Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

125.

Amélie ***-
Puolittain vapaasta tahdosta katsoin viimein tämän “tyttöelokuvan” klassikon, ja olihan se ylitsevyöryvän siirappinen. Hienoja yksityiskohtia toki riitti, mutta aika kuvottava silti. En arvannut että Amélie on joku patologinen valehtelija ja kleptomaani. 

126. Night of the Demons 2 ****
Ehkä jopa ykkösosaa parempi – ja olihan tämän ohjannut itse Brian Trenchard-Smith. Hienoja efektejä, upeita tissejä ja mattinykäsmäinen farkkutakki-takatukka sälli niittaamassa demoneita karatepotkuilla. 

127. Witchfinder General ****+
MGM Scream Legends DVD:n ekstroilta löytynyt dokkari valotti hienosti nuoren ja nuorena kuolleen ohjaaja Michael Reevesin vaiheita. Ihme ettei Vincent Price kävellyt projektista ulos kun toista tyyppiä rooliin kaavaillut Reeves ei suostunut edes puhumaan hänelle aluksi. Taisi Vince vaistota että tässä tehdäänkin klassikkoa.

128. Elysium ****-
Ensinnäkin, leffa missä on Matt Damon pääosassa ei voi ylittää neljää tähteä. Onneksi tuota huipputylsää pallinaamaa komplementoimassa oli ihmeellisen muodonmuutoksen läpikäynyt Sharlto Copley, eli nykyajan George Eastman! Aivan kuten Pacific Rimmiäkin, Elysiumin asetelmaa oli selvästi inspiroinut anime/manga, tällä kertaa Gunnm / Battle Angel Alita. Liiallista shaky camia lukuunottamatta todella hienon näköistä menoa, Mass Effect + Metal Gear Rising tuli mieleen. Harmi että tosiaan Matt Damon, ja lisäksi tässä oli hyvän menon vastapainona jotain latteaa lussutusta kuten sen mummon lässytykset “sinusta tulee vielä jotain, tärkeä kohtalo”. 

Juoni oli täynnä aukkoja. Elysiumilaisten toiminnassa ei ollut mitään logiikkaa, etenkin Jodie Fosterin hahmo oli aivan infantiilisti kirjoitettu. Harmillisesti Elysiumilaisten elämästä ei paljastettu oikein mitään, vaan peliaika käytettiin taistelemiseen. Noh, tyhmä tai ei, sen verran särmää löytyi että tästä tykkäsin. 


129. Night of the Demons 3 ***1/2
Hellyyttäviä vuoden 97 cgi-efektejä vilisevä NotD3 on ihan legitiimi teinikauhu. Tissejä ja arvaamattomia juonenkäänteitä viljellään heti alusta asti. Näitä olisi kyllä mielellään katsellut enemmänkin. Siis blatantteja tissishotteja ja Night of the Demons jatko-osia. 

130. Night of the Demons (2009) ***1/2
Ei hullumpi remake. Tai ei tässä nyt ole muuta samaa originaalin kanssa kuin että teinit menee taloon ja demonit possessoi ne. Hull House on unohdettu ja nyt halloweenzembalot tapahtuvat New Orleansissa. Mukaan on ujutettu pari nyökkäystä ykkösen hienoimpiin kohtauksiin (Quigley-tyylinen pyllistely ja vielä pidemmälle viety huulipunan tissiin työntäminen.. mutta mistä se tulee ulos?). Oudosti yhtä aikaa nuorelta ja vanhalta mutta ehdottoman kulahtaneelta näyttävä Edward Furlong tuo jotain lisäarvoa. Osa efekteistä on riemastuttavia. Tämä tulee katsottua kyllä uudestaankin joskus vielä. 

109. Source Code (2011) ***½

Ihan näppärä sci-fi trilleri Duncan Jonesilta, vaikka ei tämä pari vuotta aiemmin julkaistulle Moonille pärjääkään. Jake Gyllenhaal on hieman puinen pääroolissa, eikä kukaan muukaan näyttelijä tee tässä oscarin arvoisia roolisuorituksia. Draamaakin on yritetty ujuttaa mukaan puoliväkisin, mutta silti Source Codesta jää positiivinen fiilis katselukokemuksena. Ehkä se on tuo melko tiivis juoni mikä pitää katsojan tarpeeksi hyvin otteessaan.

110. Glengarry Glen Ross (1992) ****+

Varsin sähäkkä draama todella tiukalla dialogilla höystettynä. Välillä tuntuu että tässä ei vedetä henkeä ollenkaan, kun dialogia tulee kuin liukuhihnalta. Tosin kyllähän tätä kelpaa seuratakin, kun pääosissa on laadukkaita näyttelijöitä. Eihän Glengarry Glen Ross aivan täydellinen tapaus ole, mutta lähelle päästään, ja eipä tämän parissa tarvitse paljoa kelloakaan vilkuilla.

111. Jaws (1975) *****

Kauttaaltaan täydellinen trilleri/kauhuelokuva, klassikko on aina klassikko. Tunnelma pysyy kuumottavana ja juonta kuljetetaan mallikkaasti eteenpäin. Robert Shawille vielä plussat hyvästä roolisuorituksesta.

158. Upstream Color ****

Primerin ohjaajan toinen elokuva on kenties vielä esikoistakin kryptisempi. Tarinan keskiössä on rakkaustarina ja sikafarmari ja...öh, ehkä pitäisi katsoa leffa samantien uudestaan. Terrence Malickin tyyliä muistuttava ohjaus on hienoa ja tunnelma vangitseva.


159. Beyond the Black Rainbow ***1/2

Visuaalisesti ja ääniraidaltaan aivan VITUN hieno pläjäys ja huikea trippi. Ongelmana armoton hidastempoisuus ja juonettomuus, sekä se ettei mitään oikeastaan tapahdu ennen kuin loppupuolella (eikä silloinkaan paljoa), mutta pelkästään esteettisenä kokemuksena tämä ansaitseet kovat pisteet.


160. John Dies in the End ***1/2

Johonkin kulttikirjaan perustuva kauhuscifikomedia, joka tykittää hulluja ideoita ja juonenkäänteitä hengästyttävällä tahdilla, muttei onnistu täysin voittamaan puolelleen. Päähenkilöiden kohtalo ei myöskään jaksa kiinnostaa. Hauska ja omaperäinen viihdyke anyway.


161. I Can See You ***1/2

Mainosalan startup-yrityksen omistava mieskolmikko lähtee metsään retkeilemään saadakseen inspiraatiota työtehtäväänsä varten. Joukon hiljaisimman osapuolen patoutunut mieli alkaa pikkuhiljaa järkkyä reissun aikana. Erittäin taitavasti ohjattu kauhudraama: hidas muttei lainkaan tylsä, visuaalinen puoli sisältää runsaasti tarkkaan harkittuja yksityiskohtia sekä aivokuoreen pureutuvaa surrealistista kuvastoa. Loppu jättää kuitenkin "tässäkö tämä nyt oli" ‑fiiliksen. Ohjaaja-käsikirjoittajan ajatus on katkennut tai sitten loppuun asti mietittyä ideaa ei vain ollut. Samasta ongelmasta kärsi mm. Berberian Sound Studio ja muutama muukin viime aikojen indie-genretuotos.


162. Gog **1/2

Maanalaisen tutkimuslaitoksen keskustietokone sekoaa ja alkaa eliminoida henkilökuntaa erilaisin keinoin. Loukussa olevat ihmiset joutuvat kamppailemaan mm. Gogia ja Magogia, kahta ei-niin-uhkaavaa robottia vastaan. Viihdyttävää 50-luvun scifiä.


163. Tactical Assault **

Halpistoimintaa hävittäjäkoneiden, Rutger Hauerin, T-1000:n ja stock footagen parissa.


164. A Town Called Panic ***

Erialisten lelu-ukkeleiden tähdittämä stop-motion-seikkailusekoilu. Ihan hauskaa ja hyväntuulista menoa.


165. The Strangers **1/2

Uhkaava naamioitunut joukko alkaa häiriköidä pariskuntaa kliseisessä kauhutrillerissä. Yksinkertaisilla elementeillä saadaan kuitenkin suht tehokas tunnelma aikaiseksi, eikä tämä genrensä huonoimmasta päästä ole.


166. The Dead **1/2

Zombie-survivalmeininkiä Afrikassa. Eksoottinen ympäristö tekee miljoona kertaa nähdystä skenaariosta tavallista mielenkiintoisemman. Ympäriinsä vaeltelua olisi helposti voinut editoida hittoon n. 20 minuutin verran, mutta toimiva tekele silti. Jatko-osa The Dead 2: India ilmestynee piakkoin.


167. Parents ***1/2

Suomen Netflixin valikoima on heikohko, mutta löytyy sieltä joitain kivoja ylläreitä joita taas jenkkiversiossa ei ole. Esimerkiksi tämä. Luulin Parentsia kepeähköksi kauhukomediaksi – kauhukomedia se ehkä onkin, mutta tunnelmaltaan varsin painajaismainen ja hyvin Lynch-vaikutteinen. Juonesta voi löytää yllättävänkin kieroutuneita, oidipaalisia, freudilaisia tms. tasoja. Tosin loppu ei tässäkään tyydyttänyt.


168. Bad Timing **1/2

Roegin ohjaama pakkomielteisen suhteen kuvaus ei vakuuttanut monista hyvistä hetkistään huolimatta. Ja mikäköhän idea oli valita Art Garfunkel miespääosaan.


169. Revenge of the Ninja **1/2

Viihdyttävä ninja-action, kaukana kuitenkin Cannonin parhaimmistosta.

170. Surf Nazis Must Die *

Tromaa huonoimmillaan.

171. Condor **

Tekemättä jääneen tieteisseikkailusarjan pilotti. Hellyttävää ja jotenkuten viihdyttävää kasariscifiä robotteineen ja lasereineen. Et kuitenkaan menetä elämässäsi mitään, jos jätät tämän katsomatta. Ray Wise harvinaisessa symppissankarin roolissa.

289. Battlefield Baseball (Yudai Yamaguchi, 2003)

Hymyilyttävää hulluutta. Tarkemmat tunnot tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

290. The Big Combo (Joseph H. Lewis, 1955)

Oli hieanon näköinen ja tuntuinen. Tarkemmin film noir ‑ketjussa.

291. The Intruder (Roger Corman, 1962)

Todellakin vähän toisenlaista Cormania – ei sisällä hirviömutantteja, ellei William Shatneria lasketa. Tarkemmin ohjaajan omassa ketjussa.

292. The Card Player (Dario Argento, 2004)

Ristus, silmät sulaa päähän... Siinä missä Sleepless pelasti Argenton uuden vuosituhannen puolelle 90-luvun suossa räpiköimisestä, sysäsi tämä hirvitys miehen suinpäin takaisin silmäkkeeseen. Käsittämättömän tyylitön paketti todella hirveällä ja asiaansa osaamattomalla castingilla, oikein puistattaa miten paljon tupeloita on saatu ahdettua samaan kuvaan yhtä aikaa. Perusidea riskeistä tykkäävästä tappajasta joka pelaa uhriensa hengestä poliisin kanssa nettipokerilla voisi toimia, mutta ei näissä puitteissa eikä näin tylsän näköisellä ja urpon tuntuisella toteutuksella. Siinä missä silmät tuntuvat häväistyltä kaikesta edellä mainitusta, korvaparat saavat osansa Simonettin luultavasti kamalimmasta ääniraidasta koskaan. Vähän kuten Traumassa, tässäkin vituttaa kaiki hukattu potentiaali suorastaan kohtuuttomasti.

293. The Funeral (Abel Ferrara, 1996)

Maskulan arvion innoittamana piti itsekin katsoa hautajaiset uusiksi (taas), ja heti on entrattava tähdet täyteen viiteen. Muistin just, miksi tämä on aikanaan katsottu VHS-keloilta noin muutaman kuukauden väliajoin. Todella hyvin rytmitetty ja tiivis paketti vailla mitään turhaa. Yksikään näyttelijä ei tarjoa vajaata tai puolivaloilla tehtyä suoritusta, ja hommiin on valittu käsipelillä loistava porukka enemmän tai vähemmän Ferrara-vakinaamoja ja muita. Erityisesti vaikutuksen allekirjoittaneeseen tekevät kerta toisensa jälkeen Chris Penn (parhaassa todistamassani roolissaan), Benicio Del Toro, Vincent Gallo ja sokerina pohjalla Annabella Sciorra. Lopputulos on järkyttävän kova ja traaginen sukutarina ilman nyyhkytystä. Nyt se kunnon julkaisu tästä pihalle, pronto!

294. Casshern (Kazuaki Kiriya, 2004)

Silmäkarkkia ja aivonussia, tarkempi purku tuoreeltaann katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

295. For a Few Dollars More (Sergio Leone, 1965)

Uusiksi taas. Tämän(kin) arvo tuntuu kasvavan eksponentiaalisesti joka kierroksella, niin mahdottomalta kuin se itsestänikin tuntuu. Tarina, kuvat ja äänet ovat sellaisessa liitossa jotta oksat pois. Perinteinen lännenmiesten sankaruuskäsite sai shokkiterapiaa, hyveitä taivutettiin, sankareillakin oli vähän mono vinossa ja pääpahis vasta kallonkutistajan unelmamateriaalia onkin. Eastwood – Van Cleef ‑kaksikko hipoo täydellisyyttä, mutta silmissäni Gian Maria Volontén lasittunut katse sosiopaattisessa umpikierossa ruumiissa on ehdoton tähtiaines. Kohtalokkuutta, petoksia ja komiikkaakin riittää, kaikki nappisuorituksina.

296. Joan of Arc (Luc Besson, 1999)

Ensimmäinen uusinta sitten ensi-iltakierroksen. Toimii kelvollisesti, vaikka on melko skitsofreeninen tapaus (siinä missä pääaiheensakin) pallotellessaan ensimmäisen puoliskon Flesh + Blood ‑henkisen keskiaikaisen sotamättöseikkailun ja jälkipyykkien synkkien eksistentialististen kriisien ja poliittisen vatapelin välillä. Bessonille krediittiä siitä, että aihetta oli vaivauduttu tutkimaan ja pohjattu Jeanne d'Arcin hahmoa tanakammin nykyisen historiantietämyksen mukaiseksi. Gilles de Raiskin pääsi mukaan hahmokavalkadiin ensimmäistä kertaa vielä puhtoisilta päiviltään ennen maineen ja moraalin ryvettymistä. Viisto ja "sopimaton" huumori muutamassa hieman yllättävässä tilanteessa toi irtopisteitä.

297. Leprechaun 2 (Rodman Flender, 1994)

Kenkäfetisisti on muuttunut naista himoavaksi kehonmuokkaajaksi jatko-osassa jolla ei ole mitään tekemistä ykkösen kanssa. Paskaa mitä paskaa (ylläri), mutta yllättävän hyvin toisen polven ö-tuotannon tässä pitkässä ö-tuotantojen saagassa jaksoi istua läpi flunssan toipumistiloissa. Ennalta arvaamattomia irtopisteitä tuli yllättävän satuttavan näköisistä ja tuntuisista väkivallan hetkistä, hämmentävästä kääpiöeksploitaatiosta ja tissiparista: ei ihan lastenleffa sittenkään.


298. Leprechaun 3 (Brian Trenchard-Smith, 1995)

Leprekauni Las Vegasissa, puikoissa kovaa ozploitaatiota tehnyt Trenchard-Smith – lopputulos: hirveää kuonaa tämänkin sarjan vaatimattomalla mitta-asteikolla. Kehnoja puujalkavitsejä, vielä kehnompaa komiikkaa ja ihmisleprekauneja... tähän ei olisi pitänyt ryhtyä heti putkeen kakkosen kanssa. Eikä tätä kuraa ole tehty ihmissilmin katsottavaksi. Jos leffan parhaat pinnat tulevat epämääräisen mafioson ja hankivartijan keskinäisistä alusvaatemaun vertailukeskusteluista, eikä silpuksi räjähtävä akka jaksa sytyttää, jotain on pahasti vialla. Leprekauni avaruudessa saa jäädä odottamaan toiseen hetkeen.

299. The Texas Chainsaw Massacre (Marcus Nispel, 2003)

Uusinta, Joan of Arcin tavoin myös sarjaa "nähty viimeksi teatterikierroksella". Muistikuvat vastasivat sisältöä melko tarkkaan. Jäi tästä ihan pienen piirun verran parempi fiilis näin kotiteatterissa, mutta lopputuloksella ei kuuhun mennä eikä gloriaa korjata keskitason "ihan kiva" ‑tokaisua enempää. Alkuhan on kova ja lupaa oikein hyvää, mutta lupauksia ei kunnolla lunasteta. Viimeistään puoliväliin päästyä alkaa jipot olla nähtynä, mukaanlukien pakolliset ja uskollisesti tälläkin kertaa toistetut teräksiset liukuovet, lihakoukussa riippumiset ja metsän läpi moottorisaha käsissä laulaen juoksut. Säikyttely on sitä tuttua huikauhistus-osastoa ja lihaisaksi tarkoitettuun väkivaltaan puutuu nopeasti. Ympäristö on kuitenkin asiallisen saastainen ja rappiota henkivä, että jotain on tehty ihan kautta linjan oikeinkin.

Palmer: Leonard Cohen: Bird on a Wire (1974 / 2010) Kadonneeksi luultu dokkari Cohenin maailmankiertueelta 1972. Pysäyttävää kamaa, ja hienoa kuvausta miehestä, joka ei tähteydestä niin välittäisi. Sympaattinen, itsekriittinen ja nöyrä Cohen säilyttää malttinsa tilanteessa kuin tilanteessa loppuun saakka, vaikka ympärillä häslätään ehtimiseen. Upeita ovat myös yleispätevät keikkamomentit tilanteista, joissa kaikki ei oikein mene putkeen. Nuo samat ongelmat ja konfliktit typerien ihmisten kanssa tunnistaa varmasti jokainen hiukankin enemmän minkä tahansa genren musakeikkaa heittänyt. Viiltävän kauniin musiikin luulisi uppoavan kaikkiin, mutta vaikkei siitä niin välittäisikään, välittyy dokkarista joka tapauksessa se nykyperseilijöiden unohtama fuckta, että musiikissa niiden tunteiden ja sydämen olisi ihan kiva olla messissä. Ainoaksi miinukseksi koin ne yhden segmentin rankat ihmisiäkuoleeoikeasti-dokumenttipätkät, jotka olivat suht kulmikkaankorni kuvitusratkaisu. ****1/2

Craven: Swamp Thing (1982) Hienon trailerin inspiroimana ("Government agents, scientists, soldiers, master criminals, secret formulas, monsters and midgets!") oli pakko katsoa tämä rehellinen B-elokuva. Onhan tämä nyt paitsi sarjakuvafilmatisointien, myös Wes Cravenin parhaimmistoa: äijällä on silmää sujuvalle kerronnalle, vaikkei juonessa nyt muuten mitään järjellisyydeksi tulkittavaa olekaan. Tämä oli oikeastaan niin toimiva kunnianosoitus, että matkan varrella jopa tuli miettineeksi, että saisikohan tästä tv:stä nuo värit jotenkin pois. Huomiota tuli kiinnitettyä paitsi Adrienne Barbeaun tisseihin, jotka vihdoin ja viimein, mutta odotetusti, näkyivät 61 minuutin kohdalla, myös elokuvan hyvin perinteiseen, aristoteliaaniseen esileikki-vikittely-kliimaksi ‑rakenteeseen. Myös Louis Jourdanin bondkonna-wannabemainen patsastelu ja toinen toistaan pöljempien repliikkien ilotulitus nostavat Swamp Thingin reippaasti suositeltavien hyvähuonojen elokuvain genreen. ***1/2

Robert Rodriguez : From Dusk Till Dawn (1996) ***

Puoliksi rikos- ja puoliksi kauhuelokuva, jossa kaksi pikkurikollista pakottaa erään isän ja tämän lapset kuskaamaan rikolliset rajan yli Meksikoon. Siellä odottaa strippibaari ja genre vaihtuu vampyyrikauhuksi. Tarantino näyttelee ja vastaa käsikirjoituksesta, Rodriguez ohjaa ja muissa rooleissa nähdään mm. Harvey Keitel, Juliette Lewis, George Clooney ja Danny Trejo. Helppo ymmärtää miksi tämä nousi myöhemmin eräänlaiseen kulttiasemaan, sillä etenkin alku on varsin mainiota Tarantinoa käsikirjoituksen osalta, jota Rodriguezin ohjaus hyvin komppaa. Tässä vaiheessa vielä Tarantinoakin jaksoi katsoa elokuvanäyttelijänä ja oikeastaan hän sopiikin varsin hyvin rooliinsa. Elokuvan parasta antia on alkupuolisko.Toinen puolisko on toiminnallisempi mutta enemmän lähellä tavanomaista elokuvaa. Silti varsin kelpo elokuva kokonaisuutenakin.

Scott Spiegel : From Dusk Till Dawn 2: Texas Blood Money (1999) **

Edellisen osan jälkeen tehty selkeästi heikompi jatko-osa. Eipä tässä olekaan ekasta osasta jäljellä kuin Trejo. Nytkin sekoitetaan rikos- ja kauhuelokuvaa mutta nyt elokuvaa ei ole jaettu genren puolesta keston kohdalta puoliksi vaan molempia genrejä sekoitetaan alusta asti toisiinsä. Rikollisporukka meinaa tehdä pankkiryöstön ja törmää samalla jo elokuvan alussa lepakon muodon ottaneeseen vampyyriin ja siitähän ei seuraa hyvää. Periaatteessa paljon toimintaa ja kauhua mutta näyttelijöidensä puolesta melko latteaa menoa. Kameratyöskentely oli kuitenkin yllättävän elävää, vaikka sortuukin parissa kohtaa pöljäilyyn, kuten esimerkiksi kun rosvot pyörittävät kassakaapin numerosarjaa, niin kameran on myös jostain älynväläyksestä johtuen pyörittävä mukana.

Jeremias Rahunen (23.8.2013 23:07)

Robert Rodriguez : From Dusk Till Dawn (1996) ***

Puoliksi rikos- ja puoliksi kauhuelokuva, jossa kaksi pikkurikollista pakottaa erään isän ja tämän lapset kuskaamaan rikolliset rajan yli Meksikoon. Siellä odottaa strippibaari ja

Tämä on itsellein' niitä harvoja elokuvia, joissa ensikatseluolosuhteet / ‑formaatti on vaikuttanut suuresti. Kaverin kanssa tuli nähtyä tuo elokuvateatterissa tuoreeltaan, ja olihan se nyt kokemuksena ainutkertainen, loppuiäksi mieleen jäänyt. Kas kun missään leffateatterin käytävällä esillä olleessa still-kuvassakaan ei ollut ainuttakaan otosta tuosta jälkipuoliskosta. Kun kumpikaan meistä ei vielä muutenkaan tiennyt, millainen leffa oli odotettavissa, "vissiin joku rikosleffa, jossa on Tarantino", oli MitVit-elämys melkoinen, ihan 90-luvun parhaimmistoa. Voi siis olla, että FDTD on oikeasti kolmen tähden kamaa, mutta em. ensikatselukokemus pakottaa minut aina antamaan tuon neljännen tähden, olletikin, kun tuo on myös parin dvd-katselun verran potkinut erittäin hyvin. Nyttemmin sydäntä lämmittää erittäin paljon se, että Robert Rodriguez on säilyttänyt lapsenmielisen turskeutensa, siinä missä muut ysärileffaidolit, Tarantino ja Peter Jackson etunenässä, ovat surullisesti tasaantuneet ja valjuuntuneet.

Samat muistot From Dusk Till Dawnista, samalla kaavalla yllätti 12 Monkeys ja Trainspotting aikoinaan.

Vuosikausiin en ole enää katsonut trailereita netistä tulevista elokuvista (ainostaan elokuvateatterissa toki tulee nähtyä välillä noita), enkä lukenut niistä tarkemmin muutenkaan. Toki sitä pakostakin jotain näkee tai kuulee ns. vahingossa, mutta vähän vähemmän puhutummista elokuvista välttämättä ei ollenkaan. Toimii äärimmäisen hyvin.

74- Mann: The Last Frontier (Kovo), Yllättävän heikko turkisfrontierwestern mestari Mannilta. Victor Mature oli kyllä harvinaisen vastenmielinen jässikkä ja pilaa tässäkin mikä vielä pilattavissa on tylsän käsikirjoituksen ja munattoman ohjauksen jälkeen. Mature näyttää luku- ja kirjoitustaidotonta rajaeutujen jässikkää joka nationallistisen kutsumuksen pakottamana pestautuu ratsuväkeen tiedustelijaksi. Paskaa. *1/2

75- Ludwig: The Gun Hawk (Kovo), Halpis b-talenttimiehityksen tusinawestern missä menneisyyden haamut tulevat kummittelemaan konnille turvapaikan perustaneen pyssysankarin elämään. Kokolailla unohdettava. *1/2

76- Kurosawa: Rashomon (DVD RE-), Olisko 3. kerta tätä ja aina paranee. Ihan mestarillinen kauttaaltaan. Helppo ymmärtää minkälaisen kohinan Rashomon sai aikaan aikanaan tullessaan puskista Venetsian elokuvajuhlille. *****

77- Selander: The Raiders (Kovo), Richard Conten tähdittämä kostowestern missä kalifornialainen pikkumainari lähtee etsimään oikeutta ja sotkeutuu osavaltion itsenäistymistaisteluun. Kertakatsottavaa roskaa. **

78- Jones: Bullwhip (Kovo), Erikoinen Guy Madison- western missä kuolemanselliin jujutettu pyssysankari pääsee silmukasta naimalla puoliverisen kauppaimperiumin tyttären. Sitten kesytetään äkäpussia preerialla odotettavin lopputuloksin. **

79- Dmytryk: Broken Lance (Kovo) A-listan westernmelodraama karjapatriarkan (Spencer Tracy) ja poikiensa (Richard Widmark, Robert Wagner...) sotkuisista patriarkaalisista välienselvittelyistä. Oikeussalissakin (valitettavasti) käydään. Mielenkiintoisempi mitä laadukas mutta silti ***

112. Runaway Train (1985) ****+

Viihdyttävä seikkailuleffa, luultavasti Andrei Kontšalovskin parhaimmistoa (vaikka pidinkin Shy Peoplesta vielä hitusen enemmän). Jon Voight ja John P. Ryan varastavat shown pääosissa, ja etenkin Voightin hajoilua on hauska seurata tässä. Monta onelineria heitetään ilmoille, ja vaikka tässä välillä onkin vähän kliseinenkin meininki, niin Kontšalovski pitää onneksi homman sopivasti aisoissa. Alaskan kauniit ja samalla jylhät talvimaisemat luovat hienon tunnelman elokuvaan, tuo lieneekin yksi Runaway Trainin parhaimmista puolista. Juuri tuosta Kontšalovskin hienon tyylin tunnistaa, samalla tavalla kuten kaksi vuotta myöhemmin julkaistussa Shy Peoplessa.

Win, lose, what's the difference?

– Oscar 'Manny' Manheim

113. Best of the Best (1989) ***½

Ahh.. välillä on hyvä katsella viihdyttäviä martial arts ‑turnauselokuvia. Best of the Best noudattaa näille elokuville tyypillistä kaavaa, vaikka onhan tässä hieman normaalia enemmän siirappista draamaa mukana. Soundtrack on pääosin rautaa, mutta osa montaasikohtauksista olisi saanut olla pidempiä. Kokonaisuutena tästä jää kuitenkin positiivinen fiilis.

114. Class of 1984 (1982) ****

Kuumottava yleisfiilis, se jää tästä ainakin mieleen, ja Timothy Van Pattenin hyvä roolisuoritus tietysti. Vaikuttaisi vieläpä siltä että Class of 1984:n yleisidea on kestänyt hyvin aikaa, tämä leffa tuntuu paranevan vanhetessaan kuin hyvä viini konsanaan.

300. Cut and Run (Ruggero Deodato, 1985)

Viidakkosikailua viidakkosikailun pätevimpien näyttöjen mieheltä, herra Deodaton viimeiseksi lajiaan jäänyt – ainakin toistaiseksi. Kokonaisuus menee valitettavasti enemmän lepikkoon kuin maaliin, vaikkakin kannibaalialkuasukkaiden sijaan tarjoiltu huumelordin johtama hörhöpoppoo, joka käyttää alkuasukassotureita luovasti apureinaan esoteerisessa huumesodassaan, on kieltämättä herkullinen lähtökohta. Sivujuonten karsinta ja yleinen tiivistäminen olsii tehnyt paketille hyvää. Väkivalta on sitten melko graafista ja sikailevaa, mutta yksin sille jää turhan paljon kannettavaa, kun juuri mikään muu ei vakuuta ainakaan positiivisella tavalla.

301. D.O.A. (Rudolph Maté, 1950)

Mitäs tämä nyt... lievän hämmennyksen purkua tarkemmin Film noir ‑ketjussa.

302. Graveyard Shift, AKA Central Park Drifter (Jerry Ciccoritti, 1987)

Vampyyri yövuoron newyorkilaisena taksikuskina on ytimeltään ja tarinan lupaukseltaan onnistuneempi kuin mitä epämääräisesti joka suuntaan sätkivä toteutus antaa ymmärtää. Osittain visio realisoituu kelvollisesti, mutta mitä lähemmäs loppua päästään, sitä enemmän tuntuu punainen lanka kadonneen ainakin editointivaiheessa: monasti tulee fiilis jotta seuraa rikotun aikajanan kerrontaa, mistä ilmeisesti ei ole missään vaiheessa oikeasti kyse. Erotiikkaa, köykäistä mystiikkaa, jotain viittauksiksi jääneitä kulttitouhuja ja ties mitä sotketaan samaan soppaan juuri mitään selittämättä tai taustoja valottamatta. Sääli, sillä jotain vinkeää vetoa tässä kaikessa on, taitavammissa käsissä tai harkitummalla tuotannolla tästä olisi voinut hyvinkin tulla jotain enemmän kuin outoudessaan ja kömpelyydessään viehättävää sekasotkua. Rumat ja halvat kuvat sopivat New Yorkiin, kauheat kasaripilputukset eivät minnekään.

303. The Texas Chainsaw Massacre: The Beginning (Jonathan Liebesman, 2006)

Prequel remakelle – voi herramunhesus tätä nykyajan menoa... mutta ei paha tämäkään. Itse asiassa tuntui pirteämmältä kuin vuoden 2003 uudelleenlämmittely, minkä tähti alkoi laskea taas hyvinkin nopeasti uusintakatselun jälkeen. Fiilisten kehityksen kaari meni vähän päin vastoin kuin mainitussa remakessa, nyt alku maistui lattealta mutta loppua kohti meno hiljalleen tiukentui. Uusiolämmittelyjen helmasynneiltä ei vältytty, eli kummasti tutun oloisia kohtauksia näemme tässäkin, ja joka pirun pikkujuttu on selitettävä auki aina sheriffin tekohampaita myöten. Musta huumori kukki pari kertaa mukavasti R. Lee Ermeyn suusta, ja väkivalta oli tunnelmaltaan ja toteutukseltaan tylyä ja piirun uskottavampaa kuin edeltäjässä. Kokonaisuus on semmoinen köyhän miehen The Devil's Rejects.

304. Leprechaun 4: In Space (Brian Trenchard-Smith, 1996)

Taas mennään omaehtoisessa aivosolujen massakuoleman aiheuttamisessa... Sentään riimittelyltä säästytään. Kokonaisuus (mikä kokonaisuus?) on yksinkertaisesti järkyttävää aivonussia ja silmäkuopan kanssa parittelua ilman puudutusta. Todella nopeasti ohi kiitävin hetkin kykenee hitusen arvostamaan paskoja repliikkejä, Guy Sinerin armotonta naamansa vääntelyä, pikku nyökkäyksiä wanhoihin klassikoihin ja groteskia mutanttihämistä. Surkea parodia, surkeat vitsit ja surkeat scifi-lainat eivät aplodeja kerää, eikä tietenkään aika saatanan rasittavaksi käyvä hiihtelevä irlantilaiskääpiö avaruudessa. Kenen idea? Silti tämä on ihan munakarvan verran kestettävämpi tapaus kuin leprakorni kolmonen. Eip sillä että moinen vaakakupissa tonneja painaisi...

305. Pacific Rim (Guillermo Del Toro, 2013)

Harvemmin saan tämän kokoluokan räiske ja mäiske ‑megacocktaakkeleista juuri mitään epilepsiaa, korvasärkyä ja/tai miehekkään kokoista v-käyrää kummempaa irti, mutta tällä kertaa tuli viihdyttyä teatterin penkissä hymy korvia lähestyen isomman osan paketin kestosta. Nyt oli mukana kylän suurimmat kypärät ja letkut letkeät. Ylitsepursuilevat emootiolataukset saastuttavat ilmapiiriä ja me-henkistä messitsiä taotaan hermovasaralla sisään kaksin käsin, mutta ne voi antaa anteeksi lähdenmateriaalin suuntaan kumarruksena. Kansainvälisyydestä kanssa plussaa, venäläisten Cherno ja kiinalaisten kolmikätinen taistoihme olivat komeita luomuksia. Venytetty on kahteen tuntiin, joo, mutta kuten Shocky aiemmin totesi, rytmitys toimii. Ja itse asia: kun vähän jumalattoman kokoinen robotti vetää pesismailatyylillä rumaa mutanttikilpikonnanölleröä valtamerialuksella pataan, tai toimistopilvenpiirtäjän lasijulkisivua käytetään kätevänä väijytyspaikkana painisyöksylle, mikä muka on pielessä? Hyvän lapsenmielistä ryssäkkää aikuisempaankin makuun. Fuck you, Michael Bay!

306. Ab-normal Beauty (Oxide Pang Chun, 2004)

Oli se parempi kuin Forest of Death. Tarkemmin tuoreeltan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

307. Loves of a Blonde (Milos Forman, 1965)

Ohjaajan omassa ketjussa.

308. The Good, the Bad and the Ugly (Sergio Leone, 1966)

Ratsuväen kahdensadan tuhannen dollarin kultapotin jahti Yhdysvaltain sisällissodan tunnelmissa jaksaa sykähdyttää joka kerta niin maan perkeleesti, vaikka tämän on vuosien varrella vahdannut formaatissa jos toisessa sen seitsemäntoista kertaa. Nyt toista kertaa katsottu restauraatioversio on yhdestä köpsästä kohtauksen lisäyksestä huolimatta edelleen se tunnelmallinen, tarinaltaan rönsyilevä ja elämää suurempia kohtalokkaita hetkiä sisältävä hengensalpausmaatoni kuin mitä tutumpi ja lyhkäisempi kansainvälinen versio. Objektiivisesti tätä ei vain voi katsoa, ei sitten mitenkään eiä miltään osin. Gloria gloria hallelujaa.

51. The Campaign (netflix) ** Ferrell ja Califianakis poliittisessa satiirissa, jossa herkullisesti ivaillaan amerikkalaiselle loanheitto-kampanjoinnille ja järjestelmälle yleensä... no ei. Aiheesta olisi varmasti saanut irti ihan osuvaakin ivaa, mutta aika hengetön tekele tämä oli ja kun totuus tuntuu olevan tarua ihmeellisempää, tuntuu tämä enemmän surulliselta kuin hauskalta.

52. White House Down (teatteri) *** Emmerich tekee elokuvia jotka ovat viihdyttäviä leffassa, mutta joiden heikkoudet paljastuvat kotona katsoessa. Niinpä tämäkin ansaitsee nyt kolme tähteä, typerryttävistä juonenkäänteistä, hölmöistä one-linereista ja todella köyhän miehen Bruce Willisistä (Channing Tatum) huolimatta. Foxx on hyvä, niin kuin se yleensä tuppaa olemaan ja riittävästi tässä on sellaista suht toimivaakin huumoria, että ei ihan tuskastu. Ja ihan hienoa menoa parhaimmillaan.

Allen Hughes : Broken City (2013) ***

Mark Wahlberg esittää entistä poliisia ja nykyistä yksityisetsivää joka vaihtoi alaa amuttuaan poliisina ollessaan erään rikollisen. Tapauksen jälkeisessä oikeusprosessissa hän sai apua kaupungin pormestarilta (roolissa Russell Crowe), joka pestaa nyt nykyisen yksityisetsivän selvittämään kenen kanssa pormestarin vaimolla on salasuhde.

Broken City on elokuvana rutiininomainen jännäri joka ei tarjoile suuria yllätyksiä. Walhberg on tyypilliseen tapaansa melko uneliaan- / tylsänoloinen ja muidenkin elokuvassa nähtyjen herrojen ja rouvien roolityöt menevät pitkälti automaattiohjauksen varassa.


Christopher McQuarrie : Jack Reacher (2012) ***

Elokuva alkaa kun eräs mies tarkka-ampuu piilostaan viisi näennäisen satunnaisesti valittua uhria. Tämän jälkeen alkaa rikoksen selvittely ja poliisi pidättää erään entisen armeijan tarkka-ampujan. Todisteet viittaavat vahvasti hänen syyllisyyteensä mutta hän kirjoittaa poliisikuulustelussa paperille viestin: "Etsikää Jack Reacher". Vähän myöhemmin Tom Cruisen esittämä Reacher astuu mukaan kuvioihin ja alkaa erään naispuolisen asianajajan kanssa puolustamaan syytettyä ja etsimään uusia todisteita tapaukseen liittyen. Näyttää nimittäin siltä että poliisin pidättämä mies on syytön rikoksiin ja keissi onkin luultua monimutkaisempi.

Jack Reacherissä Cruise nähdään koviksen roolissa ja varsinaiselta pahisosastolta löytyy mm. Wener Herzog! Elokuvana Jack Reacher on tuotannollisesti selvästi Broken Cityä parempi mutta jokin tässä mättää sen verran ettei tämäkään yllä yli keskitason. Tietyt perseilyt olisi voinut leikata kokonaan pois ja jokunen sivuhahmo on huonosti käsikirjoitettu. Sen sijaan toimintakohtaukset on tehty laadukkaasti ja ne ovatkin elokuvan parasta antia Herzogin esittämän pahiksen lisäksi.

Järkyttävä purkurupeama edessä, aloitetaan näillä:


Night Visions Back to Basics 2013, kommentit täällä: http://www.elitisti.net/forum/topic/9841-night-visions-back-to-basics-2013-11-1442013/?p=200211


42. Khalfoun: Maniac (2012) [DCP] **½

43. Korine: Spring Breakers (2012) [DCP] ***½

44. Hill: Bullet to the Head (2012) [DCP] *

45. Chang: Five Element Ninjas (1982) [35mm] ***½

46. Cronenberg: Antiviral (2012) [dvd] **

47. Harrington: Whoever Slew Auntie Roo? (1972) [16mm] **½

48. Louhivuori: Hallittua sattumaa (2003) [dvd] ***½

49. Ahlberg: Bel Ami (1978) [35mm] ***

50. MacMahon: Stitches (2012) [DCP] **


51. Ashby: Tervetuloa, Mr. Chance! (Being There, 1979) [bd] ****

Taattua ajatuksia herättävää Ashby-laatua ja kenties Sellersin paras roolityö. Saattokeikka sinisäteelle heti paikalla!


52. Parolini: 3 teräsmiestä (I fantastici 3 supermen, 1967) [dvd] ***
http://www.elitisti.net/artikkeli/2013/06/018312/i_fantastici_3_supermen_1967_3_terasmiesta.html


53. Polanski: Chinatown (1974) [bd] ****½

Chinatownia ei syyttä käytetä esimerkkinä täydellisesti rakennetusta elokuvasta; joka katselukerralla löytää uusia merkityksellisiä yksityiskohtia. Suomi-blu-ray on pettymys sisäeltäen ainoastaan monikanavaäänimiksauksen (jenkkikiekolla myös alkup. mono) eikä lainkaan ekstroja. (Myin pois ja tilasin jenkin.)


54. Herrington: Jokikyttä (Striking Distance, 1993) [bd] *

Jopas oli kämäinen pätkä, ei mikään ihme että Williskin on anteeksipyydellyt leffan paskuutta. (Luulin että olin tämän nähnyt vaan en kai sittenkään.) Muutaman naurut irtosi Brucen näyttelemisestä, mutta siinäpä se.


55. Cronenberg: Kylmät väreet (Shivers, 1975) [35mm] **½

Tässä on heti ideaa ja tyyliä, mutta ennemmin lupauksenomaisesti (lupaukset tuli toki järisyttävästi lunastettua seuraavilla leffoilla).


56. Lee: Piin elämä (Life of Pi, 2012) [3D DCP] ***

(Lähinnä visuaalisesti) hieno mutta kertojaäänineen myös tukkoisuuteen asti täyteen ahdettu sisällöllä, jota ehditään vain hätäisesti raapaisemaan. Paremmin menee kun keskivaiheilla on vain Pi, meri, paatti ja tiikeri. 3D alun uima-allaskohtausta ja laivan uppoamista lukuunottamatta jälleen melko turhaa.


57. Hooper: Epäilyksen polttopiste: Viimeinen todistaja (Prime Suspect 6: The Last Witness, 2003) [Netflix] ***½

Tennison selvittelee tapausta, joka juontaa jälkensä serbien sotarikoksiin. Laatumurhajuttu jälleen; hyvin näytelty, kirjoitettu ja ohjattu (Tom Hooper on sittemmin ohjannut mm. Kuninkaan puheen ja uuden Les Misérablesin). Vähän tosin tuntui 3-tuntisena pitkältä ja torkahdin pariin otteeseen ensimmäisen jakson aikana...


58. Burton: Pee-ween suuri seikkailu (Pee-wee's Big Adventure, 1985) [Netflix HD] *

Täytyy myöntää etten pystynyt katsomaan loppuun asti. Ihan kekseliäitä juttuja taustalla, mutta Pee-ween hahmo edustaa niin loputtoman raivostuttavaa imbesillihuumoria, että kokemus on ylitsepääsemättömän sietämätön huolimatta siitä mitä vaan muita ansioita elokuvalla olisi.

Barbara Peeters: Humanoids from the Deep (1980) [DVD] ***

Sammakkomiehet hyökkäävät ja (alkuperäisen ohjaajan erottamisen jälkeen) myös repivät tyttöjen paidat. Sujuvaa Corman-schlokkia, mutta liian hölmö toimiakseen kauhuna.

Herz & Kaufman: The Toxic Avenger (1984) [DVD] **½

Kasarinostalgiaa ja pari hauskaa vitsiä melko kankeassa komediassa. Väkivaltajaksot näyttävät tätä nykyä todella kesyiltä. Muistan kuinka 11-vuotiaana kaveri hehkutti elokuvaa – voin kuvitella että sen ikäisenä kyseessä olisikin ollut siistein ”kielletty elokuva” koskaan. Nyt on vähän myöhäistä samoihin fiiliksiin.

David A. Prior: Deadly Prey (1987) [VHS] ****

Jumalauta. Ihmismetsästäjät valitsevat väärän uhrin. Mike Danton on Schwarzenegger, Stallone ja Predator samassa paketissa. Mike Dantonilla on niin isot pallit, että Rambokin kääntyisi homoksi. Metsä-actionin räjähdysefektit ovat laimeita, mutta elokuva on muuten mahtava.

Amir Shervan: Samurai Cop (1989) [DVD] ***½

Night Vision –esitystä kipeästi kaipaava toimintaelokuva. Syltyn mullettipäinen henkivartija Matt Hannon laukoo uskomatonta dialogia ja vielä käsittämättömämpää näyttelyä kovanaamakyttänä, jonka ”mestarit kouluttivat Japanissa”. Mukana myös tissejä ja verta. Toiminnan laimeus heikentää soppaa.

Tony Scott: True Romance (1993) [DVD] ****

Nyt vasta huomasin, että Street Fighter –triplaa esittävän elokuvateatterin seinällä on Kinji Fukasakun Kamikaze yaron juliste. Myöhemmin sama juliste on Christian Slaterin kämpässä. Gandolfini on elokuvassa erinomainen – jäänyt turhaan Hopper-Walken –kohtauksen varjoon. En muistanutkaan Killing Them Softlyä katsoessa, että Pitt ja Gandolfini jakoivat kohtauksen jo tässä.

Pete Travis: Dredd (2012) [BD] ****

Syystäkin kehuttu. Hienointa elokuvassa on sen rakenteellinen ja asenteellinen vanhanaikaisuus. Lyhyt johdanto, elokuvan mittainen kahakka kerrostalossa, ja lopputekstit. Hymytön päähenkilö ja tyylikäs visuaalinen ulkoasu päälle.

Guillermo del Toro: Pacific Rim (2013) [Elokuvateatteri] ****

Del Toron rakkauskirje kaiju- ja tokusatsu-elokuville on niin hyvä, että paikoin itkettää. Live action Evangelion, satunnaisia Gamera-monsterien ruumiinosia uusissa ruumiissa jne. Harmi, että elokuva floppasi Japanissa missä kaikki vihaavat Rinko Kikuchia. Taulapäät.