Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

40. Room 237 (2012) ****+

Mielenkiintoinen dokkari jossa analysoidaan monien eri näkökulmien pohjalta Stanley Kubrickin The Shiningia. Hämmästyin tätä dokkaria katsoessa siitä että miten paljon Kubrick onkaan kätkenyt Shiningiin kaikenlaista sellaista, mitä ei vain voi ensimmäisillä katselukerroilla tajuta saatika huomata. Tätä katsoessa arvostukseni Kubrickin taidokkuutta kohtaan kasvoi toki entisestään, sen verran mielenkiintoisia ja päräyttäviä juttuja The Shining lopulta sisältää. Ensi kerralla katson itse elokuvan varmasti täysin eri näkökulmasta kuin aiemmin, mutta sehän tässä onkin niin hienoa että nämä klassikkoelokuvat jaksavat vuosien jälkeenkin yllättää eri tavoin.

41. California (1977) ***½

Tästä lisää spagutopikissa: http://www.elitisti.net/forum/topic/8682-eurowesterit/?p=197836

42. Cat People (1942) ***½

Tunnelmallinen b-leffa 40-luvulta. Loppupuoliskolla homma alkaa luistaa paremmin, esimerkiksi se uimahallikohtaus on hyvä osoitus Jacques Tourneurin taidokkuudesta. Tässä on siis paljon visuaalisesti tyylikkäitä kohtauksia 40-luvun tapaan, lisäksi Simone Simon vetää pääroolinsa ansiokkaasti läpi. Itse juonen voi tulkita eri tavoin ja ehkäpä siksikin Cat People tuntuu varsin ajattomalta elokuvalta. Kyllä tämä sytytti kipinän katsoa muitakin Val Lewtonin tuottamia leffoja.

43. The Curse of the Cat People (1943) **

Plääh, kylläpä oli aika yhdentekevä "jatko-osa" tämä. Onhan tässä samoja naamoja kuin Cat Peoplessa mutta itse elokuvan tunnelma jää liian latteaksi. En tiedä miksi Curse of the Cat Peoplesta piti tehdä perheleffa kun Cat People tuntuu aivan eri kaliiberin leffalta tämän rinnalla. Voihan se olla että jouluisissa tunnelmissa tämä elokuva uppoaa paremmin kuin nyt.

44. The Forgotten Pistolero (1969) ****

Lisää tästä pienemmälle huomiolle jääneestä spaguhelmestä omassa topikissa: http://www.elitisti.net/forum/topic/8682-eurowesterit/?p=197836

Michael Winner : The Nightcomers (1971) ***

Winner ohjaa tällä kertaa mm. Marlon Brandoa psykologisessa kauhuelokuvassa. Erään kartanon nykyisten orpojen lapsien laillinen huoltaja jättää lapset kotiopettajan huostaan ja kartanoon jää myös jöötä pitämään vanha rouva taloudenhuoltaja ja Brandon esittämä, viinaksiin menevä puutarhuri (jälkimmäisestä on tosin lähinnä riesaa taloudenhoitajalle). Kun lapsien huoltaja on lähtenyt pois kuvioista, alkaa lapsien ja puutarhurin välille kehittyä omalaatuinen ystävyyssuhde. Samaan aikaan puutarhuri yrittää öisin vikitellä kotiopettajaa ja lähestymistapa on reippaan sadomasokistinen.

Elokuvan kerrontatyyli on verkkainen ja Winnerin ohjaus melko tasapaksua, mutta kokonaisuus on mukavan kieroutunut, joten se poikkeaa edukseen massasta.


Darren Aronofsky : The Black Swan (2010) ****

Black Swan lienee suurimmalla osalle jo tuttu elokuva. Balettitanssijan mielen luhistumisesta paineen alla hyvin kuvaava elokuva joka on mielestäni kokonaisuutena aavistuksen The Wrestleriä parempi. Kiva taas vaihteeksi katsoa elokuva jossa on vahvat naispääosaroolit.


Sidney Lumet : The Anderson Tapes (1971) ***

Keskikastin keikkaleffa, jossa Sean Connery esittää vankilasta juuri vapautunutta Andersonia joka päättää ryöstää ystävineen ja erään mafiatyypin avulla kokonaisen kerrostalon kerroksen, koska sen asukkaisiin kuuluu erinäinen määrä rikkaita henkilöitä joilla on paljon kertynyttä varallisuutta ja tavarakokoelmia huoneistoissaan. Samalla kuvataan sitä miten moni eri – toisiinsa liittymätön – taho äänittää, kuvaa ja muutenkin tallentaa Andersonin vaiheita ja jokaisella niillä on eri tarkoitus mihin he keräävät tietoa. Juuri tämä osa elokuvasta ei oikein toimi tai sanotaanko että tekee elokuvasta enemmän hämmentävän kuin mitä se varsinaisesti on. Näyttelijätyöskentely on kuitenkin varsin hyvää ja Connery + Christopher Walken yhdessä uransa ensimmäisistä elokuvarooleista vetävät roolinsa hyvin.

21. Searching For Sugarman

Kyllä tämä maineensa veroinen feelgood-dokkari oli. Ja eikun vinyylikaupan kautta kotiin.


22. Escapees (Netflix US)

Rollinin usvainen elokuva kahdesta kimulista, jotka karkaavat luunibinistä. Diggasin lähes ihan kaikesta. Varoitus: Ei hirveästi tissejä eikä verta.


23. The Nude Vampire (Netflix US)

Suhteellisen höperöllä juonella varustettua taattua Rollinia.


24. Wife to Be Sacrificed (Netflix US)

Mies palaa kotiin vankilasta(?) ja sehän on kostettava vaimolle. Luvassa sidontataidetta, kakkaleikkejä sekä kuumaa steariinia pimppiin ‑tyyppisiä hellyydenosoituksia. Naomi Tani.

38. Burn After Reading ***

Hyvää mustaa huumoria ja muutenkin taattua Coen-laatua, ei kuitenkaan nouse kaksikon parhaimmistoon. Clooneyn keksintö oli aika pudottava.

39. Supersonic Man *1/2

Odotin että olisin pitänyt tästä, mutta ei – nautittavan kalkkunan sijaan olikin pelkkää superkömpelöä rasittavaa typeryyttä. J. P. Simon kehittyi kuitenkin nopeasti elokuvantekijänä, sillä Pieceshän oli jo mestariteos.

40. War of the Robots *

Tällaiseen ei sitten huumorintaju kerta kaikkiaan enää riitä.

41. Critters 4 **

Nakertajat avaruudessa, tapahtumaköyhää ja tylsää.

42. Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä ***

Kepeästi katsottava ja paikoin hyvinkin hauska, vaikkei episodit olivatkin yhden aika heppoista yhden vitsin kamaa.

43. Demons 2 **

Paikoin tyylikäs mutta jää kauaksi ykkösosan hienoudesta.

44. There's Nothing Out There *1/2

Huono kauhuparodia Tromalta.

45. Klute ****

Vetävästi kirjoitettu, hienosti ohjattu, esteettisesti hieno. Vainoharha asuu puolipimeissä huoneissa. Huikean tunnelmallinen trilleriklassikko, vaikka juoni ei sinänsä NIIN ihmeellinen olekaan.

46. Death is Nimble, Death is Quick **

Eiköhän meikän joewalkerit olleet tässä.

47. The Hive **

Muurahaiset alkavat käydä ihmisten kimppuun, joten apuun kutsutaan Thorax-yhtiön erikoistuholaistorjujat plasmatykkeineen. Scifi Channelin keskinkertaisuutta.

48. Amityville 1992: It's About Time **1/2

Siedettävää b-efektikauhua ja varmasti Amityville-jatko-osien paremmistoa.

Zodiac (11.3.2013 00:53)

40. War of the Robots *

Tällaiseen ei sitten huumorintaju kerta kaikkiaan enää riitä.

Mutta jos sen pystyy katsomaan rennolla otteella saa tekeleestä paljon irti. Nautinto on kieltämättä katkeransuloista, mutta kannattaa antaa leffalle uusi mahdollisuus muutaman vuoden päästä. Kokeile ensi kerralla vaikka pienen lasiston avulla.

74. Nick Murphy: The Awakening (2011)

Näppärä "onko kummituksia vai eikö niitä ole" jännäri, joka pelaa miellyttävän vähän halvoilla säikytyksillä. Ensimmäisestä maailmansodasta toipuva Iso-Britannia esitetään surullisena paikkana, jonka väriskaala muodostuu lähinnä harmaan ja ruskean sävyistä. Mainion alun jälkeen leffa hiukan lässähtää, kuten näillä tämän genren tuotoksilla on ikävän usein tapana, mutta ihan suositeltava tapaus silti. Etenkin jos leffan sattuu löytämään alelaarista.


75. Clay Borris: Prom Night IV: Deliver Us from Evil (1992)

Hyvä pappi & paha pappi ‑sekoilusta tarinaa kauhuelokuvasarjat ‑ketjussa.


76. Jacques-Yves Cousteau: Le monde sans soleil (1964)

Cousteaun kiitelty ja palkittu dokumentti ennakoi tv-sarjaa, joka teki punapipoisesta merten ystävästä sen kaikkien tunteman isähenkisen naaman. Tällä kertaa kamera pysyy tyrskyjen alla visusti koko elokuvan ajan ja merenalainen maailma korvaa monissa kohdin myös puheen. Helposti eteenpäin kulkeva, upea ja silmiähivelevän kaunis dokumentti, jota ei uskoisi lähes 50 vuotta sitten kuvatuksi.


77. Byron Haskin: The War of the Worlds (1953)

Maailmojen sodasta avautumista Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

Lustig: Maniac (1980)

Sivistysaukkojen paikkailua. Alkuun suhtauduin vähän skeptisesti että mahtaako tällaisesta inhan, äitiä itkevän miesraunion sekoilutarinasta saada mitään muuta kuin masennusta, mutta Joe Spinellin roolisuoritus oli sen verran mieleenpainuva ja monikerroksinen että ymmärrän klassikkostatuksen helposti. Oudosti sitä vaan toivoi Spinellin hahmon romanssin onnistuvan, vaikka sen tiesi jo valmiiksi haihatteluksi ja murhakohtaukset tuntuivat liiankin innokkaasti näytellyiltä. Itse slasherkohtauksissa elokuva käytti taidokkaasti New Yorkin klaustrofobiaa ja varjoisia kujia hyväkseen ja Savinin roiske oli sekin mallikasta. Tykkäsin ainakin enemmän kuin hyvin samankaltaisesta Henrystä.

Wan: Insidious  (2010)

Pitkästä aikaa se taas tapahtui, leffa aiheutti sen kauan kaivatun reaktion. Eli teki mieli katsoi pois ruudusta, koska alkoi käydä hermoille. Allekirjoittanut oli itse asiassa koko leffan ajan lievässä jännityksen tilassa. Yllättävän kuumottavaa menoa Wan/Whannell-kaksikolta, joiden aiemmatkin kollaboraatiot ovat itselleni maistuneet (poislukien ehkä Death Sentence), Tällä kertaa käytiin trendikkään kummitustalo/demonimanaus-genren laatikolla lainassa, mutta tarinaan on saatu ilahduttavan omaleimainen säväys mukaan ja varsinkin loppua kohden tuli jo jopa mielleyhtymiä

. Wan tietää kyllä mitä tekee kameran takana (tykkäsin visuaalisista oivalluksista kovasti) ja elokuvalle antaa ne böö-säikytkin tällä kertaa anteeksi, koska mukaan on mahtunut myös monta aidosti värisyttävää kohtausta. Ei hassumpaa.

Lee: Brokeback Mountain (2005)

Eka uusintakatselu sitten ensi-illan. Tällä kertaa tämä tuntui aina vain vähemmän homoleffalta, nyt korostui ihmisten taipumus kaksoiselämille; pääpaino oli enemmänkin tragedialla, joka oli seurausta siitä että päähenkilöt eivät kyenneet heittäytymään ja syleilemään sitä missä olivat onnellisimmillaan. Pakopaikan pakahduttavat maisemat vain alleviivasivat tätä rinnastettuna kalseaan arkeen. Alkoihan se kaiho lopussa kouraistakin. Tosin nyt kaikki miesten väliset eräilyt alkavat tuntua kuherteluretriiteiltä.

Hill: 48 Hrs. (1982)

Helvetin hyvä. Kinastelulle rakentuvia kaverikyttä-rainoja on tehty maailma väärälleen, mutta harvassa on pääparilla yhtä toimivat kemiat kuin Noltella ja Murphyllä tässä kasariklassikossa. Nyrkkitappelu ja baarikohtaukset aiheuttivat taas naururemakan. Nolte ei ollut vielä dokattu pultsari ja Murphy oli vielä hauska rääväsuu; Hillin western-tyylittely paukkuvine aseineen ja ämmät kyykkyyn-äijäilyineen oli myös tässä IMO parhaimmillaan. Enemmän tämä homoleffalta tuntui kuin BM.

55. Metropolis (Fritz Lang, 1927)

Kyl maar jaksaa tämän kanssa ja muutamankin uusinnan verran, nyt ja jatkossa... Fritz Langin omassa ketjussa tarkemmat löpinät.

56. Terror (Norman J. Warren, 1978)

Warren taisi ensimmäistä kertaa toden teolla päästä yhdistämään Terrorissa aikaisemmat nakueksploitaatioelokuvan kokemuksensa uudemman linjan kauhupainotteiseen rahastukseen, vaikka edeltänyt Satan's Slave ei myöskään varsinaisesti kaihtanut kauhua, verta tai tissejä tehokeinoina. Tissien vilauttelun parhaana syynä toimivat tapahtumien ja tappojen taustalla toimivat erotiikkaklubi- ja filmibisnekset, kun taas sukukirousta käytetään motiivina / tekosyynä raatojen tehtailulle yliluonnollisen kuoleman riehuessa ympäriinsä melko vahvasti italotyyliin.

Mies ei ole lahjaton, se on myönnettävä. Pienellä rahalla ja kömpelyyden rajamailla taiteillaan nytkin, mutta vastustamattoman viihdyttävästi ja puutteita peittelemättä. Kunnianhimoa on selvästi enemmän kuin käteistä, eikä Warren peittele tarkoitustaan hankkia taskun pohjalle lisää käkkyä tälläkään elokuvalla. Sense – this makes little. Fun – this is quite a lot.

57. The Sword (Pan Lei, 1971)
58. Son of the Swordsman (Joseph Kuo, 1970)
59. Iron Mistress (Sung Tsun-Hsouu, 1969)

Crash Masters Cineman triple threat ‑maratonin sato käydään läpi tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

60. Sisters (Brian De Palma, 1973)

Totuuden ei pitäisi antaa häiritä hyvää tarinaa, eikä aina realisminkaan. Tuntuu silti että De Palma luottaa tarinansa imuun hieman liikaa töniessään hahmojaan niihin suuntiin mihin milläkin hetkellä haluaa. Hitchcock-lainat ovat myös niin ilmiselvää kamaa, että välillä tekee mieli vilkaista DVD:n takakantta ja tarkistaa kuka olikaan ohjaajana. Mutta charmia, sitä löytyy helvetisti, kuten myös pieniä tyylin kosketuksia joita uskaltaa sanoa aikaansa edellä olevaksi ajatteluksi. Pseudotieteet, perversion rajamailla tai ytimessä liikkuvat ihmissuhteet, veitsimurha ja paksusti sivelty kerronnallinen tyylittely linkittävät elokuvan sujuvasti Italian giallo-perinteen Amerikan serkuksi.

61. American Gangster (Ridley Scott, 2007)

Tarina Frank Lucasin noususta, uhosta ja tuhosta on pätevää kamaa alusta loppuun: se ei riko vastaavien gangsteritarinoiden sapluunaa, mutta ei sitä voi syyttää myöskään omailmeisyyden puutteesta. Ajankuva välittyi hienosti, näyttelijävalinnat ja ‑suoritukset olivat erinomaisia. Likainen värimaailma miellytti silmää, rytmitys toimi eikä aika käy pitkäksi, vaikka pituutta on teatteriversiollekin kertynyt hyvät kaksi ja puoli tuntia. Eniten tykkäsin kerronnan dokumentoivasta otteesta, kuinka Frank Lucasin kaikki puolet esitettiin alleviivaamatta joka paikkaa punakynällä hengettömäksi. Erittäin vahva moderni rikoselokuva ja alansa suurten arvoisa perillinen.

62. The Bird People in China (Takashi Miike, 1998)

Sisäsiistin Miiken kokemisesta tarkemmat tunnot herra horjuvan monilahjakkuuden omassa ketjussa.

63. Creature with the Atom Brain (Edward L. Cahn, 1955)

Atomiaivo-otuksen ihanuus ja kurjuus käsitellään atomimörköjen, mutanttihirviöiden ja ulkoavaruuden valloittajien ketjussa.

64. Habana Blues (Benito Zambrano, 2005)

Muusikkokaverukset haaveilevat Havannassa kuuluisuudesta ja paremmasta elämästä musiikin kautta. Espanjasta tulee huhujen mukaan paikalle suuri levypomo joka hakee kuubalaisesta underground-musasta vientituotteita Espanjaan. Alkaa kilpajuoksu parrasvaloihin, jota sotkevat perhekuviot, henkilökohtaiset ambitiot, tunne-elämän heittelyt ja sen sellaiset. Matkalla kakku vielä osoittautuu vähemmän kauniiksi kuin miltä ensin vaikutti. Valintoja, valintoja...

Ei tämä nyt paska ole, mutta ei oikein vakuutakaan. Suurin osa henkilöistä jää epäkiinnostaviksi statisteiksi, päähenkilötkään eivät ole loppupeleistä niin kauhean kiinnostavia, koko ajan tasapainoillaan oikean draaman ja tearjerker-osaston rajalla. Parhaat väläykset tulevat oikeasta kuubalaisesta ug-skenestä, pahimmat elokuvaa varten kasatun bändin muovisesta musiikista – perusongelma musiikin keskellä pyörivistä elokuvista, kun kuvitteellisista bändeistä horistaan. Itse Kuubasta ja sen ihmisistä saadaan valitettavan ohkainen kuva; vaikka sanoma on selvästi toivossa, uskossa huomiseen ja suurissa tunteissa, aika köykäisesti se pääasiassa välittyy. Yailene Sierran Caridad jäi mieleen uutta elämää vaikeassa paikassa aloittavana tulevana yh-äitinä, ja aidosta runoudesta pidetään hieno maljapuhe.

65. The Giant Claw (Fred F. Sears, 1957)

Jättikynsi / jättikoura / mikä ikinä ruoditaan kuvan kanssa atomimörköjen, mutanttihirviöiden ja ulkoavaruuden valloittajien ketjussa.

017. Paul Verhoeven: Robocop (1987) 8/10

Keikkuu kyllä hienosti nerouden ja dorkuuden veitsenterällä, Varhoeven osaa.

018. Sarah Gavron, David Katznelson: Village at the End of the World (2012) 6/10

Brittiläis-tanskalainen dokumentääri. 59 hengen grönlantilaiskylää yhdistää kaukaiseen ulkomaailmaan vain muutama satunnainen laivayhteys tai pitkähkö helikopterilento. Perinteinen metsästykseen perustuva elämäntyyli ei enää riitä elättämään koko yhteisöä, ja pieni kalanjalostamokin on suljettu kannattamattomana. Saaren ainoa teini polttaa röökiä, katsoo kaihoisasti horisonttiin ja haaveilee näkevänsä joskus suuren kaupungin. 

Sympaattinen elokuva, ihan hyvin tehty, eikä kyläläisten arkisesta elämästä yritetä suotta riuhtoa irti sen dramaattisempia tarinoita. Maailmansa avartamisesta haaveileva nuori poika on hyvin samaistuttava hahmo kaukokaipuussaan, ja hänen isäsuhteensa on kuumottava: parinkymmenen mökin kylässä muutaman sadan metrin säteellä toisistaan asuvat isä ja poika ovat puhuneet vain kerran 16 vuodessa... hyvin pienessä tilassa pystyy olemaan hyvin etäällä toisistaan, että se siitä pienyhteisön romantiikasta.

019. Wes Anderson: Bottle Rocket (1996) 7/10

Wes Andersonin ensimmäinen. Rahaa ei ole ollut paljon ja visuaalinen on sen mukaisesti vaatimaton, mutta teemoiltaan ja tunnelmaltaan jo hyvin valmista Andersonia.

27- Anderson: If... (DVD), Aukkojen paikkailua. Brittiläisen post- nouvelle vaguen poliittisempaa siipeä sisäoppilaitospuitteissa. Mustan huumorin voimalla etenevä tutkielma laitosmentaliteetista vakuuttaa edelleen lähinnä Andersonin hallitun ohjauksen kautta. Vuosisatojen perinteet vastaan 60-luvun radikalismi- teema antaa leikkisälle toteutukselle painoa. Vanhentunut hyvällä tavalla, nykypäivänä If... näyttää coolisti retrolta. ****

28- Hackford: Parker (Leffassa), Sesongin Jason Statham- vehicle on taattua rymistelyä. Juonikuvio ei juurikaan latuja auo, mutta tempo pysyy kauttaaltaan mukavan ripeänä ja veteraaniohjaaja Hackford tasapainottelee henkilöidensä kanssa kiitettävästi ylityylittelyn ja jollain tavalla samastuttavan välimaastossa. Parit hauskat gägit J-Lo:n peffasta lämmittivät myös sydäntä. **1/2

29- Martino: Mannaja (A Man Called Blade) (DVD), Riemastuttavan brutaali myöhä-spagu giallomestari Martinolta. Maurizio Merli tällä kertaa stetson- hommissa sinnikkäänä palkkionmetsästäjänä, joka olosuhteiden pakosta joutuu puhdistamaan hierarkian yläpäästä korruptoitunutta kaivoskaupunkia. John Steiner vetää pointsit kotiin limaisena pahiksena, Philippe Leroy komppaa. Paljon se antaa, mutta enempäänkin olisi ollut rahkeita pienellä tiivistämisellä. ***

30- Sluizer: Spoorloos (The Vanishing) (DVD), eli se ‑88 orkku. Ja hienohan se on, hypetyksen arvoinen. Sijaitsee genrekartalla herkullisesti draaman, mustan komedian, trillerin ja kauhun välimaastoissa. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta lopputulos on äärimmäisen hallittu. Tämä aspekti korostuu etenkin Spoorloosin nokkelassa rakenteessa, mikä huonommissa käsissä olisi päätynyt pelkäksi kikkailuksi. ****1/2

31- Friedkin: The Hunted (DVD), Ilahduttavan sekopäinen äijäleffa alan mestarilta. Supersotilaat Del Toro ja T.L. Jones murisevat ja rusikoivat menemään Oregonin majesteetillissa maisemissa kuin viimeistä päivää. Tunnelmat välittömästi katselun jälkeen olivat (kuten usein Friedkinin leffojen jälkeen) hämmentyneet. Oliko tämä nyt mestariteos vai höyryävä kasa köntsää? Friedkinin myöhäistuotantoa leimaa kadehdittava asenne tehdä (melkein) genreleffaa, muttei ollenkaan sillä tavalla miten joku "ohjaamaan palkattu" olisi saattanut tehdä. 2000-l Friedkinissä on jotain samaa mitä 2000-l DePalmassa. Tehdään sitä omaa juttua. Ja hyvä niin. ***1/2

13. Semi-Pro *½ (tv) Ferrell esittää samaa hahmoa aina vaan ja ilmeisesti ympäristö määrittää onko hahmo hauska. Tässä ei ole. Sivuhenkilöistäkään ei kummoista supportia ainakaan komediamielessä tule, joten metsään meni.

14. Sinivalkoinen valhe ***½ (tv) Tää oli ehkä sen verran tehokkaasti pureskeltu jo mediassa etukäteen ettei tästä sinänsä hirveästi uutta irti saanut. Ihan kiintoisia reaktiota kuitenkin ex-urheilijoilta jotka lähes järjestään pistivät ns. pillit pussiin heti kun haastattelija kosketti doping-aihetta, ehkä huvittavimpana esimerkkinä Manuela Di Zenta. Odotan mielenkiinnolla Isometsan tai Kirvesniemen uskoon tuloa ja lopullista paljastuskirjaa, eikä tietysti haittaisi kunnon pöllytys Ruotsin ja erityisesti Norjankaan urheiluhistoriassa. Alkaa olla aika vaikea uskoa että ikinä on kestävyyslajeissa tai missään yksilöurheilussa voitettu mitään ilman kiellettyjä aineita.

78. David Yates: Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 1 (2010)

79. David Yates: Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 2 (2011)

Harryn kaksi viimeistä elokuvaa tuli katsottua nyt putkeen ja olihan tuo komean näköistä sekä etenkin kuuloista menoa, sellaista todellista viiden tähden popcorn-viihdettä joka yrittää olla jopa paikoin syvällistäkin (siinä erityisemmin onnistumatta). Pottereiden jatkuvasti synkkenevä maailma ja väistämättömään sekä lopulliseen välienselvittelyyn johtava keskustarina ovatkin lopussa kaukana siitä alun iloisesta menosta, jonka olisi suonut jatkuvan edes hiukan kauemmin.


Tekniseltä puoleltaan bd-julkaisut ovat ensiluokkaisia ja Tylypahkan taistelussa äänivalli äityi välillä sen verran massiiviseksi, että kivisotilaiden ryskeen saattoi tuntea ihollaan ihan kotiteatterissa saakka. Eri puolien värimaailmat on myös saatu puristettua esimerkillisesti kasaan ja leffat ovat komeaa katsottavaa.


80. Juan Carlos Fresnadillo: 28 Weeks Later (2007)

Kuinkahan monta vuotta tämäkin leffa makasi hyllyssä ja odotti katsomista? No, dvd-painonhallinnan nimissä tämä tuli nyt nähtyä ja alkuun vieroksumani jatko-osa oli yllättävän toimiva. Juonen kannalta ovela idea oli tuoda mukaan

, eikä logiikan ja sattumusten venyttäminen muutenkaan haittaa kun menovaihde isketään väistämättä silmään.


81. Charles Lamont: International Crime (1938)

Jälkimmäinen kahdesta Rod La Rocquen tähdittämästä Shadow-elokuvasta osoittautui aika heppoiseksi tekeleeksi. Tällä kertaa Shadown henkilöllisyys on julkisesti selvillä kun mies vetää suuren sanomaimperiumin nimissä viikottaista radio-ohjelmaansa. Varjon avuksi tungetaan väkisin imperiumin omistajan miniä, jonka pirtsakka ja pirteä ote on juuri niin raivostuttavaa kuin ehkä arvaattekin. Itse juoni on tavallaan ihan toimivakin, mutta se toteutus ja ne henkilöhahmot...


82. Harry Hook: Lord of the Flies (1990)

Todella rankka ja raadollinen tarina haaksirikkoutuneesta poikajoukosta joka vajoaa nopeasti raakalaismaiseksi heimoksi. Elokuvassa ydinsota on jätetty taakse ja venäläisetkin mainitaan vain ohimennen, mutta kirjan ydin on tuotu onnistuneesti uuteen aikaan.


83. J. Lee Thompson: Kings of the Sun (1963)

Harvinainen varhainen intiaanielokuva, jossa ei nähdä ainuttakaan valkoista miestä tai naista. Mitä nyt iso osa pääosien esittäjistä on luonnollisesti valkonaamoja jotka on vain värjätty. Tarina on jännittävä ja vaiherikas, eivätkä ne pienet kummallisuudetkaan haittaa – kuten että Pohjois-Amerikan tasankointiaanit ja Mayat puhuvat samaa kieltä sujuvasti.


84. Eddie Nicart: For Y'ur Height Only (1981)

Tästä Bond-parodiasta avautumista tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia ‑ketjussa.


85. Charles Barton: Bud Abbott Lou Costello Meet Frankenstein (1948)

Ison kulttuuriaukon täyttäminen alkoi tästä, sillä en ole aiemmin nähnyt ainuttakaan Abbott & Costello ‑leffaa. Avaus olikin näyttävä, sillä tämä elokuva pisti pakettiin Universal studion Dracula, Frankenstein ja Wol Man ‑elokuvasarjat.


Draculan hyytävään nimiosaan saatiin houkuteltua koko sarjan avannut Bela Lugosi, jonka tähti oli tosin tässä vaiheessa jo aika matalalla. Tämä jäi samalla Belan viimeiseksi työksi suurille studioille. Frankensteinin hirviön osassa jatkoi Glenn Strange, joka toisti roolinsa myös viimeistä kertaa. Mikä parasta mukana on myös itse Mr. Wolf Man, eli Lon Chaney Jr., joten hirviöiden kokoontumisajot ovat lähes täydelliset. Vielä kun Karloff olisi vetänyt jonkin megalomaanisen tohtorin osan niin kaikki olisi ollut täydellistä.


Komiikan nimissä monet sarjojen aiemmat säännöt ja tavat ovat unohtuneet, kun esimerkiksi kreivi heijastuu peilistä ja Wolf Man avaa oven kääntämällä nupista, eikä suinkaan hakkaamalla tiensä ovesta läpi. Samoin ihmissudeksi muuntuminen tapahtuu aina vasta siinä vaiheessa yötä kun se on draamallisesti sopivaa, oli kuu ehtinyt kiivetä sitten kuinka ylös tahansa. Itse pääkaksikosta fyysisempää komediaa viljeleva Lou Costello oli mielestäni huomattavasti hauskempi kuin jäykkä aisaparinsa, tosin Abbottin rooli oli kirjoitettu kovin ohueksi, eikä hänellä ollut ainuttakaan täysin omaa kohtausta.


86. Sidney Lumet: The Anderson Tapes (1971)

Yhdysvallat, ja tarkemmin sanottuna ohjaajan kovasti rakastama New York, on tässä Lumetin ovelassa ryöstötarinsssa kuin stasin mikittämä iso leiri, tosin herra Andersonia ja hänen puheitaan sekä tekojaan nauhoitetaan hyvin monenlaisten tahojen toimesta. Juonen teknofobisessa 'nykyaikaisuudessa' on hiukan huvittavia piirteitä näin 10-luvulta katsoen, mutta ei se ajan paino liikaa tuntunut.


87. Stanley Kubrick: Full Metal Jacket (1987)

Upea elokuva ja hyvältä se näytti nyt myös sinisäteeltä, vaikka tummemmissa kohtauksissa kuvan rakeisuus olikin paikoin melkoista. Kubrickin työtahti ei päätä huimannut, mutta eipä toisaalta tullut niitä hutejakaan.


88. Jim Drake: Police Academy 4: Citizens on Patrol (1987)

Tämähän oli hauskempi kuin mitä muistin (mihin nyt ei paljoa tarvittu). Periaatteessa ihan hyvillä urilla käynnistyvä elokuva pistää jälleen Harrisin ja poliisiopiston sakin vastakkain. Lopputaistelut vedetään vain tällä kertaa niin raskaasti överiksi, että homma hajoaa tylsäksi säntäilyksi ja stunttien temppujen päivittelyksi. Ninjajengi? Simon says ‑lehmipojat? Kuumailmapallo ja kaksitasotaistelut? Ei, ei, ei. Tässäkään tapauksessa enemmän ei ole sama asia kuin paremmin. Sivuhuomautuksena mainittakoon että mukana tohinassa ovat myös alle kolmekymppinen Sharon Stone ja alle parikymppinen rullalautavelho Tony Hawk.


89. Ron Howard: Cocoon (1985)

Steve Guttenbergia on tullut viime aikoina nähtyä lähinnä vanhoissa kunnon poliisiopistoissa, mutta olihan hepulla tosiaan muutakin uraa. Cocoon on sci-fi satu, jossa ikuinen nuoruus koskettaa sattuman kautta muutamaa vanhaa ukkelia, jotka odottavat viikatemiehen väistämätöntä vierailua floridalaisessa vanhustenhoitolassa. Howard osaa kuvata vanhojen käppänien elämää tavalla, joka teki mm Stephen Kingin Insomniasta niin nautittavan kirjan. Lopun venytystä olisi voinut hiukan trimmata, mutta muuten tästä on vaikea löytää mitään sen pahempia virheitä.


90. Michael Carreras: The Curse of the Mummy's Tomb (1964)

Hammerin toisesta muumio-elokuvasta studion omassa ketjussa.


91. Harry L. Fraser: Randy Rides Alone (1934)

John Waynen yksinäisestä ratsastajasta klassisten westernien ketjussa.


92. Phillip Noyce: Clear and Present Danger (1994)

DVD-painonhallintaa nyt Jack Ryanin, tuon aidon amerikkalaisen partiopojan, kyydissä. Mainiota agentti-toimintaa poliittisen siksakin ohessa ja mukana myös Willem Dafoe sekä James Earl Jones, mistä irtoavat aina bonuspisteet näissä karkeloissa.


93. Harry Hope & Lee Sholem: Doomsday Machine (1972)

Olipahan melkoinen annos jotain c/d-luokan scifiä. Kiinalaiset, nuo Aasian ilkeät ja arvaamattomat kommunistipedot, rakentavat tuomiopäivän koneen. Tästä johtuen ihmiskunnan, eli Yhdysvaltojen, on turvattava jatkuvuutensa, joten nippu Aatameja ja Eevoja lähetetään asuttamaan Venusta. Aurinkokuntamme toinen planeetta kun on luonnollisesti aivan asuttavassa kunnossa.


Kolmosdivarin scifissä on yleistä se, että tehosteet ovat mitä ovat ja usein avaruusohjelmien dokumenttipätkien lisäksi niitä on "lainattu" muista elokuvista. Doomsday Machinen tapauksessa yksi ja sama avaruusalus näyttää toisinaan jenkkien Apollo-ohjelman raketilta, virtaviivaiselta avaruuskruiserilta ja joskus jopa ympyrällä varustetulta avaruusasemalta, joka on suoraan 2001:n maailmasta. Tämä sekavuus hämäsi aluksi kovasti, kun ihmettelin että miksi kuvassa on yhtäkkiä jokin asema, ennen kuin tajusin että sehän on yksi ja sama alus...


Kököt efektit, olematon budjetti, lähinnä heikko näyttelijätyö sekä kauniisti sanottuna hutera juoni takaavatkin täydellisen pannukakun. Ainoat plussat irtoavat värien käytöstä sisätiloissa, valomies on tainnut olla todella tutkilla tätä tehtäessä, mutta sellaisella hyvällä tavalla. Summa summarum on kyllä todettava, että tämä ei ollut enää edes sitä hyvää shittiä, jonka suhteen rimani on muuten todella matalalla.


94. Peter Maris: Alien Species (1996)

Tästä erittäin pienen budjetin sekoilusta atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

66. Inseminoid (Norman J. Warren, 1981)

Käänteissivistyksen aukkojen tärkää / törkeää paikkailua. Huh-huh... olipas reissu. Tarkemmin atomimörköjen, jättihirviöiden ja ulkoavaruuden valloittajien ketjussa.

67. The Shadow Whip (Lo Wei, 1970)

Perinteistä ja himppa weirdoakin Shaw-tuotantoa, tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa tarkempi erittely.

68. The Killer Inside Me (Michael Winterbottom, 2010)

Thompsonin kirja on helvetin hieno pohja OK elokuvalle. Tulkinta ei tee alkuteokselle täysin oikeutta, mutta saa otteen sen ytimestä. Alkupuolesta saa hieman pikakelausfiiliksen; tahti onneksi rauhoittuu, kun saadaan piirrettyä selkeä kuva minkälaisesta miekkosesta on päähenkilössämme kyse. Iskut sattuvat tosissaan kotikatsomoon asti ja herättävät väkisin kysymyksen, oliko tuo nyt tarpeellista. Loppu meni melkoiseksi dadaksi, valitettavasti. Casey Affleckin esitykseen tulee suhtauduttua ristiriitaisin tuntein, mutta loppuun päästyä on todettava miehen hoitaneen homman kotiin kunnialla – päässäni en vain mitenkään saa apulaissheriffi Fordia kuulostamaan tuollaiselta.

69. Vicky Cristina Barcelona ( Woody Allen, 2008)

Herra Allen on osoittautunut teoksineen allekirjoittaneelle erittäin haasteelliseksi, ja on käynyt niin ettei yksikään näkemäni Allen-elokuva ole henkilökohtaisesti innostanut. (Paljon on kyllä näkemättäkin.) Nyt löytyi mahdollinen avain muuhunkin tuotantoon tai poikkeus joka vahvistaa säännön. Tapa kertoa tarinaa oli kiehtova, kuten itse tarinakin. Erityinen ilo oli huomata erinomaisista näyttelijöistä todella hyvin irti saadut tehot – moiseen ei pystytä kuin todella hyvin hallitulla, inspiroituneella ja osaavalla henkilöohjauksella. Asenne ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen oli todella kohdillaan, komedian taju oli lähes virheetöntä. Ainoat varsinaisesti ärsyttävät asiat olivat kertojanääni taiteellisena valintana (tässäkin on silti pointtinsa) ja pakollinen neuroottinen hahmo, nämäkin harmin aiheet olivat sangen pieniä verrattuna muuten kovin palkitsevaan kokemukseen. Varsin vahva kokonaisuus ja todella positiivinen henkilökohtainen löytö. Aina oppii jotain.

70. Scarecrows (William Wesley, 1988)

Toiminta/kauhu-genrehybridi osoittautui yllätyksellisemmäksi kuin ennalta luulin: tässäpä vasta weirdoilun ja yleisen levottomuuden täysin hiomattomaksi jäänyt jalokivi. Rikollisille poluille eksyneet sotilaat eksyvät rahalasteineen hylätylle farmille keskelle maissipelttoja ja syvää länttä, kun porukan mätämuna kavaltaa käkyt ja poistuu lennokkaasti porukan yhteisestä kuljetuskoneesta. Tästä toiminnallisuus kääntyy melko nopsaan oudoksi kissa ja hiiri ‑leikiksi, missä epämääräinen horina paholaisen palvonnasta ja myyteistä virtaa katkonaisina ja päättöminä lausahduksina rikollistemme suusta, uhkaavat variksenpelätit möllöttävät joka nurkan takana ja outoja alkaa tapahtua sakeaksi ja vieraannuttavaksikin ehättyvän tunnelman vallitessa. Eksistentialismiakin ehditään pohtia yhden kohtauksen verran kaiken suolestuksen ja sekoamisen keskellä. Vuorosanat ratkaisuineen (ajatusten äänen puhuminen, jatkuva keskustelu radioliikenteen kautta, läpipaska dialogi) ovat pahin kompastuskivi, eikä hahmojen törmäilyssä ole suurimman osan aikaa päätä tahi häntää – sekä hyvä että huono juttu. Kaiken kaikkiaan hämmentävä sekoitus oivallusta ja kyvyttömyyttä, jossa on ehdottomasti oma kiero viehätyksensä.

15. Arto Halonen: Sinivalkoinen valhe ***

Mielenkiintoista asiaa. Se, että dokumentin teosta tehtiin draamaa, jossa ohjaaja itse esittää yhtä päärooleista ei mulle oikein osu. Sama ongelma oli Halosen Pekka Streng ‑dokumentissa, joka oli paikka paikoin suorastaan noloa katsottavaa.

16. Woody Allen: Annie Hall ****

Allen ruotii parisuhdeongelmaansa Diane Keatonin kanssa. Manhattanilla, tietenkin. Ilmeisesti pariskunnan oikea suhde oli kuvausten tapahtuessa vastikään päättynyt. Kemiat toimivat, vitsit ovat hyviä, muutama etäännyttäminen paikallaan ja sivuosat täynnä menneitä ja tulevia tähtiä. Yksi parhaista näkemistäni Allen-leffoista.

Bruce Robinson : The Rum Diary (2011) ***

Tämä elokuva oli lähtökohdiltaan mielenkiintoinen. Hunter S. Thompsonin kirjaan Rommipäiväkirja pohjautuva teksti josta Johnny Depp ja Thompson suunnittelivat aikoinaan yhdessä elokuvaa. Erinäisten vaiheiden jälkeen elokuva sitten lopulta valmistui mutta Thompson ehti kuolla v. 2005. Nyt pari vuotta sitten ilmestyneessä elokuvassa Johnny Depp esittää Kemp nimistä miestä joka saa töitä Puerto Ricosta paikallisessa sanomalehdestä, joka vetelee viimeisiään. Sitä pyörittää paikalla työskentelevä amerikkalainen toimitus joka haluaa julkaista kiillotettuja juttuja paikallisista oloista ja lakaista ongelmakohdat kuten köyhyys maton alle, maahan suuntautuvan turismin takia . Työssään Kemp kohtaa myöhemmin amerikkalaisen bisnesmiehen joka tekee maakauppoja ja iskee silmänsä tämän kaunisen naiseen. Ja tokihan sitä juodaan myös rommia. En ole vielä lukenut tätä kirjaa vaikka se löytyykin omasta hyllystä ja en näin ollen osaa verrata elokuvaa siihen, mutta itse elokuva oli mielestäni melko ok. Tietty mitään Fear and loathing in Las Vegas tasoista nerokkuutta on turha odottaa. The Rum Diary on enemmänkin kiva pieni elokuva.

Ridley Scott : Body of Lies (2008) ***

Russell Crowe and Leonardo DiCaprio CIA lähi-idässä trillerissä, jossa DiCaprio esittää paikalliseen kulttuuriin perehtynyttä ja kielitaitoista soluttautujaa ja Russell Crowe jonkun tason CIA-pomoa, joka johtaa operaatiota välillä ihan omien perheaskareidensa lomasta käsin. Tavoitteena on löytää terroristijohtaja joka kontrolloi tappavia iskuja ympäri maailmaa. Keskitason perushyvä jännäri, joka ei oikein kuitenkaan tarjoa mitään uutta genreensä. Elokuva on tehty ammattitaidoilla muttei nouse Scottin uralla mitenkään erikoiseen asemaan. Helppo tähdittää kun tämä on niin puhdas kolmen tähden elokuva kuin vain voi olla.

Alex Proyas : Knowing (2009) ***

Voe pyhä jyssäys! Nicholas Cagen esittämän yliopistoprofessorin poika saa koulussaan käsiinsä kirjeen menneisyydestä 50 vuoden takaa jonka kirjoitti eräs pieni tyttö jolla vaikutti olevan henkisiä ongelmia. Kirjeeseen on listattu loton seitsemän oikein tulok...ei kun lista numeroita jotka ennustavat katastrofipaikkoja, ajankohtia ja uhrimääriä. Valtaosa tapahtumista on jo tapahtunut mutta pari on vielä säästetty tulevaisuutta varten. Ja siitäpä saa Cagen esittämä proffa hommia elokuvan ajaksi kun on selvitettävä että mistä tässä kaikessa onkaan loppujen lopuksi oikein kyse (oikein kirjaimellisesti vieläpä). Elokuva on sen verran viihdyttävä että tähdet tulevatkin pitkälti siitä syystä. Muutenhan tämä menee täysin kalkkunatiskille. Esim. katsokaa miten Cage ekan kerran tajuaa että numerot ovat osa koodia. "Hei tuossa on 9/11" Ja sitten myöhemmin kun selviää että välissä olevat tuntemattomat numerot ilmaisevat paikkakoordinaatteja Cagen esittämän proffan collega sanoo "Niinpä tietenkin miksi tuo ei tullut heti mieleen?"

45. I Walked with a Zombie (1943) ****

"Everything good dies here. Even the stars."

Upean tunnelman omaava b-leffahelmi. Nuori hoitajanainen lähtee työhommiin saarelle jolla tapahtuu kummia asioita. Tässä on taas hieno esimerkki siitä kun pienellä budjetilla saadaan paljon tyylikästä jälkeä aikaiseksi. Valaistus toimii useassa kohtauksessa hienosti ja kameramies J. Roy Huntille irtoaakin propsit. Voodoo-hommat on tässä myös saatu tuntumaan oikealla tavalla vaikuttavalta.

46. The Seventh Victim (1943) ***½

Nuori nainen lähtee etsimään kadonnutta siskoaan New Yorkiin, mysteeri jos toinenkin ratkeaa lopulta etsintöjen aikana. Hyvinkin simppelistä juonestaan huolimatta The Seventh Victim jaksaa pitää melko hyvin otteessaan jo alusta saakka. Mukana on muutamia erittäinkin hienoja yksittäisiä kohtauksia, esimerkiksi loppupuolen kohtaukset eivät jätä ketään kylmäksi. Taidokkaalla valaistuksella sekä hyvillä äänitehosteilla saadaan näppärästi ehostettua elokuvan tunnelmaa. Näyttelijöistä parhaiten esiin nousee Jacqueline Gibsonin roolissa oleva Jean Brooks.

47. 48 Hrs. (1982) ***½

"I've been in prison for three years. My dick gets hard if the wind blows."

Leppoisaa buddy cop-rymistelyä hyvällä castilla höystettynä. Eddie Murphy vetää oman roolinsa läpi nuoruuden innolla ja Nick Nolte on ikään kuin hyvänä vastapainona Murphylle. Nolten ja Murphyn välinen dialogi toimii myös varsin hyvin. Juonen osalta 48 Hrs. ei tarjoa mitään erikoista, mutta leffan kepeän tunnelman takia tämän katsoo kevyesti läpi. James Hornerin soundtrack muistuttaa aika paljon Commandon soundtrackia, jota mies oli aikoinaan myös työstämässä.