Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

25. Captain America

Mutkatonta popcornia, joka maistuu sopivina annoksina silloin tällöin.


26. Centurion

No joo, varsin hyvä rooma-leffa.


27. Rakkaus

Haneken oscar-voittajassa vanhuus saapuu ja ikä ja terveys menevät. Ja sama fiilis on katsomon puolella. Oikein tuntui aivohalvauksen saaneelta, tätä toljottaessa. BOOOOORING! FB:n flixterissä joku puki osuvasti sanoiksi: "

I will probably come across like a heartless bastard but that is the risk I'm willing to take; I found this movie to be rather boring and was, after an hour, just waiting for Anne to die"

020. Cate Shortland: Lore (2012) 5/10

Hitler on juuri kuollut ja II maailmansodan julmuudet alkavat paljastua saksalaisille propagandan alta. Vanhempansa menettänyt, natsi-ideologiaan kasvatettu teinityttö Lore joutuu johdattamaan nuorempia sisariaan läpi painajaiseensa heräilevän Saksan heidän matkatessaan kohti Hampuria ja isoäidin maatilaa.

Ilmeisesti tästä on joku diggaillut enemmänkin, mutta itselleni Lore oli ison luokan pettymys. Shortland yrittää tuoda kerrontaansa kaikki arvostamansa kuvakerronnan tehokeinot, ja lopputuloksena on jokseenkin hämmentynyt ja teennäinen sekamelska, joka ei onnistu tavoittamaan lasten kokemuksen raadollista realismia saatikka herkän impressionistisia hetkiä paskan, ruumiiden ja kärpästen keskellä.

Harmi, sillä juutalaiskytköksen omaavan ohjaajan tekemänä elokuva natsi-indoktrinoiduista lapsista on lähtökohtaisesti huikea ajatus. Lapset ovat natseja, he ovat syntyneet natseiksi, mutta samalla he ovat lapsia ja sinällään viattomia; elokuvan aikuiset saksalaiset tunnutaan kuvattavan huomattavasti vähemmän moniulotteisina hahmoina heidän kieltäessään liittoutuneiden levittämiä faktoja tapahtumien kulusta.

Suosittelisin katsomaan, vaikken varauksetta. 

021. Woody Allen: The Curse of the Jade Scorpion – Jadeskorpionin kirous (2001) 5/10

Ok, mutta tuntuu huolimattomasti kirjoitetulta... ja tarinan kannalta niin oleellinen kipinä puuttuu kokonaan Allenin ja Helen Huntin väliltä; eikä ihme, miksi, oi miksi, ihmeessä Allen haluaa itse näytellä?

022. Zack Snyder: Legend of the Guardians – Legenda suojelijoista (2010) 5/10

Parhaimmillaan hyvinkin komeaa katsottavaa, mutta harmi kyllä Legenda suojelijoista ei millään onnistu tarjoamaan paljoa, kun koko eeppinen sankaritarina tuntuu tapahtuvan muutaman päivän aikajänteellä.

Sairaslomalla on sitä aikaa...

95. Stephen Weeks: I, Monster (1971)

Tästä Dr. Jekyll & Mr. Hyde ‑versiosta Amicuksen omassa ketjussa.


96. Luigi Cozzi: Starcrash (1978)

Olen tullut vuosien saatossa siihen tulokseen, että maistuvin kalkkuna on kunnon italialainen scifi kalkkuna ja tämä Luigi Cozzin härski Star Wars ‑kopio on kyllä yksi parhaista. Ikinä. Koskaan.


Loputtoman avaruuden tähtitaivas on kuin discon katto tähtien tuikkiessa sinisinä, punaisina ja keltaisina palloina. Myös lilan ja persikan sävyt esiintyvät äitelinä ja avaruus on todella kummallinen paikka ainakin noin värikarttojensa puolesta. Päräyttävä värien käyttö jatkuu myös alusten sisätiloissa, joissa italialainen rohkea ja näyttävä muotoilu paikkaa monta aneemisen budjetin aiheuttamaa ongelmaa. Tätä genrensä valioyksilöä katsellessa ei voikaan kuin murehtia, että miksi niissä suuren budjetin isoissa amerikkalaiselokuvissa ei ole käytetty italialaista sakkia muotoilun saralla. Ja ilman mitään budjettiesiliinoja siis. Pahan voimia johtaa kreivi jonka nimi ei ole suinkaan Darth vaan Zarth, ja hänen inhoilkeä armeijansa pukeutuu johtajansa tavoin luonnollisesti tyylikkäämmin sekä lähinnä mustiin.

Tässä puolivillaisessa avaruusseikkailussa on kieltämättä kahmalokaupalla kaikkea sitä mitä löytyy muistakin scifirähinöistä, mutta tekijöiden naiivi usko omaan asiaan – tai puhdas typeryys – kääntävät homman kiistattomaksi selätysvoitoksi. Elokuva on ikimuistoinen jo kevytmeikatun David Hasselhoffin ja spacebikineihin joka tilanteessa sujahtavan Caroline Munron ansiosta, joka antoi muuten samalla ainakin meikäläiselle tyystin uuden merkityksen nimelle Stella Star, puhumattakaan sitten juonen "yllättävistä" käänteistä. Ehdotonta parhaimmuutta ovat kuitenkin degeneroituneet mutantti-luolamiehet jotka pomppivat kuin ninjat ja mölisevät kuin spiidissä oleva Iso-Arska. En tiedä olinko näissä kohdin jälleen liikaa kipulääkkeissä, mutta tämä oli kyllä yksi kuluvan vuoden päräyttävimmistä kokemuksista.


97. Daniel Mann: Our Man Flint (1966)

Bond-parodioita on tehty vaikka kuinka, mutta harvat niistä ovat yhtä onnistuneita kuin tämä ensimmäinen kahdesta Flint-elokuvasta. Agenttiseikkailu lyö kaiken härskisti överiksi, mutta juuri sillä oikealla tavalla. Samalla kävi selväksi kuinka suunnattoman paljon Austin Powers itseasiassa onkaan lainaillut Flintiltä. Mm presidentin luurin upea soittoääni sekä hiljaisemmat taustamusat olivatkin suoraan alkuperäistä Flinttiä. Ja minä kun luulin että Austinin suurin sankari olisi ollut James. Lähitulevaisuudessa täytyykin katsoa vielä tuo toinen Flint ja kerrata sen jälkeen Powersit uudelleen.


98. François Ozon: Les amants criminels (1999)

Rakkauden, ja tässä tapauksessa hyvin erilaisen ja hiukan sairaan sellaisen, jäljillä liikkuva elokuva, joka todella haastaa katsojansa. Kaksi teiniä murhaavat alussa kolmannen ja lähtevät tämän jälkeen matkalle joka ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Mitä on moraali? Siihen tämä mutkikkuudestaan huolimatta suora elokuva ei ota kantaa, mutta katsojalle annetaan paljon palasia ja jonkin verran myös köyttä. Loppu on niin totaalista wtf-osastoa ettei mitään määrää.


99. Seiji Chiba: Alien vs. Ninja (2010)

Tästä genretörmäyskolarista juttua tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.


100. Catherine Hardwicke: Twilight (2008)

101. Chris Weitz: The Twilight Saga: New Moon (2009)

102. David Slade: The Twilight Saga: Eclipse (2010)

Näistä katselunautinnoista avautumista Twilight-ketjussa.


103. Jean Rollin: Les raisins de la mort (1978)

Jean Rollin on löytänyt virkistävällä tavalla uuden kulman vanhaan kunnnon zombie-elokuvaan tässä pienimuotoisessa filmatisoinnissa. Jälleen kerran ihminen on aiheuttanut itse oman onnettomuutensa ja tällä kertaa syynä on hyönteismyrkky, joka ajaa ihmiset hulluiksi ja saa aikaan luonnollisesti erittäin graafisia oireita. Eli zombien arkinen vaellus on tässäkin elokuvassa erittäin eritevetoista.


Epidemiaa seurataan päähenkilönaisen kautta, joka alkuun ei osaa tietenkään juuri muuta kuin kirkua, kirkua, kirkua ja tehdä toinen toistaan typerämpiä ratkaisuja. Neidon törmäily pitkin vuoristoista Ranskan maaseutua saakin vääntelehtimään ja huokailemaan kotisohvalla. Maaseudun henkilögalleria on diplomaattisesti sanottuna värikästä ja mitä pidemmälle sankarittaremme Elizabeth vaeltaa sitä huuruisemaksi meno äityy kunnes viimeinen näytös voi alkaa.


104. Michael A. DeGaetano: UFO: Target Earth (1974)

Uh-huh. Tästä on vieläkin vaikea sanoa, että oliko tämä nyt kelvollista vai aivan liian diippiä shittiä. 70 000 dollarin budjetilla tehty leffa alkaa puolittaisena dokumenttina, joka pyrkii selvittämään ne perimmäiset UFO-kysymykset. Eli onko UFOja, ja jos on niin mitä avaruuden vierailijat oikein haluavat? Ovatko he raakalaismaisia valloittajia vai älykkäitä ja ainoastaan sivusta tilannetta seuraavia vierailijoita? Ja mitä he haluavat meistä?

Tekijöillä on ollut todella kummallinen näkemys mm aiheeseen sopivasta musiikista, mutta kyllä se scifi näemmä toimii 70-luvun pehmeän popinkin lomassa pienen alkukankeuden jälkeen. Alkutekstien aikana soiva rakkauslaulu meinasi tosin olla jo ensimmäinen ylittämätön este, etenkin kun koko biisi ehti soida harmillisen verkkaisesti etenevän nimilistan taustalla. Rahanpuute näkyy teknisesti valaistus- ja kuvaus-ongelmina etenkin ulkokohtauksissa, mutta yllättävää kyllä pikkurahoilla kasaan suditut erikoisefektit ovat budjettiin nähden hämmästyttävän toimivia. Näyttelijöiden tasoerot ovat myös melkoisia, mutta onneksi uransa ainoan pääosan tyylillä vetävä Nick Plakias pystyy paikkaamaan vastapuoliensa heikkouksia. Olipahan outo tapaus.


105. Robert Altman: Thieves Like Us (1974)

Altmanin 70-luvun alku oli vahva ja tämä pula-ajan pankkiryöstäjistä kertova elokuva toi hänelle toisen Kultainen Palmu ‑ehdokkuuden parin vuoden sisään. Leffa pohjautuu samaan Edward Andersonin kirjaan josta oli jo aiemmin tehty (Altmanin tietämättä) vuonna 1948 They Live By Night. Aiempaa versiota en ole nähnyt, mutta nuoret Keith Carradine ja Shelley Duvall suoriutuvat rooleistaan sen verran vahvasti, että on tästä vaikea kyllä enää paremmaksi pistää.


Ajankuva on toteutettu huolella ja 30-luvun Amerikka näyttääkin äärimmäisen autenttiselta yksityiskohtia myöten. Mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu on myös se, että elokuvassa ei ole lainkaan varsinaista taustamusiikkia. Sen sijaan taustalla kuullaan runsaasti radiosta soivaa musiikkia sekä radio-ohjelmia, jotka enimmäkseen vain vahvistavat autenttisuutta. Ainoa asia joka hiukan ärsyttää on se, että Coca Cola Company on tainnut maksaa hyvät rahat näkyvyydestä, sillä näin paljon colan kiskomista ja (piilo)mainostamista en ole tainnut nähdä koskaan aiemmin.

106. Claude Chabrol: Nada (1974)

Terrorismin värittämästä poliittisesta trilleristä tarinaa ohjaajan omassa ketjussa.


107. Danny Boyle: The Beach (2000)

Painonhallintaa tällä kertaa unelmien rannalla seurana mm Leonardo DiCaprio. Hävettää lähes sanoa, mutta tämähän oli ihan katsottava elokuva. Videopelikohtaus yllätti ja räjäytti potin, samoin vankkaa työtä olivat kohtaukset Robert Carlylen kanssa.

Jee-woon Kim: I Saw the Devil (2010)

Korealainen, yllätys yllätys, kostoleffa. Mielipuoli murhaaja pistää erikoisagentin vaimon kylmäksi ja agentti lähtee kostoretkelle. Ei huonontunut uusintakatselulla. 7/10

Jonathan Demme: Silence of the Lambs (1991)

Juoni lienee kaikille tuttu. En tiedä moneskohan katselukerta oli, lukeutuu omiin lemppareihin genressään. 9/10

Ridley Scott: Hannibal (2001)

Uhrilampaiden jatko-osa ja kuten jatko-osat turhan monesti, tämä on edeltäjäänsä heikompi esitys. Anthony Hopkins vetää roolinsa hyvin, muttei yllä Uhrilampaiden tasolle ja kieltämättä jonkin verran häiritsee Jodie Fosterin vaihtuminen Julianne Mooreen Starlingina vaikka kumpikaan näyttelijöistä ei suoranaisesti kuulu henkilökohtaisiin lemppareihin. 5/10

Stanley Kubrick: The Shining (1980)

Uusintakatseluteema jatkuu. Liekö Kubrickin tunnetuin elokuva ja loistava leffa. Tästä voisivat nykyiset jumpscare-pätkät ottaa oppia siitä, miten tunnelma saadaan pysymään hyytävänä oikeastaan koko leffan ajan. Tosin täytyy sanoa, että osa kohtauksista oli hieman menettänyt hohtoaan (no pun intended) ajan myötä, mm edellisen talvitalonmiehen tyttäret. 8/10

71. Terrified! (Lew Landers, 1963)

Tuotteliaan veteraaniohjaajan viimeiseksi jääneessä elokuvassa pelon syvintä olemusta tutkiva nuorukainen saa mitä tilaa oman käden kautta, kun mystinen maskimies ryhtyy toden teolla ruumiintehtailu- ja terrorihommiin. Filmografiassaan mm. The Raven ‑helmen sekä kuriositeettina vasta pari vuotta sitten esitettäväksi löydetyn ja Suomen talvisodasta jo 40-luvulla kerotoneen Ski Patrolin ohjaajan viimeiseksi jäänyt kokonaisuus ei ole se kuuluisa arvokas lähtö, vaan melko ponneton ja sotkuinen vyyhti. Valkokankaan veteraanille olisi suonut mielellään paremmat kortit pelattavaksi, nyt näyttää ja tuntuu siltä että käteen on päätynyt Ed Wood ‑budjetti ja ‑näyttelijät ryyditettynä mohelolla tarinalla. Päättömästä poukkoilusta saa omat tahattoman komiikan ja vahingonilon hetkensä, mutta harvassa ne ovat. Loppupelistä tarjolla on turhaa silsaa josta ei jaksa innostua oikein millään tasolla, mutta jolle ei voi kovin vihainenkaan olla.

72. Nightmare in Wax (Bud Towsend, 1969)

Kliseinen ympäristö kliseisillä motiiveilla ja kliseisellä hullulla muotopuolella vahamestarilla, siinä olennainen pähkinänkuoressa. Mustasukkaisen kilpakosijan liekehtivä drinksu naamalle on tehnyt ystävästämme vahakabinetin omistajasta ja päämuotoiljasta kostonhimoisen mielipuolen, joka tekee sen mitä näissä elokuvissa vahakabinetien omistajat ihmisille parhaiten tekevät. Toteutus on todella kömpelö, mistä irtoaakin parhaat viihdearvot – esimerkiksi mielikuvituksellsien huonot "kokeelliset" kuvakulmat yksin saavat puistelemaan päätä. Oikeasti hyväksi kalkkunaksi päätymistä estää halvauttava pituus josta puolen tunnin pois karsiminen ei tekisi kuin hyvää. Jos et osaa rakennella, älä rakentele. Sielua syövältä huonoudelta pelastavat ainoastaan vähemmän arvokkaasti vanhentuneet gogo-danssaukset, kehno bändimusa ja ala-astelaisen päiväunista kasatut juonenkäänteet.

73. Lebanon (Samuel Maoz, 2009)

"Tankkisodan Das Boot" nousee väkisinkin mieleen, kun alkaa kuvailla Lebanonia. Verrokin meriitit ovat vain niin pirun kovat, että vertailun toinen osapuoli jää väkisin alakynteen, ihan sama miten hyvä elokuva olisi kyseessä. Lebanon pärjää kyllä omilla eväillään ja antaa kiintoisan ja rehellisen tuntuisen aspektin harvemmin valkokankaalla nähtyyn sodankäynnin muotoon, suoraan panssarivaunun miehistön vinkkelistä.

Klaustrofobia ja henkinen hajoaminen saadaan aikaiseksi nopsasti ja tehokkaasti, tunnelma ylipäätään on kohdillaan ja hahmoissa tapahtuu kehitystä. Myös ilmeisen huonolla huollolla olleen ja osumaa saaneen panssarilaatikon hyvin äkkiä todella ryönäiseksi muuttuva sisikunta on kuin miehistön pääkopan sisus joka täyttyy kaikenlaisella mustalla mönjällä ja epämiellyttävällä purulla tunti tunnilta sodan rumuuden edetessä. Ampujan kuvakulma on "hieman" ylikäytetty (ja osoittaa kaverin olevan tehtävistään todella hukassa, mikä nakertaa alitajunnassa tehopisteitä pois). Lisäksi joku määrittelemätön häiritsee, en tiedä mikä, ja estää nostamaan kokemusta neljän tähden sakkiin. Aika vahva kokemus se on näinkin, ja aina sitä katsoo saamarin mieluummin tällaista epähygieenistä sotaelokuvaa missä kaverit mokailevat ja kaikki on rumaa, kuin jotain täydellisten sotilaiden virheettömästi organisoitua väkivaltabalettia satunnaisilla muka-vastoinkäymisillä.

74. What? (Roman Polanski, 1972)

Paljon kuvaavampaa nimeä ei Polanski olisi voinut teokselleen laittaa: menee ehkä kaksi minuuttia alkutekstien jälkeen, kun naurunsekainen "Mitä?!" pääsi ensimmäistä kertaa ääneen suustani. Liisa Ihmemaassa ‑väännöksenä pyörivä näennäisen matalamielinen ja usein perverssillä tai pikkutuhmalla vireellä ladattua Monty Python ‑sketsiä muistuttava ryöpytys on anarkistinen, oivaltava, vapauttava ja kertakaikkisen kepeän hauska. Siinä on myös oma hienoinen viirunsa tragediaa ja surumelisyyttä, mikä melkein menee ohi kaiken kummallisuuden keskellä. Absurdi hauskuus putoilee kohtauksista tuhkatiheään ja murskaa juonen armotta alleen puoliturhana reliikkinä, mikä ei haittaa elokuvan ymmärtämistä tai sisäistämistä. Mielenkiintoiseksi asetelman tekee myös elokuvan sijoittuminen Polanskin filmografiassa The Tragedy of Macbethin ja Chinatownin väliin, molemmat kun ovat niin lohduttomia kuin ovat, ja tietysti vaimon väkivaltainen kuolema pari vuotta aiemmin. Että Polanski pystyi repimään itsestään irti tämän siinä välissä, oli aikaansaannoksestaan erinomaisen ylpeä ja sai aikanaan teokselleen erittäin valjun vastaanoton, on lähes rikollista laiminlyöntiä ja aliarviointia.

75. Night Key (Lloyd Corrigan, 1937)

Boris Karloff on hyvää vauhtia sokeutumassa oleva tiedemies joka hieroo uutta diiliä 15 vuotta sitten häntä kusettaneen yhteistyökumppanin kanssa uudesta vallankumouksellisesta hälytysjärjestelmästä. Yllätys, häntä kusetetaan taas, ja sen sijaan että nielisi annoksensa, arvon tiedemies päättää näyttää närhenmunat ja ryhtyä superrikolliseksi. Munilleen menee, kun oikeat rikolliset kiinnostuvat kuviosta...

Homman nimi on rikoselokuva jossa on kepeää hassuttelua ja myös ruamaa mukana. Sinänsä peruspätevä ohjaus ja toteutus ei hirveästi sytytä, kokonaisuus kun tuntuu olevan aikansa ja aikansa Hollywoodin normien vanki. Karloff kannattelee touhua puoliksi rikoksen poluille hairahtavana tiedemiehenä: esitys puolihorisevasta ja pohjimmiltaan hyväsydämisestä papasta on uskottava, vaikka oikeasti tähti itse oli hieman päälle viisikymppinen tuohon aikaan. Koomiset sidekickit, sivuhahmot ja muut toimivat pääasiassa, umpipuinen The Kid (Alan Baxter) on ainoa joka pistää tosissaan miettimään, haettiinko tätä suoritusta vai tuliko se ukosta luonnostaan, vaikka parempaan pyrittiin. Kokonaisuus on pikkukivaa hassuttelua ja sunnuntai-iltapäivän ajanviettoa, ihan kiva.

76. Blood Mania (Robert Vincent O'Neill, 1970)

"I didn't want him to suffer. Just sort of... stiffen." Jotenkin kummasti salonkikelpoistettuja H.G. Lewis ‑viboja säteilevä, C- budjetin elokuvaa D-luokan taidoilla tarjoava Blood Mania on ristiriitaiseksi jäävä kehno kakku. Tämän palan kauhuilut nähdään suunnilleen alkuintrossa ja vähän lopussa, jonka jälkeen keskitytään murhajuonitteluun ja mielenkiintoa ylläpitävään tissi- ja peppukavalkadiin Spede-tuotannosta muistuttavien twang-kitaroiden ulvoessa. Arveluttavia mutta kiltisti kuvattuja seksiakteja, huumehien vetoa, murhajuonittelua, ristiinnaimista, kristystä ja paljasta pintaa, kaikki tämä näytelty ja kuvattu siedettävän ja katastrofin välillä hyppelehtien. Välillä saa nauraakin, vaikka komediaa taidettiin oikeasti hakea vain yhdessä kohtauksessa. Paikoin päräyttävä, pääasiassa aika tylsä, huonojen elokuvien iltojen oluen kanssa nautittavaa perustykinruokaa. Naiskauneus vähissä pukeissa (etenkin Reagan Wilson) auttaa keskittymiskyvyn ylläpidossa loppuun asti. Pienet pisteet päälle WTF-lopusta.

-- Yubari Fantastic Film Festival --


Näistä kohta tarkemmin etusivulla...


23. Jukai / Mt. Fuji Suicide Forest **+

24. From Here To Nowhere ***1/2

25. Winter Alpaca ***+

26. Burning Buddha Man ****+

27. Abductee ***+

28. The Taint ****1/2

29. Mr. Bricks: A Heavy Metal Murder Musical *

30. Father’s Day ****

31. Extend Hands From the Darkness ****

32. Sengoku: Bloody Agent *

33. Hard Revenge, Milly: Bloody Battle ****-

34. Bushido Man ***1/2


+ iso kasa lyhäreitä, mm. kolme Yoshihiro Nishimuran varhaista kaitafilmiä jotka ns. ruletti!


-- Yubari loppuu --


35. I, The Jury ****

Voi paskat, arkistolla pyöri softiversio! Hyvää kamaa silti. Sensuuri hämmensi eniten ravintolakohtauksessa. Aikuisten versiossahan Hammer kuristaa kokkia ja kärtsää tämän pään grilliparillalla (ja ei, mitään selitystä kohtaukselle ei anneta). Mainittavaa on myös käyttäjän Moska reaktio leffateatterissa kohtauksen alkaessa: kontrolloimaton “jes!!” ja nyrkkien heiluttaminen ja paikallaan pomppiminen!


36. Hula Girls **-

Fukushimalaisen hiilikaivoskaupunkin väki koettaa parantaa elämänlaatua hawaiilaisella hulatanssi-kylpylällä 50-luvulla. Käsittämättömän raskassoutuisen ja tylsän draaman vielä kestäisi, mutta japanilaista koivusalo-tason junttihuumoria ei. Ainoa syy miksi jaksoin läpi oli että juuri kävin tuolla kylpylässä ja sain selville että tämä leffa oli joku yleisö- ja arvostelumenestys (m-i-k-s-i?)


37. 2001 – A Space Odyssey ******

Hah, täältähän se Spaceballs-kypärä on saanut alkunsa.


38. [salainen elokuva]

koulunkäynti on traumaattista


39. 52 Pick-up ****

Hyvä leffa, sport!


40. Sword of the Barbarians **+

Slightly-above average hölmöilytäyteinen barbituraatti – sankarina ultrakäppäisen Invincible Barbarianin pääosa Pietro Torrisi. Myös Sabrina Siani vilahtaa, muttei pääse leffan kahden näteimmän typyn joukkoon.


41. Savage Streets ******

Niin paljon hyvää. Punkkari Red muutes löydettiin punk-klubilta suorilta näyttelemään – kaverini fb-profiilissa mellastava Scott “Red” Mayer vahvisti juuri itse tiedon. Ja tosiaan arkistolla taisi tulla leikkaamattomin versio mitä on ulkona – raiskauskohtaustahan oli sensuroitu jo tuotantovaiheessa, kiitokset MPAA:n suuntaan.

“I’m gonna hide salami so far up in you even Christopher Columbus couldn’t find it!”


42. Breakin’ 2: Electric Boogaloo ****+

Ozone ja Turbo vauhdissa taas! Hyvä meno! Aina kun luulee että nyt ei voi enää homommin pukeutua, superleveä pinkki vyö ja kaikki, Adolfo “Ozone” Quinones tulee jostain nahkaliiveissä ja koppalakissa josta roikkuu valkoinen turkishäntä. Turbo vetää hienon tanssin huoneen seinillä ja katossa kohtauksessa joka on tosin pöllitty Fred Astairen leffasta Royal Wedding (1951). George Kranzin Din Daa Daa ‑biisi kuullaan ainakin kolme kertaa leffassa.

“Electro Rocks rule the dancefloor now, sucka!”


43. Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ****1/2

Ei juma, teatterissa oppi arvostamaan ihan uudella tavalla tätäkin. Halosen luento ennen leffaa avasi myös joitakin juttuja, kuten että hän ohjasi leffan äärifeministisessä vaiheessaan.


44. The Last Stand ***1/2

Hyvähän tämä oli, vihaajat vihaa. Pelkäsin että olisi samanlaista sekoilupaskaa kuin ohjaajan aiempi “The Good the Bad the Weird”, mutta The Last Stand olikin muotovalio toimintaelokuva, jollaisia ei ole tarpeeksi näkynyt viime aikoina. Auto- ja aserunkkaus nousi maaniselle asteelle eikä “juonessa” ollut järjen hiventä. Johnny Knoxville ihan jäätävänä aasina. Vanhaa-Arskaa ei onneksi nähty ruudulla kuin kohtuullisissa määrin.


45. 8000 Miles / Saitama no rapper ***

Esikaupunkiräppärit eivät menesty. Mildly amusing. Paras kohtaus varmaankin kun räbääjät esiintyvät jollekin kunnanvaltuustolle tms. jäyhälle yleisölle ja joutuvat sen jälkeen vastailemaan kysymyksiin mm. lyriikoistaan: “Sanotte, että matematiikkaa, maantietoa ja fysiikkaa ei tarvita.. oletteko todella tätä mieltä?”


46. Yksinteoin. ?

sel-vä...

15. Burn after reading **** (tv) Tästä tuli todella vahvat Fargo-fiilikset ja näin ollen meni näkemieni Coenien kärkijoukkoon kepeästi. Oikeastaan vain aivan loppu ensin hieman hämmensi ja jätti vähän huijatun olon, mutta sekin kyllä avautui ihan ok-ratkaisuna pienen hetken jälkeen. Näyttelijät ovat luonnollisesti ihan huippuluokkaa, Pittin rooli on vähintäänkin yllättävä ja todellinen WTF hetki oli Clooneyn hahmon nikkarointiharrastuksen tuotos. Musta huumori onnistuu Coeneilta. Pientä miinusta turhan hitaasta alusta.

16. Senna **** (tv) Jo vuoden kolmas urheiluaiheinen dokumentti, ja laatu vaan paranee. Tai no ehkä Tyson on parempi, on niin erityylinen että vaikea verrata. Mutta todellakin, hieno, koskettava ja tällaiselle hieman formulaa seuraavalle oivallinen muistutus ajoista jolloin kuskeilla oli autossa jotain merkitystä ja laji oikeasti vaarallinen. Uskomaton se Imolan keissi, vaikea uskoa että tänä päivänä kisaa ajettaisiin jos aika-ajoissa joku kuolee?

108. Jing Wong: Sing si lip yan / City Hunter (1993)

Tästä Jackie Chan "hauskuuttelusta" tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia ‑ketjussa.


109. Paul Morrissey: Flesh for Frankenstein (1973)

"Tuottaja" Andy Warholilla ei tainnut olla todellisuudessa kovinkaan paljon tekemistä tämän elokuvan kanssa, mutta ainakin hänen nimeään on osattu käyttää härskisti hyväksi tämän Frankenstein-version markkinoinnissa. Vanha tarina on käännetty ovelasti ja onnistuneesti tuoreeksi tulkinnaksi ja suurin kiitos tästä kuulunee ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastanneelle Paul Morrisseylle.


Morrisseyn käsissä vanhasta tarinasta kehkeytyy hitaasti mutta varmasti groteski, paikoin jopa makaaberi (irto)lihan juhla. Nuori, komea ja paksuaksenttinen Udo Kier on suorastaan täydellinen rotuopin riivaaman paronin osaan ja hänen uskollisena Otto palvelijanaan loistaa yhtä mielipuolinen Arno Juerging. Hirviönä jäykistelevä Srdjan Zelenovic on myös erinomainen valinta pieneen osaansa. Paronitar ja tarinan sankari ovat sen sijaan heikkoja lenkkejä, sillä vaikka Joe Dallesandro näyttikin Warholin silmään varmasti komealta munasillaan, on hän rooliinsa selvästi sopimaton.


Erikoismainta vielä Claudio Gizzin upeasta musiikista, joka kruunaa useammankin kohtauksen, sekä Luigi Kuveillerin kameratyölle joka käyttää hienosti hyödykseen tiloja sekä peilejä. Viimeiset kymmenen minuuttia ovat taas yhtä kliimaksia, kuten Frankenstein-elokuvissa on tapana.


110. Paul Morrissey: Blood for Dracula (1974)

Tästä toisesta suuresta Morrissey/Warhol ‑kauhuelokuvasta ajatuksia 60- ja 70-lukujen vampyyrielokuvat ‑ketjussa.


111. Alan Myerson: Police Academy 5: Assignment: Miami Beach (1988)

Akatemian parhaat päivät ovat kieltämättä takana, kun bikinimimmien perseet ovat se muistettavin asia elokuvasta. Ilman Steve Guttenbergin pääroolia sekä Bobcat Goldthwaitin sekä Sweetchuckin sivuosia tämä on kuollut ja kuopattu tarina, jota edes komentajan veljenpoika ei pysty pelastamaan. Teoriani koko elokuvan olemassaololle on se, että koko sakki on päättänyt lähteä Miamiin lomalle muutamaksi viikoksi ja samalla on kyhatty kasaan leffa noin ajanvietteenä sekä vasemmalla kädellä.


112. John English: Riders of the Whistling Pines (1949)

Tämä on yksi niistä monista Gene Autry elokuvista jossa lännen suuri suosikki Gene Autry näyttelee Gene Autrya, ja hänen uskollinen ratsunsa Champion on tietysti mukana. Gene laulaa, Gene hurmaa, Gene tulee väärin syytetyksi ja Gene ratkoo musiikkinumeroiden ohessa myös pahan voimien juonitteluja. Tällä kertaa pelissä on suunnattomien metsäalueiden sahaussopimukset, jotka voivat pelastaa yhden ja tuhota toisen tahon.


113. Mario Caiano: The Faceless Monster (1965)

Mainio Barbara Steele ‑elokuva, joka tuntui heti alusta kummallisella tavalla tutulta. Vajaan puolen tunnin kohdilla oivalsin, että tämähän löytyikin jo hyllystä Nightmare Castle ‑nimisenä, ja laadultaan huomattavasti heikompana. Kauniisti kuvattu ja tyyliltään miltei elegantti elokuva etenee hitaasti ja rauhallisesti, mutta verkkaisuus on tällä kertaa pääosin hyvä asia. Juoni toistaa perinteistä kostotarinaa haudan takaa ja Barbara Steele esiintyy kahdessa eri roolissa, ainoana eronaan hiusten väri. Ei mikään ihmeellinen kokemus, mutta kyllä tuon nyt katsoi toistamiseenkin, etenkin kun ääni ja kuva olivat kunnoltaan huomattavasti aiempaa tasokkaampia.


114. Gordon Douglas: In Like Flint (1967)

Toinen ja toistaiseksi viimeinen Flint-elokuva (unohdamme sen 70-luvun tv-elokuvan nyt suosiolla) jatkaa superagentin seikkailuja. Jälleen on maa, tai ainakin sen totutut valtarakenteet, uhattuina, kun itsensä Yhdysvaltain presidenttikin on korvattu kopiolla. Flint joutuu taistelemaan usealta puolelta nousevia uhkia vastaan, menettämättä silti hetkeksikään legendaarista tyyliään.


115. Jose Maria Zabalza: The Fury of the Wolf Man (1972)

Tästä ihmissusistelusta Paul Naschyn omassa ketjussa.


116. John Hough: The Legend of Hell House (1973)

Kummitustalojen Mount Everest osoittautuu melkoiseksi paikaksi pienelle ryhmälle, joka yrittää ratkaista talon arvoituksen ja viettää siellä kokonaisen viikon. Siinä missä nykyiset kummitustarinat ovat lähinnä loputonta efektimyllyä saa tämä 70-luvun helmi ihon nousemaan kananlihalle huomattavasti hienostuneemmilla tempuilla.


117. Paul Bartel: Death Race 2000 (1975)

Lähes neljä vuosikymmentä vanha leffa pitää edelleen pintansa ja näyttää, jos ei nyt upealta niin ainakin aikalaisekseen hienolta. Militaristiseksi diktatuuriksi vajonnut Yhdysvallat saa lohtunsa lähinnä verisestä kilpailusta, jossa lahdataan vuosittain läjäpäin kansalaisia. Robert Thomin ja Charles B. Griffithin kynäilemässä tarinassa veri lentääkin kaaressa ja mukana on myös roppakaupalla mustinta mahdollista huumoria.


118. Guy Hamilton: Diamonds Are Forever (1971)

Conneryn viimeiseksi viralliseksi Bond-elokuvaksi jäänyt seikkailu, jolla on paljon yhtymäkohtia Die Another Dayn kanssa. Itse asiassa huomattavasti enemmän kuin muistinkaan ja olihan tässä vielä Blofeld päräyttävässä drag-asussa, sekä Bruce "Crispinin isä" Glover.


119. Jay Roach: Austin Powers: International Man of Mystery (1997)

120. Jay Roach: Austin Powers: The Spy Who Shagged Me (1999)

121. Jay Roach: Austin Powers in Goldmember (2002)

Kahden Flint-elokuvan ja sen Powersien kannalta oleellisimman Bondin jälkeen oli aika katsoa agentti Powersin trilogia.


Ensimmäinen osa nousee sarjasta selvästi etualalle, vaikka onhan niillä muillakin omat hetkensä. Sarjassa nähdään lopulta jopa niitä haita, joilla on laserit päissään, mutta pahansisuiset mutanttimeriahvenet toimivat kyllä omassa kohtauksessaan mielestäni huomattavasti paremmin. Fembotit ovat kuumempia kuin Flintin kissat ja YK:n apujoukot ovat kuin UNITin solttuja Tohtorin universumista. Lopun sota Dr Evilin yksityisarmeijaa vastaan on puolestaan sopivan syvä kumarrus Conneryn aikakaudelle.


Sarjan toinen osa on puolestaan hengeltään Roger Moore ‑universumia ja leffalla on selvästi parhain teemabiisi. Austin katselee elokuvan alussa lempileffaansa, joka on sattumoisin In Like Flint, eivätkä ne viittaukset Flintin seikkailuihin jää suinkan tähän. Propsit on annettava myös Heather Grahamin mukanaolosta: ensinnäkin mimmi näyttää huomattavasti paremmalta kuin Liz Hurley ja toisekseen hän osaa myös näytellä. Fat Bastard ja Mini-Me eivät juuri naurata, mutta minkäs teet.


Kolmannessa osassa vedetäänkin jo kaikki niin yli, että turha tätä on enää aiempiin osiin juuri verrata. Alun cameo-ryöpytys on jo sellaista, että oksat poikki ja puoli Siperiaa. 9/11 iskujen jälkeisessä maailmassa sivuosat on miehitetty etnisesti silmiinpistävän rikkaalla joukolla – ja niitä jenkkilippujakin on nyt pakko heilutella joukkokohtauksissa, ihan varmuuden vuoksi. Toistaiseksi trilogiaksi jääneen sarjan päätös lähtee sentään rohkeasti uusille urille eikä vain toista niiden aiempien osien vitsejä – ainakaan paljoa.


122. Michael Anderson: Logan's Run (1976)

Ja lisää Michael Yorkin työtä, ja tällä kertaa ihan pääosassa. Olipahan positiivisella tavalla yllättävä scifi-leffa, joka samaan aikaan näytti 70-lukulaiselta ja ajattomalla tavalla modernilta. Tässä kohdin syvin mahdollinen kumarrus lavastajien, puvustajien ja niiden lukuisten muiden uurastajien suuntaan, jotka ovat saaneet aikaiseksi poikkeuksellisen autenttisen tunteen. Richard Jordan on loistava vastavoima Yorkin vastauksia etsivälle Loganille ja Peter Ustinov tekee myös laatutyötä, harmi että naispääosa on taas heppoisissa käsissä.


123. Rainer Werner Fassbinder: Fontane Effi Briest (1974)

Effi Briestin avioliitosta ohjaajan omassa ketjussa.

Samuel Fuller: Pickup on South Street

Fullerin tummanpuhuva ja pirun komean näköinen kertomus taskuvarkaasta, joka nappaa haltuunsa salaista filmimateriaalia ja saa peräänsä niin filmin haltijan kuin poliisitkin. Richard Widmark on loistava miespääosassa, eikä Jean Peterskään ole hullumpi. Jännitystä ja toimintaa täynnä oleva puolitoistatuntinen ei jättänyt kylmäksi missään vaiheessa.

Ben Affleck: Gone Baby Gone

Affleckin ohjausdebyytti on näppärä, mutta loppua kohden latistuva kidnappausmysteeri. En liiemmin pitänyt Casey Affleckista tai Michelle Monaghanista rooleissaan, kun taas Ed Harris onnistui yllättämään. Loppu herättänee kysymyksen, kuinka itse toimisi vastaavassa tilanteessa.

Michael Haneke: Rakkaus (Amour)

Ei minusta kyllä saa Haneken elokuvien ystävää millään. Onhan tämäkin ihan briljantisti toteutettu ja erinomaisesti näytelty, mutta tunnemaailmaltaan tyhjä – vanhusten kohtalo ei liikuttanut missään vaiheessa puoleen eikä toiseen.

Henry King: Sukunsa sankari (Tol'able David)

Uusintakatselu monen vuoden tauon jälkeen. Richard Barthelmess esittää maalaisperheen nuorimmaista, jonka elämä muuttuu dramaattisesti kolmen vankikarkurin mukiloidessa hänen veljensä ja aiheuttaessa myös hänen isänsä kuoleman. Menneen maailman taikaa, sopivasti huumoria ja draamaa sekä yllättävän raju loppuhuipentuma tekevät tästä maalaiselokuvasta yhden mykän aikakauden suurimmista teoksista.

48. Bloodsport (1988) ****

"You break my record, now I break you, like I break your friend."

Ollaan jälleen kerran klassikoiden äärellä. Luvassa on paljon huonoa näyttelyä, koomista dialogia ja aivan mielipuolista ilmeilyä sekä ääntelemistä taisteluareenalla. Ja ai niin, onhan siellä itse Forest Whitakerkin pallinaamailemassa sivuroolissa. Vielä kun tähän soppaan lisätään Paul Hertzogin rautainen soundtrack ja timanttiset montaasikohtaukset niin johan toimii!

49. No Retreat, No Surrender (1986) **-

Olipa melko puuduttavaa katseltavaa tämä. Pääasiassa No Retreatin parasta antia on se yksi hyvä treenimontaasi (Hold on to your Vision!) sekä lopputaistelu. JCVD:ta näkyy ruudussa aivan liian vähän ja oikeestaan koko ensimmäinen tunti menee odotellessa, että joko tässä alkais tapahtuakin jotain. Lisäksi näyttelemisen taso on välillä jo niin heikkoa että se ei edes naurattanut. Päähahmon ja hänen isän välilleen oli myös kehitelty jotain helvetin draamaa, miksi, oi miksi? Sitten tässä oli vielä se Michael Jacksonia matkiva/fanittava pallinaamahahmo, eipä siitä sen enempää..

50. The Leopard Man (1943) ***

Ei pääse juonen ja tunnelmansa puolesta esim. I Walked With a Zombien tasolle, mutta on The Leopard Manissakin havaittavissa Jacques Tourneurin parhaiden leffojen tapaista viehätystä. Koska tämäkin Val Lewtonin tuottama leffa on vain hieman päälle tunnin mittainen, niin juonikin etenee ripeästi. Ensimmäisen puolituntisen ajan juonen perusidea jaksaa kiinnostaa, mutta sitten vastaan tulee suvantovaiheita. Onneksi Tourneur tiesi yhdessä Lewtonin kanssa hyvän loppuratkaisun tärkeyden, sillä Leopard Manin viimeiset kohtaukset ovat tyylikkäästi kuvattuja. Castista nousee myös esiin mielenkiintoinen suomalaisnimi Tuula Paananen (Tula Parma). Vaikka hänen uransa hollywoodissa jäikin lyhyeksi, niin olihan tällainen yllätys mukava huomata castia selatessa.

51. Isle of the Dead (1945) ***½

Aluksi kuvittelin että tästä muodostuisi keskiverto kauhutarina, mutta kyllä Isle of the Deadin tunnelma tiivistyy mukavasti loppua kohden. Boris Karloff vetää vakuuttavan roolisuorituksen, eikä sovi unohtaa Katherine Emeryn sekä Ellen Drewin hyviä rooleja. Tämän leffan kohdalla huomaa myös mistä Mario Bava mahdollisesti otti vaikutteita omiin elokuviinsa. Propsit irtoaa myös lavastuksesta, äänitehosteista ja valaistuksesta. Varsin hyvää laatukamaa Val Lewtonin tuottamana.

Reilun kahden kuukauden ajalta

U-571

Täysin yhdentekevä. **

If you meet Sartana, Pray for your Death

Hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus turhan sekava. ***

Django Unchained

****

Cut-throats Nine

Tämä on oikeastaan gorewestern-leimansa vanki, sillä tämähän on oikeasti hyvä ja pärjäisi ilman punamaaliakin. ****

Promotion

Seann William Scott on ollut joskus hauska. **

Red Scorpion

Hyviä hetkiä tässäkin, mutta aika mitäänsanomaton tämä lopulta on. **

Five Easy Pieces

Kumman kiehtova, vaikka elokuva itsessään ei tunnu kertovan juuri mitään, ainakaan mitään kiinnostavaa. ***

Showdown in Little Tokyo

Ei missään tapauksessa nouse parhaimpien kasariactioneiden joukkoon, mutta selkeästi parempi Lundgren-vehicle kuin Red Scorpion. ***

The Stone Killer

Aika pliisu Winner-Bronson-kollaboraatio. **

Bronson

Äh, en diggaillut yhtään, turhan artsya meikäläisen makuun. **

Silver Linings Playbook

Katos kummaa, pidin yllättävän paljon tästä akkain elokuvasta. De Niro oli hyvä, vedonlyönti- ja taikauskokohtauksessa mies sai nauramaan ääneen. ****

Paranormal Activity

Oli tämä kova, vaikka moni dissaa. Tosin diggailin Blair Witch Projectistakin. ****

Castle Freak

Muistikuvien mukaan heikko, mutta aikalaiskirjanpitoon olen kuitenkin kirjannut ***

Jungfrukällan

Bergmanin LHOTL-esikuva ei oikein saanut mukaansa. **

Sid & Nancy

Enpä ollut aiemmin nähnyt. Ei mitään elämää suurempaa, mutta Oldman hyvä roolissaan. ***

Savage Streets

*****

Vargtimmen

Jo toinen Bergman tänä vuonna. Tästä pidin sentään jonkin verran. ***

God Bless Ozzy Osbourne

Kohtuullisen kiehtova dokkari, jolla on toki liikaa kerrottavanaan vain reiluun 90 minuuttiin. ***

Bride Wore Black tai jotain sinnepäin ranskaksi

Oisko ollut eka Truffaut? Jos Neidonlähde oli esikuva, niin toden totta, olihan tämä sitä Kill Billille. ****

Yön saalistajat

Dvd:ltä eli ei leikkaamaton arkistoversio. Maineensa ansainnut, mutta tosin ehkä odotin Reunalta vähän (vielä) kovempaa suoritusta. ***

Sharktopus

Kauhean huono elokuva Roger Cormanilta. Kyllähän näistä moderneistakin ö-elokuvista voi hupia saada, mutta tästä se oli aika mahdotonta. *

28. Il mercenario

En oikein missään vaiheessa imeytynyt mukaan. Johtui kyllä katastrofaalisista katsomisolosuhteissa: katsoin kolmessa pätkässä. Musat ovat ikimuistoiset.


29. Fatso

Puolison kanssa päätettiin katsoa "romanttinen komedia." Nappiin meni tämä valinta... Fatso on siis norjalainen komedia läskistä (yllätyit!) jätkästä joka haluaa naista. Tyylilaji on jonkinlainen epäpyhä ristisiitos Klovnimaisen myötähäpeän ja American Pie ‑tyyppisen sikailun välillä. Toimii aina välillä.


30. Dead Season

No joo ihan jees zombie-halpis, kun ei liikoja odota. Tää on plussaa: kuinka monen zombie-leffan aikana sitä on ajatellut että "sitten kun tämä tapahtuu oikeasti, niin kantsii suunnistaa jollekin pienelle saarelle." No nyt sen oppi ettei ehkä kannatakaan.


31. V/H/S

Piakkoin NV:ssä nähtävä found footage ‑juttu. Ei lajityyppinsä huippu, mutta friikkien seurassa katsottuna varmaan optimaalisempi kokemus kuin kotisohvalta nähtynä. Antologia-/episodielokuville tyypillisesti epätasaisuus on suurin ongelma. Ekasta episodista diggasin ehkä eniten: Ryhmä känniurpoja iskee pari naista baarista mukaansa – ja saavat takuulla enemmän kuin pyytävät. Episodit sitova taustatarina oli oikeastaan kolmanneksi kiinnostavin juttu. Näistä häiriintyneistä veijareista olisi kiinnostanut nähdä enemmänkin matskua. Jatko-osakin näköjään jo purkitettu.

Cahill: Another Earth (2011) Mikrobudjettielokuvaan on saatu hyvä tunnelma, värimäärittelykikkailu ei ärsytä, ja äänimaailma on merkillepantavan taitavasti levoton, mutten vain kykene lämpiämään täysillä kokopitkille elokuville, joissa on pihviä tv-sarjan jakson verran. Silti: tämä malttoi jäädä sopivan mittaiseksi, ja yleisseesteisyys miellytti. Cahillin tekemisiä seuraa vastaisuudessa mielenkiinnolla. ***

Koskimies: Likainen pommi (2011) Kun taas vastaavasti taitaapi olla, että kaikkien tämän elokuvan kanssa tekemisissä olleiden näkemistä ja kohtaamista välttelen vastaisuudessa gorillan raivolla. Sääli etenkin Jukka Puotilaa. Näin huono ja sijaishävettävä epähauskuus on jo jumalauta saavutus. Jokainen, joka mainitsee tämän 2010-luvun ponterosan yhteydessä sanan "satiiri", tulee kivittää julkisesti jooko. Tämä elokuvataiteen kauniin ideaalin sekä häpäisevä että perseraiskaava raina imee katsojastaan kaiken mahdollisen hyvän tuulen, hapen, elämänhalun ja uskon suomalaisen komediantajun kehitykseen. Oliskohan jokin rautakauppa vielä auki niin vois ostaa köyttä. *

023. Daniel Denick: Moonrider (2012) 3/10

Dokumentääri lupaavasta nuoresta tanskalaispyöräilijä Rasmus Quaadesta ja hänen henkisistä haasteistaan pyöräilymaailman huipun saavuttamisessa.

Ensimmäisen tunnin olin hämmentynyt, en ollut varma onko kyseessä tosissaan tehty elokuva vai erittäin, erittäin kuivakka antikomedia joka vetää vitsinsä hyvin matalalla profiililla äärimmäisyyksiin saakka. Quaade näyttäytyy silmissäni vain niin helvetin turhana hahmona, ja hänestä kerrotaan niin randomeja asioita naama peruslukemilla ja dramaattisesti. Äitinsä luona asuvan (ja opintotukensa hänelle antavan) lupauksen valmentajat toistelevat useampaan otteeseen superlatiivein kuinka voimakas heidän suojattinsa onkaan, hän on eräs voimakkaimmista(!) Hänen kehonsa tuottamalla energialla voisi lämmittää kolme uunia(!) Hän voitti etapin Burkina Fasossa(!) Hänen voitontahtonsa on kyltymätön, jopa 6-vuotiaan pikkuveljensä hän haluaa murskata aina kun he pelaavat jotain yhdessä. Kunhan vain hänen henkinen kanttinsa kestäisi, eikä hän kaatuisi ajaessaan mutkaan. Voi toki olla, etten ole riittävän "sisällä" pyöräilyssä tajutakseni kuinka merkittävässä roolissa mutkaan ajaminen on pyöräilyn henkisessä maailmassa, tai kuinka mutkaan ajamisesta (ja kaatumisen pelosta) saadaan revittyä näin dramaattista ainesta.

Loppu kuitenkin paljasti, että tekijät taisivat olla tosissaan, ja samalla että mun näkökulmastani tämä oli ihan sysipaska tapaus. Hämmennyksestä kuitenkin pisteitä.

024. Amy Heckerling: Clueless (1995) 6/10

Mikäs siinä, hyvin kiltti ysäriteinikomedia, joka on enemmän sympaattisella puolella.

025. Roman Polanski: The Ninth Gate (1999) 8/10

Dean Corso metsästää paholaisen kirjoittamaa kirjaa ympäri Euroopan paatuneen miljonäärin toimeksiantona, mutta koko ajan on pieni epätietoisuus siitä, johtaako hän itse tekemisiään vai johdattaako joku häntä.

Tarinankerronnan rytmi, visuaalisuus ja musiikki ovat kaikki Polanskimaisesti huikeita; mutta kuitenkin tuntui että hän ei aina ota tumman komedian ja hitaan tunnelmanrakennuksen välimaastossa keikkuvaa elokuvaansa kyllin vakavasti... koin että kyseessä on harvinainen tyylillinen virhe mestarilta. Aivan kuin mies suhtautuisi itse kertomaansa tarinaan välillä epäuskoisesti ja pilkallisesti, välinpitämättömästi, ja seurauksena on jokseenkin kornin ja aukkoisen tuntuinen kokonaisuus. Tällainen tulkinta on tietenkin erittäin subjektiivinen ja intuitiivinen osaltani, mutta vaikuttaa kuitenkin hieman elokuvakokemukseen. Ja nyt kun negatiivisuuksista nyt kirjoitan, niin alkutekstijakso, sekä viimeinen kohtaus ovat CGI:ltään hyvin mauttomia. 

026. Chris Waitt: A Complete History of My Sexual Failures (2008) 4/10

Rehellisyyden sijasta dokumentääri keskittyy lähinnä perseilyyn ja vitsailuun, joka alkaa ärsyttää pahasti loppua kohti; mutta toisaalta näin ehkä välittyy aito kuva Waitista henkilönä, käsitys siitä, millainen on tämä tulevaisuudeton ja tunneköyhä mies, jonka jokainen tyttöystävä on lopulta päätynyt jättämään, ja jota osa ei enää suostu tapaamaan mistään hinnasta.

François Truffaut : Tirez sur le pianiste (1960) ***

Suomessa nimellä "Ampukaa Pianistia" tunnettu Truffautin rikosdraama kertoo eräästä kapakkapianistista jonka luokse tulee tämän veli jota jahtaa pari rikollista.Veli itsekin on rikollinen. Pianistin taustoja aletaan avaamaan ja sieltä paljastuu itsemurhan tehnyt vaimo ja hulppea ura konserttipianistina. Nyt kuitenkin nämä ovat historiaa, ura on menetetty ja elämään on astunut uusi nainen. Nyt saapunut veli ja hänen perässään tulevat rikolliset sotkevat pianistin elämää. Truffaut pelaa rikoselokuvan ja henkilödraaman sekoituksella. Elokuva on kriitikoiden arvostama mutta itsenäni tämä ei jaksanut sen suuremmin sytyttää.

Arthur Allan Seidelman : Hercules in New York (1969) *½

Arskan eka elokuvarooli nimellä Arnold Strong. Arska esittää Herculesta joka riitautuu Zeuksen kanssa ja lähtee Olympus vuorilta (=jostain puistosta) New Yorkiin. Seuraa pöhköilyä kaavalla ulkopuolinen uudessa ympäristössä. Hercules saa kaverikseen yhden nörtin jonka kanssa olisi luovittava eteenpäin Isossa omenassa. Matkan varrella Arska pääsee useaan otteeseen esittelemään lihaksiaan.

Tunnen pari Schwarzenegger-diggaria jotka pitävät camp-mielessä tästä elokuvasta. Minusta tämä oli vain huono elokuva jonka läpikatsominen tuntuu näin jälkikäteen lusimiselta. Puoli tähteä pitää nyt kuitenkin lisätä Arskan aksentista joka oli tässä vaiheessa varmasti "parhaimmillaan", hehe. Elokuvan kreikkalaiset musiikit olivat mainitsemisen arvoisen paskat.