Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

Jakel (13.7.2013 18:56)

Yoshua Ben Yosef (8.7.2013 15:21)

060. Neil Marshall: Centurion (2010) 5/10

Tällä roomanaikaan sijoittuvalla takaa-ajoactionilla olisi ollut potentiaalia paljon parempaan. Nyt korni pikkupoikamainen kässäri, todella ruma CGI-veri, ja lähes pakonomainen raakuuksien esittely tympäännyttää. Harmi, sillä Marshall osaa tehdä sujuvaa elokuvaa.

Nuohan on ihan Marshallin tavaramerkkejä. Dog Soldiers, DoomWatch, Descent. Jälkimmäinen hieman ehkä erosi muista hieman, mutta verimössöt oli siinäkin läsnä. Minusta tuo oli kovin Marshallin näköinen elokuva vaikka vaikuttikin olevan hieman pienemmällä budjetilla tehty kuin pari aikaisempaa.

Oh, Descentin muistan olevan ns. eri maata. Dogsoldiersista mulla on ehkä ajan kultaamat muistot: en ainakaan muista kokeneeni elokuvaa mitenkään maneereihinsa kompastuvaksi. Doomsdayta en ole nähnyt.

Centurion voi hyvinkin olla tekijänsä näköinen, hyvällä tavalla, mutta listatut elementit kulkevat minulla hataralla nuoralla. Onnistumisen ja epäonnistumisen raja on häilyvä.

Descent on tosiaan hieman erilainen ja poikkeavin elokuva filmografiassa, mutta onhan Marshallissa tuollaista ns. fanipoikaa (ei negatiivisessa mielessä sanottu), joka näkyy tuotoksista. Varsinaisesti se näkyy tuossa doomwatchissa, joka nyt on kombinaatio miehen (ilmeisistä) suosikkifilmeistä (Hadrianuksen muuri olennaisena osana tuossakin). Ja kun mies on hehkuttanut roomalaisinnostustaan, niin en yhtään yllättynyt tuosta Centurionista, kun se aikoinaan tuli.

Itse näen nuo leffat ihan positiivisessa mielessä, vaikkei ne mestariteoksia olekaan. Aina kuitenkin tietää mitä saa. Eikä tarkoita aina pelkkää klisettä vaan enemmänkin itsetietoisuutta genrestään.

91. Dead Heat (1988) *½

Taisin astua kasaan haisevaa paskaa tämän leffan kohdalla. Pidän yleensä tämän aihepiirin leffoista, mutta nyt ei napannut lähes alkuunkaan. Ehkä nuo pöljät vitsit alkoivat ottamaan päähän liian aikaisin (+ Joe Piscopo), ja sen myötä Dead Heat ei ollutkaan kovin nautinnollinen katselukokemus.

92. Maniac Cop (1988) ***½

Toimivaa settiä Lustigilta ja Cohenilta. Yleensä näissä simppeleissä horror/rikos ‑leffoissa tuppaa meininki laantumaan loppua kohden, mutta mielestäni Maniac Copin tunnelma paranee mukavasti kun loppuratkaisut lähestyvät. Tässä vilisee myös monia kovia näyttelijöitä, esim. Bruce Campbelliin tai Tom Atkinsiin ei kyllästy ikinä.

93. Maniac Cop 2 (1990) ***+

Hieman heikompi mitä ensimmäinen osa, mutta vain hieman, sillä kyllähän tämänkin leffan parissa viihtyy varsin hyvin. Soundtrack taitaa olla hieman parempi mitä ensimmäisessä osassa, propsit erityisesti Buddy Milesin Children of the Night ‑kipaleesta. Erikoistehosteisiin ja toimintakohtauksiin oli myös selkeästi panostettu, ja hyvä niin.

94. Maniac Cop 3 (1993) **½

Maniac Cop 3 sisältää ripauksen enemmän huumoria mitä edelliset osat, ja se lienee yksi tämän osan hyvistä puolista. William Lustigin ohjaus on jälleen tyylikästä katseltavaa, mutta kolmannen osan heikkous piileekin käsikirjoituksessa. Jotenkin tästä osasta jäi sellainen fiilis, että juoneen oli haettu lähes väkisin täytettä, että saadaan puolitoistatuntinen täyteen. Erikoistehosteet näyttävät tosin jälleen varsin hyviltä. Ei tämä mitään karmeaa kuraa toki ole, mutta juoni jää lopulta liian yllätyksettömäksi ja heppoiseksi.

95. Spring Breakers (2012) ****

Mielenkiintoinen ja vaikuttava elokuva. Tykkäsin visuaalisesta tyylistä ja noista vahvoista väreistä joita Korine käyttää tässä tiuhaan tahtiin, auringonlasku rannalla näyttää tässä leffassa todella kauniilta. James Franco osoitaa tässä hyvin muuntautumiskykynsä, kaikenkaikkiaan hieno roolisuoritus häneltä. Montaasikohtaus jonka taustalla soi Britney Spearsin Everytime oli kuitenkin se hetki, jolloin Spring Breakers todella klikkasi omalla kohdallani. Tuo on ilman muuta hauska kohtaus, mutta jotain sopivan hämmentävääkin siinä on. Olisiko tuossa sitten koko elokuva pähkinänkuoressa, mene ja tiedä. Mutta onhan SB:ssa muitakin tasoja, ja sehän tästä tekeekin niin vaikuttavan tapauksen.

96. Everything Must Go (2010) ***-

Ihan mukava draamakomedia, mutta enemmän olisi voitu mennä vielä pintaa syvemmälle. Muutama suvantovaihe tässä oli senkin takia mukana. Eli aineksia oli paljon parempaankin leffaan, mutta ihan kaikkia ideoita ei viety loppuun asti. Kyllä tämän silti katsoi ihan mielellään läpi jo Ferrellinkin takia.

064. Nicolas Roeg: Don't Look Now (1973) 9/10

065. Wes Anderson: Moonrise Kingdom (2012) 8/10

066. Kirk Jones: What to Expect When You're Expecting (2012) 3/10

Jennifer Lopez, Cameron Diaz, Chris Rock & Dennis Quaid osana väsynyttä ensamble cast ‑romcomia. Elokuva kertoo rinnan useampaa lapsenhankintatarinaa normaalista raskaudesta adoptioon, ja tarinat melkein risteävät, mutta eivät aivan. Turhanpäiväistä, niin turhanpäiväistä, mutta naurahdin kahdesti. 

067. Dan Wolman: Nana (1983) 4/10

Émile Zolan romaaniin perustuva Nana on filmatisoitu useampaankin kertaan, mm. Jean Renoirin toimesta, ja 80-luvun alun versio on Golan-Globus ‑tuotantoa Ennio Morriconen musiikeilla. 

Elokuvassa teini-ikäinen prostituoitu Nana (Katya Berger) huomaa omaavansa erityistä viehätysvoimaa Pariisin ylhäisiin miehiin, jotka eivät voi konservatiivisisesta moraalistaan huolimatta vastustaa neitseellisyyttä huokuvaa kaunotarta. Neitseellisyys on vain pintaa, Nana käyttää himossaan voimattomia ja omistuksenhaluisia miehiä häikäilemättä hyväkseen omia päämääriään tavoitellessaan, epäilemättä serves them right, mutta valahtaa itse samalla moraalisesti arveluttaville poluille. Herkullisimmillaan elokuva on kun miehet himoissaan alistuvat Nanalle kirjaimellisesti kuin koirat, tai kun yläluokan ilonpito saa Monty Pythonmaisia mittasuhteita hevosten ja koirien kera toteutetussa kettujahdissa, jossa kettujen paikan ottavat alastomat naiset; tällaiset hienot hetket ovat kuitenkin vähissä, väliaikojen täyttyessä irrallisista tisuleista ja huonosti kokonaisuudeksi kasatusta draamasta. Lopetuskin on vesitetty turhan yltäkylläiseksi ja onnelliseksi. 

Piikikäs alkuteos on ehkä petetty kivojen tisujen ja kyvyttömän rakenteen kautta, mutta mielenkiintoisen juutalaisaiheisen kommentaarin/hatunnoston Golan ja Globus ovat elokuvaan ujuttaneet (oletan tietämättä että he ovat olleet asialla): voimakkaan antisemitistinen "The Dreyfus Affair" repi Ranskaa 1800- ja 1900-lukujen vaiheessa. Juutalainen armeijaupseeri Dreyfus lavastettiin härskisti maanpetturiksi armeijan toimesta ja karkotettiin Etelä-Amerikkaan Devil's Islandille Ranskan Guyanaan tuomiotaan kärsimään. Émile Zolan "J'Accuse...!" oli 1898 L'Auroressa ilmestynyt sydämestynyt puolustuspuhe syyttömänä tuomitun miehen puolesta, ja elokuvapioneeri Georges Méliès teki aiheesta dokumentäärityylisen elokuvan vuonna 1899. Nanassa Mélièsillä on rooli bordellissa miehiä tuhmilla elokuvilla viihdyttävänä temppumaakarina. Hänen hahmonsa on tavallaan uskottava, sillä Mélièshän oli pulassa uransa ja toimeentulonsa kanssa, ja hän olisi aivan mainiosti voinut kierrellä ympäriinsä filmikameransa kanssa myyden sitä taikatemppuna. 

Ei vittu, floodaanpas nyt ennen kuin unohdan jälleen listata jo aiemmin katsomani: 


068. Ken Russell: Salome's Last Dance (1988) 8/10

Oscar Wilden Salome kiellettiin aikanaan Lontoon teattereista paheellisuutensa vuoksi, mutta Ken Russellin Salome's Last Dancessa Wilde saa kuitenkin nähdä hengentuotteensa ensi-illan; kantabordellissaan, rooleissa prostituoituja, bordellin johtaja ja Wilden oma homorakastaja Johannes Kastajana. Oscar Wilde istuu huoneen keskellä lasillinen kädessään ja todistaa kuinka huone hänen ympärillään muuttuu Herodeksen ajan Juudeaksi.

Elokuvan ydin on aiheeltaan raamatullinen näytelmä, joka seuraa vuorosanoiltaankin ilahduttavasti Wilden rikasta englantia. Neitseellinen Salome on Herodeksen tytärpuoli ja samalla tämän loputtomien halujen kohde. Salomea kiinnostaa kuitenkin se, mitä hän ei voi koskaan saada: vanhurskas Johannes Kastaja, joka ei suostu vastaamaan kuunkalpean kaunottaren kosiskeluihin. Seitsemän hunnun tanssilla Salome saa kuitenkin Herodeksen lupaamaan mitä tahansa, ja omistuksenhaluinen Salome pyytää kuuluisasti "Johannes Kastajan pään hopeatarjottimella". Russell on lisännyt soppaan oman 80-lukulaisen visuaalisen ja seksuaalisen puumerkkinsä, ja lopputulos on vähintäänkin katsomisen arvoinen energinen ja kiehtova trippi. 

069. Robert Altman: The Long Goodbye (1973) 10/10

100 % täydellisyyttä, elokuva, jonka parissa tunnen olevani täysin kotonani. Joka hetki puhdasta iloa, kuin palaaminen vanhaan ja rakkaaseen kaupunkiin, jonka kadut ovat aina omalla tutulla paikallaan, mutta joiden huomaa joka kerta näyttävän uudelta. Kaikkien aikojen top-10:ssäni. 

53- Hackford: An Officer and a Gentleman (Upseeri ja herrasmies) (Leffassa), Olipas kerrassaan erikoinen kokemus nähdä lapsuusvuosien videosuosikki kankaalta. Muistin ihan toisenlaiseksi! Tuleeko mieleen toista amerikkalaista "laivaston mortit kiipelissä"- genren leffaa missä on näin vähän isänmaallista paatosta. Suhtautuminen koko asiaan on vahvasti duunaripohjaista ja koko hommasta tulee vähän sellainen olo kuin kuuntelisi Springsteenin albumia: periamerikkalaista muttei idealisoitua. Toinen huomionarvoinen seikka tässä oli se, että tämähän on naisten elokuvaa, ei todellakaan mikään Top Gunin esiaste. Tykkäsin näin kypsemmällä iälläkin. ***1/2

53- Waugh: Snitch (Leffassa), joskus juliste valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. The Rockia menin kattelemaan rymistelypuuhissa, näin pehmorockin Susan Sarandonin talutusnuorassa ratkomassa jotain lakitekstin epäkohtia. Silti, omassa sarjassaan ihan OK teinivalistusleffa, mutta jullarin saisivat kyllä muuttaa... ***

54- McCarey: Make Way for Tomorrow (DVD), Klassisen Hollywoodin "unohdetun mestarin" (IMHO) oma suosikki (tuotannostaan), ja samalla yksi PvB:n suosikkeja on hieno ja mietitty komedia vanhuudesta. Kokonaisuus on rosoinen ja kaikki jutut/ jaksot/ kohtaukset ei toimi, mutta viimeinen puolituntinen on todella tiukkaa matskua. Beulah Bondi vetää hienon roolin mummelina. Harmi, että tälläinen syvällisen sosio-eettis- filosofisen komedian perinne (a'la Preston Sturges, Capra, McCarey, Lubitsch...) on Hollywoodissa vaappunu hautaan aikoja sitten. ****

55- Coffin & Renaud: Despicable Me 2 (Leffassa), Mun mielestä minionit on hauskoja. Heikkoa tässä oli juonen kliseisyys ja ylipitkä kesto (mikä tuntui etenkin alkupuolen ostari- kohtauksissa), parhautta minionien ohella hienosti toteutetut gagit sekä tietynlainen hälläväliä- anarkian tunne. Viihdyin. Harmi, ettei näiden elementtien ympärille ollu tiimillä taitoa rakentaa hieman kunnianhimoisempaa tarinaa. **1/2

56- Scanlon: Monsters University (Leffassa), DM2:sta paaaaaljon enemmän juonen varassa liikkuva "laatu"elokuva yritti olla tämä. No, ei oikein onnistunut. Kaikki yliopisto- ja frat-leffojen kliseet käydään läpi (lapsiystävällisesti) ja samalla tehdään jonkinlaista puolivillaista underdog- tarinaa. Alkuperäinen Monsters Inc. on omia suosikkeja, ja kyllä tämänkin kivutta läpi katteli tuttuja hahmoja seuratessa, mutta ilman alkuperäisen vetoa tää olis saattanu olla aika rasittava. Siinä missä DM2 oli kädetön mutta sisälsi asennetta, MU on sisällöltään tökerön kliseinen mutta taitaen kerrottu. **

57- Capra: Arsenic and Old Lace (Arsenikkia ja vanhoja pitsejä) (DVD), Capran klassikkokomedia ilahduttaa ja hykerryttää ensimmäiset kolme varttia, mutta ei sen jälkeen löydä enää isompaa vaihdetta silmään ja sortuu päättömään kohkaamiseen mikä ei tunnu loppuvan koskaan. Alkuasetelman outous tuntuu vanginneen herkulliset hahmot yhden huoneen vangeiksi eikä tästä saada loppua kohden irti tarvittavia tehoja. **

58- Donen: Charade (DVD), 60-luvun heikolle Hollywoodille (pre ‑68 siis) tyypillinen kepeä jännärikomedia missä vanhan koulukunnan ohjaaja ja vanhan koulukunnan starat koittavat tehdä vanhan koulukunnan leffaa 15 vuotta liian myöhään. James Coburn, George Kennedy ja Walter Matthau ovat täysin tuuliajolla pienissä huonosti istuvissa rooleissaan, eikä Cary Grantista saati Audreystakaan saada mitään elämää suurempaa irti. Ylipitkä ja laahaava monumentti missä vitsit eivät naurata eikä lopussakaan jännitys kiristy. Plääh. *

Bo Diddling (13.7.2013 18:43)

53. Mario Bava: Black Sunday (1960) (blu-ray) ****1/2

Turun Sanomissa oli erinomainen artikkeli Black Sabbathin uudesta levystä ja bändin vaikutteista: Mario Bavasta ja Hammerin elokuvista.

Mitä itse olen lukenut aiheesta, niin ei kai bändin pojat olleet nähneet koko leffaa, liekö tiesivät koko miehestä mitään. Niiden piti keksiä äkkiä uusi nimi, kun Earth oli jo varattu ja joku sattui bongaamaan Black Sabbath ‑leffan mainoksen jossain.

Michael Curtiz: Mildred Pierce – amerikkalainen nainen (Mildred Pierce) ****½

Joan Crawford esittää yksinhuoltajaa, joka uhraa kaikkensa lapsilleen, nousee ravintolayrittäjänä ryysyistä rikkauksiin, mutta ei saa tyttäreltään ansaitsemaansa rakkautta. Curtizin taiturimainen ohjaus, naisnäyttelijöiden huikeat roolisuoritukset (Crawfordin lisäksi Eve Arden ja Ann Blyth ovat loistavia) ja tarinan lukuisat toimivat käänteet muodostavat todellisen elokuvanautinnon. Perustuu James M. Cainin romaaniin, jonka roolihahmon esikuvana toimi puolestaan kirjailijan suomalainen anoppi. Miksiköhän Curtizia ei koskaan noteerata missään ohjaajaäänestyksissä?

Mihail Kalatozov: Älä odota kirjettä (Neotpravlennoje pismo) ****

Neljä arkeologia matkaa Siperiaan tutkimaan, löytyykö alueelta timantteja. Yksi tutkijoista on nainen, mikä antaa odottaa tarinalta perinteisiä draamaratkaisuja, mutta lopulta tarjolla on jotain aivan muuta. Vahva ja napakka, vähäeleinen draama pitää vaivattomasti otteessaan ja innostaa palaamaan elokuvan pariin mitä pikimmiten uudelleen.

Tom Hooper: Kuninkaan puhe (King’s Speech) *****

Mitä voi saada aikaan änkyttävän kuningas Yrjö VI:n tarinasta, varsinkin, kun fokus on miehen puheviassa ja sen korjaamisessa? Erinomaisen draaman, nimittäin Tom Hooperin elokuva on epäilyttävistä lähtökohdistaan huolimatta yksi viime vuosien parhaista elokuvista: aito, tasapainoinen ja koskettava. Näyttelijät tekevät laatutyötä ja etenkin Colin Firth on kuninkaan roolissa loistava.

Malcolm St. Clair: Maailmannainen (A Woman of the World) ***

Pola Negrin esittämä kreivitär saa tarpeekseen rakastettunsa kieroiluista ja päättää lähteä toiselle puolelle maailmaa, kauas pois tutusta elinympäristöstään. Hän saapuu serkkunsa luo amerikkalaiseen pikkukaupunkiin ja aiheuttaa skandaalin jos toisenkin, ennen kuin asiat alkavat sujua luonnollisella tavalla. Romanttinen komedia, joka kärsii jonkin verran epäuskottavista juonenkäänteistä. Negri pitää pakan koossa ja osoittaa, ettei puolalainen suotta ollut suuri tähti Hollywoodissakin.

Clarence Brown: Rikoksen varjossa (The Goose Woman) ****½

Mary Holmes on alkoholisoitunut, poikaansa vihaava entinen oopperalaulaja, jonka talon läheisyydessä tapahtuu murha. Mary esiintyy yhtenä tapahtuneen todistajana, sillä näin hän saa mahdollisuuden palata parrasvaloihin, olkoonkin, että hänen todistuksena on sepitettä ja saattaa hänen lähipiirinsä vaikeuksiin. Louise Dresserin roolisuoritusta ei voi kylliksi ylistää ja ainoastaan lopun turha sentimentaalisuus estää tätä liian tuntematonta melodraamaa kohoamasta suureksi amerikkalaiseksi klassikoksi. Nimivahvassa näyttelijäryhmässä mukana Jack Pickford, Constance Bennett, Gustav von Seyffertitz, Kate Price ja George Nichols.

Christopher Nolan: Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises) *½

Nolanin Batman-trilogian päätösteos ja samalla kolmikon heikoin lenkki. Ylipitkä, lähes kolmituntinen elokuva käsittelee ilmastoasiaa, terrorismia ja nykypäivän poliittisia kiemuroita väsyneesti ja innottomasti liittäen mukaan vielä mukasyvällisiä pohdintoja Batmanin/Bruce Waynen elämästä ja urasta, eikä tarina kanna kaikesta huolimatta edes vähää alusta. Kun tähän lisää vielä koko joukon laimeaa, lapsille suunnattua toimintaa, voi vain ihmetellä, mistä elokuva on saanut tähtensä ja korkean Imdb-arvosanansa. Hormonihirviö Bane on kuin vapaapainikehästä karannut ottelija, joka yrittää öristä vakuuttavasti, mutta Batman örisee vielä vakuuttavammin. Michael Cainesta ei ole tämän kuonan kirkastajaksi.

241. Red Planet Mars (Harry Horner, 1952)

Vinkeä outolintu fiftari-scifin kaanonissa, missä on totuttu paria poikkeusta laskematta näkemään ulkoavaruuden valloittaja-armeijoita ja yksinäisiä jättihirviöitä muussaamassa ja mullistamassa maailmaa. Tällä kertaa mullistukset tulevat Marsista vastaanotettujen radiosignaalien muodossa, kun viestit sekoittavat talouksia ja kaatavat hallituksia yllättävän rauhanomaisin seurauksin. Valitettavasti konsepti on kiinnostavampi ja onnistuneempi kuin itse elokuva, mutta tiede vs. uskonto ‑vääntö, melko häpeilemätön hengellinen propaganda ja vielä häpeilemättömämpi neukkuhallinnon mustamaalaus pitävät hommat vastahakoisestikin tarpeeksi kiinnostavana. Veikeänä yksityiskohtana päähenkilöperheellä oli seinällä kovasti taulutelkkaria muistuttava vastaanotin.

242. The Great Flamarion (Anthony Mann, 1945)

Hieno oli. Lisää Film noir ‑ketjussa.

243. The Arena (Steve Carver, 1974)

"Sluts! They slaughtered everybody!" Rooman sotilaat kusevat druidien ja nuubialaisten muroihin, ja tästä seurauksena kaksi rotunsa valioyksilöä päätyy orjamarkkinoille. Eukot osoittavat pian sellaista taistelutahtoa keittiössä, että elähtänyt ylimyksenpullukka keksii käyttää heitä uusina vetonauloina gladiaattoriareenoilla. Köyhän pojan Spartacus-mukaelmaa ämmäenergialla seuraa suht' mielellään sen vetovoimaisesta pääparista (Pam Grier ja Margaret Markov) johtuen. Kömpelyys sekä monimuotoinen yli- ja alinäyttely lisäävät mausteensa ripeästi liikkuvaan soppaan ja saavat hutun maistumaan kelvollisesti. Tietysti se varjostaa mieltä, että tästä olisi oikeissa käsissä saatu todellinen sikailufest tällaisen pikkukivan sijaan. Vielä enemmän tissejä ja rutosti verta olisi kaivattu todelliseen mielihyvämittarin täyttymiseen, nyt matsaaminen on vain hellyttävää ja hassua läpsimistä.

xxx. Spring Breakers

Uusinta sopivan tilaisuuden ja edullisen hinnan epäpyhän liiton seurauksena. Oli oikeastaan pakko, niin paljon on leffa kummitellut päässä alkukesän valkokangaskokemuksen jälkeen. Mielikuvissa teoksen taso nousi vielä hivenen verrattuna tuoreisiin fiiliksiin – uusinta vahvisti fiilikset oikeaksi. Pakko nostaa pisteytystä yhdellä puolikkaalla alkuperäisestä neljästä tähdestä ylöspäin.

244. Only God Forgives (Nicolas Winding Refn, 2013)

Tuli pidettyä kovasti. Sattumusten summa purettuna elokuvan omassa ketjussa.

245. Black Mama, White Mama (Eddie Romero, 1973)

Kiitos Romeron sleaze-silmän, tässä on piirun enemmän meininkiä ja järkeä (tai, noh...) kuin Grier-Markov ‑kaksikon The Arenassa, mutta ei mammoilla ihan asiaa ole kyseenalaisen maestron viihdyttävämpien filippiinoteosten kanssa tosi vääntöön ryhtymiseen. Se mikä alkaa WIP-leffana jatkuu pian pakomatka-roadmoviena, käväisee rikoselokuvan tontilla ja päätyy hurmeiseksi välienselvittelyksi tylyllä lopetuksella. Sid Haig käyttää jokaisen tilaisuuden hyväkseen shown ryöstämiseen ja omimiseen, onnistuen vaivatta.

246. Samurai Fiction (Hiroyuki Nakano, 1998)

Uusinta vuosien takaa. Hieno, välillä vähän ontuva – tarkemmat tunnot tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

247. A Fistful of Dollars (Sergio Leone, 1964)

Uusinta, mallia back to basics. Toimii erinomaisesti huolimatta siitä, että elokuvan muistaa lähes ulkoa, kiitos hyvin useiden katselmusten tässä vuosien varrella. Leonelta mahtava avaus, mestarisarjaan päästään vain parhaalta ryöslainatulla tarinalla yhdistettynä ohjaajan huomattaviin visualistin ja esteetikon lahjoihin. Ja tästähän pantiin vielä tulevaisuudessa paremmaksi, peräti muutamaan otteeseen. Täytynee laittaa asiaan liittyen Yojimbokin uusien hetikohta.

248. Deadly Outlaw: Rekka (Takashi Miike, 2002)

Rapsakka, rönsyilevä, verenhimoinen. Takashi Miiken ketjussa lisää adjektiiveja.

249. Halloween: Resurrection (Rick Rosenthal, 2002)

Kompletismin nimissä oli käsi lyötävä tähänkin paskaan. Olipas kehno, H20:nkin kaltainen mitättömyys vaikuttaa tämän rinnalla ihan koherentilta elokuvalta. Kaiken muun hölmöilyn, kliseisyyden ja muun rimainalituksen voisi vielä sietää, mutta ei rasittavaa tosi-TV ‑konseptia ja ‑kameraa eikä Busta Rhymesia, saati sitä vääryyttä että

Rosenthal pannaan nurkkaan häpeämään tästä hyvästä; Halloween II sentään oli ihan kelpo jatko-osa ja genre-elokuva, eli tekosyyt tällaiseen standardien paskomiseen ovat aika niukassa.

110.

Melancholie der Engel **
Taas näitä “maailman iljettävin elokuva” ‑yrittäjiä. Hieman kuin turkkalainen tulkinta jostain Sweet Movie + August Underground ‑leffasta, mutta sentään taiteellisesti korkeatavoitteinen – kuvaus ja musiikki on kaunista ja välillä jopa jotain sikaillaan Rainer Werner Fassbinderin haudalla. 2h40mins kesto on aikamoinen haaste, mutta toisaalta tässä on edes jotain ideaakin inhottavuuksissa rypemisen lisäksi. Pari tähteä pois eläinrääkkäyksestä. Sorry vaan kaikki melancholiederengelaugustundergroundguineapigschrammmsalomenbehindthesunaserbianfilmphilosophyoftheknifecannibalholocaustit, mutta turha yrittää edes: maailman kauhein elokuva tulee ikuisesti olemaan ylittämätön Absolute Evil.

111. The Last Boyscout ****
Kylläpä toimikin hyvin pitkästä aikaa tämä Tony Scottin toka paras leffa, ja about vika kunnollinen buddy action ‑leffa ikinä. Mitenhän tässä vielä toimi sanailut ja one-linerit, mutta nykyään kukaan ei osaa enää kirjoittaa mitään läheskään yhtä huvittavaa läppää, ei Tarantino eikä edes Shane Black itse?

112. Equilibrium ***1/2
Jäi aikoinaan näkemättä kun luulin että olisi vain tympeä Matrix-ripoff, mutta olikin myös Radfordin 1984 ‑ripoff ja hyvä niin. Gunkata on melkein yhtä siistiä kuin Gymkata. 

113. Fight Club ****+

114. Altered States ****+
Saksaa taitava osa Orionin yleisöstä hörähti hauskasti kun Dr. Wissenschaft mainittiin. 

Shocky (19.7.2013 19:00)

112. Equilibrium ***1/2
Jäi aikoinaan näkemättä kun luulin että olisi vain tympeä Matrix-ripoff, mutta olikin myös Radfordin 1984 ‑ripoff ja hyvä niin. Gunkata on melkein yhtä siistiä kuin Gymkata.

+Fahrenheit 451 ‑Ripoff

Lucio Fulcin Gates of the Hell trilogia

City of the Living Dead

Tyylikästä tunnelmointia ja hienoa läträystä. Mielenkiintoinen juoni jaksaa napata heti mukaansa. Näyttelijätyö ei mitenkään silmiinpistävän huonoa ja hahmotkin jopa ihan kiinnostavia. Gore-efektit tyylikkäitä ja Fulcille ominaiseen tapaan KAIKKI näytetään. Muutama turhankin irrallinen goreilu (esim. muutenkin ihan tyylikäs "porakohtaus") tökkii vähän. Kokonaisuutena silti toimiva ja helvetin hyvä zombileffa. Joku näissä Fulci "helvetin zombeissa" vaan on niin paljon pelottavampaa kuin perus laahustajissa, tai edes moderneissa juoksuzombeissa. 

Beyond

Yksi suosikki kauhuelokuvistani ikinä. Painostava tunnelma ja armoton väkivalta antaa anteeksi elokuvan turhankin isot epäloogisuudet ja muut hölmöilyt. Beyondiakin voisi syyttää itsetarkoituksellisesta läträilystä monessakin kohtauksessa, mutta vitut...Homma toimii. Fulci rakentaa alusta asti mielenkiintoista miljöötä ja leffa potkaistaan heti käyntiin julmilla tappokohtauksilla, eikä mestarin ote herpaannu hetkeksikään. 

House by the Cemetery

Leffa kärsii eniten Fulcin vakiosynneistä, eli huonoista näyttelijöistä, uskomattoman pöhkösti toimivista henkilöhahmoista ja luokattoman huonosta dubbauksesta (se poika...siis mitä helvettiä??). Goreilua on edeltäjiinsä nähden vähemmän (ei siis kuitenkaan mitenkään vähän), mutta varsinainen juoni on kolmikon mielenkiintoisin. Fulci rakentaa uskomattoman piinavan tunnelman heti alkumetreiltä asti. Muutamista puittestaan huolimatta Fulcin kultakauden ehdotonta eliittiä. 

Zombie Flesh Eaters

No joo ei kuulu varsinaisesti samaan kastiin kun edellämainitut, mutta laitetaan kun tuli samaan syssyyn katsottua.

Tämä merkkiteos olikin itselläni näkemättä, mutta osottautui varsin karvaaksi pettymykseksi. Alussa tarina jaksaa tarrata mukaansa, mutta puoleenväliin päästyään on katsoja puuduttunut seuratessa ei niin lahjakkaiden näyttelijöiden draamaa. Vedenalainen kohtaus on pirun tyylikäs ja hai vs. zombi. Missä muussa oikeasti näkee tälläistä? Loppua kohden meno vähän piristyy, mutta puolenvälin puuduttavuutta ei paikkaa edes sinne tänne ripotellut goreilut. Musiikeista iso plussa. Fulcin tunnelmointi ei toimi aivan samallalailla kuin "Gates of the Hell" trilogiassa, vaikka Flesh Eaterillakin on hetkensä. 

Peter Stebbings : Defendor (2009) ★★

Pettymys, iso pettymys. Hyvän Kick-Assin ja ihan-ok tasoisen Superin jälkeen näkemäni "tavis supersankarina"-genren elokuva. Olin lukenut tästä ennakkoon positiivisia arvioita ja yksi kaverinikin tätä kehui, mutta Defendor ei vaan uponut. Tylsä tarina, Woody Harrelsonin pökkelö roolisuoritus ja kehnot toimintakohtaukset. Täysin yhdentekevä elokuva.


Harmony Korine : Spring Breakers (2012) ★★★

Tätäkin oli hehkutettu ennakkoon, ehkä liiankin kanssa Tyyli edellä puuhunhan tässä on menty. Kauniit kuvat ja valaistukset eivät peitä substanssin puutetta. Pidemmän päälle tylsäksi käyvää kerrontaa, jossa James Franco onnistuu kuitenkin herättämään hahmollaan riittävää kiinnostusta elokuvan edetessä. Britney Spearsin kappaleen soittaminen ja muukin sekoilu toimii herran toimesta varsin mainiosti. Defendoriin verrattuna kyllä parempi ja tuskaisen ekan puolituntisen jälkeen tämän parissa jopa viihtyi. Lopulta keskikastia mutta en usko että tarvitsee katsoa uusiksi.

97. Shy People (1987) ****+

Aivan turhaan unohduksiin jäänyt Cannon-helmi. Lousianan usvaiset suoalueet luovat suorastaan unenomaisen tunnelman tähän elokuvaan. Myös sellainen sopivan painostava tunnelmakin tässä velloo. Visuaalisesti Shy People on siis mainiota katseltavaa. Vielä kun tähän lisätään Tangerine Dreamin kaunis soundtrack, niin johan ollaan asian ytimessä. Barbara Hershey vetää parhaimman roolisuorituksen leffassa, propsit siitä.

98. When Strangers Marry (1944) **½

Keskiverto noiria, hyvästä castista irtoaa pisteitä. Visuaalisestikin tässä oli muutamia ihan hyviä kohtauksia, mutta kun juoni ei jaksa pitää tarpeeksi hyvin otteessaan niin keskitasolle jäädään.

http://www.youtube.com/watch?v=DEIUwA3lQgI

Maniac (1980)

William Lustigin parhaimmistoon kuuluva Maniac on ahdistavuudessaan tyylikäs kuvaus sarjamurhaajasta. Lusting vie jännityksen rakentamisen äärimmilleen heti ensi kohtauksista asti. Erityismaininnan ansaitsee metroasemalla tapahtuva kissa ja hiiri leikki, jossa Lustig venyttää piinaavuuden uskomattoman pitkälle.

Ohjaajaa yhtään väheksymättä on Maniacin todellinen sielu pääosassa nähtävä Joe Spinell. Spinell vetää vastemielisen roolinsa uskomattomalla antaumuksella ja tekee täydellistä työtä. Näyttelijä rakentaa murhaajastaan uskottavan ja juuri siksi ei sympaattisen hahmon, jota Spinellin lievästi sanottuna ällöttävä ulkonäkö täydentää. 

Gore-efektit ovat todella näyttävä, erityisesti itse Tom Savinin kohtalo. Musiikit täydentävät kuvastoa hienosti. Pientä miinusta tosin pitää antaa liikaa samojen musiikkien käytöstä ja Frank Ziton loputtomasta ähkimisestä. Erityismaininta pitää antaa Blue Undergroundin Blu-Raylle, jossa kuvaa ei ole restaroitu liian siistiksi, vaan jätetty sopivan nuhjuiseksi . Maniac on niitä elokuvia, jotka pitää nähdä hieman VHS:maiselta kuvanlaadulta. Eikä tosin mikään ihme, onhan Lustig itse mukana BU:ssa, vai peräti omistajana?

Maniac 2012

Re-make ottaakin varsin uudenlaisen näkövinkkelin koko hommaan. Paitsi että elokuva on kuvattu lähes kokonaan murhaajan silmistä katsottuna, on 

Elijah Wood lähes täydellinen vastakohta Joe Spinellille. Wood tosin toimii elokuvassa, jopa odotuksia paremmin (antoihan Frodo Reppuli esimakua psykopaatti rooleista jo Sin Cityssä, vaikkakin varsin erilaisissa 

sfääreissä nyt mennäänkin). 

POV kuvakulma toimii ja välttää suurimmat itsetarkoituksellisuuden sudenkuopat. Kääntöpuolena ratkaisussa hävitään tunnelmassa, kun kamera ei asetu oikeasti uhrin asemaan. Samanlaista jännityksen rakentamista (ja purkautumista) ei päästä siis todistamaan kuin alkuperäisessä. Myös loppukohtaus on alkuperäisessä ahdistavampi, vaikkakin suoraan päähenkilön silmistä kuvattuna tämän luulisi toimivan paremmin. 

Gore-efektit sen sijaan ovat tyylikkäitä, vaikkakin se ihan ensimmäinen puukotus jotenkin tökkäsi. Skalpeerausta harrastetaan varsin näyttävästi (esim. hotelli kohtaus) ja ne on saatu sijoitettua saumattomasti POV kuvaukseen. Tarkoituksellista tai ei uudemman Maniacin Frankista kuoriutuu sympaattisempi hahmo. Wood on saanut suurimmat siloposkisuudet karistettua, joten suoraan näyttelijän piikkiin tätä ei voi laittaa. Romanssi Annan kanssa on huomattavasti moniulotteisempi uudessa versiossa, tämä ja Frankin selkeämmin esille tulevat traumat siis lienevät suurimmat syyt että päähenkilöstä pitää enemmän uudessa kuin vanhassa versiossa. 

summa summarum. Vaihteeksi todella onnistunut ja uutta näkökulmaa alkuperäiseen tuova re-make. Molemmille 4 tähteä.