Mitä elitistit pelaavat?

Vetääkö muuten porukka NetHackiä hardcore meiningillä, vai nössömäisesti kopioiden talletuksiaan sen pahan päivän varalle kun hahmo vetää veivit parin kuukauden pelisession jälkeen?

Yotsuya (27.1.2005 13:14)

Mille koneelle tuo Super Cars 2 on?

Tietysti Amigalle. On muuten aikonaan tullut kaksinpelattua aika helevetisti. Ja tokihan se kännissä on yhä hauskaa. Amigalle on myös tämä kolminpelinä pelattava formulointi Indy heat, joka kolmestaan pelattuna on kovin hilpeätä.



PC:lle Super cars 2 veroinen peli on suomalainen Death rally. Tätäkin aikoinaan tuli pelattua aivan hulluna. Muistas vaan rallien määrät joilla tuli pelattua mahdollisimman nopsaan hellpo tai vaikea. Siinä olis joillekkin tekemistä, hähää.



Nykyisin tulee ajeltua verkossa Turboslidersia metallitiimillämme. Tosin olen ihan paska siinä. Harjoittelun puutetta.

Itse jäin jonnekin tasolle 45-49 viimeksi. Ei muista tarkkaan. Exp.levelit oli jossain 27-28ssa, kunnes Master Mind Flyerit ja Vampire Lordit iskivät joukolla. Ensin meni hermo, sitten hajosi läppäri (omia aikojaan, ei nyrkistä) ja sitten vitutti pitkään.

Jep, tuo nössöilyheitto oli sellainen kevyehkö huuli, joka ei tietenkään välittynyt interneteitse. Finger of Death kicks ass.



Mulla on kyllä tapana tallentaa nuo pelit. Ei kestä poliisillakaan hermo sitä vitutusta, jos epähuomiossa tyrii muutamassa vuorossa hartaasti rakennetun pelin. Ei tavii siten huutaa vittuhuorasaatanaa niin usein. Tämän päätöksen tein, kun munkkini lahdattiin piirua ennen kun siitä olisi tullut Grand Master kungfuilussa. Ihme etteivät naapurit soittaneet virkavaltaa paikalle. "Epäilemme, että naapurissa lahdataan sikaa."

Helvetti, tajusin äsken etten ole ehtinyt pariin päivään juuri netissä olemaan koska olen istunut 25+ tuntia Simcityn ääressä.

JMustonen (27.1.2005 12:20)

Moria (en ole varma nimestä), jossa oli Adomin tyyliin ulkomaailmakin mutta ei mitään turhaa väreillä kikkailua.

Alkaa olemaan aika hc-meininki, jos värillinen ASCII on jo liian pröystäilevää.



edit: Ja jos nyt en ihan väärin muista, niin tuo Moria taitaa olla nykyisen Angbandin esi-isä. Varoituksen sana tosin, siinä kikkaillaan väreillä. Ihan saatanasti.

Citykäytävän Dosesta irtoaa nyt SOCOM II U.S. Navy Seals / PS2 33€:n hintaan joten päätin kokeilla. Eka kenttä masensi, tätä same ol`same ol`ryynäystä mutta jo toinen kenttä näytti lupaavammalta; Rappioitunut industriaalimiljöö yöllä sateen vihmoessa ja salamoiden välkkyessä.

netzach (28.1.2005 17:33)

Yotsuya (27.1.2005 13:14)

Mille koneelle tuo Super Cars 2 on?

Tietysti Amigalle. On muuten aikonaan tullut kaksinpelattua aika helevetisti. Ja tokihan se kännissä on yhä hauskaa.

Aah, Super Cars 2. Speedball 2:sen ohella Amigan parhaimpia kännipelejä. Amigan Moonstone on myös aivan ehdotonta hupia aivan missä mielentilassa tahansa. Sitäkin jaksaa hakata vuodesta toiseen. Hitto, täytyypi tänään taas kaivaa vanha ja luotettava Amiga 500 esiin.

JMustonen (28.1.2005 17:15)

Vetääkö muuten porukka NetHackiä hardcore meiningillä, vai nössömäisesti kopioiden talletuksiaan sen pahan päivän varalle kun hahmo vetää veivit parin kuukauden pelisession jälkeen?

Tietysti hardcore meiningillä aina. En pystyisi elämään itseni kanssa muuten.

JMustonen (28.1.2005 22:15)

Vetääkö muuten porukka NetHackiä hardcore meiningillä, vai nössömäisesti kopioiden talletuksiaan sen pahan päivän varalle kun hahmo vetää veivit parin kuukauden pelisession jälkeen?

Kyllä mä tässä suhteessa lukeudun nössöihin. En kuitenkaan kopioi talletuksia joka session jälkeen – asia joka nyt tällä hetkellä vituttaa suunnatomasti.

Tietokoneella sekä PS2:lla tulee pelailtua.

Tietokoneella innostuin äskettäin Call Of Dutysta ja sen hienosta yksinpelistä ja se koukutti aika tehokkaasti. Sitten menin asentamaan koneelle Knights Of The Old Republicin ja siihen jäi Call Of Duty.



Niin ja kun täällä noita vice city ‑diggareita tuntui olevan, niin tsekatkaas tuo: MTAVC , tuli jonkun verran pelailtua kavereiden kanssa viikko sitten ja oli melko hubaa, vaikka hieman buginen tuo vielä on.



PS2:lla on eniten tullut pelailtua kahta Baldurs Gate Dark Alliancea sekä Champions Of Norrathia. Kaikki kolme pelattu kaikilla hahmoilla ja kaikilla vaikeustasoilla ja lähes kaikilla hahmovariaatioilla läpi ja vieläpä avovaimokkeen kanssa kaksinpelinä

Pokeria. Pelikorteilla. Rahasta.

Bad Rain (30.1.2005 09:44)

Pokeria. Pelikorteilla. Rahasta.

Juu, snookeria myös, rahasta ja lounasseteleistä.

PS2:ellä PS1:en rästipelejä, hyllyssä pitkä rivi alepelejä, jotka "pitäisi sitten joskus" pelata. PC-pelipolitiikka on se, että 2-gigatehoisella koneella pari vuotta vanhoja pelejä, jotka nyt pyörivät kuin unelma, ja noita saa alesta kohtuhintaan.

Mutta se aikakysymys. Ei jumankauta: Deus Ex oli pakko panna itseltä piiloon, kun meinasi varastaa arkipäivien kaikki tunnit, ja opiskellakin pitäis stn!



Parhaat pelit ovat myös menneet alitajuntaan, tehneet minusta välillä varmaan rasittavan ihmisen. Kun miljoonannen kerran hehkuttaa kaverille Half-Lifeä tahi Silent Hilliä semmoinen hullu jehovantodistajapilke silmäkulmassa, niin se on itsetutkiskelun paikka.



Ensin olin sitä mieltä, että nykyään pelit ovat jo liiankin hyviä. Mutta nyt kun Pelit-lehtiä selaa, niin tulee siihen tulokseen, että nykyään tehdään liikaa hyviä pelejä, ja oma elämä on liian lyhyt. Aivan liian lyhyt.

No niin, listailinpa nyt noita omiakin suosikkejanikin pienin kuvauksin varustettuna.

Turrican 1 & 2 (C64/Amiga):



Kaksi parhainta jos ei jopa parasta toimintahyppelypeliä mihin olen vanhemmilla koneilla törmännyt: Cyborgi seikkailee laajoissa kentissä antaen avaruuden hörhöille kyytiä liekinheittimellä ja höykkyyttää myös jumalattoman kokoisia loppuhirviöitä. Tämän kanssa meni aikoinaan päivä jos toinenkin. Amigalle tehty kolmososa ei enää vakuuttanut ja sarjasta tehdyt konsoliversiot ovat olleet jotenkin tönkköjä, pitäisi joskus kokeilla C64:lle tehtyä itsenäistä kolmosta joka on täysin sceneporukan voimin väännetty.



Worms (Amiga/PC/SNES/Megadrive):



Peli jonka takia Amiga oli aikoinaan asuntolassa päällä yhtä soittoa viikkokausia: Idea toisiaan asein räiskivistä madoista kuulosti ennalta typerältä mutta paljastuikin addiktoivimmaksi porukkapeliksi sitten Scorchin, ja konettakin vastaan sitä jaksaa edelleen pelata yllättävänkin kauan. Ikävä kyllä tämäkin joutui laskusuhdanteisen jatko-osalimbon uhriksi, Worms plussaa lukuunottamatta jokainen jatkis on ollut pelkkää turhanpäiten monimutkaistettua vanhan toistoa ja viimeisimmät 3D-viritykset ovat todella kaukana alkuperäisen pelin mutkattomasta viehätyksestä.



Valkyrie Profile (PS):



Todella mielenkiintoinen ja siihen nähden yllättävän huonosti tunnettu roolipelielementtejä sisältävä taistelupainotteinen seikkailupeli, jossa tarkoituksena on kerätä sieluja koulutettavaksi taistelemaan jumalten välisessä sodassa. Pelin viehätys piilee sen henkilöissä ja tarinankulussa jotka ovat todella mielenkiintoista ja koskettavaakin seurattavaa.



Speedball 2 (Amiga):



Tästä ketjusta lukemani perusteella tästä on pitänyt moni muukin eikä aiheetta: Futuristisiin ja väkivaltaisiin urheilulajeihin keskittyneet pelit ovat yleensä epäonnistuneet tavalla tai toisella, mutta tässä on onnistuttu keskittymään olennaisimpaan eli sujuvaan pelattavuuteen sekä vastustajan pään hakkaamiseen rautakuulalla.



Mega/Super Bomberman, Dynablasters (Amiga/PC/SNES/Megadrive):



Puzzletoimintapelien aatelia, pikkumies räjäyttelee sokkelon syövereissä itselleen reittiä seuraavaan tasoon ja siinä sivussa kolkissa vaeltelevia hirviöitä.



Simcity (C64/Amiga/PC/SNES):



Kaupungin rakentaminen ei kuulosta kerrottuna kovinkaan kummoiselta pelin aiheelta mutta kummastipa sitä taas löysi itsensä tämän äärestä kököttämästä, oman kulmakunnan laajeneminen ja kehittäminen on yllättävän mielenkiintoista puuhaa. Myöhemmät Sim-pelit eivät ole iskeneet enää samalla tapaa, ainakin minusta tämä on se nautinnollisin.



Super Mario World (SNES):



Aikaisempiakin Marioita on tullut tahkottua vuorokausikaupalla mutta tämä oli SE tasohyppelypeli joka iski minuun kaikkein parhaiten: Vuosien varrella olen ottanut tämän kanssa kaksi läpipeluusessiota joista kumpikaan ei päättynyt ennenkuin salaisimmatkin kentät oli selvitetty, kohta alkaisi olla kai kolmannen periodin aika. Tätä ennen kukkulan ylivoimainen kuningas oli kuusnelosen Great Giana Sisters.



Cannon Fodder (Amiga/SNES/Megadrive):



Helvetti miten sotiminen voikaan olla hauskaa! Tässä hiirivetoisessa ammuskelupelissä ei ole yksinkertaisesti mitään vikaa muutamien kenttien älytöntä vaikeustasoa lukuunottamatta, peukalonpään kokoisista äijistä koostuvan kommandojoukon ohjastaminen ja paikkojen matalaksilaittaminen koukuttaa pahemmin kuin uskoisikaan. Harmi että kakkososasta ei ole mitään versiota jota pystyisin tällä hetkellä pelaamaan mutta eipä se toisaalta tuonut peliin mitään muita muutoksia kuin uudet kentät.



Mega Man 1-6 (NES):



Kuusi samalla kaavalla tehtyä mutta ah niin mukaansatempaavaa hyppely- ja ammuskelupeliä joille ei ole vertaa, ja mukana on myös jonkin verran suunnittelua vaativia elementtejä kentästä toiseen etenemisen ja vastustajilta saatavien aseiden tehokkaimman hyödyntämisen muodossa. Sarjan osiahan löytyy muille koneille melkein tusinan verran lisää mutta ne eivät ole lämmittäneet mieltä yhtä paljon kuin nämä alkuperäisimmät yksilöt, lukuunottamatta Playstationin Mega Man Legendsejä joissa peliä on laajennettu 3D-muotoon muuttamisen ohella myös rutkasti muutenkin.



Kirby's Adventure (NES):



Aluksi jopa ärsyttävän söpö ja pumpulinen loikintapeli, joka kuitenkin nousee kastinsa kärkipäähän toimivuutensa ohella myös päähahmon erikoiskykyjen vuoksi: Kirby pystyy absorboimaan listimiensä vihollisten erikoistaidot ja niiden avulla seikkailuun tulee huomattavasti monipuolisempia ulottuvuuksia kuin monessa muussa pelissä.



Ultima V (C64):



Kaikkien aikojen roolipelisuosikkini monista tuoreemmista ja näyttävämmistä genren edustajista huolimatta, muinaisessa Britanniassa sekä sen alamaailmassa seikkaileminen ja salaperäisten Shadowlordien salaisuuden selvittäminen sai minut istumaan aikoinaan koneen ääressä kolmen kuukauden ajan jokaisena vapaana hetkenä – eikä työ loppunut vielä siihenkään.



Medal Of Honor, Medal Of Honor Underground (PS1):



Mukaansatempaavimpia first person-sotapelejä kautta aikain: Minuun ei ole Doomit sun muut koskaan uponneet vaan olen pitänyt enemmän edes tarinansa puolesta jonkinlaista totuuden siementä sisältävistä tapauksista, ja näissä on ollut juuri mieluinen ilmapiiri natsilinnakkeessa hiipimisen tuodessa elävästi mieleen Where Eagles Daren. PS2:n jatko-osatkin on tullut hommattua mutten ole vielä ehtinyt aloittamaan niitä, ainakin Frontline tuntui pikatestauksen perusteella jatkavan samalla hyvällä linjalla.



Airborne Ranger (C64):



Ja vähän edellisen kaltaista rynkyn kanssa lymyilyä hieman spartalaisemmassa muodossa. AR:n hienoutenahan oli sen keskittyminen pelkän räiskinnän sijaan tehtävien alueilla etenemiseen vihollisen huomaamatta, ja laaja kenttätarjonta takasi sen että aikaa kului ja paljon.



Creatures 2: Torture Trouble (C64):



Ensimmäisen Creaturesin ollessa lähes puhdas tasopeli toinen osa keskittyy puolestaan suurimmaksi osaksi erilaisiin ongelmanratkaisukenttiin, joissa kaikissa tarkoituksena on pelastaa aikarajan puitteissa milloin millaiseenkin kidutusvehkeeseen joutunut karvapallo julmalta – ja erittäin veriseltä – kuolemalta. Sarjakuvamaisen toteutuksen, mustan huumorin ja tekijöiden mielikuvituksen ansiosta yksi mainioimmista kuusnelospeleistä, harmi vain että tämän ilmestyessä kone alkoi jo olla pahasti 16-bittisten kilpailijoidensa jaloissa joten se ei ikinä saavuttanut suurinta mahdollista suosiota.



Star Ocean: Second Story (PS):



Tähän fantasiaroolipeliin pätee aika lailla sama kuvaus kuin aiemmin mainittuun Valkyrie Profileenkin: Pelin viehätys piilee nimenomaan sen tarinassa, henkilöissä ja tapahtumissa jotka onnistuvat herättämään vahvojakin tunteita, jotenkin koko pelin ilmapiiri on onnistuttu saamaan sellaiseksi että sitä pelatessa on koko ajan lämmin, toiveikas ja hyvä mieli. 2D-toteutus on kaikin puolin hyvin konsolimaista mutta toimivaa ja todella yksityiskohtaista, eli tämä miellyttää sekä silmää että mieltä. PS2:lle ilmestynyttä jatko-osaa kohden odotukset ovat tosi korkealla.



Chrono Trigger (SNES, PS) & Chrono Cross (PS):



Vielä pari vähemmän nähtyä rooliseikkailua lisää, molemmat Squaren käsialaa. Trigger on 16-bittisestä alkuperästään johtuvasta vanhahtavuudestaan huolimatta todella imevä peli, Cross puolestaan kepittää Final Fantasyt lähes joka osa-alueella mennen tullen.



The Last Ninja 2 (C64):



Klassikko. Mahtava musiikki, mahtava toimintapeli: Eipä tästä juuri muuta voi sanoa. System 3 teki paljon hyviä pelejä mutta tämän kohdalla se teki historiaa.



Maniac Mansion (C64):



Lucasfilmin varhaiset seikkailupelit ovat nykyisin klassikkoasemassa, ja tästä olen pitänyt Zak McKrackenin ohella kaikkein eniten mainion tarinan ja hirtehisen huumorin ansiosta: On kolkko kartano, hullu tiedemies, mutanttilonkeroita ja meteoriitteja... oikeastaan kaikkea mitä tarvitaankin. Pitäisi kokeilla joskus myös jatko-osaa Day Of The Tentaclea jota niin moni on jo ehtinyt kehua alkuperäistäkin hulvattomammaksi.



How To Be A Complete Bastard (C64):



Kunnon elitistipeli jonka ideana on ilmaantua pummilla hienostoväen kotibileisiin juopottelemaan, röyhtäilemään, piereskelemään, tekemään konnuuksia tai sikailemaan ihan muuten vain. Tässä jos jossakin olisi kunnioittaen kehitettävän remaken paikka!



IK+ (C64):



Ensin tuli The Way Of The Explodin Fist jonka International Karate kepitti mennen tullen, mutta IK+ räjäytti potin. Yksinkertainen mutta toimiva mätkimispeli ei ole vieläkään kohdannut voittajaansa vaikka vastustajia on tullut vuosien varrella jos minkälaisia: Yksikään 3D-mättö ei ole tavoittanut samanlaista luidenruhjomistunnelmaa kuin tässä on.



Rick Dangerous 1 & 2 (C64/Amiga):



Hieman vaativampien tasopelien eliittiä: Ykkösosa parodioi Indiana Jonesia ja kakkonen puolestaan sivaltaa Flash Gordoneita sun muita B-scifin helmiä. Limalöhniäisiä, laukaistavia ansoja, natseja... Ykkös-Riku on käsittääkseni portattu jonkin aikaa sitten myös PC:lle ja on saatavana ihan freewarena, kannattaa kokeilla.



Stunt Car Racer (C64/Amiga):



V8, nitrosäiliö ja noin sadan metrin korkeuteen rakennettuja hyppyrimäkeä imitoivia ratoja: Huimaa menoa. Tämä todistaa sen että mainio autopeli ei kaipaa neonvaloja, spoilereita ja maaefektejä vaan huvi syntyy huimapäisyydestä ja raa'asta voimasta.



Columns 3 (Megadrive):



Varmaan kaikille tuttu Tetris-variaatio jossa taivaalta putoilevia kolmen erilaisen jalokiven könttejä järjestellään värisuoriksi. Näitähän riittää joka lähtöön mutta tämä nimenomainen versio on jostain syystä muodostunut minulle rakkaimmaksi C64:n Susweetin ohella.



Pac-Attack



...ja tässä toinen Tetriksen idean pohjalta kehitetty peli, jossa kuiluun putoilee palikoiden ohella myös – pelin nimestä helposti arvattavasti – kummituksia sekä välillä myös itse Pacman joka sopivasti sijoitettuna popsii haamut pois rivien välejä täyttämästä ja niiden poistumista estämästä. En malttanut lopettaa pelaamista ennenkuin puzzle mode meni läpi, kuluihan siinä muutama yö.



Pinball Dreams & Fantasies (Amiga), Extreme & Psycho Pinball (PC):



Parhaat flipperipelit ikinä, Extremeä lukuunottamatta jokaisessa myös kauhuaiheinen kenttä.



Kuten ylläolevasta tarinoinnista voi päätellä, Commodore 64 on ollut minulle aina se koneiden kone, ja jouduin jättämään listasta pois todella paljon nimikkeitä joiden kimpussa on tullut istuttua tiiviisti tuntikausia ja tulen edelleenkin istumaan. Nykyisin on kuitenkin tullut puuhasteltua enemmän Sonyn laatikoiden sekä muutamien niille hankkimieni 16-bittisten konsoliemulaattoreiden parissa, PS2 on vain toistaiseksi vielä sen verran tuore tuttavuus tässä huushollissa että sille hankituista peleistä on toistaiseksi hankala nimetä mitään yksittäisiä suosikkeja lukuunottamatta Rumble Rosesia: Kyse kun on vapaapainipelistä jonka hahmoina on pelkästään hyvinmuodostuneita naisia ja yhtenä areenana muta-allas



Kauhuaiheisista peleistä löytyisi asiaa enemmänkin mutta täytyy jättää ne vielä vähän myöhempään ajankohtaan, ei näistä enää tähän hätään jaksa enempää kirjoittaa varsinkin kun pitäisi vielä välillä koettaa keskittyä hieman elokuviinkin. Listaanpa kuitenkin viimeaikaiset sitruunat:



Flatout (PS2):



Hyvin toteutettu, erittäin pelattava ja kaunis katsella, mutta ikävä kyllä peli lakkaa tarjoamasta kentät poislukien mitään uutta niin nopeasti että kiinnostus lakkaa alta aikayksikön: Kun tuon seikan lisäksi myös autojen viritys- ja vaihtosysteemi on idioottimaisesti toteutettu niin aika hapan maku tästä jää. Sääli sinänsä, odotin tältä huomattavasti enemmän ja kotimaista peliä olisi muutenkin ollut ilo hehkuttaa – varsinkin kun taustavoimissa on käsittääkseni ollut mukana mm. legendaarisia Byterapers-jätkiä.



Whiplash (PS2):



3D-tasoloikintoja mahtuu nykypäivinä 13 tusinaan mutta harvassa on yhtä pimeä idea kuin tässä: Hämäräperäisessä eläintutkimuslaboratoriossa sattuu pieni lapsus ja muuan neuroottinen näätä pääsee karkuteille. Elukat ovat asuskelleet häkeissä pareittain ja niinpä tämäkin kaveri saa pakon edessä mukaansa kitisevän ja pahasuisen jäniksen, mikä ei ole kovinkaan iloinen yllätys kunnes selviää että pupujussista on tehty geenimanipulaation avulla täysin tuhoutumaton. Tämähän naksauttaa rattaat liikkeelle näädän kieroissa aivoissa alta aikayksikön, ja jänistä käytetäänkin apuna toinen toistaan kierommissa tehtävissä: Porkkananpurijaa käytetään lyömäaseena, tungetaan sähköpääkeskukseen oikosulun aikaansaamiseksi, sytytetään tuleen, survotaan silppureihin niiden pysäyttämiseksi ja niin edelleen kaikkien operaatioiden aiheuttaessa yhtä kaikki pöllyäviä karvoja, savua, kirkumista ja sadistisen virnistyksen pelaajan naamalle. Pelin kurja puoli paljastuukin siinä vaiheessa kun huomaa kaikkien nyrjähtäneimpien ideoiden tulleen esille jo pelin alkumetreillä, pidemmälle pelaaminen kun ei tunnu tuovan esiin oikein mitään uusia keksintöjä ja homma menee muutenkin eestaas juoksemiseksi mikä alkaa tympiä suhteellisen pian. Tällaisesta konseptista olisi saanut varmasti paljon enemmänkin irti, mutta ilmeisesti on haluttu mennä siitä missä aita on ollut matalin ja kehitelty vain muutama naseva idea pelaajien houkuttelemiseksi.



Edit: Romero Turhapuron muisti palailee pätkittäin – lisätty muutamia unohtuneita juttuja jotka jäivät kaivelemaan.

The Last Ninja 2 (C64):



Klassikko. Mahtava musiikki, mahtava toimintapeli: Eipä tästä juuri muuta voi sanoa. System 3 teki paljon hyviä pelejä mutta tämän kohdalla se teki historiaa.

Aijai, klassikkojen klassikko, vaikka pidin todella paljon myös ensimmäisestä osasta. Tyylikkäintä kaikessa oli että pelin paketin mukana sai ikioman ninjahupun ja heittotähden. No ok. Heittotähti oli muovinen. Jos olisin ostanut pelin muutamaa päivää aiemmin olisin vielä saanut nopeasti myynnistä poistetun rautaisen version. Näin ainakin myyjän mukaan.



Ultima V on yhä tänäkin päivänä roolipelien eliittiä. Jälleen kerran hienon paketin mukana tuli vaikka mitä rompetta. Maniac Manson jäi aina kesken multa, mutta Zak Mckracken tuli pelattua läpi. Karatepeleistä IK+ on eliittiä. Muita erinomaisia ja aikaa vieneitä pelejä olivat Nemesis the Warlock ja Druid (vai olikohan kakkososa, no se missä oli se golemi messissä). Hienoja hetkiä tuli koettua myös Defender of the Crownin kanssa. Ihmetystä ja keskustelua herätti kaveriporukassa mm. kanteen piirretyn neitosen yletön rintavarustus. Viimeisenä "suurena" pelinä tuli c64:llä pelattua Times of Lorea. Kaksinpeleistä kruunun vei Archon II, räiskintäpeleistä Who Dares Wins 2. Vittumaisin peli: Predatorin kasettiversio. Helvetin pitkät latausajat ja kassuaseman surullisen kuuluisaa ruuvia sai vääntää sormet verillä.