Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

85.

Perfume ***1/2
Olisi voinut olla lyhyempikin. Pisteitä rujon saastaisesta meiningistä.

86. Evil Dead (2013) ***1/2
Ikävä kyllä riivatut eivät näyttäneet juuri ollenkaan pelottavilta toisin kuin originaalissa. Silmätkin näyttivät siltä että maskeeraaja on tyytynyt ekoihin Cybershopin hyllyssä näkemiinsä shokkipiilareihin. Alkupuoli jaksoi vielä olla selvästi keskivertonykykauhua lupaavampaa, lopussa alkoi jo hohhoijjaututtaa.

87. Jurassic Park ***
Jaa se kinkkitiedemies olikin Oz:n pappi Ray Mukada. Efektit eivät olleet oikeastaan vanhentuneet, niissä saavutettiin siis aikanaan “tarpeeksi hyvä” taso.

88. Father’s Day ****+
Nerokas ja tyylikäs kanadalainen törkypommi. Lukekaa tarkemmin Elitistin arvostelusta.

89. The Last Chase *1/2
Amerikkalaisten toiseksi pahin painajainen on totta! Viherpiipertäjät ovat onnistuneet saamaan autoilun laittomaksi!! “A phantom jet must catch and destroy the last car left on earth.“ Lee Majors ja hakkeripikkupoika kaahaavat porschella, kaktuksia ammutaan lasereilla, jotkut vajakit vilkkuvaloja täynnä olevassa komentokeskuksessaan lähettävät Majorsin perään dementoituneen oloisen Burgess Meredithin hävittäjän puikoissa ja.. eipä oikeastaan paljon muuta. Syystä täysin unohduksiin vaipunut naiivin tylsä ja tv-tuotantoarvoilla toteutettu scifi vuodelta 1981. 

90. Manborg ***1/2
Father's Dayn tekijöiden aiempi. Huimaa robotrashia, lensflaret kiiltää ja näyttelijät ovat irti kököistä tietokonetaustoista – kaikki tarkoituksella tietenkin. Ei silti aivan niin kova kuin toivoisi, neljästä pääosasta kaksi on loistavia (jatkuvasti pihalla oleva Manborg ja ärjysti dubattu kung-fu kinkki Number One Man), mutta loput kaksi hieman rasittavia. 

91. The Great Gatsby (2013) ***+
Uh-oh, siedän harvinaisen huonosti Dicapriota ja Tobey Maguirea JA Carey Mulligania – silti Gatsby oli ihan ok tarina. Katsoin 2D:nä, mutta menisin 3D versioon jos saisi valita uudestaan, näytti vähän sellaiselta.

92. Spare Parts / Rezervni deli ***1/2
Ens kuussa Sloveniaan, ja tämä inhottava mutta avarakatseinen elokuva sikäläisistä ihmissalakuljettajista valmistelikin sopivasti. Toi mieleen tyyliltään Kinatayn mutta tässä sentään oli sisältöä. 

93. The Howling III: Marsupials ***1/2
Ookei, ojentakaahan niitä lääkkeitä... Vuonna 1936 sukupuuttoon kuollut Tasmanian pussihukka sai tavallaan oman elokuvansa ja elää nyt ikuisesti ainakin superhuonojen elokuvien ystävien keskuudessa. 

94. Ratman ***+
En nyt.. oikein.. neext

95. Judge Dredd (1995) **1/2
Nyt kun alkujärkytyksestä oli pikkuhiljaa toipunut n. 17 vuoden ajan niin eihän tämä nyt niin paha ollutkaan. Eka tunti on varsin jees, vaikka Dredd muuttuukin Stalloneksi 16 minuutin jälkeen. Puvut ovat hienot, juoni (Max von Sydow’n Chief Judge Fargo pelataan ulos Long Walkille..) toimii, maailma ja jopa Rob Schneider on useimmiten hauska ja jotenkin dredd-maailmaan sopiva hahmo. Mean Machine Angel on upea ilmestys. 

Sen sijaan vikat puolisen tuntia eivät ole jees. Mukana ei ole oikeastaan enää yhtään mitään edes etäisesti dreddiläistä asennetta, koko homma on duunailtu kuin suoraan jonkun “näin teet mahdollisimman geneerisen action-blockbusterin” kirjan ohjeiden mukaan: ilman kypärää liikkuva Stallone käyttäytyy … paljon sarjatulitusta, efektikaahailua ja lentävästä motskarista ilmassa toiseen hyppimistä, huumoria tapailevia one-linereitä, Judge Hershey suutelee Dreddiä (!)... I rest my case. 

Richard C. Sarafian : Eye of the tiger (1986) **½

Paperillahan tämä vaikutti kovalta. Vankilasta vapautuva vietnam veteraani joutuu asettumaan hänen kotikaupunkiaan uhkaavaa moottoripyöräjengiä vastaan. Kokonaisuus menee kuitenkin enemmän huoltsikka-actionin laariin. Draamapuoli ei oikein toimi, mutta toimintaa on kuitenkin sopivasti (olisi voinut olla enemmänkin) ja muutama nerokas ja verinen tappo. Gary Busey ja Yaphet Kotto vastassa William Smithin johtamat bikerit. Ja kyllä, elokuvassa kuullaan SE Survivorin nimikkobiisi.

Curtis Bernhardt : Sirocco (1951) ***

Humphrey Bogart aseiden kauppiaana Syyriasssa jossa virallista jöötä pitää Ranskan sotilasjoukot. Bogartin esittämä mies joutuu keskelle paikallisen vastarinnan ja Ranskan joukkojen välienselvittelyä ja iskee silmänsä erään Ranskalaisen upseerin naiseen. Perusvarma aikalaistuotanto, sellainen keskikastin elokuva.

Martin Ritt : The Spy who came in from the cold (1965) ***

Mielenkiintoinen mutta lopulta ehkä liiankin puhelias agenttidraama jossa Richard Burtonin esittämä länsivakooja soluttautuu Itä-Saksan puolelle jossa hänen olisi tarkoituksena vuotaa tiettyjä asioita ja saatta eräs Itä-Saksalainen vakooja huonoon valoon. Monimutkainen agenttisydeemi jossa kukaan ei voi olla täysin varma kenen laskuun kukin varsinaisesti tekee hommia. Voi suositella niille jotka kaipaavat realistisempaa agenttimenoa Bondien ja vastaavien vastapainoksi.

< EKEK 2013 alkaa
 
96. Solo ****-
Tiukka avaus, nuoret vasemmistoterroristit toimivat ja Jean-Pierre Mocky fiilistelee mukana. Toi mieleen yhden viime vuosien kovimmista leffoista eli israelilaisen Policemanin. 
 
97. Kalervo Palsa ja Kuriton käsi **-
Noh.. en ole perehtynyt Palsan tuotoksiin (vaikka ehkä pitäisi), eikä tämä epämääräinen ja rakenteeton räbellys nyt mikään hyvä mainos herran taiteelle ollut. Pisteet silti siitä että oli edes yritetty jotain kansainvälisen tason ideaa. 
 
98. The Nightcomers ***1/2
Erinomainen tunnelma, harmi että printti oli miltei kuollut. 
 
99. Only God Forgives ****
Gosling saa pataan Bangkokissa. Vähän kuin Drive, joo, mutta ultraväkivalta on tällä kertaa vähemmän päälleliimattua ja kerronta on askel takaisin kohti Fear X:n minimalistista ja juonetonta uhkaa. Silti eniten tämä tuntui olevan velkaa Kill Billille. Noh, jos Tarantino ei enää osaa niin hyvä että joku tunkee hänen tontilleen. Melkein jokainen kuva on upean näköinen, hiljaa rullaavat kameraotokset pitkin punaisia ja sinisiä käytäviä ovat kiehtovan meditatiivisia.
 
100. Tarkastaja **
Jonkinlainen insideläppäleffa elokuvasäätiön, ‑arkiston ja teak:n porukoille. 
 
101. Loaded Guns / Colpo in canna **
Käsittämättömän surkea rpäellys ottaen huomioon että Fernando di Leo ohjaa, Luis Bacalov säveltää, Ursula Andress tisseilee, Woody Strode lyö... etenkin loppuvaiheen taukoamatta luuppaava sirkusmusiikki ja superkökkö budspencer mäiskintähuumori rasittivat jopa tässä katsomiskontekstissa. 
 
102. Herra Huu: Jestapa jepulis, penikat sipuliks ?
Täydellinen elokuva siihen finaalivaiheen ekek-tilaan kun aivot alkavat olemaan regressoituneet kukkakaalin tasolle. Herra Huun trollailuista stadissa tuli mieleen Leos Caraxin episodi elokuvasta Tokio (johon myös Holy Motors perustuu) – tuollaista katsoisi pidempäänkin.
 
EKEK loppuu>
 
103. The Fly (1986) *****
Iljettävämpi, liikuttavampi ja parempi kuin muistin.
 
+ Autobonus
 
+ In the Flesh – BBC:n kolmiosainen zombie-minisarja. Oikein hyvä. Päättyi kyllä sen verran avoimesti että ehkäpä jatkavat vielä. 
 
+ Play God – Dokkari Teemu Nikkin kesken jääneestä splatter-eepoksesta. Sääli ettei leffa koskaan valmistunut, traileri näytti nimittäin yllättävän viihdyttävältä. Noh, hyvä että tästä seurasi jotain konkreettista edes eli tämä dokkari. 
 
+ Italian Machine – David Cronenbergin hyvin ohjattu ja näytelty mutta melko pointiton lyhäri vuodelta 1976. Pääosassa sama jäbä kuin Rabidissa, ja taas tekemisissä moottoripyörien kanssa. Yllättävää nähdä (vieläpä toimivaa) komediaa Cronenbergilta. 
 
+ Judge Minty – Cooli 27-minuuttinen Judge Dredd fanifilmi.
http://youtu.be/aavS_XUITXU
 
+ Mad Max Renegade – 8-minuuttinen fanifilmi, joka on hieman käppäinen mutta sisältää yhden nerokkaan idean
http://www.youtube.com/watch?v=phFDAJep1jo
 
+ tietty SE jakso Game of Thronesia. tsiisus.

Jarva & Pakkasvirta: Yö vai päivä (1962) Jarvan esikoinen, miehen omien sanojen mukaan monilla tavoin epäonnistunut, mutta tärkeä. Ismo Kallio ja kumppanit mm. kävelevät, juoksevat, uivat, saunovat sekä autoilevat maalla ja kaupungissa, eikä tästä kuriositeetista oikein keksi sanoa muuta kuin latteuden "hienoa ajankuvaa 60-luvun Helsingistä". Jossain kolmen vartin kohdalla homma väsähtää kokonaan, kun "toiminnan" painopiste siirtyy metsiin. Nykynäkökulmasta Eastmancolor-värit tuovat mukaan tahatonta komiikkaa: näillä samantapaisilla haalistuneen keltaisilla ja kelmeän sinisillä sävyillä tupataan tänä päivänä kuvaamaan melkolailla negatiivisia tuntemuksia. Onneksi dvd:llä on hyviä extroja: Jarvan pari lyhytfilmiä ja haastatteluja. Varsinkin ohjaajan oma puheenvuoro on todella sympaattinen: Jarva antaa pelkällä katseellaan itsestään rehellisen, hiljaisen ajattelijan kuvan. Elokuvalle kuitenkin **1/2, josta puolikas tähti kuuluu Elina Salolle.

Mollberg: Aika hyvä ihmiseksi (1977) Rehellisyyden nimiin pitää sanoa, että eihän tämä mosaiikki oikein koossa pysy, ja sitä olisi voinut tiivistää (pahoitteluni, Gustav Wiklund), mutta onhan tämä pienoistarinakimppu mainiota, vahvaa Mollbergia lähikuvineen ja erinomaisine näyttelijöineen. Ihailen Mollbergia suuresti, koska hän tajusi suurimman osan tämän maailmankolkan ihmisistä olevan rumia, mansikkamaidon värisiä, yksinkertaisia eliöitä. Juuri sopivasti ja sopivalla huumorilla ryyditetty Aapeli-filmatisointi siitä, millaista elämä oli vanhaan "hyvään" aikaan. Rivien välistä tirsuvat usko pohjimmaiseen hyvyyteen ja jälkipolviin, mikä tekee tästä oikein kauniin, suositeltavan elokuvakkeen. ****

Feldman: Vihoviimeiset erämaalinnakkeen sankarit (The Last Remake of Beau Geste, 1977) Mulkosilmä ultraväyrynen Marty Feldman on totutun hypnoottinen. Tätäkin kreisikomediaa arvostan toki, mutta kyllä katsoessa ymmärtää, miksei tämä ollut hitti. Hyviä gageja ja kekseliäitä yksityiskohtia ripotellaan suht tasaisesti, joukossa muutama totaalisen hervotonkin oivallus, mutta silti tämä jotenkin hukkuu oman ylinäyteltyyn koheltamiseensa. Myös monen vitsin toisto, alleviivaaminen ja pitkittäminen onnistuivat hieman ärsyttämään. Lisäksi elokuvaa vaivaa komedioiden oudoksi kokemani helmasynti: ne mainiot jutut harvenevat loppua kohden. Saavatko komediakäsikirjoittajat puolet muita vähemmän palkkaa tai jotain, kun niin moni komedia jää hauskuudeltaan ikään kuin kesken? Kuitenkin tämä elokuva kannattaa ainakin kerran katsoa. Puolikas tähti tulee pelkästä Feldmanin läsnäolosta sekä kunnioituksesta kreisikomedian perinnettä kohtaan. Tämä leffa mieltyi tällaiselle pop-kulttuurivitsien marinoimalle X-sukupolvelaispaskiaiselle jo "vanhana hyvänä komediana": ei tarvitse näemmä sukeltaa Marx-veljeksiin saakka... ***1/2

Bo Diddling (6.6.2013 13:41)

46. William Friedkin: Killer Joe (2011) (blu-ray) ***1/2

Elokuva ei ole visuaalisesti kummoisen näköinen ja se tuntuukin paikoin tv-tuotannolta.

Yhä herään silloin tällöin keskellä yötä mietiskelemään: oliko alun fullfrontaali oikeasti Gina Gershon, vai onko kyseessä vain taitava bodydouble-trikki? Jos ei ole trikki, niin silloinhan tämä on visuaalisesti kaunein elokuva ikinä – McConaugheysta huolimatta. Mielestäni ko. pökkelö ei sovi rooliin lainkaan.

74. Spellbinder (1988) ***-

Keskivertoa hieman parempi kasaripläjäys. Tunnelma on parhaimmillaan hyvinkin painostava, mutta toisaalta esim. elokuvan keskivaiheilla juoni etenee liian lepsusti. Näyttelijöistä vaikuttavimman roolisuorituksen tekee Audra Lindley, jolle olisi voinut antaa hieman enemmänkin ruutuaikaa. Kelly Prestonin tisseistä irtoaa vielä plussat.

75. The Adventures of Ford Fairlane (1990) **½

Alku lupailee jotain hieman parempaa, mutta kun itse elokuvan juoni on sen verran olematon, niin todellinen kiinnostus leffaa kohtaan lopahtaa viimeistään puolivälin kohdalla. On tässä silti muutamia yksittäisiä tyylikkäitä kohtauksia, joissa Harlin osoittaa olevansa tekijämiehiä.

76. The Fly (1986) ****

Koskettava ja vaikuttava leffa. Jatkaa sitä Cronenbergin laadukkaiden 80-luvun elokuvien sarjaa tyylikkäästi. Erikoistehosteet näyttävät sopivan limaisilta vielä tänäkin päivänä. Jeff Goldblumille vielä plussat hyvästä pääroolista.

Kenji Mizoguchi: O'Haru – naisen tie (Saikaku Ichidai Onna)

Kinuyo Tanakan esittämä nimihenkilö rakastaa väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa miestä (Toshiro Mifune), jonka seurauksena niin nainen kuin hänen vanhempansakin ajetaan kotikaupungistaan pois. Mizoguchin elokuvissa naiset kärsivät eniten, eikä O'Haru muodosta poikkeusta: nainen ajautuu yhteiskunnan pohjalle. Traaginen tarina on hitusen liian överiksi vedetty, vastoinkäymisiä olisi saanut olla muutama vähemmän. Tanakan roolisuoritus on loistava.

Fritz Lang: Niebelungen laulu (Die Nibelungen)

Huh huh, lähes viisi tuntia silkkaa taituruutta. Kaksiosainen kokonaisuus, jonka ensimmäinen puolisko (Siegfried) on vauhdikas ja toiminnantäyteinen, kun taas jälkimmäinen puolisko (Kriemhildin kosto) staattinen ja väistämättömään yhteenottoon valmistava – viimeinen puolituntinen onkin hurjinta verenvuodatusta, mitä mykkäelokuvissa on nähty. Tästä ei kyllä löydy moitteen sijaa ja kun Masters of Cineman julkaisukin on täyttä rautaa, on Niebelungen laulu täyden kympin elokuvaelämys.

David Fincher: Fight Club

Kovastihan tätä on kehuttu, mutta eipä oikein napannut. Ihan mukava leffa tuohon puoleenväliin asti, mutta runteluprojektin aloittamisen jälkeen alkoi mielenkiinto loppua. Lopputwistiä en tiennyt, mutta ei se silti yllättänyt. Social Network taitaa olla ainoa Fincher, jonka pariin tekee mieli palata uudelleen.

47- Clement: Plein soleil (Purple Noon) (DVD), Sävykäs ja kiehtova klassikkofilmatisointi sortuu ensin tasapaksun tahtiseen kerrontaan ja lopussa ratkaisun viipyilevään tarjoiluun. Kokonaisuus säilyy kuitenkin plussan puolella kiinnostavien hahmojen toilaillessa kauniissa Välimerellisissä maisemissa. ***

48- Holt: Taste of Fear (DVD), Hammerin psykojännäristä jää mieleen päälimmäisenä todella sävykäs mustavalkokuvaus. Se antaa syvyyttä pääasiassa yhdessä paikassa tapahtuvaan neljän näyttelijän kamaridraamaan. Kirjallisuudentutkimuksessa tällaista tarinaa on tavattu kuvata sanalla "Gothic" ja sen genren ytimessä tässä ollaankin. erikoisplussana vielä mainittakoon tarinalle juuri sopiva (lyhyehkö) kesto. Pidin. ****

49- Costa-Gavras: Betrayed (DVD), Poliittisten trillereiden spesialistin Gosta-Gavrasin aikalaiskatsaus kasariluvun kuhiseviin ristinpolttelu-piireihin on hallittua ja laadukasta asialeffaa aikakaudelta jolloin Hollywoodista ei paljon vastaavaa tullut. Jonkinlaiseen unohdukseen vaipunut jännäri vakuuttaa taitavasti punotun juonen osalta mutta on sisältöönsä nähden hidastempoinen ja raskasmielinen. **1/2

50- Nakahira: Getsuyobi no yuka (Monday Girl) (Leffassa), BFI:n hienossa Nikkatsu- sarjassa esitetty kuriositeetti, puhdas uuden aallon häröily tyyliin mitä japanisessa elokuvassa harvemmin on tavattu odottaa. Kevytkenkäisen mutta naiivin Yokohamalaisen ye ye- tytön pyrkimykset miellyttää elämänsä miehiä siirtyvät kohtaus kohtaukselta absurdimpiin sfääreihin. Kuvaustyöskentelykin on kokeilevaa. Ei tälläistä joka päivä näe. Ja minä kun luulin (sen Criterionin/ Eclipsen boksin jälkeen) että Nikkatsu= rikos. ***

51- Friedkin: Rules of Engagement (DVD), Oikeussaliin päätyvä sotadraama mikä jää puolitiehen vähän joka saralla. Alun Vietnam- kohtaukset ovat avuttomia, Yemenin jaksot näyttävät halvoilta, päätähtien väliltä puuttuu uskottavaa karismaa ja lopun oikeussalidraama on aika kuivakka ja innoton. Mutta vaivattomasti tämän toki kattoo kerran läpi. **

52- Miyazaki: Tonari no Totoro (Leffassa), Vihdoin sauma nähdä SE OMA SUOSIKKI kankaalta. Öö, pidin. Aika paljon. Oli hieno digiprintti, yksi parhaista koskaan näkemistäni itse asiassa. Mitä tähän vielä sanois. *****

76. Cabin In The Woods (Netflix US)

EKEKin jatkeeksi ei jaksanut mennä nukkumaan, joten paikkailin vähän sivistysaukkoja. Ihan Viihdyttävä Pätkä.


77. Schoolgirl Hitchhikers (Netflix US)

Eli Jean Rolliin Jeunes filles impudiques. Muijat murtautuvat taloon lesboilemaan ja pian sadistiset jalokivivarkaat ovat kintereillä – voiko toimivampaa konseptia olla? No, ei kovin montaa hetkeä mene ilman Tits On Screen. Hyvä EKEKistä palautumiselokuva tämäkin ja lähempänä fiilistä.


78. Safe

Viihdyttävää Statham-popcornia. Juonesta viis, pääasia että ammutaan, tapellaan ja yrmytään paljon.


79. Dead Heat

Mainiosti pösilö buddy-leffa by Goldblatt.


80. Viattomuuden uhrit (aka Cracks)

Tyttökoulussa tapahtuu.

191. Macabre (Lamberto Bava, 1980)

Hyvä meininki, kierot asetelmat, kieroja henkilöitä ja vinkeä tunnelma. Nätisti kuvattukin vielä, ja ääniraita toimii. Tästä kaikesta hehkuu vain enemmän tuottajana häärineen Pupi Avatin kuin junior-Bavan käden kosketus, ja kiittelihän herra ohjaaja aikanaan kokenutta tuottajaansa varsin vuolaasti mm. visuaalisissa ratkaisuissa opastamisesta. Kenen ansiota sitten onkin, etenemiseltään junakiskon suora ja asetelmiltaan / henkilöiltään kiero psykotrillerikauhuilu onnistuu tunnelman luomisessa mukavasti. Homman nimi on juuri se mitä elokuvan otsikko tarjoaa. Shokkitehoja ja toimintaa annostellaan erittäin säästeliäästi, mikä ei haittaa. Kolmen tähden yläpuolelle mennään puolikkaan verran mukavan pöhelöillä ylläreillä, lapsitappajalla ja sangen mainioilla päähenkilöillä. Tyylittelevä ja sympaattinen paketti, olen edelleen sitä mieltä että tämä on Lamberton parhaita.

Eräänlainen spoiler:

192. Snake Woman's Curse (Nobuo Nakagawa, 1968)

Toimivaa klassista japanikauhuilua. Tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa tarkemmat tunnot sisällöstä.

193. Phantom from Space (W. Lee Wilder, 1953)

Samalta jantterilta joka toi eteemme The Snow Creaturen arveluttavat ilot. Tuntematon lentävä esine posottaa kertojan äänen ja infernaalisten ulinoiden saattelema USA:n länsirannikolle, ja heti perään picnic-alueella riehuu sukeltajanpukuun sonnustautunut kasvoton mies. Näin starttaa tapahtumaköyhä E.T. ‑jahti jota vaivaavat samat ongelmat kuin mainitsemaani vuotta myöhempää tuhnua: ihan liian vähän viihdearvoa ja tapahtumia, ja periaatteessa liian ammattimainen (tai ainakin ammattimaisesti yritetty) toteutus, jotta höpöhuonousmittari täyttyisi etäisestikään viihdyttäviin lukemiin. Nämä näkymättömät miehet on nähty. Ihan pienenä valotuikkuna on kaikesta paistava vilpitön yrittäminen ja edes jollakin tapaa tasaisesti rakennettu kulku, missä on (vähän ja laimeita) huippuhetkiksi yritettyjä kyhäelmiä. Ei tätä silti hyvällä muistele, jos ollenkaan.

194. Spring Breakers (Harmony Korine, 2012)

Suatana. En osannut odottaa näin hemmetin hyvin tehtyä elokuvaa, enkä pitäväni tästä näin paljon. Tämä näyttää, kuulostaa ja tuntuu juuri siltä kuin sisällön huomioon ottaen pitääkin. Keskellä ilonpitoakin leijuu selittämätön pahaenteisyys melkein koko ajan. Toisto oli todellakin tehokasta, samat replat eri tilanteissa ja eri henkilöiden / henkilöille lausumina oli tällä kertaa nerokas juttu. Ennalta-arvattavuuksia ja moralisointeja sekä näihin liittyviä ekana mieleen tulevia kliseitä väistettiin tyylillä. Normisti soundtrack olisi himassa hermot riipivää, tähän elokuvaan en voisi kuvitella mitään osuvampaa. Paavo Ihalainen Elitistin arvostelussa: "Kyseessä on äärettömän viihdyttävä elokuva, jossa on reilusti enemmän tasoja kuin silkka pintakiilto antaa ilmi." Naulan kantaan. Jännä nähdä miltä tämä näyttää ja tuntuu muutaman vuoden päästä.

195. [Rec] 3 Genesis (Paco Plaza, 2012)

Ei hyvä jumala – ihan sama kenen. Ensin kärsitään käsivarakameraintro joka kestää loputtoman pitkään. Sitten aletaan tehdä perinteistä kauhuelokuvaa laiskimmalla mahdollisella tavalla, siten että tulee KOVA ÄÄNI ja "shokkiefekti". Kliffaa hei. Sitten samat paskat demons-thechurch-lainahöyhenet päälle jotka nähtiin jo kakkososassa, ja otetaankin sitten huumoorivaihde pykälään, eli maustetaan menoa tosi hassuilla sivuhahmoilla, hassutteluspaltterigorella ja vetimillä; tämäkin seikka kääntyi yllättäen voitoksi, niin epätoivoinen olin jo tässä vaiheessa. Jos tässä ei olisi ollut kiväärillä aseistautunutta pesusieniheeboa, haarniskaperseilyä ja kuuman päättäväistä Leticia Doleraa moottorisahoineen (olkoonkin Ash-laina munasarjoilla), olisin vihannut tätä antaumuksella ja kauan. Käsiksestä ja dialogista vastuullista tulee hakata tauotta vasaralla naamaan noin kaksi tuntia.

196. The Phantom Planet (William Marshall, 1961)

Vähän kutistuvaa miestä, vähän Gulliveria, loput Burroughsin Mars-saagaa ilman jänniä tehosteita. Kehnoa ja silti/ siitä johtuen melko sympaattista avaruusseikkailua joka voisi ulkonäkönsä ja välittämänsä ajan hengen mukaan olla kymmenen vuotta vanhempi. Kakkosdivarin näyttelijät ja näyttelijäsuoritukset ovat hengettömiä mutta näyttelyksi tunnistettavia, Richard Kiehl on puettu maskiin jonka alta ukkoa on täysin mahdoton tunnistaa, ja avaruusmiljööt ovat nollabudjetin köpöjä. On niitä reilusti huonompiakin, mikä ei ole paljon sanottu.

197. The Snake People, AKA Isle of the Snake People (Juna Ibañez & Jack Hill, 1971)

Muutama vuosi Karloffin kuoleman jälkeen päivänvalon nähnyt ja vuonna ‑68 filmattu voodoo-sekoilu mustine kirouksineen, käärmetanssijoineen, kannibaalinaisineen ja mielipuoliseti käyttäytyvine kääpiöineen. (Kuka maalasi kukan kaverin päälaelle, ja kerrottiinko sille itselleen siitä mitään?) Auttamattoman sekava ja kokoon kursitun oloinen epäsikiö ei hirveästi juhli laadulla, mutta jotain kieroa tunnelmassa on saatu ajoittain kohdilleen. Lavastus tuo ajoittain / parhaimmillaan mieleen Jose Mojica Marinsin visiot. Läsnä oleva rappio ja nihkeys tekee pätkästä katsottavan.

198. Death Smiled at Murder (Joe D'Amato, 1973)

Nyt on aika mystinen meininki arveluttavan limaisella tunnelmalla. Härskiä menoa hemmetin hyvältä näyttävässä paketissa, vähän kuin naama vakavana tehty Flesh for Frankenstein, vaikkakin vähemmällä annoksella pimeää lääketiedettä ja enemmällä mystiikkaa. Joe-setä on ollut asiansa oikein hyvin osaava kuvaaja, mistä tämä herran oma ohjaustyö on yksi hyvä muistutus. Juonesta ja sen kulusta oikeastaan jäi mieleen vain sanat "mitä" ja "helvettiä", mikä oikeastaan vain lisäsi viehätystä, kun oli vähän perhanan hankala heittää osuvia arvauksia, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Odotin gialloa, sainkin arveluttavaa periodikauhuilua. T&A + Kinski + veripalttu + huuruilu + oikeasti aika vainoharhaiseksi saava tunnelma = erinomainen perjantaiviihdyttäjä. Iisisti uusia suosikkeja D'Amaton tuotannosta.

199. Rocky (John G. Avildsen, 1976)

Ei hirveästi uusia tuntemuksia tai lisättävää sitten viime näkemän parin vuoden takaa. Katsoin lähinnä pohjustukseksi tulevien viikkojen Rocky-putkea silmällä pitäen, jotta on kivijalkakin tuoreessa muistissa. Mestariteokseksi se ei nouse millään, mutta jotain hirvittävän, selittämättömän sympaattista täsä välillä niin raivostuttavassa päähenkilöksi kutsutussa mölisevässä lihasäkissä on, minkä vuoksi leffan pariin tulee palattua yllättävänkin monasti. Kai mä tästä vieläkin sitä todellista suuruutta sitkeästi etsin jostakin syystä. Sitkeän underdogin tarinan viehätyksen lisäksi kaksi kohokohtakohtausta ovat silkkaa asiaa: managerinrähjän vierailu Rockyn luona ja Rockyn televisioidut teurastamotreenit, joiden aikana Creed hoitaa bisneksiään, kun vastustaja pistää samalla hiki otsassa sydänverta likoon. Ihmekös kansakunta rakasti ja jatko-osia poiki.

200. The Last Circus (Alex de la Iglesia, 2010)

Vahvimpia WTFIGO-kokemuksia hetkeen. Francon ajan Espanja, kahden varsin traumaattisen klovnin ja yhden trapetsitaiteilijan synkän perverssi kolmiodraama, ihan yhtä hyvin kauhuelokuva siinä missä extravagantti komedia ja synkeä draama. The Last Circusia kuvailisi lähinnä termi 'voimannäyte'. Leffadiggarina siinä missä tekijänä Iglesia lataa hyvin omaehtoisen ja mitään pidättelemättömän kimaran sysimustaa huumoria ja epätodellisen arvaamattomia tapahtumia suoraan katsojan syliin paskaisen naurun säestämänä. Absurdin ryöpytyksen keskellä saa nauraa, kauhistella, tuntea olonsa epämukavaksi ja hitto soikoon liikuttuakin. Nyt on hahmonkehitystä – kehitys vain on "hieman" arvaamatonta ja myös arvaamattomalla tavalla traagista. Jokainen kolmesta keskushenkilöstä on sekä hirviö että uhri, vaihtelevasti sisältä ja ulkoa. Espanjan lähihistoria ja popkulttuuri heijastuu kiinnostavasti tarinan lomasta aitoina tapahtumina ja uutisina, mitkä peilautuvat elokuvan kieroa maailmaa vasten katsojalle about yhtä hulluna kamana kuin itse tarinakin.

Ehkä se oli vain sirkus ympäristönä, mutta kokonaisuus herätti vahvoja rinnastuksia Jodorowskyn Santa Sangreen. Mulle kimara toimi kaikissa ylilyönneissään(kin) täysillä. Antaisin täydet pojot, ellei lopun toimintafinaali olisi alkanut maistua pitkitetyltä ja itseään toistavalta ulkokuorrutukselta ennen pelastavaa viimeistä naulaa arkkuun. Ihmetyttää hieman: miksi helvetissä tästä ei ole enemmän huudeltu, mitä?!

Waris Hussein : The Possession of Joel Delaney (1972) 

★

★

★

Delaneyn Joel on mennyt päästänsä sekaisin. Aiemmin rennonoloinen ja hipahtava Joel on ollut avioeron kokeneen

siskonsa apuna ja mm. hoitanut tämän lapsia mutta raahataan myöhemmin psykoosissa mielisairaalaan. Siellä Joelin olo parantuu hetkeksi, eikä hän tunnu muistavan sekoamiseen johtaneesta ajanjaksosta mitään. Vihjaillaan että boheemi Joel saattaisi mahdollisesti käyttää huumeita, mutta totuus on vieläkin synkempi. Tiukka aikalainen B-kauhuilu jossa käsitellään hieman samaa aihepiiriä kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä Manaaja-elokuvassa. Alun perusteella Suomessa aikanaan elokuvalle julistettu kokonaan kielletty leima mielenterveyttä vahingoittavana tuntuu liioittelulta, mutta lopun nähtyään alkaa katsoja ymmärtämään Jerker A. Erikssonia paremmin. Siskon roolissa nähtävä Shirley MacLaine ansaitsee kiitosta, muuten mennään kokonaisuutena enemmän b-puolella.

Tapio Suominen : Syöksykierre (1981) 

★

★

½

Kaksi suomalaista nuorta miestä, toinen Helsingistä ja toinen Ruotsista, palaa takaisin kotiseudulleen pienelle paikkakunnalle. Siellä havaitaan että eräs voimalalaitos meinaa juoksuttaa vedet kyläseudun läpi ja vaarana on että kotiseutu jää kokonaan veden alle. Lisäksi dokataan, poetaan suomimiehen angstia ja voivotellaan menetettyjen mahdollisuuksien (lue erään naisen) perään.

Syöksykierre on melko tasapaksu ja aavistuksen yhdentekevä kokonaisuus, mutta yhdessä kohdassa nähdään sentään samassa kohtauksessa "Metsoloiden ukki", "Kätkäläinen" ja Jussi Parviainen. Tuntuukin melkein siltä, että noista kylän baarissa hengailevista ja tarinaa iskevistä ukoista olisi saanut tehtyä kiinostavamman elokuvan.

047. Mario Bava: Five Dolls For an August Moon (1970) 5/10

Ainoa mikä tässä väsyneessä who-dunnitissa vetää todella puoleensa on sen värikylläinen, eroottislatautunut tunnelma ja visuaalisuus. Muuten erittäin turha elokuva, ja katsottuna Lisa e il Diavolon jälkeen jättää tusinatuotteen maun suuhun. Bava yrittää tavoitella pirullisia makaaberin komedian sävyjä ruumispussien määrän lisääntyessä vähitellen kylmiön orsilla, mutta Five Dolls on aivan liian hutaistu ollakseen tehokas.

048. Werner Herzog: Cave of Forgotten Dreams (2010) 7/10

Herzogin mainio, mutta ehkä hieman venytetyn pitkäveteinen dokumentaari Chauvet-luolaston maalauksista, ensimmäisistä tiedossa olevista ihmisen tekemistä taideteoksista. Yli 30.000 vuotta vanhat maalaukset lienevät inspiroineet aikalaisia ja heidän mielikuvitustaan. Tätä me emme voi kuitenkaan enää tietää, maalaukset viittaavat aikaan ja paikkaan, joka on meille etäinen mysteeri. Ja ihmisen kiihtymystä mysteerin edessä, hänen haluaan mielikuvitella, Herzog tuntuu jahtaavan. Hän haastattelee eri alan tutkijoita, perinteisiä ja kokeellisia, ja kysyy heiltä kuinka tiede ja mielikuvitus sulautuvat yhteen heidän työssään. Itse en ollut jatkuvasti erityisen suuren ahaa-elämyksen äärellä; esimerkiksi vanhan tutkijamuijan selittäessä kuinka voimme maalauksia seuraamalla kävellä 30.000 vuotta sitten eläneen ihmisen jalanjäljissä luolaston hämärässä kosteudessa, minä odottelin lähinnä haastateltavan vaihtumista. Mutta: kiehtova, hyvä dokumentaari. 

049. Nicolas Roeg: Bad Timing (1980) 8/10

Taidanpa kirjoittaa jotain Roeg-ketjuun.

050. Francis Ford Coppola: The Conversation (1974) 9/10

Blow-up inspiroi näemmä jo vuosia Blow Outia ennen tätä Coppolan mestariteosta. The Conversation on tunnelmallisesti Blow Outia lähempänä Blow-upin minimalistisen kiihkeää tunnelmaa, ja vie äärimmilleen tarkkailija-tarkkailtu ‑asetelmansa. Upea, hidas, ajattelevan katsojan psykologinen trilleri.

049. Anders Thomas Jensen: Adams Aebler – Adamin Omenat (2005) 6/10

Ilkeä musta komedia. Välillä hauska, inspiroitunut, välillä lapsellinen. On välillä hukkua omaan mustuuteensa.

050. Werner Herzog: Into the Abyss (2011) 9/10

Erittäin hyvä ja koskettava dokumentaari kuolemantuomiosta Teksasissa erään tarinan kautta kerrottuna; kuten elokuvan alaotsikko kertoo, "A tale of death, a tale of life". Herzog kertoo vastustavansa kuolemantuomiota, mutta Into the Abyss ei ole propagandistinen luonteeltaan, se ei argumentoi kuolemantuomiota vastaan. Se ei myöskään moralisoi, vaan kertoo yhden tarinan kaikessa traagisuudessaan, antaen eri osapuolten kertoa miltä heistä tuntuu. Äänessä ovat murhista tuomiotut, murhattujen lähimmät omaiset, rikosta ratkoneet poliisit, tuomittujen omaiset ja tuttavat, kuolemantuomion työllistämät, ja heidän kauttaan Herzog avaa todella koskettavasti koko tapahtumakontekstin haavaista sielunmaisemaa; mielestäni empaattisesti, rehellisesti ja kunnioituksella. Elokuva on omistettu läheisensä menettäneille.

179. Stoker (2013) ****
Chan-wook Parkin ensimmäinen jenkkileffa on oikein hauskasti häiriintynyt musta komedia/trilleri särkyneestä perheestä. Parkille ominaisia hauskoja visuaalisia otoksia ja kohtauksia löytyy vaikka millä mitalla Matthew Gooden ultra-creepyn setähahmon vyön riisumisesta lukuisiin toistuviin kuoseihin. Pianonsoiton rinnastaminen seksiaktiin on erityisen toimiva kohtaus.


180. Uuno Turhapuro (1973) *

181. Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) *

182. Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) *

183. Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) *

184. Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) *½

185. Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) *

Kreikan lomalta on hyvä palautua liittymällä kaveriseuraan katsomaan kaikki Uunot putkeen. Sattuneesta syystä jouduimme nyt jättämään maratonin kesken kuudennen elokuvan jälkeen, mutta psyykeeni ei välttämättä olisi kestänyt enempää. Täyttä paskaa jokainen katsottu elokuva, ei siinä mitään, mutta voi luoja miten puuduttavia ne kaikki olivat. Jotenkin hassusti se, että elokuvassa on juonta vain viimeisen vartin ajan ei oikein toiminut. Elokuvia katsellessa tuli mieleen monia vertauksia, esimerkiksi se, miten Ere Kokkonen on tavallaan kuin Bela Tárr, käyttäessään mustavalkosia pitkiä otoksia kuvatakseen surullisten hahmojensa arkielämää. Lottovoittaja on elokuvista huonoin, mutta siinä näkyy myös hyvin vahvasti Michael Hanekemaista otetta Uunon sitoessa appiukkonsa tuoliin voidakseen hiplata anoppinsa reisiä oman vaimonsa, näiden kahden tyttären, katsoessa hiljaa sivusta. Samassa elokuvassa sitten näytetään kesken elokuvaa kymmenen otoksen ajan eräästä otoksesta bloopereita, joka oli sellainen taiteellinen ratkaisu joka sai allekirjoittaneen hieromaan naamaansa siinä toivossa, että se repeäisi ja joutuisin lasaretille eikä minun tarvitsisi nähdä enää sekuntiakaan siitä roskasta. Rautakauppias saa puoli tähteä lisää, koska siinä tulee elokuvan puolivälissä kehiin androidi jolla on silmässä kamera, korvassa mikrofoni, hampaassa nukutuslääkettä ja jalka toimii periskooppina.


186. The Call (2013) **
Brad Andersonilla ei nyt mene ihan putkeen. WWE Filmsin tuottamassa jännärissä Halle Berry tekee töitä hätäkeskuksen operaattorina, joka vastaa kidnapatun tytön soittamaan puheluun, joka tulee suoraan kidnappaajan auton takakontista. Auton paikallistamiseen käytetyt kikat ovat ihan hauskoja, mutta loppupuolella elokuva puutuu varsin tylsistyttäväksi kissa-hiirileikiksi, jonka loppuratkaisussa ei enää ole erityisemmin päätä eikä häntää. Kidnappaajaa muuten esittää kiitettävän hullulla pieteetillä Uwe Bollin vakiokaartiin kuuluva Michael Eklund.


187. V/H/S/2 (2013) ***

Erittäin hienon antologiaelokuvan vähemmän hieno jatko-osa kokoaa taas yhteen viisi eri lyhäriä (yksi vähemmän kuin edellisessä) eri ohjaajilta. Kehyskertomuksena toimiva yksityisetsivästoori loppuu ärsyttävän räikeästi ja on muuten täysin mitäänsanomaton, ensimmäinen varsinainen lyhäri on parilla toimivalla säikäytyksellä varustettu rip-off The Eyesta ja toinen lyhäri zombin näkökulmasta kuvattua zombeilua. Valitettavasti se kestää noin vartin liikaa, koska Romero-zombin sielunelämä ei hirveästi kiinnosta. Voisi tästä ehkä jotain irti saada, muttei tällä kertaa. Onneksi kolmas lyhäri kuitenkin räjäyttää pankin olemalla parempi kuin koko edellinen elokuva ylipäänsä. Filippiiniläisestä kultista kertovaa dokumenttia kuvaava kuvausryhmä joutuu vähän liian syville vesille, ja loppuun mennessä meno on yltynyt täysin mielipuoliseksi Lovecraft-sekoiluksi joka tuo intensiivisyydessään mieleen John Carpenterin parhaimmiston. Lopetus onnistuu olemaan samalla hilpeä, kauhistuttava että viihdyttävä. Viimeisenä lyhärinä nähdään Hobo With a Shotgunin ohjaajien alien-tarina, joka viimeistään todistaa että tuolla parivaljakolla ei oikeasti ole mitään helvetin hajua millaiselta elokuvien tulisi näyttää. Lähes koko lyhäri on kuvattu koiran päälle heitetyllä kameralla, ja loppupuoli valaistaan täysin strobe-taskulampulla, jonka ansiosta tästä tulee pahoinvoivaksi jopa kaltaiseni aina tätä liikesairaustautia onnistuneesti vältellyt katsoja. Kokonaisuutena sinänsä pettymys, mutta ei helvetti että tuo kolmas lyhäri on mahtavaa kamaa.

77. Beverly Hills Cop (1984) ***½

Eddie Murphy osoittaa heti alkumetreillä, että talenttia piisaa. Beverly Hills Cop on myös siitä hyvä leffa, että Murphyn ei tarvitse vielä tässä kohtaa uraa ylinäytellä liikaa, ja sehän näissä Murphyn uran alkukauden leffoissa on parasta. Soundtrack on rautaa, ja Axel F ‑tunnaria soitetaan niin paljon että se naulataan samalla soimaan jokaisen katsojan päähän. Pienellä tiivistämisellä tästä olisi saatu vieläkin sujuvampi kokonaisuus, mutta kyllä BHC toimii varsin hyvin vielä vuosienkin jälkeen.

78. Beverly Hills Cop II (1987) ***

BHC:n jatko-osa oli aikalailla sellainen kuin muistelinkin tämän olevan. Juoni on aivan perushuttua, joten leffahan on pääosin päähahmojen välisen läpänheiton varassa. BHC II on kuitenkin visuaalisesti leffasarjan tyylikkäin osa, ehkäpä yksi osasyy tuohon oli juuri Tony Scott jonka tyylin tunnistaa tästä heti.

79. 10 to Midnight (1983) ***

Ei toiminut enää toisella katselukerralla niin hyvin kuin aiemmin. Ehkä suurin syy tähän on tuo tyhjäkäynti tunnin paikkeilla. Juonta olisi voinut kuljettaa eteenpäin hieman nopeamminkin. Toisaalta Bronsonin onelinerit jaksoivat naurattaa edelleen ja onhan Gene Davis aivan hulvaton pahis.

80. Hard to Kill (1990) ***

Seagal on vähintäänkin koomisen oloinen koomapotilaana. Hard to Kill erottuisi vielä paremmin action-leffojen suuresta joukosta, ellei loppupuolisko olisi ennalta-arvattavaa action-huttua muutamilla onelinereilla höystettynä.

81. City Of Fear (aka. Pelon kaupunki 1959)

Hieno klassista noir-kaavaa seuraava tarina tuomitusta miehestä ja tuhoon tuomitusta yrityksestä saavuttaa oma pala amerikkalaista unelmaa.


82. Cosmopolis (Netflix us)

Cronenebergin uhkarohkea yritys filmata DeLilloa ei ole elokuvana onnistunut, mutta lopputuloksena on silti koko ajan kiinnostava katsaus... öö, en tiedä mistä tai mihin. Alkupuoli on pelkkää tuskaa, mutta aina kun autosta poistutaan, elokuva muuttuu kiinnostavammaksi. Pattinson on nappivalinta pääosaan. Ja sivuroolien hurmaa koko elokuva, Mortonista Giamattiin. (Äh, ristiriitaiset fiilikset, mutta kyllä tämä aika tylsä suurimmaksi osaksi oli.)


83. Inside The Mafia (aka. Musta mafia, 1959) (Netflix us)

Määrällisesti jos ei laadullisesti vakuuttavan b-uran tehneen Edward L. Cahnin löyhästi tositapahtumiin perustuva mafiaviritelmä. Ote on banaalia kertojaääntä myönten ajalleen tyypillisen dokumentaarinen ja ilmaisultaan suorastaan köyhä. Vaikka suurimmaksi osaksi tästä on vaikea löytää mitään erityisen innostavaa, niin pikkasen kuriositeettikerrointa saadaan Cameron Mitchellin mainiosta pääroolista. Verevä lähtö tässä kyllä on, harmi ettei (as usual) jatkossa meno ole yhtä sähäkkää.