Paavo Ihalainen

Gravity (2013)

Ohjaaja:

• Alfonso Cuarón

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alfonso Cuarón

Juonellisesti Gravityssä ei ole paljon jauhettavaa: kaksi astronauttia ryntäilee pitkin avaruutta, yrittäen päästä takaisin maahan heidän sukkulansa tuhouduttua avaruusmyrskyssä. Eikä elokuvan hahmoissa ole juuri syvyyttä, ainoastaan muutama melko tavanomainen taustatrauma, jolla heille kerätään sympatianmuruja. Mutta ei sillä ole väliä. Usein viihdyttävistä Hollywoodin blockbuster-elokuvista käytetään termiä aivot narikkaan. Meksikolainen Alfonso Cuarón tekee uudella elokuvallaan tästä narikkaviihteestä taidetta.

Gravity on ennen kaikkea elämys, intensiivinen vuoristorata-ajelu, joka tuntuu vatsassa asti. Avaruusmatka ei turhia hidastele eikä hilliinny, vaan pyrkii pitämään katsojansa penkin reunalla. Juonellisesti voi syyttää elokuvan sortuvan pariin melko halpahintaiseen ratkaisuun tätä tavoitellessaan, mutta on silti myönnettävä että harvoin uutta blockbuster-elokuvaa katsoessa on yhtä hauskaa ja jännittävää.

Gravity on minimalismia ja maksimalismia yhtä aikaa: minimalismia sikäli, että päähahmoja on kaksi ja sivuhenkilöitä siihen lisäksi viisi. Elokuvassa on huomattavan vähän dialogia. Maksimalismista on kyse sikäli, että elokuva on lähes puhdasta teknistä toteuttamista. Painottomuuden ilmiöt tyhjiössä, huipputekniset avaruuslaitteet ja muu on luotu saumattomasti niin, ettei katsoja voi olla täysin varma, mistä viherkankaan edessä kuvattu materiaali loppuu ja tietokonegrafiikka alkaa. Avaruus tuntuu 3D‑efektin ansiosta äärettömältä ja samaan aikaan klaustrofobiselta. Se on kuin päättymätön meri, jonka syvyyksiin vajoaa helposti, jos jokin voima tölväisee painotonta väärään suuntaan. Vaikka elokuva pyrkii maanläheisyyteen, se antaa silti viihteen vuoksi palttua tieteelliselle oikeaoppisuudelle. Elokuvassa esimerkiksi kaikki eri maiden avaruusasemat kiertävät maata samalla kiertoradalla vain parin sadan kilometrin päässä toisistaan.

Oikeastaan enemmän kuin tietyt hölmöydet juonessa ja hahmonkehityksessä, elokuvassa häiritsee liian täydellinen Hollywood-estetiikka. Voisi uskoa, että astronautti saattaisi olla hieman hikinen, jos hän on nipin napin onnistunut selviytymään varmalta kuolemalta avaruusasemalle. Kun Sandra Bullock ottaa avaruuspuvun päältään, hän on täydessä pytingissä ilman, että edes yksittäisestä silmäripsestä olisi maskara tipahtanut. Kun kerran muuten ympäristöjen arkisuuteen ja kuluneisuuteen ollaan nähty vaivaa, olisi samaa toivonut henkilöhahmoiltakin. Märkä läiskä kainalon kohdalla siellä tai täällä olisi auttanut immersiota huomattavasti.

Myös sisällöllisesti Gravityn sanoma jää laihaksi. Opetuksena on, ettei omia murheitaan kannata lähteä pakoon, koska paljon pahemmat ongelmat saattavat iskeä päälle. Myös omista menetyksistään saa mielenvahvuutta ja uskoa itseensä ja sen sellaista. Lopulta varsin optimistinen elokuva kuvaa maapallon kirkkaana taivaankappaleena. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat kasvihuonekaasupilvet eivät sitä peitä ja estä suoraa näköyhteyttä maankamaralle. Erikielisille ihmisille on mahdotonta kertoa huoliaan, mutta ilon välittäminen onnistuu kyllä. Kun ihminen on saatu avaruuteen, voidaan vaikeatkin asiat lopulta selvittää. Tosin se saattaa vaatia uhrauksia.

Mutta kuten sanottu, elokuva on hyvin hauska kokemus. Siitä pisteet.

Paavo Ihalainen

Borgman (2013)

Ohjaaja:

• Alex van Warmerdam

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alex van Warmerdam

Tarvitseeko elokuvalla olla selitys? Varsinkin kauhu‑ ja trillerielokuvat voivat olla sitä jännittävämpiä, mitä enemmän jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. On kiistämättä piinaavampaa, kun ei ole aivan perillä siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Silti pääosa näidenkin elokuvien yleisöstä on tottunut melko kaavamaiseen juonenkuljetukseen, jolloin käänteet eivät liiemmin yllätä. Onneksi vastaan tulee myös erikoistapauksia, joiden rajoja rikkova tarinointi pistää paremmin silmään. Hollantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Alex van Warmerdam ei ilkikurisesti anna kovinkaan paljon ilmi elokuvassaan Borgman. Aina kun katsoja luulee pääsevänsä jyvälle siitä, mistä on kyse, seuraava kohtaus käsittelee jotakin täysin muuta.

Alkujaksossa nähdään, kun raivostuneet kyläläiset ryntäävät metsään vihikoirat edellään, talikot ja haulikot kourassa. Myös paikallinen pappi vaikuttaa olevan erittäin tuohtunut jostakin metsässä majailevasta. Melko mukavan oloisessa maanalaisessa pikku tuvassa asuva partasuinen mies (Jan Bijvoet) äkkää takaa-ajajat ja varoittaa muissa samanlaisissa metsäkoloissa asuvia kollegojaan vaarasta. Mies itse pakenee esikaupunkialueelle ja alkaa soitella ovikelloja turvapaikan toivossa. Hän vetoaa olevansa perheen emännän vanha tuttava, vaikka naiset eivät selvästi tunne häntä. Eräällä ovella talon isäntä Richard (Jeroen Perceval) menettää malttinsa ja antaa pakolaiselle kunnolla köniin. Tapausta todistava vaimo Marina (Hadewych Minis) heltyy ja lupaa piilottaa ukon kartanonsa puutarhurin tupaan.

Elokuvan eteneminen on vielä melko suoraviivaista, kun nimellä Camiel Borgman itseään kutsuva muukalainen alkaa pikku hiljaa soluttautua lapsiperheen elämään. Yläluokkaisen perheen käytöksessä alkaa esiintyä erikoista yhtenäistymistä ja rauhallista suhtautumista outoihin tapahtumiin. Borgmanilla vaikuttaa olevan joitakin epämääräisiä mielenhallintakykyjä. Tämä paljastuu myös kun esitetään että hän käy riivaajan tavoin istumassa alasti nukkuvan Marinan päällä, aiheuttaen tälle unia, joissa hän tappaa aviomiehensä. Ei ole enää lainkaan varmaa, mikä tapahtuu elokuvan "oikeassa" maailmassa ja mikä on vain Borgmanin hallinnoimaa unta. Pian kukaan perheestä ei vaikuta enää edes muistavan, mistä Borgman tuli. Hän itse hääräilee mielellään puutarhassa ja hankkiutuu eroon kartanon vanhasta palveluskunnasta korvatakseen nämä kollegoillaan.

Maanalaisella kansalla on selvästi jokin suuri suunnitelma. Sen yksityiskohdat ovat hämmentäviä ja yhä enemmän pahaenteisen häiritseviä. Etenkin se, ettei perhe itse koe tilannetta mitenkään vaaralliseksi, ahdistavaksi tai luonnottomaksi, vaan käyttäytyy kiltisti kulkureiden sanelemaan tahtiin, luo outoa tunnelmaa. Borgmanin joukkion tähtäimessä siintää eräänlainen esitys tai performanssi. Sattumalta ohi vaeltavaa paria vinttikoiria ohjeistetaan perheeltä salaa varastossa, että nämä esiintyvät liian pian. Taustalavastetta varten (tai jostain muusta syystä) kauniin kartanon huoliteltu puutarha myllätään kaivinkoneilla ruskeaksi mutakuopaksi. Tietty metataso elokuvan tekemiseen pidetään visusti hallinnassa, käyttäen sitä vain hitusen ripotellen silloin tällöin. Oikeastaan mausteen tarkoituksena on ilmeisesti lähinnä korostaa omaksumiemme roolien (kuten perheroolien tai ammattien) luomaa epätodellista pintakuvaa. Todelliset halumme ja pyrkimyksemme ovat jossakin muualla.

Kaikkein ilmeisimpänä Borgmanissa voi nähdä jonkinlaisen luokkasatiirin aineksia. Kieltämättä selittämätön outous sekä vähäeleinen poskettomuuksien esittäminen arkipäiväisinä muistuttaa erityisesti Luis Buñuelin tuotannosta. Keskeisenä uhrina toimiva rikas liikemies Richard esitetään alussa varsin ikävänä ihmisenä, jolla ei ole lainkaan empatiaa tai sietokykyä erilaisia ihmisiä kohtaan. Oma, ylempi asema on eurooppalaisena itsestäänselvyys. Maan alta pakenevat kulkurit voisivat siis kuvata olosuhteiden pakosta pohjoiseen paenneita maahanmuuttajia. Mutta silti Richard päästää nämä (valkoisuutensa vuoksi) kartanonsa hanttihommiin. Näiden seikkojen valossa kyseessä voisi olla myös tietynlainen valkoisen ja patriarkaalisen yhteiskuntarakenteen murenemista kuvaava teos.

Paitsi että tämäkään teoria ei kata täysin elokuvan merkillisyyttä. Jos näin olisi, kyseessä olisi varsin paranoidin oikeistolainen kuvaus siitä, kuinka pahantahtoiset uudisasukkaat nakertavat hiljalleen yhteiskunnan rakenteet, viettelevät naiset ja tartuttavat murhanhimoiset tapansa lapsiinkin. Vihan sijaan Borgmanin muukalaiset tuovat tullessaan tietyn rauhan. Rauhaton, epävarmuudessa elävä perhe löytää kaiken päätteeksi onnenhymynsä, vaikka heidän pitäisi olla tietoisia siitä, että ympäristö on muuttunut entistä kaoottisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Elokuva välttää varsin hyvin jakamasta sympatiaa juuri kellekään hahmolle. Kaikki kuvataan kylmästi ja toteavasti.

Mukana on myös tietty myyttinen ydin. Maan alta ponnahtavat ihmiset eivät vaikuta olevan täysin inhimillisiä ja heidän toiminnassaan ja tavoitteissaan voi nähdä joitakin yhtymäkohtia kansantarujen maahisiin, menninkäisiin ja pikkupiruihin. Uhrit merkitään tatuoimalla näihin yöaikaan risti, ja olentoja suojelevat todellisuutta muokkaavat taikavoimat. Erona perinteisiin myyttihahmoihin, nämä pyrkyrit pitävät yllään pukuja, ajavat autoa ja nauttivat viinistä ja hyvästä ruuasta. Onko maahisista tehty siis joitakin talouden pyrkyreitä, jotka vievät liikemiehen perheen perikaton? Tämäkään ei vaikuta olevan täysin sopiva tulkinta, sillä maanalaiset asukit ovat erityisen kiinnostuneita perheen lapsista ja heillä on seksuaalista vetovoimaa myös eri‑ikäisiin naisiin.

Lopulta on turha yrittää syöttää mitään tiettyä tulkintaa elokuvasta, sillä sen suuri ilo onkin juuri se, että koska mikään ei osu täysin kohdilleen, se jää askarruttamaan mieltä. Monia kryptisiä vihjeitä ja kohtauksia voi tulkita uudelleen ja uudelleen ja joka kerta kokonaiskuvasta saattaa tulla jotakin muuta. Ei siis epäilystä, etteikö Borgmanissa olisi ainesta kunnon kulttiklassikoksi. Into uudelleenkatselua kohtaan palaa katsojassa syvällä.

Paavo Ihalainen

V/H/S/2 (2013)

Ohjaaja:

• Simon Barrett
• Jason Eisener
• Gareth Evans
• Gregg Hale
• Eduardo Sánchez
• Timo Tjahjanto
• Adam Wingard

elokuva arvostelu

Ohjaus: Simon Barrett, Jason Eisener, Gareth Evans, Gregg Hale, Eduardo Sánchez, Timo Tjahjanto, Adam Wingard

Vuoden 2012 V/H/S oli aivan liikaa suttuiseen konseptiinsa luottava antologia, jonka tympeät jaksot onnistuivat lähinnä haukotuttamaan. Ilahduttavasti jatko-osassa, jolle kaavailtiin alun perin nimeä Super V/H/S, ei enää viitsitä pyrkiä ihmisten pelotteluun epämääräisellä found footage ‑materiaalilla. Sen sijaan luovat eturivin genreohjaajat (kuten The Raid: Redemption ‑ohjaaja Gareth Evans ja Hobo with a Shotgun ‑ohjaaja Jason Eisener) ovat päättäneet pitää hauskaa pienten high concept ‑hupailujen avulla.

V/H/S/2:n tylsintä antia edustaa sen kehyskertomus, jossa yksityisetsivä tyttöystävineen eksyy outoon taloon, jossa kummalliset vhs‑nauhat pyörivät yötä päivää. Näillä nauhoilla ovat tietysti myös elokuvan varsinaiset episodit, vaikka niistä yksikään ei ole enää kuvattu aidolle vhs‑nauhalle, vaan pohjautuvat käsivaraiseen digikuvaukseen. Siispä kehystä olisi sietänyt vielä hieman tuumia. Arvostelussa käyn läpi jokaisen V/H/S/2:n segmentin, paljastaen näin myös niiden keskeisen idean. Elokuvasta nauttii enemmän, jos saa itse katsoessaan hoksata, mihin alagenreen kukin jakso sujahtaa, joten on parempi ilmoittaa spoilereista tässä ja nyt.

Ensimmäinen jakso lähestyy aihettaan kaikkein perinteisimmin. Uraa uurtavan silmäleikkauksen läpikäynyt Herman (Adam Wingard) kokee uuden robottisilmänsä reistailevan. Hänen valtavan kartanonsa nurkista tuntuu työntyvän esiin kelmeitä olentoja. Aiheuttiko leikkaus myös järjen valon pimenemisen? Samalla tavalla kuolleiden läsnäolon aistiva entinen kuuro tyttö (Hannah Hughes) vakuuttaa, ettei asia ole näin. Jakson alussa on potentiaalia, mutta kompurointia aiheuttaa se tosiasia, että kummitukset ovat haastavia elokuvamörköjä. Niillä voi tunnelmoida, jos ne näkyvät vain silmäkulmasta, mutta heti kun ne alkavat olla fyysinen uhka, niiden pelottavuus katoaa. Nytkin kädet ojossa hitaasti etenevä pikkutytön haamu aiheuttaa katsojassa lähinnä silmien pyörittelyä.

V/H/S/2:n toinen segmentti muistuttaa Linnanmäen 4D‑leffateatterin kyytiä – siinä seurataan kypäräkameran välityksellä mäntin oloista pyöräilijäjuppia (Jay Saunders), jonka puistoajelulla kimppuun hyökkää zombi. Muuntautumisen jälkeen seurataan tuoreen elävän kuolleen näkökulmasta tämän laahustusta pitkin puistoa etsimässä uusia uhreja. Mitenkään erityisen omaperäistä tämän ei voi katsoa olevan. Lienikö katselun myöhäinen ajankohta ollut osasyynä, mutta zombin aivokuolleisuus ja murahteleva mutina onnistuivat silti huvittamaan. Jakson huumorin soisi tosin olevan vielä pari pykälää ilkeämpää, sillä vaikka kalpeat kävelijät keskeyttävät lastenkutsut, ei zombien saaliiksi jää ainuttakaan alaikäistä. Lopussa mennään vielä patetian puolelle kun sankarizombille aletaan kerjätä täysin puskista sympatiaa. Pah! Lihoiksi vaan koko ihmiskunta!

Elokuvan paras jakso sijoittuu Indonesiaan, jossa tutkivat reportterit pyrkivät soluttautumaan erikoislaatuisen uskonnollisen kultin farmille. Paljastuu toki, ettei vierailuajankohta ole mitä tahansa arkea, vaan juuri se merkkipäivä, jolloin kultistien katalat suunnitelmat saadaan vihdoinkin toteutukseen. Gareth Evansin ohjaama segmentti sisältää V/H/S/2:n pisimmän johdattelun kaaokseen. Lopussa sen sijaan sitten juostaan pitkin kulttikeskuksen käytäviä niin, että joka kulman takana odottaa jokin uusi hirvitys. Jakson ongelmana on lähinnä se, että se tyrkkää liian monta rautaa tuleen. Lopussa esiintyvien yliluonnollisten hirviöiden määrää olisi ainakin voinut vähentää reilusti, sillä kiltisti joukkoitsemurhan tekevät koululapset olisivat jo itsessään tarpeeksi karmivia. Kuitenkin kyseessä on sekopäisyydestään huolimatta dynaaminen, jatkuvasti nopeammin eteenpäin vyöryvä episodi.

Muilta katsojilta kysyttäessä viimeinen segmentti sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Itseäni se huvitti, mutta siinä on kieltämättä omat heikkoutensa. Jason Eisenerin ohjaama jakso seuraa esiteini-ikäisiä poikia ja näiden täysteini-ikäistä isosiskoa kavereineen, joiden tulisi toimia viikonlopun lastenvahteina. Ääliöt nuorukaiset tekevät päivän mittaan toisilleen erilaisia seksuaalissävytteisiä jäyniä, kuten lähettävät perheen koiran mukana kameran kuvaamaan salaista masturbointihetkeä. Leikki saa ikävän käänteen kun avaruusolennot hyökkäävät. Ironisesti alienitkin vaikuttavat olevan ihan yhtä dorkia kuin jahtaamansa maan asukit. Jatkuvasti ufo‑ukot hyppäävät puun takaa valonheittimien ja massiivisten äänitorvien säestäminä ihan saadakseen ihmisolennot paskomaan housuihinsa. Lienee pienillä harmailla miehillä jokin seksuaalinenkin sävy hippasleikissään, kun kerran kekkuloivat vieraalla planeetalla vailla rihman kiertämää.

Viimeisen jakson käsivarakuvaus on kaikkein pahiten heittelehtivää, jonka kai on tarkoitus hieman peitellä koko kupletin naurettavuutta. Kamera sidotaan pitkäksi aikaa perheen koiraan, joka on myös tarinan ainoa sympaattinen hahmo. Tyhmyydestään huolimatta (tai ehkä sen ansiosta) viimeinenkin osio jättää ihan hyvän maun koko paketista. Kauhuantologiat tuntuvat toimivan parhaiten, jos ohjaajien annetaan rellestää kahelimpien ideoidensa parissa, eikä heiltä vaadita mitään vakavasti otettavaa.

Sakari Määttä

Ahí va el diablo (Here Comes the Devil, 2012)

Ohjaaja:

• Adrián García Bogliano

elokuva arvostelu

Ohjaus: Adrián García Bogliano

Ahí va el diablo on espanjalaisen Adrián García Boglianon (Penumbra, 2011) uralla jo 18. ohjaustyö, mutta hänen tuotantoaan on nähty Suomessa vain harvoin. Viimeksi ohjaajan taidoista nähtiin pilkahdus Night Visions Maximum Halloween 3012 ‑festivaalilla episodielokuvassa The ABCs of Death (2012), johon hän oli ohjannut jakson "B is for Bigfoot".

Perhe viettää rauhallista vapaapäivää Tijuanan lähistöllä. Mukana ovat isä Felix (Francisco Barreiro), äiti Sol (Laura Caro) sekä heidän lapsensa Sara (Michele Garcia) ja Adolfo (Alan Martinez). Päivä saa ikävän päätöksen, kun lapset katoavat. Felix ja Sol huokaisevat kuitenkin helpotuksesta lasten löytyessä seuraavana päivänä, mutta kaikki ei ole kuten aiemmin. Mitä lapsille on tapahtunut yön aikana? Ovatko he joutuneet paikallisten perverssien uhreiksi? Miten lähistöllä oleva pahaenteinen luola liittyy asiaan? Onko paholaisella näppinsä pelissä?

Ahí va el diablo on kiehtova sekä visuaalisesti että tarinansa puolesta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bogliano avaa elokuvansa mysteeriä verkkaisesti kasvattaen jännitystä kohti yllättävää loppuhuipennusta. Kyseessä ei ole kauhuelokuva klassisessa mielessä, vaan sen voi helpommin luokitella psyykkaavaksi, 70‑lukulaisia elementtejä sisältäväksi draamatrilleriksi, joka haastaa katsojansa moneen otteeseen. Ahí va el diablo jää omalaatuisen ja vieraannuttavan yleistunnelmansa ansiosta mieleen pitkäksi aikaa. Tunnelman puolesta hyvä vertailukohta on Peter Weirin upea Huviretki hirttopaikalle (Picnic at Hanging Rock, 1975).

Mika Helminen

We Are What We Are (2013)

Ohjaaja:

• Jim Mickle

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jim Mickle

Näin ne elokuvien uusintaversiot pitäisi toteuttaa. Vampyyriepidemiasta kertovalla Stake Landilla (2010) festivaaliyleisöjen mielenkiinnon herättänyt Jim Mickle lunastaa lupaukset tulkinnallaan meksikolaisen Jorge Michel Graun kannibalismikuvauksesta Mä oon mikä oon (Somos lo que hay, 2010).

Oikeudet omaavan tuottajatahon lähestyessä Mickleä remaken tiimoilta, tämä oli tietoinen Graun elokuvasta, mutta ei ollut nähnyt sitä. Amerikkalaisohjaajalle oli kuitenkin muodostunut päässään visio siitä, mistä saattaisi olla kyse. Kun hän sitten viimein näki Graun ohjaustyön, se erosi Micklen ennakkokäsityksistä. Siitä huolimatta hän päätti pitää oman näkemyksensä alkaessaan työskennellä We Are What We Aren parissa.

Voikin todeta, että Mickle otti toisen käsikirjoittaja Nick Damicin kanssa originaaliteoksen rungon, mutta muokkasi lopputuloksesta itsenäisen elokuvansa. Omissa oloissaan elävän, epätavallisen amerikkalaisperheen tarinan kertova melankolinen kannibaalidraama on saanut kehujiensa joukkoon myös alkuperäisen elokuvan ohjanneen Jorge Michel Graun.

Kun syrjäisessä pikkukaupungissa elävän ääriuskonnollisen Parkerin perheen äiti Emma (Kassie DePaiva) menehtyy outojen oireiden siivittämänä, jää perheen pää, Bill Sagen (American Psycho, 2000) vakuuttavasti esittämä Frank, huolehtimaan yksin kahdesta teini-ikäisestä tyttärestään sekä alle kouluikäisestä pojastaan. Emman oireet viittaavat aiemmin lähinnä Uudessa-Guineassa kannibalismia harjoittaneen Fore-heimon parissa tavattuun kuru-tautiin. Asiaa ryhtyy tutkimaan Quentin Tarantinon luottonäyttelijänä tunnetun Michael "Earl McGraw" Parksin maltillisen tyylikkäästi esittämä tohtori Barrow, jolla ammatillisen kiinnostuksen ohella on asiassa myös oma lehmä ojassa.

Rautaisella otteella lapsiaan herran nuhteessa pitävän Frankin suvun satavuotinen perhesalaisuus ja sen vuosittainen uskonnollinen rituaali avataan ohjaaja Micklen epätodellisin sekä surumielisen tunnelmallisen kuvin. We Are What We Aren atmosfäärissä on paljon samaa John Geddesin USA:n sisällissodan aikaan sijoittuvan zombidraama Exit Humanityn (2011) kanssa. Tasaisen harmaa kerronta tyylikeinona korostaa niukin annoksin tarjoiltuja verisempiä pyrskähdyksiä ja julmuuksia, jotka ovat tässä goottilaissävyisessä, uskonnollisuuden fundamentalistisia piirteitä kritisoivassa elokuvassa sitäkin tehokkaampia.

Tahtomattaan lisää vastuuta saavaa perheen vanhempaa tytärtä Iristä esittävä Ambyr Childers sekä tämän sisarena nähtävä Julia Garner tekevät niin ikään hyvin tunnelmaan istuvat, pidättyväiset roolityöt. Ja sitten on tapaus Kelly McGillis: hittielokuvissa, kuten Todistaja (Witness, 1985), Syytetty (The Accused, 1988) tai Top Gun – lentäjistä parhaat (Top Gun, 1986) miespuolisia katsojia hurmannut kasarikaunotar tuntuu löytäneen toisen alun näyttelijäurallaan. Sivuroolissa Parkerien naapurina nähtävä 56‑vuotias McGillis kertoo tekevänsä nykyään mieluiten luonnenäyttelijänä rooleja riippumattomissa tuotannoissa kuten Stake Land tai The Innkeepers (2011), koska "ne ottavat enemmän riskejä, eikä niissä tarvitse näyttää ikuisesti kolmekymppiseltä".

Paavo Ihalainen

The World's End (2013)

Ohjaaja:

• Edgar Wright

elokuva arvostelu

Ohjaus: Edgar Wright

Niin kutsuttu Cornetto-trilogia koostuu kolmesta ohjaaja Edgar Wrightin ja näyttelijäpari Simon Peggin ja Nick Frostin yhteisestä genrekomediasta. Sarja alkoi vuonna 2004 romanttisella zombie-komedialla Shaun of the Dead, ja on saanut nimensä siitä, että pienellä merkkijäätelötötteröllä on esiintyminen jokaisessa osassa. Tämän vuoden Night Visions ‑festivaalilla nähtiin koko sarja, mikä antaa aiheen tutkailla näiden brittikomedioiden jatkuvia teemoja. Kuten kaikissa Wrightin elokuvissa (mukaan lukien myös vuoden 2010 sarjakuva-adaptaatio Scott Pilgrim vs. The World sekä tv‑sarja Spaced / Avaruuden tuntua, 1999–2001), koko trilogiassa on kyse keskenkasvuisiksi jääneistä miehistä, jotka ovat kasvaneet niin tiiviisti pop‑kulttuurin parissa, että tulkitsevat elämäänsä lähes yksinomaan sen kautta. Vasta eteen sattuva tositilanne pakottaa heidät havaitsemaan, ettei elämä seuraa välttämättä elokuvien latuja, ainakaan ellei itse suostu kasvamaan ihmisenä.

Vuonna 2007 valmistunut Hot Fuzz ei nyt ehkä sentään ole klassikko, mutta jo jonkinlainen kaveriporukkojen kaljoitteluiltojen vakiintunut kulmakivi. Se on osuvin lisä kyttäkaverusten kaanoniin sitten Michael Bayn kahelin Bad Boys II:n (2003), joka on myös toiminut elokuvan yhtenä keskeisimmistä esikuvista. Juonessa lontoolainen ylitehokas poliisikonstaapeli Michael Angel (Pegg) siirretään liian epäpätevän näköiseksi jäävien esimiestensä jaloista uneliaaseen Sandfordin pikkukaupunkiin. Kyttäelokuvista innostunut kollega Danny Butterman (Frost) kiinnostuu suurkaupungin poliisista. Hän uskoo Angelin poliisityön metodien olevan toimintaelokuvista tuttuja eivätkä suoraan sääntökirjasta revittyjä. Hyperahdettu elokuva repii huumoria arkisten poliisitehtävien kuvaamisesta Baylle tai Tony Scottille tyypillisellä hyperaktiivisella kuvaustyylillä.

Hot Fuzzin rakenne on jokseenkin sama kuin sitä pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä Kick‑Assillä (2010). Aluksi tuttuun genreen kuuluvat konventiot esitetään epärealistisiksi ja vaarallisen hyödyttömiksi ideoiksi. Elokuvan todellisuus esiintyy totuttua paljon arkisempana ja puuduttavampana. Mutta komedialle on sallittava myös täysi pöytien kääntäminen jos sillä saadaan hauskoja tuloksia aikaan. Molemmat elokuvat muuttuvat lopussa hervottomasti ylilyödyksi versioksi samasta aiheesta, jonka perustalle aiemmin irvailivat. Fuzzissa kylän silmääpitävien keskuudesta paljastuu salaliitto, jota ystävystyneet Angel ja Butterman ratkovat aseet laulaen (mutta ketään tappamatta). Kaiken järjen heittäminen ulos liikkuvasta poliisiautosta on ollut monille elokuvan kriittisemmille katsojille liikaa. Mutta koska kyttätoiminta ei ole kovinkaan älyllistä viihdettä muutenkaan, toimii se tuon genren rakastavan parodian kontekstissa erittäin hyvin.

Peggin ja Frostin keski-ikäistyttyä vanhan tyylin komediaan viiden vuoden jälkeen palaamisessa on jo tiettyä katkeransuloisuutta. Siksipä on hyvä huomata, että The World's End ottaa päänäyttelijöidensä iän huomioon ja elokuva on edeltäjiään synkempi ja katkerampi. Kaikista teini-ikään jämähtäneistä ei tule oman elämänsä sankareita, vaan ennemminkin sellaisia kuin Gary King (Pegg); rasittavia urpoja, jotka roikkuvat entisten kavereidensa lahkeissa, vaativat päästä kaljalle, nousussa kiusaavat kaikkia tielleen sattuvia, ja laskussa tilittelevät elämän valttikorttien hukkumista. Gary haluaa suorittaa neljän koulukaverinsa kanssa loppuun "kultaisen mailin", pienen englantilaiskylän pubikierroksen, johon kuuluu yhteensä 12 tuoppia kylän 12 pubissa. Muilla miehillä on jo muutakin tekemistä kuin bailaus ja sekoilu, työnsä ja perheensä, mutta vastahakoisesti he lopulta suostuvat Garyn pyyntöön.

Ei liene enää trilogian kolmannessa osassa suurikaan yllätys, että tälläkin tarinalla on genrekäänne. Paljastuu, ettei ole vain vanhentuneiden ukkojen harha, että pikkukaupunki ja sen asukkaat olisivat muuttuneet entisestä. Itse asiassa kyläläiset on suurimmaksi osaksi vaihdettu avaruudesta kotoisin oleviin robotteihin. Salaliitto yrittää korvata kaikki systeemin keskiarvosta poikkeavat helpommin kontrolloitavilla piraattikopioilla. Monen tieteiselokuvan tavoin teknologian kehityksestä huolestunut elokuva syyttää verkostoituvaa maailmaa humanismin unohtamisesta ja alemman kansanosan kohtelemisesta kuin karjana.

Päähenkilöidensä epämiellyttävyydestä huolimatta (tai kenties siitä syystä), komedia toimii yhä melko hyvin. Osa osalta sarjassa vitsit ovat tulleet maanläheisemmiksi samalla kun varsinaiset juonet ovat paisuneet yhä suuremmiksi. Elokuvan henkilökaartista löytynee useimmille tuttuja lapsuusseudun baarinkävijöiden arkkityyppejä. Loppua kohti The World's End ei kuitenkaan uskalla luopua tarpeeksi pian omasta konseptistaan ja jatkuu hieman liian pitkään samanlaisena, jossa aina uuteen pubiin päästään pakoilemalla robo-kopioita ja tuoppi ryystetään pikavauhtia alienien pieksennän ohessa ennen seuraavaan siirtymistä. Aivan viime hetket ottavat yllättävän uuden vaihteen silmään, jota olisi hyvin voinut seurata pitempäänkin.

Cornetto-sarjassa on paljon pieniä silmäniskuja ja viitteitä tuttuihin genre-elokuvan klassikoihin. Kuitenkin sarjasta kokonaisuutena voi löytää myös viihdekriittisiä sävyjä. Kaikkien elokuvien keskeiset henkilöt eivät kykene luopumaan pop‑kulttuurin artifakteista, sekä niiden aiheuttamista tuntemuksista tai harhakäsityksistä. Viihde on ihmisten kasvun esteenä, kehityskulun blokkina, joka ei anna yksilölle juuri mitään mutta vaatii veronsa. Tai itse asiassa, molemmissa elokuvissa ovat hahmot selvästi myös oppineet jotakin viihteen kulutuksesta: Fuzzissa tarkka-ampumista ja Endissä hölmön överiksivedettyjä wrestling-liikkeitä.

Komediana pisimmän korren vetää Fuzz, joka kykenee tasapainoilemaan varmemmin kriittisyyden ja täyden hölmöilyn erittäin kapealla rajaviivalla. Vaikka The World's Endin parissa nauraa, sen teemat ovat hieman liian ylikorostettuja ja puolivillaisia. Jälkeenpäin sen antama viihde tuntuu muutenkin epätäydelliseltä. Lipevä Timothy Dalton on muutenkin parempi pahis kuin kuiva ja autoritäärinen Pierce Brosnan.

Paavo Ihalainen

Jodorowsky's Dune (2013)

Ohjaaja:

• Frank Pavich

elokuva arvostelu

Ohjaus: Frank Pavich

Oletko koskaan katsonut dokumenttia suosikkielokuvasi tekemisestä? Jollei kyseessä ollut aivan katastrofaalisen vaikea projekti (kuten vaikkapa Ilmestyskirja. Nyt.'in kohdalla), ei ole yleensä kovinkaan kiinnostavaa seurata, kun puhuvat päät käyvät kohta kohdalta läpi, miten elokuva valmistuu. Valmiin elokuvan illuusio on kiehtovampi. Mutta tähän sääntöön on myös poikkeuksia: asia on kokonaan toinen, jos mestariteos ei koskaan valmistunut.

Jodorowsky's Dune sisältää lähinnä ohjaaja Alejandro Jodorowskyn muistelua valmistumattoman elokuvan tekemisestä 1970‑luvun puolivälissä. Tarinaa ryyditetään konseptitaiteella, joka on aika ajoin myös animoitu esittämään karkeasti, miltä kukin visio olisi näyttänyt valkokankaalla. Kyseessä on murheellinen tarina, sillä kuten muutkin Jodorowskyn päätyöt, myös Dyyni olisi ollut täysin ohjaajansa näköinen, ainutlaatuinen ja uskomattomia ideoita pursuava runsaudensarvi. Mielikuvituksellisuuden ja omaperäisyyden tappio on katkera – etenkin kun huomioi miten pahasti jopa David Lynch epäonnistui samaa tarinaa adaptoidessaan vuoden 1984 versiossa.

Frank Herbertin avaruuden seikkailuja kuvaava Dyyni-kirjasarja oli jo 70‑luvulla herättänyt suosionsa ansiosta paljonkin huomiota elokuvateollisuuden parissa. The Holy Mountainin (1973) juuri tehnyttä Jodorowskya ei kuitenkaan kiinnostanut tehdä mitenkään uskollista adaptaatiota. Hän halusi luoda suurelle yleisölle avaruusoopperan, joka antaisi katsojille saman kokemuksen kuin LSD‑trippi. Tämän aikaan saaminen ei tietenkään olisi ollut mitenkään yksinkertaista. Ohjaaja esimerkiksi vaati, että elokuvassa jokaisella planeetalla vierailtaessa maailmat olisi suunnitellut eri konseptitaiteilija ja säveltänyt eturivin pop‑ tai rockyhtye. Siksipä taustajoukkoihin otettiin laaja-alaisesti tekijöitä, joihin kuului muiden muassa sarjakuvataiteilija Jean "Moebius" Giraud, avaruusaluksia pulp-kirjojen kansiin piirtänyt Chris Foss, mustanpuhuvan surrealistisista kauhumaalauksistaan kuuluisaksi tullut H.R. Giger ja maailman suureellisin rockyhtye Pink Floyd.

Frank Pavichin ohjaaman dokumentin juonikulku muistuttaa The Blues Brothersia (1980). Jodorowsky käy seikkakohtaisesti läpi, miten tapasi elokuvan tekoon osallistuneet taiteilijat ja näyttelijät, ja kuinka heidät saatiin suostumaan mahdottomaan projektiin mukaan. Jodorowsky uskoo taikuuteen ja siihen, että elämässä mitään ei tapahdu sattumalta vaan ulkopuolisten voimien saattelemana. Siksipä hän haki kollaboraattoreiltaan sielun yhteyttä, joka hänen näkökulmastaan ilmenee erilaisina kaheleina yhteensattumina. Jodo ei kuitenkaan ole naiivi, vaan ovela velho. Hän osasi vedellä juuri oikeista naruista, jotta sai mukaansa vaikkapa sellaiset tavallisesti yhteistyökyvyttömät murheenkryynit kuin Orson Welles tai universumin keisarin rooliin kaavailtu Salvador Dalí. Kaikki dokumentissa kerrotut tarinat ovat hulvattoman hauskoja ja erittäin kiinnostavasti kerrottuja. Jodorowskyn jutustelua kuunnellessa alkaa ymmärtää, miksi hänen psykomaaginen liikkeensä on kerännyt ympärilleen opetuslapsia ympäri maailman.

Lopulta Jodorowskyn suuruudenhullu projekti kaatui siihen, että sen massiivisuuden toteuttamiseksi tarvittiin Hollywoodin rahaa. Ja vaikka elokuvan voi suunnitella kuinka hienosti hyvänsä, rahaa ei heru, jos Hollywoodissa ei ole luottamusta ohjaajan rahantekokykyyn. Jodorowsky's Dune käy nopeasti läpi, mitä projektin keskeiset henkilöt tekivät, kun lattia katosi projektin jalkojen alta. Monille katsojille on varmaankin tuttua esimerkiksi se, että konseptitaiteilijat Giger, Moebius ja Foss palkattiin pian erääseen toiseen avaruuselokuvaan: Dyynin pienoismalleja rakentamaan palkatun Dan O'Bannonin osittain käsikirjoittamaan projektiin nimeltä Alien – kahdeksas matkustaja. Sen sijaan Jodorowskyn omaa myöhäistuotantoa olisi dokumentissa voinut ruotia enemmänkin. Dyynin epäonnistuminen oli merkittävä syy siihen, että mies alkoi yhä enenevissä määrin siirtämään visioitaan elokuvien sijaan sarjakuvakäsikirjoituksiin. Moebiuksen kanssa tehty avaruuseepos Incal sisältääkin paljon Dyyniä varten mietittyjä visioita ja ideoita, kuten myös monet muut Jodorowskyn käsikirjoittamat scifi-sarjakuvat.

Ohjaaja Pavich on ehkä rahtusen turhankin kirkasotsainen uskoessaan Dyyni-projektin merkitykseen. Olisiko elokuva todella mullistanut elokuvateollisuuden, jopa muokannut lähtemättömästi elokuvayleisöjen käsityskykyä? On hankala uskoa, että Jodorowskyn happoisilla ideoilla olisi ollut mahdollista saavuttaa Tähtien sodan kaltaista ilmiötä. Luultavasti Jodorowskyn Dyyni olisi jossakin määrin flopannut ja siihen sijoitetut rahat menetetty. Elokuva olisi samanlaisessa kulttisuosiossa kuin Jodorowskyn muukin erikoinen filmo‑ ja bibliografia. Se, ettei menestys olisi ollut todennäköinen, ei toki tarkoita, etteikö elokuvan tekeminen olisi kannattanut pitkällä tähtäimellä. Jodorowskyn elokuvat saattaisivat esimerkiksi olla nykyään paljon tunnetumpia ja kenties tunnettuvuus olisi auttanut häntä saamaan myös enemmän omanlaisiaan elokuvaprojekteja.

Jodorowsky lienee oikeassa uskoessaan kaikella olevan tarkoituksensa – ainakin tämän projektin suhteen. Yrityksen keskittämä luovuus kanavoitui uudelleen moniin hienoihin töihin ja tarinan uudelleen kertomisesta sai aikaan kiehtovan elokuvan. Dokumentin tekeminen eheytti myös hyiset suhteet Jodorowskyn ja tuottaja Michel Seydoux'n välillä, jotka tekivät lopulta yhdessä uuden elokuvan La danza de la realidad (The Dance of Reality, 2013).

Mika Helminen

Big Bad Wolves (2013)

Ohjaaja:

• Aharon Keshales
• Navot Papushado

elokuva arvostelu

Ohjaus: Aharon Keshales, Navot Papushado

Israelilaisen ja hepreankielisen genre-elokuvan laajempaan kansainväliseen tietoisuuteen debyytillään Rabies (2011) tuoneet ohjaajat Aharon Keshales ja Navot Papushado palaavat rikospaikalle. Vähintään yhtä muikean vastaanoton kuin esikoiselokuvansa elokuvafestivaalikierroksellaan saanut Big Bad Wolves päätyi jopa rajoitettuun teatterilevitykseen sekä saataville VOD‑palveluissa ainakin Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Quentin Tarantinon taannoinen "vuoden paras elokuva" ‑kommentti antoi sekin lisäpotkua elokuvan maailmanvalloitukseen. Huolimatta arvovaltaisista kehuista tai siitä, että Big Bad Wolves on vasta kaksikon toinen pitkä elokuva, ovat Keshales ja Papushado ihan omillaankin pahuksen näkemyksellisiä ohjaajia ja kieroja käänteitä viljeleviä käsikirjoittajia. Erityisesti korealaistuotantoihin aikoinaan mieltynyt parivaljakko on löytänyt kotimaansa Israelin kautta persoonallisen tulokulman tekemisiinsä.

Big Bad Wolves on elokuva kostosta ja oikeuden omiin käsiin ottamisesta. Kaupungissa on liikkeellä pedofiili lapsentappaja, jonka jäljillä on karski, lakipykäliä väljästi tulkitseva poliisi Miki (Rabiesista tuttu erinomainen Lior Ashkenazi). On myös epäilty, kiltin näköinen alakoulun opettaja Dror (Rotem Keinan) sekä kadoksissa olevan pikkutytön kostoa janoava isä Gidi (Tzahi Grad). Viimeksi mainitun esiintyminen on käsittämättömän omalaatuinen sekoitus uhkaavuutta ja kieli poskessa heitettyä irrottelua. Kolmen miehen reittien kohtaaminen luo kehyksen mustan huumorin täyteiselle väkivaltaiselle faabelille, jossa syyllisten etsinnässä oikeudenmukaisuus ja moraali ovat kovalla koetuksella.

Rabiesin tapaan myöskään Big Bad Wolvesissa Israelin poliittista kulttuuria ja perintöä ei alleviivata tai lyödä suoraan katsojan kasvoille, vaan se kaikki löytyy jälleen elokuvasta pieninä alaviitteinä ja esimerkiksi päähenkilöiden taustoista. Paljon arvostelua toimintatavoistaan saanut Israelin poliisilaitos saa Keshalesin ja Papushadon käsittelyssä koomisiakin piirteitä – tämä siis kulttuurissa, jossa miehisyys ja kovat otteet ovat aina olleet olennainen voimavara. Stereotypiat heitetään päälaelleen myös Mikin kohdatessa hevosella ratsastavan arabimiehen.

Lähes kidutuspornon kanssa flirttailevat kohtaukset Gidin vuokraamassa kammiossa pedofiiliepäilty Drorin kanssa saavat hillittömän hauskoja ulottuvuuksia, kun joukkoon tummaan liittyy ensin mainitun isä Yoram (Doval'e Glickman). Luvassa on todellista laatuaikaa perheen miesten kesken – tuoliin sidotun Drorin kustannuksella tosin. Big Bad Wolves tasapainottaa kolkkoa aihettaan satiirisen huumorin keinoin onnistuneesti, vaikka parin irtovitsin verran karsimista kieltämättä löytyisikin.

Traileri ja alakuloisen tyylikäs alkutekstijakso antoivat odottaa synkempää elokuvaa, ja ehkä loppukäänteen olisi voinut toteuttaa puhuttelevamminkin, mutta aihetta isompaan valittamiseen ei ole. Big Bad Wolves on johdonmukainen askel Keshalesin ja Papushadon uralla eteenpäin ja kaksikon seuraavaa elokuvaa odottaa enemmän kuin kiinnostuneena. Uteliaisuuden janoa lievittämään saapuu tänä vuonna The ABCs of Death (2012) ‑episodielokuvan jatko‑osa, johon Keshales ja Papushado ovat jo osuutensa työstäneet.

Mies Mikkonen

Docteur Jekyll et les femmes (Tohtori Jekyllin naiset, 1981)

Ohjaaja:

• Walerian Borowczyk

elokuva arvostelu

"Piety and corruption go together like hot dogs and mustard. They have to. No one can fulfill the demands of piety; as a daily demand, it is inhuman. So it inspires its opposite – just for the sheer health of the body, if not the soul." — Norman Mailer

Tri Jekyll halajaa puhdistaa itseään henkisesti poistamalla jo valmiiksi tahrattomalta vaikuttavasta moraalistaan kaiken mahdollisen jäljellä olevan pahan, kemiallista reittiä hyödyntäen. Yritetyn partition seuraus on rietastelija Mr Hyde, joksi tohtori ajoittain muuttuu. Näiden kahden samassa kehossa elävän olennon toisistaan erottaminen on toivoton tehtävä, jonka päätös ei voi olla kuin traaginen. Mutta itse asiassa tarinan todellinen tragedia on se, ettei Jekyll koskaan kykene luomaan itselleen identiteettiä joka olisi kompromissiratkaisu hänen hurskastelevan tukahdetun olemuksensa, ja täysin vailla kahleita olevan, dionysosmaisen tuhoisan vimman omaavan Mr Hyden välillä.

Salaperäinen ovi ‑nimellä alkujaan maassamme vuonna 1911 julkaistu Robert Louis Stevensonin kiehtova nide Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde innoitti hyvinkin omintakeisia hedelmiä selluloidin saralla. Näihin kuuluu Rouben Mamoulianin elokuvallisella muotokielellä ilotulitteleva Oscar-palkittu filmatisointi, Jean Renoirin unettava Tohtori Cordelierin testamentti (1959), Paul Naschyn Waldemar Daninsky ‑ihmissusisarjan tekele Dr. Jekyll vs. the Werewolf (1972), sekä hirveydessään verta(a)nsa vailla oleva 8‑bittisen Nintendon ei‑jumalauta-miksei-tämä-keppi-tehoa-mihinkään ‑videopeli.

Miellyttävän mieltä kihelmöivästi yhden parhaista, ellei peräti parhaan, Jekyll-filmatisoinnin on meille suonut puolalainen, avantgarde-animaattorina aloittanut (vuoden 1958 Dom-lyhärissä stop-motion ‑peruukki repii sanomalehtiä ja juo maitoa pullosta), sittemmin pehmoporno-arthouseen uransa putkessa kuin liukuvoiteen avittamana luisunut Walerian Borowczyk. Ohjaajan näkemyksessä himokkaan Jekyllin (Udo Kier) haittana eivät tunnu niinkään henkilökohtaiset seksuaaliset estot. Hahmoon enemmän kenties yhteiskunnallista sävyä tuova versio Mr Hydestä (jota tulkitsee tavallisesta poiketen erillinen thespiaani, Zalcberg) esittää tämän jonkinlaisena ajan ahdistavien julkisivujen teeskentelemistä ja tekopyhyyttä vastaan kapinoivana, viehättävää epämoraalista vapaudenhenkisyyttä tihkuvana luonnonvoimana.

Kauttaaltaan levottomasti kerrottu, klaustrofobinen, metafyysinen erotiikkafilmi alkaa Lontoon yössä 1800‑luvulla, jossa joukko vieraita (mainiossa ensemblessä mukana Patrick Magee ja Howard Vernon!) saapuu tri Henry Jekyllin luo illalliselle hänen kihlautumista juhlistaakseen. Toisin kuin melkein kaikissa muissa tarinan inspiroimissa filmatisoinnissa, emme pääse seuraamaan sitä kuinka Jekyll kehittää seeruminsa, ja alkaa lopulta kokeilla sitä itseensä, vaan hänen hurmeinen kaksoiselämänsä on jo railakkaassa vauhdissa elokuvan alkukohtauksesta lähtien. Joviaalien, lähinnä jargonin täyttämien transsendentaalisuutta ruotivien väittelyjen jälkeen huushollin vieraat alkavat asettua yöpuulle, kunnes jonkin matkan päässä kadulla aiemmin nuorukaisen tappanut, erikoisen runsaalla elimellä varustettu bestiaalinen Mr Hyde tekee läsnäolonsa selväksi myös talossa oleville.

Tohtori Jekyllin naiset on myös aiheuttanut harmautta hiuksiin Borowzcyk-ihailijoille siitä, ettei minkäänlaista virallista dvd‑ tai Blu‑ray-julkaisua tästä kyseisestä kinemaattisesta kimarasta ole arvostelun kirjoitushetkellä vieläkään ilmestynyt^[1]. Ainoita digitaalisia versatiileja levyjä elokuvasta ovat olleet Luminous Film & Video Wurksin kaltaisten yritysten dvd‑r-julkaisut, joihin ollaan käytetty masentavan kulahtaneita vhs‑rippejä. Ongelmien taustalla on kuuleman mukaan oikeuksia hallitseva instanssi, joka ei suostu myymään elokuvaa muussa kuin isossa, kalliissa paketissa, joka sisältää Borowczykin elokuvan lisäksi kaikenlaista muuta potaskaa mitä kukaan ei halua. Restauroidulle, leikkaamattomalle digitaaliselle painokselle olisi siten tilausta. Jo senkin vuoksi, että samaan julkaisuun voisi sisällyttää monia eri ääniraitavaihtoehtoja tästä kansainvälisellä kokoonpanolla tuotetusta tekeleestä. Esimerkiksi englanninkielisessä versiossa ei harmittavasti päästä kuulemaan lainkaan Kierin kermaa korville olevaa, paksua würgin-aksenttia, vaan äänessä on joidenkin muiden Udo‑esiintymisten tapaan toinen näyttelijä.

Docteur Jekyll et les femmesiin mieltyminen nojaa paljolti siihen, kuinka paljon katsoja on tykästynyt Borowczykin tyyliin, joka on kuin likinäköinen antiikkikauppias kiiman riivaamana olisi linnoittautunut elokuvakameran taakse, tunkien rasvaisen tuhnuisessa soft focuksessa olevan kuva-alan ääriään täyteen vintagekalusteita ja paljasta pintaa. Tohtori Jekyllin naiset, eräs ohjaajan harvoista kauhuelokuvista, onnistuu olemaan Borowczykin seksuaalisesti graafisen filmografian hiottu, tyylipuhdas papukaijaleiman ansaitseva malliesimerkki, sekä muutenkin täydelliseltä tuntuva aihe kyseiselle auteurille käsiteltäväksi. Lisäksi se lienee ainoa elokuva, jossa legendaarisen tohtorin nimi lausutaan sekä tavanomaisella tavalla ("Tsekhöl"), että Stevensonin itsensä haluamassa muodossa ("Tsiikhöl").

Alaviitteet

1. ^ Täydennys: Arrow Films julkaisi elokuvan viimein Blu‑rayllä toukokuussa 2015.

Paavo Ihalainen

Manos: The Hands of Fate (1966)

Ohjaaja:

• Harold P. Warren

elokuva arvostelu

Ohjaus: Harold P. Warren

Ollakseen vain 74 minuuttia pitkä, Manos: The Hands of Fate tuntuu paljon pitemmältä tapaukselta. Kenties syynä tähän on se, ettei elokuvassa tapahdu kestonsa aikana juuri mitään. Kolmihenkinen perhe (ohjaaja Harold P. Warren, Diane Mahree ja Jackey Neyman) ajelee iäisyydeltä tuntuvan ajan pitkin kalifornialaisia peltoja kohti lomakylää. Välillä oudon kimeä-äänisen aikuisen naisen äänellä puhuva lapsi valittaa väsyneisyyttään. Lopulta isänkin on myönnettävä olevansa eksyksissä. Turvapaikkaa haetaan läheisestä kartanosta, koska äidin puheiden mukaan on tulossa pimeä. Itse kohtaus on tietenkin kuvattu aurinkoisen keskipäivän aikaan.

Vastaan tulee talonmies Torgo (John Reynolds), rampa partasuti, jonka silmät seisovat päässä ja hiki valuu otsalta kuin mies olisi koko ajan ahdistavalla huumetripillä. Tämä itse asiassa pitää paikkansa, sillä Reynolds koki roolihahmonsa puvustuksen niin kivuliaaksi, että veti päänsä sumeaksi huumeilla aina ennen kuvausten alkamista. Miksi Torgon lökäpöksyt sitten olivat niin tuskalliset? Alun perin oli tarkoitus paljastaa, että miehellä on saatanalliset pukinsorkat piilossa pöksyissään, mutta loppujen lopuksi tyydyttiin vain rakentamaan housujen sisään rautakehikot jotta Reynolds kävelisi oudosti.

Torgo horisee jotakin mestaristaan, joka on kyseisellä hetkellä poissa kotoa. Isä ja äiti tutustuvat kiinnostuneina tämän muotokuvaan, joka roikkuu seinällä. Intensiiviset reaktio-otokset kestävät ja kestävät. Väliin leikataan kuva taulusta, joka on kuin yläasteen tarkkailuluokan jälki-istunnossa 15 minuutissa maalattu. Ja sitten näytetään taas vähän reaktio-otoksia. Koska aika on kulunut kuin siivillä, perhe päättää jäädä yöksi ja etsiä luotettavat opasteet lomakylään seuraavana päivänä. Perheen ulos karkaava puudeli on pian joutunut jonkin aavikon otuksen murkinaksi. Tämä tapaus hiukan harmittaa muita perheenjäseniä.

Yöllä Mestari (Tom Neyman) herää naapurihuoneen kryptastaan. Kyseessä on tosiaankin se sama, maalauksesta tuttu mies, sillä avuliaasti ristileikataan Mestarin sisääntulon hetkellä vielä kerran ukon muotokuvaan. Jokaisessa kohtauksessaan viiksiniekka levittää kätensä ja esittelee torkkupeiton omaista vaatettaan, johon on painettu isot punaiset kädet. Mestarilla on mukanaan myös muka pelottava musta hauveli, jolla on vaikeuksia asettautua aina luontevasti ruudulle. Siksipä koiran takapää saattaa näkyä kuvan reunalla aina juuri ennen kuin Mestarin on tarkoitus astua mukaan kuvaan.

Mestari palvoo pahuuden jumala Manosta, joka vaatii ihmisuhreja. Mutta pahan pappi ei osaa päättää, pitäisikö kaikki hänen taloonsa eksyneet perheenjäsenet uhrata epäjumalalle, vai ottaako perheen äiti yhdeksi vaimoistaan. Tämän selvittääkseen hän herättää myös neljä aikaisempaa vaimoaan. Mutta naikkoset eivät tietenkään saa keskenään tehtyä muuta kuin riidan aikaiseksi samasta aiheesta. Lopulta homma menee kissatappeluksi dyyneillä. Seuraavassa kohtauksessa näytetään, että kaikki tämä tapahtuu nukkuvan perheen naapurihuoneessa. Elokuvaan on tosiaankin lavastettu vain kaksi tapahtumapaikkaa.

Manos: The Hands of Fatella on maine yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Eipä siitä tahdokaan löytää juuri mitään osa‑aluetta, joka ei olisi kökösti tai puolihuolimattomasti tehty. Elokuva junnaa paikallaan niin pahasti, että se melkein liikkuu takaperin. Mutta oikeassa mielentilassa jokainen korostettu tauko ja erikoinen pikantti lisä okkultismitarinaan luo hyvin houreista tunnelmaa ja arvaamattomuuden tuntua. Kun ottaa huomioon, että kyseessä on amerikkalainen b‑elokuva grindhouse-teattereiden ensimmäisen nousun aikaan, niin Manos: The Hands of Faten epätavallisen kerronnan voi nähdä jopa rajoja rikkovana. Se muistuttaa enemmän köyhemmistä maista tulleita kauhuelokuvia, vaikkapa turkkilaisia tai brasilialaisia tuotantoja.

Usein olen pitänyt kaikenlaisesta roskaviihteestä, jota täysjärkiset yleensä pitävät lähinnä ongelmajätteenä. Mutta vasta tämän elokuvatekeleen parissa viihtyminen sai minut kyseenalaistamaan järkeni. Pitäisiköhän tässä hankkiutua hoitoon?