Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2013

15. Kid (1990) *½

Ei loppujen lopuksi kovinkaan kummoinen kostotarina. Sikäli jäi harmittamaan kun tässä olisi ollut jo castinkin puolesta aineksia parempaan. Erityismaininta R. Lee Ermeylle joka on totuttuun tapaan mainio omassa roolissaan, tällä kertaa hän esittää erittäin vittumaista pikkukylän seriffiä. Kidin suurin ongelma on tosiaan se ettei juoni lähde oikein kunnolla käyntiin kuin vasta viimeisen puolituntisen aikana, sitä ennen leffa tuntuu junnaavan vain paikoillaan. Tim Trumanin soundtrackista vielä pienet plussat.

16. The Ruthless Four (1968) ****

http://www.elitisti.net/forum/topic/8682-eurowesterit/?p=197215

17. Lust of the Vampire (1956) ***

Ihan viihdyttävää ja tunnelmallista italokauhua Bava/Freda kaksikolta. Bavan panos näkyy hyvin etenkin loppupuolella, plussaa tulee myös simppeleistä mutta toimivista erikoistehosteista. Kyllä sitä osattiin italiassa jo 50-luvullakin, vaikka Lust of the Vampire ei tasapaksun alkupuoliskon takia olekaan välttämättä aivan italokauhun kärkipäätä mutta kyllähän tämä oli ihan mukava katsoa läpi.

18. Psycho (1960) *****

We all go a little mad sometimes. Haven't you?


Tälläkään katselukerralla ei arvosana muutu. Nyt kiinnitin erityisesti huomiota Bernard Herrmannin aivan mestarilliseen soundtrackiin, jopa yksinkertainen ajokohtaus alkaa tuntua melko kuumottavalta kun taustalle lisätään Herrmannin viiltävä soundtrack. Anthony Perkins sopii täydellisesti viattoman oloisen motellin ylläpitäjän rooliin, propsit Perkinsille tästä mainiosta roolisuoruksesta. Visuaalisesti parhaimmat kohtaukset tapahtuvat tietysti motellilla, itse Batesin talo näyttää jylhältä ja aavemaiselta kun se on kuvattu alempaa motellin tasolta. Myös ne suokohtaukset toimivat erinomaisesti. Kaikenkaikkiaan Psycho on yksi Hitchcockin uran kovimmista taidonnäytteistä.

Richard Viktorov: Avaruuslento Moskova-Kassiopeia (1974), Lapsia maailmankaikkeudessa (1975) ***

Vaikea olla pitämättä elokuvasta jossa ylinokkelat teinit lähetetään sinne minne ne kuuluukin eli ulkoavaruuteen. Viktorovin ironinen tyyli ei ihan auennut 70-luvulla, jolloin nämä eepokset esitettiin Suomen televisiossa ja välitunnilla koulukaverin kanssa päiviteltiin, miten oli nolottanut katsoa tällaista paskaa.

Pietro Franciscini: Le fatiche di Ercole (1958) ****

Steve Reeves painii eläinten kanssa, kaataa pylväitä ja heittelee painavia esineitä todella kauniisti kuvatussa ja lavastetussa mytologiaseikkailussa. Tanssivat amatsoonit  .

Mikio Naruse: A Woman's Sorrows (1937) ***½

Nainen huomaa avioliitossaan joutuneensa appivanhempiensa piiaksi eikä mieskään oikein arvosta. Narusen jutuissa ollaan aina perusasioiden äärellä.

Julien Duvivier: Voici le temps des assassins (1956) ***

Ex-vaimon tytär tulee sotkemaan Jean Gabinin esittämän huippukokin pasmoja. Ei mitään Rimbaudia vaan laadukasta vanhan aallon tarinankerrontaa.

Ivan Mosjoukine: Le brasier ardent (1923) ***

Venäläisten emigranttien Ranskassa tekemä omituinen avantgardistinen melodraama.

Benh Zeitlin: Beasts of the Southern Wild (2012) **

Kun on söpö pikkutyttö pääosassa niin pakkohan sen on olla hyvä? No ei.

André Hunebelle : Fantômas (1964) ***

Fantômas on Ranskassa tehty komediallinen ja toiminnallinen rikoselokuva, jossa sekä poliisi että eräs lehdistöä edustava mies yrittävät jäljittää mysteeristä superrikollista ja elokuvan nimikkohahmoa Fantômasia. Kuminaamariin pukeutuva elitistinen Fantômas tekee isoja rikolliskeikkoja ja välillä myös erilaisia sabotaaseja poliisia ja mediaa vastaan. Hän tuntuu olevan aina askeleen edellä poliisia. Visuaalisesti hulppea ja hauskan tyylikäs elokuva, jonka käsikirjoitus on kuitenkin melko lapsellinen. Tarina onkin lähellä 50-60-lukujen nuorisokioskikirjallisuutta. Kokonaisuus puutuu hieman keskivaiheilla mutta lopussa starttaa pitkään kestävä takaa-ajo josta ei toimintaa puutu. Elokuvalle on tehty lisäksi kaksi suoraa jatko-osaa jotka löytyvät suomitekstein ja edullisesti Fantomas-dvdboksista.


Michele Soavi : Deliria aka StageFright: Aquarius (1987) ***

Deliria on lajityypiltään näitä rajatapauksia. Dvd:n kansi sanoo tätä gialloksi mutta ehkäpä slasher on kuitenkin lähempänä totuutta, vaikka valmistusmaana onkin Italia. Elokuvassa ei ole oikeastaan gialloille tyypillistä mysteeriä vaan perusasetelma on lähempänä esim. Halloween elokuvia. Tällä kertaa mielisairaalasta karannut massamurhaaja iskee erään teatterin seksikästä musikaalia työstävän työporukan kimppuun. Tapahtumapaikkana toimii pääosin suljettu teatteri, jossa teatterin väki joutuu taistelemaan tappajaa vastaan. Ruumiita tulee ja veressä eikä goressa säästellä, etenkään loppupuolella. Aivan loppu onkin sitten jo hauska camp-lopetus jolle tuli naureskeltua ääneen.

18. Axing of the Coffin (Wa Fu Ching, 1969)

Pähkinöiden etsiminen Crash Cineman mittavasta sontaläjästä jatkuu... millä tuloksin, se selviää tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjusta.

19. Anda muchacho, spara! (Aldo Florio, 1971)

Miellyttävä yllätys; osasin odottaa peruslaadukasta jälkeä, mutta en näin mieleenpainuvaa. Juonittelupainotteinen tarina kiintoisalla arvoituksella, hyvä rytmitys ja sopiva tylyys unohtamatta ripausta tunteellisuutta. Fabio Testi on hyvä, mutta erityisesti Eduard Fajardon suoritus kylmän harkittuna sadistina puree: mies on osapuilleen yhtä hyvä kuin Djangossa. Mieleen jäi myös Charo Lòpezin surumielinen olemus, on sääli että hahmo jää perinteisen muotin alistuvaksi seinäruususeksi ja miehisten miesten panopuuksi. Maagista määrittelemätöntä "sitä jotain" jäi kokonaisuudesta hieman puuttumaan, jotta allekirjoittaneen selkäranka taipuisi tätä syvempään kunnioittavaan kumarrukseen. Keskivertoa reippaasti parempaa kyntöä sarallaan joka tapauksessa.

20. Flash Gordon (Mike Hodges, 1980)

Voi hyvänen aika... Kitsch-aistini on ylikuormittunut. Flash Gordon on ehdottomasti niitä elokuvia joita ei voi täysin arvostaa kersana tapittaessaan, ja kyseinen totuus selviää vasta kypsemmässä iässä. Kaksi-ilmeisen kevytlihapullan nousu tähtipelinrakentajasta tähtienväliseksi maailmojen pelastajaksi on parhaimmillaan nyt, kun ymmärtää nauttia kaikista vihjailevista reploista, terveellä itseparodialla vedetyistä rooleista ja ennen kaikkea roolitetuista Max Von Sydowsta, Ornella Mutista, Timohty Daltonista ja Brian Blessedista. Kuorrutukseksi Queenin soundtrack, ja höttöisän maukas ryönäkakku on siinä, nautittavissa ja siirrettävissä sukupolvelta toiselle. Ei tämä sentään Barbarellalle pärjää, mutta melko lähelle päästään, ja kersoille tämä kehtaisi näyttää näistä kahdesta mieluummin.

21. Big Boss of Shanghai (Chen Kuan Tai, 1979)

Köyhän miehen hyvin mukiin mahtuva Boxer from Shantung ‑pastissi nappasi jonkin verran – lisää lörinää tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa.

22. The Land That Time Forgot (Kevin Connor, 1975)

Köyhän miehen Jules Verneä, ei hirveästi napannut – Amicus-ketjussa tarkemmin.

23. Au revoir les enfants (Louis Malle, 1987)

Propsit Mallelle kaikenlaisen turhan paisuttelun ja tearjerker-osaston välttämisestä, erittäin taitavan vähäeleisesti ja hiljalleen avaten tarina kudotaan ja kuvataan. Muutenkin tällainen rauhaisa ja rehellinen kerrontatapa viehättää. Ymmärrän tältä pohjalta täysin elokuvan nauttiman yleisen arvostuksen, mutta joku ei nyt auennut, en päässyt sille empaattiselle aaltopituudelle mikä olisi temmannut minut samaistumisen syövereihin. Fiilikseksi jäi pääasiassa sellainen "fafa muistelee", poislukien viimeiset 20 minuuttia, joiden alleviivaamattoman kolkko kulku veti hiljaiseksi. Ehkä ensi kerralla.

24. Cold Eyes of Fear (Enzo G. Castellari, 1971)

Giallona markkinoidusta trilleristä tulikin jo täristyä Giallot-ketjussa.

25. Laura (Otto Preminger, 1944)

Kiitos Yle Teeman, sain seurata sunnuntaina mainiota noiria. Film noir ‑ketjussa tarkemmat tunnot purettuna.

29. Luc Besson: Subway (1985)

Elokuva ajalta jolloin subway tarkoitti jotain muutakin kuin ylihintaisia patonginpalasia. Luc Bessonin toinen pitkä ohjaustyö on värikäs, mielikuvituksekas ja eloisa kuvaus Pariisin metrotunneleiden sisäänsä kätkemästä toisenlaisesta elämästä. Elämästä joka kukoistaa sivistyksen raoista ja niistä pienistä pimeistä kulmista, joihin edistys ja virkavalta eivät ole saaneet luotua valoaan. Christopher Lambert on nyt sellainen pökkelö kuin on ja Isabelle Adjani on noin yhden ilmeen näyttelijä, mutta mehukkaat sivuosat tekevät elokuvasta katsomisen arvoisen. Hauskaa oli myös nähdä Jean Reno vielä suhteellisen nuorena.


30. Martin Scorsese: Kundun (1997)

Dalai Laman tarinasta pulinaa ohjaajan ketjussa.


31. Roger Corman: The Masque of the Red Death (1964)

Tästä näyttävästä Edgar Allan Poe ‑tarinasta avautumista Vincent Pricen tuoreessa omassa ketjussa.


32. Joss Whedon: Serenity (2005)

Mainion ja kerrassaan turhan vähälle huomille jääneen sci-fi sarjan päätökseen johtanut elokuva, joka pistää kaiken oleellisen pakettiin. Lopussa tiedämme keitä Serenityn matkustajat ovat, mihin he uskovat ja – mikä tärkeintä – mihin he ovat kykeneviä. Totuus on iso asia ja sen levittäminen mitä jaloin iltapuhde, jonka puolesta voi vaikka heittää henkensä.


33. Ford Beebe & Saul A. Goodkind: The Phantom Creeps (1939)

Tästä 12-osaisesta jännäristä enemmän Bela Lugosin ketjussa.


34. Brian De Palma: Mission: Impossible (1996)

Mahdottomat tehtävät yhdestä kolmeen tuli hankittua Citymarketin alennuskasasta sinisäteenä ja ainakin ensimmäisen osan kohdalla tekninen laatu oli kunniamaininnan arvoinen. Tässäkin tapauksessa kävi niin, että sarjan ensimmäinen elokuva on pitänyt pintansa, eivätkä Ethan Huntin & companyn myöhemmät seikkailut ole nousseet ensimmäisen osan tasolle. Tarina on tiivis ja vahvoivin segmentteihin jaettu toiminta on suoraviivaista sekä selkeää. Oppipojan ja mestarin välienselvittely on väistämätön, mutta tilanteella ei mässäillä suotta, vaan asiat rullaavat omalla painollaan eteenpäin. Jean Reno ja Ving Rhames ovat mainioita väriläiskiä pienessä joukossa, vaikkakin herrain roolit ovat kauniisti sanottuna ohuita.

Rod Steiger äijäilee pääroolissa palkkasoturien komentajana

Taylorin Rod jos ihan tarkkoja ollaan, mutta mainio palkkasoturipläjäys joka tapauksessa!

MiR (28.1.2013 21:55)

29. Luc Besson: Subway (1985)

Isabelle Adjani on noin yhden ilmeen näyttelijä

Kannattaa katsoa seuraavaksi Possession, voi mieli muuttua Adjanin suhteen. Mahtavan raivoisa roolityö siinä, huippuna "se metrotunnelikohtaus" :)

8. Seed of Chucky ** (Netflix) Joopa joo, itseironinen ja genrefanille (ei kai näitä kukaan muu katsokaan) lukuisia ”sisäpiirin” vitsejä ja viittauksia sisältävä muka-nokkela juoni ei tietenkään hääppöinen ole, mutta onhan tämä nyt kuitenkin ihan katselukelpoinen, välillä hauska ja sopivan verinen. Jennifer Tillystä on (yhä) vaikea olla pitämättä.

Tammikuun saldo:

Ville Suhonen, Kim Saarniluoto: Metsän tarina ****

Kaunis ja kiinnostava, sopivan mittainen elokuva suomalaisesta metsästä, sen eläimistä ja metsään liittyvistä uskomuksista.

Erkki Karu: Muurmanin pakolaiset **

Joukko saksalaisia sotavankeja pakenee venäläiseltä vankileiriltä ensimmäisessä maailmansodassa ja pyrkii Lapin kautta Ruotsiin turvaan. Melko väsynyttä ja hengetöntä menoa, kaukana Karun parhaista elokuvista.


Aku Louhimies: Vuosaari *½

Episodielokuva vuosaarelaisista surkimuksista. Ainoastaan koulukiusatun pojan tarina kosketti jollain tasolla, Mikko Koukin esittämä laihduttaja oli surkuhupaisa ilmestys – hahmon repliikit olivat myös elokuvan typerimmät.


Timo Vuorensola: Iron Sky ***

Yllättävän hauska kertomus kuussa asustavasta natsipopulaatiosta, joka päättää palata maahan valloittaakseen sen. Suomalaiseksi tuotannoksi poikkeuksellisen komean näköinen. Tämän voisi katsoa joskus uudelleen.

Dome Karukoski: Napapiirin sankarit **½

Odysseuksen harharetket Lapissa: kolme kaverusta lähtee ostamaan yhdelle digiboksia, muuten tämän puoliso lähtee uuteen osoitteeseen. Puoleenväliin asti hyvä, mutta sitten pakka alkaa levitä, kun kaikista kohtauksista pitää rakentaa hauskoja. Jasper Pääkkösen monologi parisuhteesta on oikein hauska.

Nikolai Larin: Kauppias Bashkirovin tytär (Dotsh kuptsa Bashkirova) ***½

Venäläisen mykkäelokuvan pääosassa on rikkaan miehen tytär, jonka isä ei hyväksy sulhasehdokasta, vaan valitsee omasta mielestään paremman. Tyttären rakastettu kuolee tapaturmaisesti ja perheen renki auttaa pääsemään ruumiista eroon – hinta vain on paljon korkeampi, kuin tytär kuvittelee. Elokuva ei ole enää täydellisessä muodossaan, mutta on siitä huolimatta vahva osoitus venäläisen mykkäelokuvan korkeasta tasosta.

Dziga Vertov: Maailman kuudennes (Shestaja tshast mira) ****

Kaunis mykkädokumentti 1920-luvun Neuvostoliitosta.


Steven Spielberg: Sotahevonen (War Horse) ****

Vaikuttava ja koskettava kertomus englantilaisesta hevosesta ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Spielbergin kumarrus vanhoja studiotuotantoja kohtaan on samalla miehen paras elokuva sitten Schindlerin listan. Sopii muillekin kuin heppatytöille.


Konrad Tallroth: Amor Omnia – rakkauden kaikkivalta ***

Epäsuomalainen kartanodraama toimii hienosti. Viimeinen silaus jää uupumaan, mutta kyllä tämä keskivertojen suomalaismykkisten yläpuolelle nousee.

Francis Ford Coppola: Keskustelu (The Conversation) ***½

Gene Hackman esittää salakuuntelun erikoismiestä, jonka nauhalle tarttuu keskustelu aiotusta murhasta. Vyyhti lähtee purkautumaan hitaasti ja mielenkiintoisesti, mutta kenelle lankeaa lopulta lasku maksettavaksi? Tyylikäs trilleri, joka osoittaa, kuinka kivaa leikinlasku onkaan, kunnes se osuu omalle kohdalle.


Fred Niblo: Verta ja hiekkaa (Blood and Sand) ***½

Rudolph Valentino on härkätaistelija Vicente Blasco Ibanezin samannimiseen romaaniin perustuvassa mykkäelokuvassa. Keskivertoa parempi elokuva, mutta olisi voinut olla vieläkin enemmän. Valentinoa parhaimmillaan.


Aleksi Mäkelä: Rööperi ***

Kertomus kolmesta rötöksiä tekevästä kaveruksesta, joita kohtalo riepottelee oikein olan takaa. Samuli Edelmann, Kari Hietalahti ja Peter Frantzen tekevät vallan mainiot roolityöt. Yhden katselukerran viihdyttävä elokuva.

Sean S. Cunningham: Perjantai 13. (Friday the 13th) ****

Sarjamurhaaja listii nuorisoa kesäleirillä. Viihdyttävä, joskaan ei kovin omaperäinen. Murhatavat ovat varsin kekseliäitä.

Jack Conway: Rikoksen pyörteissä (While the City Sleeps) **½

Lon Chaneyn gangsterimelodraama, joka jää hyvästä yrityksestä huolimatta puolitiehen.

Alfred Hitchcock: Farmarin naimakauppa (Farmer’s Wife) **½

Näytelmään perustuvan elokuvan päähenkilö on uutta siippaa etsivä kartanonomistaja. Kuljettuaan lähialueita ristiin rastiin, hän huomaa, että onni on löydettävissä lähempää kuin mitä hän on ajatellutkaan. Turhan paljon välitekstejä, turhan vähän huumoria. Ilman Hitchcockin nimeä tätä tuskin edes muistettaisiin.

Quentin Tarantino: Django Unchained

Tästä pari sanaa omassa ketjussaan.

Asghar Farhadi: Nader ja Simin: ero (Jodaeiye Nader az Simin) ****½

Kertomus iranilaisesta, eron partaalla olevasta pariskunnasta, joka yhdistyy vielä kerran perheen isän joutuessa oikeuteen. Farhadin elokuva paljastaa hahmoistaan vähitellen enemmän ja enemmän ja lopulta ollaan tilanteessa, johon ei olisi uskonut lähtöasetelmista päätyvänsä. Loppuratkaisu on hieno, ehkä yllättäväkin.

Curtis Hanson: L. A. Confidential ****

Los Angelesiin sijoittuva tyylikäs rikoselokuva kertoo kaupungin poliisivoimissa rehottavasta korruptiosta.

Yasujiro Ozu: Myöhäinen kevät (Banshun) ****½

Isä yrittää naittaa sovittuja avioliittoja vastustavaa tytärtään, joka ei myöskään halua jättää isäänsä yksin ilman hoivaa. Yksinkertainen ja kaunis elokuva, Ozun elokuvista pitävien on pakko nähdä tämä.

Maurice Elvey: Hindle Wakes ***½

Brittiläisen mykkäelokuvan kehutuimpia teoksia, tarina nuoresta työläisnaisesta, joka viettää romanssin tehtaanjohtajan pojan kanssa, mutta ei halua alistua tämän isän vaatimuksiin avioliitosta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Naturalistinen ja vähäeleinen, mutta kerronnaltaan turhan laahaava draama.

Thomas Bentley: David Copperfield **

Ensimmäinen englantilainen kokoillan elokuva vuodelta 1913 on pahasti vanhentunut ja kömpelö, eikä pärjää millään saralla aikalaisilleen.

13. P.T. Anderson: The Master *****

En liene ollut ainoa eilisessä Bio Rexin 70mm ennakkonäytöksessä. Hieno kokemus.

Tästä on vaikea vielä sanoa kovin paljoa. Tekisi mieli nähdä elokuva heti uudestaan, sillä tuntuu siltä että asioita jäi vielä avoimiksi, ja toisella kierroksella ainakin joihinkin niistä saisi vastauksia. Phoenix ja Hoffman ovat tietenkin erinomaisia. Kuvat ovat mielettömän hienoja, välillä klaustrofobisia lähikuvia joissa syväterävyys on minimissä, välillä puolestaan sai hengittääkin laajoja yleiskuvia ihaillessa. Musiikki toimi. Ei tule mieleen paljoa asioita jotka eivät olisi toimineet.

Ehkä osaan sanoa myöhemmin enemmän.

Borén (2.2.2013 23:38)

13. P.T. Anderson: The Master *****

En liene ollut ainoa eilisessä Bio Rexin 70mm ennakkonäytöksessä. Hieno kokemus.

Tästä on vaikea vielä sanoa kovin paljoa. Tekisi mieli nähdä elokuva heti uudestaan, sillä tuntuu siltä että asioita jäi vielä avoimiksi, ja toisella kierroksella ainakin joihinkin niistä saisi vastauksia. Phoenix ja Hoffman ovat tietenkin erinomaisia. Kuvat ovat mielettömän hienoja, välillä klaustrofobisia lähikuvia joissa syväterävyys on minimissä, välillä puolestaan sai hengittääkin laajoja yleiskuvia ihaillessa. Musiikki toimi. Ei tule mieleen paljoa asioita jotka eivät olisi toimineet.

Ehkä osaan sanoa myöhemmin enemmän.

Jep, samassa näytöksessä olin minäkin ja kyllähän tämä aikas mainio elokuva oli. Sen verran on kuitenkin vielä itsellänikin sulateltavaa, että on vaikea sanoa kuinka korkealle tämä sijoittuisi Andersonin aikaisempiin verraten. Pääosakaksikko oli aivan loistava ja kuvaus upeaa. Leffan alkupuoli oli erittäin mukaansa tempaava ja jälkimmäinenkin puolisko kelpo, mutta silti kokonaisuudesta jotain pientä tuntui puuttuvan. Toteutus on niin tasaisesti soljuvaa ja ehkä jotenkin ns. kliimaksitonta (jos nyt vertaa vaikkapa Andersonin edellisen There Will Be Bloodin loppuhuipentumaan), että kokonaisuus on aika hankala ottaa heti haltuun.

Pitää nyt antaa vähän aikaa, josko palaset loksahtaisivat lopullisesti kohdalleen. Mutta oikein hyvä maku jäi joka tapauksessa.

Itse näytöksestä sellainen kysymys sinulle, että huomasitko saman vai oliko vika vain tämän katsojan päässä? Nimittäin kirkkaammissa kuvissa kuva tuntui väpättävän ärsyttävästi. Vähän samalla tavalla kuin digivideossa, jossa on kentät väärin päin.

Kävin myös seuraavana päivänä katsomassa toisenkin skientologielokuvan kahden miehen välisestä ongelmallisesta suhteesta, eli Top Gunin :)

dixi (3.2.2013 14:44)

Itse näytöksestä sellainen kysymys sinulle, että huomasitko saman vai oliko vika vain tämän katsojan päässä? Nimittäin kirkkaammissa kuvissa kuva tuntui väpättävän ärsyttävästi. Vähän samalla tavalla kuin digivideossa, jossa on kentät väärin päin.

Huomasin kyllä, oli aika tuhtia flickeriä välillä nimenomaan niissä kirkkaissa kuvissa. Sai vähän silmiä siristellä. Kokonaisuutta ei hirveästi haitannut, mutta vähän ärsytti kyllä.

19. Searching for Sugar Man (2012) ****+

Upea ja lämminhenkinen tarina hienosta muusikosta ja ihmisestä. Long live Rodriguez. Tässä oli myös visuaalisesti hienoja kohtauksia ja Rodriquezin musaa kuunteli mielellään.

20. Psycho II (1983) ***

Ei enää iskenyt niin kovaa kuin ekalla katselukerralla mutta onhan tämä yhä katsomisen arvoinen jatko-osa. Richard Franklin osaa ohjata Hitchcockin tyylin mukaisesti ja juoni tiivistyy loppua kohden ihan mukavasti. Ehkä pienellä tiivistämisellä tästä olisi saanut vielä viihdyttävämmän paketin ja mainittakoon vielä että en erityisesti lämmennyt Jerry Goldsmithin soundtrackille.

21. Psycho III (1986) **½

Perkinsin ohjaama Psycho III on kyllä kelpo jatko-osa vaikkei tämä tälläkään katselukerralla ihan kakkososalle pärjääkään. On tässä silti muutamia yksittäisiä hienoja kohtauksia ja Carter Burwellin soundtrack sekä kova teemabiisi (Maureen in the Desert) toimivat varsin hyvin. Ensimmäinen puolituntinen lupailee hyvää mutta sitten homma junnaa vähän liikaa paikallaan, lopetus on kuitenkin tehty mielestäni tyylikkäästi.

22. Shadow of a Doubt (1943) ***

Eipä tämä nyt ihan täysillä uponnut, ihme sikäli sillä olihan tämä leffa Hitchcockin omia suosikkeja uraltaan. Verkkainen startti ei vielä lupaile paljoa mutta kyllä tunnelma paranee tämän jälkeen jonkin verran. Jäin silti odottamaan sitä viimeistä silausta. Joseph Cottenille propsit kovasta pääroolista.

23. The Mask of Dimitrios (1944) ***½

Sopivan sutjakkaasti etenevä ja hyvän tunnelman omaava film-noir. Ensimmäinen puolisko toimii hyvin mutta pian sen jälkeen oli pientä suvantovaihetta havaittavissa, onneksi loppua kohden juoni alkoi taas kulkea paremmin eteenpäin. Tykkäsin Peter Lorresta pääroolissa ja sivuroolissa oleva Faye Emerson on myös varsin mainio. Myös toimivasta dialogista irtoaa plussaa, etenkin Lorren ja Sydney Greenstreetin välisissä kohtauksissa dialogi on hyvää.

26. The Black Tavern (Yip Wing-cho, 1972)

King Hu'n Dragon Gate Inn, a lá Shaw – tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien ketjussa tarkemmin.

27. New Dragon Gate Inn (Raymond Lee, 1992)

Tuoreempi (ja toistaiseksi ainakin tuorein) versiointi samaisesta King Hu'n klassikosta – rinnakkaisvertailu samassa paikassa edellisen kanssa.

28. Bloodsucking Freaks (Joel M. Reed, 1976)

"Oi aikoja, oi tapoja" sanoi muinainen roomalainen... "Her mouth will make an interesting urinal", sanoi mestari Sardu ja hekotti päälle. Molemmat ovat rappiokulttuurin jälkeläisiä: ensimmäinen sievistelee, jälkimmäinen on rehellinen.

Feministirintaman hampaisiin ja sylkykupiksi päätynyt Troma-suuruuden (tuottajana toinen Troma-suuruus Lloyd Kaufman) H.G. Lewis-tribuutti herätti aikanaan melkoisen myrskyn vesilasissa, jopa siihen pisteeseen asti että törkyilyn harrastajatkin ovat jakautuneet sen edessä kahtia kuin Punainen meri. Toisaalta pystyn ymmärtämään sen aiheuttaman närkästyksen, onhan tämä kuvastoltaan jopa helvetin törkeää; toisaalta en voi kuin nauraa sekä lopputulokselle että sen aikaansaamille reaktioille. Ja kuitenkin... Myös alkuperäisnimellä The Incredible Torture Show tunnettu törkypallo on kieli takaraivolla posotettua huonon maun irrottelua. Mestari Sardu mielettömyyksineen on mieleenpainuva hahmo, samoin yltiöinnokas kääpiöapuri Ralphus. Tyyli on kautta linjan sen verta rietas ja likainen, että se jättää iholle asiaankuuluvan hiestä ja rasvasta koostuvan syyllisyyden kalvon ja naurun kyynelet silmiin. Ei se huolellinen toteutus, vaan sen taustalla lymyilevä kiero idea. 85% ajasta oli hauskaa, alitajunnan kiemurrellessa epämukavuuttaan matkustajan istuimella. Onnistuneen eksploitaatiokokemuksen merkki.

Kertooko tälle materiaalille hihittely sitten kultivoituneen elitistisestä ymmärryksestä vai pelastuksen tuolle puolen livenneestä, paatuneesta videoväkivallan suurkuluttajasta / uhrista? Kysymys jäänee ikuisesti vaille definitiivistä vastausta, sama kenen päätä tonkii, pillillä tai ilman...

29. The Mask of Dimitrios (Jean Negulesco, 1944)

Tuntemattomuuteen vajonnut, toivottavasti suurempaa huomiota jatkossa saava noir, josta tarkemmin Film Noir ‑ketjussa.

Meller (4.2.2013 21:03)

28. Bloodsucking Freaks (Joel M. Reed, 1976)

tuottajana toinen Troma-suuruus Lloyd Kaufman

Ei kai?