Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

71.

Night Watch ***
En vieläkään tajunnut juuri yhtään mitä tapahtuu tai jaksanut välittää, vaikka katsoin tämän fanin seurassa joka selosti mikä ketäkin hahmoa motivoi jne. Silti jotain kiehtovaa tässä ryssäfantasiassa on. Harmi ettei pantterinaista käytetty enempää. Pöllönainen sitten kompensoi.

72. Jagten ****1/2
Osaako tanskalaiset edes enää tehdä huonoja leffoja?

73. Nico / Above the Law ****1/2
Seagalin uran komeaakin komeampi avaus. Chicago toimii hyvin, käsikirjoitus on tiukka, Seagal puhuu sujuvasti neljää kieltä, Henry Silva kovistelemassa... En keksi yhtään mitään muuta valitettavaa kuin ihan loppu:

KAVA:n printti pitäisi mielestäni tuhota. Siitä on sensuroitu vähän, mutta sitäkin tärkeämpää matskua – lopussa puuttuu Zagonin toinen lyönti Seakullin naamaan (ei haittaa), puuttuu Zagonin verinen naama, Zagonin käden katkaisu ja lopuksi selän (haittaa aikas vitusti!). Eli odotettu kliimaksi on vesitetty täysin tökeröillä poistoilla. Muuten loistavasti rullaavasta leffan katsomisesta jää siten melko hölmö ja petetty olo. 

74. Boyz in the Hood ****-
Olipas tämä saarnaavampi kuin muistin. 

75. There Will Be Blood ****1/2
Erinomainen sairastarina.

76. Code Name: Wild Geese ***+
Miksi ihmeessä iskuryhmä paljasti sijaintinsa kirkossa – ei tää sotilasjuntta varmaan kuuntele radiota, tai ainakaan osaa englantia? Miksi huumeviljelijöillä oli helikopteri jossa liekinheitin? Noh, Silva + Borgnine + Kinski, who cares. 

77. UHF ****+
Weird Al Yankovicin klassikkokomedia. Vaikea päättää mikä on paras sketsi.. lapsuuden suosikit kuten Gandhi II ja Rambo olivat kärsineet jonkin verran inflaatiota, mutta karatemies toimi edelleen ja lemmikkieläinohjelmaa vetävä meksikaani on vahvassa nousussa – toivottavasti tyyppi saa opetettua puudelit lentämään vielä. 

78. Tekstiilit **1/2
Tylsähkö fiilistelydraama nuoresta perheestä joka ostaa osan lomasaarella sijaitsevasta talosta – joka sijaitsee keskellä nudistiyhdyskuntaa. 

79. Shivers ***1/2
Epätasainen, mutta parhaat kohtaukset todella friikkaavia (portaiden alta kuuluu haukuntaa, ilmestyy kaksi tyttöä talutushihnoissa..)

80. Genocide ***1/2
Hyönteiset tekevät viimein siirtonsa ihmiskuntaa vastaan, ihmiskuntaa joka kuljettelee vetypommeja taivaalla aivan liian huolettomasti... GENOCIDE! Yllätystäyteinen veto vuoden 1968 Japanista. 

81. Rabid ***+
Tylsähkö 

82. Mandingo ****
Django Unchained tuntuu kyllä kiusalliselta sirkuspelleilyltä Mandingoon verrattuna. Ja Susan George ON kuuma. 

83. Ferris Bueller’s Day Off ****1/2
Niin täynnä sujuvia yksityiskohtia. Kino Adamsin näytöksessä oli tekstitkin, joten sain kaikkien näiden vuosien jälkeen viimeinkin selville mitä Cameron oikein huutaa baseball-ottelussa. 

84. Goke – Body Snatcher From Hell **1/2
Ei toimi, lupaavan alkuasetelman (kaapattu lentokone putoaa, limalöllö ruumiita valtaava avaruusvampyyri vainoaa nalkkiin koneeseen jääneitä) jälkeen taantuu tylsäksi kohkaamiseksi jota edes kalkkuna-arvot eivät pelasta. Efektit ovat.. mielenkiintoisia. 

Yoshua Ben Yosef (27.5.2013 21:45)

040. Béla Tarr: A Torinói Ló – The Turin Horse (2011) 9/10

Piti vielä mainita jaetusta teatterikokemuksestani: n. 15 katsojasta yksi poistui 75 minuutin kohdalla salista, ja hieman myöhemmin huomasin sivusilmällä ainakin kolmen nukkuvan rauhaisasti penkeissään. Itsekin luulen torkahtaneeni n. 3 sekunniksi loppupuolella, elokuvan houkuteltua orastavan väsymykseni pintaan. 

Nyt on tullut kahlattua niin monta elokuvatusta että pidän lyhyenä.

Bava: Black Sunday

Tyylikkyydestä täydet pojot. Tim Burton on ainakin ottanut tästä melkoisesti nootteja ja alkaa itse asiassa tuntua Tarantinon veroiselta kierrättäjältä.

Bava: Bay of Blood

Hyviä tappokohtauksia; en ollut edes tietoinen kuinka suoraan muutama oli kopioitu Friday The 13th kakkoseen. Mutta muuten juoni oli jopa italialaiseksi aika saatanan sekava, loppupuolella annoin jo periksi. Ei ainakaan Bavan kärkileffoja näkemistäni.

Ross: The Hunger Games

Odotin ihan paskaa, mutta en mä nyt pysty tätä inhoamaan. Ihan menevää viihdykettä. Dystopiat ovat heikkouteni ja se osasto kiinnosti/toimi enemmän kuin Battle Royale Twilight/Potter-ikäpolvelle. Pituutta oli ainakin puoli tuntia liikaa, ei näitä blockbuster-huttuja erkkikään jaksa kahta ja puolta tuntia, vaikka Jennifer Lawrence söpö onkin.

Noé: Enter the Void

Muutamia tosi kuumottavia halluja ja hienoja kamera-ajoja. Loppuviimeksi kuitenkin liian pitkä tämäkin, alkoi olla olennaisin nähty ja kerrottu jo puolivälissä.

Smith: Red State

Alkupuoli lupaili aika pirteää menoa ja Parksin monologin kohdalla olin jo koukussa, mutta loppu lässähti aika tylsäksi ammuskeluksi.

Allen: Celebrity

Pari ihan hyvää jaksoa, muuten aika perus-Woodya.

Allen: Cassandra's Dream

Tämä taas oli melkoisesti vakavampi kuin näkemäni muut Allenit. Ihan hyvin ukkeli näemmä draamatrillerinkin taitaa, vaikka ei tästä nyt mitään kauheasti mieleen jäänyt. Perupalikoiden pyörittelyä.

Lee: Taking Woodstock

Jäi ehkä hieman sekavaksi. Happotrippi oli nätti.

Kasdan: Orange County

Toisaalta vituttavan hektinen ja yliyrittävä, mutta muutama suhteellisen härö kohtaus jäi mieleen positiivisella tavalla.

Caton-Jones: The Jackal

Muistin tämän aika bulkkipaskaksi, mutta olihan tää ihan viihdyttävä. Suomi on ryssämafian pesä ja Geren irkkuaksentti oli hellyyttävä.

165. Warrior (2011) ***½

Yllättävän hyvä draama, jossa myös lyödään ihmisiä naamaan. Tykkäsin paljon siitä, miten tässä onnistuttiin kuvaamaan monimutkaisia ihmissuhdevyyhtejä ja henkilökohtaisia traumoja siirtymättä yhtä kohtausta lukuun ottamatta kertaakaan siirappiseksi. Lopussa kaikki tuntuivat yhä vihaavan toisiaan, mikä on myös jees. Ja tosiaan, ei se erityisemmin haittaa että saa katella Edgertonin ja Hardyn vetävän porukkaa turpiin.

166. The Truman Show (1998) ****

En muistanutkaan että tämä olisi näin mainio. Carrey esittää ehkä vähän turhan kepeästi realitya tietämättään tähdittämää Trumania, jonka eriskummallista TV-elämää kuvataan terävästi. Etenkin kesken dialogia esiin pomppaavat mainostekstit käytettävien tuotteiden erinomaisuudesta naurattivat. Draamapuoli toimii myös hyvin, muuttuen oikeissa kohdissa tarkoituksellisen siirappiseksi sarjan luojien tahdon mukaan. Tässä on nähtävissä sellaista itsetietoisuutta, joka on nykyajan metaelokuvagenrelle ihan tuntematonta. Ei siis naureta peilikuvalle, vaan tiedostetaan sen olemassaolo.

167. The Intouchables (2011) ***

Ihan kivaa hömppää, jossa invalidi palkkaa slummien kasvatin pyyhkimään persettään. Pyyhkäisy vain ja herrat ovat ylimpiä ystävyksiä! Tykkäsin vanhemman herran dialogista, etenkin syyt ghettopojun pestaukselle ovat erinomaisesti kirjoitettuja. Mutta ei tästä oikein mitään kummempaa saanut irti, elämä on ihanaa ja kukat ja sateenkaaret ja hups pieru pääsi.

168. The Sting (1973) ***

Yllätti siinä mielessä, että tämä oli huonompi kuin ennakko-odotukset antoivat ymmärtää. Sinänsä ihan kelpo ryöstöleffa, mutta The Entertainerin sovittaminen kaksituntisen leffan scoreksi ei ihan toiminut. Myös eri lukuja jakavat välikuvat pistivät ärsyttämään. Välillä oli kuitenkin oikein hienoa vekkulimenoa ja elokuvassa suoritettava "ryöstö" itsessään niin överi että kikatutti positiivisessa mielessä.

169. Kiss of the Damned (2012) ****

John Cassavetesin tytär Xen ohjasi sitten Jean Rollin-tribuutin jossa vampyyriyhteiskunta esitetään mielenkiintoisemmin kuin missään 2000-luvun teoksessa tähän mennessä. Ihmiskunnan kanssa sopetutumiseen pyrkivät vampyyrit kokevat kovia tiettyjen yksilöiden vastustaessa tätä, ja hahmojen jatkuva rinnastaminen ihmisiin, jotka he näkevät alempiarvoisina petoeläiminä, osuu naulan kantaan todella hienosti. Vampyyrit tuntuvat myös pitkästä aikaa oikeasti seksuaalisilta olennoilta sellaisen perus "Kate Beckinsalella latex-asu SEKSIVAU"-menon sijasta. Sensuelli ja monella tavalla lohduton elokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa jos Cassavetes, Rollin tai älykkäämpi kauhuelokuva ylipäänsä kiinnostavat.

170. Face to Face (1967) ****

Ehdottomasti nousi suosikkispagujen joukkoon Keoman ja Huuliharppukostajan rinnalle. Tästä suurimman kiitoksen saa Sergio Donatin ja ohjaaja Sergio Solliman upea käsikirjoitus, joka väistelee, jopa pilkkaa, genren suurimpia kliseitä kaupunkiin saapuvasta muukalaisesta lähtien. Tarinan päähahmona toimiva professori on vangitseva luomus ja hänen jatkuvasti heikontuvaa moralisointiaan ja elämänkatsomusta on ilo seurata.

171. Only God Forgives (2013) ***½

Viihdyttävä toimintaelokuva, josta tosin ei varmaan Driven tapaan tule teiniyleisöjen suosikkia, koska tarinassa jatkuvasti läsnä olevat insestivivahteet ja Goslingin julkisuuskuvan täysi mukilointi estävät sen. Mutta näiden vuoksi tämä myös on keskivertoa parempi toimintaleffa. Illalliskohtaus Goslingin, äitihahmon ja prostitoidun välillä on kipeintä huumoria ja täten hauskimpia kohtauksia vähään aikaan. Kuvaus on myös erinomaista, Driven tyylikäs look tuntuu nousseen uuteen potenssiin pornohtavilla neon-valoilla valaistussa Thaimaassa. Hahmojen tuijottaminen toisiaan päin läpi rakennusten ja yli useiden kilometrien jäi mieleen. Särmää löytyy niin hitosti. Lopetus on myös erittäin hienoa antiklimaattista tylytystä.

162. The Kid (Charles Chaplin, 1921)

Nää on vaan niin hurmaavia. Pitää vuodattaa pari sanaa sekä herra auteurista että elokuvasta Chaplinin omassa ketjussa.

163. Manos: The Hands of Fate (Harold P. Warren, 1966)

Manos on paikkansa kalkkunataivaassa ansainnut, niin kädetöntä ja jalatonta weeteeäffää on keloille tarttunut ja leikkaamossa kasaan miten kuten kursittu. Koko paskan ehdoton kohokohta on Torgo! Kaveri näyttää siltä kuin olisi releineen kaivettu läheiseltä jätelavalta, lyöty sekaiselle piruparalle mystinen voodoosauva kouraan ja päästetty kaveri näine hyvineen irti partavesipalkalla heilumaan spastisesti, siristelemään silmiään ja muistelemaan Bela Lugosin huonoimpia laineja herskapalkkaa vastaan. Ja kaiken kädettömyyden keskellä tässä on silti idealtaan aikaansa edellä oleva ja jopa mainio lopetus! Tässä on paljon muutakin mitä kauhistellen ihastella, mutta riittäköön tämä. Pakkokatsottavaa kaikessa kamaluudessaan.

164. Trauma (Dario Argento, 1993)

Odotukset olivat kaukana katosta, ja silti petyin kunnolla. Tässä on jotain perustavaa laatua vialla, lähinnä siinä että kokonaisuus ja toteutus on yksinkertaisesti tökerön näköinen ja tuntuinen. Pitää myös ihmetellä, onko Argento ollut kännissä tätä leikatessaan. Harvassa on tatsit josta voi mestarin loisteen himmeähkön kajon tunnistaa, loput on halvan ja ruman näköistä paskaa. Naitetaan tähän millä tahansa mittapuulla ihan helvetin tylsästi ja väärällä tavalla typerästi etenevä tarina, ja katastrofi on valmis. Varmaan minua jäi vituttamaan juuri ne kalpeat haamut mestarin läsnäoloa, jotka vihjaavat siitä mitä tämä olisi voinut kokonaisuutena olla... Nyt se on kamalin toistaiseksi näkemäni Argenton elokuva. (Tuoreemmassa tuotannossa on vielä huomattavia aukkoja.) Kyllä, paskempi kuin Phantom of the Opera – se on sentään kalkkunana hauska.

165. Naked Killer (Clarence Fok Yiu-leung, 1992)

Ämmäenergian hulvattomuuspurkauksesta tarkemmat tunnot tilitettynä tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuven ketjussa.

166. Shanghai Triad (Yang Zhimou, 1995)

Vähemmän energisestä mutta juuri siitä johtuen kiintoisasta aikamatkasta modernien triadien historiaan myös tarkemmin tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa. 

167. The Blood Rose (Claude Mulot, 1970)

Taiteellisia vaikutelmia tavoittelevissa ja niitä ainakin jollakin muotoa saavuttavissa kauhueksploitaatioelokuvissa on sitä jotain. Mulot'n väitetysti kovassa UG-maineessa oleva teos on hämmentävä ja selkeästi kunnianhimoinen naamaremonttiteemalla leikittelevä goottisatuilu modernissa ajassa, jolle ainakin markkinointimielessä mutta muuten hieman kyseenalaisesti on lämäisty ensimmäisen eroottisen kauhuelokuvan leima. Hiljalleen unessa lipuva tarina rakentaa omaa todellisuuttaan, joka sekoittaa aikakäsitettä katsoessa. Visuaalisesti se muistuttaa mukavalla tavalla tekovuottaan vanhempaa elokuvaa. Vaikutelmaa lisää elokuvan kolmeen osaan jakavat intertitle-kortit. Kun samalla hypitään goottilaisen kartanon vanhaa maailmaa muistuttavista ymäristöistä samoin pehmein paletein silloiseen moderniin ympäristöön, jotain pientä vinksahtaa joka kerta päänupissa jonnekin. (Fiiliksiä tehosti sopivan myöhäinen katsomisajankohta.) Pisteytykseen on lisättävä tiettyä hyvän mielen lisää, niin mukavalta tuntui että joku on a) yrittänyt tällaista tyyliamalgaamia, b) tehnyt näin hienon loppuratkaisun, c) palkannut kaksi melko selittämättömäksi jäävää kääpiötä huomattaviin, joskin sanattomiin sivurooleihin riehumaan.

Mondo Macabro on vielä tehnyt hiton hyvää jälkeä DVD-julkaisussaan, joten yksi hämäryyden pienimuotoinen helmi on pelastettu unohduksen suosta. Hyvä näin, soisin mieluusti näin kiintoisalle palalle poemaista melankoliaa ja makaaberiutta laajemman yleisön ja enemmän arvostusta.

168. Delirium: Photo of Gioia (Lamberto Bava, 1987)

Kasarigiallosta (vai joko tämä nyt on auttamattomasti post-gialloa? proto-post-gialloa? Äh, ihan sama...) lisää Giallot ‑ketjussa.

169. Johnny Mnemonic (Robert Longo, 1995)

Niin harvakseen on cyberpunk-elokuvia tehty, että tämänkin fiilistelyyn on tyytyminen. No toisaalta, aika mielellään sen tekee aika ajoin, huolimatta siitä että saatu huvi ja anti on kalkkunaluonteista. Gibsonin hieno novelli on kääntynyt ongelmalliseksi elokuvaksi, jossa on suhteellisen mielisairas ja monelta osin kiehtova casting. Melko paljon mielisairautta on luvassa muutenkin. Parhaimmillaan ollaan ihan kyberpunkin pulssissa kiinni, pahimmillaan paasataan mitä käsittämättömintä soopaa ja esitellään vähintään jänskiä sivuhahmoja. Taas oli ihmeteltävä, mihin kaikkeen Keanu pystyykään... tai siis ei pysty. Räpellys, muttei suinkaan unohdettava sellainen.

170. Nothing Underneath (Carlo Vanzina, 1985)

Toinen samanmoinen kuin Photo of Gioia – Giallot ‑ketjussa tämänkin tarkempi käsittely.

171. Taxi Driver (Martin Scorsese, 1976)

Sano sitten jotain elokuvatsa josta on varmaan sanottu jo ihan kaikki... no yritetään jotain Scorsesen omassa ketjussa, ihan suuren kunnioituksen vuoksi.

172. Sherlock Holmes: A Game of Shadows (Guy Ritchie, 2011)

Joko muisti pettää, tai sitten ensimmäinen Ritchie-Holmes oli todellakin roimasti koherentimpi kaikesta ADHD-turboahdostan huolimatta. Ainakin se tuntui roimasti viihdyttävämmältä ja onnistuneemmalta kuin tämä tuhon orgia ja mellastus, mistä ei hirveästi jäänyt mieleen kuin jumalaton remellys ja outo transuilu. Ensimmäistä kertaa Ritchien elokuvallinen ilmaisu rupesi tosissaan rasittamaan – siltä pohjalta että "näkemättä paskaa" ‑leimalla varustamani Swept Away on vielä näkemättä. Pettymyksenä Holmesin rautaisen analyysin päättelyt oli jätetty vielä vähemmälle kuin ensimmäisessä osassa, ja ne vähätkin oli toteutettu sellaisella sekavan salamaleikkauksen sarjatulella, että teki töitä saada tajunnanvirrasta selvää. Suurin osa kaikesta oli nähty jo viime kerralla, paremmassa paketissa. Nyt kyllä cocktaakkelihousut ryvettyivät, vaikka vähän naurattikin ja kerran pari ihastutti. Kaikki odotukset kehitteillä olevaa kolmatta osaa kohtaan laskivat aika pohjille.

173. Bad Lieutenant (Abel Ferrara, 1992)

Seuraava uusintavierailu urbaaniin rappioon ja yhden miehen vapaapudotus-syöksykierteeseen. Ferrara on luonut vahvasti yhden miehen show'n langenneesta sinisestä enkelistä joka käy huume- ja anekauppaa paskaisen New Yorkin sydämessä käteisillään, veloillaan ja sielullaan. Herää kysymys: miten olisi Jaakobilta paini sujunut jytkyissä crackeissa? Syntiä, anteeksiantoa, rangaistusta, jeesustelua ja Jeesusta on tarjolla suorastaan pyörryttävin annoksin ja mitvit-hetkin. En keksi tähän hätään muita adjektiiveja kuin "huikea" ja "vimmainen". Mainio tapaus rosoisuudestaan johtuen ja huolimatta.

Mihail Kalatozov: Soy Cuba (1964) ***½

Olipas aika ihmeellisiä kameranliikutteluja tässä! Sergei Urusevski on jonkin sortin nero ilmeisesti.

Olivier Nakache, Eric Toledano: Intouchables (2011) *

Vittu mitä paskaa! Ei yhtään hauskaa kohtaa, nolostuttavia ja hävettäviä juttuja sen sijaa riitti. "Boogie Wonderland" oli kammottavinta mitä olen nähnyt vähään aikaan.

Jesús Franco: Sie tötete in Ekstase (1971) *½

Yritin kovasti tykätä tästä mutta herra Francon kökköilyt pistivät hanttiin. "Autolla jyrkänteeltä alas" – kökköily lopussa ansaitsee erityismaininnan.

Vincente Minnelli: Cabin in the Sky (1943) ****

Rakastettava neekerimusikaali. Hyvää läppää ja hyviä biisejä.

33. The Expendables 2 *½ (netflix) Voi hitto, kaikki mikä vielä jotenkin toimi ykkösessä, ei toimi tässä. Juoni on lopullisesti uhrattu nimilistalle, nää nokkelat one-linerit ovat toinen toistaan typerämpiä, eikä toimintapuolella ole oikein mitään mainittavaa, parasta antia Stathamin ja Van Dammen muutamat hetket. Arska on kuin pystyyn kuollut ja Norriksen sisäänheitto oli ihan turha. Lentokenttäkohtaus on yhtä pitkää myötähäpeää. Plaah.

34. Evil Dead (2013) ***½ (teatteri) Lähtökohta: orig Evil Dead = *****. yksi nuoruuden ylittämättömistä elokuvakokemuksista jo leikattuna vhs:nä. Varovaisen positiiviset arvostelut remakesta saivat odotukset ehkä hieman turhankin korkealle. Tietenkään ihan samaan raivoisan innokkaaseen tunnelmaan ei tässä päästä kuin alkuperäisessä, mutta ihaltavan lähellä tuota henkeä ollaan. Varsinkin alkupuoli, aivan kuten alkuperäisessäkin, on vahva ja parhaillaan suorastaan kuumottava. Oikein hyvä remake alkuperäisen hengessä. Silti, jos taas tulee esiin se aika että Evil Dead pitää katsoa, niin kaivan alkuperäisen esiin, tätä tuskin tulee toistettua...

Edit: kirjoitusvirhe...

Alive (31.5.2013 09:29)

33. The Expengables 2 *½ (netflix) Voi hitto, kaikki mikä vielä jotenkin toimi ykkösessä, ei toimi tässä. Juoni on lopullisesti uhrattu nimilistalle, nää nokkelat one-linerit ovat toinen toistaan typerämpiä, eikä toimintapuolella ole oikein mitään mainittavaa, parasta antia Stathamin ja Van Dammen muutamat hetket. Arska on kuin pystyyn kuollut ja Norriksen sisäänheitto oli ihan turha. Lentokenttäkohtaus on yhtä pitkää myötähäpeää. Plaah.

En kyllä ymmärrä, nimenomaan toiminnan puolestahan tää oli paljon parempi kuin ykkönen, jonka toimintakohtaukset oli yhtä sekavaa pikaleikkausta ja vielä pimeissä tiloissa tapahtuvaa. Kun taas tässä toiminta oli 80-lukulaisen selkeää.

65. Hunger Games (Netflix US)

Pitkäveteinen alkupuoliskon jälkeen pikkukivaa.


66. High School Hellcats (Netflix US)

Ihan nasta ja symppis fiftarityttöjengijuttu. Tytöt pyörittelevät silmiä kauniisti, mekot on nättejä. Pääosassa tosi ihku Yvonne Lime, jolla oli aikanaan jotain säpinää itsensä Elviksen kanssa.

67. The Kill List (Netflix US)

Häipyi välillä netflixistä, mutta tuli takaisin. Vaikea sanoa onko tämä yhtä hyvä kuin Down Terrace, mutta kyllä tämä edelleen toimi täysiä.


68. Down Terrace (Netflix US)

Ben Wheatley double billin toinen osa. Olisko tää nyt neljäs kerta kun tämän täydellisimmän gangsterielokuvan vuosikymmeniin taas katsoi.

EKEK 2013:

69. Solo

Enkkuraidalla ei elokuva ihan (varsinkaan Mockyn symppis antisankarihahmo) päässyt oikeuksiinsa, mutta suuri kiitos tästä ja helvetin hieno aloitus illalle.


70. Kalervo Palsa ja Kuriton käsi

Pekka Lehdon Palsa-elokuva vihdoin valmis, kertoo Keskisuomalainenkin. Ohjaajansa näköinen elokuva ja yhdistelmä turkkalaista kuolakomiikkaa, peri-suomalaista viinahuumoria, hölmöjä mutta hauskoja fantasiajaksoja ja Jotain Ihan Muuta. Ehkä se elokuvan paras vaihe oli kuitenkin lopun still-reeli Palsan keskeisistä duuneista. Tai osasta niitä.

71. Nightcomers

Illan pahin pilkkiminen iski tässä, mikä harmitti. Tykkäsin aina kun pysyin mukana. Odottelin että milloin Brando kaivaa esiin sen margariinipurkin, mutta ei sitten tällä kertaa.

72. Only God Forgives

Maineensa veroinen, eli sitä haahuilevampaa Refniä, mutta ärjyllä asenteella. Vähän tämä jää ulkokohtaiseksi poseeraukseksi ja tyylittelyksi, en tiedä. Kiva toki oli katsoa, ei siinä mitään. Vänkä tunnelma.

73. Tarkastaja

Uhhuh Mänttärin Tarkastaja iski kyllä ihan puun takaa. Illan ehkä absurdein trippi ja kalkkunaosaston täysosuma. Elokuvassa on kaikki pielessä (hyvällä tavalla), onnettomista resursseista lähtien/johtuen. Ilmeisesti noudattaa uskollisesti suurten elokuvamiesten kultaista ohjesääntöä: "first take is always the best take."

74. Loaded Guns aka. Salatehtävä Napolissa

Fernando Di Leon kevyempää settiä, joka jaksoi kyllä naurattaa tasaisesti alusta loppuun. TÄ-DÄ-DÄ-DÄTTÄ-DÄÄ! (Splash!)

75. Jestapa Jepulis + Folio Olio

Tää oli sitten selkeästi osastoa "70-luvulla syntyneille", eli toimi hyvin nostalgiamatkana lapsuuden myyttisiin maisemiin ja lauluihin. Ja kun käveli himaan leffan jälkeen, sitä ihan odotteli milloin se Herra Huu hyppää tuolta puskan takaa. Alkukuvana nähty Eläkeläisten Folio-olio tuli joskus nähtyä keikalla ja hauska poiminta ohjelmistoon sekin.

Humphrey Bogart (31.5.2013 15:19)

Alive (31.5.2013 09:29)

33. The Expendables 2 *½ (netflix) Voi hitto, kaikki mikä vielä jotenkin toimi ykkösessä, ei toimi tässä. Juoni on lopullisesti uhrattu nimilistalle, nää nokkelat one-linerit ovat toinen toistaan typerämpiä, eikä toimintapuolella ole oikein mitään mainittavaa, parasta antia Stathamin ja Van Dammen muutamat hetket. Arska on kuin pystyyn kuollut ja Norriksen sisäänheitto oli ihan turha. Lentokenttäkohtaus on yhtä pitkää myötähäpeää. Plaah.

En kyllä ymmärrä, nimenomaan toiminnan puolestahan tää oli paljon parempi kuin ykkönen, jonka toimintakohtaukset oli yhtä sekavaa pikaleikkausta ja vielä pimeissä tiloissa tapahtuvaa. Kun taas tässä toiminta oli 80-lukulaisen selkeää.

No ei se vielä riitä että tehdään "selkeää", jotain ideaakin voisi olla. Tosin mua kiusasi tän kaikin puolinen ääliömäisyys siinä määrin ettei toiminnasta nauttiminen onnistunut. Harmi, sillä ihan aidosti pidin ekasta.

72. Specialists (1969) ***

Ei tämä sitten uponnutkaan aivan täysillä. Hieman liikaa tässä on tyhjäkäyntiä esimerkiksi keskivaiheilla, ja ne hippitouhut eivät kyllä jaksaneet napata ollenkaan (vaikka viimeiset kohtaukset olivatkin mieleen painuvia). Nyrkkitappeluita ja muuta väkivaltaa tässä sentään oli Corbuccin tyylin mukaisesti tarpeeksi. Johnny Hallyday on ihan OK pääroolissaan, vaikka eihän hän mikään Lee Van Cleef tietenkään ole. Soundtrack jäi myös hieman valjuksi, mutta visuaalisesti tässä sentään oli pari ihan näyttävää kohtausta.

73. The Price of Power (1969) ***

Kyllä tässäkin spagussa oli aineksia parempaan, mutta juoni tuntuu muutamassa kohdassa liian pitkäveteiseltä ja siitä tuleekin miinusta arvosanaan. Tonino Valerii osoittaa kuitenkin olevansa taidokas ohjaaja, sillä visuaalisestihan The Price of Power on ihan laadukas spagu. Hymypoika Giuliano Gemma veti tässä ihan kelpo roolisuorituksen, vaikka en henkilökohtaisesti miehen suurimpiin faneihin kuulukaan. Luis Bacalov ei petä tässäkään leffassa ja soundtrack on siis laatukamaa.

042. Banksy: Exit Through the Gift Shop (2010) 9/10

Lunasti odotukset. Sympaattinen ja hauska dokumentaari, jonka koukku vaihtuu onnistuneesti muutamaankin otteeseen lyhyen keston aikana.

043. Michel Hazanavicius: OSS 117: Le Caire, nid d'espions – Agentti 117: Tehtävä Kairossa (2006) 6+/10

044. Michel Hazanavicius: OSS 117: Rio ne répond plus – Agentti 117: Tehtävä Riossa (2009) 4/10

Artist-elokuvan ohjaaja-näyttelijä ‑pari Hazanavicius-Dujardin aloittivat yhteistyönsä kahdella James Bondista ja muista 60-luvun euroagenttiseikkailuista sekä tyylillisesti että sisällöllisesti ammentavalla parodialla, joista ensimmäinen on jokseenkin nautittava, viihdyttävä ja jopa ilahduttavan nokkelaksi äityvä kertakatsottava komedia; jatko-osa vie homman turhankin paljon Austin Powersmaisen hassuttelun puolelle. Rioon on lisätty vauhtia, absurdiutta, tissejä ja absoluuttista typeryyttä, ja samalla punainen lanka hukkuu pahasti, eikä värikylläistä Brasiliaa saada oikein antamaan parastaan. Harmi, odotin Riolta enemmän.

Molemmissa huumoripotentiaalia lisäävät "oikeat" historialliset kontekstit tapahtumille, ensimmäisessä opposition jäseniä ja agentteja kuhiseva Kairo Nasserin Egyptissä; ja jälkimmäisessä Mossad jäljistää natsirikollisia Etelä-Amerikassa. Tosin vain Kairo onnistuu perustamaan ison osan huumorista tälle herkulliselle perustalle. Ranskankielen taidosta olisi tosin paljon hyötyä kaikkien intertekstuaalisten vitsien tajuamisessa.

Dujardin esittää Agentti 117:ää, joka on jyrkkä kulttuuri-imperialisti, seksisti ja rasisti, mutta liian onnellisen-tyhmä ja oman erinomaisuutensa lumoissa tajutakseen tätä missään vaiheessa. Elokuvan naiset ovat seksikkäitä mutta älykkäitä ja itsenäisiä, kuitenkin he lopulta vastoin kaikkia todennäköisyyksiä lankeavat 117:n pauloihin. Dujardin yliampuva ja keikarimainen roolisuoritus lienee avainasemassa siinä, kykeneekö elokuvista nauttimaan ensinkään, jos ärsyttää liikaa on koko homma takuulla pilalla. 

Suosittelen kuitenkin ainakin ensimmäistä, ja jos se miellyttää, niin jatko-osakin mennee suht kivuttomasti.

045. Baz Luhrmann: The Great Gatsby – Kultahattu (2013) 5/10

Luhrmannin GG on kahtiajakoinen filmatisointi: ensimmäisellä puoliskolla keskitytään visuaaliseen tykitykseen ja latteaan mahtailuun, toisella puoliskolla laskeudutaan maan pinnalle ja annetaan keskeisille henkilöille tilaa tulla etualalle. Alku on aivan kammottavaa paskaa. GG näyttää pahimmillaan sokeriselta animaatiolta, mielleyhtymäni eivät olleet kaikkein mairittelevimpia: disney-elokuvat aloittava satulinnasymboli, ja OSS 117: Tehtävä Kairossa ‑elokuvan ilotulitukseen päättyvä loppukohtaus. GG on tehty tosissaan, OSS 117 on huono vitsi, ja silti ne vertautuvat ihan hyvin. Lavastukseen ja puvustukseen on toki panostettu paljon, mutta siitä ilon irti ottaminen on hankalaa hektisen ja sekavan leikkausrytmin vuoksi. Tämän vuoksi myös paljon puhuttu Gay-fatlip-Z:n ja naisensa Beyoncen musiikin käyttö ei oikein ehtinyt ihastuttaa tai rasittaa, hidas reagoija kun olen, tilanne ehti aina mennä ohi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. 

Toki, myös alkuperäisteoksessa kuvataan Gatsbyn grandiöösejä juhlia ja koko 20-luvun maailman yltäkylläisyyttä, mutta kirjasta välittyy (ainakin itselleni) koko kuvion pakonomaisuus ja absurdius; Luhrmannin maailmassa on vain kiva järjestää spektaakkeleita ja laittaa kamera kiitämään ilman halki. Jälkimmäinen osa elokuvasta on suhteellisen uskollista kirjan tapahtumien toistamista, ja alun kärsimyksen ja myötähäpeän jälkeen sitä oli jokseenkin mukava seurata. Varsinkin kun Leonardo on kerrankin sopivassa roolissa ja näyttelee erinomaisesti. Tällöinkin Luhrmanin "pettämätön" esteettinen silmä ja dramaattisuus uhkaa välillä tulla pilaamaan kaiken, kuten elokuvan traagisessa loppukohtauksessa. 

046. Nicolas Winding Refn: Only God Forgives (2013) 6/10

ketjussaan.

Aivan järkyttävä määrä töllättyjä leffoja viikon sisään... mun olisi aika vähän keksiä muutakin rakentavaa tekemistä tälle kaikelle vapaa-ajalle.

174. Solaris (Andrei Tarkovski, 1972)

Lapsosena tämä jäi kesken, remake oli varsin yhdentekevän tuntuinen. Originaali oli sitten näin kypsemmässä iässä ja lähdeteos luettuna melkoinen elämys. Rautaesiripun takaisessa scifi-kirjallisuudessa on allekirjoittanutta eniten viehättänyt sen filosofinen pohdiskelevuus, eksistentialismi ja vieraiden elämänmuotojen kohtaamisen käsittely kovin länsikulttuurista poikkeavalla tavalla. Tarkovski on kääntänyt tämän kaiken elokuvalliseen muotoon erehtymättömästi. Näin luodaan, ylläpidetään ja muokataan tunnelmia ja tihennetään ne suorastaan sietämättömän ahdistaviksi. Kylmän kaunis, kiehtova ja pelottava elokuva ihmisestä.

175. Satan's Baby Doll (Mario Bianchi, 1982)

Nätin näköinen italoeksploitaatio jätti juonen kotiin ja rupesi riehumaan kameran kanssa kartanossa ja sen kryptassa. Tyhjähän se on, mutta nätisti kuvattu ja maistuvan lyhyt "kertomus" mainiota pimeilyä, vähän kuin saippuasarjaa ja limaista ähellystä kauhumausteilla. Ainoa varsinainen pettymys oli, ettei Saatanaa saatu pippaloihin mukaan kuin nimeen ja pariin laimean antikristus-mainintaan. Shamelessin DVD-julkaisulle on pistetty mukaan huonolaatuisia kohtauksia hardcore-versiosta sen minkä BBFC on sallinut, ja hyvä että on. Makoisa ja asiallisen matalamielinen nopsa välipala eurosleazen ystäville.

176. Dracula (Terence Fisher, 1958)

Hyvää syntymäpäivää, Christopher Lee, 91 vee! (27.5.2013) Synttäriuusinnasta tarkemmat tunnot Hammerin omassa ketjussa.

177. The Abominable Snowman (Val Guest, 1957)

Uusinta. Myös Hammerin omassa ketjussa.

178. The Damned (Joseph Losey, 1963)

...ja Hammerin omasssa ketjussa.

179. The Long Hair of Death (Antonio Margheriti, 1964)

Todella nätti mustavalkokuvaus, goottimeininki kirouksilla ja haudantakaisella kostolla sekä Barbara Steele on useimmiten se yhtälö mikä pitää mielenkiinnon yllä yksinäänkin. Sarja suorastaan mestarillisia tai ainakin sitä lähenteleviä kohtauksia on nivottu yhteen periaatteessa loogisella (logiikan aukot paikataan lähinnä yliluonnollisuuksilla), keskipaikkeilla itseään toistavalla tarinalla, missä saamme nähdä tarinan pääkonnaksi päässeen Ardissonin kauhistunutta ja rakoilevaa lärviä ehkä hieman liikaa ja itseään toistaen. Huippuhetkien vuoksi pitkäveteisyyttäkin antaa paljon anteeksi. Margheriti on pistänyt tässä tyylilajissa ainakin kaksi kertaa selkeästi paremmaksi, mutta ei tämäkään nyt huonosti pärjää.


180. Tattooed Life (Seijun Suzuki, 1965)
181. Tokyo Drifter (Seijun Suzuki, 1966)
182. Branded to Kill (Seijun Suzuki, 1967)
183. Pistol Opera (Seijun Suzuki, 2001)

Kunnon omaehtoinen retro, kolme uusintaa ja yksiekaa kertaa. Tilitän saldon tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

184. Blubberella (Uwe Boll, 2011)

Komedia joka ei ole hauska ja yli-itsetietoinen epähauska "nyt tehdään paskaa, eiksoo hassua hei" ‑asenteinen Ö-luokan leffa ovat pahinta mitä tiedän, ja nämä ominaisuudet kiteytyvät Blubberellassa umpikiinteäksi pökäleeksi. Kertakaikkisen vihattavaa paskaa. Luulisi tällaisesta konspetista saavan edes jollakin tapaa katsomiskelpoista huonon maun ryönää improvisoidenkin, mutta ei. Kun pitää tehdä joku kädetön muka-itsetietoinen haffunhaufka komedia, saatana. Se on hauskaa, kun viljellään anakronismeja ja väsätään umpihuonoa parodiaa jostain vitun twilighteista ja schindlerinlistoista ja herrra ties mistä ydinjätteestä. Tai ei ole, kaikki hauskuus on Uwe Bollin omassa päässä. Roskaelokuva ehkä elää, mutta ei näillä näytöillä edelleenkään voi hyvin 2010-luvulla, ei ainakaan tämän äpärän käsissä.

185. Disco Godfather (J. Robert Wagoner, 1979)

Kunnon pärinäkerroin. Bläkkärit-ketjussa tarkemmin.

186. Chopper Chicks in Zombietown (Dan Hoskins, 1989)

Höh, tästä ei tunnu juuri kukaan tykkäävän missään. Kyllä mua nauratti ja viihdytti koko pituudelta, harvassa olivat tylsät hetket. Biker- ja zombielokuvan hölmöilyfuusio kiroilulla, kökköisillä splattereilla, huonolla huumorilla, todella köpsillä musiikeilla, veikeällä kääpiöllä ja nurkissa lymyilevän pääpahan levottomilla yksinpuheluilla voisi olla jopa Troma-parhaimmistoa, ellei paukkuja turhaan hukattaisi elementtien paljouteen. Tässä oli sydän paikallaan, sillä itsetietoinen huonous ei käynyt ärsyttämään. Ämmäenergiaa ja sokeita jotka vittuilevat takaisin, jes!

187. Spartacus (Stanley Kubrick, 1960)

Sivistysaukkojen paikkailuja. Kubrickin persoona ei paljoa lopputuloksesta pääse loistamaan läpi, mutta vallan mainiota antiikin ajan ylvästä kapinatarinaa kankaalle kauniisti maalataan. Eka tunti on silkkaa asiaa, sen jälkeen ajalleen ja suurbudjetilleen pakolliset romanssit ja sekalainen melodraamasuhmurointi hidastavat suotta menoa – vaikka vapautta kovasti huudetaan, itse elokuva ei traditioiden kahleita pääse kaikilta osin murtamaan. Tätä tasapainottavat kuitenkin restauraatiossa elokuvaan palautetut kohtaukset (in yo face, code!), ja kovat näyttelijät tarjoavat kovia hetkiä pitkin matkaa. Joukkokohtaukset ovat todellista spektaakkelia. Kokonaisuus voi olla Kirk Douglas show, mutta silmissäni pisimmän korren sopasta vetää Lawrence Olivier. Kubruickeista tämä on henkilökohtaisesti se vähiten kiinnostavin.

188. The Forbidden Photos of a Lady Above Suspicion (Luciano Ercoli, 1970)
189. My Dear Killer (Tonino Valerii, 1972)

Giallot ‑ketjussa.

190. The Snow Creature (W. Lee Wilder, 1954)

Köyhän miehen köyhä King Kong ‑mukaelma. Lumimies oli tuohon aikaan kuumaa shittiä, ja tämä fillmi taisi ehtiä ensimmäisenä rahastamaan aihetta valkokankaalla. Olemattoman budjetin rajoitukset eivät valitettavasti manifestoidu mitenkään riemukkaasti kokonaisuudessa; lähtöjään touhu imaisee mukaansa kuin kehno ja halpa matkailumainos, eikä meno muutu siitä jännittävämmäksi tai viihdyttävämmäksi muka-Himalajalla tahi New Yorkissa. Tämä ei ole suututtavan kehno, vaan yksinkertaisesti puuduttava, pitkästyttävä ja näkemysköyhä. Puutteineenkin The Abominable Snowman on kirkkaasti parempi, hauskempi ja kiinnostavampi kuin tämä turhuus.

Meller (3.6.2013 23:25)

184. Blubberella (Uwe Boll, 2011)

Komedia joka ei ole hauska ja yli-itsetietoinen epähauska "nyt tehdään paskaa, eiksoo hassua hei" ‑asenteinen Ö-luokan leffa ovat pahinta mitä tiedän, ja nämä ominaisuudet kiteytyvät Blubberellassa umpikiinteäksi pökäleeksi. Kertakaikkisen vihattavaa paskaa. Luulisi tällaisesta konspetista saavan edes jollakin tapaa katsomiskelpoista huonon maun ryönää improvisoidenkin, mutta ei. Kun pitää tehdä joku kädetön muka-itsetietoinen haffunhaufka komedia, saatana. Se on hauskaa, kun viljellään anakronismeja ja väsätään umpihuonoa parodiaa jostain vitun twilighteista ja schindlerinlistoista ja herrra ties mistä ydinjätteestä. Tai ei ole, kaikki hauskuus on Uwe Bollin omassa päässä. Roskaelokuva ehkä elää, mutta ei näillä näytöillä edelleenkään voi hyvin 2010-luvulla, ei ainakaan tämän äpärän käsissä.

Jep, Blubberellan katsomiskokemus on edelleen muistissa ja olihan tuo luokatonta paskaa. Koivusalokin ohjaisi aiheesta paremman elokuvan. Niitä harvoja kertoja jolloin elokuvan katsominen oikeasti vitutti.

172. The Thin Red Line (1998) ****½

Malickia ei tunnu kiinnostavan sodassa niinkään sen hulluus, vaan Veteen Piirretyssä Viivassa käsitellään enemmän sodassa olevien sotilaiden pelkotiloja, ja se tehdään sisäisen monologin ja komeiden maisemien turvin eikä niinkään tylsien naamalähikuvien tms kautta. Virkistävän erilainen sotaelokuva. Nick Nolte on elämänsä vedossa auktoriteettia edustavana vanhana herrana, joka on itsekin sisällä pelokas pikkulapsi. Hassua, ettei näin kauniita sotaelokuvia ole muuten tehty. Johtuu ehkä siitä, että näin nätin elokuvan voisi helposti tehdä sotaa jopa glorifioivaksi. Tämä ei moiseen altistu, ja iskee kuin miljoona volttia johonkin Sotamies Ryaniin verrattuna.

173. Rabies (2010) **

Pettymyshän tämä. IMDBn ykkösenä esiin tuleva käyttäjäkommentti "like Magnolia but everyone dies!" on aika osuva. Ei missään vaiheessa jännittävä tai edes kovin kiinnostava kauhuelokuva. Jotain tästä kuitenkin sai mustana komediana irti, mitä nyt ainoa hupi tuli siitä kun katsoi miten juonen sekasotku seuraavaksi eskaloituu.

174. The Man From Nowhere (2010) ****

Oikein hieno toimintaelokuva joka näyttää Takenille närhen munat, vaikka pidän siitäkin. Kamera pysyy kiitettävän vakaana ja alkupuolen melodramaattinen melankolia jopa toimii, mitä nyt lopussa pahisten juonien paljastuessa mennään vähän överiksi vaikka asiat näin olisivatkin todellisuudessa. Lopputaistelu on upea.

175. RED (2010) *½

Tylsää ja mitäänsanomatonta Brett Ratner-henkistä kesätoimintaa, joka kestää noin puoli tuntia liikaa. Hassusti tällä ei ole muuten yhtään mitään tekemistä samannimisen sarjakuvan kanssa. Ns. Wanted-syndrooma siis kyseessä. Vähän typerää tehdä gimmick-elokuva jossa gimmick on päähenkilöiden vanhuus ja sitten jättää tämä vanhuus täysin hyödyntämättä missään muodossa.

176. Whiteout (2009) **

Jatkoin sarjisleffalinjalla jossa sarjiksesta erotaan väkevästi. Tällä kertaa tarinan perusidea pysyy samana, mutta kaikki, siis ihan jokainen, tarinan nyanssi on lähtenyt pois ruudulle siirtyessä. Lopputuloksena erittäin komeasti kuvattu ja välillä intensiivinen mutta-ah-niin mitäänsanomaton pikkutrilleri.

177. Das Erste Semester (1997) *

Uwe Bollin teinikomediassa vitsejä lauotaan hurjalla yksi vartissa-tahdilla ja olin kuolla nauruun.

178. Mimic (1997) *½

Del Toron heikoin ihan epäilemättä. Musiikki on jatkuvasti läsnä ja jatkuvasti ihan uskomattoman huonoa. Komeita ötököitä silloin kun ovat käytännön efektejä, CGInä otukset ovat auttamattoman vanhentuneita. Tämäkin kestää aivan liian pitkään pitääkseen yllä minkäänlaista jännitettä, ja koko leffasta huokuu jonkinlainen identiteettikriisi sen suhteen yritetäänkö tässä nyt tehdä ötökkäkauhua vai puhdasta slasheria. Lopulta ei tehdä sitten oikein mitään.