenytkään yhtään samalla lailla kun joskus aikanaan. Moni gagi tuntui vain kömpelöltä puujalkahuumorilta. Höh.



137. Aarrevuoren ryöstäjät *

Ankea Indiana Jones ‑kopio. Hieman kyllä yllätti, kun yhdessä kohtauksessa näkyivät paljaat tissit, vaikka elokuva on jenkkiläinen 80-luvun tv-tuotanto.



138. Runaway **

Katsottava mutta melko kliseinen ja ei-jännittävä scifi-jännäri.



139. WAZ **

Jotenkuten toimiva synkeä ja angstinen gornoilu. Tässä taas yllätti muutama sivurooleista löytynyt naama (mm. Tom Hardy ennen kuuluisaksi tulemistaan, Paul "Dennis Pennis" Kaye ja Sally "Happy Go Lucky" Hawkins – viimeksi mainittu narkkarihuoran roolissa...). Elokuva onkin brittiläinen, vaikka sijoittuu New Yorkiin.



140. Metalstorm *1/2

Huono kasari-videoscifiseikkailu.



141. Aurora: Operation Intercept *

Onneton kaapelitv-teknotrilleri. Vain vähän toimintaa ja sekin vähä köyhää.



142. Love Exposure ***

Neljä tuntia sujui kohtalaisen kivuttomasti, vaikka olisi saman tarinan voinut kertoa ihan normaalimitassakin. Sama vika vaivasi myös Sonon Cold Fishiä. Tarinakaan ei herättänyt mitään WOW-fiiliksiä. Ihan jees kuitenkin.



143. Things (1989) ****

Todella vaikea antaa pisteitä. Kyseessä on siis videolle kuvattu amatöörien halpiskauhu, johon on – luultavasti vahingossa – tarttunut ainutlaatuisen outo tunnelma. Aivan kuin katsoisi jossain toisessa ulottuvuudessa purkitettua kotivideomateriaalia. Kuumottava muttei silti ahdistava, tahatonta huumoriakin kun on mukana reippaasti. Etenkin hillitön dubattu ääniraita jaksaa naurattaa ääneen uudelleen ja uudelleen.



144. Agoniya **

Elem Klimovin Rasputin-kuvaus oli kohtalainen pettymys. Erityisesti tökkii alkupuoli, jossa on käytetty runsaasti kertojanäänellä höystettyä dokumenttimatskua – kokonaisuus muistuttaa lähinnä sosialistista opetuselokuvaa. Muutenkin leffassa keskitytään turhan paljon korostamaan sitä, miten läpimätä ja korruptoitunut Venäjän tsaarinaikainen johto oli. Tästäkin huolimatta neuvostosensorit katsoivat parhaaksi hyllyttää elokuvan vuosikausiksi...



145. Cannibal Campout *

The Basement ‑boksin purkua ja taso pysyy edelleen tukevasti pohjamudissa. Tälle tekeleelle on kai muodostunut pieni kulttiasemakin. Sellaista elokuva ei kuitenkaan ole millään muotoa ansainnut. Metsässä haahuilua, kökköä huumoria, gorea ja analogista videokuvaa.

84.

Feast III: Happy Ending (dvd) **½ Aika pitkälti sitä samaa kuin kakkonen, tosin tahallisen huumorin osuutta on ehkä vielä nostettu. Jostain syystä koko trilogiassa oli suuria ongelmia saada hämärissä kohtauksissa mitään tolkkua tapahtumista, liekö ongelma elokuvissa vai julkaisuissa vai katseluolosuhteissa, en tiedä. Puoli tähteä pois älyttämän ärsyttävän ja pitkän strobovaloissa tapahtuvan kohtauksen vuoksi, mistä ei saanut mitään selvää ja meinasi lähinnä tulla huono olo. Kokonaisuutena trilogia on kyllä ehdottoman suositeltava vaikka taso vaihtelee elokuvien sisälläkin rajusti,



85. Funny Games U.S. (tv) ***½ Alkuperäisen katselusta on jo kymmenisen vuotta aikaa, joten tämä oli ihan hyvä tapa ”uusintakatseluun”. Ihan yhtälailla kylmäävä ja pointittomuudessaan häiritsevä kuin alkuperäinenkin, tosin ehkä tuttu uhripari muistuttaa liikaa siitä että elokuvaahan tässä katsellaan. Neljännen seinän rikkominen tapahtui niin sujuvasti, ettei se häirinnyt, mutta pikakelaus-kohtaus tuntui siitäkin syystä olevan entistä enemmän väärässä paikassa.



86. As Good as it Gets (tv) ** Tätäkin on tullut tv:stä vilkuiltua useaan otteeseen, mutta nyt vasta tuli katsottua kokonaan. Aika rasittavia ihmisiä kaikki tyynni, muutamaa hyvää/hauskaa kohtausta lukuunottamatta melko turhanpäiväistä ja väsyttävää seurattavaa. Olin kyllä väsynyt, ei siis välttämättä kovin objektiivinen mielipide.



87. The Godfather (dvd) ***** Vuosikausia hyllyssä lojunut dvd-boksi tuli viimein avattua. Edellisestä katselusta lienee yli 10 vuotta. Mitäpä tästä sanomaan? Melko täydellistä elokuvantekoa, kaikki on kohdallaan. Pahimmillaan ehkä hieman hidas, mutta tyylillisesti ja tunnelmallisesti niin täydellinen, ettei moisesta jaksa piitata.