220. Detour (Edgar G. Ulmer, 1945)
Oikein mukavaa noiria. Ohjaajalle on oma ketju omistettu, siellä vähän lisää.
221. Invisible Invaders (Edward L. Cahn, 1959)
Kunnon fiftarihoopoilua – lisää tekstiä Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.
222. Buried Alive (Frank Darabont, 1990)
Pikkuköpsä TV-leffa, melkoisen kökköä ja logiikkavapaata menoa EC-kauhusarjisten hengessä. Rytmitys ottaa osumaa televisioformaatista, ulkoasu on lattea ja kaikesta huokuu melkoinen tyylittömyys. Viihtymispisteitä saatiin herra kostajan Exterminator-henkisistä hynttyistä ja ilmiömäisistä pikapuusepän taidoista – on siinä äijä noin kahdeksaan tuntiin hikoillut. Darabont on onneksemme petrannut juoksuaan uran edetessä, näillä näytöillä olis luullut herran pääsevän tekemään lisä samaa laadukasta TV-työtäloppuiäkseen.
223. Rocky V (John G. Avildsen, 1990)
Avildsenin paluu Rockyn pariin ei mennyt oikein putkeen. Pelkäsin pahempaakin, mutta mitään hyvää tästä on hankalaa löytää. Tavallaan ymmärrän mitä tässä on haettu, mutta paketti on levällään ja yritys yhdistää perhedraama testosteronihakkaukseen on aika hukassa ja nolostuttava. Katutappelutouhuihin sortuminen välienselvittelyn kehässä sijaan oli kanssa varsinainen antikliimaksi.
224. The Mist (Frank Darabont, 2007)
Positiivinen yllätys, varmasti onnistuneimpia efektikauhurymellyksiä viime vuosikymmeneltä. Darabont oli tavoittanut Kingin pienoisromaanin tunnelman ja suljetussa tilassa muodostuvan paineen hyvin, eikä CGI-lonkeropornolla mässäilty mielestäni liikaa, vaan maltettiin olla myös näyttämättä juttuja ja pelata tuntemattoman uhkalla. (Lonkeroista puhen ollen: olinko se vain minä, vai näyttivätkö tentaakkelit kökömmiltä kuin muu tietokonevelhoilu?) Ostarin sisäinen massahysteria ja pikavajoaminen epämääräiseen fundamentalismiin ja kaksoistylylopetus miellyttivät myös. Pikkuklassikon tuntua ylipitkästä kokonaisuudesta huolimatta.
»
Elokuvat » Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013
Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013
111. No Subtitles Necessary ***
Sympaattinen dokumentti Vilmos Zsigmondista ja Laszlo Kovacsista, legendaarisista kuvaajista ja elinikäisistä ystävyksistä.
112. Halloween: The Curse of Michael Myers **
Ei pahemmin jaksanut kiinnostaa, vaikka ohjaaja yrittääkin parhaansa ja tapot ovat yllättävän goreisia.
113. Don't Be Afraid of the Dark **
Tylsä.
114. The Sleeping Car **1/2
Melkein hyvä kasarikauhu. Henkilöihin ja dialogiin on panostettu yllättävän paljon, ja asetelma on hieman tavallisesta poikkeava (tyyppi vuokraa asunnoksi muutetun junanvaunun, jota riivaa edesmennyt konduktööri, joka tappaa ihmisiä vuodesohvan avustuksella). Pahishaamu ja kauhuefektit jäävät kuitenkin aika laimeiksi.
115. Spiders *1/2
Umpitavanomainen hirviömeininki ei jaksa kiinnostaa, kun vertakaan ei nähdä PG-13-ikärajan vuoksi.
116. The Quest for Fire ***1/2
Vaikuttava luolamiesdraama Annaudilta.
117. Armour of God ***
Viihdyttävää Jackie Chan ‑seikkailua...
118. Operation Condor ***
...kuten tämä jatko-osakin. Tappeluita saisi molemmissa olla silti enemmän.
119. Mutant Species *
Läpeensä paska Predator-halpiskopio naurettavalla kumipukuhirviöllä.
120. Melancholia ****1/2
Vavahduttavan hieno maailmanlopun kuvaus. Riipaiseva, intiimi, kaunis jne jne. Lars on siis edelleen huippuvedossa
121. Marwencol ****
Erinomainen dokumentti aivovaurioiseksi pahoinpidellyn miehen erikoisesta kuntoutumisprosessista. Koskettava ja mielialaa nostattava ihmiskuvaus.
122. Millennium ***
Yllättävän toimiva aikamatkustus-scifi-romanssi-katastrofileffa. Hölmöyksiä löytyy yllin kyllin eikä kokonaisuus oikeastaan pysy kasassa, mutta silti tämän katsoi varsin mielellään.
123. The Sacrifice ***
Tarkovskin viimeiseksi jäänyt elokuva on myös intiimi kuvaus maailmanlopusta, tavallaan. Toisin kuin muut A.T:n leffat, tämä kärsi jonkin verran äärimmäisen hidastempoisesta kerronnastaan. Siitäkin huolimatta vahva ja ajatuksia herättävä teos.
124. The Eiger Sanction **
Firefox-fanina odotin tältäkin Clintin agenttijännäriltä paljon. Ei kuitenkaan toiminut, loppukin oli melkoinen antikliimaksi.
125. Spring Breakers ****
Tuntui hassulta nähdä näin selkeä elokuva Korinelta. "Sanoma" tuntui välillä jopa häiritsevän alleviivatulta ja rautalangasta väännetyltä. Mutta eipä se lopulta niin iso ongelma ollut, ja muutoin nautin leffasta kympillä. Tunnelma oli käsinkosketeltava ja monet kuvat jäivät varmaankin ikuisiksi ajoiksi mieleen. Francon Riff Raff ‑parodia oli myös erinomainen hahmo. Se, kuinka kyseinen tyyppi
126. Dark Skies ***
Ufot riivaavat ydinperhettä suht toimivassa kauhufilmissä. Tapahtumia ei selitellä liiaksi ja loppu oli myös asiallinen. Ei tästä kuitenkaan loppujen lopuksi jäänyt paljoa käteen. Ja pitääkö kliseisiä säikyttelyshokkeja aina korostaa ääniraidalla niin yliampuvasti?
127. Fascination **1/2
Jostain syystä vähän petyin tähän, vaikka aiemmin näkemäni Rollinit ovatkin iskeneet.
Arto Lehkamo: Young Love (2001) *
"Kulttielokuvaksi" aika vaisu. Juoni oli tietysti naurettava ja dialogi vaivaannuttavaa, mutta niinhän ne kotimaisissa aina. Lievä hihhulointikaan ei tätä pelastanut.
Timo Vuorensola: Iron Sky (2012) *
Tyhmiä vitsejä, lapsellisia ideoita, nolostuttavaa dialogia ja tönkköä näyttelemistä eli sitä supisuomalaista meininkiä taas kerran.
Sylvester Stallone: Staying Alive (1983) **½
Nyt ollaan kalkkunuuden ytimessä. Kun Stallone ohjaa hienovaraiseen tyyliinsä ja Travolta joraa karmean kasarimusiikin tahtiin niin pakostakin siinä viihtyy. Wikipedia: "Staying Alive ranks among the top ten most successful films of 1983."
Christopher Nolan: Prestige (2006) ****
Loppuratkaisu ei ollut täysin tyydyttävä.
89. Miami Connection (1987) ****+ (Netflix US)
"I didn't know you had a father, I thought we are all orphans"
Paskaa näyttelemistä, jäätävää dialogia, huonoa leikkausta, prätkäninjoja, absurdeja taistelukohtauksia, timanttinen soundtrack (Dragon Sound!) ja kaikkea siltä väliltä, sitä Miami Connection on. Näyttelijöistä tosiaan erityismaininnat Y.K. Kimille (vie pökkelön näyttelemisen aivan uudelle tasolle tässä) ja Maurice Smithille ("I found my father!"). Hienoa että Drafthouse films kaivoi tämän leffan kuolleista ja entisöi vanhan filmiprintin, nyt elokuva näyttää juuri siltä kuin sen pitääkin näyttää. Kaikenkaikkiaan tämä oli viihdyttävä ja positiivinen yllätys b-leffojen saralla. Kyllä lähtee:
http://youtu.be/dO9BFGHTrC8
90. Johnny Carson: The King of Late Night (Netflix US)
Ihan mielenkiintoinen dokkari Johnny Carsonin elämästä. Koska en itse kuulu siihen sukupolveen joka olisi seurannut Carsonin ajan Tonight Showta, niin oli mukava nähdä miehen urasta kertova dokkari. Ehkä hitusen enemmän olisi vielä voitu mennä pintaa syvemmälle, mutta oli tämä dokkari tällaisenaankin tarpeeksi viihdyttävää katseltavaa.
Walter Hill : Bullet To The Head (2012)
★
★½
Stallone "hyvis-pahiksena" eli palkkatappajana, joka tappaa alamaailman häiskiä. Eräällä keikalla käy kuitenkin niin että tämän palkkatappajan kaveri tapetaan ja koston peräänhän sitä on lähdettävä. Mukaan kuvioihin ilmaantuu eräs poliisi joka liittoutuu Syltyn esittämän palkkatappajan kanssa saadakseen käsiinsä isompia rikollisia. Hilliltä keskinkertainen ohjaus eikä tarinakaan tarjoa mitään uutta. Stallone mörisee vuorosanansa läpi tuttuun tapaansa ja toimintaa on kohtuullisesti joten kyllä tämän jaksaa vaivatta katsoa.
Kim Jee-Woon : The Last Stand (2013)
★
★½
Arska esittää kulahtanutta pikkukaupungin sheriffiä, jonka on kavereineen pysäytettävä karussa oleva rikollinen ja tämän apurit. Pääpahis ajelee Corvettella
ja häntä ei kukaan tunnu saavan kiinni. Lopulta päädytään siihen että Arskan on puolustettava pikkupaikkaansa sinne saapuvilta rikollisilta hieman klassiseen western-elokuvien tyyliin. Todella epärealistinen kuvio tarjoaa kuitenkin riittävästi viihdykettä kesäiltaan. Ei tämäkään ole mikään erikoisen hyvä elokuva, vaan keskinkertainen ja esim. elokuvan huumori, jota yritetään alleviivata mukaan hommatun Johnny Knoxvillen avulla, ei toimi YHDESSÄKÄÄN kohtauksessa. Myös Arskan onlinerit ovat pääosin kuivia ja epähauskoja. Ainoa maininarvoinen hetki löytyy lopusta kun ajellaan maissipelolla ja kytistellään toisia.John Moore : A Good Day To Die Hard (2013)
★
★½
Keskinkertaisten actionelokuvien putki saa päätöksen tällä erää Bruce Willisin ja uusimman Die Hard ‑elokuvan muodossa. John McClane matkustaa Moskovaan ja törmää siellä kirjaimellisesti etsimäänsä poikaan, joka on suorittamassa salaista tehtävää. John liittyy poikansa mukaan ja pian käy ilmi että tämä on CIA:n agentti ja keskellä Venäjällä tapahtuvaa suhmurointia, johon on osallisena mm. eräs kuuluisa paikallinen poliitikko. Homma saa lisätwistiä ja tarjolla on lisää myös actionia. Näistä kolmesta elokuvasta toiminnallisin mutta Isä-poika-kuvio ei oikein toimi etenkin kun poikaa esittävä Jai Courtney on niin tyhjänpäiväinen näyttelijä. Elokuva jääkin Willisin karisman varaan, eikä oikein onnistu muuten kilpailemaan muiden Die Hard – elokuvien kanssa, vaan jää tällaiseksi keskitien kulkijaksi.
Jokainen näistä kolmesta on täysin katsottava, mutta kyllä näitä ilmankin olisi selvinnyt joten mitään pakkonähtävää tai edes suositeltavaa katsottavaa nämä eivät ole.
057. Werner Herzog, Dmitry Vasyukov: Happy People: A Year in the Taiga (2010) 8/10
Ehdin jo ihmetellä miten vanha herra Herzog ehtii tai jaksaa matkustaa haastavasta maailmankolkasta toiseen dokumentääriensä perässä; Happy People on kuitenkin vain hänen levityskelposeksi siistimänsä versio venäläisestä nelituntisesta antropologisesta dokumentista, joka kertoo ansametsästäjien elämästä taigalla, ns. jumalan selän takana. Lisäksi Herzog narratoi omaan tuttuun vetoavaan tyyliinsä.
Kuten elokuvan otsikosta voi jo päätellä, Herzog kokee metsästäjien elämän romanttisesti, luontaisena ihmiselle. Näin meidän kuuluisi elää, jotta kokisimme todellista onnea: ykseyttä ja kommunikaatiota luonnon kanssa. Vuosi ansametsästäjän elämästä todella on askeettista nautintoa, jo heidän asuinkylänsä on käytännössä saavuttamaton suurimman aikaa vuodesta, mutta he sukeltavat vielä kauemmas koskemattomaan luontoon yksinään. Metsästäminen ansoilla on koko vuoden työ; ansojen valmistelu, reitin varrelle pystytettyjen metsästysmajojen korjaaminen ja varustaminen, ansojen virittäminen ja kokeminen, kaikki on tehtävä vaiheittan ja järjestelmällisesti, minimaalisin varustein ja hyödyntäen luonnosta saatavia materiaaleja.
Sitä ei voi tietää millaisia isiä, rakastajia tai ystäviä nämä jäyhät erämiehet ovat kodeissaan, mutta metsässä, ystävänään vain oma koira, he vaikuttavat viisaimmilta ihmisiltä maan päällä. Joten annetaan Herzogille anteeksi hänen romantisoiva otteensa.
058. Clyde Bruckman, Buster Keaton: The General (1926) 8/10
Kerrassaan mainio, mielikuvituksellinen esi-action. Hienoja stuntteja, koko ajan jatkuva liikkeen tuntu, ja erittäin coolit vanhat höyryveturit ovat melkein kuin omia roolihahmojaan. Lähes koko elokuvan voisi laittaa ketjuun "kovimmat takaa-ajokohtaukset".
059. Buster Keaton: Sherlock Jr. (1924) 6/10
Ei aivan yhtä toimiva kokonaisuus kuin The General, tarina ei kanna samalla tavalla, ja kikkojen ihailuunkin väsyy hieman. Aivan kuin Keaton olisi harjoitellut hauskoja gageja, ja vasta myöhemmin osannut yhdistää ne tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Uusi orkesterimusisointi iskee silmää nykyaikaisemmille toimintaelokuvian ystäville, kun Bond-theme kajahtaa ilmoille loppuvaiheilla.
060. Neil Marshall: Centurion (2010) 5/10
Tällä roomanaikaan sijoittuvalla takaa-ajoactionilla olisi ollut potentiaalia paljon parempaan. Nyt korni pikkupoikamainen kässäri, todella ruma CGI-veri, ja lähes pakonomainen raakuuksien esittely tympäännyttää. Harmi, sillä Marshall osaa tehdä sujuvaa elokuvaa.
061. Blake Edwards: Breakfast at Tiffany's (1961) 5/10
Blaah, laittaisin pikkulutka Holly Golithlyn top-5:een kaikkien aikojen vittumaisimpien ja paholaismaisimpien naishahmojen listalla. Oikein oksetti. Myös paljonpaheksuttu Mickey Rooneyn rooli japanilaisnaapurina on ajattelemattomuudessaan aika härski, jopa rasistinen. Truman Capoten tekstiin perustuvassa elokuvassa on kuitenkin sen verran kyseenalaisia elementtejä, että katsomiskokemus on stimuloivampi kuin usen muun Audrey-elokuvan kohdalla.
062. Matías Bize: En la cama (2005) 6/10
Minimalistinen chileläisdraama nuoresta miehestä ja naisesta, jotka viettävät yön hotellihuoneessa paneskellen ja keskustellen elämistään. Kaikki alkaa yhden yön juttuna, he eivät edes muista toistensa nimiä, mutta syvenee henkiselläkin tasolla intiimiksi yhdessäolemiseksi. En la cama on kuin yhdessä huoneessa tapahtuva, alastomuuden ja seksin täyttämä kurkotus Linklater-Hawke-Delpy ‑kolmikon Before Sunrisea (tai koko trilogiaa) kohti. Sanomattakin siis selvää, että se nousee tai kaatuu pääparin kemioiden ja aitouden mukana. Yritys on hyvä ja tuntuu rehelliseltä, mutta taika ei kanna täysin, intiimiyden kokemus on vain hetkittäistä.
063. Julio Medem: Habitación en Roma – Room in Rome (2010) 4/10
Medemin uusintafilmatisointi En la camasta. Medemillä hotellihuoneessa on kaksi kiimaista naista, alastomuutta on enemmän, seksi on hieman graafisempaa, ja hän on tavoitellut esteettisempää lähestymiskulmaa rinnastaessaan ikuisen Rooman historian espanjais-venäläisen pääosaparin keskinäisen himon/rakkauden kanssa. Välillä kuvauksesta ja musiikinkäytöstä tulee mieleen liudennettu In the Mood for Love, ja kun Medem on muutenkin liikkeellä melodramaattisemmin kuin En la cama, alkaa yhden hotellihuoneen rajat tulla vastaan.
Room in Rome yrittää mahduttaa itseensä liikaa käänteitä, tunteita, pääosaparin keskinäistä totuuden ja valheen kanssa leikittelyä... ja samalla kaatuu omaan suureellisuuteensa. Pieneen huoneeseen ei mahdu niin paljoa. Elena Anaya – Natasha Yarovenko on jäätävän kuuma pääosapari, ja molemmat todella tuntuivat antavan kaikkensa rooleissaan... ei voi kuin arvostaa yritystä haastavassa roolissa. Mutta heidän antaumuksellisuuttaan syö hieman Medemin miehekkään seksistinen asenne, naiset ovat alasti lähes koko elokuvan... hyppivät ylös alas, tanssivat, paneskelevat, kylpevät, juttelevat. Kamera tirkistelee minkä ehtii. Kumpi on siis pääasia, heidän välilleen kehittyvä erityisen syvä kontakti, vai kahden kuuman naisen tisulit ja perseet jatkuassa valokeilassa? Intiimiyden tunteen, seksistä ja läheisyydestä kertomisen näkökulmasta, suurin osa on turhaa... ja vie mielestäni suotta hieman pois Anayan ja Yarovenkon yrityksestä. (Tämä kaikki olettaen, että tulkitsin heidän vilpittömyytensä rooleissaan oikein.)
Yoshua Ben Yosef (8.7.2013 15:21)059. Buster Keaton: Sherlock Jr. (1924) 6/10
Uusi orkesterimusisointi iskee silmää nykyaikaisemmille toimintaelokuvian ystäville, kun Bond-theme kajahtaa ilmoille loppuvaiheilla.
Kappas. Pienenä sivukommenttina koen tärkeäksi mainita, että keskusteluissani [(muiden) mykkä]elokuvasäestäjien kanssa on vallinnut suht vahva yksimielisyys siitä, että säestettäessä moinen intertekstuaalisuus on halvinta hohhoijaata, mihin säestäjä/scoren tekijä voi sortua. Sen voi myös käsittää vanhaa klassikkoa loukkaavana.
Mielikuvien viljelemisessä pitää olla varovainen. Pahin, joskin tahaton moka on mielestäni Metropoliksen Giorgio Moroder ‑versiossa, jossa se yksi teema muistuttaa Ghostbustersia niin paljon, että elokuvakokemus lähes tärvääntyy.
Kunnon liioittelun maksimointisetti taas...
225. Shrooms (Paddy Breathnach, 2007)
Vahvasti japanilaisesta modernista kummittelukauhusta vaikutteita ammentava metsäläiskauhuilu on täynnä kovaa yrittämistä, mutta valmista ei tunnu tulevan mistään. Psykedeelisienten sekoittamasta porukasta luulisi saavan vähän omaperäisempiäkin visioita aikaiseksi kuin pakollisia puhuvia eläimiä, mikä on kenties se suurin pettymys. Tarina ei johda sivupoluilla haahuillessaan oikein mihinkään, lopputulos tuntuu kompaktia todellista pituuttaan reimasti pitemmältä. Jotenkin tuntuu että jos oltaisi keskitytty vaikka vain pariin esiteltyyn juttuun eikä yritetty ahtaa jokaista saatua ideaa samaan käsikseen, soppa olisi ollut nautittavampaa. Ohjaus ja kuvaus ovat onnistuneita, naamat ja hahmot niiden takana peruspätevää perusmassaa. Mikään ei erotu edukseen, mikä latistaa yleisfiilistä. Valitettavan turha genrehybridi.
226. Whistle Stop (Léonide Moguy, 1946)
Rimaa hipoen tyydyttävä paketti, tarkempi purku Film noir ‑ketjussa.
227. Ann & Eve (Arne Mattsson, 1970)
"I won you... So you and I will have a little bompe-di-bom!" Ruosalaista eroottista draamatrilleriä kultaiselta 70-luvulta seuraa yllättävänkin mielellään, kiitos hitaan temmon ja surrealistista ainakin lähentelevien hetkien suoman uneliaan tunnelman. Odotuksiin nähden yllätyksenä tuli sujuva eteneminen ja näinkin artsu fiilis. Matkan varrella tulee vastaan pieniä ja vähän isompiakin yllärihelmiä, kuten etnissävytteistä laulantaa, cembaloa soittava kääpiö, "worth the admission by itself" ‑tason dialogi kriitikon ja elokuvantekijän kesken ja hyvin bisarrin kuuloinen salaliitto / murhajuoni. Hyvää huuruilua ja hyvää alavireisen eroottista värinää, mikäs siinä. Ei paha kokonaisuus ollenkaan, huolimatta siitä että sanan "kokonaisuus" voi tosiaan laittaa ainakin jonkinlaisiin lainausmerkkeihin.
228. Attack of the Puppet People (Bert I. Gordon, 1958)
Kaikkeen sitä tiede pystyy, muun muassa muuttamaan ihmisiä pikkuisiksi nukeiksi. Kutistetut pikkukaverit voi sitten säilöä kaasupurkkeihin, mistä ne voi ottaa kätevästi esille pikku kekkereitä varten, niin ei tunne enää koskaan itseään yksinäiseksi. Toisin sanoen: Mitä vittua, Brent I. Gordon?! Mr. Franz on ehkä typerryttävin ja kenties erikoisin hullu tiedemies jonka 50-luku näki; veikeä sekoitus harmitonta, vähän säälittävää setäpappaa ja vaarallista psykoa. (Ei sillä että vaaran tuntu varsinaisesti välittyisi hetkeäkään...) Muuta hirveän hyvää tässä ei sitten olekaan, typerästä suht' sujuvaan vaihtelevaa rutiiniposotusta ja kiireellä vuotta aiemmin menestyneen Incredible Shrinkin Manin matkimista kaikki tyynni. Pikkuihmisetkään eivät hyökkäile, vaan sen sijaan kylpevät saippuarasiassa, joraavat kakkukesteissä ja heittelevät tyhmännäköistä paperilennokkia.
229. Wild Gals of the Naked West (Russ Meyer, 1962)
Uusinta. Meyerin alkupään tuotanto on tällaista nopsaa ja helppoa kesäviihdettä; päähän ei jää sen aikana tai jälken juuri mitään muuta kuin pomppivat tissit ja käsittämätön, juoneton bennyhillmäinen sikailu- ja sekoiluhuumori sukupuolirooleja kevyesti sekoittaen. Suurin osa noin tunnin kestosta on mykkäelokuvan keinoin kerrottu, plus tissit ja pyllyt.Vielä tästä on reilusti matkaa Russ-sedän oikeasti päräyttäviin tuotoksiin, mutta irtokohtausten parissa viihtyy yllättävän kivasti samojen vitsien ja skenaarioiden tehokierrätyksestä huolimatta.
230. Nightmare Castle (Mario Caiano, 1965)
Barbara Steele, syy katsoa melkein mitä tahansa kuonaa... eikä nyt tarvinut katsoa edes kuonaa, tämähän oli oikein asiallinen goottirymistely. Varsin vittumainen ja sadistinen tohtori (Paul Muller hieman kesäteatterifiiliksissä, mitä dubbaus ikävästi korostaa) teloo mielikuvituksellisesti petollisen vaimonsa (Steele) ja tämän rakastajan, sitten ilmeisesti nuorentaa mystisin metodin palvelijattarensa, alkaa elää tämän kanssa susiparina, ja perinnönvarmistelumielessä nai vielä ex-vaimonsa puolihullun kaksoissisaren /sisarpuolen / minkä ikinä (Steele blondina). Kekseliäitä murhia, murhajuonittelua, hulluutta ja kummittelua yhdistelevä kuumotin on melko epäkoherentti ja paikoin laiska etenemään, mutta plussaa tulee Mullerin mulkoilusta, asiallisen hehkuttelevan groteskeista hetkistä, hemmetin nätistä Enzo Barbonin mustavalkokuvauksesta ja Morriconen vähän toisenlaisesta musiikista.
Severin Filmsin DVD-versio on elokuvan täyspitkä virallinen versio, verrattuna moneen PD-julkaisuun ja muihin bootlegeihin joista puuttuu päälle kymmenen minuuttia. Käytetty printti on suurimmilta osin nätti, mennen muutaman kerran ruvelle. Harmillisesti englanninkielinen dubbi on tainnut korvata sekä Mullerin että Steelen dialogin, lopputuloksen ollessa vähemmän mairitteleva. Italia-audion mukanaolo ei todellakaan olisi haitanut tai satuttanut.
231. ¿Qué he hecho yo para merecer esto!! (Pedro Almodóvar, 1984)
Almodovar-sivistyksen paikkailuja tuotannon alkupäästä. Espanja-versio Kontulasta: vuokrakasarmeja, sekakäyttöä, perheväkivaltaa, diilausta, prostituutiota, liskoja ja sen sellaista. Päälle vielä kaikkea sellaista, mistä ei liikaa parane puhua, etteivät ylläritehot katoa. Fiilis on kuin astetta optimistisemmassa Commedia all'italianassa; samaa absurdiuden, komikan ja tragedian seoksen katkua on ilmassa korkeaoktaanisina huuruina, mutta lopputulema on kierosti onnellinen. Hyviä / näkemisen arvoisia elokuvia Almodóvar tuppaa tekemään aina, mutta tämä alkuaikojen herra on minulle enemmän mieleen pidäkkeettömän luovan hulluutensa vuoksi. Tämä meni auteurin tuotannon suosikkeihin kertaheitolla.
232. Rocky Balboa (Sylvester stallone, 2006)
Viimeistä Rockya viedään – pelastaako nolkytluku sarjan vitososan luomasta suosta? No kyllä, pakko todeta Balboan Rockyn olevan sangen mukiinmenevä, ansiokas päätös pitkäikäiselle ja tasoltaan hyvin vaihtelevalle vuosikymmenten rypistykselle. Finalisti on se paluu alkuun mitä yritettiin huonolla menestyksellä vitosessa: ajan patinoimalla staralla ja elämän kolhuilla tavoitteessa onnistutaan kelvollisesti. Hahmoja hukataan turhiksi statisteiksi ja kokonaisuus on loppupelistä vain uudelleenkerronta ekan osan altavastaajan tarinasta, mutta kun toimii niin toimii, erityisesti livemäisellä tyylillä kuvattu loppumatsi tyylittelevine, ei-vituttavine montaaseineen.
233. The Wolfman (Joe Johnston, 2010)
Oli se hivenen parempi kuin odotin. Paskan ja heti kärkeen typerästi hirviön paljastavan intron jälkeen tunnelma alkaa rakentua, ja paketti näyttää ja tuntuunimikaartin käskyttäessä hyvältä – paitsi Hopkins. Lupauksia herättävä alkupuolisko kuitenkin mennään ja pilataan jälkipuolen turhalla rymistelyllä ja cgi-hirviöwrestlingillä. Propsit Del Torolle hetkeen parhaasta (ellei parhaimmasta) Oliver Reed ‑pastissista, mies oli välistä kuin itse ilmetty "The Man" Hammerin The Curse of the Werewolfista. (Maski- ja tietokonepojatkin olivat tältä osin kotiläksynsä tehneet.) Wanhassa vara parempi, taas – vuoden ‑41 Universal-tuotos pyyhkii karvaisen persiinsä juniorin naamaan suurinpiirtein miten haluaa. Sama pätee jo mainittuun Hammer-tulkintaan. Pieni kunniakumarrus kuitenkin aidosta yrityksestä pistää uutta kipinää aiheen punttiin, oli tässä myös hetkensä.
234. A Pistol for Ringo (Duccio Tessari, 1965)
Varhaista spagettia maltillisella määrällä kastiketta. Vanha mursu Fernando Sancho ilahdutti pääkonnana, ja hitto, mukaan oli saatu Lorella De Lucasta ja Nieves Navarrosta vahvoja naishahmojakin! Perusnätti, perushyvällä Morricone-scorella rallatteleva tarina on pääasiassa naama peruslukemilla etenevä kepeähkö veijaritarina ja jaksaa viihdyttää järkevän kestonsa ajan, vaikka välistä tuppaa kaipaamaan enemmän biiffiä soppaan. Perushyvä, mukavaa kesälänkkäriä.
235. The Return of Ringo (Duccio Tessari, 1965)
Virallista jatkoa seurasi jo saman vuonna, tosin vain nimellisesti ja tekijätiimin osalta; muuten kuljetaan hyvin eri latuja ja todellisuutta. Ringon paluu sujuu paljon synkemmissä ja kohtalokkaammissa tunnelmissa kuin mitä edeltäjänsä kulku antaisi olettaa – hyvä. Paljon ikävää vettä on virrannut sillan alta maailmalla ja sisällissodassa kolhiutuneen upseerin palatessa vanhoille kotikulmille, vanhojen vihollisten nyt pitäessä jöötä paikan päällä. Ei auta sankarin muuta kuin pukeutua meksikaanoksi ja ryhtyä juonipeliin järjestyksen palauttamiseksi oman käden oikeudella. Hahmokatras ei ole niin kovin sävykäs tällä kertaa; vähän valitettavasti mennään melko stereotyyppisillä naisilla, konnilla, sidekickeilla ja synkillä sankareilla, mutta onneksi hyvin. Niin sujuvasti ja "mukavissa" tunnelmissa tämä etenee paatoksen, mahtipontisen Morricone-scoren ja lievästi omituisten yksityiskohtien sävyttämänä, että mikäs tässä on kostolänkkäriä diggaillessa.
236. Slugs (Juan Piquer Simón, 1988)
Herra Simóniin voi aina luottaa sadepäivien piristäjänä ja huonotuulisuuden haihduttajana: äijän logiikkapiirien tuotokset vastaavat mitä tahansa hyvätasoista komedialäppää kuus-nolla. Tällä fiftarikauhuilun mieleen positiivisesti tuovalla aivosairaudella ei lähdetä tasavertaisesti taistelemaan parhaan eli Piecesin kanssa, mutta mitä luonto-kostaa-ympäristö-saastuu ‑kauhuiluun tulee, Slugs deliver, aika kostean limaisen splatterisesti vielä. Paskoissa näyttelijöissä, pöhköissä laineissa ja käänteisnerouden leimauksissa riittää. Puutarhurin kasvihuonekuolema oli typerintä ja hauskinta näkemääni hetkeen.
237. Screwed (Teruo Ishii, 1998)
Rauhallisempi Ishii ‑veto, tarkempi purku tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.
238. Hostel (Eli Roth, 2005)
Uusintakierros muistin virkistämiseksi ennen jatko-osien kimppuun syöksymistä. Hauskasti se toimi edelleen – nimenomaan hauskasti. Musta huumori kukkii pienissä groteskeissa moneyshoteissa. Harmittavasti iskuja tunnutaan useaan otteeseen pidäteltävän – mustien kukkasten soisi kukoistavan runsaampina, olisihan tästä pienellä twiikkaamisella saanut suorastaan unohtumattoman piilovirnuilevan hurmerallin. Tarinan kuljetus on välistä vähän haparoivaa ja loppu jotenkin epätyydyttävä. Kahtiajako ällöperseilyalkupuoliskon ja ruuvin pikakiristysjälkipuoliskon kesken kuitenkin toimi erittäin hyvin.
239. Hostel: Part II (Eli Roth, 2007)
Vähän kuin ykkönen, mutta ämmillä. Osa uusista jutuista toimi, osa ei. Toisaalta oli vähän tyhymää ja tarpeetonta paljastaa taustoja näinkin paljon, toisaalta vilkaisut arveluttavan palvelun asiakaskuntaan taas olivat leffan parhainta antia. Välillä meinasi turhauttaa kunnolla, mutta loppu pelasti kenties suhteettomankin paljon. Kivat cameot Deodatolta ja Fenechiltä, ja onhan Vera Jordanova kuuma pakkaus. Kyllä tämä kakkoseksi jää ensimmäiselle osalle, vaikkakin suht' niukasti.
240. Hostel: Part III (Scott Spiegel, 2011)
Selkeästi kolmikon ryppyotsaisin ja sitä kautta hivenen tympeä. Introssa asettelun kääntäminen päälaelleen oli hilpeä ja kiinnostava alustus, ja klubin uusi sivubisnesvinkkeli oli hauskahko. Ei aiheesta kuitenkaan tunnu irtoavan enää mitään todella uutta tai erityisen hivelevää, kokonaisuus tuntuu ihan joltain Saw-pastissilta. Sellaista peruskivaa synkkäilyä ja sikailua, jolta lopun maton veto jalkojen alta ei valitettavasti ota luonnistuakseen.
Mollberg: Maa on syntinen laulu (1973) Muutamas uudelleenkatselu. Tämän kanssa on kohdallani käynyt sama kuin The Shiningissä, eli kirja pitäisi ehdottomasti lukea, mutta filmatisointi potkii LSD:llä syötetyn Charme Asserdalin lailla. Mollen näkemys ilmeisesti eroaa Mukan tarinasta paljonkin? Alakuloinen fiilis kuljettaa tätä mestariteosta eteenpäin täydellisen roolituksen painolla. Selväksi tulevat ne faktat, että a) Ennen ei ollut paremmin ja b) Hei, ei se Lappi nyt niin kova juttu ole. Jotenkin olisin myös taipuvainen toivomaan, että jokainen maahamme haluava ulkomaalainen katsoisi tämän elokuvan. Vaikka sen esittämä "suomalaisuus" on (onneksi) muuttunut, tai sitten sitä ei ole koskaan ollutkaan, on läsnä silti mielestäni jotain tiettyä, meille puoliryssille tyypillistä eteerisyyttä, olkoonkin, että tapahtumat sijoittuvat hieman pohjoisemma.
Intensiteetti katoaa aavistuksen loppupuoliskolla, kun draama tiivistyy muutaman henkilön ympärille, mutta siinä vaiheessa elokuvan sopiva pituuskin pelastaa. Saarnakohtaus saattaa hyvinkin olla suomalaisen elokuvahistorian paras. Toki on harmi, että kaunistelemattomuuteen kuuluu myös eläimien kaltoinkohtelu, mutta tässä on vaan jotain sellaista definitiivistä tinkimättömyyttä, jota ei nykyisistä teakkien siloposkista välity. ****1/2
Jarva: Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) Tämä hämmentävä kohkaus saattaa hyvinkin olla maamme elokuvahistorian suurin epäonnistuminen. Jos pitäisi valita Speden ja täysin hakoteillä olevan Risto Jarvan välillä, niin tunnustan päätyväni epäröimättä ensinmainittuun. Antti Litja tekee pääroolissa voitavansa, mutta karmean kömpelöiden hassunhauskuuksien alleviivaaminen ja paperinmakuiset repliikit saavat väkisinkin hautaamaan kasvot käsiin. Puutalot keskellä Helsinkiä, hevonen kertojana, hotti Kirsti Wallasvaara... luulisi Jarvan pystyneen näillä eväillä edes hieman parempaan, mutta ei. Rahvaanomainen huumori ei vain näytä olleen hänellä hallussa, vaikka näkisin kuitenkin hänen ottaneen tästä tietynlaisia leppoisuus-elementtejä Jäniksen vuoteen (1977), joka onkin sitten mestariteos. Jarvan olisi pitänyt kuunnella aikoinaan Peter von Baghia, joka tämän käsikirjoituksen luettuaan sanoi, että älä hyvä mies filmaa tämmöistä. Ja tokihan tässäkin kontekstissa sopii mainita kirjailija Daniil Harmsin kuolematon tokaisu: "Karjalauman ei tarvitse nauraa". *1/2
The Deep Blue Sea (2011) Mukava kerrankin nähdä semmoinen Deep Blue Sea, jossa Samuel L.Jackson ei kuole ensimmäisenä. Mainioilla näyttelijöillä ja keston kurissa pitämisellä on saatu aikaan soljuvuudessaan oikein miellyttävä kolmiodraama. Rachel Weisz onnistuu tuomaan haurautensa ja tunnekuohunsa katsojan iholle peräti erinomaisesti. Alku- ja loppukohtaukset ovat kekseliäs, mutta kikkailematon ratkaisu. Uudelleenkatseluarvosta en sitten tiedä, mutta hyvällä omallatunnolla voin sanoa tämän olevan notkeasti näytelmällinen laatudraama, jossa ei kuuta valloiteta – eikä tarvitsekaan. ****
Bertolucci: Il conformista (Fasisti, 1970) Bertoluccin Italian historian kaunistelemattomat kartoitukset ovat herkullista katsottavaa, koska ei tässäkään maailmankolkassa juurikaan 1900-luvun alkupuoliskon tapahtumilla henkseleitä kannata paukutella. Jean-Louis Trintignant on täydellinen komeana ihannevävynä, joka haluaisi olla kameleontti, mutta onkin silkka näätä. Puolen valitsemisen ja siinä pysymisen teemat ovat ajattomat ja paikattomat, irti elokuvan poliittisista ja maantieteellisistä kehyksistä. Elokuvan huipentava autokohtaus-klassikko viiltää syvästi, vaikkei mitään kovin turskeaa väkivaltaa nähdäkään. Takakannen 16-ikäraja on oikeastaan hieman hämmentävä.
Il conformistasta tuli mieleen hassu ajatus: olisin halunnut pitää tästä vähemmän! Tein alussa sen virheen, että odotin liiaksi tarinointia. Ja sen osoittauduttua sekundääriseksi, Bertoluccin ja kuvaajalegenda Vittorio Storaron hyppysissä syntyi ihan pirunmoinen, Technicolor-väreillään hypnotisoiva magiikka, jonka kruunasi nykynäkökulmasta väkisinkin hiukan koomillistuneiden eteläeurooppalaisten ylityylikkäiden macho-seksuaalikonventioitten käsittely.
Olisi järjen köyhyyttä jättää mainitsematta Il conformistan naisisto! Nimihenkilön vaimoa näyttelevä Stefania Sandrelli on julmetun näyttävä italiatar, mutta häviää auttamatta Dominique Sandalle. Kohtaus, jossa hänen näyttelemänsä Anna tulee rööki suusa huoneeseen ja istuu nojatuolille juuri sopivan riettaasti, toi mieleen aikoinaan Banana Pressin postimyyntiluettelosta lukemani surullisen, yleismaailmallisen faktan: tällaisia naisia ei enää tehdä!
On selvää, että tämä rehdin nihilistinen tragedia tulee joskus katsottua uudelleen, suht piankin, minkä myötä irronnee ainakin puolikas tähti lisää. Sitä ennen pitää paikata aukkoa yleissivistyksessä ja tsekata tarkemmin, miten nuo saapasmaan kuviot oikein menivät. ****
QCine (8.7.2013 16:45)Yoshua Ben Yosef (8.7.2013 15:21)059. Buster Keaton: Sherlock Jr. (1924) 6/10
Uusi orkesterimusisointi iskee silmää nykyaikaisemmille toimintaelokuvian ystäville, kun Bond-theme kajahtaa ilmoille loppuvaiheilla.
Kappas. Pienenä sivukommenttina koen tärkeäksi mainita, että keskusteluissani [(muiden) mykkä]elokuvasäestäjien kanssa on vallinnut suht vahva yksimielisyys siitä, että säestettäessä moinen intertekstuaalisuus on halvinta hohhoijaata, mihin säestäjä/scoren tekijä voi sortua. Sen voi myös käsittää vanhaa klassikkoa loukkaavana.
Mielikuvien viljelemisessä pitää olla varovainen. Pahin, joskin tahaton moka on mielestäni Metropoliksen Giorgio Moroder ‑versiossa, jossa se yksi teema muistuttaa Ghostbustersia niin paljon, että elokuvakokemus lähes tärvääntyy.
Kyllä, Club Foot Orchestra olkoon paheksuntanne kohteena :)
Kyseessä oli kohtaus, jossa Keaton ajaa autonsa järveen ja se jää kellumaan. Elokuvassa, joka on keskittynyt pääasiassa temppujen esitelemiseen, musiikintekijöiden oma temppuilu ei ehkä tuhoa katselukokemusta samalla tavalla ja on helpommin hyväksyttävissä. Itse en jäänyt miettimään tätä yksittäistä kohtausta sen enempää,vaan yleensäkin musiikin roolia mykkäelokuvissa; Sävellettiinkö mykkäelokuville vartavasten oma musiikkinsa, ohjaajan/muun tuotantoryhmän hyväksyvän katseen alla? Vai säestikö bändi näytöksiä kuten parhaaksi näki? Tuntuisi että uusi sovitus, ellei pyri imitoimaan aikaisempaa, vaikuttaa välttämättä anakronistiselta, kun mennyttä tulkitaan nykyisyyden säännöillä(?)
Yoshua Ben Yosef (9.7.2013 09:38)Sävellettiinkö mykkäelokuville vartavasten oma musiikkinsa, ohjaajan/muun tuotantoryhmän hyväksyvän katseen alla? Vai säestikö bändi näytöksiä kuten parhaaksi näki?
Veikkaisin jälkimmäistä vaihtoehtoa useimmissa tapauksissa, ainakin Suomessa. Yhtenä vuonna Suomalaisen Elokuvan Festareilla sain käytettäväkseni mykkäelokuvan ensiesityksen säestyspiisilistan. Ei mitään ihmeellistä, jo olemassaollutta musiikkia: kansanlauluja, Merikantoa ja sen sellaista. Ja mikään pakkohan ei ollut listaa tietenkään noudattaa.
Noiden varhaisten Chaplinien ja Harold Lloydien scoret taitavat olla järjestään hyvin paljon myöhemmin sävelletyt, takavuosien restaurointien ohessa? Murnau tiennee tästäkin asiasta enämpi.
QCine (9.7.2013 10:44)Yoshua Ben Yosef (9.7.2013 09:38)Sävellettiinkö mykkäelokuville vartavasten oma musiikkinsa, ohjaajan/muun tuotantoryhmän hyväksyvän katseen alla? Vai säestikö bändi näytöksiä kuten parhaaksi näki?
Veikkaisin jälkimmäistä vaihtoehtoa useimmissa tapauksissa, ainakin Suomessa. Yhtenä vuonna Suomalaisen Elokuvan Festareilla sain käytettäväkseni mykkäelokuvan ensiesityksen säestyspiisilistan. Ei mitään ihmeellistä, jo olemassaollutta musiikkia: kansanlauluja, Merikantoa ja sen sellaista. Ja mikään pakkohan ei ollut listaa tietenkään noudattaa.
Noiden varhaisten Chaplinien ja Harold Lloydien scoret taitavat olla järjestään hyvin paljon myöhemmin sävelletyt, takavuosien restaurointien ohessa? Murnau tiennee tästäkin asiasta enämpi.
Suurimpiin teoksiin tehtiin ainakin omat säestykset ihan Kansakunnan synnystä lähtien, jonka tunnuslaulu The Perfect Song oli Antti Alasen mukaan ”ensimmäinen elokuvasta saatu suosikkisävelmä". 1920-luvun lopulla mukaan liitettiin myös äänitehosteita ja kaikkea muuta vähemmän hauskaa.
Pienemmät elokuvat olivat vähän niin ja näin, luulen että käytäntö vaihteli kaupunkien ja esityspaikkojen mukaan. Jos alkuperäinen musiikki oli tehty, sitä käytettiin siellä täällä – säestäjien määrä vaihteli yksittäisestä pianistista vähän suurempaan yhtyeeseen, joten todennäköisesti säestys saattoi olla mitä vain (kotimaisten mykkäelokuvien säestys näyttäisi koostuneen erilaisista kappaleista aina Sibeliuksesta ja kumppaneista lähtien, kuten QCine tuossa jo totesikin). Keatonin Sherlock vaikuttaisi olevan elokuva, johon ei ole tehty alkuperäistä säestystä.
Chaplin taisi tehdä elokuviensa viralliset säestykset vasta 70-luvulla, Lloydit ja muut lienevät Timothy Brockin, Carl Davisin ja kumppaneiden käsialaa.
Tuo intertekstuaalisuus on kieltämättä hyvin halvan oloista ja valitettavasti siihen törmää satunnaisesti Forssassakin.
104. Dead Ringers ****-
Lähdin Itä-Euroopan reissulle ja katsoin teemaan sopivia leffoja:
105. Hostel ******
Český Krumlov on pikkukaupunki tsekeissä, jossa kuvattiin Hostellin “Slovakia”-osuudet. Paikka on jopa nätimpi ja vaikuttavampi kuin elokuva antaa ymmärtää. Ja Hostel edelleenkin nerokas teos, joka ottaa backpacking-kuttuurista kaiken irti.
106. The Third Man ****-
Wienissä pyörii jatkuvasti leffateatterissa kaupunkiin sijoittuva The Third Man. Mielenkiintoista nähdä kuinka kaupungissa vielä 1949 oli mittavat pommitusvauriot näkyvillä. Itse leffahan on mainio myös, vaikka alkupuolella vituttaa hieman ajalle tyypillinen epäuskottava “suoraan dekkarista elokuvaksi”-kirjoittaminen – Joseph Cottenin näyttelemä Holly ilmaantuu mestoille ja jatkuvasti kaikki vastaantulijat antavat hänelle sattumalta juuri tarvittavat resurssit ja tiedot mysteerin ratkaisemiseksi, vaikka tosielämässä tyhjätasku olisi laitettu maitojunalla/koneella kotiin välittömästi.
107. World War Z ****-
Toimivaa zombieactionia. Kohta tarkemmin etusivulla.
108. Stoker (2013) **1/2
Olin neljä päivää Fantastic Zagreb ‑festareilla, mutta Stoker oli ainoa kokonainen leffa jonka ehdin nähdä johtuen festariväen armottomasta baarissaolemisen tarpeesta. Eipä ollut kummoinen tämä Chan-wook “Oldboy” Parkin jenkkidebyytti. Kuvaus on kunnianhimoista ja Mia Wasikowskan hahmossa on hieman Excision-leffan pääosan kilahtaneen ylimielistä fiilistä, mutta lopulta kaikki näyttelijät olivat niin helvetin puisevia ettei jaksanut kiinnostaa heidän suhteensa ja touhunsa. Balabanovin (R.I.P.) A Stoker on se paras viimeaikainen Stoker.
109. Nero veneziano / Damned in Venice ***1/2
Otin läppärin syliin, laitoin luurit päähän ja istuuduin yöllä synkälle syrjäiselle sillalle Venetsiassa katsomaan tämän Rosemary’s Baby ‑ripoffin. Harmillisesti itse leffa ei ole kovin pelottava, johtuen tökeröstä kerronnasta ja siitä että sokean pojan visiot ovat turhankin unenomaisia ja valoisia. Ohjaaja Ugo Liberatore ei selvästi ymmärrä paljoa kauhusta, vaikka tunnelma on yleensä kohdallaan ja monet yksityiskohdat ovat ihanan “fulcilaisia”. Pino Donaggion musiikit pelastavat paljon, osa on hyvinkin kokeellista (esim. alkubiisi). Potentiaalia tässä olisi kyllä ollut paljon iskevämpään kokemukseen. Leffan jälkeen kyllä oli creepyt tunnelmat hipsiessä majapaikkaan pitkin Venetsian hiljaisia sokkelokujia.
+ Doomsday Book, episodit 1-2/3.
Eka oli vähän väsynyt zombierakkauskikkailu lihateollisuuskritiikillä, mutta toka oli mielenkiintoisempi robobuddhafilosofointi. Vikan pitäisi olla paras, mutta harmikseni nälkä ja kylmyys ajoivat minut pois ulkoilmateatterista ennen sitä.
+ American Juggalo ‑dokkari. vee-tee-äf
Ulu Grosbard : True Confessions (1981) ***
Robert De Niro ja Robert Duvall veljeksinä joista toinen on katolisen kirkon pappi ja toinen murharyhmän polisiietsivä. Tarinassa yhdistyy Blue Dahlia – tyylinen murha ja katolisen kirkon valtapeli tonttikauppoineen. Periaatteessa laadukasta jälkeä mutta lienee jäänyt unohduksiin aavistuksen verran tasapaksun toteutuksensa vuoksi.
James Clavell : The Last Valley (1971) ***
1600-luvulle ja Kolmikymmenvuotisen sodan aikoihin sijoittuva historiallinen elokuva jonka pääosassa nähdään Michael Caine ja Omar Sharif. Caine on tällä kertaa pahiksen roolissa kapteenina, joka johtaa palkka-armeijaa, joka ryöstää ja raiskaa aina silloin kun varsinaisilta taisteluilta jää luppoaikaa. Tämä joukko kohtaa eräässä laaksossa Sharifin esittämän opettajan, joka yrittää lähinnä vältellä väkivaltaa ja pitää itsensä hengissä. Laakso on ihanteellinen paikka viettää tuleva talvi, koska siellä voidaan ensin kerätä tarpeeksi ravintoa talven varalle ja paikkaa on helppo puolustaa tunkeilijoita vastaan. Tosin laakson asukkaiden kanssa tulee ongelmia. Elokuva oli aikoinaan taloudellinen floppi ja sen ymmärtää osittain, koska Clavellin ohjaus on varsin tylsää. Tuntuu että elokuva hukkaa paljon sen mahdollista potentiaalia mutta kyllä tämän katsoo pitkälti näyttelijöidensä ansiosta.
Kari Väänänen : Klassikko (2001) ***
Kari Hotakaisen kirjaan ja kirjailija-minään pohjautuva elokuva jossa kirjailijan on tarkotus kirjoittaa omaelämänkerrallinen kirja. Myöhemmin kirjailija iskee silmänsä käytettyyn Alfa Romeoon, jonka ostamisesta kilpailee myös eräs amisduunari. Väänäsen ohjaus tarjoilee hauskoja hetkiä esim. kohtauksen joka on toteutettu mykkäelokuva-tyylillä. Klassikko on kokonaisuutena hykerryttävä pieni elokuva jonka pariin huomaa palaavansa aina säännöllisin väliajoin.
Rian Johnson : Looper (2012) ***½
Kohtuu mielenkiintoinen uusi scifi-elokuva jossa yhdessä pääosassa nähdään mm. Bruce Willis. Aikamatkailu on muutaman kymmenen vuoden päästä totta mutta valitettavasti mafia käyttää sitä palkkatappojen hoitamiseen. Uhri lähetetään tulevaisuudesta ajassa 30 v. taaksepäin ja siellä häntä odottaa palkkatappaja joka ampuu uhrinsa välittömästi ja hankkiutuu ruumistaa eroon. Myös palkkatappajat hoidetaan itse pois kuvioista kun he käyvät tarpeettomiksi. Eräänä päivänä pääosassa nähtävän palkkatappajan on kohdattava tulevaisuuden minänsä. Elokuvan loppu muodostuu koetinkiveksi sille pitääkö katsoja elokuvasta vai ei. Minusta elokuva pääsee voitonpuolelle ja on kiinnostava ajatusleikki vaikka lopusta voidaankin olla montaa mieltä.
Ethan Coen, Joel Coen : A Serious Man (2009) ***½
Coenin veljesten elokuva juutalaisesta miehestä ja tämän edesottamuksista ja vastoinkäymisistä. Aiheensa puolesta vähinten itseäni kiinnostavaa Coeneitten tuotannossa, mutta kun elokuvanteon perusasiat ovat näin hyvin hallussa, niin eihän tämä missään nimessä huono ollut.
Aku Louhimies : Valkoinen kaupunki (2006) ***
Täysilaidallinen Suomi-angstia tarinassa jossa eräs peri-suomalainen mies kohtaa elämässään vastoinkäymisiä oikein urakalla. Elitistin pääsivun arvostelun kanssa olen siinä mielessä eri mieltä, että Juha Veijosen hahmo ei mielestäni toiminut ollenkaan, vaan tästä tuli mieleen enemmänkin joku Vintiöt-sarjan hahmo. Toki kyseinen rooli on tärkeä käsikirjoituksen ja Velimatti Lehtosen alamäen kannalta, mutta Veijosen hahmo tuntuu jotenkin ylikirjoitetun epärealistiselta, vaikka toki taloyhtiöistä usein joku vakkarisekopää usein löytyykin.
David Schmoeller : Crawlspace (1986) **½
Klaus Kinski esittää sodan jälkeen kuolemaan tuomitun natsin poikaa ja lääkäriä, jolle on kehittynyt perverssi suhtautuminen kuolemaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mies nauttii tappamisesta, joka onnistuu parhaiten ottamalla vuokra-asuntoonsa kauniita opiskelijanaisia vuokralle ja tappamalla heitä. Tosin yhden naisen kohtaloksi on jäänyt sulkeminen häkkiin ja kielen irroittaminen. Mies suhtautuu myös omaan kuolemaansa varsin kohtalonomaisesti pelaamalla jokaisen murhan jälkeen venäläistä-rulettia revolverillaan. Myöhemmin taloon saapuu mies joka syyttää Kinskin esittämää lääkäriä omaisensa kuolemasta ja tästähän ei hyvää seuraa. Crawlspace ei aivan yllä sille tasolle kauhun ja jännityksen saralla, miltä se voisi parhaimmillaan paperilla kuulostaa. Käsiskin on varsin simppeli. Kinskin pestaaminen pääosaan on kyllä täyden kympin valinta. Valitettavasti elokuva ei vaan ole riittävän tiukka kuin mihin aiheensa puolesta olisi ollut varaa.
060. Neil Marshall: Centurion (2010) 5/10
Tällä roomanaikaan sijoittuvalla takaa-ajoactionilla olisi ollut potentiaalia paljon parempaan. Nyt korni pikkupoikamainen kässäri, todella ruma CGI-veri, ja lähes pakonomainen raakuuksien esittely tympäännyttää. Harmi, sillä Marshall osaa tehdä sujuvaa elokuvaa.
Nuohan on ihan Marshallin tavaramerkkejä. Dog Soldiers, DoomWatch, Descent. Jälkimmäinen hieman ehkä erosi muista hieman, mutta verimössöt oli siinäkin läsnä. Minusta tuo oli kovin Marshallin näköinen elokuva vaikka vaikuttikin olevan hieman pienemmällä budjetilla tehty kuin pari aikaisempaa.