Mitä elitistit katsovat?

Artisan ( 9.9.2008 16:34)

Shocky ( 9.9.2008 01:32)

134. Texas Chainsaw Massacre *****

Kumpi versio?

1974. Sovittakoon tästä lähtien, että mikäli vuotta ei erikseen mainita, viitataan alkuperäisteokseen... alkaa nimittäin olla jo vaikeaa tietää (tai tässä tapauksessa, muistaa) mistä kaikista leffoista on tullut yksi tai useampia remakeja. Nispelin TCM edelleen näkemättä, odotukset ****-

Wall-E 8/10

Normaalisti Disney/Pixar/etc tietokoneanimaatioita karttavana yllätyin positiivisesti. Huomattavasti parempi kuin the Incredibles.



The Limey 7/10

Kerrontapa ärsytti aluksi kovasti, mutta helpotti loppua kohden. Välillä tuntuu että Soderberghillä on liian kova yritys ja se paistaa pahasti elokuvista läpi. Terence Stampista aina yksi piste plussaa.

The X Files: I Want to Believe (X-Files: Usko koetuksella) ***

Chris Carter olisi kyllä voinut pitää tämän elokuvan ihan omassa mielikuvituksessaankin mutta kyllähän tämän jaksoi silti katsella ihan kohtuu hyvin. Scullyn juoniosuus oli täysin turha ja niitä kliseisiä parisuhdeongelmia ei tässä olisi tarvinnut pohtia, tai olisivat voineet jotain vähän omaperäisempää kehitellä senkin suhteen.



Iron Man ***

Esilämmittelyä tuleville osille. Traileri oli parempi kuin itse elokuva.



Dead Heat ***½

Mainiota kasaritoimintaa kauhulla ja komedialla höystettynä. Treat Williams ja Joe Piscopo heittävät hyvää läppää. Tarjoaa myös mukavia yllätyksiä.

Kolmas aalto 7/10

Ihan viimeinen kohtaus pudottaa pisteitä, muuten siisti leffa.



Hostel II 6/10

Eri tavalla keskinkertaiseksi jäävä kuin ykkönen.



Walk the Line 5/10

Ainakaan ei jää epäselväksi että Cashillä oli pilleriongelma.



Lonely Violent Beach 5/10

Ihan jees Olkikoirien vanavedessä tehty ylläriseksileffa.



President's Analysist 8/10

Aidosti hyvä komedia ja sopivan hallittua 60-luvun häröilyä. Coburn tuttuun tapaan erinomainen.



Dirty Pretty Things 7/10

Jännärimäinen rakenne tuli pienenä pettymyksenä, odotin draamaa, mainio leffa silti.



Exorcist Master 4/10

Huonoin näkemäni Lam Ching-Yingin leffa sitten Mr.Vampire kakkosen. Paljon hyvää huumoripotentiaalia mutta vitsit eivät vaan naurata ja toimintaa aika vähäistä.



Incubus 8/10

William Shatnerin tähdittämä Outer Limits ‑luojan esperanton kielinen laadukas art house ‑kauhu 60-luvulta. Esperanto luo arkkityyppisen myyttiseen tarinaan ajattomuuden tuntua.



Godzilla Raids Again 8/10

Mahtava aiheensa vakavasti ottava jättiläishirviöleffa. Toisen maailmansodan paino tuntuu ehkä ykkösosaakin vahvemmin.



Journey to the Center of the Earth

Leffa 2/10, parhaat 3D-hetket 7/10, yleisarvosana 4/10. Ylivoimaisesti huonoin näkemäni 3D.



Rambo 9/10

JaJa ( 9.9.2008 11:09)

David Cronenberg: Dead Ringers

Hyvä Cronenberg, mutta ei yllä lähellekään parhaita. Yotsuya taisi antaa tälle *****, en sitten tiedä miksi. ***½

Sun kannataisi ehkä keskittyä vaan niihin yllätysuniseksivideoihin.

Klaus Kinski: Kinski Paganini (tietokone) **

Kinskin mielisairaus. Aluksi totaaliselta neroudelta vaikuttava työ (hidastetusti juoksevia hevosia, jotka pääsee sitten panemaan, kiimaisia naisia viulua päin helvettiä vinguttavan Kinskin lahkeissa kiinni, kuola suussa sekoilevaa Kinskiä juoksemassa korkeakorkoisissa kengissä ja viulu kädessä ja muuta mukavaa) hajoaa omaan päämäärättömyyteensä. Ehdottomasti mielenkiintoinen teos, mutta "herzogilaiset" yritykset dialogissa ja Paganinin ryntäily päin seiniä kameran kieppuessa tekevät teoksesta tempoltaan hidastuvan ja valitettavan pitkästyttävän toisinaan.



Klassista musiikkia sydämellä ja erittäin elitistisesti sinänsä harrastava ystäväni kritisoi filmiä, koska se ei edes yritä olla Paganini-elokuva, mutta mielestäni tämä on pointin missaamista. Kinski-elokuvahan tämä on, siksi muoto Kinski Paganini ei Paganini Kinski. Kinskin tekemä, Kinskin inspiroima, Kinskin sabotoima ja Paganini on vain väline. Jos meno ei rauhoittuisi puolen tunnin jälkeen laahustamiseen ja jonkinlaisen oikean juonen sepittämiseen ja elokuva kestäisi ihan oikeasti täytenä "traktaatti-kokoelmana", siis rakenteeltaan vielä paljon enemmän sirpaleisempana, tämä olisi oikeasti hyvin lähellä mestariteosta. Nyt vain noin paljon. Kinski panemassa ei ole mikään hieno näky, vaan lähinnä surkuhupaisa, koska tällä ei ole uskallusta juosta heppi heiluen neitseiden kimpussa vaikka kovasti näiden kimpussa housut päällä ähiseekin ja pieksee näitä samalla ku panee panee.



Jules Dassin: Ei koskaan sunnuntaisin (tv) ***



Ensikosketukseni Dassiniin on kreikkalaisen kepeä. Ei tää mitään Zorbas-kitschiä ole (siis viitaten elokuvaan, ei erinomaiseen Kazantzakiksen kirjaan), mutta ehkä hieman yllättävän ilmava sisällöltään. Kuvauksesta ja näyttelijätyöstä ei ole erityistä mainittavaa, käsitellyt teemat hyvin tehtyjä ja hauskasti toteutettuja, käsikirjoitus siis omalla tavallaan ensiluokkaista. Että sellaista.



Mikko Manuel Kamunen: Utopia (tietokone) ****



Koulussani katseltu opiskelijaproduktio, tehty yhteistyössä jonkin slovakialaisen filmikoulun kanssa. Upeaa jälkeä Kamuselta, voitti ilmeisesti jonkin sortin argentiinalaisilla festivaaleilla kuvauspalkinnon, eikä syyttä. Kuvakulmat lähes kokonaan paikallaan pysyvälle kameralla on valittu oivaltavasti ja nerokkaasti. Jälki on kaunista, montaasimaista ja näyttää hyvin itäeurooppalaiseen tapaan kauneuden rumuutena, rumuuden kauneutena. Lähes dialogiton pätkä kuvaa toivottomuutta ja sukupolvesta toiseen toistuvaa samojen unelmien hajoamista ja uudelleen kokoamista. Opettajamme tällä tunnilla totesi valmistajan olevan pateetikko ja romantikko ja varsin miellyttävä mies. Vaikka imdb:stä hänen krediitteinään ei olekaan kuin Sentencedin keikan kuvaaminen, toivon ja olen melkein varmakin, että Kamusesta kuullaan vielä. Toivottavasti.



Eija-Liisa Ahtila:



Päätin tässä sitten katsella kaikki Eija-Liisa Ahtilan työt. En selitä niistä sen enempää lukuunottamatta tuota viimeistä teosta. Kaikissa on samat hyvät puolet ja samat ongelmat, tietyissä suhteissa: monikankaisiksi installaatioiksi laaditut teokset. Luku kolme toistuu lähes kaikissa teoksissa, jos ei muuten, niin filmin osien määrässä. Viimeisessä teoksessa osia on viisi. Rakkaus on aarre on nerokas työ. Oikeasti toimivat ja tarinan kannalta idealliset erikoistehosteet ja hypnoottisen kankeasta erinomaisen sulavaan vaihtelevat näyttelijätyöt yhdistettynä kerrankin todellisen tuntuisiin käsikirjoituksiin psykoosin todellisesta luonteesta ovat harvinaista herkkua. Mielenkiintoisia töitä kaikki, aiheina seksuaalisuus, naisten asema yhteiskunnassa, kuolema, perhesuhteet...



Me/Okay/Gray (dvd) **½



Eija-Liisa Ahtila: Jos 6 olis 9 (dvd) ***



Eija-Liisa Ahtila: Tänään (dvd) ****



Eija-Liisa Ahtila: Lohdutusseremonia (dvd) ***½



Eija-Liisa Ahtila: Rakkaus on aarre (dvd) ****½



Alfred Hitchcock: Takaikkuna (dvd) *****



Uudestaan katsottu jälleen kerran ja edelleen mestariteos, nyt entistä vahvemmin, kun yksityiskohdat avautuvat yhä selkeämmin. Kaikkien aikojen parhaita 50-luvun amerikkalaisia teoksia meikälle kyllä.



Paul Thomas Anderson: Punch-Drunk Love (tietokone) ****½



Katsoin virkistääkseni muistiani kyseisestä filmistä. Olin nähnyt tämän vuosia sitten ennen varsinaisen leffaharrastukseni alkua ja silloin mieleeni jäivät lähinnä sanat "erilainen Sandler-leffa" ja muutamat pitkät kohtaukset. En silti ollut mitenkään erityisen vaikuttunut. Nyt uudelleen katselulla leffa vakuutti paikkansa mestariteoksena sydämessäni.



Sanotaan Paul Thomas Andersonista sitten mitä sanotaankin tämän elokuvien originelliuksien suhteen, Punch-Drunk Love pystyy väistämään muihin elokuviin sovellettavat syytökset. Magnolia (kriittisimpien kielten mielestä Andersonin Altman-elokuva), Boogie Nights (Scorsese-elokuva) ja There Will Be Blood (Huston/Kubrick-elokuva) ovat kaikki olleet hyvinkin rankan kritiikin kohteena kun aika on tehnyt objektiivisemman katselun mahdollisemmaksi. Allekirjoittanut pitää edellä mainittuja silti hienoina teoksina, eikä pysty löytämään niistä varsinaista valittamisen aihetta, sillä ne ovat niin hyvin hallittuja ja hienosti rakennettuja kokonaisuuksia.



Punch-Drunk Loven etulyöntiasema on siinä, että se on jo hyvin tietoisesti vähintäänkin pastissi ellei jopa genrefilmi. Filmi on Andersonin näkemys Sandler-elokuvasta. Adam Sandlerin perushahmosta on otettu joka ikinen tämän elokuvissa esiintyvä piirre. Nämä piirteet kuvataan sitten jopa julman realistisesti todellisen tuntuisessa maailmassa, jonka logiikka pelaa kumminkin samalla tavalla kuin sadussa. Kun Sandlerin juomahemmojen sun muiden vajokkien toilailut ovat vain "viatonta" hönöttelyhassuttelua, Anderson näyttää tragedian tällaisen hahmon sielunelämän takana: ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko, halu erottautua ja olla oma itsensä, yksinäisyys ja aggressionpurkaukset epätoivon merkkinä. Lopputulos on häkellyttävä. Katsoja huomaa nauravansa samalla kun kokee oikeasti sääliä elokuvan rakkautta janoavaa päähenkilöä kohtaan. Elokuvan segmentit jaottelee toisistaan sateenkaaren väreissä hohtavat tauot, kohtaukset ovat pitkiä ja pohjustavat erinomaisen musiikin tukemana usein Sandlerin hahmon paineita ja vähittäin purkautuvaa raivoa. Kun helpotus päähenkilölle lopulta Emily Watsonin erinomaisesti tulkitseman ja yhtä sympaattisen henkilöhahmon muodossa saapuu, katsoja on oikeasti liikuttunut ja iloinen, erityisesti jos tällä on ollut kykyä samastua hahmon kokemiin perhe/ura-ahdistuksiin. Anderson itse on kuvaillut teosta "art house Sandler-komediana" ja vaikka itse kavahdan ohjaajien omia kuvailuja töistään, en voi olla myöntymättä kuvauksen osuvuudelle. Erinomainen teos.



Hiroshi Saitô: Muumipeikko ja pyrstötähti (tietokone) ****



Muumielokuva, ei mulla tästä mitään ihmeempiä sanottavia asioita ole. Lopun visiot maailmanlopusta saavat oikeasti vaikuttavat ja maalaukselliset mittasuhteet ja vaikeita aiheita käsitellään jossain määrin paremmin ja vakavammin kuin tv-sarjassa. Muistuttaa siis enemmän muumikirjoja, vaikka selkeämpää lapsille suunnattuvuutta on.



John Boorman: Excalibur (dvd) ****



Ensimmäisen kerran kakarana nähty teos. Näkemisestä on aikaa mahdollisesti jopa vuosikymmen, joten muistikuvat olivat hatarat muutamaa kohtausta lukuunottamatta. Dvd-julkaisussa on virheellinen kuvasuhde ja se valitettavasti näkyy, mutta himo nähdä oli yksinkertaisesti liian kova. Boorman on ihastuttavasti toteuttanut elokuvan juuri mytologiana. Kaikki aivan perseestä revityn oloiset tapahtumat jäävät täysin vaille rationaalista selitystä kuten tarustossa kuuluukin, Merlinin taikavoimat eivät ole mitään valoshow-hokkuspokkusta ja näyttelijät huutavat päin toistensa naamoja ylikorskeita ja megaeeppisiä lauseita. Tunnelmassa on vääjäämätöntä tragedian tuntua eikä onnen tunnetta kuvailla oikeastaan lainkaan. Verta ei säästellä vaikkei sillä lotratakaan ja filmissä ovat parhaat näkemäni ritaritaistelukohtaukset ikinä (ehkä lukuunottamatta myös kakarana nähtyä Bressonin Lancelot du Lacia, josta muistan lähinnä dekapitaation...).



Suurin virhe elokuvassa on ehkä hieman yllättävä. Boorman tunnetusti käski kuvaajia ja lavastushenkilöitä elokuvaa varten ottamaan mallia Monty Python and the Holy Grail-filmistä. Erinomainen ajatus. Valitettavasti vain nyt Python-filmi tuntuu ennen varsinaista elokuvaa tehdyltä parodialta vaikka olikin tarkoitettu vain yleiseksi keskiajan (ja kaiken muunkin siinä sivussa) parodiaksi. Esimerkki: Kun Lady of the Lake antaa miekan Arthurille, en voinut olla ajattelematta repliikkiä "Luuletko voivasi julistaa itsesi kuninkaaksi vain koska joku vetinen ämmä antoi sinulle miekan!" jne. Tämä ei ole filmin vika sinänsä eikä Python-filmin takia tietenkään olisi pitänyt alkaa muutella käsikirjoitusta, mutta kaikesta huolimatta tämä on fakta, jonka peittelemiseksi ei ole kyllä nähty kauheasti vaivaakaan.



Yuriy Norshteyn: The Hedgehog in the Mist (tietokone) ****½



Ensikosketukseni kyseisen animaattoriohjaajan töihin. Upeaa jälkeä kyllä, täytyy myöntää. Olin ihmeissäni tämän filosofisen sadun kanssa: sumuanimaatio on huikean kaunista ja ulottuvuudet tarinassa ovat niin moninaiset, että en ollut oikein varma kelle suunnattua filmiä olin juuri katsonut. Perinteisen ja modernin rajat sekoittuvat taitavasti ja kokonaisuus on sympaattinen, surullinen ja mietteliäs.



Yuriy Norshteyn: Tale of Tales (tietokone) *****



Kuvaus "Tarkovskin Peili animaationa" ei ole aivan tuulesta temmattu kuvaus. Kerrankin se on ainakin perusteltu, sillä yleisesti ainakin meikäläistä Tarkovski-viittaukset vituttavat. Norshteynin mestariteos on sitä luokkaa nerokas kuin vaikka Panssarilaiva Potemkin tai M ovat: on niiden sanomasta mitä mieltä tahansa, vain idiootti voi kieltää teoksen mestaruuden. Kaunis, venäläiseen sielunmaisemaan sadun ja unien lailla uppoava teos, joka vetää yhteen langat kuoleman, sodan, nousukauden, aikakausien vaihtumisen ja nykyisyyden välille. Animaatiojälki Siilin seikkailujen tapaan ainutlaatuista ja yhden pääanimaattorin suunnittelemaksi häkellyttävän laaja-alaista (ja siitä huolimatta täysin yhtenäistä). Mestariteos, joka saa toivomaan ohjaajansa seuraavan projektin joskus tapahtuvaa valmistumista täydestä sydämen pohjasta.



Ingmar Bergman: Talven valoa (dvd) ****



Bergmanin pakkomielteisyys Jumalan olemassa olosta tiivistyy. Ajoittain hyvinkin lapselliselta tuntuva Seitsemäs sinetti ei saavuttanut täyttä vaikutusta mielessäni, sillä se oli filosofisesti hyvin perustelematon ja epävakaa (en myöskään pitänyt sen liikaa yrittävästä huumorista, koska Bergman ei ole mielestäni koskaan hallinnut komediaa joka tehdään komedian vuoksi). Sen sijaan tämä teos on väkevä, vahva, askeettinen ja selvänäköinen. Varsinaisia perusteita ei vieläkään osata tarjota, mutta filmi onkin enemmän kuvaus epäilyksen olemassaolosta ja sen ilmenemisestä. Samalla se on erinomainen kuvaus pakkomielteestä, katkeruudesta ja siitä kuinka rakkauteen kyllästyy (Bergmanista lukeneena tämän teeman toistuvuus töissä ei yllätä ainakaan itseäni). Thulin ei räpäytä kertaakaan silmiään pitkän kameraan katsovan ja Personaa heijastavan monologinsa aikana. Näyttelijät loistavia, Nykvist perseilee kameran ja valaistuksen kanssa jälleen kerran uuden tyyppisellä , filmin tyyliin sopivasti askeettisella tavalla, joka on tarkoitettu haistattamaan kaikille tuleville kameranheiluttelijoille paskat. Miinuksena pitäisin joitakin turhia tapahtumia, en oikein löydä ihan niin tarpeellista funktiota kiinalaisia pelkäävälle Max von Sydowille kuin olisi mahdollista, vaikka tämän teot päähenkilössämme jotain henkisesti laukaisevatkin – ratkaisu on kaikesta huolimatta päälleliimatun oloinen.



Wes Anderson: The Royal Tenenbaums (dvd) ****½



Halusin tämän teoksen olevan ensikosketukseni Andersonin taiteeseen, sillä Tenenbaumseja tunnutaan pitävän yleisesti miehen mestariteoksena ja lopullisena maineen tuojana. Odotin jotain erikoista, mutta en tosiaankaan aivan tämän kaltaista teosta. Otetaan romanttinen draamakomedia ja lyödään se pirstaleiksi katuun, sitten kootaan se uudella tavalla, joka muistuttaa varsin paljon vanhaa, mutta kuva on kaikesta huolimatta hieman outo ja vino. Välillä tatimaisiin ulottuvuuksiin menevä vaikeasti selitettävissä oleva ja valtavan paljon näyttelijöiden harteilla lepäävä huumori ("Näytät kurjalta." "Yritin itsemurhaa." oli mielestäni esimerkiksi aivan helvetin hilpeää.) tuo mieleen Kaurismäen, mutta sallii kuin salakavalasti vähän väliä tunteiden avoimen näyttämisen. Ihmiset ovat lakonisia ja satunnaisesti käsikirjoitetun oloisia olemukseltaan, mutta eivät jäykkiä ja merkityksettömiä. Välillä absurdiudesta mennään sydäntä särkevyyteen yhdessä sekunnissa. Ex-vaimon murtuminen paskiaismaisen Royalin kertoessa olevansa vakavasti sairas ja Ben Stillerin hahmon lopullinen tunnustus oman avuttomuutensa edessä ("It's been a rough year, dad.") ovat vain muutamia herkkyyden kohokohtia.



Elokuva on pullollaan oikeasti muistettavia onelinereita. Päällimmäisenä kaikesta jäi mieleen outo sekoitus epätodellisia mutta todellisia tapahtumia satumaailmassa, jossa kaikki ei kumminkaan mene niin kuin toivoisi. Vaikutelmaa tukee perheen hajoamisen, kuoleman ja menetyksen teemoja oudosti kehystävä pastellinsävyisyys ja yksityiskohtaisuus. Tekee Ben Stillerille hieman saman kuin Punch-Drunk Love Adam Sandlerille (tosin Stiller on ollut silmissäni aina laadukkaampi koomikko ja näyttelijä kuin Sandler). Gene Hackman nousee loistavasta näyttelijäkaartista esiin nerokkaimpana luomuksena. Tärkeimpiä nykypäivän amerikkalaisia ohjaajaelokuvia.



Jim Gillespie: Tiedän mitä teit viime kesänä (vhs) **



Teinikauhu, joka ei vituttanut niin paljoa kuin olisi voinut luulla. Pienessä oluthiprakassa ja lohileipiä mussutellen meni oikein mukavasti, tosin ei tätä oikein voinut sitten lopulta edes kauhuksi sanoa. Trilleri enemmänkin. Juonenkäänteet huonosti perusteltuja ja suht sekavia, vaikka niissä takana joku järki onkin. Jännittävyyttä ne eivät kyllä ainakaan lisää, koska murhaajan identiteetti revitään lähellä loppua jostain aivan perseestä esiin. oli aika siistiä, mutta kohtaus olisi saanut olla rajusti eksploitatiivisempi, nyt tää oli tällaista lastenelokuvaa. Ehkä parasta tässä oli kumminkin lyhyt pituus ja outoa kyllä vhs:n rupuisuus.



Gil Junger: 10 Things I Hate About You (vhs) ***



Kaikista näistä elokuvista mitä olen tässä nyt katsonut, tämä oli kaikkein kovin yllättäjä. Lähdin lähinnä sellaisilla odotuksilla liikkeelle, että "voi vitura, taitaa olla masokismihetken aika amerikkalaisen teinikomedian parissa" ja kattelin Heath Ledgerin pärstää vhs:n kannessa varsin pitkään ennen kuin kasetti solahti sisään. Sainkin itseasiassa sitten ihan mukavan, sympaattisen ja kas kummaa, lähes täysin vailla pieruhuumoria olevan komedian, jolle jopa nauroin muutamat kerrat. Ei tätä minään kaikkein omaperäisimpänä teoksena voi pitää (elokuvan henkilöt jakautuvat tyyppikategorioihin – nörtti, valley girl, outsider...), mutta hyvänä yrityksenä siihen suuntaan kumminkin.



Teoksessa on oivallettu se, että vaikka jutut ja tilanteet voivat sinällään olla härskejäkin, oksennuksella ja muulla ei kumminkaan tarvitse läträtä. Näyttelijöiden deadpan-asenne ja tapa lausua riittävät. Jotain samastumispintaakin saattoi jopa olla, kun mietti ainakin omia teinivuosiaan. Ledger on muuten oikeasti hyvä tässäkin ja tämän lauluesitys jalkapallostadionin tyhjässä katsomossa karikatyyrimaisine liikkeineen on hymyillyttävä ja elokuvan parhaiten mieleen jäävä hetki. Mukava pätkä kyllä.



Roland Emmerich: 10 000 BC (dvd) *



Päätimme viettää tyttöystäväni kanssa sunnuntaipäivän natustellen karkkia ja katsoen jotain viihdyttävää paskaa. Emmerichin töistä Independence Day on oikeasti varsin muhevan olon tuottava filkka, jonka katsoo ilomielin kun mutustaa namuja tai patonkia ihan vain sen avoimen tyhmyyden takia (ja kuten eräässä Saturday Night Live-sketsissä Bill Clinton jaksoi muistuttaa: "Koska presidentin vaimo kuolee siinä!"). The Day After Tomorrow taas oli niin kovaa ilmastonmuutoksesta saarnaava ja typeryydessään jo oikeasti todella turhauttava ja nolo elokuva, että aloin pitää sitä Yhdysvaltain konservatiivien salajuonena liberaaleja arvoja vastaan. Siis että huonolla elokuvalla saataisiin vastapuolen aatokset huonoon valoon.



Tämän leffan katseltuani kallistuin kumminkin ihan vain siihen tulkintaan, että Emmerich on kaikilla osa-alueilla täysin lahjaton pelle. Elokuvassa on ytimenä jonkin sortin kivikautisia profetioita, joissa kerrotaan, että lumisilla vuorilla asuvaan uggabugga-heimoon adoptoitu sinisilmäinen likka on tosi tärkeä tyyppi ja sen pitää menemän yhteen yhden heimon karvaturriukon kanssa ihan siksi vain koska. Sitten hypätään ajassa eteenpäin noin 10 vuotta ja tapellaan rumia cgi-mammutteja vastaan, joita alkaa oikeasti käydä jo sääliksi ja joiden toivoo tappavan heti alkuunsa koko näyttelijäkaartin, ja puhutaan tylsiä, kunnes kylään saapuu assyrialaisia tai jotain muita hiippalakkeja tappaen puolet kylästä eli tehden sen mihin mammutit eivät kyenneet, ottaen lopuista osan vangiksi, mukanaan tämä sinisilmäinen likka. Sankarimme eli tytölle luvattu sulho lähtee sitten muutaman kumppaninsa kanssa perään ja voi herran jestas kun on yhden tekevää.



Mukana on myös kiltti sapelihammastiikeri, aivan helvetillinen määrä lisää vitun rumaa cgi:tä ja mielenkiintoisia sosiologisia näkemyksiä esim. siinä muodossa että valkoihoisista englantia puhuvista uggabugoista koostuva heimomme asuu vuorten jäätiköillä, joista on filmin mukaan ilmeisesti noin viiden tunnin matka lämpimiin ja kaikesta päätellen aika paljon enemmän ruokaa sisältäviin viidakkoon ja savannille, joissa asuu muuten pelkästään mustia. Neekerit viidakko. Valkkikset lumikentät. Lumi. Valkoinen. Esimerkkinä muun elokuvan hengestä voidaan kertoa kohtaus, jossa joukko mammutteja juoksee noin biljoonan ihmisen keskelle, eikä kukaan liiskaannu vaikka paljon kirkumista sun muuta mölinää kuuluukin. Kaikki vain... pystyvät väistämään 100 000 tonnia karvaista lihamassaa. Kaikki näyttelijät ovat pallinaamoja, musiikki on läpi korvien menevää "tunteikasta scorea" ja kaikki on muutenkin ihan päin vittua. Toinen katsojista nukahti kesken kaiken, minä kestin urheasti, vaikka leffa tuntuikin viisi tuntia pitkältä lasten versiolta Apocalyptosta, joka on muuten sekin ihan paska, mutta aina parempi kuin tämä.

De Palma:

The Black Dahlia (2006) 6/10

Ihan hyviä aineksia. Tuntuu kuitenkin jollain tapaa teennäiseltä ja päälleliimatulta. Lisäksi Hartnell, Johansson & Eckhart on aika heikko pääosakolmikko.



Hoblit: Fracture (2007) 5/10

Nojoo, Anthony Hopkins näyttelee miestä, joka on tappanut vaimonsa. Nuori ja kovin itsevarma uraputkeileva juppisyyttäjä ottaa 'varman' casen itselleen, mutta läpihuutojuttu ei olekaan välttämättä ihan sitä miltä vaikutti... aluksi pitävältä vaikuttaneet todisteet alkavat lipsua käsistä, ja samalla koko syyte on uhattuna.



Tässä sitten seuraillaan, kuinka vanhakettusosiopaattiHopkins pelailee älykkäästi ja pirullisesti koko amerikkalaista oikeusjärjestelmää, ja samalla aiheuttaa harmaita hiuksia Ryan Goslingin esittämälle syyttäjälle. Harmi vain ettei Goslingin ongelmat kiinnosta katsojaa pätkääkään, eikä Anthony Hopkinsin piruilu ole juurikaan pirullista. Aika hajuton ja mauton, perushuttu. En taida enää edes muistaa mikä oli loppuratkaisu.



Glazer: Sexy Beast (2000) 6/10

Ihan kiva pikkuleffa, jossa suurin osa ihankivuudesta johtuu Ben Kingsleystä. Lisäksi leffan aloituskohtaus on hauska.





edit. eikäku muistan sittenkin

Burt Kennedy :

Return of the Seven (1966) **

Harvinaisen vaisu jatko-osa seitsemälle rohkealle miehelle. Juonta ei ole juuri nimeksikään ja sisältää väsyneitä ja päättömiä taistelukohtauksia. Kaiken kukkuraksi yllättävän unettavaa näyttelemistä. Edes Brynner ei pelasta tätä.



Ralph Thomas : Nightingale Sang in Berkeley Square (1979) **½

Hieman enemmän yritystä kuin edellisessä. Harmi vaan että halpatuotanto näkyy. Onneksi rooleissa nähdään mm. David Niven ja Elke Sommer, eikä pääosassa nähtävässä Richard Jordanissakaan ole juuri valittamista. Elokuva vankilasta vapautuvasta miehestä, joka alussa päättää aloittaa kaidalla polulla mutta joutuu lipsumaan kun rikollispomo kiristää tämän mukaan kovanluokan pankkikeikkaan. Kokonaisuutena epätasainen, joskus viihdyttävä ja välillä junnaava komediallinen rikoselokuva.

Roman Nowicki: Fantom Kiler



Kun elokuvan nimessä on kirjoitusvirhe ja dvd:n takakansi lupailee roppakaupalla tissiväkivaltaa, ei voi olla ihan paska leffa kyseessä. Rankka päihtymistila ja hilpeä mieli olivat omiaan lupaamaan hykerryttävää elokuvanautintoa ja kaukaa viisaana kirjoitin hataralla Cheech and Chong-käsialallani leffan aikana muistiinpanoja, jotta minun olisi helpompi kirjoittaa tätä kirjoitusta. Aamulla herätessäni päätin että ehkä on parempi listata tähän suoraa nuo tekemäni "muistiinpanot":



"Pornoleffoin leffa koskaan!



KARMEASTI leikattu



En ehkä luottaisi taksikuskin ajotaitoon, kun kuljettajalla on koko vitun pää silmiä myöten vuorattu sideharsolla.



Käsittämättömästi selitetyt alastomuudet: "Oi ei, piikkilankaa, otanpa vaatteet pois jotta mahtuisin kulkemaan lankojen välistä ja repisin pilluni niin sanotusti päreiksi."

"Riisun vaatteeni mahtuakseni auton alle, jotta joku psykopaatti voi kiikaroida persereikääni."



KEPPIÄ PILLUUN SAATANAPERKELE!!"



Fantom Kiler on varmaan mentaalisesti pornointa kamaa mitä on toviin nähnyt, vaikkei kyseessä ole edes mikään hc-elokuva. Eräs leffan alkupuolella olevista kohtauksista on feministin herkkupala, koska se ilmentää miehen omistussuhdetta naiseen puhtaimmillaan, täydellisintä fantasiaa. Tässä misogynistinen psykomurhaaja löytää metsästä alastoman naisen ja saa tämän kiihoittumaan, siitäkin huolimatta että uhkaa naista väkivallalla. Nainen on vaarasta huolimatta kiimansa kautta täysin murhaajan vallassa. Seuraa jakso tissiväkivaltaa, puukotusta ja viiltelyä, jonka jälkeen psykopaatti tekee lopullisen omistamisen eleen ja penetroi naisen veitsellään uudestaan ja uudestaan. Ja tästäkin huolimatta, nainen TIETYSTI nauttii.

Tämä jos jokin on pornoa (eli fantasiaa) psyykkisellä tasolla. Kohtauksen pohjalla on naisen arvokkuuden kokonaisvaltainen haltuunottaminen ja naisen ihmisyyden ja älykkyyden mitätöinti.



Cut the bullshit, teknisestihän tää oli aika kamalan näköistä, mutta ei toi tuotantotiimikään tainnut mitään ammattitasoa olla. Videokuva näyttää kamalalta ja leikkaus on jostain 80-luvun saksalaisen musiikkivideon ja lahjattoman media-assariopiskelijan harjotustyön väliltä. Äänipuolikin on otettu haltuun, joka metsässä soi samat efekti cd:ltä löydetyt tikat, pöllöt ja heinäsirkat. Valaistus oli sympaattista ja usein tuli mieleen että tsiigasi jotain videolle taltioitua teatteriesitystä. Mutta mitä vitun väliä, tissejähän tässä oli tarkoitus silpoa eikä tehdä mitään vitun elokuvahistoriaa.



Sen verran täytyy kyllä sanoa että ottaen huomioon pienen budjetin(?), pilluväkivaltakohtaukset olivat paikoin aika vaikuttavia ja tekivät juuri oikealla tavalla pahaa. Harmillista oli, että elokuvan naiset olivat kuin suoraa mistä tahansa perus pornoleffasta, silikonisia ja ajeltuja. Olisi ollut hienoa jos oltaisiin osoitettu kunniaa vanhoja kunnon sleazeilyjä kohtaan ja annettu tuheroiden tulvahdella villeinä ja vallattomina. Alastomuuden vähäisyydestä ei voi kyllä tätä elokuvaa syyttää, naiskauneutta hierotaan lähestulkoon kokoajan katsojan naamariin.



Enivei, hieno kokemus, Poland ten points.

pirihuora ( 13.9.2008 13:42)

Poland ten points.

"Elokuvathan ovat brittiläisiä, mutta puolalaisiksi naamioituneita."

drake2j ( 13.9.2008 14:04)

pirihuora ( 13.9.2008 13:42)

Poland ten points.

"Elokuvathan ovat brittiläisiä, mutta puolalaisiksi naamioituneita."

Niijoo tästä olikin jotain puhetta, ilmeisesti imdb:kin on siis väärässä tän suhteen. En kyllä yhtään ihmettele sitä, ettei tällästä haluta omalla nimellä tehdä.

Guillermin/Allen:

The Towering Inferno

Katastrofielokuvien kunkku siinä missä Das Boot on sukellusveneiden vastaava. Ilmiömäinen näyttelijäkaarti, joka on hyödynnetty vähintäänkin erinomaisesti. Kuitenkin kahden aikansa super näyttelijän kohtaaminen Steve McQueen & Paul Newman, joiden pillin mukaan pitkälti elokuva on "jouduttu" muokkaamaan. Tunnelma ei ole välttämättä ollut mikään lämpöisin eikä veljellisin, mikä hyvin kuvastuu myös itse filmillä. Iskevin kohtaus on, kun arkkitehti Newman sanoo palopäällikkö McQueeniin O`Hallorhanille "Hey. Are you here to take me on, or the fire?". Suurten toimintaelokuvien tavoin stuntit, erikoisefektit & lavastukset ovat viimeisen päälle. Ei myöskään voi olla huomaamatta mikä vaikutus Liekehtivällä tornilla on ollut 80- luvun yhdelle merkittävämmälle toimintaelokuvalle Die Hardille. Elokuvasta tuli mieleen henkilökohtaista triviaa TV:n ensi-illan kynnykseltä, kun kaupoista loppuivat neljän tunnin tyhjät kasetit tyystin, joskin sama tilanne uusiutui parin kuukauden sisällä Kauriinmetsästäjän kanssa.



Donaldson: The Getaway

Hyvä remake, joka on melko uskollinen alkuperäiselle aina vuorosanojaan myöten. Ehdoton voima on tietysti juuri kuvausten alla avioituneessa parissa Baldwin/Basinger, mikä myös on mahdollistanut tyylikkäät ja rohkeat eroottiset otokset ilman mustasukkaisten siippojen pelkoa. Myös sivuosa valinnat ovat natsanneet hyvin. Lipevä bisnesmies Benyon-Woods, ilkeä Rudy-Madsen & eläinlääkärin kimittävä vaimo-Tilly.

Suosittelen molempien versioiden katsomista putkeen. Ehkä niitä parhaita tapoja käsitellä mikä on erinomaisen ja hyvän ero.

Elokuvan tiimoilta Now and Forever.



Miller: Flying Tigers

Amerikkalaiset turvaavat Kiinan maaperää japanilaisten hyökkäyksiltä parin P-40 hävittäjälaivueen voimin. Elokuvan alussa eletään loppuvuotta 41 mutta kuitenkin ennen Pearl Harbouria, joten USA ei ollut vielä virallisesti sodassa Japanin kanssa ja kaikki lentäjät olivat puhtaasti palkkasotureita.

Ehdotonta lentokone-elokuvien eliittiä vaikka Curtiss P-40 koneet eivät olekaan niitä kaiken silmäähivelempiä malleja vrt. lentotukialus hävittäjät. Elokuvan ilmataisteluissa on tietysti hyödynnetty oikeata kuvamateriaalia, joten niitä ei voi ainakaan moittia epäuskottaviksi. Flying Tigers, kuten yhtä loistava elokuva The War Lover osoittaa hienosti miten pieni ero voi sodassa olla sankarilla ja petturilla, sekä mikä merkitys on Murphyllä ja sen tuomalla huonolla tuurilla. Kohtaus jossa John Waynen kapteeni Gordon kuulee radiosta japanilaisten hyökkäyksestä Pearl Harbouriin, voi vielä melko tuoreeltaan nähdä sen tyrmistyksen Duken naamalta. Erinomainen elokuva.

Päätalo (Hannu Kahakorpi, 2008) **

Zwartboek / Black Book (Paul Verhoeven, 2006) ***½

My Fair Lady (George Cukor, 1964) ****

Miracolo a Milano / Milanon ihme (Vittorio de Sica, 1951) ****½

Scorsese:

Alice Doesn't Live Here Anymore ****

Hawks: To Have and Have Not ****

Thorpe: White Cargo **½

Dassin: Never on Sunday *½

Castellari: Inglorious Bastards ***½

Young: One Trick Pony **½

Antonioni: Blowup ****

Neumeier: Starship Troopers 3: Marauder ***

Boll: Postal **

Hawks: Only Angels Have Wings ****

Rubin & Shapiro: Murderball ***½

Dallamano: Il medaglione insanguinato **½

Hu: Come Drink with Me ****

Dickerson: Surviving the Game ***

Thomas: Flight of the Living Dead: Outbreak on the Plane **½

Bowman: Elektra *½

Antonioni:

Blow-Up ***½



Feng: The Bells of Death ***½

Jäänkylmää wuxia actionia chambara vaikutteilla.



Chang-ho: Head for Sale **½

Hieman vaisu viimeinen kolmannes sekä muista elokuvista tutut musiikit heikentävät muutoin pätevää ja naisvoittoista miekankalistelua.



Kumazawa: Rainbow Song ***

Shunji Iwain kässäriin perustuva, ei niin ihmeellinen, mutta nautittavasti ohjattu draama kahdesta elokuvaopiskelijasta. Juri Ueno on aloittelevana ohjaajana hyvä, mutta Yu Aoi tekee odotetusti elokuvan parhaan roolin tämän sokeana siskona.



Sugiura: Cat Girl Kiki ***

Eristäytyneen lukiolaispojan pelastama kissa muutuu yön aikana nätiksi tytöksi jolla on valtavat kissankorvat päässään. Okei, Akihabara geek product potenssiin 10, mutta ihastuttavan söpö sellainen. Harmi, että viimeisen puolituntisen aikana aletaan jarrutella.



Goto: Legend of the Doll **½

Sama kuin yllä, mutta nukella. Nörttihuumori on hillitöntä, mutta Noriko Kijima ihmisnukkena hieman puiseva.



Kaneko: Mischievous Lolita: Attacking the Virgin From Behind *

Sama kuin yllä, mutta pinkkinä. Parit hyvät naurut ja nätti pääosan esittäjä, mutta tympeät sivujuonteet neutralisoivat positiiviset puolet. Hillittömällä nimellä ei ole mitään tekemistä sisällön kanssa.