Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

Gordon: Castle Freak (1995) On hyvää Gordonia ja huonoa Gordonia. Laadun taitavat määrätä budjetti ja kansainväliset tuotantokytkökset. Stuart Gordon näyttäisi olevan hiukan kuin Woody Allen: kun erehtyy Eurooppaan, niin höttöä tulee. Tässä sitä sitten paetaan italialaista pervomonsteria vailla ihmeempiä särmiä. Kertakatsottava jälki on häkellyttävässä määrin 80-lukulaisten näköistä. Jeffrey Combs on sinänsä mielenkiintoinen harvinaisessa tavisroolissa, muttei hahmossa vaan ole henkeä italialaistyyppisestä housutjalassa-panokohtauksesta huolimatta, ja kun Barbara Cramptonkaan ei näytä sulojansa, niin alaspäinhän nämäkin peukalot menevät. **1/2

Bolduc & Nelson: The Taint (2010) Kengännauhabudjettisuorituksena erittäinkin ok, mutta että bad tastea? No jaa. Pöljän näköinen päähenkilö sinisessä paidassaan on ilmeisesti jonkinlainen homage, mutta tylsine takaumineen tämä pomppii kuin perkele. Eikä koherenssillakaan niin nuukaa, mutta olisipa ollut edes sujuvampi, eikä tällaista siksakkia. Parhaat kohdat ovat toki herkullisen mauttomia, mutta taitaapi vain olla niin, ettei mitään uutta messiasbadtastekakkosta kannata odottaa keneltäkään muulta kuin Peter Jacksonilta itseltään. Kun se tulee, niin toivottavasti on trilogia, jonka jokainen leffa on kolmituntinen. ***

Evans: The Raid: Redemption (2011) Lämmittävän yksinkertainen swat- ja martialarts-masturbaatio, joka ei edes sorru silppuleikkaukseen ja tietokonepelimäisyyteen. Räsynukkeanatoomista indonesialaisthugia vyöryy käytävätolkulla ‑joskin suht yksi kerrallaan- machetet kädessä kurmootettavaksi, ja naiset saavat tässä y-kromosomiteetin ylistyksessä luvan olla vain sairaana tai raskaana. Yeah! Hieman mielikuvituksellisempaa nostetta olisi suht tasapaksuksi äityvälle loppusuoralle kaivattu, mutta tällaisenaankin sangen hersyvä mättö. ****

Stallone: The Expendables (2010) Kun pöhköpäisiä kliseitä pannaan tarpeeksi perä perään, se käy parodiasta, eikä mitään erillistä "spooffausta" edes tarvita. Kuluneisuuksien kollaasi rullaa hyvin näppärän äijäläpän säestyksellä hämärään loppumättöön saakka: on harmi, että tuo pyromaaninen räjähdyskavalkadi on semmoinen turruttavampi, turhan vakava tapetti. Mutta kyllähän mm. nuo Stallonen kohjumaiset käsisuonet ja juonen hälläväliä-moraali, mm. helvetinmoisen siivon + valtatyhjiön jättäminen banaanivaltioparkaan, hykerryttävät vielä jälkikäteenkin. Tämä kannatti ehdottomasti ensikatsoa juuri nyt, kun ei ollut niitä kolossaalisia jalatirtimaasta ‑ennakko-odotuksia, joita silloin ilmestymisaikana kaikilla tuntui olleen. ***1/2

Aja: Piranha (2010) Rehellinen B-leffa on jotakuinkin sen yhden parinkymmenen minuutin mittaisen segmenttinsä varassa, mutta pakkohan kerronnastakin on antaa kannustusplussat, koska nykyisinä poliittisina korrekteina aikoina näkee näin onnistunutta misantropian ja t&a-russmeyeröinnin ristisiitosta tuskin koskaan. Elokuva onnistui aivopesemään niin suuren antipatian niitä kaikkia ruudun täyttäviä tyhjäpäitä kohtaan, ettei väistämättömässä Darwin-palkintojen jaossa voinut kuin kestovirnistää ja katsoa taakeimmat deformaatiot muutamaankin uusintakertaan. Mikäpä olisikaan parempaa viihdettä kuin vahdata typerien ja kauniiden ihmisten silpoutumista vaihtelevin tehostein, vaihtelevin lopputulemin? Vaikka viimeinen osio muodosti sangen harmillisen kerronnallisen diminuendon, tätä kesäleffaa ei voi kuin suositella. Jatko-osan kohdalla tuo taitaakin sitten olla mahdotonta. ***1/2

201. Almost Human (Umberto Lenzi, 1974)

Lenzin parhaita, ellei paras. Ei sillä että mies juuri koskaan kertoisi tarinoita silkkihanskat handuissa, mutta Almost Human on jo poikkeuksellisen tyly ja musta kertomus, aina päähenkilöistä väkivaltaan. Tomas Milian on muistellut rooliaan lämmöllä ihan syystä, paljon limanuljaskaisempaa paskiaista ei juuri kukaan olisi voinut Giulion roolista loihtia. Kielenkäyttö ja replatkin tuntuvat olevan karskeinta lajityypissään. Mutta ei tämä suinkaan pelkkää tabumurskaa ja shokkiarvoa ole. Tarina on timmi paketti, asetelmiltaan simppeli mutta jänniin suuntiin polveileva, ja Milianin ohella löytyy Ray Lovelockia Anita Strindbergia ja Henry Silvaa, jälkimmäinen vielä poliisin puolelta dirtyharryilemassa. Saatan vähän arvostaa tätä yläkanttiin nostalgiasyistä ja asenteen mykistämänä, mutta nyt se on ainakin näin.

202. Leprechaun (Mark Jones, 1993)

Warwick Davies on kokenut melkoisen arvonlaskun, söpöstä Willowsin sankarikääppäristä rumaksi kenkäfetisistiseksi 600-vuotiaaksi irlantilaiseksi. Tuntuu varmaan pahalta jäädä pronssiselle pokaalille ärsyttävän pikkuvanhan skidin ja haalariin puetun vajakin jalkoihin. Luulin nähneeni tämän aiemmin, mutta olenkin visseen todistanut saksaksi dubattua kakkososaa. Oli miten oli, ei oikein keksi muuta sanottavaa kuin lainauksen Jennifer Anistonin repliikeistä: "I don't understand! What the fuck is this?!" Ja tätä herkkua on jatko-osien muodossa koko boksillinen jäljellä... Rumahkosta goresta tuli pieni ylläri, kaikki muu oli lähes fyysistä tuskaa aiheuttavaa.

203. Pusher II (Nicolas Winding Refn, 2004)

Uusintakierros, kun eräs hyvä ystäväni ei ollut vielä nähnyt tätä. Koveni entisestään, erityisesti useammalta kantilta kuvatut isä ja poika ‑suhteet tuntuivat ja kunnolla. Mikkelsen tekee parasta mahdollista työtä hukassa pyörivänä Tonnyna; ei paljoa tarvitse naamaa väännellä näytelläkseen, kun silmät osaavat puhua. Kun paskiaisella on muutakin hävittävää, mokattavaa ja tuhottavaa kuin oma nahkansa, tulee asetelmasta mukaan ylimääräinen pykälä sympatiaa hirviötä kohtaan. Lohduttomuudessaan suorastaan riipaiseva.

204. Pusher III (Nicolas Windign Refn, 2005)

Katsoimmepa tämänkin putkeen samalla istunnolla, niin saatiin toverin sivistys paikattua. Sentään samaa valaistumisen tunnetta ei tullut kuin kakkosen kertaamisesta, mutta kova on tämäkin aiempien osien kovasta seurasta huolimatta. Ennen niin koskemattomana nähdyn Milon pudottaminen kuolevaisten joukkoon on timiva veto. Vanhan polven paikastaan taistelevan päällikön "tavallisen päivän" kuvaaminen päättää sarjan arvokkaasti ja kylmääviin tunteisiin. Koko sarjasta on sanottava näiden elokuvien kestävän uusintakierroksia loistavasti.

205. The Killing Hour (Armand Mastroianni, 1982)

Raatoja, paranormaaleja ilmiöitä ja kinkyilyä, vähän kuin Argentoa mutta ei ihan. Umpijenkki trilleri on kuvastoltaan ja juoneltaan kovasti giallomainen, murhaajan nahkahanskoja ja luovia, karmaisevia tekotapoja myöten. Kokonaisuus on ihan näppärä, muttei niin näppärä ja juonikas kuin mitä on yritetty. Murhaajan identiteetti ei ole mikään wow-ylläri, tahti laiskistuu välistä laahailemaan ja filmi hukkaa aika ajoin fokuksensa. Mutta New York on oma kylmän tyly itsensä ja casting aika näyttävä, kuten myös pääasiassa osuva.

206. Rocky II (Sylvester Stallone, 1979)

En muistanutkaan että tässä lätistään näin paljon naaman lätisyttämisen sijaan. Keitos on kokonaisuudessaan potentiaaliaan joka paikkaan hukkaavaa standardikamaa, vaihtelevalla sujuvuudella toteutettuna ja äly ämpärissä. Surkuhupaisesti kaiken messiaspatsastelun keskellä hukataan ekan osan pointti täysin jo alkumetreillä, mikä on kakun suurin synti. Nyyhkydraama repii Rockyksi kutsutun kävelevän hampurilaisen tollomaisesta sympaattisuudesta pisteitä jopa epätoivoisesti, Creed taas kuvataan katkerana kusipäänä. Ensin kestää ikuisuuden että päästään itse asiaan, sitten hypätään taas nyyhkytarinaan, eikä missään vaiheessa onnistuta sanomaan mitään olennaista, uutta tai ekaa osaa syventävää. Loppumatsin teurastus on jo niin silmiinpistävää typerehtimistä, että tulee väkisin pettynyt olo: tätäkö tässä joku puolitoistatuntinen pohjustettiin ja odotettiin?! Viljelemästäni tylytyksestä ja leffan oikomisesta ja keskinkertaisuudesta huolimatta tämän jaksoi katsella. Ei olisi pitänyt funtsia oikeastaan yhtään mitään samalla.

207. Rocky III (Sylvester Stallone, 1982)

Jos kakkonen meni melkolailla pieleen, kolmososa syventää kuoppaa omin pienin kätösin reippaasti. Sama tarina toistetaan ainoastaan pienen pienillä lisämausteilla, ja tuntuu ja näyttää vahvasti siltä että Stallonen ego alkoi olla isompi kuin vaatimattomien lähtökohtien köpsän sankarin kenkiin enää sopi. Niinpä Rocky ei olekaan se hakatun tuntuinen höveli kuin ennen – mikähän järki tässä oli? Matsit ovat todella typerää kamaa, pullistelun ja ökyilyn määrä mitataan melkein richterin asteikolla. Campina annos toimii ajoittain, muuten tämä on liian tylsä tai ilmeetön herättääkseen mitään tunteita. Mr. T:n yksioikoisesta uhosta irtoavat parhaat viihdytyspisteet, mutta I pity the fool joka sopasta muuta kuin kehnouden ylistettäviä arvoja on löytääkseen.

208. The Living and the Dead (Simon Rumley, 2006)

Tämähän oli aika kova trippi, kun en osannut odottaa mitään näin artsua tahi hapokasta. Moni juttu ryömi myös ikävästi ihon alle, sen verta jatkuvan ahdistava ja ankea ilmaisu ja ilme on sekä valittu että tavoitettu. Se mikä alkaa kolmihenkisen perheen taloushelvetillä rapistuvassa kartanossa kiihdyttää kierroksia mielipuolisuudessa ja todellisuuden ja hallujen sekoituksessa – tai oikeastaan lopulta on paha sanoa, mikä on todellista ja kenen halluja seurataan. Jälkikäteen sai ainakin lopputulemaa funtsia ihan ajatuksella. Ilahduttavaa, jos ei kuitenkaan täysin tyydyttävää, kaiken näin avoimeksi jättäminen kun houkuttelee tekemään johtopäätöksiä myös tahallisesta vaikeudesta tai peräti laiskasta kirjoittamisesta. Päädyn laittamaan sekoilun ja pallon välillä pudottamisen enemmän yliyrittämsien kuin näkemyksen puutteen piikkiin. Vahvasti sukua Polanskin henkisen rappion kuvauksille ja ihan kelpo vesa moniselitteisten kilahtaneisuuksien kuvausten puusta.

209. Hannibal Rising (Peter Webber, 2007)

Onhan tämä lähtökohdaltaan turha prequel ja Harrisilta samoin lähtökohtaisesti silkkaa rahastusta vailla todellista (tai hirveän järjellistä) idean kipinää, mutta jos irroitetaan elokuva aiempien osien painolastista ja katsotaan sitä omillaan, ei tämä nyt niin käppäinen ole kuin väki väittää. Alkupuoli on rasittamaan käyvää huttua, eikä tarina todellakaan ole missään vaiheessa vahvimmasta päästä, mutta hiljalleen sillisalaattiin saadaan asiallistakin tunnelmaa. Gaspar Ullielin suorituksesta on jaksettu ulista, mutta ihan ookoosti mies hommastaan selviää. Voi olla että pitemmän päälle funtsittuna savijaloille rakennettu psykologinen rautalankamalli rupeaa tosissaan ottamaan aivoon ja syö nyt syntyneen positiivisen jälkimaun, mutta ainakin näin ensimmäisellä kerralla fiilis on viihdytetty. Oli se ainakin vaihtelua jo aika monta kertaa Lecter-leffoissa ja kirjoissa koettuun psykoa jahdataan ‑asetelmaan.

210. Bloodstained Shadow (Antonio Bido, 1978)

Sisäisiä ristiriitoja herättänyt giallo, pitääkö vai eikö pidä... aihepiirille omistetussa ketjussa tarkempi purku.

211. Never Take Sweets from a Stranger (Cyril Frankel, 1960)

Hyvin vaikuttava Hammer-tuotanto, osui ja upposi. Hammer-ketjussa tarkemmat tunnot ja ylistysveisut.

91. Night of the Scarecrow ***

Mukava ja suotta unohdettu linnunpelätti-släsheri vuodelta ‑95. Umpikliseinen myös, mutta se ei haittaa menoa liiaksi. Elokuva on perus-b-leffaa paremmin ohjattu ja tapot ovat ihan siistejä. Miinuksena pelätin on laitettu heittelemään kuivia freddykrueger-läppiä.

92. Caribe *1/2

Pariskunta taistelee asekauppiaita vastaan viidakossa. Tylsä toimintadraama, jossa painopiste on laitettu jonkinlaiselle tunnelmanluonnille actionin sijaan – huono veto. Tyyli muistuttaa Miami Viceä ja erityisesti sen musavideo-montaasijaksoja. Puoli pistettä tulee hienoista, Belizessä sijaitsevista kuvauspaikoista.


93. Cop **1/2

Katsottava sarjamurhaajatrilleri, jonka pääpaino on Woodsin esittämän kytän henkisissä ongelmissa. Woods vetää hyvän roolin, mutta jotenkin kokonaisuus ei ihan vakuuta.


EKEK alkaa


94. Solo ***1/2

Hienoa että tämä näytettiin, olinkin jo pitkään halunnut nähdä jotain Mockyltä. Tiukka poliittinen trilleri. Minimaalisen budjetin rajoituksetkin onnistuttiin kiertämään suht hyvin.


95. Kalervo Palsa ja kuriton käsi **

"Lähdin ajatuksesta, että millaisen elokuvan Palsa olisi tehnyt" sanoo Pekka Lehto HS:n jutussa. Sen huomaa, mutta wannabe-meininkiin ei olisi kannattanut ainakaan tässä tapauksessa ryhtyä. Turhaa ja junnaavaa kikkailua. Katsoi tämän kuitenkin suht kivuttomasti (n. tunnin kesto auttoi siinä)


96. The Nightcomers **1/2

Mielenkiintoinen ja melko kierokin prequel kuululle Turn of the Screw ‑kauhutarinalle johon mm. The Innocents-klassikkoleffa perustuu. Ehkä hieman liian pitkä ja laahaava keskivaiheilla.


97. Only God Forgives ***

Hidasta dressmann-kävelyä, merkitseviä katseita, väliin sadistista väkivaltaa. Tuntui kovin pinnalliselta, ja kaikenlaista poseerausta oli tosiaan huvittavuuteen asti. Viihdytti joka tapauksessa kepeästi esteettisyytensä ja hyvän tunnelmansa ansiosta.

98. Tarkastaja ?

Kalkkunaosastollehan tämä meni (ja toimi sellaisena hyvin) mutta oli siellä jotain oikeasti toimivaa tunnelmaakin välillä seassa. Silti ihmettelen, että Mänttärin kaltainen veteraani tekee näin kotivideotasoista jälkeä.

99. Loaded Guns *1/2

Puuduttava, sekava ja kaikin puolin iloton agenttikomedia. Lopun Spencer&Hill ‑nujakka tuntui kestävän miljoona vuotta, mutta piti sentään hereillä.

100. Herra Huu – jestapa jepulis, penikat sipuliks ***

Asiallisen pläjäys psykedeliaa ja sosialistista propagandaa. Tällaisiä leffoja vaan nykyajankin lapsille, eikä mitään Risto Räppääjiä.

EKEK loppuu


101. Into the Sun **

Top Gun meets The Hard Way (se Michael J. Fox ‑toimintakomedia). Aika kehno.


102. The Void **

Yritys luoda synteettinen musta aukko menee pieleen, ja uhkaa koko ihmiskuntaa. Juonen perusteella luulin tämän olevan scifi-katastrofijännäri – on se sitäkin, mutta suurimmaksi osaksi tylsä salaliittojännäri ja ihmissuhdedraama.

103. Contra Conspiracy *1/2

Pepin & Merhi ‑tuotantoa 80-luvulta, toisin sanoen videokameralla kuvattua toimintakökköilyä. Miksiköhän tällaisiakin tulee katsottua, vaikka jo etukäteen tietää mitä saa.

104. Switchblade Sisters ***

Aika mainio itse asiassa. Tyttöjengi on herkullisen tyly ja lopussa on kunnon äksöniäkin.


105. Kill Zone **

Cirio H:n toimintapläjäysten heikompaa osastoa.


106. Aberration **

Huono luonto iskee takaisin ‑kauhuelokuva Australiasta.


107. Lunopolis ***1/2

Erittäin kiehtova mokumentti jonka salaliittotarinassa on totisesti käytetty mielikuvitusta. Ei aivan pysy kasassa eikä loppu täysin tyydytä, mutta mainio siitä huolimatta.


108. The Story of Ricky **1/2

Hillitöntä gorea, toinen toistaan seuraavat mätöt alkavat vain puuduttaa ennen loppua.

109. Midnight Cowboy ***1/2

Varsin jees.

110. Proteus *1/2

Masentavan huono The Thing ‑kopio öljynporauslautalla.

Muutama dokumentaari:

051. Werner Herzog: Encounters at the End of the World (2007) 6/10

Herzog näki pari kaverinsa ottamaa valokuvaa antarktikselta ja päätti: tuonne minä menen. EatEotW on eräänlainen videopäiväkirjadokumentaari siitä, mitä kaikkea mielenkiintoista sieltä nyt sitten löytyikään. Alussa Herzog asettaa kysymyksensä: Miksi simpanssi ei alista seepraa (vai mikä vittu se olikaan) ratsukseen? Miksi muurahainen pitää kirvoja orjinaan? Miksi ihminen haluaa pukeutua naamioon ja piilottaa identiteettinsä? Omituinen lähtökohta, siis; ei tavanomainen dokumentaari pingviineistä. 

Itse en oikein tavoittanut sitä, mitä Herzog haluaa. Hän lähinnä kuvaa mitä vastaan tulee, ja on kiinnostunut siitä, millaisia tarinoita eristyneeseen lumierämaahan päätyneillä ihmisillä on. Tulos on hieman hajanainen, välillä tylsä, välillä mielenkiintoinen ja kaunis. Herzog on hieman erikoinen tyyppi, ja hänen tapansa narratoida, muodostaa kysymyksiä ja rytmittää haastatteluita, vie aina mukaansa.

052. David Gelb: Jiro Dreams of Sushi (2011) 7/10

85-vuotias Jiro Ono on tehnyt Sushia 10-vuotiaasta saakka. Hän on tehnyt sushia kun muut ovat lomailleet, viettäneet aikaa lastensa kanssa tai jääneet eläkkeelle. Nyt hänen sushi-ravintolansa on 'maailman paras', ja hänen molemmat poikansa ovat valinneet saman alan. Jiro Dreams of Sushi kertoo tästä vanhasta perfektionistisesta työnarkomaanista, ja sushin tekemisestä. Mielenkiintoinen dokumentti, en vain osaa päättää onko Jiro ehdottomuudessaan ahdistava vai sympaattinen hahmo.

053. Jörn Donner: Perkele! Kuvia Suomesta (1971) 8/10

Löytyi lohdutukseksi youtubesta, kun en saanut katsottua Areenan 'kirjeitä ruotsista' palvelun maarajoituksien vuoksi. Viimeisen viisi minuuttia kuva ja ääni tosin kulkevat ikävästi epäsynkassa.

Yhtäaikaa hauska ja totinen; huolestunut ja provokaatiohakuinen; puolueeton ja poliittinen. Kaiken kaikkiaan kiinnostava ja oleellinen dokumentaatio suomalaisesta yhteiskunnasta omana aikanaan. 

81. The Girl Who Knew Too Much (1963) ***

Visuaalisesti todella tyylikäs leffa, Mario Bava osoittaa jälleen kerran taidokkuutensa. Harmi vain kun juoni ei jaksa pitää otteessaan aivan täydellisesti, mutta kyllä The Girl Who Knew Too Much on silti ihan pätevä trilleri.

82. The Last of the Mohicans (1992) ***

Ääh.. vähän jätti kyllä kylmäksi tämä, vaikka paljon pidänkin Mannin elokuvien tyylistä. Visuaalisesti leffa on kaikinpuolin näyttävä ja soundtrackista pidin myös, mutta itse tarina ei vain jaksanut pitää minua otteessaan täyttä aikaa.

83. Dead End Drive-In (1986) ***½

Juoni on simppeli kuin mikä (vaikka perusideahan on mielenkiintoinen), ja siksi muutamat hassuttelu- ja sekoilukohtaukset eivät tunnu niinkään olennaisilta itse juonen kannalta. Silti Dead End Drive-In on varsin viehättävä leffa tällaiselle "kasarifanille". Soundtrack upposi täysillä ja visuaalisestikin tässä on muutama mainio kohtaus. Heikkouksistakin huolimatta viihdyttävä leffa.

84. Five Dolls for an August Moon (1970) **½

Eipä lopulta kovinkaan kummoinen trilleri Mario Bavalta, onhan hän tehnyt monia paljon mielenkiintoisempiakin leffoja. Näkyyhän tässä silti monet Bavan leffojen ominaispiirteet, mutta kun juoni ei säväyttänyt kunnolla missään vaiheessa, niin kyllähän siinä alkaa pikkuhiljaa jopa pitkästyä.

212. Rocky IV (Sylvester Stallone, 1985)

Intron räjähtävät hanskat kertovat kaiken olennaisen... aika nostaa kansallista itsetuntoa ja liekittää vähän USA-henkeä! Vapaat sielut vastaan totalitaariset ihmiskoneet! Sotaa! Ei vaan rauhaa, solidaarisuutta ja muutosta! Päättäkää nyt. Aatteet lepattavat levottomassa ydintuulessa kuin Rockyn jenkkilippushortsien puntti. Elokuva pääsee vasta alkuun, kun esiin astuu jo puhuva robotti. (Ei Dolph Lundgren.) Puhuva. Robotti. Ei tätä aivosairautta mitata edes Richterin asteikolla. Antaa olla. Mutta hauskaa oli.

213. Cash on Demand (Quentin Lawrence, 1961)

Harvoin nähty Hammer-trilleri. Pienen paketin isohkosta laadusta tarkemmin studion omassa ketjussa.

214. The Snorkel (Guy Green, 1958)

Kanssa harvoin nähty Hammer-trilleri. Tästäkin pari riviä Hammer ‑ketjussa.

215. Firestarter (Mark L. Lester, 1984)

Vihdosta viimein sain tämänkin katsottua. Vaikkei Scanboxin DVD olekaan kropattuine neliökuvineen ja kehnoine kuvanlaatuineen mikään miellyttävä elämys, itse sisältö yllätti vikoineenkin laadullaan positiivisesti. Pikkuneiti Drew Barrymore hoitaa homman kotiin karanneena pyrokineettisena hallituksen kokeen sivuvaikutuksena, eikä migreeninen isäpappa David Keith myöskään selviydy huonosti, vaikka statistiksi jääkin verrattuna Martin Sheenin ja George C. Scottin edustamiin kylmiin hallituksen kasvoihin. Koko taitava sakki jää tosin alikäytetyiksi. Muina heikkoina puolina Lesterin ohjaus ei briljeeraa tai muutenkaan säväytä omaperäisyydellään, Kingin kirjan luomia latuja tampataan liiankin uskollisesti rytmityksen kustannuksella. Kokonaisuus päätyy loppujen lopuksi ylipitkän puolelle, eikä jo valmistusvaiheessa suht' kaluttuun ihmismielen kätkettyjen kykyjen aiheeseen tuoda mitään kiinnostavia näkökantoja, ne saavat toimia tekosyynä näyttää paljon pyroefektejä. Paketti on kuitenkin sen verta ammattimaisen näköistä, tunnelma kohdillaan keskivälin laahaavampaa otetta lukuun ottamatta ja fiilikset maahansa pettyneen kukkaislapsen paranoiassa marinoituja, että melko onnistuneelta ja viihdyttävältä tämä silti tuntui, etenkin suhteutettuna kirjan vaatimattomaan lähtötasoon. Arvosana voisi olla tyydyttävä.

216. The Hunchback of Notre Dame (Wallace Worsley, 1923)

Yksi kiistaton etu klassisella mykkäfilmatisoinnilla on puolellaan Victor Hugon alkuperäiseen romaaniin nähden: elokuva ei kesken jouhevasti etenevän tarinansa pistä liinoja kiinni ja ala jorista joutavia asiaankuulumattomuuksia Pariisin arkkitehtuurin kehityksestä jumalattoman pitkäksi aikaa. Tämä on hyvin tehty ja näpeissä pidetty romantiikan ajan filmitulkinta 102-minuuttisen version perusteella, seassa oikein hienoja kohtauksia. Lon Chaney puristaa omin käsin itsestään taas uuden ihailtavan inhimillisen hirviön ulos aikansa isossa spektaakkelissa. Quasimodon yhden miehen sota kellotapulista käsin oli jopa sytyttävä. Elstree Hillin varsin karmea PD-printti menee kyllä vaihtoon; mahtaako DVDComparen hieman vajain tiedoin suosittelema vuoden 2007 Imagen R1 DVD olla edelleen markkinoiden fiksuin vaihtoehto?

217. Journey to the Seventh Planet (Sidney W. Pink, 1962)

Avaruuden pioneerihenkeä uljaasta tulevaisuudesta vuodelta 2001, vähän kuin köyhän kylähullun versio Forbidden Planetista. Uranukseen lähetetty retkikunta löytää planeetalta tanskalaista sekametsää, unelmiensa mimmejä ja kivenkolossa asustavan lamppusilmäisen aivonölliäisen, joka rakastaa mahtipontisia yksinpuheluja väreilevien valoilmiöiden säestämänä ja tykkää kiusata miehistöä lihallisilla harhakuvilla. Ja siinä sunnilleen tolkullisin osio koko touhusta. Hellyttävän urpoa ja aivokuollutta menoa kaikin puolin, oikein kunnon kalkkunaksi tämä on vain vähän laiska liikkeissään. Pinup-tyttöjä, järjettömiä käänteitä ja pari jättihirviötä jo löytyy, sekaan olisi kaivattu vielä nopeamman poljennon lisäksi kääpiöitä ja tissejä. Aluksen miehistön käytös ainakin tukee Douglas Adamsin tekstejä: sivilisaatiot mitä todennäköisimmin ampuvat avaruuten kaikki turhimmat hapenkuluttajansa. Ei tälle oikein vihainenkaan osaa olla, tarjolla on sentään aika monta tilaisuutta vääntää vuorosanoja lapsellisiksi "your anus" ‑vitseiksi.

218. The Amityville Horror (Stuart Rosenberg, 1979)

Uusintaottelu DVD:ltä todisti sen, minkä tiesin jo lapsena TV-esityksen jälkeen: The Amityville Horror on hyvin tyhjänpäiväinen elokuva. Paranormaalilla rahastuksen kuuluisimpia kulmakiviä tämä tarina on, sekä "perustuu tositapahtumiin" kirjana että siitä johdettuna elokuvana, mikä on melko käsittämätöntä. Filmi ainakin laahaa kuin täi tervassa ja tuntuu niin hutaisten kasatulta, että itku (siinä missä naurukin) on päästä tylsyydestä ja turhautuneisuudesta. Porukkaa lappaa kulisseihin sisään ja taas ulos jälkiä jättämättä, minkäänlaisesta kerronnallisesta koherenssista ei ole tietoakaan. Stephen King ei ole ollut vallan väärässä väittäessään The Amityville Horrorin olevan enemmän kauhukertomus uhkaavasta vararikosta kuin yliluonnollisen sotkeutumisesta tavallisen perheen elämään. Pari pikkujännää säikyttelyä ("Get out!!!"), kärpäsparvia, ilmeisen julman hajuista mustaa lietettä ja kunnon liekillä liioitteleva Rod Steiger sentään kuitenkin... Poikineiden jatko-osien ja tahkotun käkyn määrää voi vain epäuskoisena ihmetellä.

219. The Octagon (Eric Karson, 1980)

Tästä elokuvallisesta vastineesta housujen häpäisylle tarkemmat katkeroituneet tilitykset ninjaelokuvien ketjussa.

Denis Sanders : War Hunt (1962)

★

★

★

½

Robert Redfordin ensimmäisiä elokuvarooleja Korean sodan alokkaana joka saapuu täydennysmieheksi jermujen joukkoon. Siellä hän kohtaa John Saxonin esittämän miehen joka tekee vapaaehtoisesti sissi-iskuja vihollislinjojen taakse ja tuntuu jollain tapaa nauttivan tappamisesta. Lisäksi hänellä on kaverina Korealainen sotaorpo pikkupoika, johon miehellä on kehittynyt kummallinen suhde. Pienellä budjetilla varustettu mutta yllätävän hyvin toimiva ja erilainen sotaelokuva, johon on saatu aikaan omaperäinen tunnelma.

Brian G. Hutton : Zee and Co. (1972)

★

★

★

Puhelias ihmissuhdedraama jossa Michael Cainen esittämä varakas ja avioliitossa asuva mies iskee eräissä pippaloissa silmänsä nuoreen naiseen ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Vaimo, jota näyttelee Elizabeth Taylor, alk

aa hiillostaa psyykkisesti paria ja kolmikon välejä setvitään elokuvan mittaisena ja hieman saippuaoopperamaisella tavalla. Näyttelijäsuoritukset ovat mielestäni varsin hyviä mutta tällaiset puheliaat elokuvat alkavat tuntua monesti pidemmän päälle raskailta. Niin tälläkin kertaa.

David O. Russell : Silver Linings Playbook (2012)

★

★

★

Tätä näkee usein kehuttavan mutta mielestäni kokonaisuus on lähempänä keskitasoa kuin hyvää. Etenkin puoliväli junnaa liiankin kanssa. Parasta antia on pääosassa olevan miehen kotona kuvatut kohtaukset, joihin Robert De Niro miehen isän roolissa tuo hyvää lisäterää. Kokonaisuus on kuitenkin niin ennalta-arvattavaa mainstream-kauraa ettei tätä nyt pidä missään nimessä nostaa vuoden parhaimpiin.

Tony Kaye : American History X (1998)

★

★

★

★

Pitkästä aikaa tämä jo varmaan kaikille tuttu elokuva uusintakatselussa. Edelleenkin vahvaa elokuvantekoa ja hyvin näyteltyä, mutta tietty rautalangasta vääntäminen on tässä aina itseäni häirinnyt. Sen takia "vain" neljä tähteä.

Meller (24.6.2013 19:41)

216. The Hunchback of Notre Dame (Wallace Worsley, 1923)

Yksi kiistaton etu klassisella mykkäfilmatisoinnilla on puolellaan Victor Hugon alkuperäiseen romaaniin nähden: elokuva ei kesken jouhevasti etenevän tarinansa pistä liinoja kiinni ja ala jorista joutavia asiaankuulumattomuuksia Pariisin arkkitehtuurin kehityksestä jumalattoman pitkäksi aikaa. Tämä on hyvin tehty ja näpeissä pidetty romantiikan ajan filmitulkinta 102-minuuttisen version perusteella, seassa oikein hienoja kohtauksia. Lon Chaney puristaa omin käsin itsestään taas uuden ihailtavan inhimillisen hirviön ulos aikansa isossa spektaakkelissa. Quasimodon yhden miehen sota kellotapulista käsin oli jopa sytyttävä. Elstree Hillin varsin karmea PD-printti menee kyllä vaihtoon; mahtaako DVDComparen hieman vajain tiedoin suosittelema vuoden 2007 Imagen R1 DVD olla edelleen markkinoiden fiksuin vaihtoehto?

 Kyllä se varmaan on. Laatu on hyvä, lisämatskuakin on jonkin verran eikä ole hinnalla pilattu.

Murnau (25.6.2013 05:24)

Meller (24.6.2013 19:41)

216. The Hunchback of Notre Dame (Wallace Worsley, 1923)

mahtaako DVDComparen hieman vajain tiedoin suosittelema vuoden 2007 Imagen R1 DVD olla edelleen markkinoiden fiksuin vaihtoehto?

 Kyllä se varmaan on. Laatu on hyvä, lisämatskuakin on jonkin verran eikä ole hinnalla pilattu.

Kiitos vahvistuksesta. Arvelinkin että sulta tietoa löytyy.

Muutama hehkutuksen arvoinen kuvatus on tullut katseltua viime aikoina ja pari suutariakin...

Darabont: The Shawshank Redemption  (1994)

Eka uusintakatselu sitten ysärin. Tässä on kyllä draaman kaari jokseenkin täydellisesti kohdallaan; pitkä leffa, mutta soljuu eteenpäin kuin unelma ja jättää hemmetin hyvän fiiliksen. Ei toki mitään Ozia, mutta ei liian imelääkään.

West: The House of the Devil (2009)

Kaiken trendikkään retroilun keskellä ehkä aidosti retroimman tuntuinen leffa mitä olen katsonut. Varmaan siksi että ei tämä yrittänyt tai alleviivannut mitenkään häiritsevästi kasarimaisuuttaan. Yhdyn ainakin liukasteetta Elitistin arvostelun hehkutuksiin visuaalisesta tyylistä, mutta mua ei edes haitannut hidastempoisuus. Mukavaa katsella vaihteeksi tämmöistä hitaasti polttelevaa kauhua, jossa lähtee rumaksi kunnolla vasta ihan lopussa.

Ficarra & Requa: I Love You Philip Morris  (2009)

Meni aikanaan mainoskampanjan takia ohi, koska näytti pöljältä komedialta, jossa Jim Carrey ja Evan McGregor näyttelevät homoparia. No

eihän tämä ollut ihan niin simppeli juttu – leffa kertoi pikemminkin itselleni tuntemattoman tosielämän huijariukkelin elämäntarinan, joka nyt vain oli myös siinä ohella homo. Lapsiystävällisyys karisi myös viimeistään alkupuolella kun Carrey panee karvaista ukkoa perseeseen. Mikäli tarinan tosielämäpohjaisuus on lähellekään paikkansa pitävä, niin ei voi muuta sanoa kuin että ei saatana. Oli tää nyt ainakin Carreyn hauskimpia leffoja, koska pääsi törkyturpailemaan ihan urakalla. Paikoin traagisuus meinasi syödä mustan huumorin terää, mutta viimeistään loppu oli sen verran huhhuijaa-osastoa, että voitto kotiin.

Lynch: Dune  (1984)

Piti sitten paikata viimeinenkin puuttuva Lynch-aukko. No paska reissu, mutta tulipa tehtyä. Niminäyttelijää on joka lähtöön ja silmäkarkkiin on palanut massia, vaikka vähän halvata nyt näyttääkin. Lähtökohdista tämän pitäisi kyllä toimia, mutta ei tätä nyt voi millään hyväksi mainostaa. Herbertin kirjoja en tunne; Lynch tuntui aika lailla pikakelaavan niiden tapahtumat ja se sai eepoksen tuntumaan loputtomalta intromontaasilta. Käsittämätön ratkaisu oli myös jokaisen hahmon jatkuvat päänsisäiset dialogit – voin sanoa että en tajunnut tästä hirveän paljoa. Päällimmäisenä jäi mieleen öljytty Sting jossain korppiboksereissa.

Von Trier: Breaking the Waves (1996)

Näitä hyvän mielen elokuvia, joista voi todeta että katsoin, tykkäsin ja en katso enää uudestaan. Ei nyt ainakaan suosikkini Von Triereistä, kaikki teemat eivät saaneet mun mielestä ihan kunnollista käsittelyä. Huvitti ajatella kyllä sitä hetkeä kun ohjaajamaestro on houkutellut Udo Kierin mukaan elokuvaansa ja kertonut millainen rooli hänelle olisi lähes kolmen tunnin stoorissa.

Grierson: Sanctum (2011)

Katselihan tämän, ainakin kerran. Liian vähän sukellusta omaan makuuni, siitä olisi saanut kuumottavampaa jännitystä aikaan kuin luolakiipeilystä. Balanssi haki myös lievästi – toisaalta hemmetin imelää huttua, mutta yksi kohtaus oli niin rujo että tunsi katsovansa jotain Saw'n jatkista.

054. Milos Forman: Valmont (1989) 7/10

Formanin versiota Les Liaisons dangereuses ‑teoksesta on syytetty sen ilkeyden ja traagisuuden vesittämisestä ja romantisoinnista. Osaltaan kritiikkiin lienee vaikuttanut myös samana vuonna valmistunut Dangerous Liaisons, jota pidetään yleisesti parempana ja rehellisempänä elokuvana. No itse en ole lukenut lähdeteosta, enkä katsonut Glenn Closen ja John Malkovichin tähdittämää Dangerous Liaisonsia; ja nautin Valmontista sen keveydestä huolimatta, tai siitä johtuen.

Valmontissa leskeksi jäänyt ylimysnainen Mertuil yrittää kaikin keinoin vesittää salaisen rakastajansa avioliiton neitseellisen teinitytön, Cecilen, kanssa. Pelinappuloina immenkalvonpuhkaisupelissään Mertuil käyttää entistä rakastajaansa, parantumatonta seksiaddiktia Valmontia, ja toisaalta Cecilen ihastuksen kohteena olevaa musiikinopettajaa, nuorta Dancenyta. Barokinajan ranskalaisylimykset elävät irrallaan maailmasta, kuin antiikin jumalat, ja juonittelevat omaa etuaan tavoitellen ilman minkäänlaisia säädyllisyyden rajoja. Luottamus, rakkaus, ystävyys, kaikki ovat vain tyhjiä sanoja. 

Vaikka Valmont on enemmän iloluontoinen kuin ilkeä, naiivin keveä kuin traaginen, ei se kuitenkaan vesitä aihettaan. IMO. Sen pinnallisuuden ja komediallisuuden voi katsoa omalla tavallaan korostavan tarinan traagisuutta, sen keveys on lähinnä näennäistä, ja sen aiheuttamasta huvittuneisuudesta tuntee melkeinpä pientä syyllisyyttä.

055. Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander (1982) 8/10

Katsoin siis kolmituntisen elokuvan, en tv-versiota.

Hieno elokuva, mutta ei suosikki Bergmaniani. Elokuvan massiivisuus on ehkä liikaa itselleni ja alkaa puuduttaa, syödä hieman tarinan tehoa. Saattaa myös olla, että kolme tuntia on itseasiassa liian vähän: kun ottaa huomioon henkilöhahmojen paljouden, osa heistä jää auttamatta osittain statisteiksi, ja tämä vahingoittaa hieman elokuvan rytmiä. En tiedä jaksanko koskaan ottaa selvää tv-sarjaversiosta. 

  

056. Francis Ford Coppola: Apocalypce Now Redux (1979, 2001) 10/10 

Lyhyemmän version olen katsonut kerran, arviolta vuonna 1996, ja siitä muistikuvani olivat lähinnä välähdyksenomaisia; Vietnamilainen perhe ammutaan veneeseen, vesipuhveli saa veitsestä; joten periaatteessa sain nauttia tästä kokemuksesta lähes neitseellisesti. 

Conradin Heart of Darkness on loistava, subjektiivinen trippi ihmisyyden pimeille reuna-alueille. Taannoin Roegin ontuvaa tv-filmatisointia katsoessani mietin, onko kirjaa mahdoton filmata. Apocalypse Now onnistuu loistavasti, toisaalta vangitsemaan kirjan unenomaisen ja absurdin kokemuksellisuuden, ja toisaalta nostamaan elokuvan omaksi itsenäiseksi taideteokseksekseen, kiinnittyen omaan aikakauteensa, kyseisen ajan ja paikan kysymyksiin. Kykenemättä ottamaan kantaa lyhyemmän ja pidemmän version paremmuusjärjestykseen, sanon vain että yli 3 tunnin kesto palvelee elokuvaa. Se luo tarinalle tarpeeksi volyymia, jotta pimeyteen liukumisen kokemus on riittävän syvällistä. Lopputulos on todennäköisesti se definitiivinen sotaelokuva, joka selittää osaltaan paljon takaisin palaavien sotilaiden vieraantuneisuuden tunteesta. 

Apocalypse Now:ssa sota on kuin perimmäistä queer-politiikkaa: siinä missä drag queenin sukupuoliperformanssi kiinnittää huomion sukupuoli-identiteetin sosiaaliseen luonteeseen ja horjuttaa normaalin ja epänormaalin pinttyneitä rajoja, sota tekee saman ihmisyydelle itselleen. Samoin kuin mielenvikaisuus, on myös mielenterveys, moraali, hyvä ja paha, sosiaalisesti tuotettua. Sodan absurdius ja mielettömyys vie inhimillisyydeltä sisältönsä ja saa normaalin elämän vaikuttamaan lähinnä tragikoomiselta teatterilta, johon osallistuminen tarjoaa sodasta palaavalle ahdistuksensekaisia ulkopuolisuuden tuntemuksia. Marlon Brandon Kurtz on tämän ihmisyyden epätodellisuuden ilmentymä, hän kirjoittaa olevansa "Beyond Morality, Beyond Caring", hän on erkaantunut moraalisen järjestyksen illuusiosta niin pitkälle, että hän ajattelee voivansa tehdä mitä tahansa. Puhdas väkivalta on täysin järjellistä, jos on eläin tai Jumala. Jokin aika sitten lukemani Rikos ja Rangaistus käsittelee tavallaan samaa aihepiiriä: Raskolnikov haluaa väkivaltaisella teollaan nousta autonomisesti kohtaloaan ohjaavan yli-ihmisen asemaan, asettua moraalin yläpuolelle, mutta hän ei kykene irrottautumaan syyllisyydestä, joka hitaasti tuhoaa hänet sisältä päin.

Osa Apocalypse Now'n tehosta kumpuaa varmasti myös elokuvan tekovaiheen hikisestä tuskaisuudesta, joka kanavoituu osaksi elokuvan epätodellista painajaismaisuutta. Anekdootit elokuvan tekemisestä ovat huikeita. Täytynee katsoa Heart of Darkness a Filmmakers Apocalyse ‑dokumentaari, kai se on ihan hyvä dokumentaatio aiheesta(?)  

+ kestoltaan tuskastuttavan lyhyet tv-sarjat

Fawlty Towers 9/10

En olekaan ennen katsonut tätä. Hienoa seurata, kuinka Basilin stressitaso on tasaisen korkealla, säätääpä hän mitä tahansa. Erittäin hauskaa fyysistä huumoria. Vain yksi heikko jakso, jossa Basil järjestää yllätyssyntymäpäiviä vaimolleen, muuten tasaisen hauskaa, vauhdikasta ja nokkelaa.

Freaks and Geeks 10/10

Vain 18 jaksoa :-( Paras kouluaiheinen sarja ikinä. 

Apatown tyylinmukaista huumoria, ja omissa kirjoissani terävintä mitä hän on koskaan tehnyt (ts. mitä olen häneltä koskaan nähnyt). Sarjan humaani huumori nousee hahmojen persoonista, heidän tavastaan olla läsnä tilanteissa, sen sijaan että se perustuisi punch lineihin. Itseäni huvittaa suuresti esimerkiksi pelkkä Seth Rogenin läsnäolo kohtauksissa, hänen ei tarvitse sanoa kuin yksi lakoninen kommentti, mikä ei edes ole sinällään hauska. Mutta se toimii. Freaks and Geeks välttää stereotyyppejä, ja jopa karikatyyrisimmät ja humoristisimmat hahmot tuntuvat aidoilta. Periaatteessa kaikki henkilöt ovat monitahoisia ja inhimillisiä, jopa ne rasittavat urheilujoukkueen kapteenit, cheerleader-joukkueen johtajat, natsimaiset liikunnanopettajat, bully-hahmot.

Ylistämisen ongelma on toki se, että moni tullee pettymään, tai ajattelemaan että mitäs-paskaa-täällä-jauhetaan; mutta mä nyt silti ylistän sarjaa rehelliseksi, helvetin hauskaksi, koskettavaksi, fiksuksi... ja suosittelen sitä kaikille. 

Kärkkäinen & Passi: Kovasikajuttu (2012) Periaatteessa arviotähdet pitäisi vissiin antaa enemmän itse dokumentille eikä sen kuvatuille ja aiheelle (siitä hell-vetin hienosta punaisesta pianosta puhumattakaan), mutta ei voi mitään. Maailma on niin täynnä falskia ja feikkiä, että tällaiset opettavaiset muistutukset näin puhtaan rehellisyyden (, jota valitettavasti taitaa löytyä vain "vammaisista") olemassaolosta ansaitsee täydet pojonsa. "Kohta pääsee röökille ja naiselle!" *****

Koivusalo: Täällä Pohjantähden alla ja Täällä Pohjantähden alla II (2009-2010) Koivusalo kuvittaa, ei filmatisoi. Linnan saaga huono-onnisista Koskeloista on upea, ja mikäli roolitus on edes jonkinlainen, on tarinaa mahdoton pilata, vaikka olisi kuka tahansa uweboll puikoissa. Nytkin riittää, että näytellään tapahtumat kameran edessä ja pannaan leikkauspöydällä perä perää: kyllähän lopputulema väkisinkin elokuvaa muistuttaa, kun on näin vahva lähdematsku. Koivusalon Pentinkulma on sangen ahdas paikka siinä mielessä, että rajaukset tuntuvat oikein huutavan välttelevänsä tausta-anakronismien näkymisiä: tukiasemia ja sen sellaisia. Jonkinlaista selkeämpää kokonaiskuvaa kylästä olisi kaivannut, nyt vain huinittiin siellä täällä, kuin kesäteatterilavasteissa. Lisäksi muutama kirjasintyyppi kirkuu lavasteiden ja propsien seasta niille katsojille, jotka tietävät hiukankin enemmän tietokonefonteista. Tarvittava paska puuttuu, näyttelijöitä ei vanhenneta tarpeeksi eikä uskottavasti. Välillä putoaa kärryiltä siitä, mitä aikaa suurin piirtein eletään. Onneksi sentään Aaltoilan ikoninen "Akselin ja Elinan häävalssi" on tajuttu viisaasti jättää paikoilleen. Kakkososa tulee hieman enemmän iholle, mutta vain tapahtumien ja oivallisten näyttelijöiden vuoksi. Koivusalolle elokuva on edelleen sitä alleviivaamista, että yhdessä kohtauksessa näytetään Pohjantähteä ja sitten ollaan sen alla: VoiNy Ristus. Lähtökohtaisesti on tietenkin mahtavaa, että Täällä Pohjantähden alla on kaivettu esiin uudelleen: ei Edvin Laineen näkemys todellakaan mikään definitiivinen ole. Mutta mielestäni tämä ansaitsisi elokuvaversion, joka suuntaa muillekin kuin suurimmille ja yksinkertaisimmille kansankerroksille. No, ei tämän viisituntisen lusiminen nyt korpeakaan, ja tuon puolikkaantähden myönnän yksinomaan Ilkka Koivulalle, joka antaa Akseli Koskelalle ikimuistoiset, karut kasvot. ***1/2

Steinmann: Savage Streets (1984) Edustava kasaripöljäily, jonka typeryyksille huomaa nauravansa senverta silloin sun tällöin, ettei elokuvalle voi olla vihainen. On kuin katsoisi 80-luvun sorority-pokea, jonka hardcore on korvattu savageudella ja Traci Lords Linda Blairilla. Alkutekstien Manaaja-fontti on tuskin sattumaa. Mielenkiintoisinta antia oli ehdottomasti elokuvan koulu. Itselläni on opettajan pätevyys, muttei nappaisi kuunaan mennä mihinkään opinahjoon duuniin – ennen kuin nyt. Mihin allekirjoitan, ja pääseekö valvomaan luokkaretkiä? Tälle antaisi mielellään paremmankin arvosanan, jos loppukosto olisi hoidettu fasterpussycat-mentaliteetilla, porukalla, Blairin sooloilun asemesta. Nyt ne tissit ja frontaalitkin unohtuvat sinne jonnekin matkan varrelle. Mutta seksiä, väkivaltaa ja menomusaa riittämiin, tähti kullekin! ***

Schmoeller: Tourist Trap (Kuoleman mannekiinit, 1979) Eihän tämä muotinukkekauhuilu pysy koossa niin millään, mutta Pino Donaggion innovatiivinen musiikki ja häiriintynyt yleisilmapiiri loppuratkaisuineen auttavat pitämään tylsistymisen loitolla. On vain kovin ikävä, ettei tätä tullut nähtyä ensimmäisen kerran lapsena, jolloin tämä olisi ollut maailman pelottavin kauhuelokuva. Tästä muuten katsoisi suht mielellään onnistuneen remake-version, jonka ehtona tietenkin on, etteivät käyttäisi mitään cgi-tehosteita vaan oikeaa, käsintehtyä horror-mallinukestoa. **1/2

QCine (28.6.2013 15:31)

Kärkkäinen & Passi: Kovasikajuttu (2012) ...opettavaiset muistutukset näin puhtaan rehellisyyden (, jota valitettavasti taitaa löytyä vain "vammaisista") olemassaolosta ansaitsee täydet pojonsa.

Ensimmäinen näkemäni älykäs kommentti tähtitieteellisen suosion saaneeseen elokuvaan liittyen. Yhtä opettavaista lienee sekin, ettei näin yksinkertaista asiaa ole tainnut moni osata tai uskaltaa sanoa ääneen. Ainakaan ilman heh-ylimielistä tai heh-ironista heh-tason kiertelyä ja kaartelua mikä myös elitistin arvostelua vaivaa.

85. Hatchet for the Honeymoon (1970) **½

Ei lopulta tarjonnut mitään täysin erityistä tämä Bavan leffa. Toki onhan tässä visuaalisesti tyylikkäitä kohtauksia ja siitä plussaa ropiseekin, mutta muita hyviä puolia on vaikeampi löytää. Itse elokuvan juoni alkaa ikävästi maistua puulta jo puolivälin paikkeilla. Vielä kun loppuratkaisu on ennalta-arvattavissa, niin kyllä tästä vähän vaisu fiilis jää.

86. Cherry 2000 (1987) ***+

Varsin viihdyttävä sci-fi seikkailu, vai miksikä tätä haluaakaan kutsua. Melanie Griffith on harvinaisen cool punapää ja Tim Thomersonin näyttelemistä on aina mukava seurata. Kyllä Cherry 2000 voisi olla vieläkin sujuvampi kokonaisuus, ellei elokuvan keskivaiheilla juoni junnaisi liikaa paikallaan. Kyllä tässä silti plussan puolelle jäädään.

87. Kill Baby, Kill (1966) ****½

Huikean tunnelmallista Bavaa, tästä tyylistä minä pidän Marion elokuvissa. Jokainen kohtaus on suunniteltu esim. valaistuksen suhteen todella tarkkaan, ja se myös näkyy. Itse elokuvan pikkukylä tuntuu heti alussa sopivan aavemaiselta, täydellistä goottityyliä siis. Myös juoni jaksaa pitää varsin hyvin otteessaan, joku näissä "kummitustarinoissa" jaksaa viehättää kun ne on näin hyvin ohjattu. Näyttelijöistä pidin eniten Fabienne Dalista joka on tässä mainio velhotar, Bavalla oli selkeästi silmää naiskauneudelle.

88. True Confessions (1981) ***½

Verkkaisesti käynnistyvä rikosdraama, joka kuitenkin syttyy kunnolla liekkiin juuri sopivasti ennen loppuratkaisuja. De Niro ja Duvall vetävät hyvät roolisuoritukset kuten olettaa saattaa. Myös leffan tunnelma paranee sitä mukaa kun juoni etenee. True Confessions palkitsee kärsivällisen katsojan varsin kiitettävästi lopussa.

188. In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale (2006) *

Katsoin tästä tietysti ohjaajan version, joka kesti lähes kolme tuntia. Ray Liotta ja Matthew Lillard voivat muutenkin uriensa puolesta kuolla pois, mutta tämä oli varsinainen kirsikka kakkakakun päällä. Liotta on vammaisin ja naurettavin "velho" elokuvan historiassa ja Lillardilla tuntuu pääsevän jatkuvasti suusta jotain pieruja jotka kuulostavat erehdyttävästi sanoilta. Jason Stathamia ja Ron Perlmania kiinnostaa ihan vitusti tapella jostain Power Rangersin ekalta kaudelta karanneita kumimörköjä vastaan.


189. Nausicaä of the Valley of the Wind (1984) ****

Eka Miyazaki-elokuvani. Kirjoittelen näistä Laajikseen artikkelin jossain välissä. Hieno teos kuitenkin. Ja helvetti että ne Cthulhu-kotilot on karmivia!


190. The Five-Year Engagement (2012) ***½

Parempi puolisko halusi katsoa romanttista komediaa joten tehtiin niin kolmena yönä putkeen. Tämä eka oli ehkä paras, Segel osaa kirjoittaa nasevaa ja genrelleen yllättävän rehellistä dialogia ongelmitta, ja koko itsensä uhraaminen toisen onnelle on konseptina mukavan tarkasti tarkastelun alla tässä. Pisteet myös kotiin poikkeuksellisen hienosta sänkykohtauksesta, jossa Segel haluaa olla yksin vaimoaan halaten.


191. House on Haunted Hill (1999) ***

Harvemmin pääsee kauhuelokuvia prameudesta kehumaan, mutta tässähän sellainen olisi. Oikeastaan alkuperäistä parempi kaikessa korniudessaan, ja tiivistää täydellisesti koko 90-luvun lopun yhteen elokuvaan. Marilyn Manson soi ja Geoffrey Rushilla on ihan hullun hauskaa leikkiä Vincent Pricea. Pelottava tämä ei ole, mutta hämmentävän viihdyttävä. Ja tässä on myös Chris Kattan. Chris Kattan!


192. I Give It a Year (2013) ***

Toinen romskukomsku. Vähän kehnompi, mutta silti oikein siedettävä. Surkeassa avioliitossa elävä pariskunta pettää toisiaan minkä kerkeää. Aviorikos on hauska juttu, hei. Mitään kovin järkevää tästä ei kyllä saanut irti. Anna Faris on yhä söpö.


193. Castle in the Sky (1986) ***½

Kts. Nausicaän kommentti.


194. Cars 2 (2011) *

Olipas muuten varmaan huonoin elokuva Disneyltä tämä. Loukkaavaa roskaa, jota katsoessa tuntuu siltä että Salama McQueen tunkisi sitruunaa perseeseeni. Ekan elokuvan poliittisesti korrekti ja perheystävällinen ympäristö sekä hahmojen persooniin keskittyminen on vaihdettu jatkuvaan toimintaan ja hahmojen varsinaiseen tekemiseen keskittymiseen. Transitio avaa silmät Autot-elokuvien maailmalle, joka on varsin häiritsevä. Kyseessähän on selvästi post-apoa! Tulevaisuudessa ihmiskunta luo auton joka pystyy ajattelemaan itsekseen, ja jostain syystä nämä laitteet tuhoavat kaiken orgaanisen elämän maapallolta, korvaten sen omilla mekaanisilla versioillaan. Pikkulinnutkin ovat lentokoneita. Myös esimerkiksi nosturit ja laivat, joita käytetään orjatyössä, ovat tietoisia ihmismäisiä olentoja. Elokuvassa on niin monta kohtausta jossa autot menevät toisten laitteiden sisälle että siitä tulee lähes kannibaalielokuva. Häiritsevintä kuitenkin on tapa, jolla autot yrittävät parantaa aiheuttamansa kansanmurhan psykologiset traumat. Ne nimittäin matkivat jatkuvasti ihmisten omia rituaaleja kuten pubissa istumista, kansantansseja ja mitäänsanomattomia toimistotöitä. Haitaria soittavan auton silmäkulmassa voi melkein nähdä kyyneleen jonka se vuodattaa katuessaan aiempien isäntiensä murhaamista. On tässä toki muutakin vialla, kuten se, että elokuva käynnistyy vartin toimintakohtauksella jossa heti tapetaan joku 20 autoa räjäyttämällä, ampumalla tai hukuttamalla. Ensimmäisessä elokuvassa taisi kuolla tasan yksi hahmo ja sekin luonnollisista syistä. Väkivallan läsnäolon häiritsevyyttä lisää se, ettei sitä varsinaisesti kuitata koskaan millään. Michael Cainen ääninäyttelemä agenttiauto vain tappaa kaikki vastaantulijat, ja loppua kohden samaa harrastavat myös ensimmäisestä osasta tutut hahmot. Jostain syystä autot esitetään tässä myös oudon seksuaalisina ja biologisina hahmoina, jotka "vuotavat öljyä" kun eivät ehdi vessaan ja jotka ihailevat komeiden autojen avorenkaita. Koko elokuva oli ihan helvetin karmea kokemus.


195. Bachelorette (2012) ***½

Kolmas ja viimeinen romcom olikin jotain ihan muuta. Bachelorettessa kolme naista kokoontuu juhlistamaan ystävänsä häitä, mutta polttari-iltana häämekko repeytyykin ja alkaa sekoilutäytteinen matka pitkin New Yorkia asian korjaamiseksi. Sinänsä kliseisestä asetelmasta saadaan todella paljon irti kiitos erinomaisesti kirjoitettujen hahmojen. Jopa porukan kliseebimbo paljastuu ihan oikeaksi ja koskettavaksi ihmiseksi, eikä edes minkään vammaisen megamonologin myötä vaan pikemminkin yhden lähes huomaamattoman huokauksenomaisen dialogin kautta.


196. American Mary (2012) **½

Ruumiinmuokkaukseen keskittyvä kauhuelokuva loistaa aina kun itse asiaan keskitytään, mutta elokuvan juoni ja sen kuljetus, rytmitys ja ihan ylipäänsä mise-en-scene kokonaisuudessaan on aika anaalista. Onneksi päähenkilön suorittamat leikkaukset ja niiden suunnitteleminen näytetään hyvin viihdyttävästi, joka pelastaa todella paljon kun elokuvan kestosta noin puolet kuluu juuri niihin.


197. Who Framed Roger Rabbit (1988) ****

Edelleen mainio noir-pastissi ja toimintakomedia. Kyllähän te tämän tiedätte.


198. Man of Steel *½

Epäonnistunut Teräsmies-adaptaatio jonka ensimmäinen puolitoistatuntinen on niin uskomattoman puisevaa melodraamaa että teki mieli lähteä teatterista. Onneksi lopussa tulee tunti pelkkää toimintaa, joka on ihan OK vaikka näyttääkin lähinnä joltain Mass Effectin välinäytökseltä. Teriksestä voi saada hyvän elokuvan, mutta tämä on siitä kaukana. Keskitytään täysin vääriin asioihin. Mielestäni hahmosta ei saada kiinnostavaa laittamalla hänet johonkin hyvä vs paha-taisteluun koska yllättäen Teräsmies tuppaa voittamaan moiset konfrontaatiot. Toivottavasti jatkiksessa mennään johonkin jumalkompleksi-suuntaan tai jotain.


199. No One Lives (2012) ****

Täysin puun takaa tullut WWE Filmsin tuottama slasheri, joka rikkoo genreen kohdistuvia ennakko-odotuksia menemättä koskaan millekään metatason perseilylle ja joka onnistuu genren stereotypiat poistamalla luomaan hauskimman mättöslasherin vuosikymmeniin. Älkää lukeko tästä etukäteen sen kummemmin, kunhan vain katsotte.


200. Olympus Has Fallen (2013) ***

Jos kiinnostaa nähdä Gerald Butleria ampumassa lähikuvissa Pohjois-Korealaista naista päähän patrioottisen pauhausmusiikin soidessa, tämä on oikein sopiva elokuva. Mukavan röyhkeää ja aivovammaista toimintaa jotta mieleen palautuu 90-luku ja Air Force Onen kaltaiset täysin idioottimaiset mutta juuri siksi viihdyttävät toimintaelokuvat. CGI on ihan hirveää, siitä vähän miinusta.


201. The Last Exorcism Part II (2013) *

Turha jatko-osa, joka antaa ihan liian vähän katsojalleen ja kaiken lisäksi ihan liian myöhään. Jotain Polanski-tyylistä sekoamista tässä haetaan, mutta lähinnä tarjoillaan pari säikäytystä ja Starman-tyylistä "Mikä on tämä mystinen valkoinen nappi jonka laitoin korvaani ja josta kuuluu outoja melodioita?" ihmettelyä. Tulee vähän sellaiset vibat, ettei kukaan tätä tehnyt olisi halunnut olla sen synnyssä mukana. Lopun cliffhanger on siitä kiva, että siitä voisi tehdä hyvän apokalyptisen kauhutoiminnan, mutta kuten esimerkiksi REC-sarja on osoittanut, näin ei koskaan tapahdu.