Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

106- Maniquis & Rodriquez: Machete (Kovo), siedettävää komedia-actionia Quentinin beeäfäffältä. Tähän kuuluu ne normaalit RR- nurinat: liian tasainen ja nopea (leikkaus) tahti, liikaa hahmoja ja puolihuolimaton yleisilme. Plussapuolella tässä kyllä oli herkullisia kohtauksia ja hahmojakin. Ja tietty tissejä ja väkivaltaa. **1/2

107- Takahata: Omohide poro poro (Only Yesterday) (Kovo), Ghiblin "in house- Ozu" Takahatan ehkä tasapainoisin elokuva vanhanpiian (henkisestä) matkasta itseensä. Ja maaseudulle. Muistot ja nykyhetki lomittuvat hienolla tavalla rakentaen päähenkilöstä samaan aikaan ymmärrettävän ja yllätyksellisen hahmon. ****1/2

108- Cavaye: A bout portant (Point Blank), (Kovo RE-), Lyhyt, ytimekäs ja tiukka ranskis-crime. Selkeä asetelma, sopivasti kärjistetyt henkilöt ja tiukka tempo antavat pontta sinänsä melko yksinkertaiselle juonelle. ****

109- Hitchcock: The Man Who Knew Too Much (Mies joka tiesi liikaa) (1954) (Kovo RE-), Hitchcockin kultakauden töistä ehkä se vähiten arvostettu. Kärsii asetelman vanhanaikaisuudesta (OK, orkkisversio oli jo ‑35 tjsp) ja verkkaisesta temmosta, mutta kaiken tämän Hitchcock paikkaa kyllä rautaisella ammattitaidollaan jännityksen ja tunnelman kehittäjänä. Ja repii jopa Doris Daystä irti hyvän suorituksen. James Stewartkin yrmyilee luotettavasti pääosassa. ****

110- Kubrick: Paths of Glory (Kunnian polut) (Kovo Re-), Ensimmäisesta Maailmasodasta saa aika hyvän kokonaiskäsityksen kun katsoo kolme elokuvaa: Kunnian Polut, Milestonen Länsirintaman ja Suuren Illuusion. Kaikki syvällisiä ja analyyttisiä mestariteoksia jonkalaisia Toisesta Maailmansodasta ei juuri tehty. Kubrickin jähmeä mutta tarkoituksellinen kamerankäyttö saa tässä ensimmäisen täyttymyksensä mutta ei vielä hallitse ilmaisua kuten myöhemmissä mestarin töissä. Koskettava ja tiivis asiaelokuva on tämä. *****

111- von Trier: Dancer in the Dark (Kovo), Joo joo, ymmärrän kyllä leffan pointin ja sisällön, mutta ei tällästä kyllä mielellään katso. Jotain aidosti kiehtovaa ja universaalia von Trier taatusti tässäkin piilottaa roisin pinnan alle, mutta aika paljon Brechtiläis- Sirkläistä meloa pitää sivuuttaa sitä etsiessä. Ei mun juttu. **

63. Wicker Man (2006) (netflix) *½ Jos ei olisi nähnyt alkuperäistä, niin olisihan tämä ihan hyvä... no ei. Ihmeellisen huono kerrassaan, ei vähiten Cagen ilmeilyn vuoksi. Kaikki se mikä oli uhkaavaa ja ihmeelistä alkuperäisessä, on tässä pyöräytty vahvasti sinne naurettavan puolelle.

64. Chasing Amy (netflix) **½ Havahduin tosiseikkaan etten ole katsonut montaakaan Kevin Smithin alkupään elokuvaa Clerksiä lukuunottamatta. Tässä oli muutamia ihan hauskoja juttuja, mutta onhan tämä ihan tolkuttoman pitkä ja tylsä suurimman osan aikaa. Affleck ei ole hyvä näyttelijä. Tää pääosanainen oli muuten tosi jees, mutta kun sen huutamista ei voi kestää. Epäilemättä tämä on pullollaan näppäriä viitteitä populaarikulttuuriin, mutta ei niillä pelkästään leffaa pelasteta. Clerks II taitaa yhä olla paras näkemäni Smith.

339. The Killing of Satan (Efren C. Piñon, 1983)

Osasin odottaa nyrjähtäneisyyttä, mutta jopas... Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien puolella tarkemmin nippuun.

340. Léon (Luc Besson, 1994)

Uusinta, vaikkakin director's cut oli uusi tuttavuus. Lolita melodraamalla ja aseilla, hyvässä ja pahassa, mutta minä kuulun niihin jotka tykkäävät tästä keitetystä sopasta kenties vähän enemmän kuin sen todellinen laatu antaisi aihetta. Hahmot sen pitkälti tekevät: Jean Renon Leon on ihan helvatin toismaailmallinen ja samalla jotenkin kierosti uskottava tapaus, siinä missä Natalie Portmanin lemmenkipeä pikkuneito Mathildakin. Oldmanin suoritus taas on joltain planeetalta jota en tunne, mutta pidän tuosta uskomattomasta kurkoilusta, klassisesta musiikista horisemisesta ja pään vääntelystä paljon!

341. A Slight Case of Murder (Lloyd Bacon, 1938)

Mukiin menevää vanhan liiton hassuttelua hieman screwball-hengessä. Edgar G. Ulmer pääsee parodioimaan itseään ja gangsterihahmojaan urakalla. Alkuun vähän ärsytti, mutta menoon pääsi mukaan yllättävän syvälle. Yksi hyvä ääneen nauru irtosi, muutenkin wanhan ajan touhu jaksoi huvittaa mukavasti kun makuun pääsi. Ulmer oli omana murjottuna itsenään päällikkö, orpo skidi olisi voitu siivota pois.

342. Slave Girls form Beyonf Infinity (Ken Dixon, 1987)

The Most Dangerous Game avaruudessa. Puikkoihin on valittu sangen kehnot naisnäyttelijät, joiden muut biologiset avut paikkaavat varieteelahjakkuuden puutetta. Piirun verran tosi köyhän miehen budjetin yläpuolella heiluva toteutus on yrityksessään jotenkin liikuttava, samaa "ylös käppäisyydestä" ‑yritystä on selvästi havaittavissa kuin tähän verrattuna ylivoimaisessa ja syystä legendaarisessa scifiparodiasekoilussa nimeltä Flesh Gordon. Olisi kaivannut lisää sikailua ja vähemmän orjallista alkuperäistarinan hiilikopiointia ulkoavaruuteen.

343. Hard Rock Zombies (Krishna Shah, 1985)

Tämä herra ja Shyamalan todistavat, että kun intialaista sukujuurta oleva elokuvantekijä päästetään irti USA:ssa, mitä tahansa voi tapahtua. Kuten jo nimestä voi päätellä, tämä on täysin päätöntä rävellystä, mutta mun mielestäni hyvällä tavalla. Alle kahteen minuuttiin on nähty alastomuutta, kääpiöitä, murha ja huonoa "hard" rockia. Alle kymmeneen minuuttiin kuvioissa on myös huono Bocart Co. ‑henkinen musavideo, ihmissusimummo ja kalju natsi. Sitten vielä zombeja, Adolf Hitler, redneck-kylätoimikunta ja mitä näitä nyt oli... Huonoilun ystäville ei tule tylsää ja voi suositella. Mielisairasta perseilyä ja huonoa makua alusta loppuun, vaikkakin aika kiltti goresta huolimatta.

344. Hard Revenge Milly (Takanori Tsujimoto, 2008)
345. Hard Revenge Milly: Bloody Battle (Takanori Tsujimoto, 2009)

Uuusinta double featurena, kun kaveri ei ollut näitä vielä nähnyt. Kohdeyleisöstä ei vieraaseen pudonnut tavara niin hyvin kuin allekirjoittaneeseen, mutta riittävän viihdyttävä oli kuulemma kokemus. Itsehän olin yhtä liekeissä kuin eka kerrallakin. Lumpiohaulikko, rinta-moulinex ja rakettinyrkki rule!

346. Sure Death Revenge (Kinji Fukasaku, 1987)

Positiivinen yllättäjä. tarkemmin tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien puolella.

Nyt skarppina Meller,A Slight case of murderia tähditti Edward G.Robinson,ei suinkaan ohjaaja Edgar G.Ulmer.

Ulmerin Hollywood-kausi on Flickerin ansiosta jotenkin myyttinen mulle mutta en sittenkään ole siitä niin pihalla kuin ton miniarvostelun perusteella luulin. :D

JPJ71 (5.10.2013 14:09)

Nyt skarppina Meller,A Slight case of murderia tähditti Edward G.Robinson,ei suinkaan ohjaaja Edgar G.Ulmer.

Hienoa! Perjantai, punaviini ja kirjoittaminen sopivat yhtä napakasti yhteen kuin aasinhattu ja meikäläisen pää. "On ollut raskasta... ja tämä tulee selvästä suusta! Nyt täytyy alkaa skarppaileen!!!" ‑Viisikko

122. The Whip and the Body (1963) ****½

Parhaimmillaan helvetin kaunis ja hyytävän tunnelman omaava mestariteos Mario Bavalta. Bavalle ominainen valaistustapa ja vahva värimaailma on läsnä tässäkin leffassa, mikä jo sinäänsä tekee tästä nautittavaa katseltavaa. Christopher Lee on erinomainen pääroolissa, ja kaunis Daliah Lavi on naispääosassa myös mainio.

123. Less Than Zero (1987) ****

Tämähän osoittautui varsin nautinnolliseksi ja tunnelmalliseksi kasarileffaksi. Thomas Newmanin kova soundtrack pitää nostaa heti esiin, eikä nuo leffassa käytetyt eri biisitkään huonoja olleet (tässä kuullaan esim. The Bangelsia ja The Cultia). Näyttelijöistä ei oikeastaan nouse esiin muita kuin Robert Downey Jr., joka jo tässä vaiheessa uraansa osoittaa olevansa laatunäyttelijä.

124. Knives of the Avenger (1966) **½

Ihan OK viikinkileffa Bavalta. Juoni vaikutti alkupuolella lupaavalta, mutta tasapaksua tavaraahana tämä lopulta on. Soundtrack oli ihan kelvollinen myös.

125. The Evil Dead (1981) ****½

Mahtavaa kauhuviihdettä pimeisiin syysiltoihin. Evil Dead on siitä hieno leffa että ei tässä ole kovinkaan monta turhaa kohtausta, ja tunnelma pidetään mahdollisimman tiiviinä lähestulkoon koko ajan.

126. Evil Dead II (1987) ****½

Jatkaa tyylikkäästi siitä mihin edellinen jäi. Pidin kuitenkin ensimmäisestäkin osasta sen verran, että omilla listoilla nämä kaksi elokuvaa ovat aikalailla tasoissa.

Ohata: Henge (Metamorphosis, 2011) Odotukset olivat korkealla, muttei tässä nyt ainakaan kovin korkealta pudottu. Pieteettiset käsintehdyt tehosteet lämmittävät aina sydäntä, ja myös tuo kompakti kesto toi mieleen, että olisiko pikkuhiljaa aika/syytä tuoda 50-70 ‑minuuttiset elokuvat muotiin. Yhdyn muiden elitistien mielipiteeseen siitä, että pieni budjetti pistää hieman huonolla tavalla silmään, ja omaperäisyyttäkin saisi mukana olla. Muttei tällaiselle rakkaudella tehdylle luomutuotteelle kannata olla vihainen. ***1/2

Edel: Christiane F – tyttö metroasemalta (Christiane F. – Wir Kinder vom Bahnhof Zoo, 1981) Painii lähtökohdiltaan kunniakkaasti oman genrensä muiden edustajien kanssa. Meininki on juuri niin nuhjuista ja kurjaa kuin olla pitää, ja extroina nähdään oikeaa berliiniläisnististöä. Kuitenkin: tuotesijoittelut kirkuvat alussa häiritsevästi, ja vaikka alkuperäiseen tositarinaankin liittyy David Bowie, koin hänetkin hieman liikaa esille pomppaavana, productplacementmaisena markkinointielementtinä. Perhe-juonisäie kellui taustalla omiin silmiini jopa amatöörimäisesti, ja loppusuoralla tuli sitten muutamannen loppukohtauksen näköisen kohtauksen jälkeen pantua sormet ristiin, että koeta loppua kunniakkaasti, pliis, mutta ei: puolen minuutin lisätyntuntuinen häntä on suurin piirtein pahimmansorttinen mahdollinen. Kömpelyydet kuntoon hiomalla tästä olisi saanut klassikon, nyt ei voi kuin todeta huippuvahvoistakin momenteista huolimatta Christiane-paran jääneen mm. Hardwicken ja Moodyssonin jalkoihin. ***1/2

Törhönen: Riisuminen (1986) 80-luvulla uunokansa kivitti joukolla Lauri Törhösen, eivätkä haavat arpeudu varmaan koskaan. Tämäkin on mainettaan parempi teos, vaikkei nyt ihan mikään Hitchcockin Köysi olekaan, ja vaikka parhaat kicksit taitavat tulla tahattomasta komiikasta. Erkki Saarela ja Eeva Eloranta tekevät pirun vahvat ja heittäytyvät roolit – eipä ole sittemmin vastaavaa nähty suomalaisessa elokuvassa. Mikäänhän ei nääs ole elokuvassa luonnottomampaa kuin jenkkileffan kahdenkesken-petikohtauksessa rintojaan täkillä peittelevä nainen.

No, pääosaduon roolihahmot ovat paperinmakuisia ja mielialoiltaan aivan liian heittelehtiviä ollakseen uskottavia: tuloksena on yksinomaan kuvitettu, kömpelö näytelmä näyttelijöidensä varassa. Saarelan pirullisesta, niljakemaisesta olemuksesta olen oppinut vuosien saatossa pitämään liiallisesta naamanväännöstään huolimatta, ja Elorantahan on yksinkertaisesti hot. Tämä elokuva ansaitsisi ehdottomasti 2010-luvulle päivitetyn remaken, sillä moni siinä käsitellyistä teemoista pätee edelleen vavahduttavan hyvin.

Ilmeisesti Donnerin 3-minuuttinen lyhytfilmi kuuluu tämän elokuvan alkuun? Kieltämättä hämmentävä, erilainen aloitus. Vähän kuin ennen vanhaan ne uutispätkät ennen itse elokuvaa. ***

Halonen: Aleksis Kiven elämä (2001) Sisäinen palo sekä päivämäärä 10.10. ikäänkuin pakottivat ostamaan ja katsomaan tämän tuoreen dvd-uudelleenjulkaisun. Ensikatseluni oli aikoinaan Espoo Cinén koululaisnäytöksessä, jota ennen Halosen itsensä alustus oli unohtumaton. Sen aikana alkoi takanani kuulua semmoinen ihme naksutus, joka osoittautui tulevan espoolaisten hienostoperhekoululaistyttöjen kitalaeista, kun he kilvan paheksuivat Halosen turskinrehellistä kielenkäyttöä. Jumalauta te ette voi ymmärtää, miten tärkeä mies Kivi on ollut, hehkutteli äiä täydestä sydämestä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tuubaisaan suomifilmi-tarjontaan frustroitumiseni oli antanut tälle elokuvalle kosolti lisäarvoa. Hemmetti tätä vimmaisaa yleisilmapiiriä, ei tällaista kukaan muu saa aikaan kuin Halonen. Marko Tiusanen ON Aleksis Kivi, ja kyllä mielestäni myös Jari Salmen Nervander on ainakin suomalaisen, ellei peräti koko maailman paras sidekick! En tiedä, onko tämä oikeasti neljän ja puolen tähden elokuva, mutta niin kauan kuin Markus Selinin hangaround-klubi on toiminnassa ja Koivusalo päkistää elokuvakkeitaan, olkoon tuo puolikas läsnä ikään kuin kannatus- ja piruilubonuksena!


Ja se yksi sitaatti meni siis näin: "Mitä vittua tää nyt oikein on? Nehän rienaa. Miksei ne lausu jotain Kalevalasta?" (Aleksis Kivi, 1858) ****1/2

347. Mandingo (Richard Fleischer, 1975)

Johan oli Fleischer hämmentävyyden rustannut. Syvän Etelän dilemmat saadaan kerrottua vähintään värikkäästi rotujen sekoittamista, insestiä, serkkuherkkuja ja kaksisstandardeja myöten. Melko karu kakku kaikessa himmeydessään, etenkin kun monessa hahmossa on kiitettävästi hyviä ja huonoja puolia. Loppuun eskaloituva syöksykierre menee ajatustasolla niin morbidiksi, että huh. Tässä(kin) valossa Fleischerin myöhempi alamäki tuntuu entistä surullisemmalta.

348. Girl Slaves of Morgana Le Fay (Bruno Gantillon, 1971)

Mehukasta pikkutuhmaa irstailua naitettuna taidefantasiaan – 70-luvun Ranska provides, kauniissa ja kauniisti kuvatussa paketissa vielä! Gantillon on tajunut äijien roikkuvine munineen olevan vain naiskauneuden estetiikan tiellä, mikä on pelkästään hyvä asia. Törkyiseksi meno ei äidy missään vaiheessa, vaikka alastomuus ja avoin lesbolaisuus onkin kovassa huudossa koko unimaisen matkan. Muijat rulaavat koko rahalla, ainoa ukko on surkea transukääpiö joka vain vikisee. Mestarijälkeen on matkaa, mutta tämä on silti viihdyttävä trippailu hitaamman kerronnan ystäville kompaktissa paketissa.

349. Dead Snow (Tommy Wirkola, 2009)

Menkööt englanninkielisellä nimellä, kun olen niin torspo etten näillä kymmenillä osaa norjalaista Ö:tä näppiksellä kirjoittaa... Onhan tämä ulkoisesti komein natsizombielokuva sitten Wiederhornin Shock Wavesin, aiheuttaen sairasta hupia kiitettävissä määrin. Vikojakin on, mutta mitä pitemmälle edetään, sen rehvakkaammaksi touhu muuttuu alkukankeuden ja peruspyllyilyn jälkeen. Genresuosikit on koluttu tarkkaan ja osattu apinoida, hyvässä ja pahassa. Käsipelillä tehdystä roiskeesta nyt saa aina plussaa, etenkin kun jälki on näinkin maukasta. Haluaisin nähdä tästä vielä Blaskhyrkh Editionin, missä Battles in the North ‑albari raikaisi taustalla ja Immortalin jätkät poseeraisivat vuorten rinteillä ja irvistelisivät jäälohkareiden sisältä takaa-ajokohtauksien maisemissa.

350. Three the Hard Way (Gordon Parks Jr. 1974)

Mehevää whaddafackia, bläkkärit ‑ketjussa tarkemmin.

351. The Last House on the Left (Wes Craven, 1972)

Uusinta. Ei minusta tullut varsnaista fania tälläkään kierroksella. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta minulle jää tästä aina se fiilis, että Craven pidättelee iskujaan ja tietoisesti keventää menoa typerällä pilipalimusiikilla ja paskalla huumorilla – vihaan niitä saatanan sheriffejä kerta kerralta enemmän. Ekan ohajuksen haparointia, kenties? Vai ihan vain huonoa makua? Toisaalta, kyllä nöyryytysten ja väkivallan tekojen kuvauksessa tehoakin on, ja parhaimmillaan karujen tapahtumien nauttaminen kepeisiin hippisävelmiin luo absurdin, häiritsevän ja kovin ikävän tunnelman. Aikanaan luovista ylilyönneistä myös plussaa. Ymmärrän tärkeyden, mutta... Täytyy silti erikseen kiittää Cravenia David Hessin esittelystä maailmalle.

352. Phase IV (Saul Bass, 1974)

Tiukka. Suositeltava. Tarkemmin Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

145. [salainen elokuva] 

146. [salainen elokuva]

147. Explorers ***
Hmm.. tämähän on selvästi inspiroinut Transformers – The Movieen muukalaiset jotka höpisevät “tv-kieltä”. Joe Danten heikoimpia leffoja sikäli, että tämä ei enää aikuisiällä toiminutkaan kunnolla. Vähän kuin The Goonies, on Explorerskin niitä jotka kannattaa jättää katsomatta jos lapsuuden muistot ovat rakkaat. 

148. Salo – Sodoman 120 päivää ****½

149. Carlito’s Way – Rise To Power ***1/2
Aluksi liian isoissa buutseissa käyvät näyttelijät ärsyttävät, mutta näppärä (Carlito-kirjoihin perustuva) juoni toimii väkisinkin. 

150. Polyester ***½
Odorama-näytös, nyt on tämäkin ihme koettu – vaikka olinkin vähän pettynyt skunkin hajun mietouteen. Toisaalta koko yleisö oikeasti imppaamassa liimaa kesken leffan on ehkä erikoisin yksittäinen katsomoelämys mitä muistan missään kokeneeni. Itse leffa on hyväntuulista perus-watersia, mutta ilman mitään erityisen legendaarisia kohokohtia. Baltimore Foot Stomper oli kyllä pelottava. 

R&A:

151. For Love’s Sake ***
Musikaalit harvoin toimivat, ja silloinkin niissä pitää olla hyviä biisejä ja hyvät koreografiat – tässä ei ollut oikein kumpaakaan. Silti joku tässä sekopäisessä koulumaailmassa toimi ja olihan tuo Ihara Tsuyoshin näyttelemä ikäistään vanhemmalta näyttävä (tai kenties itseään nuoremmaksi luuleva) jäbä loistohahmo. Harmi vaan että itse pääosa Makoto oli täysin miscastätty: Tyyppiä ei voinut ottaa sekuntiakaan vakavasti etenkään pieksemässä ketään. Joku raja pliis. 

152. Evangelion 3.0 ****1/2
Eeppistä. 

153. Simon Killer ****
Kaikin puolin hyvä, ja kaikin puolin tämän yllä leijui outo amatöörifiilis.. joka ehkäpä paransi leffan aitouden tuntua. Matkailijoille etenkin luulisi toimivan. 

154. Samsara ****½
Aivan tajunnanräjäyttävää nähdä Orionin tokan rivin keskeltä 4k versio. Vaikuttavimpia hetkiä olivat Mekka-kohtaus, pukuheebon savenpäähänlätkimisperformanssi sekä Ghanalaiset hautajaiset.. Ghana on muutes selvästi maailman siisteimpiä paikkoja, pitääpä piipahtaa. Tämän katsominen tuntui siltä kuin oikeasti olisi käynyt maailmanympärimatkalla, sen verran kauan kamera viipyili kohteissa. Paljon oli tuttuja käytyjä mestoja, mutta myös uusia matkaideoita syntyi. 

155. A Field In England ***-
Erikoisuudesta pisteet, mutta jotenkin alkoi kypsyttämään. Ehkäpä tekstitys olisi virkistänyt aivoja. 

156. Hara-Kiri: Death of a Samurai 3D ***
Ihan jees… mutta AIVAN TURHA. Tämähän oli näkökulmaltaan ja tyyliltäänkin pelkkä värillinen toisinto Masaki Kobayashin alkuperäisestä. Ebizou Ichikawa pääosassa on hyvä, mutta Tatsuya Nakadain originaali toki parempi. Ja sanomattakin selvää että 3D:sta on pelkkää haitttaa.

157. Sightseers ***1/2
Huvittava mutta yhdentekevä musta brittikomedia. Vähän kuin pitkä tv-sarjan jakso. 

158. Grandmaster **
Pitkästyttävän raskassoutuinen wonkkari. Itse toivoisin ettei draamaa ja kung-fua sekoiteta jos ei osata. Olihan tässä hienouden hetkiäkin (mm. ikkunan läpi hyppäävä Cung Le ‑matsi alussa) + Yuen Woo Ping vilahti kankaallakin. 

159. Heli ***½
Tyly ja realistisen oloinen kertomus Meksikon huumesodan vaikutuksista. Ja SE kohtaus on kyllä varsin hätkähdyttävä, ouch. 

160. Celestial Wives of the Meadow Mari ****+
Tämä olikin festarin parhaita. Alku oli hieman tylsä, mutta jälkikäteen mietittynä hyvää kamaa sielläkin oli. Loppu taas vähän lässähti kun keskivaiheilla tuli niin monta huippukovaa episodia putkeen. Paras kohtaus: Miliisi vaatii papereita “zombielta” ja piiskaa sitä jollakin rituaalinauhalla. Normi meininki Mari-kansan elämässä. Ja tietty Ovda.. vähän kuin se Holy Mountainin leopardinpäätissimies olisi saanut oman episodin. Muutenkin tässä oli hyvin Jodorowskyläinen fiilis.

161. [salainen elokuva]

162. Milius ***
Dokkari. Miliuksen ystävät kertovat kiinnostavia anekdootteja tästä Hollywoodin Spielberg/Lucas/co vaiheesta. Ei silti mitään must-see kamaa. 

163. Rurouni Kenshin ***-
Aikas turha, mutta ei nyt hirveemmin vituttanut katsoa. [miksi edes katson näitä enää]

164. American Mary ****1/2
Festarin valopilkku, ilmiselvä NV-elokuva R&A-elokuvien joukossa. Kohta lisää etusivulla. 

126. Double Indemnity (1944) ****

Tyylikästä noiria veitsenterävän dialogin kera. Onhan tässä silti jo hieman ajan patimaaki mukana, mutta viihdyttävä kokonaisuus tämä on edelleen. Barbara Stanwyck loistaa naispääosassa ja vetää mielestäni leffan kovimman roolisuorituksen.

127. Carrie (1976) ****

Edelleen varsin päräyttävä leffa. Loppupuoliskolla panokset nousee ihan mukavasti ja De Palma osaa kyllä pitää tunnelman tiiviinä. Sissy Spacekille propsit vahvasta pääosasta.

128. The Untouchables (1987) ****

De Palman laatukamaa. The Untouchables ei ihan nouse genrensä kärkipäähän omilla listoillani, sillä leffan ensimmäinen tunti ei vielä tarjoa mitään jäätävän hienoa. Toisaalta elokuvan jälkipuoliskolla onkin sitten monia klassikkokohtauksia, joissa esim. De Palman taidokkuus tulee jälleen kerran esille. Ennio Morriconen tyylikäs soundtrack nostaa mukavasti leffan tunnelmaa. Näyttelijöistä Connery tai Costner eivät minuun tehneet suurta vaikutusta, mutta De Niro oli kieltämättä hyvä Al Caponen roolissa.

129. Rope (1948) *****

On tämä vaan edelleen helvetin kova leffa, yksi Hitchcockin parhaimmista taidonnäytteistä jos minulta kysytään. Täytyy nostaa hattua esim. näyttelijöille jotka vetävät tämän leffan läpi näytelmän omaisesti kun kohtauksesta toiseen edetään pääosin yhdellä otolla. Nykypäivänä olisi mukava nähdä enemmän tällä tyylillä tehtyjä leffoja.

112- Robson: The Inn of Sixth Happiness (Kovo), En tiedä mikä tässä muka oli erikoista, Ingrid Bergman menee väkisin Kiinaan saarnaamaan Jeesuksesta pakanoille ja päätyy pelastamaan pataljoonallisen lapsia japsien kynsistä. Ihan tyypillistä aikakauden Hollywood- eksotiikkaa mutta joku tässä vaan toimi. Bergman vetää hyvin hihhulina ja Curd Jurgens komppaa kiinalaisena sotilaana. ****

113- Wyler: Wuthering Heights (Humiseva harju) (Kovo), Yllätyksetön filmatisointi Emily Bronten klassikkokirjasta tarjoilee Laurence Olivieria Heathcliffinä. Ihan OK, mutta Wylerin mittapuulla heikohko tekele. ***

114- Yeaworth Jr.: The Blob (DVD), Hauska mutta hiukan itsetietoisen oloinen ja laiska avaruusmönjä- "kauhuilu" missä Steve McQueen vetää ihan James Deania. **

115- Romero: Diary of the Dead (Kovo), Mestarin yritys päivittää omaa genreään matkapuhelin- ja nettiaikakaudelle onnistuu osittain. Sujuvastihan tämä etenee hiukan heikosta näyttelemisestä huolimatta mutta tarinassa se vähä mikä tapahtuu tapahtuu liian helposti ja muutenkin Diary päästää katsojan liian helpolla. **1/2

116- Paronnaud & Satrapi: Persepolis (Kovo), Kiinnostava mutta jotenkin selkärangaton muistelmapiirretty eilispäivän Persiasta. Ihan Ok mutta ei kyllä jää päähän vainoamaan. ***

117- Hawks: Rio Bravo (Kovo RE-), Mestarin parhaita. Rakenteellisesti ja hahmoiltaan lähes täydellinen viihdepaketti. *****

118- Eisenstein: Battleship Potemkin (Panssarilaiva Potemkin) (Kovo RE-), Visuaalinen ilotulitulitus vailla vertaa montaasin mestarilta nostaa luokan yksilön edelle sankaruudessa. Epäonnistuneen v.1905 vallankumouksen 20v juhlavuoden virallinen elokuva on inspiraation juhlaa. *****

119- Crichton: The Lavender Hill Mob (Varastin miljoonan) (Kovo RE-), Ealingin parhaita, Alec Guinness huippuvedossa pikkuvirkamiehenä joka päättää parantaa elämänlaatuaan kertaheitolla. Ei ehkä "nauru minuutissa"- matskua mutta huolellisesti rakennetut absurdin rajalla englantilaisuudessaan keikkuvat hahmot pitävät mielenkiinnon yllä kevyesti leffan lyhyen keston ajan. ****

Shocky (13.10.2013 19:24)

150. Polyester ***½

Odorama-näytös, nyt on tämäkin ihme koettu – vaikka olinkin vähän pettynyt skunkin hajun mietouteen. Toisaalta koko yleisö oikeasti imppaamassa liimaa kesken leffan on ehkä erikoisin yksittäinen katsomoelämys mitä muistan missään kokeneeni. Itse leffa on hyväntuulista perus-watersia, mutta ilman mitään erityisen legendaarisia kohokohtia. Baltimore Foot Stomper oli kyllä pelottava.

Yleisen kateuden pakottamana vaadin saada tietää: missä ja milloin tästä kaiholla kauan kaipaamastani kulttuurikokemuksesta olet osalliseksi päässyt??? Perkele, kaverille kans!

Neon Maniac (14.10.2013 06:46)

Shocky (13.10.2013 19:24)

150. Polyester ***½

Odorama-näytös, nyt on tämäkin ihme koettu – vaikka olinkin vähän pettynyt skunkin hajun mietouteen. Toisaalta koko yleisö oikeasti imppaamassa liimaa kesken leffan on ehkä erikoisin yksittäinen katsomoelämys mitä muistan missään kokeneeni. Itse leffa on hyväntuulista perus-watersia, mutta ilman mitään erityisen legendaarisia kohokohtia. Baltimore Foot Stomper oli kyllä pelottava.

Yleisen kateuden pakottamana vaadin saada tietää: missä ja milloin tästä kaiholla kauan kaipaamastani kulttuurikokemuksesta olet osalliseksi päässyt??? Perkele, kaverille kans!

Arvelinkin että tämä vaatii selityksiä.. Helsingin yliopiston Leffaryhmä järkkäsi n. kuukausi sitten erikoisnäytöksen, ja koska noita aitoja hajuraaputuskortteja lienee aika mahdoton enää saada niin ratkaisu oli tämä: 

-leffassa näytetään hajun numero

-avustajat katsomorivien päistä laittavat menemään joka riville hajunäytteen minigrip pussissa tai purnukassa

-näytettä sniffataan ja annetaan heti seuraavalle

-vika laittaa sen pois pöydälle

Ja näytteissähän oli sitten ties mitä pizzan jämistä mun suosikkiin eli lennokkiliimaan *nuuh* *ahh*

Asghar Farhadi: Le Passé (2013) ***½


Perushyvää Farhadia, mutta vaatii sulattelua vielä.


Francois Truffaut: Tirez sur le pianiste (1960) ***½


Kannatti katsoa jo alkupuolen hillittömän chanson-esityksen takia. Boby Lapointe


Francois Truffaut: Baisers volés (1968) ***


Léaudin karisman varassa kulkeva kevyt hömpötys. Peilikohtaus oli kova.


Eric Rohmer: La carrière de Suzanne (1963) **


"Kuusi moraalista tarinaa" ‑sarjan toinen osa on suttuisasti kuvattu ja muutenkin kuusikon heikoin lenkki.


Marcel Carné: Juliette ou la clef des songes (1951) ***


Nuori mies pakenee ankeaa todellisuutta unimaailmaan synkässä satuelokuvassa, josta tuli mieleen sekä Inception että Eternal Sunshine of the Spotless Mind.


Antoine Fuqua: Olympus Has Fallen (2013) **


Ihan hauska B-elokuva. Tuskinpa Emmerichin versio tästä paremmaksi pistää.