Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

59. Kinjite: Forbidden Subjects (1989) **

Todella keskinkertainen trilleri, sattumalta tämä jäi myös J. Lee Thompsonin ja Bronsonin viimeiseksi leffaksi jossa he tekivät yhteistyötä. Juoni ei meinaa oikein edetä minnekään, eikä edes Bronsonin karismakaan pelasta tätä leffaa.

60. Night of the Demon (1957) ***½

Tämä horror-klassikko ei uponnut aivan täysillä, vaikka onhan Jacques Tourneur helvetin taitava ohjaaja ja se näkyy tässäkin leffassa. Visuaalisesti Night of the Demon on siis erinomainen, mutta juoni jätti minut hieman kylmäksi hyvästä loppuratkaisusta huolimatta.

61. Crimes of Passion (1984) ****

Tämä Ken Russellin kasaripläjäys yllätti kyllä positiivisesti. Crimes of Passionissa vallitsee mukavan sleazy meininki, mutta on joukossa sopivasti draamaa ja huumoriakin. Visuaalisesti tämä on vakuuttavaa katseltavaa ja Rick Wakemanin räväkästä soundtrackista irtoaa propsit. Näyttelijöistä esiin nousee Anthony Perkins, mies vetää kerrassaan hulvattoman roolisuorituksen hieman sekavana saarnamiehenä.

32- Bergman: Sommarnattens leende (Kesäyön hymyilyä) (DVD), Älykäs ja hallittu seksi/ suhdekomedia komeissa historiallisissa puitteissa kiehtoo verkkaisesta temposta huolimattakin. Halllitusti kiristyvä suhdesoppa tarjoaa puitteet herkullisiin tilanteisiin ja lopussa aurinko nousee hymyillen lempeästi inhimilliselle pikkumaisuudelle ja typeryydelle. ****

33- Dowse: Goon (DVD), Isolla sydämellä varustettu lätkäkomedia joka onnistuu henkilökuvissa (Sean William Scott vetää hyvän roolin pääosassa) ja alasarja-hokin duunarimentaliteetin välittämisessä. Miinuspuolella urkkaleffoille tyypillinen kaavamaisuus juonipuolella. Mutta silti plussan puolella. ***

34- Fleming: The Wizard of Oz (Ihmemaa Oz) (DVD), ISON aukon paikkaus, ja onhan Oz outoudessaan aika ainutlaatuinen. Vaikka tämän luuli ennakkotietojen perusteella "tuntevansa" niin kyllä tässä wtf- meininkiä riitti. Liian paljon positiivista luetteloitavaksi, miinuspuolelta mainittava ensimmäisenä se, että itse tarina etenkin Ozin puolelle siirtymän jälkeen voisi olla rohkeampikin. ****

35- Jacopetti & Prosperi: Mondo Cane 2 (DVD), Hilpeä ja päättömän satunnainen katsaus 60-luvun hulluun maailmaan jaksoi kiehtoa, viihdyttää ja koskettaakin. ***

36- Fuqua: Olympus has Fallen (Leffassa), Tuli tehtyä itselle lupaus katsella enemmän uusia leffoja teatterissa, joten ostin unlimited- jäsenyyden paikalliseen multiplexiin. Tänään sitten menin korkkaamaan jäsenkorttia ja tarjolla oli tämmöinen Gerard Butler- vehicle. Ylipitkä oli ja hitaasti käynnistyi, kliseestä toiseen mentiin häpeilemättä ja isänmaallista paatosta oli koko paketti täynnä taattuun God Bless The USA- tyyliin. Plussiakin oli, action oli kiitettävän brutaalia ja tehosteet suhteellisen vakuuttavan näköisiä. Mutta minkään valtakunnan CGI ei korvaa sitä tunnetta kun ajatus alkaa harhailemaan ja perse puutuu. **

Cinemadrome 666:n sato.

119. Zomba di Mare (Sami Pöyry, 2013)

Jaahas... meillä on italialais-suomalais-italialaisia, zombien ja kannibaalien hieman toisenlainen ongelma, tutuissa maisemissa (Tampere mainittu!) utuisasti omia teitään soljuva tarina ja todellisuus, useampia ihmetyksen hetkiä... Itseironian kieli muljuaa niin syvällä poskessa että sitä tuskin saisi esille edes iskukoukulla ja virvelinkelalla. Miellyttävästi inho- ja shokkihoitoon turvaudutaan enemmän tehokeinona kuin itse tarkoituksena, äpäröintidraaman, kauhutouhuilun ja saippuaoopperan painiessa keskenään niin että suopursut pölisevät. Kokonaisuus tuntuu lähteneen jonkun Ed Woodin, Jesus Francon ja Alejandro Jodorowskyn tuntemattoman epäpyhän äpärälapsen käsistä – eikä tämä ole moite kenellekään herroista, ohjaaja Pöyry mukaanlukien. Rehellisesti: en tiedä mitä olen tästä mieltä, mutta lopputulos näyttää ja tuntuu tekijöiltään, suoria verrokkeja on turha kaivaa tiskiin. Hankala sanoa miten uusintakatselu toimii, kun "mitäs seuraavaksi" ‑elementti poistuu.

120. Bullet to the Head (Walter Hill, 2012)

Olipa väsynyttä. 80-luvun jippojen orjallista toistoa muka-muodikkaamman pelleily-heilunhäilyn-leikkausten ja satunnaisten kuvaefektointin ryydittämänä, brrrr... Ainoana ilahduttajana oli Syltyn elämää nähnyt lärvi, tuttu puudutetun huulen kuuloinen mongerrus ja satunnaisesti osuvat simppelit muutta napakat one-linerit. Ehkä mun pitäisi uskaltautua viimeinkin katsomaan The Expendables? Mutta ei tätä, kertakaikkisen turha.

121. Evil Dead (Fede Alvarez, 2013)

Samperi, sehän napsahti! Erittäin toimiva uusiotulkinta koskemattomaksi ja pyhäksi katsomastani klassikosta, joten en todellakaan kehu kevyin perustein. Pyörää ei keksitä uudelleen, vaan tiskiin ladataan tuttu tarina vuoroin kauhu-, vuoroin inhotunnelmilla. Hyvä esimerkki siitä, miten perinteisiä jippoja voidaan käyttää tyylillä ja tehokkaasti. Mukaan päässyt komiikka on ilahduttavan ryppyotsaista ja naama pannulla vedettyä, kun loppua kohti touhu eskaloituu täysin överiksi. Meikäläiseen vetosi muutenkin tämä niin kovin ja suorastaan liikuttavan tosissaan tekemisen meininki, mikä oli uskollinen alkuperäisen tunnelmille. Kävi vähän kuin Dawn of the Deadin uudelleenlämmittelyssä: alkuperäisen varpaille ei ole juniorin asiaa hyppiä, mutta uusi polvi on elinvoimainen ja (epä)terve tapaus omillaan. Kiintoisaa nähdä miten Alvarez tulee jatkossa pärjäämään ohjaajan pallilla.

122. Crocodile (Sompote Sands, 1980)

Sukellus Tappajahain inspiroimaan mielisairauteen. Järjellisyyden mittakaava venyy ja paukkuu kilvan nimikko-otuksen henkilökohtaisen mittakaavan tahtiin, kun hehkuvasilmäinen (tai ei-hehkuva, tämäkin riippuu otoksesta) atomialligaattori syö uimareita, tuhoaa kyliä ja pistelee poskeensa massoittain turisteja ja turistikatuja. Katastrofi päättyy aina puupää-autojen sireeneihin. Mielisairauteen liittyy Tom of Finlandista karannut kalastaja, ja aivopiiri sulaa viimeistään merenpohjassa oleviin jättimäisiin ketunrautoihin. Tylsimmilläänkin oudosti hypnoottisen kiehtovaa katastrofielokuvaa, katastrofin ollessa kovin moniselitteinen sana tässä merkityksessä.

123. Maniac (Franck Khalfoun, 2012)

Onko jotain nyrjähtänyt maailmassa paikoiltaan, kun silmille puskee heti perään toinen laadukas remake klassikosta johon ei kenenkään soisi koskevan? Tosin Maniacin uudelleentulkinta veti pitemmän korren, nousten uhittelemaan ainakin Lustigin teoksen varpaille, elleiihan rinnalle mene heijastamaan alkuperäistä rikkinäisen peilin kautta ja toisesta näkökulmasta. Elijah Wood ja ahdistavaksi äityvä POV-kuvaus ovat oivia valintoja, soundtrack pulputtelee kiehtovasti ja kuvia tukien, eikä New York ole olennaisimmilta osiltaan siivoutunut mädästä omenasta kummoisemaksi kolmeenkymmeneen vuoteen. Intensiivinen kokemus täynnä hienoja pieniä oivalluksia, voin vain suositella.

124. Death Wish 3 (Michael Winner, 1985)

Kersey III:n tarkempi ruotiminen Charles Bronson ‑ketjussa. Railakas kokemus valkokankaaltakin, vaikka tuntui että printtiä olisi hieman siistitty. (En ole varma eikä huvita juuri nyt lähteä vertailemaan kuva kuvalta.)

125. Bel Ami (Mac Ahlberg, 1975)

Juoni lyhyesti: siveyden sipuli jää auton alle fallisen patsaan kanssa, löytää seksuaalisuutensa ja rupeaa saamaan naista kaikissa tilanteissa mihin eksyy niin että pensselit vipattavat. Tällaista matskua olisi suonut Ere Kokkosenkin tekevän, jos 70-luvun Suomi olisi ollut toisenlainen, sallivampi paikka. Paneminenkin oli jotenkin viattomamman oloista ja kaikilla oli hauskaa jalkovälipuskafarssin merkeissä. Kyllä vintagejyystöä juonella katsoo mieluummin kuin nykypäivän halpaa ja rumaa kovailmeistä suorituslätinää.

126. Five Element Ninjas (Chang Cheh, 1982)

Virallinen anteeksipyyntö aiemmasta jäykkäselkäisestä huumorintajuttomuudestani ohjaajan omassa ketjussa.

54. No Dead Heroes aka. Commando Massacre aka. Sotakone (Netflix Us)

Annos taakia kasarikalkkunaa. Kommarit riehuvat Vietnamin sodassa aivopestyn sotasankarin johdolla. Onneksi William Sanders pelastaa päivän. Järjenhiventä on hyvin, hyvin vähän. Bissen kanssa hyvässä porukassa olisi varmaan *****, ilman bisseä ehkä ***


55. Neds (Netflix Us)

Hieno ja tiukka kasvutarina. Tätähän on verrattu milloin Scumiin million mihinkin.

sorsimus (21.4.2013 23:44)

33- Dowse: Goon (DVD), Isolla sydämellä varustettu lätkäkomedia joka onnistuu henkilökuvissa (Sean William Scott vetää hyvän roolin pääosassa) ja alasarja-hokin duunarimentaliteetin välittämisessä. Miinuspuolella urkkaleffoille tyypillinen kaavamaisuus juonipuolella. Mutta silti plussan puolella. ***

Katoin tämän kanssa hiljattain. Oliko tämä edes komedia? Loppujen lopuksi hauskaa oli aika vähän, Scottin Goon oli oikeastaan niin traaginen hahmo, ettei tähän oikein pystynyt kevyesti suhtautumaan. Oli muuten myös sen verran inhoväkivaltainen, että toivottavasti takakannen ikäraja tsekataan ennen kuin hokifanit käy pilttien kanssa tätä katsomaan.

120. THE AVENGERS – Ensimmäisen kerran näin teatterissa, nyt BD:nä. Kyllä tämä toimii edelleen todella hienosti. Tarina on hyvin levitetty eri hahmoille, niin ettei kukaan oikeastaan ole pääosassa. Rytmitys on kohdillaan ja kaikki on kaikinpuolin todella hyvin tehty. Ei mitään perus supersankarihöttöä (GREEN LANTERN, THOR) vaan aidosti hyvin tehty elokuva. 4,5/5

121. SCARY MOVIE 2 – Jostain syystä tämän halusin katsoa kun ykkösen katsoin joku aikaa sitten. Niin uskomatonta kuin se onkin, tämä on vielä huonompi. Huumori on kerrassaan pyöristyttävän huonoa, vaikea käsittää miten nämä elokuvat vetivät niin paljon porukkaa teatterin penkkeihin että vieläkin tekevät jatko-osia. 1/5

122. BOND GIRLS ARE FOREVER – 45 minuutin dokumentti jossa haastatellaan Bond-tyttöjä vuosien varrelta. Haastattelijana se blondi sellisti LIVING DAYLIGHTSista. Viehättäviä ovat suurin osa noista tytöistä vielä näin kypsemmälläkin iällä. 3/5

123.THE RED BALLOON – Lyhytelokuvaklassikko vuodelta '56, jossa pieni poika kulkee kaupungilla punainen ilmapallo seuranaan. Toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan todella hienosti. Loppukohtaus ei kyllä unohdu ihan hetkeen.

124. IRON MAN 2 – Oli uusintakatselun aika kun kolmonen on tarkoitus mennä lähiakoinan katsomaan kankaalta. Ei yllä ykkösen tasolle millään tasolla ja Whiplash jäi aika puutteelliseksi, etenkin lopputaistelu oli vain yllättäen ohi. Ei pärjää paremmilleen. 3/5

125. GIRL WHO LEAPT THROUGH TIME – Animeleffa vuodelta 2006 jossa tyttö oppii kyvyn hyppiä ajassa, kuten nimikin kertoo. Hellyyttävä ja hyvin kirjoitettu elokuva. En ihmettelisi jos Hollywood jossain vaiheessa pistäisi ilmoille tästä omannäköisensä tuotoksen. 3,5/5

62. Resolution (2012) ***½

Tämä on niitä leffoja jotka pistävät mietityttämään vielä lopputekstienkin jälkeen. Ei tässä hirveästi kauhua kyllä ole, mutta mielenkiintoinen trilleri/mysteerileffa Resolution kuitenkin on. Propsit siitä, että tässä oli yritetty jotain erilaista ja ainakin omalla kohdalla se toimi varsin hyvin.

63. RAD (BMX Hellriders) (1986) **

Ei mitenkään erikoinen aivot narikkaan-leffa. En tiedä uppoaako tämä enää edes BMX-pyöräilystä pitäville ihmisille. Soundtrackista tulee kuitenkin plussaa, John Farnhamin biisit sopivat montaasiin kuin montaasiin.

64. The Mechanic (1972) ***½

Alkukohtaukset ovat erinomaisia, keskivaiheilla meno hieman takkuilee, mutta onneksi loppupuolella pistetään taas isompaa vaihdetta silmään. Bronson on helvetin tyylikäs pääroolissaan ja hän sopiikin erinomaisesti ikääntyvän palkkamurhaajan rooliin. Pienestä keskivaiheen suvantovaiheestakin huolimatta tämä on laatukamaa Michael Winnerilta (RIP).

127. Death Wish 4: The Crackdown (J. Lee Thompson, 1987)

128. Death Wish V: The Face of Death (Allan A. Goldstein, 1994)

DW-sarjan jämäkaksikko tulikin jo purettua Charles Bronsonin ketjuun muun sarjan jatkoksi. Hajaantukaa, näissä ei ole juuri nähtävää.

129. Man of the East (Enzo Barboni, 1972)

Spagettia huumorilla, vai huumoria spagetilla? Hill ilman Spenceria joka tapauksessa. Aristokraatti sympaattisten konnien keskellä ‑perseilystä vedetään buddy-komediaa vaihtelevalla otteella. Alku on jopa erittäin lupaava, mutta yleinen hölmöily rasittaa ja vesittää touhua matkan varrella liikaa ja turhan turhan kanssa, jotta lopputulosta voisi kutsua onnistuneeksi. Myös romanssikuviot ja yleinen draivin puute puuduttavat hommaa. Kokonaisuus alkaa pitkästyttää, ei voi mitään, vaikka herätteleviä kohtauksia parituntisen matkan varrella on melko tasaiseen ja konnakolmikko sangen mainio. Viittaukset muuttuvaan länteen ovat niin suoraan Butch Cassidy & the Sundance Kid:istä, että lainaukset jopa piristivät.

130. Black Peter (Milos Forman, 1964)

Tässä oli hyvä meno – tarkempi purku ohjaajan omassa ketjussa.

131. A Walk in the Sun (Lewis Milestone, 1945)

Milestone osaa taas. Ei tule hetkeen mieleen rintamalle sijoittuvaa elokuvaa jossa on näin vähän taistelun tuoksinaa, ja jännitys ja kiiinnostus pysyy silti yllä esimerkin veroisesti, kasvottoman vihollisen ollessa jatkuvasti läsnä oleva tuntematon uhka. Hahmoihin on panostettu kunnolla, jutustelut ovat tervettä jermufilosofiaa ja katsoja tuntuu joka tilanteessa ryynäävän Italian tomussa joukko-osaston kanssa. Laulunluikautus meinasi hämätä alkuun, mutta aukesi aika äkkiä ironisine painotteineen. Kameran ulkopuolelle jätetään käytännössä kaikki mitä sotilaat itse eivät näe tai voi nähdä. Lähin verrokki ja seuraaja lienee (myös erinomainen) Thin Red Line.

Finnkinon levittämälle DVD:lle miinuksia poksuvasta ääniraidasta ja ilmeisesti jostain public domain ‑lähteestä reväistystä kuvasta – samaa pahnanpohjimmaissarjaa kuin firman muutkin "The great Hollywood classics" ‑sarjan halpajulkaisut. Sisältö oli kyllä ehtaa tavaraa.

132. The Spirit (Frank Miller, 2008)

Näytti enimmäkseen hyvältä, tuntui hyvin pahalta. Kukaan ei ollut nyt kertomassa Millerille ettei elokuva ole sarjakuva-albumi eikä kaikki jutut ole tarkoitettu filmattavaksi. Huumori on niin paskaa ja parodiaa tavoittelevat (kait) ratkaisut totaalisen ylilyöviä, että tästähän suorastaan haluaisi pitää, mutta ei pysty, ei mitään saumaa. Ohjaus on yksinkertaisesti sellaista velttokulleilua ettei mitään rajaa. Niin kankeaa paskaa on Millerin hatusta lähtenyt, että naama on ihan mustelmilla facepalmien määrästä. Kokonaisuus kippasi suututuksen puolelle senkin takia, että tuntuu jotta oikealla ohjaajalla ja kunnollisella tarinalla tästä olisi voitu saada oikeasti hyvä. Kaikki kunnia herralle hienoista sarjiksista ja onnistuneesta yhteistyöstä Rodriguezin kanssa, mutta nyt oli yhden alan mestari toisen diletantti.

133. Event Horizon (Paul Anderson, 1997)

Perushyvä avaruuskauhuilu edelleen. Tietysti paljon auttaa se, että lainattu on vain parhailta. Efektipuoli on näyttävää jälkeä, mutta mikä tärkeintä, ohjaus pysyy taitavasti hyppysissä joten mäiske ei pääse hukuttamaan tunnelmaa missään vaiheessa. Designin puolesta nimikkoaluksen avaruudentaivutinyksikössä on hienoa goottilaista särmää, mikä tukee Lovecraftille sukua olevaa kosmisen kauhun tunnetta mukavasti. Pakettiin olisi saanut päätyä vielä aitoja omia ideoita ja vähän loogisempaa käytöstämiehistöltä, niin voitaisi puhua ainakin pienimuotoisesta klassikosta, mutta näilläkin eväillä erotuttaan massasta eduksi.

134. Henry: Portrait of a Serial Killer (John McNaughton, 1986)

Vanha suosikki ei ole menettänyt hohtoaan tippaakaan – tai oikeastaan antihohtoan, tai mustaa auraa... miten sen nyt kuvailisi? Näitä kauniilla tavalla rumia, synkeitä, likaisia, urbaania epätoivoa tihkuvia rasvan ja hien peittämiä palasia maailmaa jollaista ei soisi olevan. Sanat eivät nyt enempään riitä. Tämä on sitä oikeasti kultaista 80-lukua, kimallekolikon usenkeltainen kääntöpuoli mitä flitteröinti ei koskaan ulottunut tai ulotu saastuttamaan. Lopetus on synkkyydessään ja toivottomuudessaan eräs ylitsekäymättömimpiä. Helvetti, koko elokuva on eräitä ylitsekäymättömimpiä.

135. Ugly, Dirty and Bad (Ettore Scola, 1976)

Tragikomedian varsinainen helmi ja surkuhupaisuuden vuoristorata kuvaa roomalaisella kukkulalla elävän hökkelikylän ryysyköyhälistön elämää. Keskipisteessä on monilukuinen äpäräperhe saman katon alla. Perheen pää hautoo paranoidina vakuutusrahojaan suvultaan epäillessä kaikien havittelevan hänen omaisuuttaan (ollen myös oikeassa). Koko yhteisön arkirutiini on karua: päivän alkaessa lapset lukitaan aitaukseen, naiset menevät töihin, nuoret miehet töihin tai "töihin" (eli varastelemaan), vanhat äijät juopottelemaan. Kamera on tälle elämälle samaan aikaan säälimätön ja myötätuntoa herättävä. Ja voi jumalauta miten voimakas elokuva se on! Harvemmat teokset saavat ensin nauramaan ja kohta palan pyörimään kurkussa. Tämä oli vuoden mahtavimpia uudelleenlöytämisiä hatarien muistikuvien perusteella parista kohtauksesta. Halvalla ostettu DVD muuttui yhdeksi kokoelmien arvokkaimmista jalokivistä.

136. The Canterbury Tales (Pier Paolo Pasolini, 1972)

Puri hyvin allekirjoittaneeseen. Ohjaajan omassa ketjussa hieman tarkemmat tunnot.

137. The Blob (Irvin S. Yeaworth, Jr. 1958)

Karvasta oli nostalginen karviaishillo... uusintakierroksen pettymysten syitä ruoditaan tarkemmin atomimörköjen jne. ketjussa. Remake vielä näkemättä, toivottavasti se pelastaa mitä pelastettavissa on.

Field: Little Children (2006)

Oikein mainio. Aihepiirillä ja käsitellyillä teemoilla olisi voitu mennä todella puuduttavaan suohon, mutta kohtalaisen newbie Field saa aikaan mielenkiintoisen balanssin. Moniin leffan hahmoihin samaistuu, mutta silti yksikään ei jää niin yksiulotteiseksi että samaistuminen ei herättäisi ristiriitaisia tunteita – ehkä kotikatsomon omistakin motiiveista? Eroottinen lataus oli varsin onnistunut paikoin ja Jackie Earle Haleyn esi-Freddy toi mukaan oman häiriiintyneen panoksensa (Tappajahai-entrance ja treffit oli kovia). Jos jostain nupisen, niin ihan loppu tuntui omituiselta. Liian hätäinen, liian avoin; töksähti aika lailla muun leffan päälle. Lähdemateriaalin kanssa ongelmia?

Fincher: The Curious Case of Benjamin Button (2008)

Pitkä ja aiheeltaan kiinnostava eepos, joka muistuttaa aika lailla Forrest Gumpia sillä erolla että päähenkilö ei ole vajari vaan vanhenee kääntäen. Jäi kuitenkin ihmeen kylmäksi ja etäiseksi muutamia yksittäisiä kohtauksia lukuunottamatta. Pitt kertojana oli jotenkin pökkelö, eikä draama oikein kiinnostanut tai oivaltanut missään kohtaa.

Gillespie: Fright Night (2011)

Täähän oli nyky-remakeksi ihan hauska tapaus. Originaalin idea ja hahmot on saatu päivitettyä nykyaikaan suhteellisen onnistuneesti ja omaa ilmettä löytäen; suoria pummauksia Hollandin leffasta oli yllättävän vähän. Leffa eteni myös mukavan napakasti, vaikka ihan loppuun asti ei paukut kantaneet ja alkoi tulla vähän liikaa CGI:tä. Efektipuoli pysyi valtaosan leffasta aika hyvin aisoissa. David Tennantin Criss Angel-parodia Peter Vincentistä oli helvetin hyvä hahmo. Tapahtumapaikan vaihto Las Vegasiin oli myös toimivan omaperäinen.

Konchalovskiy: Tango & Cash (1989)

Lapsuusmuistot oli vähän päässeet kultaamaan tätä. En muistanut että ihan näin uunoa oli meno. Tuntui turhan räikeästi starojensa egotripiltä, mikä voi toisaalta olla hienoa kalkkunaa, mutta ei tää nyt ihan hölmöilynäkään kantanut – huumori oli pääosin niin paskaa. Ei tietty auttanut että mulla oli katsottavana joku umpileikelty kiekko.

Davis: Nico / Above the Law (1988)

Seagal luikkuna, harvatukkaisena ja lopussa turpiin ottavana, eli toisin sanoen "normaalina" kuolevaisena kyttänä. Tämä siis ennen kuin noustiin jumalten tasolle. Tulevat trademarkit ovat jo näkyvissä, mutta kokonaisuutena tää on aina ollut mun mielestä liian pitkä ja hidastempoinen viihdyttäväksi kasaritoiminnaksi ja Seagalin leffaksi ei tarpeeksi överi. Arkiston versio oli harmillisesti aika torsoksi leikelty. Onko se muka pyörinyt tällaisena Suomen teattereissa vai mikä kopio oli kyseessä?

AnttiO (30.4.2013 10:57)

Davis: Nico / Above the Law (1988)

Seagal luikkuna, harvatukkaisena ja lopussa turpiin ottavana, eli toisin sanoen "normaalina" kuolevaisena kyttänä. Tämä siis ennen kuin noustiin jumalten tasolle. Tulevat trademarkit ovat jo näkyvissä, mutta kokonaisuutena tää on aina ollut mun mielestä liian pitkä ja hidastempoinen viihdyttäväksi kasaritoiminnaksi ja Seagalin leffaksi ei tarpeeksi överi. Arkiston versio oli harmillisesti aika torsoksi leikelty. Onko se muka pyörinyt tällaisena Suomen teattereissa vai mikä kopio oli kyseessä?

No mitäs Antti luulet, että Warner Brothersilta on tilattu filmikopio, jonka Antti Alanen on viikko sitten leikannut ja poltattanut siihen suomen- ja ruotsinkieliset tekstit yhtä arkistoesitystä varten? :)

Useat Seagalin 1980-1990-luvun varhaisleffat nimenomaan pyöri Suomen teattereissa jossain määrin torsoina versioina, videoversioista puhumattakaan. Esikoisleffa Nico on näistä epäselvin tapaus, koska leikkaukset ei ole Valtion elokuvatarkastamon määräämiä vaan ilmeisesti Warnerin tekosia; ei välttämättä Suomessa tehtyjä, sillä tällaisella versiolla on voitu välttää trabelia myös Ruotsin ja Norjan tarkastamoissa, joiden "väkivaltalinja" oli suhteellisen samanlainen. Poistot tulivat arkistolle yllätyksenä, sillä niistä ei ole saatavilla julkista tietoa eikä puuttuvaa matskua myöskään ole arkistoitu.

Lauri Lehtinen (30.4.2013 12:00)

AnttiO (30.4.2013 10:57)

Davis: Nico / Above the Law (1988)

Seagal luikkuna, harvatukkaisena ja lopussa turpiin ottavana, eli toisin sanoen "normaalina" kuolevaisena kyttänä. Tämä siis ennen kuin noustiin jumalten tasolle. Tulevat trademarkit ovat jo näkyvissä, mutta kokonaisuutena tää on aina ollut mun mielestä liian pitkä ja hidastempoinen viihdyttäväksi kasaritoiminnaksi ja Seagalin leffaksi ei tarpeeksi överi. Arkiston versio oli harmillisesti aika torsoksi leikelty. Onko se muka pyörinyt tällaisena Suomen teattereissa vai mikä kopio oli kyseessä?

No mitäs Antti luulet, että Warner Brothersilta on tilattu filmikopio, jonka Antti Alanen on viikko sitten leikannut ja poltattanut siihen suomen- ja ruotsinkieliset tekstit yhtä arkistoesitystä varten? :)

Useat Seagalin 1980-1990-luvun varhaisleffat nimenomaan pyöri Suomen teattereissa jossain määrin torsoina versioina, videoversioista puhumattakaan. Esikoisleffa Nico on näistä epäselvin tapaus, koska leikkaukset ei ole Valtion elokuvatarkastamon määräämiä vaan ilmeisesti Warnerin tekosia; ei välttämättä Suomessa tehtyjä, sillä tällaisella versiolla on voitu välttää trabelia myös Ruotsin ja Norjan tarkastamoissa, joiden "väkivaltalinja" oli suhteellisen samanlainen. Poistot tulivat arkistolle yllätyksenä, sillä niistä ei ole saatavilla julkista tietoa eikä puuttuvaa matskua myöskään ole arkistoitu.

Heh, no ei nyt sentään :)

Kiitos mielenkiintoisesta lisävalaisusta, en tiennytkään että nuo ovat olleet myös teatterissa leikattuja. En ole itse noita alkupään Seagaleita nähnyt kuin videolta, joten jäin miettimään asiaa ihan kuriositeettina. Ei se nyt sinänsä katselukokemusta pilannut, koska löytyyhän tuo omastakin hyllystä. Nico on siitä vaan kimurantti tapaus että siitä taitaa liikkua muutenkin niukasti täysin leikkaamatonta versiota. Esim. mun kiekosta puuttuu se lopun kädenkatkaisu ja toisaalta jäi tunne että se alkupään narkkauskohta oli yllättäen tuossa arkiston versiossa hiukan pitempi. En enää muista että tuliko tämä muinoin telkusta ihan leikkaamattomana.

Lyhennetyn version esittäminen ei tosiaan ollut arkistolta tahallista eikä tietoista, mutta sen voi ottaa jollain lailla opettavaisena takaumana siitä, millaista töksähtelyä 1980- ja 1990-luvun actionkuluttaja joutui säännöllisesti sietämään. Kaikissa formaateissa.

Saattaa olla, että ei oltaisi valkattu Nicoa Rautaisen 1980-luvun paluu ‑settiin, jos leikkaustilanne olisi ollut etukäteen selvillä. Mutta samalla Seagal olisi jäänyt pois kyseisestä sarjasta, kun herralla ei muutakaan 1980-luvun tuotantoa ole.

Lauri Lehtinen (30.4.2013 14:04)

Lyhennetyn version esittäminen ei tosiaan ollut arkistolta tahallista eikä tietoista, mutta sen voi ottaa jollain lailla opettavaisena takaumana siitä, millaista töksähtelyä 1980- ja 1990-luvun actionkuluttaja joutui säännöllisesti sietämään. Kaikissa formaateissa.

Saattaa olla, että ei oltaisi valkattu Nicoa Rautaisen 1980-luvun paluu ‑settiin, jos leikkaustilanne olisi ollut etukäteen selvillä. Mutta samalla Seagal olisi jäänyt pois kyseisestä sarjasta, kun herralla ei muutakaan 1980-luvun tuotantoa ole.

Samaa mieltä tuosta takaumasta, oma nostalgiansa leikattujen versioiden katselussakin on. Ja ehdottomasti Nico kannatti sisällyttää näytöksiin, olihan sen näkeminen isolta kankaalta mukava kulttuuriteko – sinänsä ikävää että esim. Marked for Death tai Out for Justice eivät enää 1980-luvulle mahdu, ne olisivat olleet muuten kuin luodut tähän esityssarjaan.

AnttiO (2.5.2013 09:38)

Lauri Lehtinen (30.4.2013 14:04)

Lyhennetyn version esittäminen ei tosiaan ollut arkistolta tahallista eikä tietoista, mutta sen voi ottaa jollain lailla opettavaisena takaumana siitä, millaista töksähtelyä 1980- ja 1990-luvun actionkuluttaja joutui säännöllisesti sietämään. Kaikissa formaateissa.

Saattaa olla, että ei oltaisi valkattu Nicoa Rautaisen 1980-luvun paluu ‑settiin, jos leikkaustilanne olisi ollut etukäteen selvillä. Mutta samalla Seagal olisi jäänyt pois kyseisestä sarjasta, kun herralla ei muutakaan 1980-luvun tuotantoa ole.

Samaa mieltä tuosta takaumasta, oma nostalgiansa leikattujen versioiden katselussakin on. Ja ehdottomasti Nico kannatti sisällyttää näytöksiin, olihan sen näkeminen isolta kankaalta mukava kulttuuriteko – sinänsä ikävää että esim. Marked for Death tai Out for Justice eivät enää 1980-luvulle mahdu, ne olisivat olleet muuten kuin luodut tähän esityssarjaan.

Seagal = kasarihenkinen sankari, joka tuntuu aina olevan 10 v myöhässä elokuvamaailman menosta

No, Rautainen 1990-luku on periaatteessa mahdollinen konsepti, jos se alkaa joskus tuntua tarpeeksi rautaiselta.

AnttiO (2.5.2013 09:38)

Lauri Lehtinen (30.4.2013 14:04)

Lyhennetyn version esittäminen ei tosiaan ollut arkistolta tahallista eikä tietoista, mutta sen voi ottaa jollain lailla opettavaisena takaumana siitä, millaista töksähtelyä 1980- ja 1990-luvun actionkuluttaja joutui säännöllisesti sietämään. Kaikissa formaateissa.

Saattaa olla, että ei oltaisi valkattu Nicoa Rautaisen 1980-luvun paluu ‑settiin, jos leikkaustilanne olisi ollut etukäteen selvillä. Mutta samalla Seagal olisi jäänyt pois kyseisestä sarjasta, kun herralla ei muutakaan 1980-luvun tuotantoa ole.

Marked for Death tai Out for Justice eivät enää 1980-luvulle mahdu, ne olisivat olleet muuten kuin luodut tähän esityssarjaan.

Vuosi 1990 voidaan myös laskea kuuluvan 80-luvulle viitaten marked for deathiin ja hard to killiin.