Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

Shocky (14.10.2013 14:36)

Neon Maniac (14.10.2013 06:46)

Shocky (13.10.2013 19:24)

150. Polyester ***½

Odorama-näytös, nyt on tämäkin ihme koettu – vaikka olinkin vähän pettynyt skunkin hajun mietouteen. Toisaalta koko yleisö oikeasti imppaamassa liimaa kesken leffan on ehkä erikoisin yksittäinen katsomoelämys mitä muistan missään kokeneeni. Itse leffa on hyväntuulista perus-watersia, mutta ilman mitään erityisen legendaarisia kohokohtia. Baltimore Foot Stomper oli kyllä pelottava.

Yleisen kateuden pakottamana vaadin saada tietää: missä ja milloin tästä kaiholla kauan kaipaamastani kulttuurikokemuksesta olet osalliseksi päässyt??? Perkele, kaverille kans!

Arvelinkin että tämä vaatii selityksiä.. Helsingin yliopiston Leffaryhmä järkkäsi n. kuukausi sitten erikoisnäytöksen, ja koska noita aitoja hajuraaputuskortteja lienee aika mahdoton enää saada niin ratkaisu oli tämä: 

‑leffassa näytetään hajun numero

‑avustajat katsomorivien päistä laittavat menemään joka riville hajunäytteen minigrip pussissa tai purnukassa

‑näytettä sniffataan ja annetaan heti seuraavalle

‑vika laittaa sen pois pöydälle



Ja näytteissähän oli sitten ties mitä pizzan jämistä mun suosikkiin eli lennokkiliimaan *nuuh* *ahh*

Haha, helvetin liimanhaistelijat. Aitoa asenetta. Kauan eläköön wanha koulukunta!

Ridley Scott : Matchstick Men (2003) ***

Nicolas Cage ja Sam Rockwell esittävät pikkuhuijareita jotka liikkuvat ison rahan perässä. Cagen esittämä mies on myös neuroottinen ja kärsii pelkotiloista joihin hän tarvitsee lääkitystä. Kaksikon uusinta "puhallusta" tulee hämmentämään Cagen esittämän miehen teini-ikäinen tytär. Keskinkertainen ja melko ok, mutta ei nyt mitenkään sen parempi kokonaisuus.


Clint Eastwood : Million Dollar Baby (2004) ***½

Eastwood ohjaa ja esittää vanhan koulukunnan jäärää ja nyrkkeilyvalmentajaa / jonkun asteen manageria. Eräänä päivänä tämän salille saapuu kolmekymppinen nainen joka on päättynyt nousta nyrkkeilyn huipulle. Eastwoodin esittämä vanha jäärä saa uutta pureskeltavaa kun hän alun vastustuksesta huolimatta päättää alkaa valmentamaan naista. Eastwoodin kaverina heiluu myös toinen vanhempi mies jota esittää Morgan Freeman. Elokuva palkittiin vuoden parhaimman elokuvan Oscarilla mutta ei tämä mielestäni oikein sinne asti yllä. Elokuva on alkupuolella turhankin tasapaksu, tytön vanhemmat ja sisarukset ei oikein tunnu olevan "Samasta perheestä" ja nyrkkeilysalilla heiluva koominen sidekick olisi ansainnut vuoden törpöimmän sidekickin palkinnon. Elokuva onnistuu kuitenkin olemaan paikoin oikeasti hyvällä tavalla lämminhenkinen vaikka loppu tuntuukin kyllä karkaavan käsistä. Periaatteessa kyllä suositeltavaa katsottavaa mutta ei kyllä mitään vuoden kirkkaimpaan kärkeen kuuluvaa kamaa.

65. Contagion (netflix) *** Laatutyötä laatunäyttelijöillä, mutta kuten usein Sodenberghin töissä, jonkinlainen kliimaksi puuttuu. Toisaalta tällainen matter-of-fact ilmaisu toimii, mutta erityisesti kohti loppua odottaisi jonkinlaista nostatusta. Hyvä, mutta ei mitenkään erinomainen.

66. Tango & Cash (netflix) ** Uh-huh, about kaikki 80-luvun oleelliset action-kliseet on tässä kierrätetty, todella hämmentävän huonoa buddy-huumoria Tangon ja Cashin välillä ja irvistyttävän nolo Rambo-vitsi Stallonelta. Russell on kuin valkaistu Alex Foley, mutta ei hauska. Täysin överi pääpahis ja bondimainen gadget-labra? Tähän on tungettu ihan liikaa kaikkea, mutta silti tai juuri siksi tätä yllättävän kivuttomasti jaksaa katsoa, tosin vankilajakson jälkeen alkaa käsikirjoituksen käsittämättömyys jo vähän kiusata. Mukana hymyilemässä Täydellinen vaimo Teri Hatcher.

67. Big trouble in Little China (netflix) **** Myönnettäköön aluksi että tämä oli jäänyt jostain syystä näkemättä. Harmi sinänsä, sillä tämähän on oikein viihdyttävä, ja ns. oikealla tavalla kasari. Vitsit ovat oikeasti hauskoja, meno on vedetty härskisti mutta tietoisesti överiksi, niin ettei tunne Tango & Cashin tapaan myötähäpeää vaan voi vaan nauttia menosta. Ja Russell on ihan loistava tässä. Ehkä tota loputonta kung-fu meininkiä on turhan paljon, mutta aikansa tuote.

68. Hangover Part II (netflix) *** Saattoi olla nautittavampi kuin eka osa. Naamatatuointi vetää homman jo lähtökohtaisesti ihan omalle levelilleen ja siitä sitten muutamissa kohdissa vielä kierroksia lisää. Paljon on kuitenkin turhaa tyhjäkäyntiä ja ärsyttävää kohkaamista – mutta kyllä tämän mielellään katsoi ja muutaman kerran nauratti ihan ääneen.

69. Exit through a gift shop (tv-tallennus) **** Onhan tämä kiinnostava kurkistus mulle melko tuntemattomaan skeneen. Banksyn aika hillittömät tempaukset alkoi kiinnostaa isomminkin. Toisaalta taas tämä yllättävä päähenkilö... mitähän siitä pitäisi ajatella? Jo koko taidemaailmasta ylipäätään, jota tässä lopulta aika railakkaasti kritisoitiin. Enemmän jäi kysymyksiä kuin vastauksia, mutta nauratti moneen kertaan ääneen, joten hyvähän tämä oli.

70. Up in the air (netflix) **½ Paikoin hauska, jossain määrin omaperäinen, mutta ei oikein päädy mihinkään. Ja pahimmillaan haukotuttavan tylsä.

Jeremias Rahunen (17.10.2013 20:55)

Clint Eastwood : Million Dollar Baby (2004) ***½

Eastwood ohjaa ja esittää vanhan koulukunnan jäärää ja nyrkkeilyvalmentajaa / jonkun asteen manageria. Eräänä päivänä tämän salille saapuu kolmekymppinen nainen joka on päättynyt nousta nyrkkeilyn huipulle. Eastwoodin esittämä vanha jäärä saa uutta pureskeltavaa kun hän alun vastustuksesta huolimatta päättää alkaa valmentamaan naista. Eastwoodin kaverina heiluu myös toinen vanhempi mies jota esittää Morgan Freeman. Elokuva palkittiin vuoden parhaimman elokuvan Oscarilla mutta ei tämä mielestäni oikein sinne asti yllä. Elokuva on alkupuolella turhankin tasapaksu, tytön vanhemmat ja sisarukset ei oikein tunnu olevan "Samasta perheestä" ja nyrkkeilysalilla heiluva koominen sidekick olisi ansainnut vuoden törpöimmän sidekickin palkinnon. Elokuva onnistuu kuitenkin olemaan paikoin oikeasti hyvällä tavalla lämminhenkinen vaikka loppu tuntuukin kyllä karkaavan käsistä. Periaatteessa kyllä suositeltavaa katsottavaa mutta ei kyllä mitään vuoden kirkkaimpaan kärkeen kuuluvaa kamaa.

Kun katsoo tuota nominee-listaa, niin kyllä tuo ihan oikeaan osoitteeseen IMO meni.

http://www.oscars.org/awards/academyawards/oscarlegacy/2000-2009/77nominees.html

Se ei tietysti tarkoita etteikö samana vuonna olisi voinut olla parempiakin elokuvia, jotka eivät ehdolle asti päässeet...

And then there were none

Katsekin tämän telkusta kun taannoin tuli. Aivan loistava Agatha cristien elokuvaklassikko joka piti otteessaan alusta loppuun asti. Hankintalistalle meni

The lone ranger

Keskitason leffa. Ei välttämättä ole ostamisen arvoinen, mutta kerran tämänkin katsoi.

Switch 2011

Yllävän hyvä trilleri. Oli ihan tuntemattomia kaikki näyttelijät.

Vuonna 85

Ihan hauska leffa jossa suomirokkia. Hauskoja viittauksia. Onkohan Tampereella ollut oikeastikin Alabama niminen baari?

Pitkästä aikaa ja pitkän ajan elokuvat, tai ainakin ne mitä satuin nyt muistamaan...


135. Robert Rossen: They Came to Cordura (1959)

Mitä on sankaruus? Mitä on pelkuruus? Näihin kysymyksiin etsitään vastausta tässä 1916 – 17 Yhdysvaltain ja Meksikon sijoittuvassa semimodernissa westernissä. Rooleihin on saatu valjastettua melkoinen joukko tähtivoimaa, mutta jokin tässä elokuvassa on perustavanlaatuisesti pielessä. Ensinnäkin ehtoopuolen Gary Cooper tuntuu olevan kuin unessa, eikä mies tunnu saavan osastaan minkäänlaista otetta. Paljoon olisi ollut rahkeita, vähään vain päästiin.


136. Phillip Noyce: Patriot Games (1992)

Harrison Fordin kahdesta Jack Ryan ‑elokuvasta ensimmäinen ja omasta mielestäni se rahdun parempi seikkailu. CIA:n analyytikko ei selviä Lontoon reissustakaan ilman räiskyttelyä ja muutamaa kuollutta irkkuterroristia, mikä johtaa tietysti mutkien kautta vain entistä isompaan raatokasaan. Toimivaa ja viihdyttävää, enpä enää muistanutkaan että Thora Birch oli Ryanien tytär ja että James Horner kierrätti näin kylmästi parhaita palasia Aliensin soundtrackista. Elokuva ajalta jolloin "there's never been a terrorist attack on American soil" oli totta ja moiseen uskottiin.


137. Guillermo del Toro: El laberinto del fauno / Pan's Labyrinth (2006)

Elokuvasta ohjaajan omassa ketjussa.


138. Bill Rebane: The Alpha Incident (1978)

Mainioon ideaan perustuva leffa, joka kuitenkin kärsii (ja saa kärsimään) matalan budjettinsa takia. Toinen ongelmakohta on näyttelijöiden kauniisti sanottuna vaihteleva taso. Jo ensimmäisen vartin läpi puskeminen ottaa voimille, kiitos lähinnä örisevän junakuskin joka muistuttaa Malmin ostarin ympärillä kesäisin hoippuvia kantajuoppoja.


139. Tomas Alfredson: Låt den rätte komma in (2008)

Erilainen ja omalla tavallaan kaunis vampyyritarina, jossa vanha myytti on tuotu onnistuneesti 70-luvun lopun tukholmalalaiseen lähiöön ja tähän päivään. Hienot roolityöt kahdelta erittäin nuorelta näyttelijältä.


140. B. Reeves Eason: Man of the Frontier (Red River Valley) (1936)

Gene Autry ‑leffasta klassisten westernien ketjussa.


141. Michael Herz & Lloyd Kaufman: The Toxic Avenger Part II (1989)

Toxien suuri isänhakureissu vie säteilevän sankarimme aina Japaniin saakka tässä tromatuotannoille tyypillisessä, totaalisen puolivillaisessa elokuvassa. Viimeksi kasetilta nähty, mutta eipä tämä ollut juuri ehtinyt unohtua, tason lasku ensimmäisestä osasta on kyllä melkoinen.


142. Todd Phillips: Starsky & Hutch (2004)

Juuri sellainen päivitys kuin mitä osasin odottaa/pelätä superkaksikolta. Taisin ostaa tämän joskus kesällä jostain alennuksesta ja muuttotavaroiden purun yhteydessä ihmettelin, että 'onko tämäkin mulla'. No, koska leffa ei ole painonhallinnan listalla sen on pakko olla uusi. Ostotapaus on siis lähes yhtä ikimuistettava kuin itse elokuvakin.


143. Martin Scorsese: Raging Bull (1980)

Kesällä katsottuja tämäkin, ruoditaan auki ohjaajan omassa ketjussa.


144. Werner Herzog: Aguirre: The Wrath of God (1972)

Nähtävästi Klaus Kinski oli kauniisti sanottuna hankalalla päällä tätä tehtäess, mutta niin vain Herzog & Kinski tekivät vielä neljä elokuvaa lisää yhdessä. Espanjalaisesta retkikunnasta jossain Amazonin sademetsissä muodostuu mielipuolisuuden ja turhuuden ylistys, kun Kinskin esittämä Aguirre nappaa vallan ja matka kohti esirippua alkaa. Coppolan Apocalypse Now on saanut tästä elokuvasta selviä vaikutteita, mutta mikäpäs siinä on saadessa, voimakaksikon ensimmäinen suuri saavutus.


145. David O. Russell: The Fighter (2010)

Tästä nyrkkien rytinästä nyrkkeilyelokuvien omassa ketjussa.


146. Brian Singer: Superman Returns (2006)

Teriksen seitsemän vuoden takaisesta paluusta supersankarielokuvien ketjussa.


147. Blake Edwards: Breakfast at Tiffanys (1961)

Klassikko jonka olin nähnyt viimeksi joskus natiaisena. Romanttista kevyttä draamakomediaa, tekijät ovat rautaisia ammattilaisia ja George Peppard oli parempi kuin muistinkaan, mutta ei tämä ihan meikäläisen aamiaisannos oikein ole – edes Tiffanylla.

196. Vigilante ****1/2

Kaikki mitä vigilante-elokuva tarvitsee, on tässä.

197. Interceptor **1/2

Terroristit tunkeutuvat kahta Interceptor-hävittäjää kuljettavaan rahtikoneeseen, diehard-räiskintää seuraa. Toimiva b-toiminta. Andrew Divoff harvinaisessa sankarin roolissa.


198. Train to Hell (Night Train to Venice) **

Hugh Grant junassa uusnatsien, paholaismaisten koirien ja mystisen muukalaisen (Malcolm McDowell) kanssa. Käsittämätön halpis-sekasotku. Hullua antaa tekeleelle enemmän kuin yksi tähti, mutta jotain kiehtovaa kalkkunatason outoutta tässä vain on.

199. Sweet Sweetback's Baadassss Song ***1/2


200. Black Magic Rites ***


201. Shadow Dancer **


202. A Complete History of My Sexual Failures ***

Ihan hauska ja symppis, tosin en usko "dokumentin" aitouteen tippaakaan.

203. Take This Waltz ***

Yllättävän koskettava ja raikas elokuva saatu aikaiseksi maailman kuluneimmasta aiheesta.


204. Living Dead Girl **

Tämäkään Rollin ei oikein uponnut kovista odotuksista huolimatta.

120- Heisler: The Burning Hills (Kovo), Kohtalaisen ison mittakaavan Scope- western noir- mies Heisleriltä on loppupeleissä aika pitkäpiimäinen teelmys. Pääosassa Tab Hunter suorastaan huokuu karisman puutetta ja (sinänsä söpön) Natalie Woodin meksikaani-aksentti oli niin huono, että tuottajat suunnittelivat koko suorityksen dubbaamista. **

121- Roeg: Don't Look Now (Kovo RE-), Olen aina ollu enemmän Walkabout- miehiä mitä DLN- fani, mutta päätin katsastaa Kauhunkierteen uudestaan kun kävin kuuntelemassa Roegia livenä kirjanjulkistamistilaisuudessa. Aika sekavaan kuntoon on pappa jo päässyt, tilaisuus jäi kyllä aika vaatimattomaksi informatiivisuudessaan. Mutta DLN kyllä toimi näin toisella kerralla huomattavasti paremmin. Myönnän: suuri mestariteos. *****

122- Useita: W.C. Fields – 6 Short Films (DVD), Criterionin kokoelma missä koomikko W.C. Fields möllöttelee erinäisissä skenaroissa kuuden filmin verran. Näistä vanhin, Pool Sharks on jo vuodelta 1915 ja mielenkiintoinen lähinnä kuriona. Kokoelman paras on The Fatal Glass of Beer joka hurmaa itsetietoisella lakonisuudellaan. Toinen huomionarvoinen lyhäri näistä on The Dentist, hykerryttävä hammaslääkäri-show missä myös Golf kentällä vieraillaan. The Golf Specialist puolestaan on hidas ja vaudevillemäinen tiiaustunarointi. Barber Shop ja The Pharmacist ovat toistensa toisintoja, hieman hitaasti kehittyviä sähläilyjä missä ammattia harjoittava perheellinen mies tunaroi kodin ja duunin ristipaineissa. Kokonaisuutena ihan katsomisen arvoinen mutta ei ihan parasta Fieldsiä nämä. **1/2

123- Walsh: Gun Fury (Kovo), Rutiiniwestern poikain seikkisohjaaja Walshilta kannattaa katsoa pääpari Rock Hudson/ Donna Reedin takia jos vastaan tulee. Kaavamainen ja innoton vailla kohokohtia oli tämä vaikka sinänsä kaikin puolin ammattimainen a-luokan tuote. **

124- Allen: Blue Jasmine (Leffassa), Hyvää Allenia. Cate Blanchett esittää haurasta "palkintovaimo"- Jasminea jonka maailma romahtaa miehen hävittyä. Kahdella aikatasolla etenevä ja syvenevä sinänsä simppeli draama on taitavasti kerrottu ja saa mukavaa syvyyttä Andrew Dice Clayn ja Louis CK:n tuesta. ****

125- McLaglen- Hellfighters (Kovo), Tyyppiesimerkki 60-luvun Hollywoodin murroskauden elokuvasta. Vanhat ja uudet tähdet kekkaloivat sulassa sovussa öljykapitalismia glorifioivassa sankaridraamassa, missä maailmanpolitiikan arkipäivä ei ole läsnä vaikka Venezuelan kapinalliset tarinassa esiintyvätkin. Taitavasti kuljetettua a-luokan roskaa. Tämä on joskus mainittu jonkinlaisena esikuvana Armageddonille. Mutta Geddoni on kyllä paaaaaaaaaaljon parempi leffa. **

126- Håfström: The Escape Plan (Leffassa), Ruotsalais-kauhuilija Håfström on jostain syystä palkattu ohjaamaan Arskaa ja Sylttiä vankilamiljööseen. Halvannäköinen ja hutiloidun oloinen toimintapätkä ei millään järjellisellä tavalla ole hyvä, mutta kyllä aika sen parissa meni yllättävän nopeaan. **1/2

205. Hourglass Sanatorium **

Kunnianhimoinen surrealistinen draama, itselleni katsomiskokemus jäi kuitenkin tylsähköksi ja etäiseksi.


206. Aftershock ***

Eli Rothin tuottama ja pääosittama elokuva Chilessä pyörivästi kaveriporukasta, joiden reissu muuttuu selviytymistaisteluksi kun maanjäristys iskee kesken yökerhobiletyksen. Valitettavasti kyseessä ei ole silkka katastrofileffa gorella höystettynä, vaan tekele taantuu taas yhdeksi Hostel / Turistas ‑variaatioksi. Maanjäristyksen seurauksena nimittäin ryhmä raiskaajatappajia karkaa paikallisesta vankilasta ja loppu menee näitä kelmejä pakoillessa. Kyllä tämän joka tapauksessa katsoi.


207. Superman ***1/2

Kaikkivoipa Teräsmies on supersankareista tylsimpiä, mutta tämä aito ja alkuperäinen filmatisointi on silti huimaa viihdettä.


208. Django ***1/2


209. Dune ***

Uskomattoman komeita tehosteita, lavastuksia ja yksittäisiä kohtauksia – harmi, että kokonaisuus on niin sekava ja ontuva.


210. Leprechaun 3 **

Leprechaun Las Vegasissa. Huono, mutta aivot nollille ‑krapulaleffana menettelee juuri ja juuri.


211. Nighthawks ***

Ei ihan klassikko, mutta tiukkaa 80-luvun alun kyttämeininkiä. Tuli jopa vähän Vigilante mieleen, ja olihan tässäkin Joe Spinell sivuroolissa.

130. Equinox (1992) ***½

Ensimmäinen kosketukseni Alan Rudolphin elokuvien maailmaan. Kyllähän tässä alkupuolisko meni totutellessa leffan rytmiin, mutta kokonaisuutena Equinox on lopulta varsin hyvä kokonaisuus.

131. 8 Million Ways to Die (1986) **½

Kelpo kasarifiilistelyä, mutta liian suuri osa kohtauksista vain venyy liian pitkiksi. Tämän myötä myös juonen eteneminen tuntuu liian hitaalta tämäntapaiseen leffaan.

132. American Beauty (1999) ***½

En tiedä onko tämä nyt sitten hieman yliarvostettu vai mitä, mutta ainakaan minuun American Beauty ei tee lähtemätöntä vaikutusta. Onhan tässä yksittäisiä hienoja kohtauksia ja Kevin Spaceylle täytyy antaa propsit, mutta kokonaisuutena tämä ei ole minulle mikään maailmaa mullistava leffa.

Taas pari viikkoa nippuun.

353. A Candle for the Devil (Eugenio Martín, 1973)

Fanaattisen uskonnolliset siveyden sipulit ja vapaamieliset brittituristineitoset kohtaavat hulluuden järjestämissä pippaloissa Espanjan auringon alla. Nimi on hieman harhaanjohtava: tämä ei ole tahattoman komiikan sävyttämää eksploitaatiotalkoohakkuuta, vaan seksuaalisilla (erityisesti sen tukahduttamisen) teemoilla pelaavaa psykologista murhatrilleriä. Mainittujen siveyden kannattajien kulissien rakoillessa päästään kiintoisille lähteille. Siskonsa katoamista selvittelevä Judy Geeson on oma söpö itsensä, vaikkei pääse oikeastaan sivujuonta kummempaan lentoon: kajahtaneiden siskosten syyt ja tekojen seuraukset ovat oikeutetusti pääosassa. Onnistunutta tunnelmaa muutamin groteskein väläyksin on erityinen kiittäminen viithymsien ylläpidossa, ja loppukuvat ovat erityisen mieleiset: harvemmin pelastukseen saadaan näin katkeran ja ikävän tuntuisia sävyjä. Lähin spanski-hengenheimolainen mikä mieleen tulee on Cannibal man; jos se uppoaa, kandee tämäkin tsekata, vaikkei samalle tasolle aivan ole asiaa kuin parhaimpina hetkinä.

354. Do You Like Hitchcock? (Dario Argento, 2005)

Housunsa turhan monta kertaa vime vuosikymmeninä häpäissyt mestari selviää TV-trillerinsä kanssa ryvettymättömin puntein maaliin, valitettavasti vain melko turvallisen tylsästi. Rear Window ‑pastissina ja runsaine elokuvadiggailun nyökkäyksineen tämä on kelvollinen jännäri ja seisoo kepeästi omillaankin ilman suurmestari Hitchin varjoa. Ihmeisiin ei kuitenkaan pystytä, vaikka tyylitaju on tällä kertaa matkassa ja tolkku maltetaan pitää hyppysissä. Kolikon kääntöpuolena on tietynlainen tavanomaisuus. Visuaaliviikari malttaa pitää ilmaisunsa kurissa, hyvässä ja pahassa, eikä varsinaisia tajuntaa kääntäviä visioita ole matkassa ainuttakaan. Läyhä lopetus laimentaa myös fiiliksiä.

355. Mean Streets (Martin Scorsese, 1973)

Tärkeän ja törkeän sivistysaukon paikkailu. Tarkemmin Scorsesen omassa ketjussa.

356. The Exorcism of Emily Rose (Scott Derrickson, 2005)

Epätavallinen kauhuelokuvaksi, tutummilla poluilla etenevä lakidraamaksi. Kahden lajin pyhä liitto on mukiinmenevä tulkinta 70-luvun Saksassa tapahtuneesta katolisen kirkon hyväksymästä manausrituaalista sekä sen seurauksista ja seuranneesta oikeudenkäynnistä, mutta jää osin kylmän etäiseksi. Toisaalta on virkistävää seurata analyyttisempaa ja rauhallisempaa tunnelman ja tilanteiden rakentamista, toisaalta pieni piru sisällä kaipaisi tiettyä vaikuttavampaa saatanallis-eksploitatiivista lätrinkiä kuin vaatimattoman ristin väärinpäin seinälle kiepsahtamisen. Mutta vähäeleisyydessä tämän voima lopulta piilee, samoin kuin erittäin puhtaat paperit roolistaan saavassa Jennifer Carpenterissa, jonka piirteet ja piina ovat molemmat vangitsevaa katsottavaa. Saksalaispeijoonit ovat tehneet samasta tapauksesta näemmä draaman, tekeepä mieli metsästää se käsiinsä.


357. The Deadly Duo (Chang Cheh, 1971)

Keskiverto-Chehistä lisää ohjaajan omassa ketjussa aasialaisten elokuvien puolella.

358. The Avenging Eagle (Chung Sun, 1978)

Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

359. Slaughter Hotel (Fernando Di Leo, 1971)

Giallot-ketjussa.

360. Demons III: The Ogre (Lamberto Bava, 1988)

Ruma 80-luku nostaa päätään ikuisesti isänsä loistokkaita jalanjälkiä keskinkertaisesti tarpomaan tuomitun junior-Bavan hyppysistä lähteneessä TV-tuotannossa, jolla ei ole ulkomaan levittäjien lätkäisemästä nimestä huolimatta mitään yhteyttä varsinaiseen Demons ‑sarjaan. Visvaisesta munasta kuoriutuvan barokkikuteisen mörön ympärille kudottua satufantasiakauhuilutarinaa seurataan löysin ottein. Leffa on pääasiassa vähän vitun tyhmä, mutta ei onneksi ärsytävällä vaan hyväntahtoisen harmittomalla tavalla, vähän kuin seuraisi kylähullun touhuja turvallisen etäältä. Laahaavuutta ei sitten voi antaa anteeksi, mutta sentään kakku ei ole ruma.

361. Black Demons (Umberto Lenzi, 1991)

Yksi Demons 3 ‑tittelillä levitetyistä elokuvista (ei myöskään kytköstä Demons ‑sarjaan), Lenzin Brasiliassa filmattu ja sinne sijoittuva elokuva naittaa voodoo-kulttia modernimpaan zombigoreiluun. Bavan tekosiin nähden tämä on hivenen rivakampi, onnistuessaan tunnelmallisempi ja reippaasti verisempi, jos nyt ei varsinaisesti laadukkaampi tai tarinaltaan sen säkenöivämpi. Sen verta hidasta eteneminen on nytkin, että paskoihin näyttelijöihin ja jonkun marakatin huonosti nauhoittamaan dialogiin pääsee kiinnittämäään suhteettoman paljon huomiota. Ihmissyönnin sijaan työkaluilla ja teräaseilla uhrinsa puhkovat orjazombit ovat onnistuneen puistattavia ilmestyksiä. Kokonaisuus on muutenkin puhtaasi 80-lukua, vaikka valmistuikin vuosikymmenen seuraavalla puolella. Mieluummin tämä katsoisi uudelleen kuin väsyneen The Ogren.

362. A Fistful of Dynamite (Sergio Leone, 1971)

Uusinta. Tätä on tullut pidettyä pienenpientä pykälää vähäisempänä Leonen muihin länkkäreihin nähden, mikä on ollut jonkinmoinen henkinen vääryys: onhan tämä nyt rikas soppa vallankumoustaistelua, toimivaa komiikkaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Alkulauselmana toimivasta Mao Tse Tung ‑lainasta käy jo ilmi, ettei Leonekaan vaivaudu olemaan ilmaisussaan hienovarainen, vaan liioittelee luokkajakokuvauksessaan groteskiuteen asti häpeilemättä. Hauskaa on, mutta myös synkkää ja ikävää, enemmän kuin edes Once Upon a Time in the Americassa. Paletin pyörähtäminen naurusta melankoliaan ja roolien vaihtuminen on vaan niin hienoa. Steiger ja Coburn ovat hyvä pari, vain mahdollisilla aksenttipoliiseilla voi olla valittamista.

363. Four Flies on Grey Velvet (Dario Argento, 1971)

Uusintakierros, kuitenkin ensimmäinen laatuaan Shamelessin komialta sinisäteeltä. Tarkemmin giallot ‑ketjussa.

R&A:n jälkeen ollut vähän hiljaista. No, NV:n alla tulee taas skarpattua ja harpattua:

112. The Runaways

Kohtalaisen onnistunut elämänkertaelokuvan yhdestä kaikkien aikojen uraauurtavimmasta rockbändistä. Muistutus siitä että Kristen Stewart on helvetin hyvä näyttelijätär, kunhan vain tekisi enemmän hyviä leffoja.

113. Juan of the Dead

Kuubalainen zombie-kauhukomedia. Siinäpä sanayhdistelmä, jota en uskonut ihan lähivuosina näkemään. Eikä yhtään hullumpi veto puhkifilmatusta aiheesta. Lokaatio (come on, old Havanna! <3) värittää zobejen mättämistä juuri tarpeeksi, huumori on kiehtovalla tavalla kuin kotikutoista versiota American pie ‑tyyppisestä alatyylisestä härskeilystä. Hyvät näyttelijät ja yllättävän suorasukaista kommentointia ko. yhteiskunnasta. Plus vielä messevämpää symboliikkaa (esim iso zobejen lahtaus Plaza de la Revolucionilla). Vain sikarit puuttuivat.

114. Big Bad Wolves

Rabies-tekijöiden uusi, tulevaa NV-ohjelmistoa. Diggasin snadisti enemmän Rabiesista. Enemmän myöhemmin jossain toisessa yhteydessä.

115. Lord Of Darkness

Lisää tulevaa NV-ohjelmistoa. Enemmän myöhemmin jossain toisessa yhteydessä.

116. Filth

Räävitön Irvine Welsh ‑filmatisointi. Tulevaa NV-ohjelmistoa tämäkin. Enemmän myöhemmin jossain toisessa yhteydessä.

Alfonso Cuarón: Gravity

Kyllähän tämä kelpo pätkä oli. Tosin odotin ehkä vähän pohdiskelevampaa ja hillitympää meininkiä kuten ohjaajan aiemmassa Children of Menissä, mutta touhu olikin välillä lähes Armageddon-osastoa.

Toisaalta leffa oli toteutettu niin mukaansatempaavasti, että pienet korniudet ja ylilyönnit olivat oikeastaan aika luontevia. Kuten Children of Menissä, tässä on taas visuaalisesti erittäin hienoja "yhden oton" kohtauksia ja varmaan ensi vuoden Oscareissa tämä muistetaankin sillä osastolla. Lyhyestä kestosta huolimatta toiminta tuntui kuitenkin pikkuisen toisteiselta välillä ja pahimmillaan vähän niin kuin huvipuistojen kolmedee-elämyslaitteilta. 

Joka tapauksessa erittäin suositeltava elokuva tämä on ja siis nimenomaan elokuvateatterissa ja kolmedeenä, mikä tuli vähän yllätyksenä itselleni, sillä en ole digannut kolmedeestä aiemmin yhtään. Ehkäpä edellisillä kerroilla lasit ovat olleet jotenkin huonoja tai istumapaikka tai projisointi kehnompi, mutta tässä ensinnäkin 3D toimi moitteettomasti ja mikä tärkeintä, oli aika olennainen osa elokuvaa.


Mikael Håfström: Escape Plan

Pappa- tai metavitsejä ei tällä kertaa kuultu ja meininki oli muutenkin päältä päin totisempaa kuin vaikkapa Expendablesissa. Itse asiassa leffan varsinainen tyyli pääsi yllättämään hieman. Toki perusasetelmat oli miulle selvillä jo trailerin perusteella, mutta tämähän olikin yllättävän matalalla profiillilla (siis näitten ukkojen touhuihin suhteutettuna) etenevä trilleri suurimmaksi osaksi. Rooleissa olisi voineet olla vaikkapa Matt Damon ja Edward Norton ensimmäiset 1,5 tuntia, sitten tosin lähtee vähän isommalla vaihteella. Ja siis tämähän on ihan mainio homma, joskin yllättävää nähdä juuri nämä kaverit tämmöisessä kikkailutrillerissä.

Sylttyhän tässä on selkeästi leading man – ja hyvin vetääkin – vaikka Arska kyllä varastaa monta kohtausta, mm. saksankielisellä huutomonologillaan (!) Ukko on muutenkin nyt kautta linjan selkeästi pirteämmässä vedossa kuin vaikkapa jo mainitussa Expendablesissa.

Eli kyllähän mie tykkäsin. Parempi kuin Last Stand ja Bullet to the Head ainakin, eikä nekään nyt ihan kehnoja olleet. Lisää vaan samanlaista, kun selkeästi vielä lähtee.

Teatterina toimi muuten sellainen ns. dine-in theater, eli saliin sai tilattua ruokaa ja alkoholia vaikka kesken elokuvankin. Homma toimi yllättävän häiriöittä ja ei nyt pari drinksua tällaisten elokuvien katsomiskokemusta ainakaan huononna.


Mites muuten tämä Håfström on päätynyt tällaisia ohjailemaan? Muistan miehen lähinnä Ondskanin tiimoita ja sehän oli muistaakseni aikas vaikuttava ja painava draama. Eipä sinänsä, etteikö tällainenkin Escape Plan ‑meininki olisi paikoin paikallaan, mutta eikö Hollywoodissa sitten olisi mahdollisuutta toteuttaa Ondskanin oscarehdokkuus-meriitillä muutakin kuin mainstream-toimintaa ja ‑kauhua?


Lee Daniels: Butler

Tästä ei nyt kummempia ole kerrottavana. Ihan tasavahvasti ohjattu, kirjoitettu ja näytelty draama, joka aiheensa puolesta (joka toki tuodaan esiin paikoin alleviivaten ja saarnaten) varmaan muistetaan myös ensi vuonna Oscareita jaettaessa. Leffana ei kuitenkaan mikään ikimuistoinen, mutta plussan puolella kuitenkin jo näyttelijäsuoritusten ansiosta.

Tasalaatuista settiä:

078. Hayao Miyazaki: Tuulen Laakson Nausicaä (1984) 7/10

Ei oikein kestä palaamista samalla tavalla kuin vaikkapa Totoro, Henkien Kätkemä, Kiki.

079. Gordon Parks Jr.: Super Fly (1972) 7/10

Merkkiteos, joka tuntuu paranevan uusintakatselussa. Nostetaan nyt esille vaikka eräs elokuvahistorian noloimmista rakastelukohtauksista.

080. Rob Reiner: When Harry Met Sally (1989) 7/10

Fear and Loathing in Las Vegas jäi kummittelemaan tajuntaani viimeisenä elokuvana ennen armeijaan lähtemistäni. Ahdisti niin vitusti, etten vieläkään pysty katsomaan uudelleen. When Harry Met Sally taas on viimeinen elokuva juuri ennen kuin lapseni syntyi... enkä tiedä pystynkö vastaisuudessa suhtautumaan tähänkään muuten kuin merkkinä shokista, tällä kertaa tosin positiivisesta. Elokuva on kuitenkin mainio romanttinen komedia, Billy Crystal on hyvä roolissaan, siitä huolimatta että se kuuluisi selvästi Bill Murraylle.

081. Eugene Jarecki: The House I Live In (2012) 7/10

USA:n tekopyhää "huumesotaa" kritisoiva dokumentääri. Poliitikot uhraavat köyhyydessä ja näköalattomuudessa kasvaneet alaluokkaiset mustat ja valkoiset helppoja poliittisia pisteitä kerätäkseen.

082. Lauren Greenfield: Queen of Versailles (2012) 7/10

Hätkähdyttävän inhimilliseksi osoittautuva kuvaus lomakiinteistöillä hankituilla rahoillaan häikäilemättä irstailevasta Siegelin perheestä, joka joutuu löytämään nöyryyden finanssikriisin iskettyä bisneksiinsä vuonna 2008. Oman Versaillesin rakentaminen vaihtuu ulosotoiksi, private jet reittilennoiksi, yksityiskoulut kunnallisiksi, taloudenhoitajien potkujen jälkeen lattioilla on kakkaa... lapset joutuvat asennoitumaan siihen, että he joutuvat ehkä sittenkin tekemään työtä jossain elämänsä vaiheessa.

Glawogger: Whores' Glory (2011) Pysäyttävää dokumenttikamaa Thaimaan, Bangladeshin ja Meksikon huorien arjesta. Seksityöläisten/-orjien iholle pääseminen tässä määrin on kyllä jonkin sortin ihme. Aasiassa vastaanottohuoneitten ovet vielä sulkeutuvat dokkarintekijöiden edessä, mutta Etelä-Amerikassa päästään vielä kynnyksenkin yli, minkä vuoksi ymmärtää Meksiko-osuuden olevan dokumentin viimeisenä. Erittäin taitavasti valittu, sopivan levoton musiikkiraita luo kokonaisuuteen levottomuutta herättävää tunnelmaa.

Maailmaa on ihan terveellistä välillä kannatella olkapäillä. 114 minuuttia ei ole paljon, nämä eukot joutuvat tekemään sitä 24/7 loppuelämänsä. Eipä tätä taida olla järkeä tähdittää. Surullinen lottovoittaja-fiilis jäi itselle, mikä riittää.

Lieberman: Squirm (1976) Perussympaattinen, kiltin aristoteliaanisesti kolmeen kerrontavaiheeseen jaettavissa oleva B-hölmöily. Matomyllytystä saadaan kuitenkin odottaa turhan kauan, ja se, ettei matoja ja näyttelijöitä näy tarpeeksi samassa kuvassa, on semmoista huonompaa, inserttimäistä kökköyttä. Kusipääsheriffiäkään ei hyödynnetä tarpeeksi. Känniporukassa tästä saa ilman muuta enemmän irti, mutta edes hiukan järjellisyyttä, tai edes jonkinlaista joedante-huumori ‑ilmapiiriä lieroiluun olisin kaivannut. **1/2

Humaloja: Valkoinen kääpiö (1986) Lähtökohtaisesti kasari-kariheiskasta on aina ilo katsella, ja Humalojalla on silmää ankeisiin, etten sanoisi venäläistyyppisiin kuviin. Mystiset elementitkin pelittävät jotenkuten. Elokuva on kuitenkin aivan järjetön muotopuoli. 37 minuutin vakuuttavan ähräyskuvaston jälkeen alkaa totaalisen yhdentekevä mitähittoa-osasto, jossa henkilöt leijuvat täysin ilmassa, ja ydinkatastrofi osoittautuukin olankohautuksella sivuutettavaksi, harmilliseksi pikku insidentiksi, johon ei tarvitse enää palata. Soundtrack on yhtä kaksijakoinen kuin itse elokuva: Kalevi Ahon fagottiteos sopii oikeinkin hyvin taustalle, mutta Johnny Lee Michaelsin Yamaha/Kurzweil ‑akseli on päällekäyvyydessään ja alleviivaamisessaan aivan karmeaa, alkeellista sontaa. Tottahan toki kaikista alle viiden tähden elokuvista "haluaisi pitää enemmän", mutta tämän kohdalla on pakko väkisinkin heittää em. latteus. Toki, jos Tsernobylin onnettomuus olisi tapahtunut aiemmin, olisi tämäkin elokuva taatusti erilainen, ja parempi. **

Pakkasvirta: Pedon merkki (1981) Olavi Paavolaisen "Synkkään yksinpuheluun" pohjautuva sotakohtaloiden vuoristoratamainen nivaska. Paikoin onnistutaan, mutta paikkojen väleissä äidytään latelemaan vuorotellen luonnottomia, vieraannuttavia näytelmärepliikkejä. No, mainioita näyttelijöitä on ripoteltu matkan varrelle kautta linjan, joten tylsistymään ei pääse. Hannu Lauri sai Paavolaisen roolistaan ansaitun Jussin, ja Kari Väänänenkin mulkkuilee tuttuun tapaansa mainiosti. Jukka-Pekka Palo ja Esko Salminen taas nielivät lauseidensa loppuja siinä määrin, että päätin käyttää option katsoa tämä elokuva suomeksi tekstitettynä. Asetelmallisuus, ajoittain pökkelömäinen suomifilmimäisyys, kertojaääni ja ajattoman pasifistisen ecce homo ‑sanoman turhalloinen alleviivaaminen syövät kokonaisuutta siinä määrin, että elokuva jää harmilliselle "ihan hyvä"-tasolle. ***

Mottola: Clear History (2013) Larry Davidin ja kumppaneiden HBO-tuotanto on selkeää Curb Your Enthusiasmia täyspitkän elokuvan muodossa, vaikkei David nyt näyttelekään "itseään". Komedian palaset loksahtelevat kohdilleen erinomaisesti, vaikkei mitään suut auki loksauttavaa, jota ei olisi Curbissa jo nähty, olekaan tarjolla. No, heille, joille Davidin mosaiikkikomedia ei kolahda, tämä hulvaton kostotarina lie laatikkomainen ja ennalta-arvattava. Mutta onhan tämä taitavaa allenistis-seinfeldiaanista liputusta parhaimmillaan, ja on ilo huomata, ettei David osoita väsymisen merkkejä. Häntä ympäröivä näyttelijäkaartikin on todella toimiva, kirkkaimpina tähtinään Don Dr... ei kun siis Jon Hamm, ja tunnistamattomaksi parroitettu Michael Keaton. Elokuvakerronnallisesti Clear History ei nyt ole niitä notkeimpia, mutta kyllähän se, että puolitoistatuntinen Jäitä hattuun ‑valejakso on saatu ahdettua pullolleen timantinkovaa lähes-improa ilman tyhjäkäyntejä, on hatunnoston arvoinen kulttuuriteko. ****