Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

115. Night of the Demons (1987) ****+

Toimii kyllä vieläkin tämä Evil Dead + Demons huumoriversio. Jotkut näyttelijät vetävät vähän huti ja esim. loppukohtaus muurilla ei toimi, mutta oman lajinsa merkkiteoksia kuitenkin.

116. Siren of Atlantis ***1/2

Menevää Sahara-Atlantis fiilistelyä vuodelta ‘49

117. Casino Royale (2006) ****1/2

Muutamat Vesperin ja Bondin sanailut tökkivät todella pahasti, samoin heidän pikaromanssinsa. Muuten 5/5 bondi.

250. Cause for Alarm! (Tay Garnett, 1951)

Mukava. Pari sanaa lyhyesti lisää film noir ‑ketjussa.

251. Brotherhood of War (Je-kyu Kang, 2004)

Hyvin mukava. Lisää tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

252. Born on the Fourth of July (Oliver Stone 1989)

Uusinta. Jenkkilän synttäreiden juhlistus tapahtui nyt pari viikkoa myöhässä, mutta minkäs teet. Ron Kovicin tarina on kiintoisaa tavaraa, ja on helppo kuvitella Stonen löytäneen yhteisen nuotin herra kirjailija-aktivistin kanssa, miten hänen tarinansa valkokankaalle kerrotaan. Henkilökuvaus tuntuu kaunistelemattomalta potretilta kokemattomasta jannusta jonka illuusiot rapisivat todella kovan käden kautta. Samaa voi sanoa maasta joka koki Vietnamissa ensimmäisen sotilaallisen tappionsa. Tom Cruisesta irtoaa äijän paras näkemäni roolisuoritus melko puristamatta.

253. King Kong (Peter Jackson, 2005)

Eilisen blockbusterit meillä vielä korkkaamatta tänään... Suoraan sanoen urakkaan ei ole tehnyt mieli lähteä, koska alkuperäinen King Kong on mielessäni niin myyttisessä asemassa, ettei Jacksonin kaltaisen rymistysspektaakkelineronkaan olisi suonut siihen puuttuman. Kun kestoon on vielä tyhjästä riivitty melkein puolet lisää alkuperäiseen nähden, päässä on lähinnä tikittänyt epäilys, onko LOTR-huurujen jälkeen Jacksonilla enää yhtään kuulaa kaalissa tallella. On siellä jotain, muttei tarpeeksi.

Mikään sisällöstä ei oikeuta massiiviseen pituuden venyttämiseen: tarina olisi voitu kertoa ekonomisemmassa paketissa jännitys paremmin säilyttäen, ja silti olisi saatu dinosaurustaistoa ja lenteleviä autoja enemmän kuin riittämiin. Kaunotar ja hirviö ‑kortin vetäminen alkuperäistä kirjaimellisemmin oli vähän kaksipiippuinen veto, se toi toisaalta syvyyttä ja toisaalta siirappisuutta. Ansioiksi voidaan laskea kaikin puolin onnistunut Kong, saaren örkkimörkkimeno ja dagoninpalvojien näköinen degeneraattorin läpi ajettu alkuasukasväestö, kepeän komedian onnistuminen pariin otteeseen, ja pannaan päälle vielä jotenkin indymäinen wanhan ajan seikkailun tuntu. Mutta liian pitkä, liian överi ja liian paljon tempoaan hukkaava noustakseen hätyyttelemään alkuperäisen perskarvoja tahi kuolematonta statusta. Kesän sujuvaa popcorn-viihdettä. Kaipaan kovasti sitä hullua herra Jacksonia, joka teki pienellä rahalla äkkivääriä elokuvia avaruusolentojen pikaruokaketjuista, kissoja panevista mursuista ja oidipaalisista zombiäideistä.

254. The Blade (Tsui Hark, 1995)

Uusinta, aina toimii. Tarkemmat väännöt tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

255. The Last Border – viimeisellä rajalla (Mika Kaurismäki, 1993)

Tämä oli teoriassa nähty viimeksi pikkupoikana, joten käytännössä katsoin leffan ensimmäistä kertaa. Ei sitä silloin osannut arvostaa, mutta jälkiviisaana on todettava The Last Borderin olevan viihdyttävää Mad Max ‑pastissia Lapin maisemissa. Soppaa sotkevat ikävästi ennakosta puolittuneet tuotantoarvot ja sitä kautta hätäisesti pääosiin päätyneet kaksi puunaamaa. (Vaikka onhan Fanny Bastie toki nätti.) Kaurismäellä itsellään taas kusee rytmitys, kun päräyttävästi käyntiin lähteneet kuviot puuroutuvat piiitkäksi aikaa yhden mökin ympäristöön vatvomaan jotain epämääräistä ihmissuhde- ja menneisyysdraamaa vailla mitään hehkua. Kokonaisuus näyttää ja tuntuu yllättävänkin hyvältä, ja on sanottava leffan olleen aikaansa edellä rohkealla hevimetelin soundtrack-käyttönä toimintaelokuvassa, mikä alkoi olla hyväksyttyä vasta 2000-luvun alussa. Vähemmän draamaa, lisää ronskia huumoria ja verta (ja miksei tissejäkin), ja puhuttaisi pienestä ja tärkeästä UG-klassikosta. Kiva näinkin. Harmittaa kun vastaavaa pimeilyä (tai genre-elokuvaa ylipäätään) ei ole Suomessa juuri tehty.

256. Apocalypse Now (Francis Ford Coppola, 1979)

Yksi elämäni Top 10 ‑elokuvista "kepeänä" kesäuusintana, Conradin Heart of Darkness tuoreena vielä muistissa, toinen kerta redux-version parissa. Kerrankin voi sanoa reilusti jälkikäteen julkaistun "extended editionin" kohdalla, ettei ole ollut todellakaan turha veto putkauttaa maailmaan moista. Huikea trippi ihmismielen rajoille ja raunioille tämä on joka tapauksessa ja kummassa trimmissä tahansa, rappio suorastaan tunkee ruudulta olohuoneeseen. Kerrassaan nerokasta.

257. Platoon (Oliver Stone, 1986)

Uusinta taas – lisää Vietnamia, lisää Stonea. Jos Apocalypse Now trippailee ihan omalla sotatantereellaan ja hulluuden vyöhykkeellään, tämä käy enemmän dokumentista. Joukko-osaston kuukaudet Vietnamissa jauhavat miehiä ja hermoja palasiksi ihan kirjaimellisella tasolla. Sotatouhuista otetaan pieni puolittainen irtiotto sivujuonella sotarikosten peittelystä. Mitä iskä edellä, sitä poika perässä, ei mitenkään niin vakuuttavasti kuin mitä Martin Sheen vetää AN:ssa (ei käsis moiseen eväitä antaisikaan), mutta yleensä allekirjoittanutta vähemmän kutkuttelevasta Charliesta on leivottu ihan kelpo pääosan esittäjä.

Eric Linklater: Before Sunrise (1996) **


Nuorilla on ensimmäisen maailman ongelmia. Hawke ja Delpy olivat tasavahvan ärsyttäviä, mutta Hawkella oli hassummat ilmeet, joista pysäytyskuvia näppäillessä elokuva soljuikin tuskattomasti ohi.

Jerry Lewis: Bellboy (1960) ***


Lewisin sanatonta komiikkaa hotelliympäristöön sijoittuvassa juonettomassa sketsisikermässä. Rento kesäleffa.


Mihail Kalatozov: The Unsent Letter (1959) ***½


Timantteja Siperiasta etsivät geologit joutuvat luonnon armoille. Draamallinen sisältö jäi ohueksi, mutta kuvaaja Urusevski oli taas ihan liekeissä.


Naoko Ogikami: Rent-a-Cat (2012) ****


Hieman puolivillaisen Toiletin jälkeen Ogikami onnistuu taas. Päähenkilö oli harvinaisen samaistuttava tapaus ja Ogikamin huumori täysin omintakeista.

99. Bound (1996) ****

Laadukas trilleri, tässä oli myös mukavasti modernin noirin vivahteita mukana. Tunnelma kiristyy hienosti loppua kohden ja esim. Joe Pantolianon hermoilua on mukava seurata. Muutenkin Boundin casti on varsin laadukas, erityismaininta vielä John P. Ryanille joka ei petä koskaan, tämä jäi ikävä kyllä miehen uran viimeiseksi rooliksi valkokankaalla.

100. Sharknado (2013) *

"Just can't sit back and watch this.."

Voi kuinka hyvin tuo pala dialogia kuvaakaan Sharknadoa kokonaisuudessaan. Ian Ziering selkeästi yrittää näytellä tässä edes jotenkuten, mutta Tara Reidia ei selvästikään jaksa kiinnostaa yhtään. Musat pauhaa ja hait lentelee minne sattuu. Jees, tämä on sitä The Asylumin "laatua". Oli tässä silti pari ihan hauskaakin kohtausta, ehkä parhaimpana ne viimeiset kohtaukset. Tämä on niitä leffoja jotka toimivat esim. kaveriporukan kanssa katsottuna parhaiten.

101. Something Wild (1986) **

Puuh... eipä tästä sitten jäänyt lopulta kovinkaan paljoa käteen, vaikka ennakkoon odotinkin jotain hieman viihdyttävämpää kokonaisuutta. Melanie Griffith on toki seksikäs näky ja onhan tässä jonkun verran toimintaakin, mutta juoni tuntuu vain liian olemattomalta.

102. Platoon (1986) ****½

Casti on erinomainen, soundtrack on todella kaunis ja ohjauskin toimii mallikkaasti. Platoon on edelleen helvetin toimiva ja mukaansa tempaava leffa. Meininki on sopivan kuumottavaa kun pimeissä metsissä alkaa tapahtumaan. Vielä tälläkin katselukerralla arvosanastani jää se puolikas tähti uupumaan, mutta kyllä tämä elokuva näyttäisi silti kestävän uusintakatseluja aivan hienosti.

59- Scattini: Primitive Love (L'amore primitivo) (DVD), Höhlä kepeä pariutumis- mondoilu jonka kehyskertomuksessa professori Jayne Mansfield saa huomiota onnettomasti naamaa väänteleviltä hotellitsuppareilta. Itse mondoilu osuus on lähinnä kilttiä traveloogia. **

60- Bianchi Montero: Mondon balordo (DVD), Toinen "rakkausaiheinen" mondoilu, tässä kertojana Boris Karloff. Edellistä marginaalisesti parempi lyhyemmistä postikorttimaisista segmenteistä koostuva haahuilu. Nimipiisi on hauska. **

61- Cronenberg: Naked Lunch (Alaston lounas) (DVD), Tunnelmaltaan kiehtova, mutta kirjaa lukemattomalle tomppelille hiukan jäsentymätön odysseia kirjailijan mielen sisäavaruuden mysteereihin. Pitää katsastaa uudelleen kankaalta kun tilaisuus tarjoutuu. ***

62-Hillcoat: The Proposition (DVD), Yksinkertaisen tarinan ympärille kyhätty hidas ja haahuileva "western" kaatuu tympeästi karrikoitujen henkilöhahmojensa alle. Eikä sitä nättiä auringonnousua ja ‑laskuakaan jaksa näin montaa kertaa yhden leffan aikana ihastella. Plussaa toki väkivallan brutaaliudesta, mutta sekin tuntuu useimmiten jotenkin irralliselta tehokeinolta. Silti, jotain vaikeasti kuvailtavan kiehtovaa ja tunnelmallista tässä ajoittain toki oli. ***

63- Scott: Man on Fire (Kovo), Hyvän alun jälkeen keskinkertaisuuteen vajoava lunastus- kostodraama. Denzel pelastaa kuluneen asetelman (ja rakenteen) melkein yksinään, sivuosista Walkenia ja Fanningia lukuunottamatta on lähinnä haittaa. Brutaali tämäkin mutta Propositionin tapaan väkivallan graafisuus ei lisää mitään kokonaisuuteen. Paitsi kestoa. Ja sitä tässä oli jo muutenkin liikaa. Scottin visuaalinen tyyli on yhtä epämiellyttävää mitä muissakin saman ajan ohjauksissaan, mutta tunnelman luojana mies oli kastissaan kärkeä. ***

35. The Dark Knight Rises ** (netflix) Ohhoh, olipa heikko esitys kun rima oli jätetty korkealle edellisessä osassa. Tässä oli nyt ihan liikaa kaikkea (viimeksi oli yksi bat-auto, nyt pitää olla kolme!), juoni yhtä sekasotkua eikä mitään wow-efektiä irronnut mistään. Bane sinänsä ihan hyvä pahis, vaikka ei Jokerin veroinen. Mutta jotain on pielessä jos jo aika pian aloin pohtimaan että miten se syö ja odottamaan kohtausta jossa tämä paljastuisi. Ei paljastunut. Harmillinen mahalasku Batman-saagalle (taas).

36. The Hills Have Eyes 2 (2007) ** (tv-tallennus) En välittänyt juurikaan alkuperäisestä enkä sen remakesta, joten odotusarvot oli aika nollilla. Tässä tunnelmaan päästään nopeasti melko groteskilla kuvastolla jo ennen alkutekstejä, mutta sitten palataan ruotuun ja mennään tuttuja ja tylsiä reittejä kohti loppuhuipennusta. Kuitenkin muutamat yllättävänkin rujot kuvat muuten melko normaalissa väkivallassa pääsivät vähän yllättämään ja lopulta huomasin viihtyneeni suht hyvin tämän parissa.

37. The Devil’s Rejects ***½ (netflix) Arvosana vähän tippuu ekalta kierrokselta, mutta onhan tämä yhä jonkinlainen merkkipaalu tässä rujon väkivallan 2000-luvulla. Jälleen yllätyin miten hieno lopun Freebird-kohtaus on ja ihmettelin miksi tunsin sympatiaa näitä ilkeitä sadisteja kohtaan.

38. The Last Exorcism **½ (netflix) Kiitettävästi uutta twistiä manausgenreen, mutta pelottavuutta puuttui. Samoin loppu meni sitten taas oikealta ohi. Mutta sanoisin ”hyvä yritys”.

39. Hot Shots part 2 **** (netflix) Hyvin rullaa edelleen ja epäilemättä uusiakin pikku detaljeja tuli bongattua. Kertokaas miksei onnistuneita parodioita enää osata tehdä? Vai onko sellaisia 2000-luvulta?

40. Jackass 2.5 ** (netflix) Jaa, olen aina luullut että tämä on vain kakkososan laajempi versin, mutta tämähän olikin ihan erillinen juttu. Mutta sitä samaa siis, kertakatselulla yllättävänkin viihdyttävää, pakko myöntää että nauroin pari kertaa ääneen. Ei tartte uudestaan kuitenkaan katsoa.

41. Kovasikajuttu ***** (tv-tallennus) Mä luulen että näiden jätkien punkissa ollaan lähempänä sitä punkin syvintä olemusta kuin minkään muun bändin tapauksessa.

42. Gone Baby Gone **** (netflix) Kyllä tämä hyvä oli, jos jotain valittamista niin turhankin mutkikas ja vähän turhaa tyhjäkäyntiä, mutta tunnelmallinen ja kova draama/thrilleri. Casey Affleckin unelias näytteleminen sopii tähän(kin) elokuvaan hienosti. Lopun tiukka moraalinen valinta pistää miettimään.

43. Green Street Hooligans *** (netflix) En oikein osaa päättää mihin tämä sijoittuu britti-huligaanileffa asteikossa. Monin paikoin kyllä hyvä mutta Frodon osuus on kovin kaksipiippuinen... sopii ja ei sovi.

Alive (29.7.2013 11:12)

39. Hot Shots part 2 **** (netflix) Hyvin rullaa edelleen ja epäilemättä uusiakin pikku detaljeja tuli bongattua. Kertokaas miksei onnistuneita parodioita enää osata tehdä? Vai onko sellaisia 2000-luvulta?

Olen pohtinut samoja asioita monien öiden pimeinä tunteina. Mikäköhän kaikenmaailman testiyleisöiden osuus on näissä? Oliko noissa kaikissa Hot Shotseissa ja Hei me lennetään ‑leffoissa aikoinaan hauskuutta mittaavia testiyleisönäytöksiä siinä määrin kuin nykyään? Hei me lennetään ‑dvd:n kommenttiraijalla selitettiin, että jokin ennakkoyleisö oli antanut suurimmat naurut ja aplodit kohtaukselle, jossa lentokone kaataa diskoradiokanavan antennin. Eli en usko amerikkalaisten ihmisten ja testiyleisöiden sinänsä muuttuneen/tyhmenneen. Ehkä kyse on siitä, miten paljon testinäytösten annetaan hioa lopputulosta särmättömämmäksi?

Oma näkemykseni on se, että pokkanaamahumoristisen parodian jyrkkä alamäki alkoi siitä, kun kaikenmaailman farrellynveljesten annettiin alkaa suoltaa matalaotsaista scheisseä. Toisaalta, Zuckereiden ja Proftin terätkin ovat ilmeisesti päässeet tylsymään, mitä tekeleistään olen arvioita lukenut. Lähimmäksi kulta-aikojen parodia-anarkiaa on tällä vuosituhannella mielestäni päässyt Blades of Glory.

QCine (29.7.2013 12:10)

Toisaalta, Zuckereiden ja Proftin terätkin ovat ilmeisesti päässeet tylsymään, mitä tekeleistään olen arvioita lukenut. Lähimmäksi kulta-aikojen parodia-anarkiaa on tällä vuosituhannella mielestäni päässyt Blades of Glory.

Haettiinko tässä leffaparodioita vai mitä.. Anygays, tosielämän parodioinnissa menee paremmin. Sacha Baron Cohenin tuotokset ovat äärimmäisen hauskoja. Borat etenkin, Diktaattori myös helvetin hauska ja Brüno sitten vähemmän. 

Andrew Niccol : Gattaca (1997) ****

Onnistunut ysäri-scifi-elokuva, jossa Niccolin ohjaus on laadukasta mutta aavistuksen verran tasapaksua. Tarina on kiinnostava ja sopivan erilainen. Hyvä elokuva.

Stanley Kubrick : A Clockwork Orange (1971) ****½

Kellopeliappelsiini ei ole koskaan kuulunut varsinaisesti suosikki-Kubrickeihini sisältönsä puolesta mutta se ei tarkoita ettenkö arvostaisi elokuvaa. Kuuluu kyllä elokuviin jotka tulee kerrattua säännöllisin väliajoin ja onhan tämä vaikuttava elokuva.

Bryan Singer : The Usual Suspects (1995) ****½

Viime katsomiskerrasta päälle 10 vuottta. Kyllähän tämä on ilmestymisvuotensa parhaimmistoa mutta sen puoli tähteä joutuu kuitenkin rokottamaan koska elokuva on rakennettu pitkälti lopputwistin varaan. Näin ollen tämän uusintakatselua saatanee odottaa taas useita vuosia.

258. Goyôkin (Hideo Gosha, 1969)

Erittäin maistuva. Hieman yksityiskohtaisempi purku tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

259. Resurrection of the Golden Wolf (Tôru Murakawa, 1979)

Hyvin maistuva. Edellä mainitussa ketjussa tarkemmin.

260. Blues Harp (Takashi Miike, 1998)

Mukavaa Miikeä. Ohjaajan omassa ketjussa tarkempi purku.

261. Brazil (Terry Gilliam, 1985)

Uusinta, viime katselusta on reilusti aikaa. Oli parempi kuin muistin. Äkkiväärä dystopia, kuin 1984 huumorilla ja varsin mustalla sellaisella. Gilliamin absurdit visiot toimivat mainion toismaailmallisesti, oli kyseessä sitten vinkeästi Murnaun suuremmat 20-luvun tuotannot mieleen tuova unimaailma tai karumman paskaisen todellinen katukuva. Byrokratiaa, teknologiaa, inhimillistä typeryyttä ja kaikelle tälle naureskelua.

262. All The Boys Love Mandy Lane (Jonathan Levine, 2006)

Kehuttu oli ennakkoon moneltakin taholta ja painavin suosituksin, ja silti oli kovin skeptinen olo... Mutta kyllä tämä toimi esimerkillisesti, vaikka alkuun tuntui vähän nihkeältä. Kaikkien aikojen paras slasher on liioittelua, mutta mitä hahmojen kirjoittamiseen tulee, seksin ja kemikaalien nälkäinen "Kuolkaa! Kuolkaa kaikki!" ‑joukkio onnistuu riipaisemaan vihaa irti katsojasta pintaa syvemmältä, ollen silti omine hauraine psyykeineen ja epävarmuuksineen vastentahtoisen sympaattista porukkaa. Tästä suurin vahvuus löytyykin. Twistit toimivat, tunnelman päälle napsautus toimii, väkivalta toimii – päälle vielä pari mainiota mustan humoristista hetkeä. Näillä eväillä pestään aika moni köykäinen 80-luvun hurmesirkus, eikä ainakaan jenkkilästä löydy varteenotettavaa kilpailijaa 2000-luvun tällä puolen. Pisteitä on pakko rokottaa esteettisistä syistä, mitä tulee kuvan silmiinpistävään kivuliaaseen värimäärittelyyn ja turhiin efektileikkeihin, mutta aika pientä moinen loppupelistä oli.

263. Drive (Nicolas Windign Refn, 2011)

Eka uusintakierros kotiteatterissa. Ei ollut magia kadonnut yhtään mihinkään vajaaseen kahteen vuoteen. Yksiselitteisesti perkeleen hieno paketti, esteettistä ja kerronnallista mannaa, vittu paras. Sen verran muutan lausuntoa ensikierrokselta, ettei Ron Perlman itse asiassa vetänyt överiksi, vaikka tuoreelta jäi semmoinen maku hahmon esittelyn jälkeen. Kuuluikin asiaan.

264. The Flesh and the Fiends (John Gilling, 1960)

Uusinta viime kesältä, tällä kertaa ajatuksen ja keskittymiskyvyn kanssa. Nyt olivat olosuhteet oikeat: kokonaisuus miellytti, jos nyt ei tajunta päässyt laajenemaan. En tosiaankaan ollut hereillä viime kierroksella, vanhahtavien puitteiden alla sykki rohkea sydän joka uskalsi vilauttaa tissiäkin ja vakavammin painia lääkärioppilaan ja alkoholisti-katuheitukan suhteen kanssa. Peter Cushing kusipäisen kylmänä rationalistina, Donald Pleasence limaisena opportunistina, molemmat järkivedossa. Ohjaus on peruspätevä ja tunnelmoi pääasiassa onnistuneesti. Tasaisemmin olisi saatu jännitteitä kylvää koko pituudelle ja joitakin sivuhahmoja oikeasti käyttääkin, kun moisia kerran perusteellisesti esitellään, mutta tanakan perushyvin tämä putosi näinkin. Toinen kerta toden sanoi.

265. Scream and Scream Again (Gordon Hessler, 1969)

Tigon / AIP ‑yhteistyönä luotu sekoilu. Svengaava Lontoo, brutaalia sarjamurhaajaa jäljitetään, mies herää sairaalasta ja aina puuttuu raaja tai pari lisää, tissi vilkkuu, jossakin Euroopan kommari-/sotilasjunttamaassa sadisti sortaa kansaa ja aateveljiään ja tappaa näitä kommunistien kuolonotteella... mitä Saatanan nimeen oikein tapahtuu? Harvinaisen päätön keitos on juuri sekavuutensa ja täydellisen "mitäs seuraavaks keksittäis" ‑arvaamattomuutensa ansiosta aika metkan viihdyttävää seurattavaa. Alkuperäinen käsis ilmeisesti kehitti jotain ulkoavaruuden nölliäisten salajuonta kaiken taakse, mikä olisi ollut paljon järkevämpi veto kuin joku täysin epämääräiseksi jäävä (ja arveltu) super-Illuminati. Toinen elokuvahistorian elokuvista joihin on saatu Vincent Price, Christopher Lee ja Peter Cushing samaan pakettiin, ja sitten äijen yhteen laskettu screen time on jotain vartin luokkaa – rikollista hukkausta. Kokonaisuus on just näitä kesäyön hauskuuttajia, jotka eivät välttämättä päivänvaloa kestä.

118.

X-Men Origins: Wolverine ****-
Liev Schreiber pelastaa leffan, vaikkei se oikeastaan tarvitse pelastamista. Okei, osa cgi-efekteistä on hieman halvan oloisia ja Wolverinen syntytarinaa on muuteltu, mutta eipä haittaa. 

119. Resident Evil: Damnation ***+
Yllättävän katsottava cgi-elokuva, ja helposti parempi kuin saman ohjaajan aiempi cgi-borefest Resident Evil: Mikäsenytolikaan. Onhan tämä suunnattu aika selvästi RE-pelaajille, mutta tarina on helposti seurattava muillekin. Leon ja Ada sekaantuvat sisällissodan tapaiseen Eastern Slav Republicissa, Tsetseniaa muistuttavassa kommaritasavallassa jonka naispresidentti (joka on toki martial arts ‑ekspertti) yrittää viedä EU:n jäseneksi. Ongelmana ovat maan tilaa horjuttavat separatistiterroristit (joita näyttää olevan KOLME kappaletta koko maassa?). Pressa käyttää omia bio-orgaanisia aseita siivoamaan separatistit kuviota sotkemasta, mutta nämä hyökkäävät takaisin Licker-B.O.W:ien avulla. Lopussa mukaan tulee eräs cooli yllätys Resident Evil 2:sta. 

CGI on hienoa ja ESR massiivisine kommaripalatseineen autenttisen oloinen, mutta outo tyhjyys vaivaa kuvia jatkuvasti. Kadut ovat autiot. Lopputekstien aikana pyörii Resident Evil 6 ‑pelin mainoskuvaa, ja tämä Damnation onkin hyvin saman oloista kamaa ääninäyttelijöitä myöten ja sulautuu näppärästi siis franchiseen. 

120. A History of Violence ****+
Olipa tymäkkä, jotenkin jäi aikoinaan väliin. Ihmettelin pitkään että kukas tämä Viggon veljen näyttelijä on, mutta sehän oli William Hurt, joka oli mellastanut samalla valkokankaalla edeltävällä viikolla Altered Statesissa 25 vuotta nuorempana. 

121. Battle of the Damned **-
Dolppa on MAX GATLING, sotilas joka lähetetään zombiekaupunkiin pelastamaan kiukkuinen teinityttö. Vähillä eväillä ovat tekijät olleet liikkeellä taas. Ei kuitenkaan ihan sysipaska, koska

122. The Wolverine ***1/2
Alkupuoli on oivallinen, ja seurailee melkoisen tarkasti ekan Wolverine-spesiaalin tarinaa. Ikävä kyllä loppupuoli latistaa tunnelmia harhautumalla yhä kauemmas alkuperäismatskusta ja missaamalla hyviä mahdollisuuksia. Sarjiksessahan Yukio haluaa Wolverinen itselleen koska tuntee olevansa samanlainen äärimmäisyysihminen – nyt Yukio on paljon harmittomamman ja vaisumman oloinen. Olisi ollut hienoa nähdä ainakin sarjiksen “Oletko hullu? Leikit hannaria luotijunan kanssa!” ‑kohtaus. Viper ei ollut itselleni tuttu, ja ehkä siksi tuntui päälleliimatulta ja turhalta hahmolta josta ei ottanut kunnolla selvää. Toisaalta sama pätee koko loppujaksoon, logiikkaahan leffasta on turha etsiä. Kaikenlaiset hopeanväriset cgi-tappajarobotit yms. ovat varma tapa huonontaa elokuvaa. Lisäksiä tässä oli aivan liian vähän mutantteja, ja liikaa turhia yakuzoja ja ninjoja. Hyvä meno silti.

123. Iron Sky: Director’s Cut ***1/2
Lisätty hyviä vitsejä, efektejä ja musiikkia. Toisaalta alku ja Adlerin loppu tökkivät edelleen aika lailla. “Mä elän mun elämän ohituskaistaa” (tjsp)

124. Pacific Rim ****
YES! Koska Neon Genesis Evangelionista eivät saaneet elokuvaa aikaiseksi japanilaiset eivätkä jenkit, on vain oikein että joku tekee törkeän rip-offin. Del Toro selvästi ymmärtää mistä on kyse ja osaa jopa rytmittää leffan oikein jottei monsterimäiskejaksoihin pääse turtumaan. Jättiroboja, värikkäitä kaavioita tietokonenäytöillä, ydinreaktoreita, massiivisia monstereita jyräämässä kaupunkeja sileäksi, toisilleen urostelevia machopilotteja, helikopterisaattueita kuljettamassa roboja ilmassa... Siinä missä NGE ammensi tematiikkaa kabbalasta, PR ei lopulta ala flirttailemaan minkään vastaavan kanssa, vaikka nimi “Pentecost” siihen suuntaan aluksi viittasikin. 

Rinko Kikuchi (Babel, Norwegian Wood) on huippunäyttelijä ja onnistuu taas. Muuten on liian monta geneeristä tylsimystä mukana, esim. pääosa ja australialaiset. Venäläiset Ivan Drago ‑tyyppiset pilotit alikäytettiin, he ansaitsisivat jonkun oman side storyn. 

Pacific Rim osoittaa hyvin mikä kömpelö pelle Michael Bay on. Transformers-leffoissa robot eivät näyttäneet yhtään miltään, mutta PR:ssä ne sentään on saatu näyttämään isoilta ja tuho muutenkin massiiviselta. Samoin näkyy selkeästi kuinka onnetonta sisällötöntä paskaa vastaavalla estetiikalla pelaava Cloverfield on. 

Vanhat ja uudet japsimonsterileffat ovat suoraan sanottuna parhaimmillaankin huonoja ja ylipitkiä, mutta yli kaksi tuntisessa PR:ssä Guillermo del Toro onnistui kokoamaan samoista aineksista jotain inspiroivaa eikä pelkästään Hellboy 2 ‑tyylistä efektimekastusta. Epäilemättä tämä mielipide ei ole objektiivinen vaan mecha-sarjojen saastuttaman mielen tuote. Muistakaa katsoa lopputekstitkin, siellä vielä yksi kohtaus. 

128. DNA **1/2

Alienia ja erityisesti Predatoria surutta kopioiva, paria naurettavaa efektiä lukuunottamatta kohtalaisen hyvin tehty toimintahalpis. Ok viihdettä.


129. Island of the Fishmen **

Tylsähkö, eikä ripaus gorea olisi haitannut. Oli tässä kuitenkin sen verran siistejä juttuja (kalaihmiset, pienoismallitehosteet) että katsominen kannatti.

130. Epsilon ****

Rolf de Heerin scifi-draama, jossa vieraalta planeetalta tullut nuori nainen ilmaantuu vahingossa Australian takamaille. Naishumanoidi alkaa läksyttää siellä tapaamaansa miestä ihmiskunnan luontoa tuhoavista tavoista. Elokuva on käytännössä vain näiden kahden henkilön käyskentelyjä ja keskusteluja, mutta de Heer osaa pitää leffan alusta loppuun kiinnostavana ja koskettavanakin. Vahva ekologinen sanoma ei tuntunut liialta saarnaukselta.


131. Les Trottoirs de Bangkok **

Rollinin agenttijännärissä on lievää pulp-henkistä viehätystä, mutta enimmäkseen keitos on vain tylsä.


132. Kommander Treholt & Ninjatroppen **

Liian kikkaileva ohjaus syö kiinnostavuutta pahasti. Ei iskenyt.


133. The House of the Devil **1/2

Hyvä tunnelma eikä leffa ollut varsinaisesti pitkäveteinen hitaudesta huolimatta. Loppukliimaksi oli kuitenkin pettymys kaiken pohjustuksen jälkeen. Odotin jotain edes vähän yllättävää, mutta jo elokuvan nimi kertoo kaiken mitä on luvassa.


134. House of Whipcord ***

Toimiva yhdistelmä tylyä naisvankilamenoa ja trilleriä. Nautittavaa britti-eksploitaatiota.


135. The Unborn **1/2

Cormanin tuottama mutanttivauva-aihenen ysärikauhu. Panostaa tavallista enemmän tunnelman kehittelyyn ja jännitykseen kuin efekteihin – tällä kertaa ihan onnistunut veto. Krediiteistä löytyy runsaasti "ennen kuin he olivat kuuluisia" ‑nimiä: Frendit-tähti Lisa Kudrow, naiskoomikko Kathy Griffin, Christopher Nolanin vakiokuvaaja Wally Pfizer, Terminator 3:sen ja Salvationin sekä muuta Hollywood-huttua kässäröinyt John Brancato. Soundtrackista vastaa Gary Numan.


136. Loputon Gehennan liekki ***

Onhan tämä mainio, mutta aiheesta olisi saanut kyllä kattavammankin dokumentin.


137. Photographing Fairies ***1/2

Tunnettuun valokuvahuijaukseen osittain perustuva, hyvin kirjoitettu ja kiintoisa elokuva.


138. King Kong (1976) *1/2

En muistanutkaan että tämä oli NÄIN huono.

Black Death (BD) ***

Mustan surman ja noitavainojen aikoihin sijoittuva synkkä trilleri, jossa Sean Beanin johtama sotilasjoukko on matkalla selvittämään huhuja, joiden mukaan matkan päässä sijaitseva kylä on välttynyt jostain syystä täysin koko rutolta. Joukkio hakee luostarista mukaansa nuoren munkin matkaoppaaksi. Tässä elokuvassa kaikki ei tosiaan ole sitä miltä näyttää. Alkupuoli oli todella mukaansatempaava, mutta aivan lopussa ote hieman herpaantui ja epilogi oli minusta täysin turha. Silti, komea leffa kaikessa karuudessaan, tulee varmaan vilkaistua toistamiseenkin. Mustan Kyyn Percyä näytellyt Tim McInnerny hetkeksi katkaisi leffan tunnelman, en muista nähneeni näyttelijää missään muualla ja pelkkä miehen naaman näkeminen herätti hetkeksi huvitusta.

Dirty Mary Crazy Larry (BD) **

Rallikaksikko Peter Fonda ja Adam Roarke ryöstävät supermarketin saadakseen rahaa uuteen kilpa-autoon. Matkaan lyöttäytyy väkisin nuori nainen, josta kaksikko ei pääse eroon yrityksistä huolimatta. Kaahauskohtaukset toimivat hemmetin hyvin ja lopun taistelu helikopteria vastaan on ollut oikeasti ihan järjettömän vaarallinen stuntti. Valitettavasti leffa jankkaa yli puolet paikallaan ja yrittää kaivaa jotain parisuhdedraamaa Maryn ja Larryn välille. Elokuvan loppu oli kuitenkin melkoinen shokki. Roddy McDowall omituisen pienessä roolissa.

The Blood on Satan's Claw (BD) ****

Viime aikoina katottujen vanhojen Hammer-lemppareiden jälkeen tämä kilpailevan brittiläisen Tigon-lafkan kauhistelu vuodelta 1971 teki melkoisen säväyksen. Olin nähnyt tämän aiemminkin ja tykännyt silloinkin kovasti, mutta jotenkin noiden Hammer-leffojen jälkeen tämä iski vielä kovempaa. Juoni voisi periaatteessa olla puhdasta Hammeria; 1600-luvun syrjäisessä englantilaisessa kylässä pellon laidalta löytyy epämääräinen pääkallo. Pian kylän nuoret alkavat surmata toisiaan rituaalinomaisesti manatakseen paholaisen henkiin. Elokuvan tunnelmassa on paljon samaa kuin The Wicker Manissa ja Witchfinder Generalissa. Leffassa tapahtuu kaiken aikaa jotain mikä pitää jännitettä yllä, samoin jotkut kohtaukset ovat nykysilminkin vielä melko shokeeraavia. 17-vuotias Linda Hayden alastomana viettelemässä pastoria kirkossa, on raiskausta ja verisiä murhia. Silti kyseessä ei missään nimessä ole puhdas eksploitaatio, vaan nuo kohtaukset istuvat elokuvan kontekstiin. Toki alastomuus varsinkin oli tuon hetken "juttu", sensuurin hölläännyttyä muutamassa vuodessa rajusti kaikki odottivat näkevänsä kauhuelokuvissa nakuilua. Leffan kruunaa Marc Wilkinsonin mainion häiriintynyt musiikki. BD:llä loistavat ekstrat ja hyvä kuva.

The Brood (BD) ****

Tää leffa on tainnut parantua joka katselulla. Oliver Reedin esittämä psykiatri on keksinyt menetelmän, jolla ihmisten viha saadaan purettua fyysisiksi ilmentymiksi ja konkreettisesti ulos kehosta. Tärkeimpänä tutkimuskohteena hänellä on Samantha Eggarin esittämä Nola, joka on eristetty täysin muista potilaista. Nolan ex-mies havaitsee tyttärensä selässä mustelmia ja koettaa kieltää Nolaa tapaamasta enää lastaan. Kohta perheen ympäriltä alkaa kuolla porukkaa omituisten olentojen toimesta. Cronenberg pohjasi elokuvan omiin kokemuksiinsa avioerosta ja lasten huoltajuuskiistoista. Ohjaajan alkuaikojen leffoista tuttu "body-horror" kulminoituu loppukohtauksessa, joka on genren pysäyttävimpiä. Loistoleffa. Harmi vain, että brittikiekosta puuttuu se pitkä ohjaajan uraa käsittelevä dokkari, joka löytyy aussi-levyltä. Pitikö tästä tuplakappale ostaa ihan sen takia, kiinnostaisi kyllä...

139. The Philadelphia Experiment 2 **1/2

Ei juurikaan tekemistä ykkösosan kanssa, sama päähenkilö vain – tällä kertaa mies tempautuu tahtomattaan vaihtoehtotodellisuuteen, jossa Saksa voitti toisen maailmansodan ja USA:kin on natsien hallitsema diktatuuri. Aiheesta ei saada paljoa irti, mutta kyllä tämän silti kivutta katsoi.

140. Unknown Origin *1/2

Cormanin kaapelitv-liukuhihnatuotantoa 90-luvulta. Erittäin huono The Thing / Leviathan ‑kopio.


141. The Octagon ***1/2

Pirun viihdyttävä toimintahölmöily. Chuckin kaiutetut ajatukset ääniraudalla naurattivat aidosti. Tämä olisi takuulla menestys jossain NV- tai EKEK-tapahtumassa.


142. The Terror Within **

Keskinkertainen Alien-kopio huonolla kumipukuhirviöllä.


143. Dinosaur Island *

Fred Olen Rayn ja Jim Wynorskin yhteisohjaus on aivan karmivan huono T & A ‑komedia.


144. Soldier Blue **

Lopputeurastus on toki vaikuttava, mutta ei oikein sovi yhteen edeltävän humoristinen erämaaseikkailun kanssa. Muutenkin turhan laahaava ja saarnaava hippipläjäys.


145. Broadway Danny Rose ***

Perushyvää Woodya.

146. Nazis at the Center of the Earth *1/2

Tässä taas yksi sulka Iron Skyn tekijöiden hattuun: elokuvansa sai kunnian päätyä jopa The Asylumin mockbusterin esikuvaksi. Kyseinen kunnianosoitus on joka tapauksessa tavanomaista Asylum-huttua: surkean halpa ulkoasu, onnettomat cgi-efektit jne.

147. District 9 ***1/2

Ei iskenyt ihan yhtä kovaa kuin ekaa kertaa nähdessä, nyt huomio kiinnittyi enemmän juonen moninaisiin aukkoihin ja hölmöyksiin. Mutta hyvä silti.

148. Renegades **

Tavanomainen ja suht mitätön buddy cop-viritelmä.

John McTiernan : Die Hard: With a Vengeance (1995) ***

Die Hard-elokuviin on kuulunut aina tietty määrä huumoria mutta sarjan kolmas osa meinaa irrota tässä suhteessa jo lapasesta. Huumoria on annosteltu nimittäin melko isolla lusikalla ja se johtaa siihen, että elokuva on vuoroin viihdyttävä ja vuoroin melko pöljältä tuntuva. Jeremy Irons on hyvä valinta elokuvan pahikseksi, joka esittää aiemmassa osassa kuolleen pahiksen veljeä joka on saapunut kiusaamaan John McClanea ja samalla ryöstämään valtavat kultavarat. McLanen mukaan tarttuu Samuel L. Jacksonin esittämä mies ja kaksikosta muodostuu elokuvan eripurainen pari, joka kuittailee toisilleen hyvällä syötöllä mutta joka silti samaan aikaan pinnan alla tuntuu kunnioittavan toinen toistaan ja joista kumpikin tietää että ei tule pärjäämään ilman toisen apua. Elokuvan "Simon says"-kuvio pommileikkeineen tuntuu alussa turhankin pöljältä, mutta onneksi elokuva alkaa rullata kaikesta huolimatta hyvin eteenpäin. Tässä osassa on messissä myös pienessä roolissa Tony Halme, joka esittää siansaksaa puhuvaa lihasmiespahista. Ihan jees mutta alkuperäisen trilogian heikoin elokuva.

Paul Weitz : Being Flynn (2012) ***

Robet De Niro esittää Flynn nimistä kirjailijaa joka kirjoittaa klassikkokirjaa – ainakin omasta mielestään. Ulkopuoliset näkevät totuuden. Mies on nukkavieru valehtelija ja paatunut rasisti, eikä hänen kirjoittamansa mestariteos ole välttämättä oikeasti mikään mestariteos. Kirjailija kohtaa Paul Danon esittämän poikansa jouduttuaan kodittomien suojakotiin ja alkaa muodostaa uudestaan suhdetta poikaansa pitkän tauon jälkeen. Samalla kuvataan myös pojan elämää ja suhtautumista isäänsä. Elokuvana tätä vaivaa erään imdb:n kommentoijan hyvin kiteyttämä seikka: elokuvaa tuntuu vaivaavan sama asia kuin sen pääosahahmoa, joka kuvittelee itsestään enemmän kuin mitä todellisuudessa on. Silti tasollisesti riittävä päästäkseen keskikastiin.

John Dahl : Red Rock West (1993) ***

Nicholas Cage ja Dennis Hopper eräänlaisessa "köyhän-miehen-Coenin-veljesten tyylisessä" rikoselokuvassa, jossa twistailaan aikalailla. Cage esittää duunin perässä Red Rock Westiin päätyvää miestä, jonka paikallinen baarimikko palkkaa väärinkäsityksen johdosta tappamaan vaimonsa. Cagen esittämä mies ottaa homman vastaan ja ei tiedä mihin soppaan lopulta joutuukaan. Diggailen kyllä periaatteessa tämän tyyppisistä pienistä ja näppäristä rikoselokuvista, mutta käsiksessä on mielestäni turhankin monta kaikki todennäköisyydet voittavaa ratkaisua, joka hieman verottaa pointseja. Muutenhan tämä on ihan kelpo kamaa ja Cage ja etenkin Hopper ovat hyvässä iskussa.