Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

Mubi osa 2:

Luis Buñuel: El bruto [The Brute] (1953) ***½ Buñuelin Meksikon kauden keskikastia. Kelpo näyttelijäsuorituksia, henkilöiltä (Armendáriz ja Jurado) joita on tottunut näkemään aiemmin lähinnä länkkäreissä. Toki Buñuelin erotiikan taju ja etenkin naisten ohjaus oli jo hyvässä uomassa 50-luvulla.

William A. Wellman: Nothing Sacred [Ei Mikään Pyhää...] (1937) **½ Hyvän maun rajoilla olleen julkisuustempun juonikuviot ovat täyttä hömppää, jonka sielu on selkeästi Lombardin heiniä. Kevyttä kertaviihdyttävää Screwballia.

Mikhail Kalatozov: Soy Cuba [I am Cuba] (1964) ***½ Hivenen ylipitkä ja paikasta toiseen poukkoileva, mutta lennokas ja mieleenpainuva kameratyöskentely (jo legendaksi muodostunut alun kamera-ajo hotellissa ja etenkin ravintolan kuumottavat tanssikohtaukset) pakottavat uusintakatseluun. Tähditys voi olla aivan toista luokkaa uusintamulkaisun jälkeen..

Edward F. Cline, Buster Keaton: Three Ages [3 Vuosisataa] (1923) *** Ottikohan Brooks tästä mallia kirjoittaessaan Mieletön maailmanhistoria-rainaansa? Keatonia nyt katsoo aina, vaikka kokonaisuus jäisikin keskiverroksi. Episodi-elokuvaksi ja ensimmäiseksi pitkäksi viihdyttävä esitys sekä tottakai ne stuntit!

Aleksey Balabanov: Zhmurki [Dead Man's Bluff] (2005) **** Tästä leffasta alkoi – mitä luultavimmin – elinikäinen ihailu Balabanovin ohjauksia kohtaan. Yhtään heikkoa leffaa ei kaveri ole tuntunut tehneen. Balabanov on tainnut katsoa kaikki tarantino/richiemaiset modernit väkivaltapläjäykset maailmalta ja tehnyt niiden pohjalta oman velivenäläisversionsa "nappi otsaan" ‑juonikuluista.

Istwán Szabó: Taking Sides [Tapaus Furtwängler] (2001) *** Muita Szabón elokuvia nähneenä, tämä katoaa hyvin nopeasti unohdettujen teille. Skarsgård ja tietysti aina hyvä Tukur vakuuttavat, mutta Keitel vetää miltei saman roolin kuin samana vuonna kuvatussa Grey Zonessa. Ei missään nimessä kehnosti, mutta Nelsonin leffan juuri nähneenä oli hankala seurata Keiteliä "väärässä univormussa".

Aleksandr Dovzhenko: Arsenal (1929) *** Mykkä neuvostoelokuvan sankarikaudelta. Pääosan Svashenko piti kiinnostusta yllä, mutta saksalaisten hyökkäys Ukrainaan oli jo sekavaa kuvausta, mitä ei ainakaan auttanut roskainen ja kulunut printti.

Roger Corman: The Wasp Woman (1959) **½ Odotin tältä ohjaajan huomioon ottaen kalkkuna-arvoja, joita oli mielestäni yllättävän vähän. Kelpo näyttelijätyötä ja jopa hienoista jännitystä kengännauha budjetilla, tästä pitäis suomalaisten elokuvantekijöiden ottaa mallia.

McCowan: Frogs (1972) Perussympaattinen luontokostaa-B-kännielokuva, jonka nimen pitäisi oikeasti olla jotain tyyliin "Spiders, crocodiles, snakes & lizards", sillä sammakot näyttäisivät tässä olevan vain jonkinlainen ylempi, valvova elin, muiden hoitaessa eläinten vallankumouksen likaisen työn. Harmi, että perhoskohtaus kuvattiin aikoinaan uusiksi, koska se kuulemma näytti liian pösilöltä. Niin, nämä muut "kauhukohtaukset"han ovat silkkaa hohtoa jepjep! No, kyllähän näiden seventies-marlboromiesten ja anorektikkocarpentersmuijien kohtaloiden parissa kertakäyttöviihtyy ihan riittämiin. Pikkuplussaa viehättävän vanhaltavasta tekijäkaartin kattamisesta jo alkuteksteissä, sekä hienosta darthvader-jeepistä. **1/2

Niccol: Lord of War (2005) Vuoden 1997 scifi-helmestä Gattaca parhaiten muistettu Niccol vakuuttaa tässä myös kirjoittajana. Faktoista kompressoitu fiktio muodostaa ylilyövän, harmaita pikkuisen oikaisevan, sysimustaa eccehomo-huumoria tiukkuvan maailmanselityksen, jonka kirsikkana kakussa on Nicolas Cage yhdessä parhaista rooleistaan asekauppias Orlovina. Kertojaääneen pitää jostain syystä elokuva-arvioissa kiinnittää joka kerta huomiota, mutta nyt se ainakin toimii, ollen osaltaan luomassa miellyttävää, hyvällä tavalla sarjakuvamaista vaikutelmaa vastustamattoman sujuvuuden, napakan käsikirjoituksen, ajoittaisen tietoisen korniuden (esim. soundtrackissa) sekä äärimmäisen toimivien cgi-tehosteiden edesauttamien asetelmallisten kuvien vanavedessä. Kun aloitus ja lopetus vielä olivat hyvin vahvoja, alkutekstijakson päästessä heittämällä ikimuistoisten kastiin, niin pakkohan tämä on 2000-luvun tärkeimpien elokuvien kärkikastiin rankata, jos hiukankin on taipumusta terveeseen kyynisyyteen ja nihilismiin. ****1/2

Moore: Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph, 2013) Edellisestä katsomastani Disney-animaatiosta oli ainakin kymmenen vuotta, ja tämä paluu tuntui oikeinkin freesiltä, etenkin, kun satuin vielä kuulumaan elokuvan yhteen kohderyhmään (aikuiset videopeli-aficionadot). Videopeli-aiheen vaatimusten mukaan eri animaatiokuvastoja yhdistävä elokuva ei todellakaan ole juoneltaan mitenkään kummallinen, ja mahdollinen sanomakin jää höttöiseksi, mutta tämä onnistui silti kolahtamaan kunnolla, vaikka videopelimaailma-teemaa olisi ehkä voitu hyödyntää vielä piirun verran enemmän ja rohkeammin viittauksin. Tällaisenaankin voi elokuvasta kyllä kerrankin paitsi käyttää huoletta sanaa "silmäkarkki", myös tunnustaa, että vihdoin löytyi elokuva, jossa videopelimäisyys ei häirinnyt, päin vastoin. Monet gagit olivat erinomaisia, ja ammennettavaa jäi varmasti mahdolliseen jatko-osaankin, jonka aktualisoitumista en panisi ollenkaan pahakseni. Hemmetin hienosti toteutettu viihdepaketti. Näistä tähdistä voi toki huoletta ottaa ainakin yhden pois, jos videopelimaailma ei nappaa. ****

Raimi: Evil Dead (1981) Ohjaaja Sam Raimin tuottaman American Gothic ‑tv-sarjan katselun tiimellyksessä tuli yhtäkkinen hetimulleevildeadtännenyt-into uudelleenkatsoa monen, monen vuoden jälkeen tämä kauhun ming-artefakti, josta Raimin kulttistatus starttasi. Alku oli hieman hitaampi kuin mitä muistin, mutta sitten suurempien vaihteiden iskeydyttyä silmään alkoi pään sisältä kuulua riisimuromaista snapcracklepop-rutinaa, kun joskus 90-luvun alussa aktivoituneet aivosynapsit vertyivät. Jäi jouluisuutta lähentelevän lämmin fiilis siitä, etten ollut lähimainkaan kasvanut tästä ulos. Niin, eihän se mitään kasvamista olisikaan, vaan elintoiminnoillemme äärimmäisen tärkeän lapsenmielen osittainen kuolema. On surullista, että Evil Deadissakin nähtävä maaninen kerrontavimma vaan katoaa budjettien kasvaessa myöhemmissä elokuvissa. Hitto, kelatkaa esim. jotain World War Z:aa, jossa olisi mukana Evil Deadin "se jokin"! *****

Alvarez: Evil Dead (2013) Nojustjuu. Isot saappaat eivät täyty tässä remakessa, vaikka yritys on ihan ok 8-. Ei se pelkkä veri oikein vaan riitä, ja lopun amok-hippa, joka kruunasi vuoden 1981 alkuperäiselokuvan, jää lyhyenlännäksi. Ja se yksi henkilöiden kuolemisjärjestykseen liittyvä yllätyskäänteeksi tarkoitettu pöljyys siinä tunnin jälkeen oli kyllä melkoinen kerronnallinen kuolinisku, jonka jälkeisestä loppusuorasta ei vain yksinkertaisesti jaksanut välittää. Nyökkäilyä on originaalin suuntaan ja visvaa löytyy, mutta silti tämä menee jotenkin huonolla tavalla yli: henkilöiden kestävyyteen olisi toivonut enemmän realismia, nyt oltiin videopelitasolla, jossa esim. yksi katkennut käsi ei paljoa menoa haittaa, olkoonkin, että Ashkin silloin aikoinaan Evil Dead 2:ssa jne. Ei tämä huono ole, mutta pohjimmiltaan vain niin maan hemmetin nähtyä hohhoijaa-säikyttelyä. Varhais-Raimin vimma, se vain puuttuu. Hienot yksittäiskuvat eivät peitä matalaa rimaa. **1/2

Mubi osa 3:

Zeki Demirkubuz: Masumiyet [Innocence] (1997) *** Hienon vässykän roolin tekevä Güven Kiraç pitää elokuvan henkeä yllä, joka toimii elokuvan edetessä vaihtelevasti. Arvostelut antoivat kuitenkin odottaa paljon enemmän.

Max Ophüls: La Ronde [Intohimojen Karuselli] (1950) ***½ Itselleni vasta nyt ensimmäinen Ophüls! Ehkä fiilis ei ollut aivan kohdillaan, sillä jotenkin kylmäksi jätti. Silti upeat studiolavasteet ja satumainen tunnelma jäivät mieleen, joten ei jäänyt Ophülsin viimeiseksi kohdallani.

Santosh Sivan: Tahaan [Tahaan: A Boy with a Grenade] (2008) **** Loistelias kuvaus upeissa maisemissa ja harvinaisen pätevä pääosan lapsinäyttelijä jäivät päällimmäiseksi.

Aleksey Balabanov: Brat [Veli] (1997) ****½ Miltei täydellinen elokuva, missä tarina ja näyttelijät ovat yhtä ja ennen kaikkea uskottavia. Näyttää jäävän filmografian vuoren huipuksi, kun ohjaaja näyttää vaihtaneen kuluvana vuonna hiippakuntaa, joten R.I.P. Aleksey.

Serdar Akar: Gemide [On Board] (1998) ****½ Toinen mestariteos putkeen. Olipa hiton kiinnostava seurata upeasti esitettyjä merimiehen kuvatuksia mehevine juttuineen, joilla elämä menee vituralleen erinäisten sattumusten ja valintojen vaikutuksesta.

Mohammad Rasoulof: Jazireh Ahani [Iron Island] (2005) **** Mahtava putki se ei kun jatkui.. tällä kertaa iranilaista elokuvaa ränsistyneessä laivassa vanhan kunnioitetun patriarkan ikeen alla köyhyyden ja eristyneisyyden keskellä elävästä yhdyskunnasta. Ei valittamista, mielenkiintoinen puolitoistatuntinen.

Serif Gören, Yilmaz Güney: Umut [Hope] (1970) ***½ Jotkut tahot ovat nostaneet tämän kautta aikain väkevimmäksi turkkilaiselokuvaksi. Tiedä häntä, epätasainen näyttelijätyö, mutta toisaalta juonen mielenkiintoisuus ja jopa fantasiamaisuus kallistavat vaakakuppia vuorotellen suuntaan jos toiseen.

León Errázuriz: Mala leche (2004) **½ Nuorisorikollisuuteen keskittyvä tarina Chilestä, joka jätti keskinkertaisen jälkimaun. Näitä on nähty jo liian monelta kantilta, eikä uudet ympäristöt ja näyttelijät tuo aihepiiriin tarpeeksi uutta.

165. Blue Velvet (1986) *****

Re-watch kierroksella käsitykseni tämän leffan hienoudesta vain vahvistui. Blue Velvetissa on mukana monenlaista symboliikkaa, huomaahan sen jo ensimmäisten kohtauksien aikana (Lynch kuvaa nuo upealla tavalla). Ehkä tämä on se puoli leffasta mitä oli mielenkiintoista tarkastella tällä katselukerralla. Toki laadukkaan näyttelijäkaartin monipuoliset roolisuoritukset nousivat jälleen kerran esiim. Dennis Hopperin suoritusta voi kehua surutta maasta taivaisiin, sillä niin helvetin kovan ja vaikuttavan roolin tämä legenda vetää. Täytyy jälleen kerran todeta, että ei tuollaisia talentteja tule ihan joka vuosikymmenellä vastaan. Koen itse Blue Velvetin huippukohdaksi hämmentävän hienon In Dreams ‑kohtauksen, jossa Dean Stockwell loistaa. Tuossa(kin) kohtauksessa on mukana sitä Lynchille ominaista äänen ja kuvan maagista yhteispeliä, yksinkertaista mutta erittäin kaunista. Leffan viimeinen puolituntinen ei ole ehkä niin timanttinen mitä esimerkiksi tuo keskivaiheen tykitys, mutta sekään ei laske arvostustani tätä klassikkoa kohtaan.

166. Daybreakers (2009) ***½

Olisiko tämä jopa 2000-luvun parhaimpia vampyyriteemaa käsitteleviä leffoja? Tuo ei vielä välttämättä vaadi paljoa, mutta anyways. Joka tapauksessa Daybreakers sisältää muutamia hyviä ja hitusen erilaisia ideoita, mikä tekee jo sinäällään leffasta katsomisen arvoisen. Pienellä tiivistämisellä tästä olisi varmasti saanut vielä sujuvammin etenevän kokonaisuuden, mutta olen varsin tyytyväinen tähänkin. Melko hyvästä castista irtoaa pisteitä myös, Willem Dafoe kuuluu myös allekirjoittaneen suosikkinäyttelijöiden joukkoon.

167. Reckless (1984) *½

Muutama hyvä kasarimusalla höystetty musamontaasi tässä oli, mutta muuta Recklessista ei jääkään kätöseen (olihan siellä tietysti paljasta pintaa Daryl Hannahilta).

Pannaanpa viimeinen päivityssatsi katsotuista ennen joulupyhiä. Hyvää joulua kanssaelitisteille jo tässä vaiheessa! Vetäkäähän reippaasti kinkkua ja eksploitaatiota! (Tai niiden maistuvia vastikkeita, elleivät mainitut tuotteet uppoa.)

434. Broken Oath (Jeong Chang Hwa, 1977)

Mainio Snowblood-variointi, tuoreeltaan katsottujen aasialiaisten elokuvien puolella lisää.

435. Night of the Demon (Jacques Torneaur, 1957)

Ansaitussa klasaristatuksessa paistatteleva Torneaur, jonka polkaisu DVD:lle kesti yllättävän pitkään (näpeissä viihtynyt julkaisu vuodelta 2010). Tulidemoni ja sen ilmestyminen ei juuri tarvitse katsojalta vuosikymmenten taakse kurottavaa efektisuodatinta ollakseen edes hivenen karmaiseva ja joka tapauksessa painajaisunimaisen majesteettinen näky. Kauniit kuvat, hienosti hitaalle ja kiristyvälle tunnelmalle rakennettu jännitys ja brittiläinen charmi takaavat viihtymisen. Tuli kovasti mieleen Night of the Eagle, mistä pidän vielä hivenen enemmän.

436. Brothers Five (Lo Wei, 1970)

Hyvä perinne-wuxiaa Shawilta, lisää lätinää tuoreeltaan katsotuissa aasialaisissa elokuvissa.

437. Spoorloos (George Sluizer, 1988)

Ui, miten oli maistuva ja toisenlainen psykotrilleri. Elokuvalle on ansiosta omistettu oma ketju, joten puretaan ajatuskassit sinne.

438. Elysium (Neill Blomkamp, 2013)

Erinomaisen, piristävän, yllättävän ja omaperäisen District 9:n jälkeen Blomkampin persiistä lumpsahti maailmaan tämmöinen hollywoodisoitunut pökäle. Tässä ei niinkään harmita paskuus, vaan mitätön keskinkertaisuus mihin ollaan sorruttu ja kaikki hukattu potentiaali mitä luotu dystooppinen mailma ja maailmankuva mahdollistaisivat asiallisella käsittelyllä. Nyt fiilis on lähinnä hölmistynyt ja hölmö. Käsiksessä ja sitä kautta tapahtumissa on niin vasemmalla kädellä väriliidulla vessapaperille sutattuja logiikka-aukkoja, ettei niiltä vain voi ummistaa silmiään. Kamala katsojan aliarvioiminen herättää epäilyksen, että studiopomot ovat taas tehneet beniciodeltorot, päättäneet ettei tuo eteläafrikkalainen viininkittaaja osaa näitä meidän pelikentän kuvioita ja päässeet voimalla väliin käänteisloistavine ideoineen, kun ovat olleet niin perkuleen huolissaan kaikkeen upotetusta rahasta. Niin paljon kuin nautinkin ajatuksesta Matt Damonista kulkemassa vaatteittensa päälle pultatussa exoskeletonissaan vailla mahdollisuutta vaihtaa kalsareita tai käydä paskalla tuhrimatta housujaan, tämä sadistinen mielikuva ei riitä kannattelemaan leivottua torttua veden pinnalla. Haluan vain pettyneenä unohtaa koko mitättömän kikkareen.

439. Piranha 3DD (John Gulager, 2012)

KolmeDee-piranha oli pohjilla näkemättä, mutta enpä usko että moinen on välttämätöntä ennen suoraan jatko-osaan siirtymistä. Välttämätöntähän tätä ei ole kenenkään nähdä, mitään kummempaa katsomisen tai kokemisen arvoista se ei nimittäin sisällä. Mutta sitä saa mitä tilaa, eli paskaa teinikomedialäppää satunnaisilla törkeyksillä ja överiyksillä maustettuna. Teinisikailuun ja pimpinvonkauskimaraan alkoi menettää jo uskonsa, mutta elähdyttävä dikinsyöntikohtaus, Ving Rhames ja Hasselhoffin ilmestyminen kuvioihin palauttivat uskoa. Harmiton kertakatsottava parin osuvan jutun tähden, etenkinjos katsottaessa on olutta saatavilla.

440. Dead of Night (Alberto Cavalcanti, Charles Crichton, Basil Dearden & Robert Hamer, 1945)

Joskus näin: episodielokuva, jonka kehyskertomus on tosissaan koko jutun ydin ja parasta antia. Kuten episoditavarassa lähes poikkeuksetta (itse en keksi ainakaan tähän hätään ainottakaan poikkeusta), osien tunnelma ja laatu vaihtelevat reippasti, ensiksi mainittu enemmän ja jälkimmäinen vähemmän. Hajanaisuudelta ei voi välttyä. Mutta se lopetus: tämä on näitä hetkiä, missä tuntuu jonkun saaneen briljantin idean ja pystyneen toteuttamaan sen vielä prikulleen. Lopun hallut nykäisivät tyynesti maton jalkojen alta ja loivat vittumaisen limbon, jonka jälkifiilikset olivat itse kokonaisuutta syvemmälle ulottuvat ja tulevat pyörimään mielessä pitkään.

441. The Day After (Nicholas Meyer, 1983)

Kylmän sodan vielä pirteässä vaiheessa jenkki-TV:lle tehty elokuva maalaa karun realistista kuvaa ydinsodasta ja sen jälkeisestä yhteiskunnan uudelleenjärjestelystä. Ensimmäinen tunti käytetään huolelliseen, ehkä liiankin huolelliseen Jenkkilän arjen ja ihmisten kuvailuun ja esittelyyn, television ja radion uutislähetysten luodessa kiristyvän poliittisen tilanteen kuvaa ja tunnelmaa taustalle. Ydinpaskan roiskahtaessa tuulettimeen tuho ja sen kuvat ovat vakuuttavia ja muistuttavat kylmän sodan lasta "mukavasti" silloisista ydinpelotteista. Jatko ja jälki on karun arjen kuvailua varoitushenkisiin lopputeksteihin saakka. Vähäeleistä ja toimivaa.

442. Threads (Mick Jackson, 1984)

Samasta ydinsodan aiheista ja aineksista kasattu brittilän BBC:n versiointi on rakenteeltaan ameriikanserkkunsa kanssa hyvin samankaltainen, mutta paremmin rytmitetty ja vie teeman pitemmälle, hyvin lohduttomin seurauksin. Ennen kaikkea tunnelma on saatanasti karmaisevampi, vaikka The Day Afterkaan ei ollut mikään hyvän tuulen piknikki. Sanat vain harvenevat elokuvan edetessä ja lopulta katoavat lähes kokonaan, niin kuvaruudulta kuin kotikatsomosta. En ihmettele sekuntiakaan, miksi tämä on päätynyt TimeOutin sadan parhaan kauhuelokuvan listalle, vaikka siitä voidaan väitellä hamaan tappiin asti, onko tämä kauhuelokuva. Kauhistuttava ainakin ja ikimuistoinen kokemus.

443. Arabian Nights (Pier Paolo Pasolini, 1974)

Nyt ei Pasolini oikein lähtenyt. Lisää avautumista aiheesta ohjaajan omassa ketjussa.

Francis Ford Coppola : The Godfather (1972) *****

Tällä kertaa Blu rayltä ja elokuva itsessään pitkästä aikaa uusintakatselussa. Yllättävän paljon olin jo ennättänyt unohtaa tästä, joten aika uusintakatselulle oli siinä mielessä hyvä. Klassikko ja melkoisen lyömättömällä näyttelijäkaartilla varustettuna. Pidän tavasta jolla Coppola kuvaa Italialaisia perinteitä jotka suku on tuonut mukanaan Amerikkaan ja tietysti myös itse perheen rikolliskuvioista. Eeppinen mafia-elokuva. 


Francis Ford Coppola : The Godfather: Part II (1974) ****½

Ei juuri huonompi kuin ykkönen mutta ehkä se että Viton nuoruusvuodet on ympätty samaan elokuvaan ja samalla elokuvan kestoa on tullut vielä lisää jopa ykkösosaan verrattuna, tekee tästä minulle piirun verran heikomman jatko-osan. Ehkä nuoruusvuosista olisi voinut kuvata kokonaan oman elokuvansa, mutta toki sitten koko Kummisetä elokuvasarja olisi ollut täysin erilainen (jos olettaa että oltaisi lähdetty liikkeelle juuri niistä nuoruusvuosista). Robert De Niro tällä kertaa Brandon "paikalla" ja ensimmäisestä osasta ovat mukana tietysti mm. Al Pacino ja Robert Duvall.


Pierre Morel : Taken (2008) ****

Takenia kehuttiin aikoinaan mutta minulta tämä jäi jostain syystä odottamaan katseluaan näihin päiviin asti. Elokuva kertoo Liam Neesonin esittämästä "erikoismiehestä", jonka tytär kavereineen kaapataan Pariisin matkalla. Isä lähtee itse etsimään tytärtään ja kostamaan kaappaajille. Kovaotteinen toimintaelokuva (katsoin ns. harder cutin) joka on enemmän juurikin hyvä TOIMINTAelokuva kuin elokuva. Kokonaisuus on tiukka puolitoistatuntinen jossa ei ole mitään ylimääräistä. Yleensä en pidä heiluvasta kamerasta ja silppuleikkauksesta toimintakohtauksissa, mutta tuntuu että ohjaaja Morel hallitsee hommansa sen verran hyvin että nyt kyseinen tyylikeino toimii. Isoin miinus elokuvalle tulee tyttären roolihahmosta joka vaikuttaa turhankin piloille hemmotetulta kakaralta että katsoja jaksaisi sympata hänen löytymistään (alun 20 min. perusteella pikemminkin päinvastoin). Onneksi pääosassa on Neesonin kaltainen ammattinäyttelijä jonka harteilla kokonaisuus pitkälti lepääkin. Taas hyvä esimerkki siitä kuinka yksittäinen karismaattinen näyttelijä voi nostaa elokuvan tasoa huimalla tavalla. Money well earned Neeson!

Jeremias Rahunen (22.12.2013 20:26)

Francis Ford Coppola : The Godfather: Part II (1974) ****½

Ei juuri huonompi kuin ykkönen mutta ehkä se että Viton nuoruusvuodet on ympätty samaan elokuvaan ja samalla elokuvan kestoa on tullut vielä lisää jopa ykkösosaan verrattuna, tekee tästä minulle piirun verran heikomman jatko-osan. Ehkä nuoruusvuosista olisi voinut kuvata kokonaan oman elokuvansa, mutta toki sitten koko Kummisetä elokuvasarja olisi ollut täysin erilainen (jos olettaa että oltaisi lähdetty liikkeelle juuri niistä nuoruusvuosista). Robert De Niro tällä kertaa Brandon "paikalla" ja ensimmäisestä osasta ovat mukana tietysti mm. Al Pacino ja Robert Duvall.

Omasta mielestäni juurikin tuo Viton nuoruuden ja Michaelin nykyisyyden ristiin leikkaus tekee elokuvasta niin täydellisen. Isä rakentaa Imperiumiaan ja poika tuhoaa. Kummisetä II myös ykköstä parempi.

Mubi osa 4:

Aleksey Balabanov: Gruz 200 [Cargo 200] (2007) **** Jälleen mielen sopukoihin jäänyt Balabanov, etenkin lopun kuumottavat kohtaukset. Muutenkin USSR:n lopun aikojen kuvauksena pätevä.

Gulshat Omarova: Shiza [Recruiter] (2004) **** Laatua Kazakstanista, jossa vähäeleisen nuoren pääosapoitsun ihastuksen kohde, vanhempi yksinhuoltaja pimu toimii tarinan varsinaisena primus motorina. Tietysti paikallinen mafia ja muut vastoinkäymiset lyövät avokämmenellisen poikarukan rikastumista ja rakastumista hidastuttamaan.

Erik Lamens: SM-rechter [S&M Judge] (2009) **½ Niin kuin nimi kertoo; kivuliaat leikit oli kyseessä ja vielä tositapahtumiin perustuen. Kesyä menoa, tosin hyvin näyttelijäsuorituksin.

Agnés Varda: Sans toit ni loi [Kuin taivaan lintu] (1985) ****½ Ensimmäinen kokopitkä Varda itselleni ja millainen se olikaan. Mestarillisesti takautumin kerrottu tutkielma elämäänsä suuntaa etsivästä nuoresta naisesta (loistava Bonnaire), joka hylkää kaiken ja vaeltelee paikasta toiseen vailla päämäärää.

Luis Buñuel: Susana [The Devil and the Flesh] (1951) **** Naisen sisimmän jälleen upeasti löytänyt Buñuel sijoitti tällä kertaa naisensa stereotyyppisen täydellisen perheen keskelle tietynlaiseksi monitulkintaiseksi femme fataleksi. hieno elokuva.

Ali Reza Amini: Namehay bad [Letters in the Wind] (2002) ** Innostuin elokuvasta lukiessani sen sijoittuvan alokasleirin tiukkaan arkeen ja tottahan toki välittömästi mieleeni iskostuivat Full Metal Jacketin tapaiset erinomaisuudet. Kuolan erittyminen lopahti kuitenkin heti alkuunsa.. hemmetin tylsää menoa, erilainen asennoituminen olis voinu auttaa.

444. A Scanner Darkly (Richard Linklater, 2006)

Arvaamattoman kova elokuva Philip K. Dickin hiton hyvästä kirjasta. Rotoscoping ei suinkaan osoittaudu turhaksi kikkailuksi, vaan on erinomainen tekninen valinta luomaan pilvipäiden sopivan epätodellinen paranoiamaailma häiritsevän eloisasti vellovine (melkein kuplivine) kasvoineen ja tutulta mutta vieraannuttavalta näyttävine ympäristöineen. Tässä on myös erinomaista Keanu Reevesin käyttöä: valmiiksi pöllähtäneen oloinen jäykistelijä on täydellinen valinta jakomielitautiseksi itseään tarkkailemaan komennetuksi narkkipoliisiksi. Juuri parempaa valkokangassovitusta en tästä voisi toivoa.

445. Vargtimmen (Ingmar Bergman, 1968)

Karulla tavalla kaunis, loppuun asti harkittu ja sommiteltu, kertakaikkisen painajaismainen esteettinen elämys. Rakastuin laakista aika syvästi. Mielen rappio yhdistettynä yläluokan monenlaiseen rappioon ruotsalaisessa saaristomaisemassa täräyttää useampia kierresyöttöjä päin näköä ja käyttää kuvaa ja ääntä hienostuneen riipivästi. Toden ja harhojen (ja loppupelistä kenen harhojen?) sekoittuminen on kertakaikkisen kiehtovaa seurattavaa.

446. Buddha's Palm (Taylor Wong, 1982)

Myöhempien aikojen Shaw'n sekovaihteen kirkko – lisää tuntoja tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien puolella.

447. The Crimson Rivers (Mathieu Kassovitz, 2000)

Uusinta paremmin meillä Härmässä Purppuravirrat ‑nimellä tunnetusta ranskiksesta joka tuli viimeksi nähtyä tuoreeltaan Suomi-julkaisun tullessa levitykseen. Alkupuolisko on tukevaa toiminnallista psykotrilleriä komeissa alppimaisemissa ja sai ihmettelemään, miksi tästä oli paljon tylymmän tuomion muistikuvat. Sitten päästiin jälkipuoliskon sohellukseen, huonosti perusteltuihin ja ilmasta nyhjäistyihin ratkaisuihin sun muuhun juosten kuseksimisiin, ja päästiin kokemaan "ai niin" ‑efekti. Ranskalaisten pikku-post-giallolle voi antaa kuitenkin anteliaan ihan kiva ‑arvosanan yleisestä viihdyttävyydestä, ylimääräinen kunniamainonta arveluttavan rodunjalostusaatteen ja eliitin sisäsiittolan kynttilän kantamisesta.

448. Red Riding Hood (Catherine Hardwicke, 2011)

Odotusten vastaisesti tämä olikin varsin mukava kauhusatufantasiaromantisointi. Häpeämättömän lavastettu ja romanttinen lähestyminen toimii enemmän kuin ärsyttää, mutta parasta on yllä pidetty mysteeri. Alkuperäistä satua hyödynnetään siinä missä "tosielämän" eurooppalaisia ihmissusilegendoja pienissä tarinan osissa ja yksityiskohdissa. Mieleen tulee puleeratumpi versio tätä reippaasti paremmasta The Company of Wolvesista. Aineksia olisi parempaankin sokeroituun aikuissatuun, nyt useampi puinen naama ja vähän pökelöidyn tuntuinen tarinan kuljetus kusaisi vähäsen muroihin. Kiihkoileva pappi puritaanisen kylmine otteineen oli sangen mainio veto, mutta paranoian lietsomista suljetussa kyläyhteiössä olisi myös voitu käyttää mitä kauneimpana aseena katsojaa vastaan, mutta ei käytetty. Oh, well... Viihdyttävä, hyvä yritys.

449. Nightsatan and the Loops of Doom (Christer Lindström, 2013)

Perhana, tätä olisi katsonut mielikseen täyspitkänkin verran! Italialaisista postapokalyptisista soramonttuvisioista, terveestä annoksesta halpissplatteria ja Svankmajerin animaatioiden kaiuista on kursittu kokoon ilahduttavan hilpeä hirviö mellastamaan ydintuhon jälkeisessä Karjalassa, italiaksi puhuttuna tietty! Olemassa oleva bändi oli ilahduttavasti siirretty sellaisenaan omiin maailmoihinsa. Jos kaksi muuta kaveria saavat hoitaa naisen ja tappamisen perään kuolaamisen, Inhalator II on käsittämätöntä monologia roboäänellään suoltava velhonvastine ja sai jakamattoman huomioni kolmikosta. Velmu, omaperäinen, perinnetietoinen ja ihailtavan tärähtänyt. Lisää! Äkkiä!!!

450. Burning Paradise (Ringo Lam, 1994)

No mutta HU! Lisää ihastuksen purkauksia tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

Vuosi pakettiin. Yllättävän hyvä saldo, paras vuosikausiin, tämä lähinnä b- westernien ja tallentavan digiboksin ansiosta.

171- Kurosawa: I Live in Fear (Ikimono no kiroku) (DVD), Hyvä urbaani-kurosawa missä tehtailijan mieli hajoaa ja sen seurauksena asema ja suhteet murenevat. Mifune jälleen hirmuvedossa lähes tunnistamattomaksi somistettuna. Hieman verkkaisen alun jälkeen kiristyy kunnon kierroksille siellä puolenvälin kieppeillä. ****

172- Linklater: Bad News Bears (TV), Jumituin kattomaan kun TVstä tuli ja olin vastikään nähnyt (suuresti fanittamani) alkuperäisen. Pettymys. Jotenkin munaton oli tämä. Onhan toki maailma muuttunut ja alkuperäisen hienovaraisesta shokeeraavuudesta on tullut kesyä, eli ehkä jotain hieman ronskimpaa olisi tämä päivitys kaivannut. Mutta perus- underdog- tarinana tämänkin katsoo. **

173- Tarantino: Jackie Brown (TV RE-), Tarantinon ja koko 90-luvun paras leffa. Ei mulla muuta. *****

174- Rohmer: Le rayon vert (Vihreä säde) (DVD), Komedioita ja sananlaskuja, ja samalla ihan parasta kasari- Rohmeria sille, joka arvostaa. 90min päämäärättömästi haahuilevan ärsyttävän kissan seikkailuja ei varmaan kaikki jaksa seurata, mutta kyllä tämä palkitsee kun sisään pääsee. ****

175- Forbes: The Stepford Wives (DVD), Aukkojen paikkailua. Ja olipa hyvä. Parinkin genren välimaastossa suvereenisti seilaileva tunnelmapala kiehtoo, ärsyttää ja viihdyttää. Ja oli tässä asiaakin. Pieni mestariteos missä kaikki palaset loksahtavat kohdalleen uniikilla ja yllättävällä tavalla. *****

176- Rivette: Hurlevent (Wuthering Heigths) (DVD), Keskitasoa vaatimattomampaa Rivetteä, mutta kyllä E. Bronten läpyskän filmaaminen on muillekin vaikeuksia tuottanut. Ei Yorkshiren nummien fiilis ja brittiläinen pidättyväisyys oikein noin suoraan vaan siirry Ranskan maaseudulle. Eikä Rivette muutenkaan kirjan asetelmasta saa irti oikein mitään lisäarvoa. Kuriositeetti. Bunuelin version vielä näkemättä. :) **1/2

Todella leffarikas vuosi pakettiin myös täällä. Ikinä ole tämmöstä ollunna...


451. The Curse of the Were-Rabbit (Steve Box & Nick Park, 2005)

Wallace & Gromit ‑lyhärit ovat kovaa valuuttaa, eikä täyspitkä viihdyttänyt yhtään kehnosti Suomi-dubista huolimatta. Aardmanien liukuhihna on pukannut hienon näköistä savella pelehtimistä, joka tarjoaa pureskeltavaa sekä aikuisille että pikkuväelle, ja jos wanha hirviökauhuilu maistuu, on siltä kantilta ammennettavissa ekstrahupia. Silti inhimillisestä pituudesta huolimatta pieni puutuminen pääsi vaivaamaan. Uusiksi tämä on nähtävä, mutta ehdottomasti alkuperäisellä kielellä.

452. Santa Claus Conquers the Martians (Nicholas Webster, 1964)

Arg! Metallimaalin ja propsiliiman tuoksuinen psykedeelis-höyrähtänyt jouluhuonoilu sulattaa päätä nopeammin kuin terawatin kiertoilmauuni kinkkurasvaa. Hirveää paskaa, joo, mutta aika hellyttävää sellaista. Loppusota on oikeastaan aika pelottava maanisesti hohottavine joulupukkeineen, saippuavaahtoineen ja kiljuvine piriäkääpiöineen. Kyllä tämän voisi katsella joku toinenkin joulu, mutta ensi kerralla mieluiten vaikkapa rommitotin tai parin ääressä ja säestyksellä.

453. Forbidden Planet (Fred M. Wilcox, 1956)

Uusinta. Freudin teoriat, klassinen näytelmä ja fiftari-scifi ovat erittäin hazardin kuuloinen yhdistelmä, mutta lopputulos on monella tapaa aikansa komeimpiin alan taidonnäytteisiin lukeutuvia. Kielletty planeetta on hämmästyttävän hyvän näköinen ja efekteiltään terävä, vintage-lavastus ja ‑design herkullista ja tarinaan on ympätty muutakin kuin perinteistä tuntemattoman mörön uhkaa – tai ainakin toisella tavalla ja toisesta lähteestä. Sokerina pohjalla musiikkipuolella on menty rohkean futuristiseen suuntaan luomalla melko päällekäyvän kuuloinen äänimatto täysin elektronisilla soittimilla. Rytmitys kompastelee toisinaan intoutuessaan kovan linjan scifin helmasyntiin, teknologian puhki selittämiseen, eikä hippuselta liikaa sokeria ole vältytty, mutta edelläkävijä ei ole hyvine puolineen pelkkä reliikki, vaan antoisaa ja näyttävää katsottavaa tänäkin päivänä. Warnerin 50-vuotis-DVD toisti värit täydessä hehkussaan erinomaisella kuvalla.

454. Wall Street (Oliver Stone, 1987)

Uusinta. 80-luvun juppi- ja keinottelukauden ryysyistä rikkauksiin ‑moraliteetissa on jotain mikä on saanut allekirjoittaneen palaamaan sen pariin yllättävän tasaiseen ja usein, vaikka teos on kaukana suvereenista mestarinäytteestä. Päälle 30 vuoteen talouselämän kivat kuviot eivät ole juuri muuttuneet, ainakaan inhimillisempään suuntaan, ja siinä valossa Stonen "oikeus voittaa" ‑visio tuntuu valitettavan lapselliselta korkealentoisuudelta, mutta se nyt on kyynikko minussa kun puhuu taas. Toteutuksessa asiat ovat pääasiassa hyvin (etenkin isä ja poika ‑kaksikko toimii kankaalla), vain Daryl Hannah jää valitettavan turhakkeeksi ja John C. McGinleyn naamanvääntely onnistuu turhauttamaan joka kerta enemmän.

455. The Invisible Boy (Herman Hoffman, 1957)

Koska tämmöinen löytyi Forbidden Planetin ekstrakiekolta, pitihän se katsoa pois. Yhdistävä tekijä uraauurtavan scifi-helmen ja harmittoman koko perheen hassuttelun välillä on Robby the Robot, ihan omalla nimellään vielä, jonka siirtyminen fiftari-Amerikkaan on hoidettu veikeällä viittauksella Forbidden Planetiin. Tai no, harmittoman ja harmittoman, hämmentävästi soppaan on päässyt maailmanvalloituksesta haaveileva tekoäly ja nimeämätön mutta ahkerasti suuntaansa viittilöity kylmän sodan vihulainen, mitkä ovat hämmentävänkin isoja ja pelottavia teemoja muuten niin lapselliseen ja lapsille suunnattuun toljailuun. Aika pölhö ja sympaattinen kertakatsottava keitos, jonka lapsitähti Richard Eyer ei ole ylivoimaisen ärsyttävä.  

456. Dial M for Murder (Alfred Hitchcock, 1954)

Pidin aika kovasti. Hitchin omassa ketjussa lisää.

457. Tenebre (Dario Argento, 1982)

Uusinta. Pidin enemmän kuin ennen. Ohjaajan omassa ketjussa lisää.

458. Mannaja (Sergio Martino, 1977)

Uusinta. Martinon spaguaallon myöhäisempi edustaja ponnistaa kulhon pohjalta ihan komiasti edelleen. Djangon mieleen tuovat rosoisen paskaiset maisemat ja asetelma (joka on myös melkoinen amalgaami yhdestä jos toisesta muistettavasta genresoturista) miellyttävät silmääni ja mieltäni kenties enemmän kuin kokonaisuus "oikeasti" antaisi aihetta, mutta what the hell... Martinon ohjauksessa on muutama erinomainen oivallus (tykkään erityisesti hilpeän danssausken ja sen musiikin sekoittumisesta hidastettuun verilöylyyn), Maurizio Merli änkyrä paikallaan ja biisit yksiä genren soundtrackien suosikeistani.    

459. When the Wind Blows (Jimmy T. Murakami, 1986)

Lumiukko-tarinastaan (ainakin Suomessa) lienee parhaiten tunnettu Raymond Briggs järkytti lapsuuttani sarjakuva-albumillaan Minne tuuli kuljettaa tehokkaammin kuin Noidan käsikirja ikinä. Joko aika on haalistanut muistot, tai sitten Murakamin sovitus ei osu niin terävästi kipupisteseen. Tai sitten mielessä kummittelee edelleen painajaismainen Threads, genren varsinainen ydinpotti, johon epäreilusti tätäkin vertaan. Oli miten oli, naiivin vanhusparin houreiset muistelot menneistä sodista kohtaavat uuden ja kovin erilaisen sodan kylmät realiteetit jopa koskettavasti. Tylystä aiheesta luodaan järkevää tragikomediaa vällistä sekatekniikkaa hyödyntävällä perinteisen näköisellä animaatiolla. Ja kun vertailemaan päästiin... silti Japanissa osattiin animaatiopuolella tämä aihe paremmin. (Grave of the Fireflies, Barefoot Gen.)

460. Creatures from the Abyss (Massimiliano Cerchi, 1994)

Viimeinen naula leffavuoden arkkuun teoreettisesti nautittavalla halparikauhuilulla, mutta ei... vahvasti kasikytlukulainen ysikyt-tuotanto on niitä limaisia pahnanpohjimmaisa, joiden huonous on sitä persuksia puuduttavaa ja aivoihin sattuvaa sorttia. Kännissä leikattu, käsikirjoitettu ja "näytelty" calamari-soossi ei jaksa ilahduttaa kuin ohikiitävien hetkien verran – sentään nauroin vähäsen limanuljaskamutantin panokohtaukselle ja automatisoidulle kylpyhuoneelle, jälkimmäiselle lähes häpeäkseni. Aika kului, muttei ilman kelloon vilkuilua.

168. The Naked City (1948) **½

Odotin enemmän, sain vähemmän. Ulkoilmakohtauksista tulee plussaa, sillä kyllähän New York näyttää tässä kauttaaltaan hienolta. Harmi vain että leffan juoni etenee kliinisesti ilman suurempia yllätyksiä, eikä näyttelijäkaartistakaan nouse kukaan kunnolla esiin. Lisäksi päälle liimatulta vaikuttava kertojaääni alkaa tympiä jo puolivälin paikkeilla, tuo osa leffasta ei ole ainakaan kestänyt aikaa hyvin. Olihan tämä sikäli pettymys, koska pidin Rififista ja Night and the Citysta niin helvetisti.

169. Laura (1944) ***½

Alkupuolella en päässyt vielä yleisfiilikseen ihan täysillä mukaan, mutta viimeisen puolituntisen aikana leffan todelliset vahvuudet tulivat kieltämättä hyvin esiin.

170. I'll Sell My Skin Dearly (Vendo cara la pelle) (1968) **½

Keskiverto spagu joka ei sisällä suurempia ylläreitä. Alku lupaili hieman suoraviivaisempaa ja viihdyttävämpää kokonaisuutta, mutta keskivaiheen junnailut laskevat kieltämättä arvosanaa. Mike Marshall ei ole kummoinen hyvis pääroolissa, sen sijaan Spartaco Conversi on ihan ok pahiksena. Soundtrack on keskiverto kamaa.

171. Radioactive Dreams (1985) ***

Albert Pyun ‑topikissa lisää tästä. http://www.elitisti.net/forum/topic/5913-albert-pyun/?p=201622

172. In a Colt's Shadow (All'ombra di una colt) (1965) ***

Ihan kelpo varhais-spagu, joskin toimintaa olisi saanut olla hitusen enemmän. Sen sijaan Nico Fidencon hieno soundtrack on yksi leffan parhaimpia puolia (teemabiisi jäänee soimaan katsojan päähän). Giovanni Grimaldi saa ajoittain vangittua ihan näyttäviäkin kohtauksia ruudulle, parhaimpia ovat ne joissa Almerian näyttävät kuvausympäristöt pääsevät hyvin esiin. Lisäksi täytyy vielä mainita erinomainen alkutekstijakso, joka on visuaalisesti ehkä yksi tämän genren hienoimmista.

173. Murder By Contract (1958) ****+

Tyylikästä film-noiria Lernerilta. Soundtrackista alkaen kaikki on tehty selvästikin huolella ja taidolla, ja juonikin pitää otteessaan ihan mukavasti. Hyvästä dialogista irtoaa myös pisteitä.

Voi paskat paljon katsomattomia listaamatta.. lätkäisen loput kahdessa erässä. Eka: 

202. Hurricane Smith ***
Eli epävirallinen Action Jackson 2. Tällä kertaa Carl Weathersin esittämä Jacks.. eikun Smith päätyy Australian Gold Coastille, jossa näyttää todellakin elelevän vain rikollisia ja huoria. Jürgen Prochnow pahiksena toimii, ja lisäksi joku pikku aussikäppä vetää davidpatrickkellymäisen roolin. Täysin kädetön juoni, esim: Smith kaahaa veneellä kesken takaa-ajon random kohdasta jokea jotain hyppyriä pitkin -> laskeutuu suoraan pahiksen talolle. Brian “Mad Max” Mayn musiikit eivät yleensä sovi lainkaan siihen mitä ruudulla tapahtuu. Ja mikä pahinta, CARL WEATHERSILLA EI OLE VIIKSIÄ! (näyttää aivan dorkalta). 

203. Leijonasydän ****+
Erinomainen. Täynnä kuumottavia ja sietämättömän jännittäviä kohtauksia. Tätä ennen leffassa pyöri trailerit elokuvista “Ei kiitos” ja joku toinen kotimainen, joissa oli samanlaista kiimaista panemista ja punastuttavia törkeyksiä. 

204. Gravity ****-
Tämän lähemmäksi avaruuselämystä tuskin tulee ikävä kyllä pääsemään… katsottava ehdottomasti 3D:na. Mitä tästä opittiin: Avaruus on pieni paikka. Jos oma avaruusasema hajoaa, kannattaa katsella ympärilleen, siellä on kaikkialla muita asemia joille voi sitten mennä. 

205. Le temps de mourir *1/2
Köyhä ranskalainen scifidraama vuodelta 1970. Idea on todella yksinkertainen ja sopisi paremmin johonkin Twilight Zone jaksoon. Noh, oli tässä sentään magea tulevaisuuden tietokone: tyyliteltyä päätä kuvaava taulu seinällä jolle pystyi keskustelemaan. Aikaansa edellä. 

206. Devil’s Gift ***1/2
Ai saatana, leluapina joka kalauttaa yhteen käsissään olevat lautaset ja JOKU TAI JOKIN KUOLEE. Tästä on kasarin lapsuustraumat tehty. 



207. Bad Ass *1/2
YouTube ‑videoon perustuva elokuva, why not. Alkuperäisessähän valkoinen eläkeläinen löylytti bussissa vittuilevan ja päällekäyvän mustan jannun, mutta Danny Trejo löylyttää kaksi valkoista. Harmi että Bad Ass on käsittämättömän kömpelö ja alkeellinen, ainoat huvit ovat muutamat naurattavat tahalliset tai tahattomat ylilyönnit (pahis: istuu aina pöydän ääressä kahden bitchin ja kokaiinikeon kanssa jne). Ohjaaja Craig Moss yrittää selvästi ratsastaa Macheten imagolla, mutta ilmeisesti auteurin aiemmista teoksista kuten “30 Nights of Paranormal Activity with the Devil Inside the Girl with the Dragon Tattoo” ei ole vielä kertynyt tarpeeksi oppia. 

208. Resident Evil: Retribution **
Yllättävän hyvien kolmosen ja nelosen jälkeen RE leffasarja sukeltaa taas syvälle. Alkujakso on nolostuttavan huonoa ja typerää “matrix-taistelua”, ja loppuelokuva sitten oikeastaan lisää samaa. Hienointa RE-fanien kannalta on tietenkin nähdä paljon legenda hahmoja toimimassa yhdessä: Leon, Barry, Ada, Jill, Wesker... Muuten tämä on lähinnä väsynyttä cgi kulisseissa mellastamista jota vielä heikentää tietous siitä että tapahtumat ovat simulaatiota ja hologrammia jne.

209. Hunger Games 2 ***1/2
Mukaansatempaavan ekan Nälkäpelin jälkeen tämä alkaa melko paskasti. Toisaalta orwellilainen painajaisyhteiskunta on aika kuristavasti kuvattu, vaikka jotain shokeeraavan typeriä kohtauksia löytyy kuten kiusalliset keskustelut pääosien rakkauselämästä ja presidentin (Donald Sutherland) SUPERILKEYS. Itse pelin viimein alkaessa meno muuttuu survival toiminnaksi. Jos alkupuolelta tiivistäisi pois puolisen tuntia matskua niin tämähän olisi aika hyvä. Hunger Gameshan inspiroi jenkeissä reality-tv sarjan nimeltä Capture, joka on sekin yllättävän koukuttava. 

210. The Day of the Doctor **1/2
Aivan kaamea sekasotku, Dr Who fanikulttuurin ehdoilla tehty “megaepisodi”. Katsomispuitteet oli nyt kunnossa: British Film Institutella 3D ja yleisön joukossa tohtorit Smith, Tennant ja Hurt. Katsojat näyttivät puoliksi tulleen suoraan 60-luvulta ilman aikakonetta, sen verran eläkeikäisiä faneja…. 

211. The Councelor ***½+
Tämä taisi olla elokuva leopardeista, joita pidetään vankeina, mutta jotka pääsevät karkuun. Turhaan on Ridley Scottin uutuutta parjattu. Onhan etenkin alkupuoli sekava ja koko “councelor” hahmo jotenkin käsittämätön, mutta jotain kiinnostavia kehityskulkuja on meneillään jatkuvasti ja yliampuvat kohtaukset kohottavat kulmakarvoja useinkin. Javier Bardem vetää yli roolissaan, hieman kuin se olisi kirjoitettu oikeasti Benicio del Torolle. Black Rain tyyliin päitä irtoilee. 



212. Dungeons & Dragons **+
Kyllä tätä mieluummin katsoi kuin Peter Jacksonin Hobittia.

213. Labyrinth ****+

214. Joulukoira 2: Suuri jouluhulina **
Ihmisen äänellä puhuvia koiria.. täysin uskomatonta. 

215. Kangaroo Jack **½
Kyllä tätä mieluummin katsoi kuin Baz Luhrmanin Australiaa.

216. Ender’s Game ***½
En ole lukenut kirjaa, joten kyllä tätä mielellään katsoi. Alku kyllä rassasi, Ender tekee jotain mitä kuka tahansa skidi tekisi ja Harrison Ford alkaa julistaa kuinka nero tämän lapsosen täytyy olla. Muutenkin Ford voisi siirtyä viettämään eläkepäiviä. Varmaan tässä yritetty jotain legendaarista. U know, legenda kirja + legenda näyttelijä. Noh, loppupuoli toimi paremmin, kauan kaivattuja Starship Troopers viboja löytyi taas.

217. One-Eyed Monster ***
Ulkoavaruuden mölli pesiytyy Ron Jeremyn kulliin, karkaa ja alkaa murhata pornokuvausryhmää talven keskellä mökissä mm. kuristamalla ja skullfuckkaamalla. Hyvä meno, hauskaa läppää.



218. Dungeons & Dragons: The Vile Book of Darkness ***
Helposti paras D&D leffa. Oikeasti melkoisen kipeitä ideoita ja kauhuvisioita, etenkin vastenmielisen näköinen negatiivisista tuntemuksista elävä pikkutyttöhirviö. CGI-efektihulluus vaivaa, mutta toisaalta niillä on myös saatukin toteutettua varsin vinkeitä kohtauksia.

219. The Act of Killing (dir.cut) ****
wtf...

220. Cabin Fever 2 ***+
Enpä ollut tuntenut kiinnostusta tätä kohti, mutta huomasin nyt että itse Ti West on ohjaaja. Meno on saman henkistä kuin ykkösessä. Pannukakut, check. Iljettävät visvaiset efektit, check: taudin runtelemaa stripparia pannaan vaikka hampaat irvessä, talkkari kusee koululaisten booliin jne.. Pääosassa Noah Segan (Looper, Deadgirl), mutta show’n vie taas ykkösestä tuttu supernilkki apulaissheriffi. Dialogi on parasta mahdollista jenkki highschool-läppää ja meno erinomainen, mutta leffa jotenkin loppuu kesken todella tylysti, loppujakso on vieläpä tehty tosi käppäisellä animaatiolla. Rahat vissiin loppui kokonaan ja Ti West riitautui tuottajien kanssa.

"News flash, John, the prom blows. How are you gonna pass up Bride of the Cannibals 2, the directors cut for a gay dance? It's the most insane sequel ever made, it's banned in over 26 countries. Can you even begin to comprehend that awesomeness?" -“Yeah because there’s one part where the broad with piranha teeth bites a guys dick AND balls off.” -“John, you see it in a a close-up.”

Francis Ford Coppola :

The Godfather: Part III (1990) ****
Trilogian päätösosa on yleisesti mietittynä hyvä elokuva mutta jos sitä vertaa kahteen edelliseen niin on se kyllä kolmikon heikoin. Tämän osalta kai kuuluisi kommentointi aloittaa yleiseen tapaan haukkumalla Sofia Coppolan roolisuoritus, mutta ei se itse asiassa ole minua koskaan suuremmin häirinnyt. Sanoisin jopa että enemmän tässä häiritsi Pacinon roolityöskentelyn muuttuminen (ehkä osatekijänä ikääntyminen mutta ei pelkästään kuitenkaan se), niin että Michael Corleone ei tuntunut enää siltä samalta hahmolta kuin mitä kahdessa ensimmäisessä osassa. Imdb:n foorumilla joku toinenkin katsoja oli huomannut saman asian ja perustanut aiheelle ihan oman viestiketjunsa. Andy Garciastakaan en ole pahemmin koskaan välittänyt. Anyways, kolmas osa kärsii myös uskottavuusongelmista kun hommaa aletaan vyöryttää Vatikaanin ja Paavin osalta tappiin asti. Myös aivan loppu vaikuttaa jotenkin tahattoman koomiselta (sekä lopputaistelu, että Michaelin kuolema myöhemmin tuolilta maahan kaatuen). Coppolan ohjaus kyllä toimii hyvin esim. oopperan ja tappojen ristiinleikkauksessa, mutta tässäkin jää osaltaan vähän ontto maku suuhun kun esim. salamurhat pohjustetaan ja toteutetaan alussa jotenkin pirullisen ovelasti mutta päätetään sitten kuitenkin pariinotteseen ihmeen kömpelöön kamikazetyyliin. Mutta kaikkineen tämä osa ja trilogia kokonaisuudessa muodostavat hienon palan Amerikkalaista mafiaelokuvaa.

Rawson Marshall Thurber : We're the Millers (2013) ***
Mainstreamkomedia joka on maustettu pikkutuhmuuksilla kertoo mukavanoloisesta huumediileristä joka saa homman ökyhuumepomolta hakemaan huumelasti Meksikon puolelta. Homma olisi tarkoitus toteuttaa niin, että mies palkkaisi mukaansa tuntemansa naisen ja kaksi teini-ikäistä lasta ja poppoon olisi esitettävä tavallista keskiverto-amerikkaista perhettä, joka on lomamatkalla Meksikossa. Matka-autoksi olisi tarkoitus ottaa jättimäinen asuntoauto, jossa olisi riittävästi tilaa huumelastille. Näin ollen myös rajamuodollisuuksista selvittäisi helpoiten koska kukaan ei osaisi epäillä porukkan todellisia tarkoitusperiä. Elokuvana viihdyttävää katsottavaa, joka ei suuremmin ihmeitä tarjoa ja joka olisi toiminut varmasti paremmin n. 10-15 min. lyhyempänä jos joitakin lässytyksiä olisi leikattu pois mutta vastapainona nähdään sentään Jennifer Aniston strippaamassa.

Jean Renoir : La règle du jeu aka Pelin Säännöt (1939) ***½
Peter Von Bagh ja varmaan moni muukin ohjaaja ja kriitikko laskee Pelin Säännöt yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi, mutta itselleni tämä nyt ensimmäistä kertaa katsottuna ei tehnyt samanlaista vaikutusta. Jotenkin kokonaisuudesta jää sellainen pikkukivan makuinen jälkimaku josta jää käteen kuitenkin hyvät henkilöhahmot ja roolisuoritukset, sekä pari mieleenpainuvaa kohtausta kuten esim. metsästys- ja yläluokan juhliminen.

Vuosi täynnä, jäi pitkästä aikaa reilusti alle sataan leffaan.

84. Valhalla Rising (netflix) ** Tota noin, tästä on selvästi nähtävissä polku kohti loistavaa Drivea, mutta ilmeisesti se onnistuminen vaati tällaisen ”harjoittelu”keissin. Tämä on liian hiljainen ja liian outo saadakseen katsojaa kiinnostumaan henkilöistä tai tapatumista. Ansiot on toki visuaalisuudessa ja Mads Mikkelsen on vakuuttava, kuten aina.