Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

32. Xtro (1983) **½

Se synnytyskohtaus, siinäpä varmaan onkin Xtro:n mieleenpainuvin huippukohta. Harmi vain että pian tuon kohtauksen jälkeen tästä leffasta ei saa enää irti mitään kovin erityistä. Toki kaikista limaisista erikoistehosteista tulee plussaa mutta muuten Xtro jää aika tasapaksuksi suoritukseksi.

33. Special Effects (1984) ***

Hyviä ideoita sisältävä ja pienemmälle huomiolle jäänyt trilleri Larry Cohenilta. Homma kyllä laahaa muutamassa kohtaa ja tuntui että juonessa oli tosiaan ideaa mutta toteutus ontuu välillä. Oli kuitenkin mukava nähdä harmittavan nuorena edesmennyt Zoë Lund tuplaroolissa.

34. Nemesis (1992) ***+

Ihan mukavaa kyberpunk-mättöä tämä pääosin on vaikka juonen aukot syövätkin auttamatta tehoja. Tunnelma on kuitenkin kohdallaan ja sitä vahvistaa esimerkiksi Michel Rubinin hyvä soundtrack (Jared's theme). Lisäksi täytyy vielä antaa tunnustusta hyvistä toimintakohtauksista, nimittäin räimettä ja pauketta kyllä riittää.

35. The House on Sorority Row (1982) **+

Aikalailla keskiverto kasarislasheri. Juoni etenee ennalta-arvattavia polkuja pitkin eikä tunnelmakaan ole lopulta kovin hyytävä. Leffan lopetus on kuitenkin tehty ihan hyvin ja siitä irtoaa propsit.

36. Trancers (1985) ***

"I'm from another time, another world. I don't even know what you people eat for lunch."

Varsin viihdyttävää pienen budjetin scifiä. Lyhyen pituuden takia tässä ei ehdi paljoa pitkästyä vaikka toisaalta juoni jää aika pinnalliseksi ja simppeliksi. Tim Thomerson laukoo tasaisen varmasti onelinereita ja nuori Helen Hunt on kieltämättä kuuma pakkaus. Plussat irtoaa hyvästä soundtrackista ja siitä leppoisasta tunnelmasta mikä Trancersissa vallitsee.

48. Das Boot (Wolfgang Petersen, 1981)

Vetenalaiset vehkeet, osa 2: uusintakierros, ties kuinka mones henkilökohtainen sukellus definitiivisen sukellusvene-elokuvan syövereihin. Uusintojen välissä tuppaa olemaan yleensä muutamia vuosia, sen verran halvauttavan pituinen teos director's cut ‑kuosissaan on, mutta tässä tapauksessa kerronnan pituus on perusteltua eikä turhaa paisuttelua. Petersen osoittaa mitä tinkimättömällä visiolla, omistautuneella työryhmällä ja kivenkovalla tyylitajulla saa aikaiseksi. Elokuvaa on aina paha verrata todellisuuteen, etenkin kun käsitellään asioita joita ei ole itse kokenut, mutta uskallan väittää Das Bootin olevan tapahtuma-, ympäristö- ja henkilökuvauksessaan niin lähellä toisen maailmansodan aikaisen Boot-miehistön kokemuspiiriä ja sielunmaisemaa kuin kukaan voi elokuvakameralla päästä. Aina yhtä sykähdyttävä ja ravisteleva elämys. Kandeisi varmaan lukea pohjateoksena toiminut kirjakin.

49. The Devil's Hand (William J. Hole Jr. 1962)

Aikansa halpatuotantoa, voodoolla ja noituudella leikitellään kummastakaan oikeastaan mitään ymmärtämättä. Tarina on tyypillistä Sirkesalo-osastoa: annoin pikkusormen, se vei koko käden. Omituisten uniensa kautta sankari / antisankari törmää mystiseen daamiin joka viettelee hänet mukaan oudon kultin palvontakuvioihin. Menestystä rupeaa satamaan, mutta pian selviää myös kolikon kääntöpuoli. Paketti on pikkurahatuotantoon nähden sofistikoitunut ja päähenkilöstä löytyy tiettyä puista charmia, mutta auttamattoman tylsäksi tämä käy, touhu kun etenee kuin siirapissa uisi ja huipennukset ovat harvassa ja elottomia.

50. The Madmen of Mandoras (David Bradley, 1963)

Tämä siivu kulttikalkkunaa tunnettaneen paremmin nimellä They Saved Hitler's Brain, joka on itse asiassa saman elokuvan vuonna 1968 TV-julkaisu topattuna puolitoistatuntiseksi uudella kuvausmateriaalilla. Nyt katsontakappaleena toimi alkuperäisessä kuosissa oleva elokuva. Kuten uusintaversion nimi kertoo, Adolf Hitler (jota rakastettavasti kutsutaan myös "Mr. H":ksi tai ihan vaan "that thing":ksi) on ottanut valtaansa Mandorasin banaanivaltion yhdessä natsimielisten paikallisfanaatikkojen kanssa. Tai hänen aivonsa ovat ottaneet – jotenkin oli ilmeisesti loogisempaa roudata koko ukon sijaan pelkkä ajattelimo Berliinistä Mandorasiin. Sekava ja sinne tänne sinkoileva kokonaisuus yrittää liikuttavan kovasti olla jännittävä agenttitrilleri sangen huonolla menestyksellä. Harmi kyllä hetkittäisiä sekapäisyyden välähdyksiä lukuun ottamatta mitvit-osasto ei ole runsasta tai erityisen pulppuilevaa, joten lopputulos on pikkuhauska ja ajoittain hemmetin pitkäpiimäinen. Hitlerin virnuileva pää lasikuvussa on kyllä parhautta.

51. She Wore a Yellow Ribbon (John Ford, 1949)

Kootut kehut ja pettymykset kerrottuna klassisten westernien ketjussa.

52. Stanley (William Grefe, 1972)

"People here just don't understand friendly rattlesnakes." Pelastakaa luonto ‑hippiralli raikaa, kun tuoreehko Vietnam-veteraani huomaa valkoisen miehen rahanahneuden olevan syvältä, eikä oma seminole-heimokaan tunnu houkuttelevalta tavalta elää elämänsä. Onneksi ovat käärmeet sentään kavereina, mikä on erittäin mukavaa erityisesti sen jälkeen kun arvon veteraani huomaa niiden olevan mainioiden perheenjäsenten lisäksi yhtä mainioita henkilökohtaisen koston välineitä koko käärmeitä ymmärtämätöntä maailmaa vastaan.

Ohuesti aikansa muodikkaaseen ympäristötietoisuuden harsoon puettu tarina syrjäytyneen yksilön kostosta (ja välikätenä luonnon kostolle) on ylipitkä mutta rähjäisyydessään sympaattinen, kahden pennin näyttelijäsuorituksilla täytetty, osapuilleen yhtä halvoilla aforismeilla kuorrutettu nopsa rahastus. Alex "Moe Greene" Rocco oli mukava ylläribongaus, etenkin kun mies vetää niin herkullisen överiksi koko touhun ja tarjoaa elokuvan parhaat naurut lähes joka kohtauksessaan. Aikamoista siirappia ja ilahduttavan typerää dialogia koko rahalla.

Stanley oli kahjoudessaan ja tahattomassa komiikassaan miellyttävä yllätys. Vähemmän miellyttävänä yllätyksenä kärmeksiä päästetään oikeastikin hengiltä, kumiversioiden lahtaaminen olisi sopinut minulle paremmin henkeä (ja otusten henkeä) kunnioittavana vaihtoehtona. Anekdootin mukaan itse Stanley-kalkkaro päätyi filmausten jälkeen lompakoksi ohjaajan taskuun. Se siitä sanomasta.

53. The Tourist (Florian Henckel von Donnersmark, 2010)

Olipas kehno. Hitchcock-pastissia ilmeisesti haettiin, mutta munilleen mentiin joka osa-alueella. Parasta toimintaa on veneiden takaa-ajo Venetsian kanaalissa, sekin huonoa Bond-ripoffia. Paras vitsi on espanjaa italialaisille suoltava amerikkalainen, sekin kuluu äkkiä. Hieman pöhösttynyttä Deppiä oli puolihauska seurata. Lopputulos on vähän kuin krapula; ikävä kokemus sinänsä, mutta ohi seuraavana päivänä. Vaikka tuntuikin pahalta, se on liian tyhjänpäiväinen ja mitätön vihattavaksi.

54. M (Fritz Lang, 1931)

Uusintakierroksen tunnot purettuna ohjaajan omassa ketjussa.

John Carpenter: Prince of Darkness (1987)

Pappismies joutuu sairaalaan jättäen kollegalleen avaimen oveen jonka takaa paljastuu mystinen esine kirkon kellarista ja joukko eri tieteenalojen opiskelijoita kutsutaan viikonlopuksi suljettuun kirkkoon selvittämään esineen tarkoitusta ja totuus yllättäen paljastuukin epämiellyttäväksi. Vaikken muuten mikään uskonnollinen ihminen tai saatananpalvaaja olekaan, yliluonnollisista aihepiireistä yksi suosikkejani on juuri raamatulliset aiheet, kuten itse vanha vihtahousu ja muut vastaavat mörököllit. Elokuvan aihepiiri siis kiinnosti lähtökohtaisesti, joten toisaalta harmitti miten kornisti jotkut asiat oli elokuvassa kuvattu ja toteutettu. Alkuun juonta rakennettiin mielestäni hyvin, mutta kun sitten viahdoin alkoi tapahtua, elokuva meni melko monelta osin läskiksi eikä tunnelma tahtonut oikein pysyä tarpeeksi intensiivisenä loppuun asti, toisin sanoen potentiaalia olisi ollut parempaankin. 5/10

Gaspar Noé: Irréversible (2002)

Gaspar Noé oli jonkun verran esillä mediassa vuonna 2009 ohjaamansa Enter the Voidin jälkeen ja oikeastaan siitä asti on pitänyt miehen tuotantoon tutustua. Sain sitten käsiini ohjaajan aiemman elokuvan Irréversiblen, suomennettuna siis Syntiset. Elokuva kuvaa yhden illan tapahtumia muutaman kaveruksen elämässä. Tapahtumien kuvaaminen on toteutettu käänteisessä aikajärjestyksessä, mikä ainakin omasta mielestäni oli piristävää ja erilaista. Kameratyöskentely ja värimaailma olivat nekin mukavaa vaihtelua tavalliseen ja tukivat hyvin elokuvan inhorealistista, levotonta ja likaista tunnelmaa kun sellaista haluttiin. Äänimaailma ja musiikit osuivat myös kohdalleen ja sopivat nekin hyvin elokuvan teemoihin ja visuaaliseen antiin. Mikään sunnuntai-iltapäivän krapulaleffa ei tosiaankaan ole kyseessä, sillä osa kohtauksista aiheutti ainakin itselläni suhteellisen voimakkaita inhonpuistatuksia. Tämäkin oli toteutettu hyvin menemättä niin pitkälle, että kuvasto olisi muuttunut naurettavaksi tai gore/splatter-tyyliseksi. 7/10

Friedkin: Jade (1995)

Onhan tämä oikeasti aika sekasotku; kässäri on selvästi räpelletty kasaan palikoista ja Basic Instinct on ollut hitti. Jadella on oikeastaan kaksi isompaa pulmaa: eka on David Caruso eroottisen trillerin leading manina – oikeasti, siis ihan oikeasti? Tokihan Caruson ronhowardmaisesta seksuaalisesta virityksestä olisi voinut repiä jotain pidättäytynyttä jännitettä, mutta kun hänestä yritetään tehdä Michael Douglasia. Toiseksi: Jade ei ole erityisen eroottinen. Paikoin sen vihjailu on ihan toimivaa, mutta hyvin siivoa menoa loppupeleissä. Tämä kiusottelulinja olisi toiminut paremmin, jos kässäristä ei paistaisi yhä läpi Eszterhasin teennäiset sleazevibat. Leffa on kuitenkin viihdyttävä, siitä ei pääse mihinkään.

Amenábar: Tesis (1996)

Alkupuolen perusteella olin valmis kehumaan tämän erinomaiseksi, mutta leffa lähti puolenvälin jälkeen tylsille sivuraiteille vaarallinen romanssi-juonineen ja tuntui muutenkin tarpeettoman pitkitetyltä. Lisäksi teemojen käsittely oli vähän hit & miss. Alkupuolella oli muutama hiton tyylikäs kohtaus; Amenábar viivytteli lähes nerokkaasti snuff-pätkän katselun kanssa. Mutta sitten taas, etenkin loppu oli aika hohhoijaa. Leffan paras puoli on ehdottomasti sen tummanpuhuva tunnelma, joka toi myös lookin puolesta mieleen Ringun.

Gordon: Dolls (1987)

Ihan piristävä tapaus, toi jotenkin mieleen pitkän Tales From the Crypt-jakson. Varmaan hahmojen överiksi vedetyn vittumaisuuden ja ylinäyttelyn kautta, sekä lopun twistien.

Lynn: Clue (1985)

Mukavan häpeilemätöntä camp-koohotusta. Muutamille kohtauksille tuli naurettua ihan ääneen ja kautta leffan heilunut tissivako piirtyi ikuisiksi ajoiksi mieleen. Ehkä loppupuolella koohotus meni vähän liialliseksi ja alkoi tuntua väkinäisemmältä.

Nispel: Conan the Barbarian (2011)

Unohdin jossain vaiheessa leffan juonen ihan kokonaan ja muutenkin sai kamppailla loppuun loputtomien taistelukohtausten läpi. Momoa oli ihan näyttävä ilmestys, mutta muuten tällä oli Arskan eepokseen vain nimellinen yhtymäkohta. Enemmän tuli mieleen joku paska Skorpionikuningas. Jaksaako edes teinit katsoa tämmöstä?

13.

Stand Up Guys **
Ilmeisesti ikääntyneitä leffafaneja on nykyään jo niin merkittävä määrä että heille kannattaa tehdä näitä “geriatric action” leffoja, esim. RED, The Expendables 2 jne. Stand Up Guysissa hirvittävän vanhoilta ja haurailta näyttävät Al Pacino, Christopher Walken ja joku kolmas ukkeli elävät vielä hetken hurjaa nuoruuttaan kömpelön tarantinomaisessa buddy-gangsta draamakomediassa. Alkuun tähän vielä jaksaa uskoa, mutta huumori on todella todella heikkoa tasoa eikä sympatiaa heru pappojen “hurjille” tempauksille. 

14. Story of Pi ****
Tepastelee ärsyttävyyden ja naiivin ylimakeilun hetteiköillä, muttei kompastu. Tykkäsin katsomiskokemuksena kyllä kovastikin, monet visuaalit olivat vain helvetin hienoja. Sanomasta ei ehkä kannata piitata niinkään. 

15. eXistenZ ****+
Death to the demoness Allegra Geller! Niin paljon aikaansa edellä. Aliarvostetuimpia Cronenbergejä. 

16. Shame ****
American Psychon kunniakkaita latuja seuraa Shame. Tiivisti näppärästi juuri sen kaiken New Yorkissa mitä inhoan. Paljon muistettavampi kuin joku The Girlfriend Experience.

17. The Warriors ******
Ja sitten hieman toisenlainen New York ‑kuvaus. Director’s Cutin sarjakuvatransitiot ja kaikki ovat kyllä mauttominta klassikonraiskausta sitten kävelevän Jabban. 

18. Seizure / Queen of Evil **1/2
Ei helvetti että oli kummallinen tämä Oliver Stonen varhaistuotos. Siis jos lähtee tekemään kummallista leffaa, siitä ei ikinä voi tulla näin kummallista. Herve Villechaizen naama pelottaa jos se ilmestyy jostain liian nopeasti. 

+ Saku Koivun Ksylitolikoulu, Patologin päiväkirjasta: Vanki 6969, Let’s Fucking Die, “epäselviä Hong Kong pätkiä”, “musiikkia III”, Martti Ahtisaaren opiskelijaluento 1993....

19. Deadgirl ***1/2
Huh, olihan aika hyvä. Todella inhottava pieni sairaskertomus ja raiskaustematiikantutkielma.

20. Wreck-It Ralph ***+
Hieno idea kyllä; mitä videopelien hahmot puuhastelevat “vapaa-ajallaan”? Alkupuolella peliviittaukset ja näppärät yksityiskohdat vielä kiehtovat, loppu on lapsellista ja unettavaa rymistelyä. 

21. Argo ***+
Aika jännä. Jos ei tietäisi että on benaffleckin ohjaama niin voisi ehkä antaa hivenen paremmankin arvosanan. 

22. End of the Watch ***1/2
Kohtuu tiukka, mutta tavanomainen poliisinprofiilinnostatusaction. Sinaloa kartelli on ulottanut lonkeronsa jo jenkkilän puolelle ja meno on rumaa. Paras anti oli varmaankin läppät joissa latinokyttä arvostelee valkonaamojen elämää: 
“Brian Taylor: Oh, dude, I gotta go. I'm taking Janet to the Philharmonic.”
“Mike Zavala: Enjoy your white people shit.”
Toisaalta elokuvan “realistista” otetta vastaan toimii esim. kun Zavala selittää että meksikaanot ottavat vaan jonkun random muijan vaimoksi: “White people get hung up on this fucking soul mate bullshit. Just hook up with a chick that can cook and wants kids. Some bitch that's down for you, that won't fuck your friends, and you're straight.” – Ja kuinka ollakaan hänen vaimonsa on joku mallin näköinen mukava ja fiksu seksipommi.. nggh. 

Phillip Noyce : Dead Calm (1989) ***

Purjehtimaan lähtenyt aviopari joutuu erään toisen paatin hämäräperäisen miehen ahdistelemaksi. Meri tarjoaa tunnelmallisen ympäristön jännitykselle, Kidman ja Neil ok mutta pahista esittävä Billy Zane vetää melkoisen tumpelon roolisuorituksen. Lisäksi ohjauksen puolella olisi voinut kiristää ruuvia vielä entisestään. Loppukin tuntui venytetyltä. Muutenhan tämä oli ihan kelpo jännäri.


Michael Bay : The Rock (1996) ***½

Helvetin kova casting ja reippaan patrioottista toimintaa. Jopa elokuvan pahiskin on periaatteessa hyvällä asialla vaikka uhkaakin kymmenien ellei satojen tuhansien ihmisten henkeä. Omassa lajissaan onnistunut vaikka alkupuolella olikin liian kevyttä ja komediallista menoa useassakin eri kohtauksessa. Onneksi elokuvan äijät paikkaavat puutteita.

Ted Demme : Blow (2001) ***½

Tätä en ollutkaan katsonut aikaisemmin. Johnny Depp huumeiden välitäjänä joka haluaa isästään poiketen tulla rikkaaksi. Tämä onnistuu "helpoiten" myymällä huumeita aikana jolloin niillä on erityinen kysyntä. Ajan kuluessa kama vaihtuu pilvestä kokaiiniin ja ongelmia seuraa. Elokuvassa kuljetaan pitkä matka aina 60-luvulta "näihin päiviin". Deppillä muuttuu elokuvan ajan kuluessa lähinnä hiustyyli ja Deppin isää esittävällä Ray Liotalla hiusten väri harmaantuu ja käynti käy hitaammaksi. Viihdyttävää draamaa mutta ei nouse missään vaiheessa raskaaseen sarjaan.

013. Katherine Fairfax Wright & Malika Zouhali-Worrall: Call Me Kuchu (2012) 6/10

Uganda ei näyttäisi haluavan kohdata homoseksuaalista vähemmistöään; lehdistö on päivittäin jahdissa julkaisten kuvia ja osoitteita epäillyistä homoista, ja parlamentissa käsitellään lakialoitetta, jonka turvin homoudesta voitaisiin tuomita kuolemaan ja havaitun homouden ilmoittamatta jättämisestä olisi luvassa kolmen vuoden vankeus. 

Dokumentaari seuraa maan rohkeita kansalaisaktiiveja, jotka yrittävät aurata jonkinasteista väylää identiteetilleen. Mutta ei ns. hyvältä näytä.

014. Harold Ramis: National Lampoon's Vacation – Faijalla Hommat Hanskassa (1983) 6/10

hi hi. Varsin randomia sympaattisuutta.

015. Margarethe von Trotta: Hannah Arendt (2012) 8/10

Hyvä elokuva loistavasta filosofista. Keskittyy Arendtin (feministi von Trottan kuvaamana omanarvontuntoinen filosofi, juutalainen, Nainen) kokemuksiin Eichmann in Jerusalem ‑kohun tiimoilta, Arendt saa Origins of Totalitarism ‑menestyksensä siivittämänä New Yorkerilta toimeksiannon kirjoittaa artikkelisarja Eichmannin oikeudenkäynnistä Israelissa. Arendt päätyy toteamaan ettei Eichmannissa ole havaittavissa sitä ihmisyyden ylittävää pahuutta, jonka tuskassaan kyynelehtivät juutalaiset hänessä näkevät, vaan hän on älyltään korkeintaan keskinkertainen harmaa virkamies. Pahuus on mitä arkisinta ja tulee esiin tavallisen ihmisen ajattelemattomuudessa. Lisäksi Arendt vihjaa juutalaisjohtajien proaktiiviseen rooliin juutalaisten joukkotuhossa ja soppa on valmis. Paljon puhetta, välillä ihmissuhteista, välillä politiikasta, välillä filosofiasta. 

Kilpailee ultimaattisen tupakanpolttoelokuvan tittelistä, Arendtin tupakoinnista on tehty (varsin hauska) koko elokuvan läpäisevä hümor.

016. Oliver Assayas: Après mai (2012) 8/10

Tarina lukioikäisistä nuorista 60-luvun lopun Ranskassa, joiden elämät nousevat ensin arkisen kokemuksen yläpuolelle vallankumousaatteen nostattamina, ja hajoavat sitten vähitellen useiksi arkisiksi sirpaleiksi. Assayas kuvaa nuorta idealismia ja sen alta paljastuvaa päämäärättömyyttä hyvällä sykkeellä ja aitoudella, ilman turhaa dramaattisuutta. Elokuva on intiimisti läsnä oli kyse sitten poliisien ja vartijoiden pakenemisesta selkäsaunan (tai pahempaa) pelon ajamana, tai nuoren rakkauden hapuilevasta otteesta. Nostalgian tunne on läsnä, vaikken jaakkaan kokemuksiaan. Pidin musiikista, sujuvasta keronnallisesta tyylistä ja huolellisesta ajankuvasta, kaikkien julisteiden, lehtien, kirjojen ja muiden huolettomasti ympäriinsä lojuvien tavaroiden haalimisessa on varmasti ollut oma työnsä. Erittäin kuumia muijia.

63. Luigi Cozzi: Alien Contamination (1980)

Suuri laiva puskee kohti New Yorkia kuolleen miehistön kera. Pian selviää että mukana on, kuten nimikin jo antaa ymmärtää, jotain joka ei ole peräisin aivan näistä maisemista. Alienin munista innoittuneet efektit eivät juuri säväytä tasollaan, eivätkä toimintakohtaukset salpaa henkeä, mutta on elokuvalla silti ansionsakin.


64. Andrew Stanton: John Carter (2012)

Murheellista avautumista elokuvan omassa ketjussa.


65. Pete Travis: Dredd (2012)

Jostain syystä tämä tuorein Dredd leffa tuntui hiukan kuin tv-sarjan avaukselta eikä niinkään pitkältä elokuvalta. Karl Urban vetää roolinsa kieltämättä hienosti, vaikka miehen leuka on ainakin kolme kokoa liian pieni. Megacity näytti enemmän tältä päivältä kuin tulevaisuudelta ja vaatteet sekä tyylit olivat kuin friikahtaneita ysärivisioita. Eihän tämä mikään ihmeellinen kokemus ollut, mutta viihdyttävä ja paikoin ihan toimivakin. Harmi että leffa menestyi niin vaatimattomasti jenkeissä, että jatkoa on tuskin luvassa ihan vähään aikaan.


66. Jay Levey: UHF (1989)

Komedian klassikko josta toiset tykkäävät ja toiset eivät. Omasta mielestäni tämä on puhdasta parhautta, voi miksi 80-luvun piti loppua!


67. Steven Soderbergh: Ocean's Twelve (2004)

Kosto on eräs parhaimpia motiiveja ja se lepää myös tämän yllättävän toimivan jatko-osan moottorina. Sinänsä ovela juoni kärsii tosin liiasta pikkunäppäryydestä ja joistain turhan tuntuisista osasista, kuten

. Hyvästä musiikkiraidasta lisäpinnat.


68. Hugh Wilson: Police Academy (1984)

Nyttemmin pillit pussiin pistäneen nettikaupan laareista löytyi myös kaikki seitsemän Poliisiopistoelokuvaa niputtava paketti. Avaus onkin komea ja hahmot toimivat kaikesta sarjakuvamaisuudestaan huolimatta. Katsoessa tulikin naurettua taas makeasti muutamassa kohdassa ja Blue Oyster Club yllätti taas täysillä.. Tästä sitten eteenpäin vain kohti uusia kohelluksia.

Okei, nyt alkaa Mirilla kyllä ollay täysin kritiikitön suhtautuminen elokuviin. Ocean's Twelve on yksi huonoimmista jatko-osista ja ylipäätään huonoimpia elokuvia. Käsittämätöntä, että joku tuosta pystyy löytämään mitään kehumista. Ocean's Thirteen ei ole mikään kummoinen sekään mutta huikea parannus silti kakkosesta. Eihän tuossa ole mitään juonta saatikka muuta kiinnostavaa.

Humphrey Bogart (2.3.2013 19:18)

Okei, nyt alkaa Mirilla kyllä ollay täysin kritiikitön suhtautuminen elokuviin. Ocean's Twelve on yksi huonoimmista jatko-osista ja ylipäätään huonoimpia elokuvia. Käsittämätöntä, että joku tuosta pystyy löytämään mitään kehumista. Ocean's Thirteen ei ole mikään kummoinen sekään mutta huikea parannus silti kakkosesta. Eihän tuossa ole mitään juonta saatikka muuta kiinnostavaa.

Ehkä nämä kipulääkkeet joita popsin solkenaan ovat vieneet perspektiivin, mutta yllätyin positiivisesti leffasta. Muistan kuinka tämä teilattiin totaalisesti kun elokuva ilmestyi, ja osin aiheesta kieltämättä, mutta oli tässä hyvääkin.

Onko tämä tosiaan eka kerta kun tänä vuonna muistan tänne postittaa? No tässä:


1. Kysymys elämästä ja kuolemasta


2. Sartana

Juoni jossa ei ole mitään järkeä ja hahmo josta en suuremmin diggaa. Muistikuvat pari vuotta sitten nähdystä elokuvasta olivat seuraavat: -

Ja eipä tästä nytkään hirveästi käteen jäänyt. Not my bowl of noodles.


3. Django

Tarantino toimittaa jälleen.


4. Room 237

Maineensa veroinen. Enemmänkin, eli eiköhän se vuoden paras nähty dokkari ole nyt tässä. Mahtavia analyyseja ja lähilukua. Alkoi kyllä helvetisti kuumottamaan ajatus katsoa Hohto samaan aikaan etu- ja takaperin. Tämmöinen skriinaus olisi PAKKO järjestää.


5. Fuck For Forest

Mainio dokkari nykypäivän berliiniläisestä hippikommuunista joka rahoittaa ympäristöaktivismia amatööripornolla. Aikamoisia hörhöjä, mutta kyllähän tuollaiseen ehdottomuuteen aatteensa puolesta suhtautuu respectillä. Tyypeillä on tilillä rahaa 400000 euroa, mutta safkat etsitään silti roskiksesta. Ei ne tulot, vaan pienet menot!


6. Pale Rider

Pitkästä aikaan. Ehkä clintin länkkäreistä se vaatimattomin.


7. Jason X

Tota. Oli suunnattomia vaikeuksia jaksaa katsoa loppuun.


8. The Mask of Dimitrios

ää, nää, ei tänään.


9. Odds Against Tomorrow

Lopun ryöstökohtauksen tihenevä tunnelma on mahtava. Muutenkin ihan kiva pätkä.


Ihan kanssafoorumilaisten palveluksi kerron jatkossaa, kun elokuva on netflixistä katsottu. Helpottaa elokuvien hakemista, kun se elokuvien löytäminen saattaa ainakin pleikalla olla vähän tankeroa.


10. Pusher 3 (netflix)

Hyvä, vaikka jää ehkä hevosenpään verran kahdelle ekalle. Ei paljoa.


11. Winter's Bone (netflix)

Ei kolmannella näkemisellä enää tietenkään hirveän kuumottava, mutta Hawkesin, Lawrencen ja kaikkien muidenkin näyttelijäntyötä on ilo seurata. On myös kiinnostava tarkastella elokuvan yksityiskohtia: rähjäisiä farkkuja, esineitä pihalla jne.


12. Frozen River (netflix)

Todenmakuinen draama whitetrash-rouvasta, joka alkaa salakuljettajaksi jotta voisi ostaa uuden talon perheelleen. Verrattu Winter's Boneen, mutta ei nyt "ihan" samoilla leveleillä liikuta.


13. God Bless America (netflix)

Helvetin hauska.


14. Iron Sky (netflix)

Tokalla katsomiskerralla elokuvan anti jäi harmillisen vähäiseksi.


15. Haywire (netflix)

Sodenbergin tusinatuotantoa, jota on kyllä kiva katsoa. Suunnilleen yhtä hyvä kuin bessonin tuottamat europaskat.


16. Goats (netflix)

Pikkukiva teinipojan kasvutarina. Sellainen tyypillinen indie-dramedia, josta on katsomishetkellä mahdoton olla pitämättä, vaikkei sitä enää seuraavana muistelisikaan. Duchovny polttelee pilveä isossa parrassa.


17. Tucker & Dale vs. evil (netflix)

Ai kappas, jossain vaiheessa on tullut tämmönen hyvä punaniskakauhukomedia. Harvoin yhden vitsin venyttäminen toimii koko elokuvan ajan, mutta tässä toimii – kiitos aivan mahtavan pääosapariskunnan, joiden esittämistä harmittomista veijareista todella tykkää. (Heh, katsoin tämän puoli vahingossa, kun netflixiä selatessani luulin että tämän oli ohjannut Eli Roth. Wrong! Eli Craig.)


18. Silver Lining Playbook

Kuten David O. Russellin leffat yleensä, olisi tämäkin kaivannut rutkasti rosoa. Nappiin osunut roolitus kuitenkin nostaa pisteitä. Harmi vaan että hommassa on koko ajan snadi feikin maku, ei voi mitään. Harmitonta, mutkatonta ja särmätöntä viihdettä. Jenny Lawrencen oskari meni oikeaan osoitteeseen, vaikkei tästä roolista olisi sitä ansainnutkaan.


19. Kill'em All (netflix)

Ihan viihdyttävä b-luokan tappelupätkä, a-luokan konseptilla ja ö-luokan tarinalla. Pitää tutustua tämän Raimund Huberin tuotantoon lähemmin, Bangkok Adrenaline vaikuttaa ainakin... no ei nyt ihan kiinnostavalta, mutta...

Red Right Hand (3.3.2013 09:33)

6. Pale Rider

Pitkästä aikaan. Ehkä clintin länkkäreistä se vaatimattomin.

Joe Kidd? Hang 'Em High?

Onhan goottiwesternien kuninkaisiin kuuluvassa Pale Riderissa perinteikkään kostoteeman osalta munaa löysävauhtisuudestaan huolimatta ihan eri tavalla kuin mitä mainituissa. Vähän kuin jatko-osa High Plains Drifterille, jonka tässä kilvassa lasken kakkoseksi. Lähinnä siksi, että sen lopussa verisen helvetin näköiseksi maalatut kulissit eivät ole niin vaikuttavia, kuin Stockburnin yksittäinen kalpeaksi valahtava ilme Clintin varjoissa kiiluviin silmiin katsottuaan. Sellaset maisemat rakentuu hitaasti, hienosti ja huomattavasti palkitsevammin.

seagull (3.3.2013 19:41)

Red Right Hand (3.3.2013 09:33)

6. Pale Rider

Pitkästä aikaan. Ehkä clintin länkkäreistä se vaatimattomin.

Joe Kidd? Hang 'Em High?

Onhan goottiwesternien kuninkaisiin kuuluvassa Pale Riderissa perinteikkään kostoteeman osalta munaa löysävauhtisuudestaan huolimatta ihan eri tavalla kuin mitä mainituissa. Vähän kuin jatko-osa High Plains Drifterille, jonka tässä kilvassa lasken kakkoseksi. Lähinnä siksi, että sen lopussa verisen helvetin näköiseksi maalatut kulissit eivät ole niin vaikuttavia, kuin Stockburnin yksittäinen kalpeaksi valahtava ilme Clintin varjoissa kiiluviin silmiin katsottuaan. Sellaset maisemat rakentuu hitaasti, hienosti ja huomattavasti palkitsevammin.

mmmjooo nää on mielipide-eroja. Mulle High Plains Drifter on kakkonen Unforgivenin jälkeen. Sen askeettinen tyylikkyys vetoaa edelleen. Ja toki nostalgiallakin on painoarvoa: skidinä tuli sitä pyöritettyä telkkarinauhotuksena kymmeniä kertoja. Pale Riderin yleinen lepsuus parhaimpiin verrattuna pudottaa arvoasteikossa, eikä päälleliimatun oloinen ekologinen sanoma oikein istu. Elokuva myös loppuu liian varhain sen jälkeen kun se alkaa kunnolla pyörimään: eli sen jälkeen kun Stockburnin pahisjengi tulee osille. Finaali jää vähän nysäksi. Tasapaino on yleisesti ottaen hieman kateissa.


Okei, Joe Kiddin näkemisestä on mennyt aika kauan, paha sanoa.

37. Rapid Fire (1992) ***-

Kelvollinen ja ajoittain hyvinkin viihdyttävä toimintaleffa Dwight H. Littlelta. Little onnistui kyllä kaksi vuotta aiemmin hieman paremmin Marked For Deathin kanssa, mutta kyllä Rapid Firenkin katsoo kepeästi läpi. Brandon Lee on muuten aika puinen pääroolissa mutta toimintakohtaukset hän vetää kyllä energisesti läpi. Tämä leffa ei toki muutenkaan ole mitään näyttelemisen juhlaa. Sen sijaan toimintakohtaukset vedetään sata lasissa ja läski tummuu tasaiseen tahtiin, propsit tästä. Juoni ei tarjoa paljoa yllätyksiä mutta energiset toimintakohtaukset lienevätkin tämän leffan vahvuus. Ja ainiin, hienoa että soundtrackilta löytyy Hardlinen musaa jopa kahden biisin verran.

38. Q: The Winged Serpent (1982) ****

Huhhuh, Larry Cohen teki sen taas. Q taitaa nousta ykköspaikalle kun vertailen Cohenin leffoja, sen verran viihdyttävä kokemus tämä oli. Jo ensimmäisistä kohtauksista lähtien meno on suoraviivaista eikä niitä suvantovaiheitakaan tässä pahemmin ole. Yksi juttu mikä Q:sta jää varmasti mieleen on Michael Moriartyn mielipuolinen roolisuoritus. Moriartyn roolisuoritus on suorastaan Nicolas Cagemainen, mies sopiikin hieman pimahtaneen miespäähahmon rooliin erinomaisesti. Toki olihan Moriarty jo hyvä The Stuffissa sekä Island of the Alivessa mutta tässä tykitys oli vielä kovempaa. Tuntui muutenkin että koko castilla (David Carradine, Richard Roundtree jne) yhteiskemiat toimivat hyvin ja luulenpa että Q:ta on ollut todella hauska kuvata vähän päälle 30 vuotta sitten.

39. Fear and Loathing in Las Vegas (1998) ***½

Ei iskenyt ihan niin lujaa mitä vaikkapa Twelve Monkeys mutta onhan tämä mieleenpainuva elokuva. Johnny Depp on kieltämättä hauska pääroolissa mutta kunniamaininta ehdottomasti myös Benicio Del Torolle. Soundtrack toimii ja visuaalisesti tässä on monia kauniita ja vaikuttavia kohtauksia. Se tietynlainen "juonettomuus" ehkä häiritsi sitten minua hieman tai ehkä en vain katsonut tätä oikeanlaisella fiiliksellä, who knows.

Red Right Hand (3.3.2013 20:20)

mmmjooo nää on mielipide-eroja. Mulle High Plains Drifter on kakkonen Unforgivenin jälkeen. Sen askeettinen tyylikkyys vetoaa edelleen. Ja toki nostalgiallakin on painoarvoa: skidinä tuli sitä pyöritettyä telkkarinauhotuksena kymmeniä kertoja. Pale Riderin yleinen lepsuus parhaimpiin verrattuna pudottaa arvoasteikossa, eikä päälleliimatun oloinen ekologinen sanoma oikein istu. Elokuva myös loppuu liian varhain sen jälkeen kun se alkaa kunnolla pyörimään: eli sen jälkeen kun Stockburnin pahisjengi tulee osille. Finaali jää vähän nysäksi. Tasapaino on yleisesti ottaen hieman kateissa.


Okei, Joe Kiddin näkemisestä on mennyt aika kauan, paha sanoa.

Joo, mielipide-eroja toki, ilmaisin huonosti "paremmuusjaotteluni". Unforgiven toki pysyy ykkösenä Clintin itse ohjaamista.

Pale Rideria katsoessa kannattaa kuitenkin muistaa se aika selkeä päähenkilöä koskeva symboliikka, onhan hän ainakin näennäisesti pastori. Ekologinen sanoma olisi tällöin viimeinen asia joka elokuvaa katsoessa mielessä käy, sillä jos jotain lopullista viitettä koko kuviosta hakee, niin väärän ristiinnaulitsemisen sovitusta ja sen jälkeen tuhkan tuuleen haihtumista. Clinttihän on melkein kuin mystinen Jesse itse. Stockburnin jengin kohtaaminen on lopulta vain kuin opetuslapsien ja itse Juudaksen kohtaaminen. Simppeli valtapoliittinen taistelu, joka loppuu teemojensa puolesta just siinä vaiheessa kun kaikki tarvittava on jo kerrottu. Ei siinä että elokuva sen monimutkaisempi olisi – finaali itseasiassa jopa pelastaa kaikki kadotukseen ja tylsyyteen vaipuneet.