Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

47. William Berke: Dick Tracy, Detective (1945)

Dick Tracy taistelee ensimmäisessä oikeassa pitkässä elokuvassaan brutaalia sarjamurhaajaa vastaan, joka on rakastunut turhan paljon veitsiin. Morgan Conway vetää pääroolin tyylillä ja kovasti Chicagoa muistuttava suurkaupunki on kuin suoraan sarjakuvista. Tracyn vastustaja Splitface on liukas ja vikkelä, eikä raatojen kaatumistahti ota hiljentyäkseen, vaikka Tracy saa satunnaista apua jopa suuremmilta sekä mystisemmiltä voimilta. Eipä ihme että tämän jälkeen elokuvia syntyi kokonainen sarjallinen.


48. Jean Rollin: Le viol du vampire / The Rape of the Vampire (1968)

Rollinin unenomaiseista tarinasta 60- ja 70-lukujen vampyyrielokuvat ‑ketjussa.


49. Kaare Andrews: Altitude (2010)

Elokuvan ensimmäinen kohtaus antaa ymmärtää, että korkealla pilvissä – tiedättehän siellä missä mm. lentokoneet surraavat – on jotain tappavaa ömmökki mömmökki lonkerojuttuja. Seuraavaksi saamme seurata kun joukko toinen toistaan ärsyttävämpiä nuoria aikuisia ahtautuu pieneen lentokoneeseen ja päättää lähteä pikku reissulle yläilmoja uhmaten. Entä mitä tämän jälkeen tapahtuu? Kyllä, olette oikeassa. Seuraavaksi ohjelmassa on juuri sitä ömmökki mömmökki juttua, jonka ohessa käydään läpi ne tutut 'kuka rakastikaan ketä' ‑ongelmat. Menneisyyden traumojakin puidaan läpi niin, että tyhminkin ymmärtää takuulla missä mennään.


50. Michael Mann: Miami Vice (2006)

Ensimmäisen kerran muistikuvat leffasta eivät jostain syystä olleet kovinkaan ruusuisat. Ehkä ongelmana oli Jamie Foxx, tai Colin Farrell, veikkaisin kyllä enemmän Foxxia, mutta joka tapauksessa kaikki toimi nyt huomattavasti paremmin. Värimaailma on jälleen itse Mannia kaikkine sinisen ja harmaan taitettuine sävyineen. Miehet ovat jäyhiä ja vahvasti aseistettuja äijiä, naiset kurvikkaita mutta tappavia kohtalon sanansaattajia ja pääkonnat – he ovat jotain tavallista pikkudiktaattoria suurempia.


51. Jim Abrahams, David Zucker & Jerry Zucker: Top Secret! (1984)

Itä-saksalaiset kulttuurifestivaalit ovat vaarallisia, lähes yhtä vaarallisia kuin lauantaiaamuyön laskuhumalat. Sellaiset kello viiden ja kuuden väliin osuvat jolloin mm. Top Secret!:in kaltaisten kulttuuriteosten katsominen tuntuu, ei ainoastaan hyvältä, vaan suorastaan loistavalta idealta. Nick Rivers rock!


52. Christopher Nolan: The Dark Knight Rises (2012)

Trilogian päätöksestä avautumista elokuvan omassa ketjussa.


53. Werner Herzog: Woyzeck (1979)

Vuoden 1979 jälkimmäinen Kinski-Herzog ‑yhteistyön hedelmä on synkkä ja lohduton tarina alemman sosiaaliluokan sotilaasta, jonka elämä on yhtä nöyryytystä ja ilotonta arkea lähinnä julmien ihmisten ympäröimänä. Jo normaalisti kiihkeästi rooleihinsa heittäytyvä Kinski oli uupunut vain hieman aikaisemmin päättyneen Nosferatun kuvauksista, mutta juuri uupumuksensa avulla hän sai luotua kohtalon potkiman miehen tarinasta jotain karmealla tavalla kaunista. Kinskin esittämän Franz Woyzeckin tuska ja kipu ovatkin jotain niin suurta, että elokuvan katsominen on voimille ottavaa – mutta se on myös lopulta palkitsevaa, kunhan leffaa ehtii hiukan sulatella.


Kahdeksassatoista päivässä kuvattu elokuva sisältää vain 27 leikkausta, mutta lopputulos on pienestä teatterimaisuudestaan huolimatta komean elokuvamainen, mistä kiitos kuuluu pitkälti hienoihin ympäristöihin joissa se on kuvattu. Tsekistä löytyvä Telcin pieni kaupunki hyppäsi samalla 'näissä paikoissa täytyy vielä käydä' ‑listalleni, eipä ole turhaan päätynyt UNESCOn suojelulistalle.


54. John Woo: Mission: Impossible II (2000)

Mahdottomien tehtävien toinen osa kärsii surkeimmasta ääniraidasta (miinus tietysti Lisa Gerrardin osuus), kevyimmästä juonesta, liioista maskileikeistä sekä pahimmasta Cruise-egoilusta. Miinuskuppiin kopsahtavat myös kevyet juonirakenteet ja Woon yleisimmät maneerit, mutta on tässä paljon positiivistakin. Thandie Newton on aina ilo silmälle ja Dougray Scott on mainio pääroisto, jota on suorastaan ilo vihata. Pinnat irtoavat himaan myös Anthony Hopkinsin pikkuroolista Huntin pomona. Ja kyllä, Tom cruise ampuu kahdella käsiaseella yhtäaikaa ja lataa niitä vain silloin, kun se on tyylillisesti tarpeellista.


Sinisäteen kuvatarkuus jätti paikoin runsaasti toivomisen varaa, mutta DTS-HD Master Audio ‑ääniraita puski sen sijaan mukavasti päälle. Ilmeisten toimintakohtausten lisäksi mm. hevoskilpailun kumina sai tantereen tömisemään mukavasti aina kotiteatterissa saakka.


55. Rainer Werner Fassbinder: Chinese Roulette (1976)

Ihmisten välisestä kiinalaisesta ruletista Fassbinderin omassa ketjussa.


56. John H. Lee: 71: Into the Fire (2010)

Tästä sotahelvetistä jupinaa tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

The Master (2012)

Sodasta kotiutunut matruusi hakee suuntaa, kunnes päätyy sattumalta erikoisen lahkon matkaan. Odotukset olivat Paul Thomas Andersonin "Mestaria" kohtaan melko korkealla, sillä miehen aiemmat tekeleet ovat olleet mieluista katseltavaa. Tämä jätti kuitenkin toivomisen varaa. Visuaalisesti elokuva on hieno, näyttelijöiden työskentely lähes moitteetonta, mutta jotain jäi silti uupumaan. Alku eteni sujuvasti ja lupaili hyvää, mutta jossain vaiheessa elokuva alkoi hieman junnata paikoillaan eikä ollut enää niin antoisaa katsottavaa ja loppu menikin jonkunlaista päätöstä turhaan odottaessa. 4/10

Dressed to Kill (1980)

Brian De Palman elokuva, jossa murhan todistanut ilotyttö saa murhaajan kintereilleen. Ehkä hieman ennalta-arvattava kuten tämän tyyliset monesti tuppaavat olemaan, mutta silti jaksoi viihdyttää ja pitää jännitystä yllä. Muistutti mielestäni aika paljon joitakin Hitchcockin elokuvia ja joitakin gialloja, mutta ei häirinnyt ainakaan itseäni sen vuoksi, että olisi tullut rip offin tai kopioimisen makua suuhun. 6/10

Jacob's Ladder (1990)

Vietnamin sodasta kotiutunut, psykoottisista näyistä kärsivä veteraani koittaa selvittää menneisyyttään ja täyttää muistinsa aukkoja. Kun en juonesta tiennyt entuudestaan juuri mitään ennen katsomista, elokuva oli positiivinen yllätys. Tästä ei viitsi kauheasti enempää kirjoitella spoilaamatta oleellisia koukkuja juonessa. 7/10

The Blair Witch Project (1999)

Tuli katseltua tämäkin pitkästä aikaa, juoni lienee kaikille selvä. Edellisestä kerrasta oli pitkä aika, varmaan lähemmäs 10 vuotta. Ei ehkä enää niin jännittävä kuin silloin, mutta edelleen ihan katsottava pätkä. 5/10

29. God Told Me To (1976) ***½

On se Larry Cohen vaan melkoinen jamppa (mies ansaitsisi itseasiassa oman topikin). Tällaisestakin aiheesta mies sai vain taiottua aikalailla mielenkiintoisen leffan. Propsit irtoaa etenkin siitä melko painostavasta tunnelmasta mikä velloo tämän elokuvan pinnan alla, visuaalisesti tässä oli myös muutamia vakuuttavia kohtauksia. Tony Lo Bianco on ihan hyvä pääroolissaan vaikka eniten pidinkin Sylvia Sidneyn vahvasta sivuroolista. Juoni meinaa kyllä vähän lässähtää loppua kohden mutta kokonaisuutena God Told Me To lienee silti yksi Cohenin mielenkiintoisimmista leffoista.

30. Bone (1972) ****-

Viihdyttävä sekä mielenkiintoinen komedia Larry Cohenin uran alkutaipaleelta. Toki keskivaiheilla homma junnaa ehkä hieman paikallaan mutta Bonesta jää kokonaisuutena silti mieleen hyvä yleisfiilis. Cohenin terävävästä kässäristä tulee ehdottomasti plussaa, mutta myös Andrew Dugganin hauskasta roolista pidin paljon.

31. The King of Comedy (1983) ***½

The King of Comedy starttaa kyllä mielenkiintoisesti mutta jotenkin tästä jää sellainen fiilis että aiheesta olisi voinut saada irti vieläkin enemmän. Elokuvan idea on kyllä hyvä mutta tuntui ettei tässä saatu sitä viimeistä vaihdetta sisään missään vaiheessa. Vaikka King of Comedy ei Scorsesen kärkipään leffojen tasolle ihan pääsekään omilla listoillani niin jo De Niron hyvän roolisuorituksen takia tämän katsoo silti ihan kepeästi läpi.

V/H/S (2012)

Found footage ‑tyylinen pätkä jossa nuorisoporukka murtautuu taloon tarkoituksenaan löytää arvokas vhs-kasetti, mutta yllättäen he löytävätkin useita kasetteja jotka sisältävät erikoista materiaalia. Ohjaajia elokuvassa on useampi ja jokainen on tehnyt elokuvaan yhden tarinan. Osa tarinoista on ihan viihdyttäviä, osa puuduttavan pitkäveteisiä eikä punaista lankaa pätkien välillä ole sillä ilmeisesti pätkät on tehty täysin erillään ja sitten ympätty elokuvaan. 3/10

Naked Lunch (1991)

Cronenbergin filmatisointi William S Burroughsin samannimisestä romaanista. Elokuva on melko hämärä ja vaikeaselkoinen, mutta kuitenkin jollain tapaa kiinnostava kuvaus päihdehuuruisesta luomisprosessista. Veikkaan, että uusintakatseluilla sekä tutustumalla Burroughsin kirjallisuuteen ja edesottamuksiin elokuvasta saisi enemmän irti, melko paljon jäi vielä asioita hämärän peittoon, eikä elokuva niitä rautalangasta väännä tai muutenkaan selittele. 5/10

Boogie Nights (1997)

Paul Thomas Andersonin elokuvassa sukelletaan 70- ja 80-lukujen pornoteollisuuden sekaan ja seuraillaan alalla vaikuttavien hahmojen nousua ja tuhoa. Ehkä aavistuksen liian pitkä ja paikoitellen paikallaan junnaava, mutta se ei toisaalta ole Andersonilta mitään uutta. Marky Mark veti roolinsa hyvin, kuten myös muut elokuvan näyttelijät ja eri hahmojen kehitystä on mielenkiintoista, koomista ja usein myös samalla tragikoomista seurata. 7/10

Amenábar: Abre Los Ojos (1997) ***

Tämä on jo pitkään odottanut katsomista ja toisaalta on tuntunut kiehtovalta ja toisaalta vastenmieliseltä elokuvalta. Olihan tämä kaikinpuolin ihan toimiva pätkä, mutta vähän väliä teki mieli lopettaa katsominen. Kai tästä joku unimatkailija voisi pitää kovastikkin. Vaikea silti moittia mistään yksittäisestä asiasta. Ehkä siitä että päähenkilö himoitsi naisista sitä vaatimattomampaa tapausta. Ihan ok.


Kaurismäki: Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) ****½

Kaurismäki vakuuttaa tälläkin helmellä, joka on jäänyt aikaisemmin erinäisistä syistä katsomatta. Valtonen ja Pellonpää ovat mahtava kaksikko ja hoitavat hommat kotiin tyylikkäästi, niin näyttelemisen saralla, kuin naisrintamalla. Jonkin verran havaittavissa samanlaista menoa kuin Calamari Unionissa, mutta hieman enemmän road movie ‑tyylistä menoa tämä on. Joutui jatkuvasti naureskelemaan ääneen pienille yksityiskohdille ja muutenkin koko tapaukselle. Suosittelen!


Klimov: Tule ja katso (1985) *****

Elitistin top-listalta bongattua, eikä mennyt aika hukkaan. Täyttä tykitystä. Miten ihmeessä tämä pääosan esittäjä on pystynyt tämmöiseen suoritukseen? Olen luullut että tämmöinen suorittaminen vaatii vähintään 4 vuotta pimeässä huoneessa yksin elämistä ja kuoleman rajalla käymistä. Ehkä näin on käynytkin. Hyvin brutaalia kuvastoa paljon, sekä ihanan mielipuolinen nainen myös mukana menossa. Tottahan tätä on vaikea ajatella historiantuntina, mutta pidin juurikin vinksahtaneesta ja jossain määrin mielipuolisesta menosta. Ja olihan tässä loistavasti saatu sodan kauhua taltioitua. Omaa luokkaansa.


Bird: Ravenous (1999) ***½

Viihdyttävä ja mukavan mustalla huumorilla maustettu kannibaalipläjäys. Elokuvassa oli muutama hieno käänne ja iskevät musiikit. Pisti miettimään moneksi päiväksi ihmislihan makua ja ravinto-arvoja, sekä yleensäkin lihansyönnin kummallisuutta. Carlyle veti hienosti roolinsa. Tämmöistä grillauspäivän viihdettä hyvällä maulla.

Jeff Bleckner : Rear Window (1988) ***

Tv-elokuva ja uusintaversio Hitchcockin kuuluisasta samannimisestä elokuvasta. Christopher Reeve ja Daryl Hannah ovat pääpari (eivätkä tietty pärjää Stewart / Kelly kaksikolle). Nyt pääosahahmon vamma on viety astetta vakavampaan suuntaan ja hänen asuttama rakennus on suojattu uuden ajan turvajärjestelmällä. Lisäksi tirkistely itsessään on viety pykälän verran sairaampaan suuntaa, sillä nyt zoomaillaan toisiin rakennuksiin nykytekniikan avulla ja täysin ilman estoja. Perusidea on tietenkin sama kuin vanhassa versiossa ja tässä uudessakin versiossa tirkistely ja yhden huoneen tilaan rajattu jännitys toimii mielestäni melko hyvin. Se missä hävitään alkuperäisversiolle isoin lukemin on että uudesta versiosta puuttuu kaikki se elokuvallinen magia mikä Hitchcockin versiossa on. Tämä johtunee varmaankin isolta osin tv-tuotannosta. Tässä on kuitenkin muutama hieno pelottava hetki kuten esim: kohtaus jossa

Ismo Sajakorpi : Merkitty (1984) ***

Paul Thomas Anderson : The Master (2012) ***½

Friedkin: Killer Joe (2011) Kursailematonta toki, mutta näytelmällisyys onnistuu pomppaamaan aavistuksen turhalti silmään, ei voi mitään. McConaugheystä puuttuu se jokin. Kuitenkin kunnon nihilismiä ja William Friedkin once more. Jos tietäisi alun fullfrontalin olevan oikeasti Gershon eikä todnäk stunttirunko, niin neljäksi tähdeksi täydentyisi, sen verran annan liekaa. ***1/2.

Chaplin: Diktaattori (The Great Dictator, 1940) Chaplinin kömpelöin, mutta paras kokopitkä, tieskuinkamones katselukerta. Klassikkokohtaukset ovat täydellistä runoutta. Kolikkomuffinssikohtauksessa on koko ihmiskunta pähkinänkuoressa. Suurin elokuvallinen uroteko ja uskottavin elokuvallinen vakavoituminen koskaan. *****

Travis: Dredd (2012) Urban ok Dreddinä, vaikka olisi tarvinnut pari senttiä leukaa lisää. Satiiri ja musta huumori kuitenkin loistivat poissaolollaan, Smithiläis-bollandilaisen hallittuuden tilalla on turskeaa cgi-mättöä ja fuckinhoentaa. Lisäksi värimaailma on hallitsemattomuudessaan aivan karmea. Vaikka Stallonesta on päästy yli, ei Judge Dredd tällaista kellari- ja teollisuushallihäröilyäkään ansaitse. Nyt ollaan "ihan ok"-tasolla, ehkä seuraava leffa jo on napakymppi. Tv-sarjanahan tämä parhaiten toimisi. ***

Harrison: Veren kirjat (Book of Blood, 2009) Nyt käkitään talossa ja bongataan, josko kuvassa vaikka tapahtuisi jotain. Clive Barkerin TwailaitZounii yritetään tulkita sinänsä sympaattisin, perinteisin keinoin, mutta kun joko ainesta ei vaan kokopitkäksi ole, tai sitten toteutus tökkii. Naaman repeytymisen jälkeen voipi suht huoletta painaa kakesta neliönkuvaa ja vaikka katsoa uudelleen sen Hellraiserin. **

35. Patrick Still Lives (Mario Landi, 1980)

70-80 ‑luvuilla sait olla varma, että jos teit edes miedosti eksploitatiivisen edullisen kauhupätkän ja se menestyi, italialaiset ennemmin tai myöhemmin rippasivat ideasi, tekivät siitä mukaelman vielä halvemmalla, tekivät tuotoksellaan mitä todennäköisimmin rahaa ja saattoivat peräti voittaa sinut lopputuloksessa. Näin kävi australialaisten Patrickille, joka klassisessa elokuvan teon taidossa voittaa Patrick Still Livesin (sekään nyt ketään häikäisemään pääse mutta olen fani), mutta häviää Euroopan-serkulleen nautittavuudessa vähän joka rintamalla. Ah, tätä naurettavankin nopsatempoista etenemistä, kliseisiä hahmoja huonojen näyttelijöiden kuvailemina, pseudotieteellistä hölinää, köpsiä one-linereita, reipasta misogynismiä, noin tuhat hyvää syytä kulkea yläosattomissa, vähäpukeisina tai kelteisillään mitä oudoimmissa ympäristöissä ja oudoimpiin aikoihin sukupuoleen katsomatta... ja tietenkin graafista pienen budjetin väkivaltaa. Teknisesti ja taiteellisesti tämä on täyttä kuonaa: asennetta, röyhkeyttä, rahanahneutta ja siekailemattomia otteita sen sijaan löytyy vaikka kuinka, minkä ansiosta viihtyminen ja moninaiset mitvit-elämykset ovat taattuja.

36. Rats – Night of Terror (Bruno Mattei, 1984)

Heti putkeen lisää mainiota italokalkkunaa – Mattein panos mielenterveyden tuhoamiseksi käsiteltäköön mutanttihirviöiden ym. vipeltäjien omassa ketjussa.

37. The She Beast (Michael Reeves, 1966)

Nuorena kuolleen Reevesin esikoisohjauksesta on tullut melkoinen soppa, jossa on hämmentäviä yhteneväisyyksiä vuotta myöhempään ja reippaasti parempaan Polanskin The Fearless Vampire Killersiin. On mielenkiintoista nähdä Reeves kepeämmän kauhukomeidan parissa, mikä näyttäytyy melkoisena kontrastina The Witchfinder Generalin yltiösynkille kuville ja tunnelmille. Barbara Steele ja Ian Ogilvy ovat kantavat voimat pienen kekkoslovakia-kommunismi-takapajulan meiningille ja sosialismille irvailevalle satiirille joka saa loppua kohti slapstickin piirteitä kuin suoraan Keatonin lyhäreistä. Kaiken ilottelun keskellä kauhuelokuvaa seassa on lähinnä mausteeksi. Budjetti on ollut ilmeisesti perunakiljun tarvehankinnan luokkaa ja mahdollisesti tuottajat hyppineet tasajalkaa nuoren ja kokemattoman ohjaajan henkisellä selkärangalla, muitakaan selityksiä en keksi hajanaiselle ja tunnelmasta toiseen hieman päättömästi poukkoilevalle toteutukselle. Jälki on kuitenkin parhaimmillaan melko inspiroitunutta statistien paskuudesta ja karuista kuvausoloista (etenkin valaistus) huolimatta, eikä komediakaan ole läpeensä kehnoa. Enemmän kuriositeetti kuin tasapainoinen kokemus, mutta alkupettymyksen jälkeen sekava meno maistui kelvollisesti.

38. Zombies of Mora Tau (Edward L. Cahn, 1957)

Hehee, fiftarikauhu on täällä taas öljyisine hiuskiehkuroineen, muodokkaine bimboineen, yltiödramaattisine scoreineen ja tönkköine hirvityksineen. Aarrejahti zombimerimiehiä vilisevissä Afrikan rannikkovesissä ja tahattoman koomiset jännitysmomentit pahvisissa hautaholveissa pistää tunnelman utuisen unenomaiseksi ja logiikan kiintoisille kiemuroille. Sopivassa tasapainossa sujuvuutta ja pöhelöintiä saa vähän päälle tunnin kulumaan pääasiassa vaivatta nostalgiaa herättävässä fiilistelyssään.

39. The Werewolf (Fred F. Sears, 1956)

Perinteinen karvaturri vai hullun tieteen aikaansaama sekasikiö? Katso totuus atomimörköjen ja sen sellaisten omasta ketjusta...

40. The Virgin Suicides (Sofia Coppola, 1999)

Pätevä debyytti muutenkin päteväksi ohjaajaksi osoittautuneelta tytär-Coppolalta. Mustalla huumorilla reippaasti väritetty tarina on tunnelmaltaan outo ja ytimeltään uskottava kertomus nuoruuden menneisyydestä ja hairahduksista. Jos pitäisi hakea synonyymiä katkeransuloiselle, sanakirjan sijaan osoittaisin kyselijän tämän elokuvan suuntaan. Kokonaisuus naurattaa, liikuttaa ja pistää aivosolut liikkeelle sopivassa suhteessa. Plussaa lopun "Twilight Zonelle" astuvasta tyylittelystä mikä enemmän täydentää tunnelmaa kuin vie sitä sivuraiteille.

41. Odds Against Tomorrow (Robert Wise, 1959)

50-luvun Across 110th Street? Ihan pirun kova joka tapauksessa, tarkempi riemukas avautuminen suoritetaan Film noir ‑ketjussa.

Bo Diddling (21.2.2013 15:49)

14. Sergio Corbucci: Minnesota Clay (1965) (35mm) Erinomaista ideaa sokeutuvasta sankarista ei kuitenkaan kehitellä alkua pitemmälle ja elokuva taantuu melko kliseiseksi koosteeksi.

Lopputaistelu Clayn ja rosvojoukon välillä on tosin tavanomaista kekseliäämpi.

Hieman ristiriitaisesti kirjoitettu.

009. Blake Edwards: Revenge of the Pink Panther (1978) 4/10

Aika väljähtynyttä paikasta toiseen riehumista. Ei nyt mikään sysipaska, mutta kannattaa mieluummin katsoa vaikka kahta, miksei kolmeakin, ensimmäistä uudelleen.

010. Anderson: The Master (2012) 7/10

011. Wictor Ericsson: The Sarnos: A Life in Dirty Movies (2013) 5/10

Sinällään sympaattinen, mutta myös hieman yhdentekevä dokumentaari muutama vuosi sitten kuolleesta 60-luvun seksploitaatiogurusta Joe Sarnosta ja tämän vaimosta. Vajaa ysikymppinen Sarno on jo menettänyt otettaan todellisuudesta, ja hän köpöttelee menemään rakkaan vaimonsa pitäessä huolen siitä etteivät arjen huolet liikaa rasittaisi häntä. Yksisormijärjestelmällään hän näpyttelee yhä uutta seksielokuvan käsikirjoitusta, joka on enistäkin suorempi, "koska sitä nyky-yleisö haluaa". 

Leffa yrittää maalata kuvaa ohjaaja-käsikirjoittajasta jonkinlaisena tuulimyllyjä vastaan taistelleena romantikkona, joka vastusti seksielokuva-alan pornoistumista 70-luvulla. Elokuvasta jopa saa sen käsityksen, ettei hän suostunut pornon tekemiseen, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Sarno esitetään verrattain kunnianhimoisena elokuvantekijänä (niin kirjoitus kuin ohjauspuolella), joka ylitti muiden aikalaistensa suoritukset ymppäämällä elokuviinsa haastavampia teemoja ja oikeita tunteita. Hän halusi keskittyä kasvoilta näkyvään nautintoon likaisten lähikuvien sijasta.

No mikäs siinä, mutta kaikesta jää hieman kompromissin maku suuhun. Tästä olisi voinut saada iskevämmänkin kuvauksen 60- ja 70-lukujen murroksesta, mutta (oletettavasti budjettisyistäkin) tässä keskitytään lähinnä Sarnon henkilöön, ja ehkä halutaan myös olla kilttejä vanhaa miestä kohtaan.

012. Jesse Vile: Jason Becker: Not Dead Yet (2012) 4/10

Dokumentaari yhdestä 80- ja 90-lukujen vaihteen lupaavimmista (heavy)kitaristeista, jonka tähteyteen suuntautunut ura keskeytyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan kohtalokkaaseen ALS-tautiin (sama kuin Stephen Hawkingilla). Mies tekee yhä musiikkia silmänliikkeiden avulla (tai ainakin leffan aikana). Dokumentaarin hehkutuksen perusteella mun pitäisi ilmeisesti tietää kuka on Jason Becker, ja pitäisi ilmeisesti mennä YouTubeen katsomaan miehen kitarointipätkiä. Mut en ehkä jaksa. Tää nyt oli lähinnä Valittujen Palojen selviytymisdraaman kuviksi muuttamista, mutta mikäs siinä, itseä ei palja liikuttanut suuntaan tai toiseen. 

57. Jacques-Yves Cousteau & Louis Malle: Le monde du silence (1956)

Lähes kuuden vuosikymmenen ikäinen dokumentti on matka toiseen aikaan monellakin tavoin. Lähes neitseellinen meri näyttäytyy lajirikkaana ihmemaailmana, jonka salaisuuksia ihminen on vasta hiljaklleen ymmärtämässä. Tutkijoiden välineisiin kuuluvat mm. nykyään pahimman luokan äänisaasteeksi luokiteltavat vedenalaiset skootterit, dynamiittikalastus (!) ja merikilpikonnalla ratsastus aina siihen saakka kunnes poloinen kilpiselkä on aivan poikki. Myöhemmin jättiläiskonnia käytetään myös mm tuoleina tutustuttaessa autioon saareen.


Omanlaisensa huipentuma on se kun ranskalaiset onnistuvat törmäämään kahteen kaskelottiin, joista nuorempi on vielä tapettava koska laivan potkurit ovat vahingoittaneet sitä kuolettavasti. Kun paikan päälle saapuvat sitten hait nauttimaan ilmaisesta lounaasta, päättävät merimiehet 'ikuisen vihan ja kammonsa nimissä' myös listiä mahdollisiman monta haita. Aivot kannelle vain kirveen lyönneilllä, meren ihmeitä indeed.


Stevezissoumaisesti lavastetut tapaamiset, kommellukset ja 'spontaanit' keskustelut ovat omalla kömpelöllä tavallaan viehättäviä. Oma lukunsa on myös Yves Baudrierin iloinen ja värikäs musiikki, joka voisi olla peräisin jostain saman aikakauden toiminnallisesta komediasta.


58. Budd Boetticher: Behind Locked Doors (1948)

Yksityisetsivä penkoo totuuksia esiin parantolassa, tästä enemmän Film Noir ‑ketjussa.


59. Ralph Nelson: The Wilby Conspiracy (1975)

Hiukan toisenlaisesta vapaustaistelusta kertovasta elokuvasta Michael Cainen omassa ketjussa.


60. Roland Emmerich: Moon 44 (1990)

Kaukaiseen tulevaisuuteen, eli tässä tapauksessa vuoteen 2038, sijoittuva sci-fi elokuva, joka kertoo tarinan ylikansallisten firmojen ahneudesta. Maapallon luonnonvarojen loputtua firmat kilpailevat ulkoavaruuden herruudesta ja sotaa käydään mineraalirikkaista kuista. Sodassa enimmäkseen turpaan ottavan osapuolen viimeinen hallussa oleva kuu on Moon 44 ja siitähän tulee kova rähinä, johon tarina keskittyy.


Nähtävästi melko niukalla budjetilla luotu elokuva on tyyliltään paljon Blade Runneria muistuttava. Yö tuntuu sulkeutuvan jatkuvasti ylle ja lähes kaikesta on pesty pois värit. Tuntuukin siltä kuin jopa maa olisi enää vain mustaavalkoinen maailma, johon on viskattu sekaan hiukan sinisen sävyjä sekä jokunen kituva kasvi. Jopa ihmisten ihot heijastavat kelmeää harmaata.


61. Lynn Shores: The Shadow Strikes (1937)

Ensimmäinen pitkä The Shadow ‑elokuva on kaiketi aikansa heijastuma, eikä mitenkään kovin hyvin ajan hammasta kestänyt. Tästä se sarja sitten alkoi, toivottavasti seuraavat osat ovat mielenkiintoisempia tapauksia...


62. Koreyoshi Akasaka & Akira Mitsuwa: Evil Brain from Outer Space (1965)

Tästä muotovaliosta tarinaa Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

11. Horrible Bosses *** (Netflix) Ihan hauska varsinkin mitä pidemmälle mennään. Jotenkin tuntuu että taas on vähän menetettyä potentiaalia. Pääosakolmikko ei ole ehkä se täysin vakuuttavin, varsinkin tän pienen jätkän kimitys on rasittavaa, ei hauskaa. Mutta mukavan räävitön, Colin Farrellilta ja Jamie Foxxilta hassunhauskat sivuosaroolit. 

Hemmetti kun kierrossa on niin paljon pakkokatsottavia tv-sarjoja, ettei aikaa jää elokuville juuri lainkaan...

42. The House with Laughing Windows (Pupi Avati, 1976)

Hu. Kova. Pupi avatin omassa ketjussa tarkemmat syyt, miksi.

43. Satan's Slave (Norman J. Warren, 1976)

Nuorelle naiselle selviää lähisuvun erikoisempi historia, kun hän lähtee reissuun vanhempiensa kanssa setänsä luokse jollaista ei tiennyt omistavansakaan. Seuraa utuisia etiäisiä menneestä, murhia, paljasta pintaa ja tietenkin saatananpalvastelua. Alkaneen flunssan kuumenousuissa vietetty olotila sopi kevyesti houreiseen britti-okkultismi-eksploitaatioteokseen hyvin. Hieman turhan hidas ja kömpelö ollakseen aidosti hyvä elokuva, mutta mielenkiintoinen ja sisältää katsomisen arvoisia hetkiä. Varsin oiva seuralainen aiemmin katsotulle The House with Laughing Windowsille, kaksikon heikompana taistelijana.

44. Trip with the Teacher (Earl Barton, 1975)

Nollabudjetin eksploitaatiota Kalifornian aavikoilla. Motoristiveljekset ja heidän mukaansa lyöttäytyvä kolmas moottoripyöräilijä kohtaavat aika pirusti vajaan koulubussillisen hyväosaisten perheiden herranterttuja opettajineen, ja hauskanpito voi alkaa... Tai itse asiassa mainittu kyseenalainen hauskuus odotuttaa itseään yli puolivälin elokuvaa. Sitä ennen katsoja saa kohdata syväluotaavan kärsimysnäytelmän paskoja amatöörinäyttelijöitä, joista muistettavan konnan itsestään kepeästi ylinäyttelevän Zalman Kingin on lapsellisen helppo erottua edukseen. Kun päästään sleaze-touhuihin, jännitykseen ja kovasti mainoksissa luvattuun kostoon, huomaa tarjonnan olevan silläkin osastolla hyvin laimeaa. Innoton ja puuskuttava ohjaus ei saa revittyä juuri mistään elementistä irti mitään jännitystä, ilskotusta tai muuta tunnetta. Pitkästymisen tunnetta kyllä riittää koko mitalta. Eksploitaatiointoilija voi tämän parissa viihtyä kuriositeettimielessä, muut tuskin viihtyvät.

45. Brain Twisters (Jerry Sangiuliano, 1991)

Tuskastuttavaa huonoutta aikakaudelta jolle heijastuvat kaikki menneen vuosikymmenen pahimmat muotirikokset ja alkaneen vuosikymmenen mauttomuudet. Hullu tiedemies (taustallaan hämäristä syistä toimiva videopelifirma) on keksinyt kasibittisen pikseligrafiikan satunnaiskuvioiden tuijottelun aiheuttavan mielenkiintoisia murha- ja itsetuhoviettejä. Herran tai hänen rahoittajiensa motiivit moisen käytöksen aikaansaamiseen jäävät täysin mysteereiksi. Käsikirjoittaja-ohjaaja Sangiuliano rippaa suollostaan paremmista esikuvista ideoita, tunnelmia ja kohtauksia minkä kerkeää ja alittaa matkalla suunnilleen jokaisen kuviteltavan riman, kuitenkin erittäin tasapaksusti ja inspiroimatta muuhun kuin kellon tuijotteluun. Paljon tylsempää, jäykkäniskaisempaa tai tyhjänpäiväisempää elokuvaa saraltaan saa hakea. Lopetus osoittaa tosin ilahduttavalla tavalla tekijän olevan auttamattoman kankaalla videopeleistä yleensä.

46. Prime Evil (Roberta Findlay, 1989)

Uusintakierros – en tosin ymmärrä mikä minut ajoi altistuttamaan tällä kuonalla itseni toistamiseen. Silti, Prime Evilin huonous on taideteos Brain Twistersiin nähden, ja sen kehnous saa sentään vähäsen naurahtelemaankin. Huvittavaa saatananpalvastelulla ja muovisella pirulla pelottelua. Kuinka hitossa Findlay sai edes Tenementin kaltaisen teoksen puristettua itsestään ulos, jää tähän peilatessa arvoitukseksi.

47. The Abyss (James Cameron, 1989)

Vetenalaiset vehkeet, osa 1: uusintakierros, sukellus harvakseen ohjaavan cocktaakkelimessiaan Aliensin ja Terminator 2:n välissä rakenneltuun scifistiseeen sukelteluelokuvaan. Jenkkien ydinsukellusvene törmää johonkin outoon ja odottamattomaan avomerellä ja jää sille tielle. Armeija pistää SEAL-tiiminsä asialle toimimaan yhteistyössä öljy-yhtiön kokeellisen merenalaisen porauslautan ja sen miehistön kanssa. Virallisena tehtävänä on etsiä henkiinjääneitä, mutta onko siinä kaikki? Ja kova myrskykin tulossa niskaan, aijai...

Tunnelma on tämän paketin vahvin puoli. Repeileviä psyykeitä, klaustofobiaa ja kasaan lahoavien paineistettujen ympäristöjen tuomaa kuolemanpelkoa käytetään jännitteiden luomisessa erinomaisesti, hetkittäin jopa mestarillisesti. Titanicissa seuraavaksi todellisesti kulminoitunut Cameronin mammuttitauti alkaa kuitenkin oireilla mitä pitemmälle elokuva etenee. Ohjaajalla tuntuu olevan päätäntävaikeuksia, tehdäänkö elokuvaa survivalismista luonnonvoimia vastaan, vedenalaisesta ET:stä vai paineen alla särkyvistä psykoista. Keskittäminen ja karsiminen tekisi tässä tapauksessa hyvää. Ja pakko erikseen mainita lopetuksen hämmentävyys: vaikka toisaalta on kiva ettei kaikkea ratkaista aaseiden paukkeilla, viimeisten minuuttien pelasta maailma ‑tyyppinen Disney-homoilu on meikäläiselle tässä tapauksessa todellinen antikliimaksi.

Visut ovat kestäneet aikaa hyvin ja kokonaisuus on pääasiassa sekä näyttävän että uskottavan tuntuista, ellei lasketa lopun syvyyssukellusta joka menee draaman tavoittelussa silkkoihin älyttömyyksiin. Hahmoihin on jaksettu myös laittaa pieniä nyansseja jotka tekevät heistä kiinnostavia, mikä on aina mukava piirre ison budjetin efektikolinassa. Lopputulos on horjuva mutta efektikylläisessä jättibudjettipullistelussaan (tai siitä huolimatta) mukiinmenevä genresekoittelu, ei parantunut eikä huonontunut tällä kierroksella. Vielä olisi "special edition" ‑versio katsomatta, saapa nähdä milloin jaksaa (tai jaksaako ylipäätään) moiseen urakkaan ryhtyä.

22. Lyhyt elokuva tappamisesta ***

Hyvä, muttei tehnyt ihan odotettua vaikutusta.

23. Perkele! Kuvia Suomesta ***

Mainiota ajankuvaa ja yllättävänkin kriittistä kommenttia kadunmiehiltä ja ‑naisilta.

24. Fire in the Sky **1/2

X-files-huuman aikaan syntynyt, "tositapaukseen" perustuva kuvaus abduktiosta pikkukaupungissa. Hyvin tehty ja näytelty jne mutta eipä tästä paljon käteen jää.

25. Contagion **1/2

Eikä jäänyt tästäkään. Toimiva mutta yllätyksetön.

26. Koston riivaama *1/2

Hasselhoff ja lemmikkipuuma vs. ilkeä prätkäjengi eteläafrikkalais...anteeksi, amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Lupaavista lähtökohdista huolimatta aika tylsä kökkäre. "Miami Vicen ohjaajan uusi armoton elokuva" hehkutetaan videon kannessa, ja totta, ohjaaja Mario Di Leo onkin kunnostautunut parin MV-jakson ohjaajana 80-luvulla.

27. The Super Inframan **1/2

Riemukasta menoa joo, mutta tolkuttoman meluisa ääniraita kävi hermoille. Ja vaikka tappelut olivatkin hauskaa seurattavaa, alkoi 63281576:nen samanlaisen mätinän kohdalla vähän puuduttaa.

28. Tourist Trap ***

Edelleen tavallista parempi 70-luvun halpiskauhu. Omalaatuinen ja painajaismainen tunnelma toimii, vaikka on tässä tyhjäkäyntiäkin.

29. The Boogens **

Vuosikymmeniä suljettuna ollut kaivos avataan uudestaan, minkä seurauksena tunneleissa majailevat hirviöt alkavat harventaa pikkukaupungin asujaimistoa. Kauan dvd:lle odotettu leffa on harmillinen pettymys. Suurin ongelma on tylsyys: gorea ja monstereiden esiintuloa saadaan odotella aivan loppumetreille asti. Sääli, sillä aineksia viihdyttävään kauhupätkään olisi ja itse lonkero-otuksetkin ovat ihan siistejä ilmestyksiä.

30. Pimeyden Valtias ***1/2

Tämä kuuluu mielestäni ilman muuta Carpenterin onnistuneiden tuotosten joukkoon, puutteistaan huolimatta. Leffa joka ei hevillä unohdu ja joka pitää aina välillä katsoa uusiksi.

31. Verilöyly *

Eli South Seas Massacre. Kuulunee kansainvälisesti harvinaisten FiXien osastoon, mutta elokuvana erittäin heikko. Minimaalisesti toimintaa ja yleistä eksploitaatiomeininkiäkin vähänlaisesti. Äärimmäisen epäuskottavista alkuasukkaista irtosi jotain hupia.

32. Breaking the Waves ****

Hieno leffa vaikkei omissa kirjoissani nouse aivan Trierin parhaimmistoon – mikä tietysti kertoo myös Larsin elokuvien yleisestä tasosta.

33. Attack the Block **1/2

Viihdyttävä, ongelmana vain se ettei päähenkilöiden kohtalosta tahdo oikein välittää.

34. Universal Soldier: Day of Reckoning **1/2

Johan nyt, uusin US eroaa aiemmista kökköjatko-osista aika tavalla. Ei oikeastaan edes toimintaelokuva, vaan äärimmäisen synkkä ja NC-17-tasoisen väkivaltainen trilleri. Scott Adkinsin esittämän miehen perhe tapetaan yllättäen raa'asti – teon takana itse Van Damme eli Luc Devereaux, josta on tullut omaa UniSol-armeijaansa hallitseva psykoottinen kulttijohtaja. Kostoretkelle lähtevä Adkins ajautuu pikkuhiljaa yhä syvemmälle kohti pimeyden ydintä. Kuten edellisestä kuvauksesta voi päätelläkin, Apocalypse Now on elokuvan selkein innoittaja, ehkä liiankin läpinäkyvästi. Leffa kärsii myös liiasta pituudesta ja siitä, ettei sekavahkoksi äityvä juonipalapeli ole lopulta kovin kiinnostava. Mielenkiintoinen tapaus silti. Huomautettakoon vielä, että Damme ja Lundgren ovat käytännössä mukana pelkissä cameo-rooleissa.

35. Hellboy 2 **1/2

Ehkä vähän parempi kuin ykkönen, mutta melko yhdentekevä seikkailu tämäkin. Paikoin siistejä tehoste-otuksia, muttei juuri muuta.

36. Eve of Destruction *1/2

Syystäkin unohdettu Terminator-kopio ysärin alusta. Tylsä, hölmö ja budjettiaan reilusti halvemman näköinen tekele.

37. Critters 3 **

Keskiyön Nakertajat terrorisoivat ränsistyneen kerrostalon asukkaita. Pienimuotoinen ja tylsähkö osa Critters-saagaa.

Argo (2012)

Ben Affleck on näytellyt monessa surkeassa tekeleessä uransa aikana, mutta ohjannut pari ihan katsottavaa elokuvaa. Argo on miehen uusin ja ihan viihdyttävää ja välillä jopa jännittävää katseltavaa tämä oli, vaikka tiesikin miten tarina päättyy. 5/10

The Way Back (2011)

Peter Weirin ohjaustyö jossa muutama Siperiaan vankileirille joutunut mies lähtee ihan kirjaimellisesti kävelemään. Jostain syystä ei vakuuttanut, vaikka kyllähän tuon ajankuluksi katseli. Mitään suurempia tunteita suuntaan tai toiseen elokuva ei herättänyt. 4/10

Dark Blue (2002)

Kurt Russell esittää säännöistä piittaamatonta koviskyttää Ron Sheltonin poliisielokuvassa. Positiivinen yllätys. 6/10