Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

Jude ( 7.1.2013 11:13)

5. Vampire's Kiss (1989) ***½

Tämä on kyllä omanlaatuinen musta komedia. Nicolas Cagen hahmo luulee olevansa vampyyri kun naisrintamalla ei nappaa, ja tästähän saadaan aikaiseksi monia hulvattomia kohtauksia. On sanomattakin selvää että Mr. Cage on tässä leffassa elämänsä vedossa joten Vampire's Kiss onkin kokonaan hänelle varattu show ja hyvä niin. Ei tämä kokonaisuutena välttämättä mestariteos ole mutta Cagen mielipuolinen roolisuoritus kantaa leffan tarpeeksi pitkälle.

Todellakin, Vampire's Kiss oli aikanaan positiivinen ylläri ja pieni helmi. Cagen roolisuoritus on kyllä niin hykerryttävä että pitäisipä ottaa lähiaikoina uusintakatseluun. Voi suositella kaikille jotka diggailevat Cage (yli)näyttelemisestä. Elokuvalle sama tähditys kuin Judella.

[font=helvetica, arial, sans-serif]5. [/font]

Peter Jackson: Hobitti: Odottamaton matka[font=helvetica, arial, sans-serif] ***[/font]



[font="helvetica, arial, sans-serif"][color="#282828"]Katsoin 2D-version, koska ei kiinnostanut vielä lähteä testaamaan HFR:ää. Visuaalisesti miellyttävä, juonen puolesta vähän puuduttava. Paljon oli lisäilty juttua, ja varsinkin toimintaa tuntui olevan turhankin paljon. Kahden tunnin kohdalla vilkaisin kelloa ensimmäistä kertaa, ja vielä muutaman kerran sen jälkeenkin.[/font]

Jeremias Rahunen ( 8.1.2013 09:18)

Jude ( 7.1.2013 11:13)

5. Vampire's Kiss (1989) ***½

Tämä on kyllä omanlaatuinen musta komedia. Nicolas Cagen hahmo luulee olevansa vampyyri kun naisrintamalla ei nappaa, ja tästähän saadaan aikaiseksi monia hulvattomia kohtauksia. On sanomattakin selvää että Mr. Cage on tässä leffassa elämänsä vedossa joten Vampire's Kiss onkin kokonaan hänelle varattu show ja hyvä niin. Ei tämä kokonaisuutena välttämättä mestariteos ole mutta Cagen mielipuolinen roolisuoritus kantaa leffan tarpeeksi pitkälle.

Todellakin, Vampire's Kiss oli aikanaan positiivinen ylläri ja pieni helmi. Cagen roolisuoritus on kyllä niin hykerryttävä että pitäisipä ottaa lähiaikoina uusintakatseluun. Voi suositella kaikille jotka diggailevat Cage (yli)näyttelemisestä. Elokuvalle sama tähditys kuin Judella.

Komppia vielä. Cage vetää tässä kaikessa överiydessään yhden kiehtovimmista roolisuorituksistaan.





Viime aikoina on tullut katseltua jostain syystä semmoisia "totuus on tarua ihmeellisempää" ‑tyylisiä (rikos)pätkiä. Se pitää sanoa, että jos meinaa jonkun näistä seuraavista tsekata, niin ei kannata lukea mitään juonikuvauksia, edes sitä IMDb:n virkkeenmittaista, sillä ne spoilaavat yllättävän paljon. Toisaalta nämä ovat sen verran vahvoja leffoja muutenkin, että varmasti toimivat jo tarinat entuudestaan tietävillekin, mutta varsinkin Dear Zachary iskee aika lujaa, jos ei tiedä mitään stoorista ennakkoon.



Compliance: Tämä on fikkari, mutta ainakin Wikipedian perusteella mukailee erittäin tarkasti todellisia tapahtumia. Piti leffan jälkeen tsekata, että kuinka paljon tarinassa oli otettu vapauksia, sillä homma meni niin överiksi, mutta itse asiassa joitakin juttuja oli himmailtu oikeisiin tapahtumiin nähden. Käsittämätöntä ryhmää Auktoriteettiasema on jännä juttu. Pientä laahausta ja toistoa toisinaan, mutta aikas pätevä kokonaisuus kuitenkin.



The Imposter: Tämä on (draama)dokkari, mutta erittäin elokuvallinen tyyliltään (tuli myös Errol Morris mieleen) ja rakenne muistuttaakin oikeastaan trillerileffaa. Erittäin mielenkiintoisen tästä tekee se, että suurin osa tarinasta kerrotaan ns. epäluotettavan kertojan näkökulmasta. Toki tarinan pääkäänteet pohjautuvat faktoihin, vaikka aika uskomaton tarina onkin.



Dear Zachary: A Letter to a Son About His Father: Toteutukseltaan näistä selkeästi amatöörimäisin ja muutenkin aika kotikutoinen, mutta se itse asiassa kääntyy lopulta plussaksi, sillä kyseessä on erittäin henkilökohtainen proggis. Leffasta huomaa kuinka tunteella (etenkin raivolla) sitä on toisinaan koostettu. Dokumenttielokuvana tämä ei ole yhtä hienosti toteutettu kuin esim. Imposter, mutta henkilökohtaisuudessaan yksi vaikuttavimpia dokkareita mitä olen nähnyt.

8.

Gene Kelly: Hello, Dolly! (1969)

Ja keskelle synkintä talvea sitten hiukan klassisempaa musikaalia amerikanmaalta. Yonkersiin ja New Yorkiin sekä 1800- ja 1900-luvun taitteisiin sijoittuva elokuva jäi 'klassisen kauden' viimeiseksi musikaaliksi. Komeaa menoa täytyy sanoa, eikä edes Barbra Streisand ole hullumpi näyttelijä tässä riemukkaassa komediassa.



9. Joe Johnston: Captain America – The First Avenger (2011)

10. Joss Whedon: The Avengers (2012)



Kostajien ensimmäisestä elokuvasta ja sitä edeltäneestä kapteeniamerikkalaistelusta tarinaa supersankarielokuvien ketjussa.



11. Trey Parker: Team America – World Police (2004)

Muistan kun tämä elokuva tärähti markkinoille yhdeksän vuotta sitten ja päätin olla koskematta siihen pitkällä tikullakaan. Sattuma (ja humala) johdattivat minut kuitenkin viimein tämän aarteen ääreen ja mitä kaikkea koinkaan? Osasin toki odottaa mautonta ja matalaotsaista rytkettä, mutta rima alitettiin joka tasolla niin reippaasti että leffahan kääntyi kaikessa huonoudessaan, brutaaliudessaan ja mauttomuudessaan suorastaan mahtavaksi. America, fuck yeah!



12. Guillermo del Toro: Hellboy II – The Golden Army (2008)

Tästä väärinymmärretystä palasesta ohjaajan omassa ketjussa.

1.

Dreamcatcher ***+

Paskanäätäelokuva. Kiitettävän wtf vuodenavausleffa, mutta olisi voinut olla lyhyempikin.



2. Bronson ***

Pakko arvostaa kokeellista elokuvantekoa, mutta vaikea tästä oli erityisesti pitää. Tom Hardy kyllä toki vetää ällistyttävän roolin.



3. Excalibur ****+

Enpä muistanut että tämä on ihan näin sekoboltsi. Silti/siitä johtuen katsoessa usein juolahti mieleen että miksi tämä on näin helvetin iskevää kamaa ja jossain Hobitissa ei ollut yhden yhtä muistettavaa kohtausta tai visuaalia. Patrick Stewart on muutes näyttänyt samalta viimeiset.. 32 vuotta?!



4. The Avengers ***-

Eli persehahmoelokuva. Hulk = persehahmo. Captain America = persehahmo. Thor = persehahmo. Ironman = persehahmo, mutta tässä toki parasta antia, downeylta irtoaa hyvää läppää jatkuvasti. Kaikki muutkin = persehahmoja. Samaan leffaan haalittu ihan kaikki epäkiinnostavimmat hahmot mitä Marvelilta löytyy – tai no Daredevilin taisivat unohtaa. Meni lopussa jo yhtä huonoksi kuin mikä tahansa Bayn Transformers-”elokuva”, mutta muutama nätti efekti sentään seassa (Avengersien päämaja, lentävä robokäärmekalawhatever).



5. Emmanuelle ***

R.I.P. Sylvia



6. Kovasikajuttu ****

Aika sydäntäsärkevä se Tonin jakso. “Se oli vaan ystäväpusu!”

Shocky ( 10.1.2013 14:30)

4. The Avengers ***-

Eli persehahmoelokuva. Hulk = persehahmo. Captain America = persehahmo. Thor = persehahmo. Ironman = persehahmo, mutta tässä toki parasta antia, downeylta irtoaa hyvää läppää jatkuvasti. Kaikki muutkin = persehahmoja. Samaan leffaan haalittu ihan kaikki epäkiinnostavimmat hahmot mitä Marvelilta löytyy – tai no Daredevilin taisivat unohtaa. Meni lopussa jo yhtä huonoksi kuin mikä tahansa Bayn

Ja mitähän ne kiinnostavimmat Marvel-hahmot on?

Kaikki muut ovat persehahmoja paitsi Lobo.

QCine ( 10.1.2013 15:03)

Kaikki muut ovat persehahmoja paitsi Lobo.

Ja Judge Dredd. Tosin näillä ei ole enää mitään tekemistä Marvelin kanssa.

13.

Gabor Csupo: Bridge to Terabithia (2007)

Odotin kevyttä fantasiahömppää, mutta tämähän olikin yllättävän vakava ja raa'alla tavalla realistinen elokuva vaikka mukana oli pienissä määrissä sitä fantasiointiakin. Hieno ja puhutteleva leffa monellakin tapaa.



14. Lewis Gilbert: The Spy Who Loved Me (1977)

Klassisessa aloituskohtauksessa käy ilmi että 007 on melkoinen peto talviurheilulajeissa, etenkin jos mukana ovat sukset. Myöhemmin saamme myös huomata että mm tupakointi on haitallista ja yhteistyö neuvostoliittolaisten kanssa voi muutenkin olla hankalaa. Käsikirjoituksessa kierrätetään säälittä You Only Live Twice ‑elokuvaa, mutta pienistä puutteistaan huolimatta kyseessä on yksi viihdyttävimmistä Mooren Bondeista. Mukana klassinen rantakohtaus ja yksi hienoimmista Bondin käyttämistä autoista koskaan, eli Lotus Esprit S1 turbo.



15. David Zucker: The Naked Gun 2½ – The Smell of Fear (1991)

Frank Drebinin parhain seikkailu? Mahdollisesti, ainakin sinkkubaarikohtaus on jykevintä Drebiniä koskaan, sitä ei käy kenenkään kiistäminen. Hauskana pikku triviatietona kerrottakoon, että lopun atomipommi on juurikin sama kuin Goldfingerissä.



"I'm single! I love being single! I haven't had this much sex since I was a Boy Scout leader!"



16. Walt Disney Treasures: Tomorrow Land (2004)

Kahden DVD:n ja noin neljän tunnin paketti Disneyn 'science faction' tavaraa puhtoiselta 50-luvulta. Jaksot "Man In Space", "Man And The Moon", "Mars And Beyond" ja "Eyes In Outer Space" ovat puhdasta avaruusohjelman tukemista, kun taas jo nimellään paljon kertova "Our Friend The Atom" vie atomivoiman palvomisen aivan uudelle tasolle.



17. Woody Allen: A Midsummer Night's Sex Comedy (1982)

Allenin kevyintä laitaa edustava komedia, jossa Amorin nuolet lentävät suuntaan jos toiseenkin. Onko himo rakkautta ja rakkaus himoa? Tätä ja muutamaa muuta parisuhteisiin liittyvää ikuisuuskysymystä saavat tarinan etenemään luontevasti alusta loppuun. Allenin esittämä neuroottinen perusheppukin on siirretty maaseudun pehmeämpään ympäristöön luomaan ihan oikeasti toimivia keksintöjä.



18. Julian Schnabel: Le scaphandre et le papillon / The Diving Bell and the Butterfly (2007)

Kaiken suitsutuksensa ansainnut ja tositapahtumiin perustuva elokuva. Aihe on raskas ja haastava, mutta Schnabel pystyy tekemään lähes totaalisesti halvaantuneen miehen elämästä mielenkiintoisen tarinan.

5. Soylent Green (Richard Fleischer, 1973)

Kohta 40-vuotissynttäreitään juhliva filmatisointi Harry Harrisonin mainiosta dystopiakuvauksesta pärjäisi melko hyvin klassikkosarjassa omillaankin, sen verran ajattomasti ja ajankohtaisesti modernin maailman liikakansoitus- ja resurssiongelmat maalaillaan kauhukuvaksi valkokankaalle. (Ja johtuuko Charlton Hestonin läsnäolosta, vai onko tästä tosiaan aistittavissa sosialismillakin pelottelua?) Mieleen tulee kovasti Truffaut'n Fahrenheit 451 ‑versiointi, niin temaattisesti kuin visuaalisesti, ja muutenkin. Molemmissa on ongelmansa, kumpikaan ei vedenpitävästi kestä vertailua alkuteokseen, mutta kelpoa ja kiintoisaa tavaraa huippuhetkineen on luvassa.



6. Kovasikajuttu (Jukka Kärkkäinen & Jani-Petteri Passi, 2012)

Televisio tarjosi mahdollisuuden katsoa vuoden 2012 helmi uudelleen jo nyt, joten mikä ettei. Pisteytystä joutui rukkaamaan pienellä pykälällä entisestään ylöspäin, sen verran vetoavaa ja aitoa touhua jätkillä on – ilossa, surussa, vihassa ja rakkaudessa. Dokkarin mitään kumartelematon, alleviivaamaton tyyli on juuri dokumentointia parhaillaan. Aivan kuin punkin ydin, tunteella ja aidosti pikkuvirheistä välittämättä.



7. Dante 01 (Mark Caro, 2008)

Huomaan että tavatonta keskinkertaisuutta on todella vaikea antaa Dante 01:lle ja Carolle anteeksi. Visuaalisessa kuorrutuksessa riittää, mutta missä pihvi? Näyttävä paketti tyrkyttää proteiinina jotain laihaa Alienista, 2001: A Space Odysseysta, Solariksesta ja antiikin taruista uutettua laihaa, väritöntä mössöä, mikä on räikeässä ristiriidassa mietityn ulkoasun kanssa. Carolla lienee ollut mielessään jotain suurta ja painavaa sanottavaa, mutta vertauskuva tyhjien tynnyreiden kovaäänisimmästä kolinasta muistuu mieleen viimeistään lopun visuaalista ryöpytystä seuratessa. Kaukana ollaan Kubrickin mieltäkääntävistä visioista...



8. Dirty Ho (Liu Chia-liang, 1976)

Lyhyet ylistykset tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.



9. The Devonsville Terror (Ulli Lommel, 1983)

Hitto soikoon, tämä ei ollut hassumpi siivu kasarikauhuilua selvistä budjettirajoituksistaan ja outoja loikkia ottavasta kerronnastaan huolimatta. Tunnelma oli yllättävän tiheä ja kässärissä oli mukana ihan oikeita, sanoisinko ajalleen tyypillisiä mutta harvemmin aikansa halvassa kauhurymistelyssä esille tuotuja moderneja teemoja tapahtumien taustalla. Aistittavissa oli jotain samaa meininkiä kuin Fulcin The Beyondissa, oli näillä sitten suoraa keskinäistä esikuvasuhdetta eli ei. Nyt pitää miettiä, annanko vielä yhden mahdollisuuden The Boogey Manille väläytellä jotain samaa kuin tässä.



10. Hush... Hush, Sweet Charlotte (Robert Aldrich, 1964)

Se on selvää, että teokseen on imuroitu isolla pillillä vaikutteita Les diaboliquesista ja Psychosta, ja ettei tätä elokuvaa olisi välttämättä tehty, ellei What Ever Happened to Baby Jane olisi ollut pirunmoinen menestys taloudelliseen panostukseensa nähden. Silti, matkiminen on joskus imartelun vilpittömin muoto ja saattaa kantaa erittäin kypsä ja makoisaa hedelmää. Hush... luo tiiviin tunnelman, näyttää hyvältä ja ylläpitää kiehtovaa arvoitustaan loppuun asti. Bette Davis on taas kerran mieleenpainuva ilmestys, mutta Olivia de Havilland ei hirveästi jää jälkeen omassa muodonmuutoksessaan avuliaasta serkusta petoksen ruhtinattareksi. Elokuvan vahvuutena on muutenkin hyin kirjoitetut ja näytellyt sivuhahmot, esim. morbidin innokas hautausurakoitsija ja tietenkin omapäinen, peikkomainen mutta emännälleen uskollinen Velma. Komeita visuaalisia oivalluksia ja utuista tunnelmaa päälle, ja lopputulos jää vain rinnanmitalla esikuvistaan.

001. Jay Roach:

The Campaign (2012) 4/10

Will Ferrell ja Zach Galifianakis kilpailevat paikasta Pohjois-Carolinan republikaanikongressiedustajaksi. Heppoista Ferrel-matskua.



002. Miyazaki: Kari-gurashi no Arietti – Kätkijät (2010) 7/10

Kiva, täynnä yksityiskohtia, mutta ei aivan valloittavinta Miyazakia ainakaan näin toisella katsomiskerralla.



003. Len Wiseman: Total Recall (2012) 3/10

Aika hirvittävä elokuva... mutkat oikovaa putkijuoksutoimintaa ilman minkäänlaista asennetta tai persoonaa. Pahinta on se, että katsomiskokemusta sävyttävät myötähäpeänsekaiset naurunpurkaukset.

Kovasikajuttu

Todella hyvä. Huvittava, koskettava. En tiedä auttaako elokuva ymmärtämään mitään, ainakin pohtimaan itseään ja olemistaan. *****



The Name of the Rose

Luen fiktiota nykyään todella vähän, mutta Ruusun nimi tuli luettua joku aika sitten ja halusin nähdä elokuvaversion. Hyvä adaptaatio, melkein tekisi mieli sanoa kirjaa paremmaksi. Kirja tosin ei ollut erityisen hyvä, mutta kiinnostava. ****



Gone Baby Gone

Mainio. Nimen takia mennyt aiemmin ohi täysin. Alku toimii erinomaisesti. Mieleen tuli urbaani Winter's Bone. Loppupuoli on enää keskinkertaista, mutta alun white trash ‑dekkari pelastaa. ****



Attack of the 50ft Woman

Tämän olin halunnut nähdä Tähtivaeltajan Fred Olen Ray ‑artikkelin jälkeen, vaikka ei siis tästä elokuvasta kertonutkaan. Hyvät old school ‑efektit ja muutenkin viihdyttävämpi kuin osiensa summa. Ihme juttu. Kumma casting: Daryl Hannah on pitkä, ja Daniel Baldwin mulkku. Oh, really? Todella hienoa, että tällaisia julkaistaan Suomessa dvd:llä. ***

k-mikko ( 13.1.2013 23:16)

The Name of the Rose

Luen fiktiota nykyään todella vähän, mutta Ruusun nimi tuli luettua joku aika sitten ja halusin nähdä elokuvaversion. Hyvä adaptaatio, melkein tekisi mieli sanoa kirjaa paremmaksi. Kirja tosin ei ollut erityisen hyvä, mutta kiinnostava. ****

Täsmälleen samaa mieltä, Connery on kuin luotu William of Baskervillen rooliin. Umberto Econ kirja on kieltämättä välillä aika raskassoutuinen, kuten Econ kirjoilla on tapana olla.

6.

Hercules in the Haunted World (1961) ***½

Ensimmäinen kosketukseni peplum-elokuvien maailmaan. Mario Bava osoittaa jälleen kerran olevansa taidokas ohjaaja ja pitää nostaa hattua miehen näppäryydelle sekä toimiville ideoille tämänkin leffan kohdalla. Hercules in the Haunted World on siis hieno osoitus siitä että pienelläkin budjetilla voi saada paljon aikaan kun on kekseliäitä tekijöitä asialla. Visuaalisesti hienoimmat kohtaukset sijoittuvat tuonpuoleiseen, Bava käyttää tyylikkäästi vahvoja värejä hyväkseen luodakseen unenomaisen tunnelman näihin kohtauksiin. Kaikenkaikkiaan on siis helppo ymmärtää miksi tätä peplumia pidetään yhtenä genrensä parhaimmista.



7. Wedlock (1991) **

Tämä ei kyllä oikein toiminut. Wedlock starttaa ihan suht mielenkiintoisella idealla höystettynä mutta pian tämän jälkeen elokuva ottaa syöksylaskun keskinkertaisuuteen ja sillä linjalla mennään loppuun saakka. Rutger Hauerin takia tämän toki katsoo kerran mutta siinäpä se sitten onkin.



8. Seven Psychopaths (2012) ****-

Ei aivan täydellinen mutta ilman muuta viihdyttävä leffa. Kova casti takaa laadun (Sam Rockwell, Christopher Walken, Woody Harrelson jne) ja etenkin Rockwell sekä Walken ovat hyviä rooleissaan (jälkimmäinen saa myös kiitettävästi ruutuaikaa mikä on aina plussaa). On tässä myös visuaalisesti hyviä kohtauksia ja soundtrackista plussat myös. Kaikenkaikkiaan Seven Psychopaths on leppoisaa katseltavaa jonka parissa viihtyy kerran jos toisenkin.



9. Kovasikajuttu (2012) ****

Viihdyttävä ja tunteikaskin dokkari, eipä tätä turhaan ole kehuttu.



10. Planet of the Vampires (1965) ***

Pääosin hienon tunnelman omaava sci-fi mysteeri Bavalta. Jälleen kerran pienellä budjetilla on saatu aikaan melko paljon vaikka osa efekteistä näyttääkin melko hulvattomilta. Juonessa on vähän liikaa tyhjäkäyntiä ja siitä tulee väkisinkin miinusta, mutta muutenhan tämän katsoo kepoisasti läpi.

Jean-Pierre Jeunet :

Alien: Resurrection (1997) **½

Elokuvasarjan toistaiseksi viimeisin osa. Katsottavaa perushuttua, kaukana ensimmäisten osien loistosta. Ainoa isompi positiivinen juttu tässä oli se että Weaver jaksoi vetää roolinsa kunnialla läpi.



Orson Welles : Le procès (1962) ****

Kafkan romaaniin "Oikeusjuttu" perustuva elokuva. Anthony Perkins Josef K:n roolissa miehenä jota syytetään rikoksesta. Mistä, se ei käy koskaan selville katsojalle eikä sen puoleen myöskään itse syytetylle. Surrealistinen painajainen oikeuslaitoksen kiemuroista joissa syytetyllä ei ole mitään mahdollisuuksia taistella systeemiä vastaan. Ohjaaja Welles myös itse mukana yhdessä roolissa.



Tyylikästä mustavalkoelokuvaa, surrealistinen ohjaustyyli, dramaattisia kuvakulmia, hienot lavasteet ja tietysti huippuroolit. Pienenä miinuksena että stoori olisi kaivannut hieman tiivistystä jossain puolenvälin paikkeilla. Päräyttävä loppu!