Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

133. The American Friend (1977) ***½

Laatukamaa Wendersilta. Ehkä tässä oli hitusen käynnistymisvaikeuksia omalla kohdalla, mutta loppupuoliskolla juoni etenee todella hienosti (etenkin ne junakohtaukset olivat tiiviitä tunnelmaltaan).

134. Pumpkinhead (1988) ***-

Ihan kelpo kauhuviihdettä halloween-viikolle. Lance Henriksen kuuluu omalla kohdallani suosikkinäyttelijöiden joukkoon, joten siinä oli yksi hyvä syy tsekata tämä. Eihän tämä lopulta mikään tajunnanräjäyttävä kauhuleffa ole, mutta katsoohan tämän läpi jo kelvollisen visuaalisen tyylinkin takia.

135. Timecrimes (Los cronocrímenes) (2007) ****+

Pääosin todella näppärä aikamatkustusleffa. Juonen koukerot pistävät miettimään ja loppuratkaisunkin jälkeen katsojalle jää mukavasti pohdiskeltavaa, bravo!

136. The Substance: Albert Hofmann's LSD (2011) ***

Ihan kelpo dokkari, vaikka tämä muuttuukin vasta loppupuoliskolla mielenkiintoisemmaksi. Olisi ollut mukava kuulla lisää loppupuolella haastattelussa olleiden potilaiden kokemuksia.

137. Jason Becker: Not Dead Yet (2012) *****

Aivan huikea ja koskettava dokkari. Siinä vaiheessa meinasi mennä roska silmään kun soitettiin Beckerin uudempia sävellyksiä.

138. Castle of Blood (1964) ***½

Edelleen varsin toimivaa ja hyvän tunnelman omaavaa italokauhua. Barbara Steele on kieltämättä yksi leffan kantavista voimista. Linnassa haahuilu meinaa tosin käydä välillä yksitoikkoiseksi, mutta onneksi noita hetkiä ei ole liikaa.

139. Airplane! (1980) ****+

Klassikko mikä klassikko. Olihan tämä mukava katsastaa uudelleen vuosien tauon jälkeen. Heti pitää antaa tunnustusta helvetin kovalle castille, kun mukana on Lloyd Bridgesin, Peter Gravesin, Robert Stackin ja Leslie Nielsenin kaltaisia konkareita, niin eihän tässä kovin pahasti voida metsään mennä.

156. Juan J. Campanella: The Secret in Their Eyes / El secreto de sus ojos (2009)

Oscarinkin napannut trilleri, jossa elämäänsä hiukan (tai oikeastaan hiukan enemmänkin) pettynyt juristi ryhtyy tutkimaan yli 20 vuotta vanhaa tapausta. Ricardo Darinin hienosti esittämän jokamiehen alkuperäisenä aikomuksena on kirjoittaa kirja tapahtumista, mutta penkoessaan muistinsa arkistokaappeja hän törmää yhteen jos toiseenkin totuuteen.


Campanellan ohjaama, tuottama, osin käsikirjoittama ja editoima elokuva on eteläamerikkalaisella tavalla kaunis ja se pureutuu hahmojensa ytimeen. Leffa pureutuukin siihen keitä olemme, mitä teemme ja mikä tärkeintä: miksi toimimme kuten toimimme.


157. Rod Hardy: Thirst (1979)

Tästä laajalti unohdetusta helmestä tarinaa 60- ja 70-lukujen vampyyrielokuvat ‑ketjussa.


158. Oliver Hirschbiegel: Invasion (2007)

Varsin onnistunut versiointi vanhasta body snatchers ‑ideasta. Nicole Kidman ja Daniel Craig parina vaati hiukan totuttelua, mutta alkukankeuden jälkeen tarina lähti rullaamaan. Leffassa oli joitain hienoja kohtauksia, kun vieraat saavat jalansijaa mutta seassa on vielä joitain ihmisiäkin.


159. Clark Santee: A Night with Lou Reed (1983)

160. Timothy Greenfield-Sanders: Lou Reed – Rock and Roll Heart (1998)

Lou Reed on poissa joten mestarin elämää tuli muisteltua konserttielokuvan ja dokkarin voimin. A Night with Lou Reed ‑leffasta puhuinkin jo konserttielokuvien ketjussa, joten otetaan nyt tuo vuoden 1998 dokkari käsittelyyn.


Kyseessä on periaatteessa normaali dokkari, jossa kohde nostetaan jalustalle ja häntä taputetaan selkään kaikin mahdollisin keinoin, mutta Reedin tapauksessa moiset ylisanat ovat kyllä tarpeen. Miehen ura käydään läpi kronologisesti alkaen aivan sieltä studiokirjoittajan vuosista ja kulkien The Velvet Undergroundin kautta aina soolokauteen saakka. Haastatteluihin on saatu mm. David Bowien ja Patti Smithin kaltaisia isoja nimiä, joiden juttuja kuuntelee aina mieluusti.


Transformerin menestys käydään luonnollisesti läpi, mutta elokuvassa ei unohdeta myöskään sitä seurannutta synkkään Berliniä, jota kutsuttiin aikoinaan Reedin suurimmaksi katastrofiksi – ennen kuin Metal Machine Music julkaistiin. Jopa tuosta tuplavelystä, joka kasattiin ainoastaan kitaran kierrolla ja loputtomalla soololla. Dokkarin lopuksi Lou toteaa tekevänsä rockia kuolemaansa saakka ja niinhänä siinä sitten kävikin.


161. Mamoru Oshii: Ghost in the Shell (1995)

Ei saisi olla koskaan ennakkoluuloinen, taas se nähtiin. Onneksi DVD-painonhallinta painaa päälle, joten tämäkin pikku helmi tuli viimein katsottua. Toivottavasti niinikään listalla oleva toinen osa on arvoltan edes puolet tästä. Teemat ovat edelleen ajankohtaiset, vaikka toteutus ja tulevaisuus-visiot näyttivätkin paikoin raskaan ysäriltä, enpä keksi juuri muuta moitittavaa.

Sergio Corbucci: Django (1966) ****

Tämä tuli taannoin tässä syksyllä Kakkoselta kuukauden länkkärinä, mutta katselu jäi kesken Franco Neron surkean englantidubbauksen takia. Piti sitten tilata Argent Filmsin UK-julkaisu Bluraynä, jotta pääsi katsomaan tämän alkuperäisellä italiankielisellä ääniraidalla. Olen aina itse vähän aliarvostanut tätä klassikkoa, mutta ehkä en ole vain katsellut tätä tarpeeksi hyvissä puitteissa. Nyt ei jäänyt valitteluille sijaa oikeastaan minkään suhteen ja ymmärrän miksi leffa on asemansa ansainnut. Kerrassaan hyvä elokuva. Argent Filmsin julkaisun kansipaperi on käännettävä ja hienon piirretyn retrokannen löytää kääntöpuolelta: http://www.spaghetti-western.net/index.php/Django/BluRay#USA

Ferdinando Baldi: Preparati la bara! / Django – Prepare a Coffin (1968) ***½

Djangon perään oli hyvä katsoa yksi sarjan jatko-osista. Ei pettänyt tämäkään ja Terence Hillkin tekee yhden vakuuttavimmista roolisuorituksistaan. Aivan loppumetreille tässä sai odottaa Djangon tavaramerkkiä, mutta tulihan sekin sieltä lopulta. Arrow Filmsin UK-julkaisu Bluraynä sisältää myös käännettävän kansilehden, jossa hieno piirretty retrokansi kääntöpuolella.

Giorgio Stegani; Al di là della legge / Beyond the Law (1968) ****

Hieno länkkäri tämäkin. Toisella katselukerralla tuntui jopa paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla. Näe Bud Spencer ilman partaa! Erittäin viihdyttävä leffa alusta loppuun ja vaikea tästä on pahaa sanaa sanoa. Wild Eastin DVD-julkaisu on leikkaamaton versio, jossa osa kohtauksista alkuperäisellä italiankielisellä ääniraidalla englantitekstein. Ilmeisesti näitä kohtauksia ei ole englantiystävällisissä julkaisuissa mukana. En viitsinyt alkaa tekemään vertailua suomikasettiin. Wild Eastin julkaisuksi muutenkin laadukas alkuperäisellä kuvasuhteella ja anamorfisena julkaistu versio.

Michele Lupo: Amico, stammi lontano almeno un palmo / Ben and Charlie (1972) **½

Yksi varhaisista spagettisuosikeistani oli menettänyt jotakin merkittävää tässä vuosien varrella. Ehkä tällainen huumorilänkkäri ei vain enää iskenyt "too old, too cold"-tyyppiin. Wild Eastin-julkaisu on kelpo versio elokuvasta alkuperäisellä kuvasuhteella ja anamorfisena, mutta pelkkä englanninkielinen ääniraita jää taas korpeamaan.

Paolo Bianchini: Lo voglio morto (1968) ***

Hyvä spagettiwestern, josta ei paljon moitittavaa löydy, mutta eipä mitään ihmeempää kehuttavaakaan. Spaghetti Western database on näköjään vihdoinkin korjannut virheellisen tiedon, jonka mukaan italiajulkaisussa olisi englanninkielinen ääniraita. Ilmeisesti ainut englantiystävällinen DVD-julkaisu on brasilialainen julkaisu, joka on vain letterboxattu-versio.

Ricardo Blasco: Duello nel Texas / Gunfight at Red Sands (1963) ***½

Hieno varhainen spagettiwestern, joka viihdytti koko kestonsa ajan varsin hyvin. Richard Harrisonilla alkoi näköjään kalju paistamaan jo alta kolmikymppisenä. Ennio Morriconen tunnari "A Gringo Like Me", on yksi parhaista biiseistä genressään. Ripley's Home Videon DVD-julkaisu on englantiystävällinen ja alkuperäisellä kuvasuhteella anamorfisena.

Giulio Petroni: La vita a volte, e' molto dura, vero Provvidenza? / Sometimes Life Is Hard, Right Providence? (1972) **½

Toinen varhaisista spagettisuosikeistani, joka uusintakatselulla oli myös menettänyt jotain olennaista tenhostaan, ehkäpä tämänkaltaine huumori e vain enää oikein iske. Ripley's Home Videon DVD-julkaisu on englantiystävällinen, anamorfinen laajakuvaversio alkuperäisellä kuvasuhteella.

Emimmo Salvi: 3 colpi di Winchester per Ringo / Drei kugeln für Ringo (1966) *

Spagettiwesternien kuraosastoa. Pääosan esittäjät Gordon Mitchell ja Mickey Hargitay ovat kumpikin liian vanhoja rooleihinsa, pistoolitaistelut ovat kuin lasten länkkärilenkeistä loppumattomilla ammuksillaan ja tarina etenee hypähdellen. Tästä ei ole muuta hyvää sanottavaa kuin Koch Median laadukas DVD-julkaisu, jossa on alkuperäinen italiankielinen ääniraita ja englantitekstitys. Kuvasuhde on alkuperäinen ja anamorfinen.

Edoardo Mulargia: Cjamango / Django – Kreuze im blutigen sand (1967) *½

Täysin unohdettava spagetti, josta ei oikein mitään kehuttavaa löydy. Jälleen kerran parasta on Koch Median laadukas julkaisu englanninkielisellä ääniraidalla ja leikkaamattomana. Kuvasuhde on alkuperäinen ja esitetään anamorfisena.

Gianni Puccini: Dove si spara di piu / Glut der sonne (1967) *½

Tylsä spagettiversio Romeosta ja Juliasta. Lopun Kuoleman saapuminen taistelukentälle on sellainen WtF lopetus, että siitä irtoaa puoli tähteä. Koch Median julkaisu sisältää alkuperäisen italiankielisen ääniraidan ja englantitekstityksen. Alkuperäinen kuvasuhde ja anamorfinen.

Mario Caiano: Un treno per Durango / Der letzte zug nach Durango (1967) ***

Vähän parempi buddyspagu pääosissa Anthony Steffen ja Mark Damon. Viihdyttää kestonsa ajan hyvin. Koch Median julkaisu on jälleen laadukas alkuperäisellä italiankielisellä ääniraidalla ja englantitekstityksillä. Leikkaamaton, alkuperäisellä kuvasuhteella ja anamorfisena.

Demofilo Fidani: Per una bara piena di dollari / Für einen sarg voller dollars (1971) **

Surkuhupaisa spagettiwestern, jossa toimintakohtausten leikkaus on välillä niin surkeaa, että pahaa tekee. Varsinkin lopputaistelu, jossa Klaus Kinski heiluu kellotornissa on huonoudessaan vertaansa vailla. Koch Median julkaisu on 1.33:1 open matte-versio, josta löytyy akuperäinen italiankielinen ääniraita ja englantitekstitykset.

Alberto Cardone: 7 dollari sul rosso / Django – die geier stehen schlange (1966) *½

Melkomoista kuraa tämäkin spagu hyvistä näyttelijöistä huolimatta. Melodraama ei toimi missään vaiheessa. Jälleen kerran parasta on Koch Median laadukas julkaisu italiankielisellä ääniraidalla ja englantitekstityksillä. Leikkaamaton, alkuperäinen kuvasuhde ja anamorfinen versio.

Sergio Martino: Arizona si scatenò... e li fece fuori tutti / Der tod sagt Amen (1970) ***

Toimiva buddyspagu, jossa Anthony Steffenin aisapari on kuin kapteeni Haddock viskinkulutuksellaan. Epäuskottava tottakai, mutta viihdyttävä kokonaisuus. Koch Median julkaisu on laadukas italiankielisellä ääniraidalla ja englantitekstyksillä varustettuna.

Night Visioneiden sato on korjattu ja hyväksi havaittu:


117. Jodorowsky's Dune

Kiinnostava sukellus Jodorowskyn Dyyni-hankkeeseen, vaikkei dokumenttina kovin kekseliäs ollutkaan.


118. We Are What We Are

Erinomaisen tunnelmallinen kannibaalidraama. Meitsin mielestä festareiden paras (uusi) elokuva.

119. V/H/S/ 2

Ehkä snadisti tasaisempi ja parempi kuin ensimmäinen osa. Diggasin oikeastaan eniten tokasta stoorista, POV-zombeja jee!

120. Lords Of Salem

Zombien viimeisin jatkaa harmi kyllä ohjaajan alaspäin menevää käyrää. Sekava sillisalaatti jossa miljoona hyvää ja kliseistä ideaa yritetään yhdistää toisiinsa ilman minkäänlaista punaista lankaa. Sheri Moonin perseen takia tälle irtoaa kuitenkin 2 tähteä, mutta ohjaajan kehityssuunta alaa olla todella huolestuttava.

121. Gravity

Uhhuh, mikä kokemus. Varmasti vuoden paras popcornflick. Täydellistä silmäkarkkia ja kerrankin uskaltaa sanoa: älä katso tätä 2D:nä.

122. The Dyatlov Pass Incident

Rennyn uusi toimii vikalla kolmanneksella erinomaisesti (okei halpisefektit ovat kyllä karseen näköisiä), harmi että kaikki sitä ennen on puuduttavan kehnoa jöötiä.

123. Joulubileet

Ihanaa leijonat ihanaa! Pitkästä aikaa kankaalta nähdä tämä... voe pojat.

124. Blood For Dracula

En edes tiedä kuinka monta kertaa olen tämän nähnyt ja kankaaltakin pari, mutta helvetti että oli taas hauskaa. Ja Udon läpät vielä päälle. Täydellistä.

125. Carrie

Olikin vierähtänyt jtn 25 vuotta edellisestä näkemisestä joten oikein mukava kokemus. En edes muistanut loppua. Koulukiusausdraamana ygösluokkaa ja kauhuelokuvanakin loppuosa toimii erinomaisesti.

126. John Dies at the End

Hiton hauska. Harmi että jouduin taistelemaan unta vastaan puolesta välistä loppuun.


127. Kiss of the Damned

Tyylikäs. Hyvät näyttelijät. Hyvä tunnelma. Osuvat musavalinnat. Mutta oliko tässä joku tarina jossain?


128. Nightsatan and the Loops of Doom

Vitsikästä, mutta hyvin toteutettua.

129. Adjust Your Tracking

Harvoin jaksaa yhden asian toistaminen kiinnostaa puoltatoista tuntia. Mainoita elokuvainserttejä pätkistä, joista ei todellakaan ole kuullut ikinä. Quadead pitää varmaan etsiä netistä.

130. House on the Straw Hill

Mahtavan sleazy brittipläjäys. Kauniin naisen masturboinnilla mennään näissä piireissä pitkälle. Jos tässä jotain muuta tapahtui, en muista sitä.

131. World's End

Cornetto-trilogian päätös on erinomaisten musiikkivalintojen siivittämä feelgoodari. Ei kuitenkaan nouse shaunin tasolle, mutta hakkaa toki HF:n mennen tullen.

132. You're Next

Erinomainen, tasapainonen home invasion ‑hippaleikki.

133. Tohtori Jekyllin naiset

Upeata kamaa ja ehkä siistein näytös ikinä: kelan vaihtojen aikana Udo Kier nousee lavalle heittämään sekoja läppiään muovihevosestaan (Kuinkakohan monta kertaa sain kuulla tämän tarinan NV:n aikana?) ja muusta.

134. Drug War

Intensiivinen ja mahtavasti eteenpäin menevä rikosdraama. Moneyshotteja olisi vain saanut olla vähän enemmän. Mutta hei, kankaalta nähdä tätä shittiä, fuckin a!

135. Eaten Alive

Eläinsnuffi saa minut aina lähinnä surulliseksi, mutta muuten oli kohtuu viiidyttävää kamaa. En ole ihan varma olenko nähnyt tämän aikaisemmin, niin samanlaisia nämä ovat.

136. Death Ship

Takavasemmalta yllätti positiivisesti. Elitistin arvostelun perusteella odotin paskempaa, mutta tämähän oli yön kohokohtia (kuten kaikki muutkin elokuvat...)

137. Manos: The Hands of Fate

YES! Paras bad-enough-to-be-good ‑keissi aikoihin. Aivan tajuton elokuva ja tajuton fiilis maxim 2:ssa. Festareiden hauskin pätkä ilman muuta.

138. Sampo

Harvoin on ollut festareiden vikassa näytöksessä näin hiljaista. Ja tämä ei ollut kehu. Hienoja kuvia, mutta ei voi mitään. BOORING. Jotenkaan huonous ei edes naurattanut hirveästi.

Red Right Hand (4.11.2013 11:15)

132. Tohtori Jekyllin naiset

Upeata kamaa ja ehkä siistein näytös ikinä: kelan vaihtojen aikana Udo Kier nousee lavalle heittämään sekoja läppiään muovihevosestaan (Kuinkakohan monta kertaa sain kuulla tämän tarinan NV:n aikana?) ja muusta.

Mikäs oli yllätys minkä Udo Kier tämän yhteydessä esitti? Blood for Draculan yhteydessä oli kyllä miehellä viihdyttävät tarinat. 

Cesare Canevari: Matalo! (1970) ****½

Elokuva, joka vain paranee useamman katselukerran myötä. Kaoottinen, painajaismainen, psykedeelinen, väkivaltainen ja omassa luokassaan. ZDD Visual Median bootleg DVD-r pitää sisällään Cultcinen version, jossa on yhdistetty vanhan Wild Eastin-julkaisun englantiääniraita ja uuden Medusan italiajulkaisun laadukas anamorfinen widescreenversio. Edelleen jää kaipaamaan italiankielistä versiota englantitekstityksillä, mutta muutoin tämä on paras mahdollinen englantiystävällinen julkaisu elokuvasta tällä hetkellä. ZDD:n julkaisuja voi muutenkin suositella, mikäli audio ja kuva on rankattu yhdeksäksi tai enemmän. Ne ovat lähes poikkeuksetta kopioita DVD-julkaisuista, joista löytyy vain ei englantiystävällinen-versio. Ääniraita on yleensä napattu vanhoista englantiystävällisistä kasettijulkaisuista, jotka ajavat asiansa virallista julkaisua odotellessa. Osa leffoista on myös tekstitetty englanniksi. Virallisesti firma ei tätä tietenkään myönnä, mutta totuudeksi se silti jää. Olen itse ostellut tuolta paljon leffoja, joista ei järkevää julkaisua löydy ja osassa tapauksista tähän päälle vielä alkuperäisen italiajulkaisun, jotta leffat myös näyttävät hyvältä hyllyssä. Kansilehtien painojäljessä ja laadukkuudessa on nimittäin useassa tapauksessa paljonkin toivomisen varaa.

Rouhija (5.11.2013 12:18)

Red Right Hand (4.11.2013 11:15)

132. Tohtori Jekyllin naiset

Upeata kamaa ja ehkä siistein näytös ikinä: kelan vaihtojen aikana Udo Kier nousee lavalle heittämään sekoja läppiään muovihevosestaan (Kuinkakohan monta kertaa sain kuulla tämän tarinan NV:n aikana?) ja muusta.

Mikäs oli yllätys minkä Udo Kier tämän yhteydessä esitti? Blood for Draculan yhteydessä oli kyllä miehellä viihdyttävät tarinat. 

Lyhytelokuva Mrs Meitlemeihr.

En ole näköjään raportoinut maaliskuun jälkeen :( Kaikkea en jaksa listata, nostetaan jotain väliltä vuoden leffat numero 26-51

Blood Out – yllättävän kohtuullinen direct-to-dvd(?) toiminta. ***

Children of the Corn – jo alkuperäinen filmatisointi on huono, remake susipaska *

Klovn the Movie – hyvä, mutta kyllä Hangover ja Borat menevät edelle ****

Oxford Murders – suositeltava trilleri ****

Road House • eräs elokuvista, jonka olen halunnut nähdä jo kauan. Huom! en ollut nähnyt tätä aiemmin, mutta Lätkä veressä räjäytti pankin, joten olin suht vakuuttunut Swayzen tästäkin elokuvasta. Hyvä, muttei mestarillinen niin kuin tuo Youngblood. ****

Freetime Machos • pakkohan tän on olla käsikirjoitettua? *** silti

Dictator – dissattu mielestäni täysin, yllättävänkin hyvä. Ei onneksi enää ihan samaa Borat-Brunoa. ****

375. Beach of the War Gods (Jimmy Wang Yu, 1973)
376. Karate Bull Fighter (Kazuhiko Yamaguchi, 1975)
377. Karate Bear Fighter (Kazuhiko Yamaguchi, 1975)
378. Karate for Life (Kazuhiko Yamaguchi, 1977)

Tämä nippu ronskia taistelumieltä ja testopitoista mäiskettä jaoteltuna tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa. Oli sen verta miehekäs setti, että ihan kuin olisi pari uutta rintakarvaa ilmestynyt entisen harvan puskan täydennykseksi...

379. Barfly (Barbet Schroeder, 1987)

Huurujuoppoilun ja rappion ylistyslaulussa on jotain muutakin charmanttia kuin päätähdet Rourke ja Fawcett. Kieroon tapaan makanpaukutusta ja syöksykierteestä kaiken maun irti ottavaa elämäntapaa ihannoiva, mutta kuvia ja tuhoa kummemmin kaunistelematon kuvaus on kiinnostava. Samalla se tuntuu kehämäisen rakenteensakin takia umpikujalta ilman muuta sisältöä tai ratkaisua. Nerous ja heikkous piilee samassa seikassa, ja on varmasti ihan makuasioista kiinni, kumpana tämän näkee. Bukowskin käsiksestä ja tarinasta välittyy herran kirjojen ja novellien henki, vähän kuin tiiviste äijän koko tuotannon keskeisimmistä piirtestä ja teemoista. Schroeder on näiden tuntojen ja tunnelmien varsin mainio tulkitsija ja saa hyvin apuja kaikilta näyttelijöiltään, aina pienten sivuosien tolunliuottamia naamoja myöten. Rourken tulkinta Henry Chinanskista toimii myös: vastenmielisen ja ihailua herättävän kävelevän keskushermostovaurion toimintaa seuratessa on helppo samaistua Golden Hornin omistajan ja myös baarimikko Eddien tuntoihin; tätä äijää on helppo vihata ja hänestä pitää, vastentahtoisestikin.

380. Black Swan (Darren Aronofsky, 2010)

Uusinta. Onko siitä tosiaan jo lähemmäs kolme vuotta, kun tämä tuli elokuvateatterin penkeissä ihmeteltyä? Kotiteatterikierroksellakin magia oli tallella, polanskimainen mielen syöksykierre yhdistyy vihjailevaan body horroriin suurimmilta osin hyvin onnistuneesti. Parit turhaksi kokemani säikyttelyt ja irrallisen tuntuiset (mutta sinänsä veikeät) tehostehetket ovat pintanaarmuja kokonaisuudessa, mutta todellakin pintavirheitä. Toisella kierroksella tuli keskityttyä enemmän doppelganger-vivahteisiin ja balettimaailman selkäänpukotuskiemuroihin. Aronofsky osaa, jännä nähdä mitä tuleva Nooa-elokuva saa aikaiseksi.

Meller (5.11.2013 22:50)

380. Black Swan (Darren Aronofsky, 2010)

Uusinta. Onko siitä tosiaan jo lähemmäs kolme vuotta, kun tämä tuli elokuvateatterin penkeissä ihmeteltyä? Kotiteatterikierroksellakin magia oli tallella, polanskimainen mielen syöksykierre yhdistyy vihjailevaan body horroriin suurimmilta osin hyvin onnistuneesti. Parit turhaksi kokemani säikyttelyt ja irrallisen tuntuiset (mutta sinänsä veikeät) tehostehetket ovat pintanaarmuja kokonaisuudessa, mutta todellakin pintavirheitä. Toisella kierroksella tuli keskityttyä enemmän doppelganger-vivahteisiin ja balettimaailman selkäänpukotuskiemuroihin. Aronofsky osaa, jännä nähdä mitä tuleva Nooa-elokuva saa aikaiseksi.

En tiedä oletkö nähnyt Satoshi Konin Perfect Blueta, mutta jos et niin siinä suositus. Tästähän on ollut jonkun verran kädenvääntöä että onko Black Swan uusintaversio Perfect Bluesta, mitä on entisestään ruokkinut tieto että Aronofsky omistaa Perfect Bluen uusintaversio-oikeudet. Erinomainen ja paikoin todella brutaali ja ahdistava elokuva, toimi itselleni ainakin paremmin kuin Perfect Swan. Jenkkitraileri on sekin hieno (vaikka viden koodaus on pielessä):

http://www.youtube.com/watch?v=V0Rj7nn0ZVs

Hung Fist (6.11.2013 10:08)

En tiedä oletkö nähnyt Satoshi Konin Perfect Blueta, mutta jos et niin siinä suositus. Tästähän on ollut jonkun verran kädenvääntöä että onko Black Swan uusintaversio Perfect Bluesta, mitä on entisestään ruokkinut tieto että Aronofsky omistaa Perfect Bluen uusintaversio-oikeudet.

Olen, ja myöskin pidän siitä aika pirusti ja jaan suosituksesi. Mulla on mainitsemasi kädenvääntökeskustelu mennyt tyystin ohi (seuraankin todella huonosti eleokuvauutisia medioissa), mutta kun asiaa ajattelee, onhan näissä kahdessa henkisiä yhtymäkohtia. Olen katsellut Perfect Bluen ikään kuin animegiallona. Uusinta olisi paikallaan, on se niin hieno ja omassa sarjassaan.

Pöytä puhtaaksi ennen Cinemadrome 7:aa...

381. The Crawling Eye (Quentin Lawrence, 1958)

Kivat fiftarihalpailuvibat. Atomimörköjen omassa ketjussa lisää.

382. The Sister of Ursula (Enzo Milioni, 1978)

Pettymyksen aiheuttaneesta perveilygiallosta lisää Giallot ‑ketjussa.

383. Voodoo Passion (Jesús Franco, 1977)

Voi Jesús, minkä teit... ohjaajan omassa ketjussa lisää köykäistä avautumista.

384. The Astro-Zombies (Ted V. Mikels, 1968)

Kehno kalkkuna. Lisää atomimörköjen, mutanttihirviöiden ja ulkoavaruuden valloittajien ketjussa ‑kategoriat joihin titulaarihirviöt sopivat "vain" kahteen kolmesta.

385. Blue Thunder (John Badham, 1983)

Teknofiliaa ja teknofobiaa kypsäksi paahdettuna paranoiakastikkeessa, tarjoillaan foliohatusta ja syödään sormin turhia miettimättä. Näillä ehdoilla Badhamin sinisen paroonin seikkailut menevät alas mieluisasti ilman logiikkaluiden kurkkuun juuttumista tai tarinan aukkojen tyhjän olon jättämistä. Scheider ja McDowell kyräilevät ja mulkkuilevat koko rahan edestä, kamaa räjähtää, hallitukseen ei voi luottaa, mutta silti katsoisin mieluummin alkuperäisen käsiksen mukaisen elokuvan poliisikopterin kaappaavasta vigilante-psykosta. Kaikki lapsuuden suosikit eivät kestä täysin ehjinä myöhemmille vuosikymmenille, mutta ei tämä mikään hirveä mahalaskukaan ole.

386. The Act of Killing (Joshua Oppenheimer et al, 2012)

Huh. Painavaa tavaraa. Eksistentialistisia ajatuksia herättävä dokumentti paras dokumentti. Mikä ulkoisessa muotokielessä kenties hävitään, paikataan noin satakertaisesti sisällöllä. Ei tule juuri verrokkeja mieleen ihmisen sisäisen mekaniikan paljastamisen saralla ilman alleviivauksia tai tekijänsä pakottavaa tarvetta analysoida oma näkemyksensä asioista auki katsojille perinpohjin selittämällä. Hyvänä mittatikkuna ihmisen universaalista luonteesta toimimisen lisäksi The Act of Killing toimi myös lyhyenä katsauksena Indonesian nykyisyyten ja lähihistoriaan.

387. Tropa de Elite (Jose Padilha, 2007)

Uusinta. Osaa olla kyllä kusipäisen kova filmi. Ei lisättävää parin vuoden takaisin vaahtoamisiini.Erinomainen täydennyspaketti City of Godille.

388. Tropa de Elite 2 (José Padilha, 2010)

Jatko-osan arvoiselle elokuvalle arvoisa ja kokonaisuutta mukavasti syventävä jatko-osa. Kamera viedään aivan kadunpinnasta korkeammalle hallinnon tasolle, mikä on siinä mielessä hyvä, että vältytään kertomasta sama tarina sellaisenaan uudelleen. Katsaus korruptioon ja isomman tason rikollisuuteen tuo mieleeni jollakin kierolla tapaa Heatin: ihan yhtä valloittava kokonaisuus ei ole, mutta yhtä hyvän näköinen ja hyvin etenevä. Hahmoilla on tilaa mellestää ja kasvaa, yllättäviä poistumia sattuu ja kaikki pysyy kiinnostavana loppuun asti, myös sen jälkeen kun valot sammuvat. Pientä miinusta on annettava ajan kulun kuvauksesta otetuista vapauksista tosielämään nähden.

389. The Memphis Belle: A Story of a Flying Fortress (William Wyler, 1944)

Sotapropagandistisen dokkarin isoin anti on vaikuttavissa kuvissa ilmasodasta Saksan taivaalla. Nettiarkiston digisiirron rakeisesta ja pikselöivästä kuvasta huolimatta tenhoa piisaa tiivistymisjuovien piirtyessä korkeuksiin ja ilmatorjunta-ammusten mustien pilvien pöllytessä koneiden ympärille. Memphis Belle ‑elokuva on näemmä napannut tapahtumien lisäksi lähes suoria laineja kertojanäänten koneiden miehistön välisen radioliikenteen tulkinnasta matkaansa. Lyhyen keston vuoksi taistelutahdon lietsomishorinat pysyvät nykypäivänäkin siedettävissä mitoissa.

140. Wings of Desire (Der Himmel über Berlin) (1987) ***½

Tykkäsin helvetisti Paris, Texasista, joten odotukset tätä leffaa kohtaan olivat korkealla. Jouduin silti pettymään hieman, sillä ei tämä ainakaan vielä minuun tehnyt niin suurta vaikutusta mitä olisin voinut odottaa. Ensimmäisen tunnin aikana leffa etenee hitaasti, joskin rauhallisesti. Toisella puoliskolla homma muuttuu vielä mielenkiintoisemmaksi, ja niitä visuaalisesti upeita kohtauksia nähdään koko ajan enemmän. Ehkä Wings of Desire tekee minuun todellisen vaikutuksen sitten seuraavalla katselukerralla.

141. Black Swan (2010) **½

Ei lopulta herättänyt kovinkaan suuria tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Juoni kulkee liian ennalta-arvattavia polkuja pitkin, mikä koituu suurimmaksi heikkoudeksi tämän leffan kohdalla. Arofonsky on urallaan saanut aikaiseksi paljon kovempaakin jälkeä. Natalie Portmanin pääroolista pitää kuitenkin antaa pienet propsit.

142. Remember Me (1978) ***

Hieman erikoinen trilleri/kostotarina Alan Rudolphilta. Geraldine Chaplin vetää mielenkiintoisen roolisuorituksen tässä, kun taas muilta näyttelijöiltä nähdään melko tasapaksut suoritukset. Soundtrackilla on muutamia hienoja biisivalintoja, pisteet siitä. Ehkä tässä oli pari suvantovaihetta liikaa, mutta plussalle jäädään silti.

143. The Conjuring (2013) ****

Hienoa että hyytäviä kauhuleffoja osataan vielä tehdä. The Conjuringissa on toki perinteisiä säikyttelykohtauksia, eikä leffa oikeastaan muillakaan osa-alueilla tuo mitään erityisen uutta tähän genreen. Itse toteutus on kuitenkin niin hyvällä tasolla, että tästä kauhutarinasta on todella helppo nauttia.

144. Gravity 3D (2013) ***-

Erittäin näyttävä ja visuaalisesti kaunis elokuva, 3D:ta hyödynnetään tässä varsin tyylikkäästi. Oikeastaan tästä nuo kolme tähteä sitten tulevatkin, sillä muuten Gravity on melko ontto sisällöltään. Juoni on sitä varman päälle pelattua hollywood-huttua, dialogissa on monia kohtia joissa homma menee väkisin vääntämiseksi ja päähahmojen keskustelut eivät aina tunnu kovinkaan luonnollisilta saatika todenmukaisilta. Ja mitä näyttelijöihin tulee, niin itse en pidä vielä tämänkään leffan jälkeen Sandra Bullockia erityisen taidokkaana näyttelijänä, Clooneykin on lähinnä keskitasoa tässä. Kun katsoja ei erityisemmin välitä päähahmoista, niin heidän dramaattiset ja alleviivatut monologinsakaan eivät tunnu oikein missään. Harmi sinänsä, sillä jos elokuvassa olisi oikeasti mielenkiintoinen juoni, niin voitaisiin todella puhua lähemmäs viiden tähden leffasta.

pieni satsi, mutta kun en kuitenkaan ehdi katsoa mitään muuta länsimaalaista ennen joulua...

Zombie: Lords of Salem (2012) [DCP] ***½

Parasta Zombieta vähään aikaan. Todella hyytävä paholaiskauhu, johon Zombien karkea maailmankuva sopii hyvin. Rauhallisesti kehittyvälle tunnelmalle ja hahmoille annetaan runsaasti tilaa. Unijaksot ja muutama tyylitelty kuva ajavat kyllä ojaan.

Kitamura: No One Lives (2012) [BD] ***½

Toinen paskaksi väitetty elokuva joka osoittautuu positiiviseksi yllätykseksi. Täysin epäuskottava, mutta hurjalla draivilla ohjattu b-elokuva. Kannattaa kokea tietämättä elokuvasta sen enempiä. Luultavasti Kitamuran paras sitten Versusin.

Cinemadrome 7:n sato.

390. The World's End (Edgar Wright, 2013)

Alkuun buddykomediaa, sitten outoruuvia hiljalleen kiristäen kohti pärisevää finaalia. Saman porukan ennenkin hyväksi havaittu tapa yhdistää ehtaa ja perinnetietoista mutta kekseliästä brittikomiikkaa ja genreleffaa luo hyvää parodiaa ja hauskuutta lähteensä tuntien ja nitä aidosti arvostaen. Ohjaus on pätevä, huumori toimii ja taustalla on havaittavissa ihan oikeaa sanottavaakin. Takaraivoon jää vain pikkaisen nakuttamaan, että nämä jutut on nähty samalta porukalta ennenkin. Tähti ei siitä huolimatta ihan hirveästi himmene. Taas saatiin hieno musiikkinumero, nyt The Doorsin tahtiin, ja Ex-Bondeista paikalla heilahtaa tällä kertaa Pierce Brosnan.

391. Shaun of the Dead (Edgar Wright, 2004)

Nyt tuoreeltaan trilogiaksi paisuneen "Cornetto-kokonaisuuden" avaaja toimi mainiosti, jos ei tällä kertaa ihan niin mainiosti kuin odotin. Ehkä tämän on nähnyt yhden kerran liikaa. Oli (ja on) tämä kuitenkin päätä reilusti pitempi monta tyhjää sössöttävää, muka-coolia ja muka-genretietoista oman napanöftän levittelyä kuin mitä kauhukomedia ihan liian monta kertaa on ollut etenkin nolkytluvulla ja tälläkin vuosikymmenellä. Notkea zombikomedia aidolla brittihuumorilla, hyvillä hahmoilla ja hienoilla oivalluksilla.

392. Hot Fuzz (Edgar Wright, 2007)

Tämä taas toimi jopa odotuksia paremmin, nousten saman possen elokuvista ilahduttavimmaksi paketiksi. Toimintaparodiaa, absurdia rallia ja Herrasmiesliiga ‑TV-sarjan henkistä vielä absurdimpia paranoia- ja illuminati-kuvioita sekoitetaan railakkaasti kauhuelokuvien tunnelmaan ja tietty buddykomediaan. Hyvää uuden aallon brittihumoria napakalla ohjauksella ja mehevällä herjanheitolla.

393. Orlacs Hände (Robert Wiene, 1924)

Mukava tapa nähdä wanha klassikko ensi kertaa, projektori ruksuttaa lähes vieressä ja livesäestys tahdittaa tapahtumia – saksankielen lähes unohdettu taitokin sai harjaannusta. Melodraamaa ja isoja varjoja tuutin täydeltä, parhaimmillaan kohtaukset tulivat mukavasti iholle – alun junafiasko ja nuoren Orlacin heräilyt sekä painajaiset olivat parasta. Conrad Veidt käsivänä taiteilijana naulasi hommansa kerralla ja muistettavasti. Utriaisen ja Paalasen esittämä, Utriaisen säveltämä tunnelmallinen ja nappiin osuva musiikki oli toinen naula valmiiseen arkkuun ja tämän näytöksen parasta antia. Otettava uusintamatsi vielä DVD:ltä, toivottavasti mahdollisimman pian.

394. The House by the Cemetery (Lucio Fulci, 1981)

Muistin paremmaksi. Toki tällä on ansionsa, ne vain ovat arveluttavampia kuin perinteisesti hyviä. Kumilepakon verikosto on jotain käsittämätöntä, kuten lapsipäätähden ärsyttävyys ja henkilöiden reaktiot erinäisiin shokkeihin ja yllätyksiin. Lopputulos on kuitenkin tunnelmaltaan erittäin painajaisunimainen, ihan tahallisestikin – tunnelmasta ja etenemisen logiikasta tulee Kafkan tekstit mieleen. On taas todettava Fulcin tavan käsitellä goreotoksiaan suorastaan hyväilevän sadistiseksi, ja mies osaa tosiaankin ottaa inhon irti katsojasta mädllä ja rappiolla.

395. Eaten Alive! (Umberto Lenzi, 1980)

Lenzi kannibalisoi härskisti kannibaalielokuvassaan sekä omia että muiden tuotoksia, oli kyse sitten juonilainoista tai suorien kohtauksien rippauksista. Perinteistä viidakkoeksploitaatiota, ei paskimmasta päästä mutta kaukana alan vaikuttavimmista tai Lenzin oikeasti hyvistä elokuvista. Kahden tähden sekoilu saa tällä kertaa puolikkaan päälle valkokangas- ja miessikailulisää, ja vähän on arvostettava lopetusta jossa paha saa palkankorotuksen.

396. Death Ship (Alvin Rakoff, 1980)

Aitoa yhden tähden pallo hukassa haahuilua, mihin voi lätkäistä toisen mokoman päälle unettavasta mutta jollakin perverssillä tavalla hivenen kiehtovasta tunnelmasta. Viimeistään sen jälkeen kun George Kennedy saa käsittämättömällä tavalla natsiunivormun päälleen on selvää, että aivan mitä tahansa voi tapahtua seuraavaksi. Rautalaivan paljastumisesta natsipaatiksi seuraavat elokuvan parhaat hetket, mutta on tässä liian vähän aitoja koukkuja, jotta tätä voisi huonoilun ystäville tosissaan suositella.