Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

77. Blood of Dracula's Castle (Al Adamson, 1969)

Kökkö-Adamsonin ensimmäisiä elokuvia, koko pituudeltaan mielen ja kehon halvaannuttavaa paskaa. Kaikki on pielessä: rytmitys, ideat, kuvaus, ponneton toteutus, loputon tylsyyden suo jossa kahlataan läpi koko elokuvan. Jos hakemalla hakee jotain hyvää, löytyy se John Carradinen olemuksesta ja Alexander D'Arcyn lipevän oloisesta pelkurikreivistä (sekin käsittämätön ratkaisu). Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää.

78. Highlander (Russell Mulcahy, 1986)

Uusinta monen vuoden jälkeen. Hämmentävää, hämmentävää... Toisaalta kerronnassa ja toteutuksessa on erittäin tyylikkäitä juttuja, aitoa mystiikkaa ja jopa onnistuneita koomisia sivujuonteita; toisaalta taas sorrutaan kamaliin kahden pennin tohinoihin, tusinatoimintaan ja ihme perseilyihin. Oliko vaikeuksia päättää, minkä tyylistä elokuvaa tehdään, vai mitä hemmettiä? Lambert ei tietenkään käy skottilaisesta sen enempää kuin Connery espanjalais-egyptiläisestä tai Brenda J. Wyatt uskottavasta uudesta rakastajatarkokelaasta – tavan urpo raiskaa Glenn Moraniakin jäillä, hyi hemmetti... Barbaariseksi heittäytyvä Clancy Brown on shöyn todellinen tähti ja mies jonka vuoksi Highlanderia muistelee mielellään.     

79. Broken Sword (Sun Yang, 1971)

Aika läpipaskaa Taiwan-wuxiaa. Tarkemmin tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

80. The Black Castle (Nathan Juran, 1952)

Periodidraama-mysteerihybridi Universalin malliin oli käsittääkseni studiolta viimeinen lajiaan ennen uusien atomituulten pyyhkimistä valkokankaille kauhun pääasiallisena aiheuttajana. Mahtipontinen wanhan ajan tunnelmointi on niiden sijaan tuulahdus menneestä, edeten varmoin goottisaappaan askelin alusta loppuun. Maailma tai maailmanjärjestys ei mullistu vakiintuneiden alalajin kirjoittamattomien sääntöjen läpiviennissä, naama pysyy lähes tuskaisan vakavana ja jo 50-luvulla vanhaksi käyneitä elementtejä pyöritetään, mutta hyvin ja tyylillä. Boris Karloff pääsee muikeilemaan mysteerisenä lääkärinä isossa sivuosassa, Lon Chaney Jr. parka taas on jo tässä vaiheessa uraansa päätynyt mitättömäksi kyttyräseläksi. Hyvin aloitti Juran ohjaajan uransa, tuoden meille myöhemmin myös sitä atomikauhuilua muiden teostensa muassa.

81. Prospero's Books (Peter Greenaway, 1991)

Ymmärsinkö? En tainnut. Pidinkö? Kyllä. Artsuallergikot lienee ymmärtävät kiertää Greenawayn tuotokset varoittamattakin kaukaa, mutta varoitetaan silti. Konventioista ja mistään taidemuotojen eroista välittämättä keitetään Shakespearen näytelmä sakeassa mausteliemessä ja tarjoillaan kansalle ihasteltavaksi ja ihmeteltäväksi. Kokonaisuus on pitkälle mietitty konsepti ja mahtipontinen vyörytys: näen tämän silti enemmän harjoitustyönä päänräjäyttäjä Baby of Mâconille kuin sen veroisena mestariteoksena.

82. Three on a Meathook (William Girdler, 1973)

Ed Geinin niin monia elokuvia(kin) inspiroinut tarina ja tapahtumaketju saivat toimia inspiraation lähteenä Girdlerin käsitykselle elokuvanteosta. Lopputulos on sietokyvyn rajoilla kulkeva ja sen paikoiten roimasti ylittävä paskasti rytmitetty kotivideo. Viime vuonna tuli mollattua Snuff yhdeksi käsittämättömimmistä kulttimaineessa olevista väkivaltasleazeksi väitetyistä paskakakuista; nyt on tämän vuoro liittyä saman katraaseen. Taitojen puolesta Three on a Meathook ei eroa H.G. Lewisin teoksista, mutta Lewis on sentään luova ja lopputulos useimmiten veikeällä tavalla hauska. Tämä ei edes naurata kuin kerran pari, ja luovuudesta kertoo kaiken suoraan Psychosta ripatut kohtaukset, tietenkin ihan vitun huonosti tehtynä. Hyi hemmetti, mitä tyhjästä rahastusta ja meuhaamista.

83. The Strange Door (Joseph Pevney, 1951)

Ranska, joskus 1700-luvun lopun paikkeilla (kait): nuori, röyhkeä pikku sika joutuu pian selviävän juonittelun maaliksi, kun hänet provosoidaan kapakkatappeluun jossa näyttäisi vastustajalta menevän henki. Seuraa pako kunnon swashbuckling-tyyliin, ja herra päätyy sangen arveluttavan aatelisen (Charles Laughton) näppeihin, saaden tarjouksen josta ei kieltäydytä ja joka kuulostaa muutenkin turhan hyvältä. Tästä meno rauhoittuu perinteisemmäksi periodijuonitteluksi. Robert Louis Stevensonin tarinaan perustuva linnajuonittelu antaa Laughtonin riehua melko vapaasti – riippunee katsojasta onko tämä hyvä vai huono juttu, mutta itse nautin tälläkin kertaa, kun herra kääntää kinkkuisan puolensa tarjolle. Boris Karloff on pienehkössä mutta tärkeässä sivuosassa jonka toisaalta olisi voinut vetää moni muukin, mutta on bonusta että se on tällä kertaa Karloffin homma. Sivuosapahiksista Cottrell ja Pate tekevät sen minkä tämän tyyppisissä teoksissa ovat muulloinkin tehneet vakuuttavasti. Muu poppoo jää hieman vajaiksi tai kasvottomiksi statisteiksi, mukaanlukien seinäruusu Sally Forrest ja vinkeä-ääninen ja sopivan röyhkeän oloinen mutta puiseksi lauseautomaatiksi typistyvä Richard Wyler. Universalin tiimi puvustuksineen, lavasteineen, ohjauksineen, kuvauksineen ja valaistuksineen tekee sen minkä hyvin osaa ja saa kaiken näyttämään ja tuntumaan hyvältä. Lopputulos ratkaisuineen jättää The Strange Doorilta pään reilusti pinnalle, kaltaistensa joukosta edukseen hieman erottuvana, ja osoittautuu piirun paremmaksi kuin jo viihdyttäväksi todettu serkuksensa The Black Castle.

84. Three Kings (David O. Russell, 1999)

Vai niin, sellainen kehuttu rymistys... seikkailullisten sotaelokuvien ketjussa tarkempi avautuminen.

85. Yakuza's Law (Teruo Ishii, 1969)

Maistuva – tarkemmin tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

86. Thriller – en grym film (Bo Arne Vibernius, 1973)

Niin on kivenkova ja omassa elementissään / sarjassaan /sfääreissään, että tästä prustetaan uusi ketju ihan justiinsa enempääkin keskustelua varten. Niin.

87. Downhill (Alfred Hitchcock, 1928)

Temaattisesti Downhillilla ei ole juuri erityisen kiinnostavaa tai hyvin säilynyttä materiaalia tarjottavana, ajalleen tyypilliselläja ilmiselvällä korkean moraalin vuorisaarnalla mennään. Mutta kuvallisesti teos on yllättävänkin antoisa. Jalustakamera venyy ja paukkuu melkoisiin asetelmiin ja muuttuu käsivaraiseksi aina tarvittaessa, joten voi kuvitella kuvausten kestäneen hyvän tovin. Näkymät aidosta 20-luvun Lontoon katuelämästä loppumetreillä olivat suorastaan yllättävän sykähdyttävää peilipintaa aiemmin nähdylle dramatisoinnille. Jos tarina aiheuttaa tuskaa ja myötähäpeää, kerronta ja tyyli eivät.

Mahtaako muuten valkokankaalla vilahtaa varhaisesimerkki transahtavasta homsusta, vai onko pinaattiriekon rooliin palkattu tahallaan mies korostamaan ämmän monipuolista rumuutta, kun päivänvalo paljastaa kaiken?

88. Under Capricorn (Alfred Hitchcock, 1949)

Australian alkuaikoihin sijoittuvaa pukudraamaa on mainostettu Hitchcockin pitkäaikaisena unelmaprojektina ja mahalaskuna sekä taiteellisesti että taloudellisesti. On pakko olla eri mieltä taiteellisesta puolesta: tämä on sujuvaa lajissaan, näyttävän näköistä ja sisällöltään luokkataistoon upotettua, harmaan kaikilla sävyillä värjätyin hahmoin mustavalkoisten kiiltokuvakulissien sijaan. Lieneekö sitten aikalaisyleisölle Jenkkilässä moinen sävyjen sekoittelu ollut liikaa lippuluukuilla, mutta nykykatsojalle henkilöiden ja asioiden synkempi puoli tuo mukaan uskottavuutta ja inhimillisyyttä. Joseph Cotten on kokonaisuuden paras, Bergmanin hauraan kauneuden jäädessä kakkoseksi vaikka hyvin yrittää. Margaret Leightonista irtoaa mahtava sivuosa. Tarina itsessään on hieman heikompi lenkki, jonkin verran poukkoillaan ja tuntuu kuin tämä sisältäisi pari eri elokuvaa vähemmän saumattomasti yhteen sidottuina. Katsoisin tämän varsin mieluusti toistekin.

Odottelin aikani että Ong-Bakista tulisi kunnollinen blu-ray, mutta kun ei vaan tullut niin ostin sitten ainoan hyvän julkkarin eli aussi-dvd:n 

47. Ong-Bak (uncut thai-version) *******
“Hi. Speilberg let do it together”. Tony Jaa annostelee liikkeitään harkitusti, säästäen parhaat temput ja raivokkaimmat mätöt loppuun.

48. Ong-Bak (länsiversio) ******
“Hi. Luc Besson we are waiting”. No ei olisi kannattanut, Luc-setä tuli ja raiskasi leffan! Ihme juttu kun kaikenlaiset munapäät saavat leikelle leffoja uusiksi, muuttaa musiikit ja levittää jollain geneerisillä nimillä (warrior sitä tätä)... ei mitään itsekunnioitusta, täyttä huorausta. Nojoo ei tämä nyt niin paha, Muayn siskon traagisesta tarinasta oli typerästi poistettu yksi kohtaus joka selventää mistä on kyse. Kaikkia musiikkeja ei ole onneksi vaihdettu ja vaihdetutkin ovat suht. ok, mutta ei ole tajuttu että ei voida vaihtaa pi chawa ‑huilua johonkin geneeriseen aasialaiseen huiluun.. sen riipivä ääni on nimittäin tärkeä elementti muay thai matseissa, raastaa aivoja ja syöksee kamppailijat hulluun rageen!

49. Horror of Dracula ****1/2
Blu-ray, jolla mukana Japanista löydetyt ekstrasekunnit. Draculan kuolemassa uutta efektiä, ja Draculan ja Minan kohtaamisessa lisää eroottista lähikuvaa.. ilmankin toki pärjää. Helvetin hyvä leffa tieteskii.

50. Cool World ***-
Nuori Brad Pitt etsivänä sarjisulottuvuudessa. Sekava ja kaoottinen, pää hajoaa katsoessa adhd-mekastukseen. Parit hubat klassikkoanimaatioviittaukset vielä nykykatsojankin tunnistettavissa. Jos katsoisi ilman ääniä niin Kim Basinger olisi kuumaa kamaa. 

51. Predator *******
Tuota... miksi Predatorilla lukee jotain englanniksi lämpökatseessaan ylälaidassa? Oliko olio sittenkin CIA:n luomus?

Toinen mielenkiintoinen seikka on että sen jälkeen kun tiimi on räjäytellyt ja ammuskellut sissileirin päreiksi, Arska käskee siivoamaan jäljet: “Clear the area, no traces” (!) – eli keräsivätkö jätkät oikeasti kaikki miljoona hylsyä, pyyhkivät kaikkialta kengänjäljet … 


+ eka jakso In the Fleshiä, BBC:n uutta mainiota zombieminisarjaa. Zombiet on saatu parannettua ja niitä integroidaan takaisin yhteiskuntaan. Ikävä kyllä punaniska kansalaiskaartilaiset eivät ole valmiita ottamaan avosylin vastaan näitä vielä muutama vuosi sitten aivoja mussuttaneita “partially deceased syndrome sufferereja”. 

+ Game of Thrones, Season 3 eka jakso – Yllättäen Joffrey ei ollutkaan jakson vittumaisin hahmo, vaan tämän kunnian varastaa eräs uusi tulokas. Nännien ystävät saattavat irvistää hänen kohtauksessaan...

124. Mika Kaurismäki: The Last Border – viimeisellä rajalla (1993)

Lappiin sijoitettu ja pohjoiselle ihmismielelle sovitettu Mad Max on pitänyt yllättävän hyvin puolensa ajan hammasta vastaan. Juoni on suhteellisen suora kostotarina, tosin parilla sivujuonteella varustettu sellainen. Osa rooleista on niin kieli poskessa kirjoitettuja ja näyteltyjä, ettei pahemmasta väliä, mutta kokonaisuutena The Last Border on ... no, ainakin tyylilleen uskollinen.


125. Graham Cutts: The Sign of Four: Sherlock Holmes' Greatest Case (1932)

Jokaisella aikakaudella on oma Sherlock Holmes ja äänielokuvan ensimmäinen suuri Holmes oli Arthur Wontner, joka esiintyi 30-luvulla kaikkiaan viidessä Holmes-filmatisoinnissa. Hänen tulkintansa suuresta rikosten ja mysteerien selvittäjästä ei eroa merkittävästi muista, mutta tohtori Watsonista kehkeytyy nyt yllättäen tarinan romanttinen miessankari. Erot aiempiin näkemiini The Sign of Fourin versioihin olivat paikoin niin merkittävät, ettei tarinaa tahtonut aina tunnistaa. Eniten hämmennystä aiheutti jättiläismäinen tatuoitu mies, joka toimi selvästi Smallin kanssa.


126. Takashi Miike: Koroshiya 1 / Ichi the Killer (2001)

Tästä punasävytteisestä tarinasta tuoreeltaan katsottuja aasialaisia elokuvia ‑ketjussa.


127. Álex de la Iglesia: Acción mutante (1993)

Tästä huuruisesta tulevaisuusnäystä elokuvan/ohjaajan omassa ketjussa.


128. Peter Bonerz: Police Academy 6: City Under Siege (1989)

Suuri rikosaalto hyökyy yli kaupungin eivätkä tavalliset poliisivoimat enää pärjää taistelussa uutta super-jengiä vastaan, joten monissa liemissä karaistunut komentaja Lassard hälytetään apuun hillitsemään tilannetta. Tämän lievästi keskittymishäiriöisen mutta sydämeltään jalon herran kokoama erikoisryhmä koostuu luonnollisesti jälleen kovin tutuista naamoista, mitä nyt Mahoney ja muutama muu on poissa.

Tällä kertaa avainhenkilöiden esittelykohtaukset ovat lähes poikkeuksetta sekä toimivia että hauskoja, mikä on virkistävää vaihtelua pariin edelliseen osaan verrattuna. Jopa vitososan Miami Beachilta mukaan napattu Lassardin veljenpoika on nyt mies paikallaan kun se pahin päteminen on poissa. Mainio alku ryssitään kuitenkin jälleen viimeisen puolen tunnin loppurytinällä, jossa jokaiselle on pitänyt saada taas se oma pakollinen superhetkensä.


129. Robert Fuest: The Abominable Dr. Phibes (1971)

Tästä klassisesta kauhuilusta Vincent Price ‑ketjussa.


130. Sam Raimi: Spider-Man (2002)

131. Sam Raimi: Spider-Man 2 (2004)

132. Sam Raimi: Spider-Man 3 (2007)

Taas on painoa hallittu, tästä säväyttävästä trilogiasta sarjakuvasankarielokuvat ‑ketjussa.


133. Franck Vestiel: Eden Log (2007)

Ranskalaista uudempaa scifiä sieltä persoonallisella oudommasta päästä, sellaisella miltei mustavalkoisella, ranskalaisella ja ehdottoman taiteellisella otteella. Elokuvan idea on sangen yksinkertainen: yltä päältä mudassa oleva mies herää pimeästä ja kosteasta maanalaisesta luolasokkelosta tietämättä kuka hän on, miten hän on päätynyt sinne ja mitä on oikein tapahtunut. Miehen ainoa ajatus on päästä pois – ylös ja ulos. Matka halki mustan lo-fi maailman on klaustrofobinen ja alkupuoleltaan lähes puheeton, vaikka jo pian selviää että päähenkilömme ei ole yksin sokkelossa. Mielenkiintoinen ja tyylikäs pikku scifi helmi, joka ei taatusti ole kaikkien mieleen, mutta itse olen tyytyväinen että törmäsin tähän.


134. Irwin Allen: Voyage to the Bottom of the Sea (1961)

Vuonna 1958 löydetyt Van Allenin vyöhykkeet, eli maata ympäröivät hiukkaskentät, ovat pääosassa tässä villissä ja fysiikan lakeja raskaasti uusiksi kirjoittavassa scifi-tarinassa. Avaruudesta syöksyneet meteoriitit ovat sytyttäneet sisemmän vyöhykkeen tuleen jollain ihmeen tavalla ja planeettamme on hitaasti mutta varmasti kärventymässä korpuksi. Onneksi maan synkimpänäkin hetkenä on kuitenkin olemassa Yhdysvaltain laivasto, jolta löytyy vastaus käytännöllisesti katsoen kaikkeen.


Amiraali Nelsonin (nerokas nimivalinta, vai mitä?) johtama upouusi atomisukellusvene, joka on muuten niin iso, että sen sisään mahtuu jopa haiallas, voisi ratkaista ongelman ampumalla juuri oikeaan aikaan ydinohjuksen juuri oikeasta kohdasta planeettaa. Kilpajuoksu aikaa vastaan on armoton ja vastaan tulee niin ihmeellisiä uhkia, ettei moisia ole nähty Costeaun, Vernen tai muidenkaan epämääräisten eurooppalaisten seikkailuissa. A-luokan scifiä A-luokan näyttelijöillä ja budjetilla, sekä noin D-luokan juonella.

52. The Body Snatcher (1945) ****

Upea tunnelma tässäkin Val Lewtonin tuottamassa klassikossa. Boris Karloff vetää erinomaisen roolisuorituksen ja samalla varastaa (ansaitusti) shown. The Body Snatcherin upeaa tunnelmaa vahvistaa hieno valaistus ja varjojen käyttö, laatujälkeä alusta loppuun saakka.

53. Winter's Bone (2010) ***½

Mukavan verkkaisesti etenevä, tunnelmallinen draamaleffa. Jennifer Lawrence vetää pääroolinsa luonnollisen oloisesti ja noille lapsinäyttelijöille irtoaa propsit myös. Loppuratkaisu oli ehkä hieman ennalta-arvattava, mutta vahvan tunnelman ja hienon visuaalisen ilmeensä takia Winter's Bonen katsoo mielellään läpi.

32. Slumber Party Massacre (Netflix)

Mainio vanhan ajan slasher, jossa voi havaita pikkasen ironisen suhtautumisen aiheeseen. Mutta ilman perseilyä. Pikkasen Netflix-versio vaikutti pyöristetyltä, mutta vaikea sanoa kun en ole ennen nähnyt. Tuntui kuitenkin että gorea olisi pitänyt joissain kohdin olla enemmän.


33. Lemon popsicle (Netflix)

Nostalginen nuorisokuvaus Israelilsta, alá Golan et Globus. Rokki soi, jenkkiraudat kiiltää, käydään huorissa, saadaan satiaisia ja muutenkin on kaikilla kivaa. Mukava kuriositeetti.


34. Tomorrow, When the War Began (Netflix)

Kuin katsoisi tv2:lta Summerin jälkeen esitettävää nuortensarjaa taisteluilla höystettynä. Pöyristyttävän vetävästi urpo.


35. 3 seconds before explosion (Netflix)

Nikkatsun agenttiaction, pääosassa Akira Kobayashi. Kuka saa timantit? Hyvää peruskamaa. Bodycountti on öh mittava.


36. Juvenile Jungle (Netflix)

Vuonna ‑58 William Witneyltä tuli neljä elokuvaa, tämä on yksi niistä. Diggasin erityisesti kaikkien henkilöiden häilyvästä moraalista.


37. The Place Behind The Pines

Kuin kolme leffaa yhden hinnalla! Harmi vain, että se ensimmäinen "leffa" oli se paras. Ai kun elokuva olisi vain jatkunut niin! Mutta ei. Bradley Cooper ‑stoori on viihdyttävän sujuva mutta tavanomainen, viimeisen aikana katsellaan jo kelloa. Neljä tähteä, kolme tähteä, kaksi tähteä, laskeva kaari. Hyvä yritys ja sivurooleja myöten mahtava roolitus. Music by Mike Patton.

Red Right Hand (1.4.2013 15:11)

32. Slumber Party Massacre (Netflix)

Mainio vanhan ajan slasher, jossa voi havaita pikkasen ironisen suhtautumisen aiheeseen. Mutta ilman perseilyä. Pikkasen Netflix-versio vaikutti pyöristetyltä, mutta vaikea sanoa kun en ole ennen nähnyt. Tuntui kuitenkin että gorea olisi pitänyt joissain kohdin olla enemmän.


33. Lemon popsicle (Netflix)

Nostalginen nuorisokuvaus Israelilsta, alá Golan et Globus. Rokki soi, jenkkiraudat kiiltää, käydään huorissa, saadaan satiaisia ja muutenkin on kaikilla kivaa. Mukava kuriositeetti.


34. Tomorrow, When the War Began (Netflix)

Kuin katsoisi tv2:lta Summerin jälkeen esitettävää nuortensarjaa taisteluilla höystettynä. Pöyristyttävän vetävästi urpo.


35. 3 seconds before explosion (Netflix)

Nikkatsun agenttiaction, pääosassa Akira Kobayashi. Kuka saa timantit? Hyvää peruskamaa. Bodycountti on öh mittava.


36. Juvenile Jungle (Netflix)

Vuonna ‑58 William Witneyltä tuli neljä elokuvaa, tämä on yksi niistä. Diggasin erityisesti kaikkien henkilöiden häilyvästä moraalista.


37. The Place Behind The Pines

Kuin kolme leffaa yhden hinnalla! Harmi vain, että se ensimmäinen "leffa" oli se paras. Ai kun elokuva olisi vain jatkunut niin! Mutta ei. Bradley Cooper ‑stoori on viihdyttävän sujuva mutta tavanomainen, viimeisen aikana katsellaan jo kelloa. Neljä tähteä, kolme tähteä, kaksi tähteä, laskeva kaari. Hyvä yritys ja sivurooleja myöten mahtava roolitus. Music by Mike Patton.

Onk nää nyt jenkki-netflixistä vai ihan meikäläisestä?

Jenk

Alive (2.4.2013 09:24)

Red Right Hand (1.4.2013 15:11)

32. Slumber Party Massacre (Netflix)

Mainio vanhan ajan slasher, jossa voi havaita pikkasen ironisen suhtautumisen aiheeseen. Mutta ilman perseilyä. Pikkasen Netflix-versio vaikutti pyöristetyltä, mutta vaikea sanoa kun en ole ennen nähnyt. Tuntui kuitenkin että gorea olisi pitänyt joissain kohdin olla enemmän.


33. Lemon popsicle (Netflix)

Nostalginen nuorisokuvaus Israelilsta, alá Golan et Globus. Rokki soi, jenkkiraudat kiiltää, käydään huorissa, saadaan satiaisia ja muutenkin on kaikilla kivaa. Mukava kuriositeetti.


34. Tomorrow, When the War Began (Netflix)

Kuin katsoisi tv2:lta Summerin jälkeen esitettävää nuortensarjaa taisteluilla höystettynä. Pöyristyttävän vetävästi urpo.


35. 3 seconds before explosion (Netflix)

Nikkatsun agenttiaction, pääosassa Akira Kobayashi. Kuka saa timantit? Hyvää peruskamaa. Bodycountti on öh mittava.


36. Juvenile Jungle (Netflix)

Vuonna ‑58 William Witneyltä tuli neljä elokuvaa, tämä on yksi niistä. Diggasin erityisesti kaikkien henkilöiden häilyvästä moraalista.


37. The Place Behind The Pines

Kuin kolme leffaa yhden hinnalla! Harmi vain, että se ensimmäinen "leffa" oli se paras. Ai kun elokuva olisi vain jatkunut niin! Mutta ei. Bradley Cooper ‑stoori on viihdyttävän sujuva mutta tavanomainen, viimeisen aikana katsellaan jo kelloa. Neljä tähteä, kolme tähteä, kaksi tähteä, laskeva kaari. Hyvä yritys ja sivurooleja myöten mahtava roolitus. Music by Mike Patton.

Onk nää nyt jenkki-netflixistä vai ihan meikäläisestä?

Jenkkisestä. Ei tartte enää kiekkoja juuri ostella...

Sujoy Ghosh: Kahaani (2012) ****

Kahaani jäi aikoinaan kesken kun ensimmäiset 20 minuuttia eivät oikein napanneet, mutta nyt sitten Hesarin jutun innoittamana jaksoin pakertaaa sen loppuun ja kyllä kannatti. Kahaanin loppuylläri on nimittäin parhaita mitä on tullut vähään aikaan nähtyä ja sai todella hyvälle mielelle. "Nobody suspects a pregnant woman", heh heh...

Henry Koster: The Robe (1953) **½

Jeesus-elokuvan kaapuun puettu kylmän sodan propagandafilmi, jossa kristityt ovat jonkinlaisia vapautta ja oikeudenmukaisuutta rakastavia proto-amerikkalaisia ja roomalaiset sitten niitä muita. Korni mutta kiehtova ja tietysti ensimmäistä kertaa käytössä ollut cinemascope-kuvaus toi lisäarvoa.

Brandon Cronenberg: Antiviral (2012) *

Johan olikin viiruksen näköinen olmi löydetty pääosaan, poninhäntä ja kaikkea. Uskomattoman karismavapaa tyyppi. Jotenkin tuntuu että elokuvaohjaaminen ei ole se Brandonin juttu.

Eric Rohmer: L'Amour l'après-midi (1972) ****

Vain mestari saa tällaisestä ihmissuhdejahkailusta aikaan kiinnostavan leffan.

Randa Haines: Children of a Lesser God (1986) **½

Marlee Matlin huitoo kuin mykkäkoulun rehtori ja William Hurt selostaa uskollisesti ääneen joka kerta sen mitä viitotaan, jotta katsojakin tajuaisi. Ihan siedettävä vammaisromanssi silti.

Leonid Gaidai: Diamond Arm (1968) **

Neuvostoliittolainen kreisikomedia, paino sanalla neuvostoliittolainen. Hulvatonta menoa maalla merellä ja ilmassa, sotaveteraanien arvostus nousi.

George Roy Hill : The Sting (1973) ****½

Erinomainen huijarielokuva joka tuntuu säilyttäneen tehonsa vaikka juoni olisikin jo spoilattu useampaan kertaan. Redford & Newman on karismaattinen pari elokuvan pääosissa ja unohtaa ei sovi myöskään Robert Shawta konnan osassa. Myös aikalaislavasteet ovat näyttävät. Virkistävää katsoa välillä elokuva jossa tappoa ei kosketa väkivallalla vaan yritämällä huijata henkilöltä tämän rahat (ja samalla maine alamaailman kovana jätkänä).

Dick Powell : The Conqueror (1956) **½

Tämä elokuva on huonossa maineessa kahdesta syystä. Ensinnäkin se kuvattiin alueella jota käytettiin aikaisemmin atomiaseiden testaamiseen ja elokuvan parissa työskennelleistä iso osa kuoli jälkeenpäin syöpään. Toiseksi tämä sisältää erään elokuvahistorian pahimmista väärincastauksista kun John Wayne on pestattu pääosaan Temujinin aka Tsingis-kaanin rooliin. Cowboy-Wayne ei vaan mitenkään istu uskottavasti tuohon rooliin vaikka sinänsä roolisuoritus on perus-ok Waynea. Imdb:n keskiarvo 3,1 on kuitenkin mielestäni liian kovaa tylytystä sillä elokuva itsessään on aika perinteinen aikalainen tuotanto jossa on komeat lavasteet (olkoonkin että 50-luvun tyyliin puhtoisen sliipatut) ja toisaalta taistelukohtauksissa on tiettyä näyttävyyttä. Silti esimerkiksi naispääosassa nähtävän Susan Haywardin rooli jää etäiseksi ja kylmäksi. Ehkä tätä vaivaa enemmän se että elokuva on lopulta melkoisen yhdentekevä eikä tästä jää juuri mitään käteen.

89. The Last Hunter (Antonio Margheriti, 1980)

Köyhän italialaisen Apocalypse Now rehdein Deer Hunter ‑lainauksin on kerrassaan häpeilemätöntä toimintapainotteista viidakkosikailua. David Warbeckin vihaisen koulupojan näköinen ja kuuloinen nihilismi saa naurettavat mittasuhteet keskellä typerää toimintaa, käsittämättömiä henkilöhahmoja ja pienin mutta komean tehokkain annoksin sekaan heitettyä rehtiä splatteria. Kookospähkinän hakureissu Benny Hill ‑musiikein oli ehtaa "anteeksi, mutta mitä vittua?" ‑matskua. Juoni yleensä... ei edes aloiteta siitä. Hilpeästi hurahti puolitoistatuntinen ja risat, kieli poskella ja olutta kaivaten silmäkarkin kyytipojaksi.

90. The Dragon from Russia (Clarence Fok Yiu-leung, 1990)

Yllättävän mukavasta HK-mäiskeestä lisää tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

91. The Climax (George Waggner, 1944)

Phantom of the Opera ‑pastississa (Universalin ‑43 versio, jonka lavasteet kierrätettiin tässä) maskikummituksen sijaan meillä on Boris Karloff joka aikoo toistaa synkän menneisyytensä, kun uusi lupaava sopraano tulee teatteriin ja haudasta aiotaan kaivaa teos joka käytännössä vei hautaan Karloffin rakastajattaren / obsession kohteen. Toteutus on teknisesti mallikas ja tarinan kuluta sujuva, mutta... Sopassa on liikaa, ihan liikaa laulantaa, siirappista romantiikkaa ja pikkuhauskaa komediaa, sama ongelma mikä vaivasi yltiöromanttista edeltäjäänsä / esikuvaansa. Lisäksi uuden tähtisopraanon rakastaja näyttää Clark Gableksi puetulta nassikalta. Ei kestä pää tällaista. Enemmän tämä sopii musikaalien ystävälle kuin klassikkokauhustaan nauttiville; menee Karloffin hieno suoritus hukkaan tämmöisessä.

92. Tower of London (Rowland V. Lee, 1939)

1400-luvun Englanti ja kruununtavoittelutaistelu joka innoitti Shakespearekin kirjoittamaan siitä oman näytelmäsä. Puitteet ovat sen mukaiset ja homma isollaan. Boris Karloff, Basil Rathbone ja Vincent Price kuulostavat vastustamattomalta kattaukselta samassa paketissa, eikä ole herrojen vika että kokonaisuus jättää hivenen kylmäksi. Lopputulos tuntuu tukehtuvan suureellisiin puitteisiinsa ja tuntuu monin paikoin turhan läpiluetulta, pelkältä tarinan mekaaniselta etenemiseltä. Pricen ja Rathbonen juomataisto on kyllä hemmetin hieno hetki.

93. Little Caesar (Mervyn LeRoy, 1931)

Ensimmäinen ei ole aina paras. Tärkeä merkkipaalu gangsterielokuvien historiassa se on silti, eikä vain siksi että se ehti ensin, luoden kivijalkaa tuleville suuruuksille. Nousu, uho ja tuho ‑tarina muodostui sapluunaksi lukemattomille seuraajille, ja kaava on ja pysyy tänäkin päivänä. Häijyltä monnilta näyttävä Edward G. Robinson on loistava valinta päärooliin, niin hyvä että tekisi mieli nähdä sekä Public Enemy että Scarface hänen lärvillään. Tavallisen sujuvan kerronnan yläpuolelle ulottuva ryöstömontaasi elokuvan alkupuolella on todellinen kohokohta, ehdotonta bonusta myös loppupuolen rappiolle.

17. Hitcher (2007) *½ (Netflix) Netflixin suurin ansio lienee se että pystyy tsekkaamaan nämä hieman kiinnostavat elokuvat ilman että niitä tulee ostettua hyllyyn. Arvostan alkuperäisen Liftarin korkealle äärimmäisen tylyn asenteensa ja sen ilmentymän, Rutger Hauerin ansiosta. Sean Bean yrittää tässä samaa siinä kohtalaisesti onnistuen, mutta muuten remake on tietysti nolattu geneerisillä pääosanuorilla, joiden oikeastaan vaan toivoo heittävän henkensä. Millään tasolla ei missään vaiheessa nousta alkuperäisen tasolle, plääh.

18. Hobo with a shotgun ** (Netflix) Rutgerista tuli tama mieleen ja onhan tämäkin pitänyt katsoa jo kauan. Nyt sitten kysymys kuuluu, onko tämä kunnioitettava hatunnosto ”vanhan ajan”- exploitaatiolle/splatterille, vai vaan vähän keskimääräistä kotivideota hieman isommalla budjetilla tehty amatöörivideo, johon on saatu huijattua Rutger mukaan? Kyllähän tässä överiä väkivaltaa on yllin kyllin, mutta koko homman kusisuus ja täysin nollanäyttelijät (Rutgeria ja ehkä sitä sen huorakaveria lukuunottamatta) tekevät tästä todella tuskaista katsottavaa. Ja miksi pitää kaikkien koko ajan HUUTAA, todella rasittavaa. Onneksi en ostanut halpis-BD:tä. Edit: Pienen miettimisen jälkeen tää voisi toimia toisella kerralla paremmin, kun ei odota mitään vakavasti otettaa vigilantismia. Mutta ei tällainen mukahauska-splattersekoilu ole muhun aiemminkaan uponnut.

19. Due Date **½ (Netflix) Välillä komediaa. Ensimmäisen puoli tuntia olin hyvin tympiintynyt – tämähän on jo tehty ja paljon paremmin (Planes, Trains & Automobiles). Pikkuhiljaa jutut muuttuu hauskemmaksi ja lopulta leffa voittaa puolelleen, vaikka loppuun on taas ympätty vähän liikaa siirappia. Mutta ihan ok kertakäyttökomedia, Jamie Foxx jälleen hyvässä sivuosassa.

38. Young & wild (netflix US)

Varsin päräyttävä nuorisorikollisuus-pätkä Witneyltä. Mukavan häiryyntynyt pääpahis pitää homman liikkeessä kiitettävästi ja 70-minuuttia on juuri oikea pituus tämmöiselle. Ei turhaa ilmaa kerronnassa. Varsinkin alku on tiukkaa b-elokuvaa parhaimmillaan: Ekan kymmenen minuutin aikana nuorisojengi varastaa auton, häiriköi drive-in ravintolassa, mukiloi "rikkaan pojan", yrittää raiskata tämän heilan ja ajaa lopulta mummon yli. Muuten energista pakettia tauottavat taatun pökkelöiset police procedure-kohtaukset.


39. Limitless (netflix US)

Kai se on niin että nämä hollywood-smoothit scifi-leffat ovat mulle jonkinlainen guilty pleasure. Tämäkin on jollain tavalla koko ajan täyttä jöötiä, mutta sitten ei kuitenkaan. Bradley Cooper ‑yliannostus alkaa olla kyllä lähellä, kun olen nähnyt ainakin neljä herran pääosittamaa leffaa kuukauden sisään. Hyvää viihdettä.


40. Universal Soldier: The Day Recognition (netflix US)

Onhan tämä parannus edelliseen verrattuna, mikä ei nyt ihan hirveän pitkälle riitä.


41. 8-pallo (teatteri)

Louhimies tuntuu parantavan koko ajan. Säväyttävä, hyvä, rankka elokuva. Ihan se viimeinen loppu oli vähän köykänen, ei paljon muuta valittamista. Eero Ahon Lalli kuuluu helposti kaikkien aikojen top5:een kotimaisella "vittumaisimmat kriminaalit" ‑listalla.


42. Warm Bodies (teatteri)

Okei, nyt on sitten romanttinen lässytys siirretty vampyyreilta zombeille. Vaan ihan mukava pakettihan tämä on. Enemmän särmää olisi kaivannut suuntaan jos toiseen (roisimpaa mättöä, hauskempaa huumoria jne.), mutta kertakäyttöviihteenä toimii oivallisesti. Pääosatsubu pärjäisi aika hyvin Kristen Stewart ‑lookalike kisassa, mikä voi toisten mielestä olla hyvä asia, toisten ei.

54. Paris, Texas (1984) *****

Sopivan verkkaisesti etenevä klassikko. Harry Dean Stanton vetää ehkäpä yhden uransa parhaimmista roolisuorituksistaan, ja kunniamaininnan ansaitsee hänen lisäksi myös kaunis Nastassja Kinski. Ry Cooderin slide-kitaralla höystetty soundtrack sopii täydellisesti tähän leffaan. Visuaalisestihan Paris, Texas on aivan mahtavaa katseltavaa, jokaiseen kohtaukseen on panostettu niin kamerakulmien kuin valaistuksenkin suhteen, brilliant. Lisäksi pitää vielä mainita ne Kinskin ja Dean Stantonin väliset kohtaukset, niissä nivoutuu yhteen jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Juuri tuon tapaisissa kohtauksissa hyödynnetään hienosti elokuvan verkkaista tahtia. Kun mihinkään ei ole kiire, niin suurillekin tunteille jää tilaa.

55. Repo Man (1984) ****

"Look at those assholes, ordinary fucking people. I hate 'em."

Tämä on kyllä sellainen leffa jonka parissa aika kuluu kuin siivillä. Huikea casti tykittää terävää dialogia lähes joka kohtauksessa. Esim. Emilio Estevez, Tracey Walter, Harry Dean Stanton ja Sy Richardson ovat hyvässä vedossa. Sellainen lämminhenkinen ja leppoisa fiilis kantaa tämän elokuvan jo pitkälle. Ehkäpä se alkupuolen tykitys ei aivan kanna loppumetreille asti, mutta Repo Man ansaitsee kyllä kulttimaineensa. Millerin elämänviisauksia kuuntelisi vaikka kuinka pitkään.

49. Screamers **

Aika heikko. Sääli, sillä aineksia hyvään scifitoiminta-pläjäykseen olisi ollut, budjettikin vaikuttaa olleen kohtuullinen.

50. Savage Streets ***

Kovaa kasarimenoa ja eksploitaatiota. Toimintaa olisi silti voinut olla hiukan enemmän.

51. Leprechaun 4 **

Leprechaun avaruudessa. Pöljää eikä erityisen viihdyttävää.

52. Cool World **

Ralph Bakshin mielenkiintoinen leffaidea muuttui matkan varrella puuduttavaksi ja mielenkiinnottomaksi kohellukseksi.

53. Puppet Master 5 **

Ekat kolme Puppet Masteria olivat muistaakseni ihan kivoja, mutta tämä on – kuten nelososakin – vain tylsä. Pidemmälle en taida sarjaa seurata.

54. The Onion Movie **1/2

Jotain hauskoja sketsejä, ei sen enempää.

55. Run **

Keskinkertainen ysäri-toimintajännäri ärsyttävällä päähenkilöllä.

56. The Parallax View ****

Todella tiukkaa salaliitto-vainoharhaa. Vähintään yhtä hyvä kuin Klute.

57. Autobonus ****

Mainio dokkari, hyvä että tuli vihdoin nähtyä.

58. The Cabinet of Dr. Caligari ***

Leffa hyvä, Attila Csiharin soundtrack ei oikein vakuuttanut.

59. Tenebrae ****

Vieläkin parempi kuin muistin, Argenton kärkeä.

60. Night of the Demons 2 **

Aika käppää parista siististä tehosteesta huolimatta.

61. Conan the Barbarian (2011) *1/2

Jo alkukohtauksesta lähtien oli aika selvää, että paskaahan tämä tulee olemaan. Ja niin olikin, mielenkiinto hiipui aivan totaalisesti hyvän aikaa ennen loppua. Silti parempi kuin Conan the Destroyer.

Oletan että nuo numerot tarkoittavat monesko vuoden katsottu elokuva on kyseessä.

107 – DAY OF THE DEAD – 2008 vuoden remake. Hirveää sontaa. 1,5/5

108 THE PRINCESS BRIDE – Päätin tämän nyt vihdoin katsella kun IMDB:ssä on niin hyvä keskiarvo. Olihan tässä aineksia mutta aika pitkäveteinen loppujen lopuksi. Robin Wright oli ihana ja oli hauska katsella Elvesiä, mies sukkahousuissa oli pukeutunut Zorroksi. 3/5

109 THE EVIL DEAD – Päätin tämän katsoa pitkästä aikaa ennenkuin remake tulee teattereihin. Toimii edelleen todella hyvin, jatko-osasta pidän kuitenkin inan enempi, sen huumorin vuoksi. Elokuva josta huokuu nuoren tekijän alkuinnostus. 4/5

110 THE MAN WHO SHOT LIBERTY VALANCE – En ole kauheasti Fordin elokuvia katsoa niin päätin katsoa tämän, kun Netflixistä kerran löytyi. Hyvin kerrottu tarina ja Wayne sekä Stewart vetävät hyvät roolit. Harvemmin sitä näkee Stewartin huutavan noin kovasti. 4/5

111 THE CABINET OF DR. CALIGARI – Tämäkin klassikko oli vielä näkemättä. Nyt on nähty ja pidin kyllä. Hieno tunnelma ja tykkäsin lopun twististä (jota ei kait joissain versioissa ollut, vai?). 3,5/5