Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

Marie Cachet & Varg Vikernes: Forebears (2013) ****1/2

On jokseenkin yksoikoista, jopa typerää, sivuuttaa kaikki Varg Vikernesiin liittyvä vain sen varjolla, että hän on saanut "uusnatsin" leiman otsaansa. Vaikka miehen jutut ovat parhaimmillaankin loogisuudesta ja ns. "common sensestä" aika kaukana, täytyy myöntää, että artistista ja jopa ihan oikeasti syvällistä otetta miehestä tuntuu silti löytyvän, vaikka 40 vuotta (päänhakkaamista) onkin jo tauluissa.
Forebears on enemmänkin 1,5 h pitkä Burzumin musiikkivideo tai jopa installaatio kuin niinkään kerronnallinen elokuva. Se on jopa ennemminkin visuaalinen egyptiläisten Kuoleman Kirjan referaatti ja tulkinta.
Jos Burzumin musiikki ja pakanalliset ajatukset ja ylipäätään tällainen ajattelu ja sielunelämä kiehtoo, kannattaa Forebears tsekata. Itse pidin kuin hullu puurosta ja ainoat miinukset joudunkin antamaan siitä, että joissain pimeämmissä kohdissa tekniikka on sen verran pettänyt, että kuva pikselöi ja kohisee ikävähkösti. 

Kenji Misumi: Lone Wolf and Cub: Sword of Vengeance (1972) ****
Hitto, että tämä on kovaa matskua. Shogun Assassin on tsekattu jo aikoja sitten, mutta nyt vasta onnistuin olemaan niin toimelias, että Leffakaupasta tämän boksin kävin hinaamassa kotiin ja herkuttelin oitis tällä ekalla osalla. Olen itse aika huono arvioimaan tämän tyylistä kamaa, sillä tämän lisäksi en ole oikeastaan nähnyt muita kuin Lady Snowbloodin, joka sekin on suurta neroutta. Kerronnallisesti, tunnelmaltaan ja ylipäätään kokonaisuutena rautaista kamaa, joka mielestäni kuuluisi kaikkien yleissivistykseen. En malta odottaa, että pääsen diggaileemaan seuraavia osia, jotka toivon mukaan ovat yhtä kovia. Suosituksia tältä saralta otetaan vastaan!

Spiritual Boxer (2.9.2013 16:27)

58. Burton: Pee-ween suuri seikkailu (Pee-wee's Big Adventure, 1985) [Netflix HD] *

Täytyy myöntää etten pystynyt katsomaan loppuun asti. Ihan kekseliäitä juttuja taustalla, mutta Pee-ween hahmo edustaa niin loputtoman raivostuttavaa imbesillihuumoria, että kokemus on ylitsepääsemättömän sietämätön huolimatta siitä mitä vaan muita ansioita elokuvalla olisi.

En tiedä on Pee-Ween myöhemmät seikkailut sinulle tuttuja, mutta jos ei, tässä Cracked.comin referaatti http://www.cracked.com/funny-700-pee-wee-herman/

En ole näitä Pee-Wee elokuvia nähnyt, mutta antaahan tuo näkemättäkin hieman uutta perspektiiviä tähän hahmoon.

kovis800 (3.9.2013 15:41)

Suosituksia tältä saralta otetaan vastaan!

Aloitit genren kovimmista elokuvista, joten Lone Wolfista ei juuri enää parane (sarja kyllä paranee ekan osan jälkeen vielä). Mutta:

• Bohachi Bushido: Clan of the Forgotten Eight (1973): Teruo Ishii heitää lisää seksiä soppaan. Tetsuro Tamba nihilistinä miekkamiehenä

• Hanzo the Razorit (1972-1974): Wakayaman veli Shintaro Katsu sikailee Edon Dirty Harrynä.

Vähäpätöisempiä mutta katsomisen arvoisia:

• Demon Spies (1974): Tohon ninja-eksploitaatio

• Mikogami-trilogia. Viimeinen osa, Slaughter in the Snow, on paras

Sitten toki löytyy pilvin pimein lisää suositeltavaa samuraielokuvaa jos mennään ajassa taaksepäin hieman vähemmän eksploitatiiviseen suuntaan.

Ja jos ei samuraielokuvissa pysytä, niin 70-luvun japanilainen genre-elokuvahan on kauttaaltaan äärimmäisen tiukkaa ja suosituksia kyllä löytyy vaikka muille jakaa karate-elokuvien, naisvankilaleffojen, tyttöjengielokuvien ja yakuzaelokuvien parista.

80- Kormakur: 2 Guns (Leffassa), Aika perinteinen buddy- action islannin pojalta. Juonenkäänteestä toiseen poukkoileva tarina tuo yhteen 2 suupalttia ja onkin parhaimmillaan niissä kohtauksissa missä Washington ja Wahlberg pääsevät nokittelemaan sanaillen. Mutta ihan viihdyttävää on räiskintäkin. Ei mikään mestariteos mutta ihan hyvä yritys. Kiva myös välillä kattella veijarityypin sankareita ilman turhaa paatosta. ***

81- Hitchcock: The Lady Vanishes (DVD), Hitaasti ja oudonlaisesti alkava mysteeri joka kiristää mukavasti kierroksia loppua kohden. Raakile, mutta kiinnostavasti tässä (kuten 39 Stepsissäkin) on jo mestarin tyyli nupullaan. ****

82- Sturges: The Lady Eve (DVD), RomComia valtamerilaivalla. Olipas outoa nähdä Fonda ja Stanwyck screwball- komedian (tjsp) pääparina vetämässä Grant/ Dunne- tyylin rooleja. Sturgesin hyvät läpät kyllä toimii ja tuohan tommonen "miscasting" hommaan maustetta, mutta ei tätä huiputus- naimakomediaa ihan ykköstason klassikoksi voi mainita. Meininki jää kauttaaltaan hieman kesyksi. ***

83- Gold: Aces High (Kovo), Kova tukku brittinäyttelijöitä (teknisesti) kunnianhimoisessa Ekan Maailmansodan lentosota- pasifistileffassa. Ilmataistelut ja lavastukset tässä parasta antia, mutta "sota on julmaa"- osasto jää kyllä vähän vaisuksi ja sitä kautta tästä uupuu tasoja. Christopher Plummer vetää hyvän roolin laivueen pappana. **

84- Bacon: The French Line (Kovo), Viikon toinen valtameriristeilyleffa. Jane Russell- vehicle joka rakentuu melkein pelkästään emännän fysiikan fetisoimiseen. Mutta eihän siinä mitään vikaa olisi jollei koko leffa olisi halvalla studiossa kuvattua innotonta roskaa. Bacon ei saa Russellista minkäänlaista suoritusta irti, mutta jos vastaan tulee niin French Line kannattaa katsoa Gilbert Rolandin ranskis-hurmuriroolin takia. **

Hung Fist (3.9.2013 08:26)

Guillermo del Toro: Pacific Rim (2013)

Harmi, että elokuva floppasi Japanissa missä kaikki vihaavat Rinko Kikuchia. Taulapäät.

Vai olisikohan paikallisväestö ottanut koko höskän jotenkin heidän tontilleen hyppimisenä, jonkun valkonaaman toimesta vieläpä? Siinäkin tapauksessa: taulapäät.

309. Das Experiment (Oliver Hirschbiegl, 2001)

Saatanan saksalaiset – teitittelevät vielä juuri ennen panotouhuihin ryhtymistä... Uusintakatselu viimeksi vuokra-VHS:ltä nähdystä germaanitrilleristä oli hieman sekalainen ullatussäkki. Kuuluisaan vuoden 1971 "Stanford Prison Experiment":iin pääpiirteittäin perustuva elokuva on eräänlainen nykyaikaan siirretty worst case scenario ‑kuvaus "Mitä jos" ‑tilanteesta, missä mopo riistäytyy psykologien ja koehenkilöiden käsistä reilusti pahemmin kuin mitä tosielämässä tapahtui. Pojot tulevat suurimmilta osin kuumottavien nöyryytys- ja uhkatilanteiden painostavasta ja suurta myötävitutusta aiheuttavasta kuvaamisesta. Romanssiviritteinen sivujuoni on turhaa haahuilua ja yleisön kosiskelua, mikä vie fokusta olennaisesta ihmispetojen ja inhimillisyyden esiinkaivuuprojektista pois. Vähän noloa toimintatrilleritouhuakin on päässyt mukaan sekä tarinaan että toteutukseen – eikö tuotantoporras tai itse ohjaaja luottanut aiheensa tylyyteen sellaisenaan, vai mitä häh? Tiivistämällä ja itse asiaan keskittymisellä tämä olisi todella kova, mutta toimii hyvin näinkin.

310. The Dark (John "Bud" Cardos, 1979)

Kertakaikkisen unettavaa tohelointia, pää ja häntä tasaveroisesti hukassa. Alun perin oli tarkoitus ilmeisesti tehdä elokuva Los Angelesia terrorisoivasta zombista, mutta clow muutettiin hätäisesti ulkoavaruuden olennon terroriksi, ja epäpyhä lopputulos on tässä. Soundtrack on elokuvan paras puoli ja valitettavan harvaan asetellut hirviön tuhot spektaakkelimaisessa kamaluudessaan hilpeää katsottavaa. Liian vähän kuitenkin, jotta tätä voisi suositella edes huonoilun ystäville.

311. Dust Devil (Richard Stanley, 1992)

Erittäin miellyttävä yllätys. Oikein tavoin omailmeinen elokuva täynnä mystiikkaa, painostavaa tunnelmaa ja todella silmiähiveleviä otoksia. Etelä-Afrikan miljöö, mytologia ja muu paikallisväri tuovat jo itsessään paljon lisäarvoa. Kaltaiseni tunnelmanarkkari antaa paljon toteutuksen heikommille hetkille anteeksi – järkevämmällä naispääroolilla tämä olisi voinut saada ihan uusia ulottuvuuksia. Robert Burken pölypaholaisessa on muistettavalta elokuvahirviöltä vaadittavaa karismaa ja kohtalokkuutta suurimman osan ajasta, vaikka maskipuoli hieman ontuukin.

312. Eraserhead (David Lynch, 1977)

Uusinta. Vanhan ruuhkatukan esikoistäyspitkä on entisellään, ihon alle ryömitään enemmän kuin kiitettävällä intensiteetillä ja munitaan katsojan aivoihin melkoinen klusteri potentiaalista liskodeliriumin visiittiainesta. Eraserhead ei ole painajaismainen, se on yksi saamarin painajainen koko kestoltaan. Verrokkeja tulee kyllä mieleen kokeellisen ahdistuselokuvan saralta, mutta laadullistavertaista on lähdettävä hakemaan melkein niin kaukaa kuin Andalusialaisesta koirasta. Ja ehkä Carnival of Soulsista. Tästä jää aina selittämättömän ahdistunut olo, silti oikeana päivänä (kuten nyt oli) tästä nauttii suunnattomasti. Vääränäkin päivänä tätä rakastaa, vaikka haluaisi vihata. Todellinen mestarinäyte.

313. Eastern Condors (Sammo Hung, 1987)

314. Re-cycle (Oxide Pang Chun & Danny Pang, 2006)

315. The Executioner II: Karate Inferno (Teruo Ishii, 1974)


Kolme viimeiseksi mainittua tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

Urban Gad: Die Arme Jenny (1912) 101-vuotiaan mykkäelokuvan äärellä nöyrtyy kummasti. Ajattomassa puolituntisessa vietellään, petytään, jätetään, ja tokkopa spöilaan kertoessani, ettei kiihkoisaan suudelmaan lopu teutonien tragedia tämä! Mitä enemmän mykkäelokuvia katsoo, sen enemmän vakuuttuu siitä, ettemme me mihinkään muutu. Jos nyt vaatemallistot hiukan vaihtuvat ja älydildoja päästään sivelemään, ei se mihinkään jennyjä ja ketkuja koijareitaan poista. Ajatonta eccehomoa. ****

Serge Gainsbourg: Charlotte For Ever (1986) Mitäköhän hittoa juuri näin. Periaatteessa elokuva kertoo isästä ja tyttärestä, joiden suhde on mennyt äidin tappaneen auto-onnettomuuden myötä hieman niinsanotusti "fucked-up", mutta käytännössä Al Pacinon ja Jeff Goldblumin äpärälapselta näyttävä oikean elämän faija nuolee kameralla 14-vuotiasta tytärtään ja ahtaa suvantoihin mukafilosofista ja ‑älykästä, maalailevan meloteatraalista ranskaläppää. Kokonaisuus on perverssi ja niljakas, jonkinlainen elokuvadraamallinen vastine Benny Hillille (komedia) ja Milo Manaralle (sarjakuva). Polanski ja Allen ovat sentään malttaneet pitää seksuaalianomaliteettinsa kankaan ulkopuolella, nyt Gainsbourgin elokuvan nimi voisi olla "Poor Charlotte". Kun mm. campin nimipiisin liika toistuminen, sijaishävettävä alkutekstikappale ja henkilöiden impulsiivis-impromainen käytös toivat kehiin myös tahatonta komiikkaa, jäi käteen hyvin uniikki, parhaimmillaan normaaliutta pohtimaan pakottava hämmennyksen tila. Perseistä toki plussaa, mutta ehkäpä on vastedes parempi pidättäytyä ajattelemasta, mitä kaikkea Gainsbourgien ruokakunnassa on aikoinaan tapahtunut. Voiko tytöstä, joka tämän elokuvan teon lisäksi mm. levyttää isänsä kanssa 13-vuotiaana kappaleen "Lemon Incest", kasvaa ihan tasapainoinen? ***

Louis Malle: Le feu follet (Virvatuli, 1963) Oma Malle-suhtautumiseni ankkuroituu aina vahvaan "Pretty Babyyn", mutta tässäkin on jo selkeää särmää. Elokuvasta on hankala kirjoittaa, koska nykyisinä spoileriherkkinä aikoina jo sen kertominen, että elokuva kertoo

, taitaa olla spoileri. Varadelon Maurice Ronet tulkitsee ansiokkaasti miestä, joka ei saa otetta mihinkään, etenkään ystävien ja tovereiden tarjoamiin auttaviin käsiin. Maalailevan meloteatraalista ranskaläppää heitetään tässäkin elokuvassa omaan makuuni liian viljalti, mutta elokuvasta eskaloituu silti hieno tutkielma siitä, mihin pahimmillaan voidaan päätyä, jos ei halua ruuhkavuosina vakiintua muiden lailla ja päätyy kellumaan elämän tarkoituksettomuutta mäystävään limbotilaan. Siinä mielessä tämä osoittautui henkilökohtaisesti hyvinkin viiltäväksi teokseksi. Tiukan eksistentialistisen ikäkriisin tullen tuppaa muistamaan vain sen, että helvetti on muut ihmiset. Se, että taivas on muutamat ihmiset, unohtuu. Oikein mainio ja puhutteleva elokuva, etenkin kolme-nelikymppisille. Tietysti, jos omat depisvaiheet ovat kovin diippejä, kannattaa Virvatulen katsominen ehkä jättää väliin. ****

Meller (3.9.2013 21:06)

Hung Fist (3.9.2013 08:26)

cut

311. Dust Devil (Richard Stanley, 1992)

Erittäin miellyttävä yllätys. Oikein tavoin omailmeinen elokuva täynnä mystiikkaa, painostavaa tunnelmaa ja todella silmiähiveleviä otoksia. Etelä-Afrikan miljöö, mytologia ja muu paikallisväri tuovat jo itsessään paljon lisäarvoa. Kaltaiseni tunnelmanarkkari antaa paljon toteutuksen heikommille hetkille anteeksi – järkevämmällä naispääroolilla tämä olisi voinut saada ihan uusia ulottuvuuksia. Robert Burken pölypaholaisessa on muistettavalta elokuvahirviöltä vaadittavaa karismaa ja kohtalokkuutta suurimman osan ajasta, vaikka maskipuoli hieman ontuukin.

Kah, sattuipas. Versio, jonka tulit katsoneeks? Itsellä tuo Limited Collector's Edition odottaa yhä läpikahlausta..

Neon Maniac (5.9.2013 00:14)

Meller (3.9.2013 21:06)

Dust Devil (Richard Stanley, 1992

Kah, sattuipas. Versio, jonka tulit katsoneeks? Itsellä tuo Limited Collector's Edition odottaa yhä läpikahlausta..

Optimum R2 UK DVD, Final cut.

53. Puppet Master II (netflix) * Huoh, kaikkea sitä aikaansa käyttää... toivottavasti näiden katsominen saa netflixissä jonkun tajuamaan että tällaistakin tarjontaa voisi olla enemmänkin, olkoonkin että tämä oli kyllä aika pystyyn kuollut tekele. Nää nuket ei oikein jaksa herättää mitään kauhufiiliksiä (ekassa osassa vielä vähän) ja uusi dart-vader-syöksee-tulta-nukke on erityisen käppäinen. No tulipa katsottua.

54. (Green Street) Hooligans 2: Stand your ground (netflix) ** Jatko-osa Hooligansille seuraa muutaman ekan osan tyypin vankila-aikaa, joka luonnollisesti on täynnä tappelua vihollis-firmoja vastaan. Tappelut on aika komeita välillä ja ihan mielellään tätä katsoo, tosin korruptoitunut vartija-sivujuonne on melko rasittava, samoin kuin muutamat sivuosien esittäjät. Ja huomaahan tästä väkisin straigh-to-video-tuotantoarvot. Hyvinkin katsottava silti.

55. Attack the Block (netflix) *** Lisää brittejä tappelemassa, tällä kertaa enemmän huumorin kera avaruuden ”apinakoiria” vastaan. Päähenkilöt ovat pitkään melko sietämättömiä tapauksia, mutta loppua kohti heidänkin motiiveja alkaa ymmärtämään –hieman. Kyllä tämä ihan kertakatselun arvoinen on.

56. The Conjuring (teatteri) **** Piti ihan vartavasten lukaista uudelleen Nyt-liitteen yhden tähden arvostelu. Okei, ei tässä nyt uutta manaajaa olla tehty, mutta hiton painostava ja tehokas kummittelu kyllä. Muutaman kerran sorrutaan halpahintaiseen säikyttelyyn, mutta yleisesti tässä nimenomaan mennään tunnelman ehdoilla – erityisesti elokuvan alkupuolella, jolloin nämä paranormaali-tutkijat eivät vielä ole mukana. Itse melkein huokaisin helpotuksesta kun heidät saatiin taloon, siihen asti perheen piinan seuraaminen oli, no, piinallista. Suoraan teatterista tulleena olisin antanut enemmänkin tähtiä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, onhan tässä heikkoutensakin. Mutta silti, 1 tähti tuntuu aika erikoiselta, mutta ehkä nytin arvostelijalla on jotain hampaankolossa Vatikaania kohtaan, kun siitä erikseen arvostelussa oikein mainitsee. Lili Taylor on muuten erinomainen, samoin nämä lapsinäyttelijät. Vuoden paras kauhu?

57. Monsters University 3D Dub (teatteri) ** Totutun tasokasta animaatiota, 3D ei mitenkään erityisen vaikuttavaa, suurin ongelma että ei ole vaan kovin hauska. Valitettavasti, nää hahmot on kivoja.

Alive (3.9.2013 16:23)

Spiritual Boxer (2.9.2013 16:27)

58. Burton: Pee-ween suuri seikkailu (Pee-wee's Big Adventure, 1985) [Netflix HD] *

Täytyy myöntää etten pystynyt katsomaan loppuun asti. Ihan kekseliäitä juttuja taustalla, mutta Pee-ween hahmo edustaa niin loputtoman raivostuttavaa imbesillihuumoria, että kokemus on ylitsepääsemättömän sietämätön huolimatta siitä mitä vaan muita ansioita elokuvalla olisi.

En tiedä on Pee-Ween myöhemmät seikkailut sinulle tuttuja, mutta jos ei, tässä Cracked.comin referaatti http://www.cracked.com/funny-700-pee-wee-herman/

En ole näitä Pee-Wee elokuvia nähnyt, mutta antaahan tuo näkemättäkin hieman uutta perspektiiviä tähän hahmoon.

Jep, taisin käyttää Pee-Ween vaiheiden penkomiseen enemmän aikaa kuin elokuvan katsomisyritykseen.

Ja savotta jatkuu, nämä ovat jo aika monta kuukautta sitten katsottuja...


59. C.K.: Louie: The Complete First Season (2010) [Netflix] ****

Hauskimpia ja oivaltavampia komediasarjoja lähivuosilta. Juurikin mainiota lääkettä kun ei töistä ja muusta uupuunena illalla jaksa keskittyä mihinkään 20 minuuttia pitempään.


60. Fleischer: Mandingo (1975) [35mm] ***½

Kyllä, kovempi kuin Django Unchained. Joku täällä taisi ylistää Susan Georgen seksikkyyttä, mistä täytyy olla eri mieltä... kyllähän se on Brenda Sykesin Ellen, johon tässä ihastuu.
http://www.lipstickalley.com/f17/brenda-sykes-pic-appreciation-thread-506325/


61. Verneuil: Sisilialaisklaani (Le clan des Siciliens, 1969) [dvd] ***½

Mahtavan tyylikästä eurooppalaista old school ‑viihde-elokuvaa. Sisällisesti aika ontto, itse ryöstö jää vähän laimeaksi, ranskalaisuuden perikuva Gabin ei mene sisiliaanosta millään, mutta olipahan taas muistutus millä kaikilla tavoin elokuvat vaan olivat ennen parempia.


62. West: The Expendables 2 (2012) [Netflix HD] *½

63. Greutert: Saw 3D (2010) [Netflix HD] *½

Edelliseen viitaten, oma syy kun jatko-osia lähtee edes katsomaan, mutta pakko oli kokeilla voiko Ex2 olla vielä niin paljon ensimmäistä pettymystä heikompi kun on möykätty (kyllä). Vitos- ja kutos-Saw:t taas olivat suosikkejani sarjasta; tästä viimeisestä en muista enää mitään. Arvosanan olin sentään kirjannut ylös.


64. Verhoeven: Turkkilainen namu (Turks fruit, 1973) [dvd] ***

Edelleen freesiä rakkausseikoilua, muttei mielestäni lähellekään Verhoevenin parhaimmistoa.


65. Munga: Viva Riva! (2010) [Netflix HD] **

Kliseinen rikosdraamankaari ja sitä kautta nopeasti tylsyyteen painuva elokuva. Etenkin päähenkilö Riva ei ole oikein minkäänmoinen hahmo. Valmistusmaa antaa pikanttia sävyä, mikä ei kuitenkaan kanna loppuun asti. Manie Malone sentään on näyttävä nainen.


66. Glodell: Bellflower (2011) [Netflix HD] ***

Monella tapaa turhauttavaa katsottavaa, vaikkakin omaperäisyydessä löytyy ja filmi jää mieleen pyörimään.


67. Edel: Christiane F. – tyttö metroasemalta (Christiane F. – Wir Kinder vom Bahnhof Zoo, 1981) [dvd] ***½

Ikäisilleni kouluvuosilta tuttu valistusklassikko toimii edelleen.


68. Refn: Only God Forgives (2013) [DCP] ***½

Mukavasti erilainen kuin Drive, vaikkei kylmässä formalistisuudessaan aiheuttanut samanlaisia säväreitä kuin edellisen vetävä elokuvallisuus. Kenties paras taistelukohtaus elokuvissa sitten Eastern Promisesin!


69. Allen: Manhattan (1979) [bd] ***½

Hieno mustavalkokuvaus pääsee oikeuksiinsa blu-rayltä, mutta ääniraidassa oli jotain pielessä ja dialogia on hankalahko seurata (suomi-bd kirjastosta).


70. Russell: Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook, 2012) [DCP] ****

Enpä muista milloin viimeksi olen nähnyt yhtä onnistuneen rom-comin, uuden tai vanhan. Hyvin näytelty ja hienosti ohjattu, etenkin siinä että suuret "payoff-hetket" ja konfilktikohtaukset, jotka yleensä menevät tämän tyylilajin elokuvissa täysin plörinäksi, viedään osaavasti maaliin sudenkuopat välttäen.

131. [salainen elokuva] 

ilmassa lentävät naiset ampuvat tissilaasereilla kaupungin paskaksi

132. Moulin Rouge! (2001) **-
Imbesilli juoni. Kuka jaksaa katsoa yli kaksi tuntia tuollaista pikkulapsille tarkoitettua lässytystä? “tämä on paha mies, nyt juksataan sitä”? Ja myös ottaa aivoon kuinka luonnehditaan että “very strange boy” vaikka Ewan McGregor on nimenomaan valjun tylsän tavallinen kaikin puolin. Muinaiset musikaalit vievät 10-0 tällaista, ja uudemmat kuten Step-Up 3D: Revolution vievät 100-0. Niissä imbesillit juonetkin voidaan kääntää voitoksi. Sääli ettei Baz Luhrman osaa kääntää oikein mitään juonia voitoksi.

133. Baraka ****+
Ulkoilmanäytös. Tarkoitus oli katsoa vain alun apinajakso mutta hypnotisoiduin tuijottamaan loppuun saakka. Vähän tyylitön veto kyllä Docventuresilta keskeyttää leffa tylysti lopputekstien vielä rullatessa. 

134. Byzantium ***½
Neil Jordan on tehnyt uuden vampirismi-elokuvan, jossa on kiva tunnelma mutta etäinen ote. Antiviral-leffan pääosa näyttää tässäkin leffassa koko ajan siltä että kuolee aidsiin millä hetkellä hyvänsä. 

135. They Will Not Shut Up / Before Sunrise ****-
Kummatkin näyttelijät ovat jotenkin todella ärsyttäviä, mutta etenkin matkailijalle tämä näyttäytyy tutun oloisena ja kiinnostavana skenaariona. Olisi kyllä pitänyt nähdä jo aikoinaan ennen kuin jatko-osa ilmestyi, jotta olisi voinut rauhassa kelailla miten hahmojen elämä jatkuu. 

136. They Will Not Shut Up 2 / Before Sunset ****-
Jäi askarruttamaan Celinen ja Jessen kohtalot sen verran että tsekkasin jatko-osankin perään seuraavana päivänä. Celinestä on tehty tässä aavistuksen turhankin neuroottinen, ja Jessen ura ei tunnu lainkaan uskottavalta. Asetelma on kuitenkin herkullinen ja lopetus hieno. 

137. They Will Not Shut Up 3 / Before Midnight ***+
Koska kaksi edellistä tuli katsottua ja tämä kolmas sattui vielä pyörimään leffassa, katsoin senkin samaan putkeen. Spoileri: . Alkupuoli on äärirasittavaa, etenkin tämä “nokkela” päivälliskokoontuminen. Celinelle on kehitelty nyt jo häiritsevässä määrin neuroottinen ja konfliktinhaluinen roistorooli. Onneksi myöhempi riitelyosuus on aidon oloinen ja palkitseva. 2022 sitten taas toivottavasti uudelleen. 

138. Possession (Zulawski) *******
Pakko kait nostaa seitsemään tähteen, vaikka täysmittainen versio onkin hieman ylipitkä. Suosikkikohtaukset: Heinrich tulee käymään Markin luona ja pyörii pitkin seiniä. Heinrich luonnehtii pimennetyssä talossa näkemäänsä sanalla “joke” (!). Niin ja kaikki kohtaukset joissa on tai ei ole Sam Neill, Isabelle Adjani tai Heinrich. 

139. Moonwalker ***
Michael Jacksonin synttäreiden kunniaksi katseltiin MJ matskua. Luulin että Moonwalker olisi “oikea” elokuva mutta se onkin sekava seos musavideoita ja MJ:n ideoimia kummallisia fantasiajaksoja. 

140. Koyaanisqatsi ****+
*PIM* päässäsi soi nyt: koyaaaanisqatsiiii… koyaaaanisqatsiiii...

141. Joe ****+
Näyttelijät vetävät välillä vähän yli mutta silti pirun kova vuoden 1970 esi-isäelokuva sekä Taksikuskille (1976) että Schraderin Hardcorelle (1979) – joissa muuten kummassakin nähdään itse Joe eli Peter Boyle. Vanhat herrat Dennis Patrick ja Boyle hippien orgioissa = aivan timanttia.

142. [salainen elokuva] 

143. [salainen elokuva] 

144. Some Kind of Wonderful ****+
John Hughesin käsikirjoittama huipputeos, 80-luvun kouludraamakomedioiden kirkkainta kärkeä. Mary Stuart Masterson käsittämättömän hottina ja ikonisena tomboy-tyttönä. Alkutekstijakso on style + mahtava biisi bändiltä Propaganda:
http://www.youtube.com/watch?v=KiGrstDBAfk

+ Captain EO + Making of. Excellentos efektituubaa by m.jackson+f.f.coppola+g.lucas+j.horner+v.storaro+r.baker+a.huston+sellainen star wars cantina bandista karanneen oloinen norsueläin 

+ puoleen väliin karahtanut yritys katsoa Australiaa. Tajusin että vihaan Baz Luhrmanin lässyttävää ja junttikarikatyyristä tapaa tehdä elokuvaa. 

Corman: The Intruder (Kiihotus, 1962) Eipä tämä menneiden aikojen arkipäivän rasismista muistuttava tärkeä artefakti tietenkään ole täysin tuoreena pysynyt, mutta onhan elokuva takuulla ilmestymisaikanaan puhuttanut suurestikin. Että eikös se Coonman teekään enää roskaviihdettä. Niinpä: kun klovni avaa suunsa, sieltä voi tulla muutakin kuin vitsi. Intruder soljuu ainutlaatuisen mukavasti siinä mielessä, että aina juonen hieman seisahdellessa on rooleihin pestattuja oikeita rasisteja mukava tirkistellä ja mielessään kivitellä. Mustat toki kuvataan hieman harmillisesti lähes pelkkinä gandheina, mutta eiköhän sen kompensoi ainakin William Shatnerin, tuon aikansa Nicolas Cagen, antaumuksellinen meuhkaaminen. Tämä saattaa hyvinkin olla miehen vaikuttavin rooli. No, onhan hän toki "Hämähäkkien hyökkäyksessä":kin mainio. ***1/2

Lustig: Maniac (1980) Tunnustan ilman muuta elokuvan ansiokkuuden. Se on härkäpäisen tinkimättömästi eteenpäin jyräävä sairaskertomus, jonka nimiosassa Joe Spinell on jotakuinkin täydellinen. Sääli vain, että tämäkin olisi ollut niin paljon parempi nähdä ensimmäistä kertaa teininä joltain kielletyltä VHS:ltä. Armoa antamattomasta nykypäivä-näkökulmastani tarkasteltuna Maniacin suoraviivaisuus kääntyi harmillisesti itseään vastaan, jasonmaisen "ja sitten seuraava tappo" ‑mekaniikan puolelle. Toteava, kiireetön tunnelma oli kuitenkin semmoinen, josta nykyajan kauhuelokuvantekijät saisivat ottaa opikseen. "Maniac" on yliopiston kauhuelokuvaohjaamisen osaston se pääsykoekirja, jota kaikki sisäänpyrkijät ihmettelevät, että mitähittoa mikshitossa, mutta jonka arvon tajuaa vasta jälkikäteen. ***

Hazanavicius: The Artist (2011) Ja tämäpä onkin sitten niin viimeisen päälle kuin vain olla ja voi. 2010-luvun katsojaa oli lähdetty miellyttämään vain yhdessä suhteessa: tekstit olisivat saaneet viipyä ruudussa aavistuksen kauemmin. Eivät ne vanhoissa mykkiksissä ihan noin nopeasti poistuneet, kas kun jengin lukutaito oli mitä oli.

Mutta muuten. Ihanan yksinkertainen, silti mielenkiintoinen tarina ei ällömelodraamaan sorru, eikä kestollakaan lähdetä lutraamaan. Oivaltavia yksityiskohtia on siellä täällä. Vain Malcolm McDowellin roolihahmo jäi jotenkin epäselväksi. Tietenkään en edes uskalla kuvitella, paljonko kuvastoa tässä on luotu tietokoneella, mutta miksi pitäisikään? Saumatonta on, hienolta näyttää, ja sitä vähää ääntä käytetään juuri sen verran ja niissä kohdissa kuin pitääkin. ****1/2

316. Flesh Eating Mothers (James Aviles Martin, 1988)

Tulipa pahasti Bad Tastea ja monta muuta sen vähäisempää serkusta ikävä... raflaavan nimen alle kätkeytyy näet niin onnettomilla ideoilla huonosti toteutettu amatööritason halpagoreillu vailla näkemyksen poikastakaan, että itku on isolla ihmisellä hyvin lähellä. Liian tuskastuttava ja puiseva ollakseen hyvällä tavalla huono, ilo on revittävä irti satunnaisista paskoista vitseistä ja hellyttävän halvoista gore-efekteistä. Tällaisen teoksen mollaaminen on helppoa kuin lapsen lyöminen, joten annetaan edes hitunen pisteitä vilpittömästä yrityksestä, lopputulos kun tuntuu kuitenkin enemmän genrefanitukselta kuin kylmältä rahastamiselta.

317. Horrors of the Black Museum (Arthur Crabtree, 1959)

Taitaa olla enemmän tuottaja Herman Cohenin kuin ohjaaja Crabtreen ansiota, että uuden ja vanhan kauhun vedenjakajan tietämillä valmistunut shokkeri puhaltelee palkeistaan uutta tuulta jo ummehtuneeksi käyneeseen hullu tiedemies ‑teemaan erikoisemmalla twistillä. Kauhusarjakuvamenon armoitettu tähti on nykykatsojalle varmimmin Nolanin Batmaneista tuttu Michael Gough, jonka omistushaluinen kaappihomis / hullu tohtori / megalomaaninen rikoskirjailija ‑hahmo on suorastaan posketon. Pikkuklassikon status on pääosin perustellusti ansaittu. Selkeä prototyyppi tuleville Vincent Pricen tähdittämille AIP-rahoitteisille brittielokuville, joissa eksentrinen psyko niittää väkeä.

318. Audition (Milos Forman, 1964)

Tämä ei ollut ihan mun juttuni – ohjaajan omassa ketjussa tarkemmin.

319. The Headless Ghost (Peter Graham Scott, 1959)

Tympeää halpishassuttelua Brittilässä kuvattujen AIP-elokuvien häntäpäästä. Liliane Scottane on aika hehkeä fiftarikimuli, mutta ei tämä seikka löysää kokonaisuutta erityisesti katsottavammaksi tee. Kuriositeettitasolla tässä pyörii Clive Revill kummituksena. Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää – ellei puoliksi vaivaannuttavaa napatanssia ja yllätyspiisamia lasketa.

320. Mothra (Inoshiro Honda, 1961)

Moooosuraaa... Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

321. Diary (Oxide Pang Chun, 2006)

Mukiinmenevämpää Pangia, mutta kuitenkin... tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

322. The Immoral Mr. Teas (Russ Meyer, 1959)

Meijeri-Russin eka täyspitkä oli aikoinaan myös ensimmäinen näkemäni Meyer-elokuva. Uusintakatselulla ihmetyttää kovasti, mikä sai romppaamaan herran tuotantoa tätä enemmän läpi. Onneksi sai, sillä seassahan on varsinaisia hilpeyden helmiä, mihin tämä ei todellakaan kuulu edes huonoilusta nauttimisen mielessä. Moderni mies, moraaliton Mr. Teas on itse asiassa lievästä tirkistelyvietistään huolimatta (tai siitä johtuen) nössykkä siveyden sipuli joka menee häpsninkiin muutamasta tissivaosta, säären välähdyksestä ja pariskunnan rajummasta pusuttelusta, saati sitten nakuilevista naisista. Pari helmehtivää kohtausta muuten unettavassa sopassa killuu, kun päästään kurkistamaan Mr. Teasin päiväunimaailmaan. Muutoin arvot ovat lähinnä kuriositeettiluontoista aikakapselikamaa.

323. Africa addio (Gualtiero Jacopetti & Franco Prosperi, 1966)

Nyt on puheliaallakin jätkällä sanat aika vähissä... varsinainen feel good hit perjantai-illalle, voi jumalauta. Kauttaaltaan taidolla tehty, vuoroin propagandistinen ja häpeilemättömästi manipuloitu, vuoroin taas karut hetket vain sellaisenaan näyttävä, kertakaikkisen tunnemyrskyn aiheuttava kokonaisuus johon on monella tapaa lähes mahdoton suhtautua objektiivisesti. Jacopetti-Prospero ‑teoksista tähän asti hankalinta ja voimakkainta katsottavaa. Toivon että saisin lähipiiristäni ihmisiä sivistettyä tämän filmin verran, nyt olisi kova hinku päästä keskustelemaan elokuvasta ihan naamatusten.

324. Once Upon a Time in the West (Sergio Leone, 1968)

Leonen kaikista pirun kovista länkkäreistä tämä on se kovin – ainakin kaksisataa tähteä persiiseen minä päivänä tahansa! Alkukohtaus hitaine jännityksineen on kaikkien aikojen legendaarisimpien joukossa, ja voi miten hieno oivallus on tehdä heti alkuun sankarikovanaamasta inhimillinen haavoittumalla tätä: kierrokset nousevat kivasti, kun heti kärkeen tajuaa että tämä jätkähän voi tosissaan kuolla tulevissa koitoksissa! Toimii myös komeana esimerkkinä elokuvasta jossa on monta keskushenkilöä yhden päähenkilön sijaan. Rinnakkaistarinoista huolimatta mihinkään ei varsinaisesti (tai ainakaan aiheetta) rönsyillä, vaan paketti on ihailtavan tiukka.

325. Horror Express (Eugenio Martín, 1972)

Uusinta. Kerrassaan herkullista tunnelmapitoista goottirässiä sivujuonitteluineen, pseudotieteineen ja hahmokavalkadeineen. Cushing, Lee ja Savalas samassa paketissa on herkku josta ei voi olla pitämättä – etenkin viimeiseksi mainittu herra päästetään huolella irti. Paikoitellen hämmentävästi Paul Naschya muistuttavan Alberto de Mendozan rasputinmainen kiihkoilija ja Julio Peñan kalankylmä poliisitarkastaja toimivat myös mainiosti, ja on pakko mainita Silvia Tortosan olevan syötävän suloinen. Arvot kohdillaan, sokerina pohjalla vielä lopun kylmiltään yllättävä zombailu, ja melkoinen muotovalio on taputeltu. Lienee pieni pakko päivittää wanha Imagen DVD uuteen jenkki-BluRayhyn, kyllä tämä sen ansaitsee.

85- Boetticher: The Tall T (Kovo, Re-), Edelleen upea pieni western- helmi joka vakuuttaa joka kerta. Yksinkertainen asetelma kehittää mahtavan jännitteen ja laukeaa kuin revolveri erämaassa. Scott ja Boetticher yhdessä on kyllä usein ihan genren ydinmehua. *****

86- Joku: Hotel Reserve (Kovo), Kepeä ja laiskahko James Mason vakoilupätkä miehen uran alkupuolelta. PIeneen ranskalaishotelliin on kokoontunut sekalainen joukko karikatyristisiä pre- 2MS eurooppalaisia ja Masonin esittämän itävaltalais- pakolaisen on selvitettävä kuka porukasta vaklaa natseille oman oleskelulupansa menettämisen uhalla. Lopputaistelu on hilpeän huono vaikkakin kauniisti valaistu ekspressionistisin sävyin (kuten teemaan sopii) **

87- Thomas: Campbell's Kingdom (Kovo), Dirk Bogarden tähdittämä (tekoaikaansa nähden) moderni "western" esittelee isoisänsä perintötilkkua Kanadaan prospektoimaan tullutta nuorta miestä joka joutuu keskelle padonrakentajien juonia. Perussettiä tai hiukan sen alle. **

88- Lowery: Ain't Them Bodies Saints (Leffassa), Onnistunut jenkki- rikosmelodraama missä Casey Affleck ja Rooney Mara (molemmat hyviä) ovat jonkinlainen Romeon ja Julian sekä Bonnien ja Clyden amalgamaatio. Hyvä tunnelma kauttaaltaan, visuaalisesti olisi voinut olla vahvempikin. Nätti toki, mutta hiukan liikaa TV-mäiseen puolilähikuvaan nojaava. Hyvin kirjoitettukin vielä. Pieni miinus yks'totisesta vakavuudesta. ****

89- Perier: When Eight Bells Toll (Kovo), Kun Hopkinsin Anthonystä James Bondia leivottiin... Toimintaseikkis Skotlannin rantavesiltä missä toistellaan kaikki Bond- kliseet ilman kilpailukykyistä budjettia. Perustuu Alistair MacLeanin kirjaan. Parasta tässä on Hopkinsin päähenkilön suoranainen julmuus vihulaisia kohtaan, sekä kuvaukset oikeissa maisemissa (eikä studiossa), mutta laiska ja kliseinenhän tämä toki oli. Jack Hawkins pienessä roolissa laivanvarustajana on huomionarvoinen. **

90- Karlson: Rampage (Kovo), Kiinnostava Hatari!- kopio rikosnoirin spesialisti Karlsonilta. Bob Mitchumin johdolla mennään Malesian viidakkoon etsimään kahta tiikeriä ja yhtä "enchantressiä" (joka on käsikirjoituksessa jonkinlainen kahden lajin hybridi- kissa, mutta leffassa leopardi jonka selkä on spreijattu punertavaksi) eläintarhaan vetonauloiksi. Suuren seikkailun sijaan keskitytään seuraamaan valitseeko Elsa Martinellin esittämä kissa kumman vanhan jäärän: Mitchumin vai huomattavasti ylinäyttelevän Jack Hawkinsin. Kokonaisuudessa on vahva velka vielä King Kongillekin... Aikamoinen sekamelska. **1/2

91- Crabtree: Fiend WIthout a Face (DVD), Hupaisa 50- atomiscifi. Ja sellaisena genrensä parhaimmistoa. Toki halpa ja kömpelö osin, mutta onneksi alkupuolella tarina etenee ripeästi ja loppupuolella on hauskoja stop motion- mörköjä. Ei siis mikään kalkkunapaisti vaikka muutamat naurut toki kömpelöisyydessään irrottaakin. **

Django Italo-Western Box:

Romolo Guerrieri: Django – 10.000 veristä dollaria / Django – 10.000 blutige dollar / 10.000 dollari per un massacro (1967) ***

Kelvollinen spagetti palkkionmetsästäjästä, joka ei turhan halvalla lähde pääpahista Manuelia jahtaamaan, kun palkkionmaksajan naama ei miellytä. Tässä pelaillaan aivan ystävyksinä korttia, kun palkkio ei ole vielä tarpeeksi korkeaksi noussut. Lopulta summa nousee 10.000 dollariin ja Django lähtee liikkeelle. Palkkiosummalla hänen olisi tarkoitus matkustaa suuren rakkautensa kanssa suurkaupunkiin aloittamaan uudelta pohjalta. Manuel saa kuitenkin Djangon pään käännettyä ja lopulta pojat lähtevät yhteiselle ryöstöretkelle ehtona, ettei ketään tapeta ryöstössä. No toisin tietysti käy ja Djangon mielitiettykin saa ryöstössä surmansa. Kosto on armoton.

Giovanni Fago: Django – Äpärä / Django – Der Bastard / Per 100.000 dollari t'ammazzo (1968) **

Gianni Garko ja Claudio Camaso pääosittavat tätäkin tekelettä, kuten yllämainittuakin. Tällä kertaa he ovat veljeksiä, joista Giannin esittämä "Django", eli Johnny Forest on äpärä. Veli Clint paljastaa tämän hänelle vihanpuuskassaan ja Johnny päättää lähteä kodistaan. Isä ei tätä sulata vaan lähtee pojan perään, koska molemmat veljekset ovaty hänelle yhtä rakkaita. Sankarimme Clint ampuu isukin ja vierittää syyn tästä Johnnyn niskaan, joka joutuu istumaan veljensä puolesta. Vankeusajan aikana on sisällissota puhjennut ja Clint ajautunut entistä pahemmille teille. Monen mutkan kautta elokuva tietysti kulkee kohti vääjäämätöntä päätöstään.

Tässä leffassa on puoleentoista tuntiin ahdettu varmasti enemmän melodraamaa kuin "Tuulen Viemään" yhteensä ja se syö kyllä elokuvan tehoja. Loppukin on kaikessa karuudessaan todella siirappinen. Elokuvan katsoo kuitenkin ihan mielikseen.

Domenico Paolella: Django – Raamattu ei ole korttipeli / Django – Die bibel ist kein kartenspiel / Execution *

Jostain spagettiwesternien pohjamudista on tämäkin tekele esiin kaivettu. Elokuvassa ei toimi oikeastaan mikään, näyttelijät ovat karismattomia, lähinnä säälittäviä. Tällä kertaa "Django" on Bill Coler, kiertävän ampumashown tähti, jota erehdytään luulemaan veljekseen. Veli on ryöstänyt suuren summan kultaa ja tämän perässä ovat entinen rikostoveri ja joukko meksikolaisia bandiitteja. Veljestä on myös luvattu palkkio, joka on pian raukeamassa kun lain myöntämät viisi vuotta palkkiometsästykselle ovat tulossa täyteen. Mukana kuvioissa on myös mestarismies biljardinpeluussa, jonka rooli paljastetaan elokuvan lopussa.

Kohtaukset hyppelevät järjettömästi ja tuntuu, että osa materiaalista olisi kadonnut jonnekin. Logiikkaa ei tässä leffassa tunneta ja vajaa puolitoistatuntinen oli tämän kuran kohdalla liikaa yhdelle istumalle. Saksankielinen nimi on kyllä mahtava. Leffassa ei ole pääosassa Djangoa, missään vaiheessa leffaa raamattu ei vilahda ja korttia ei pelata. Vältä tätä kuin ruttoa, jos et sitten välttämättä halua kaikkia spagetteja katsoa.

Kuva on joka julkaisussa aivan loistava. Italiankielisellä ääniraidalla ja englantitekstityksellä nämä katselin, joten laadun puolesta voi kyllä "Koch Median" julkaisuja suositella varauksella. Bonuksena tässä paketissa vielä ylimääräinen soundtrack-CD, mutta mitään maailmaa mullistavaa musiikkia ei näissä leffoissa ollut, joten tuskin tulee toista kertaa soitettua läpi.