Jari Mustonen

Suspiria (Tappavat huokaukset, 1977)

Ohjaaja:

• Dario Argento

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dario Argento

Espoossa koettiin 90‑luvun taitteessa pienimuotoinen ja harvinaislaatuinen hetki, kun joukko kauhuelokuvien harrastajia kokoontui syrjäiseen huoneeseen Dark Fantasy ry:n aloitteesta vuosittaisten elokuvafestivaalien yhteydessä. Se oli samalla allekirjoittaneen ensimmäinen kosketus Dario Argenton tuotantoon. Phil Hardyn kauhun tietosanakirjassa teini-iässä usein tuijotettu mustavalkoinen kuva veitsestä uppoamassa vanhan ryppyisen naisen kaulaan muuntui vihdoin väreiksi ja lihaksi silmien edessä. Elettiin elokuvasensuurin kukoistuskautta, ja tämä hedelmä oli ollut pitkään kielletty. Ultraväkivaltainen giallojen ja italialaisen kauhun ajatuksia sekoittava fantasia. Elokuvan tunnetuin, alkupuolelle sijoittuva kolmiosainen murha, lukeutuu epäilemättä genren merkittävimpiin hetkiin.

Ajat ovat muuttuneet dramaattisesti Espoo Cinén kultaisista vuosista, ja jotakin kielletyn hedelmän mausta on kadonnut. Sittemmin Suspiria on saanut muun muassa kotimaisen Future Filmin dvd‑julkaisun, jonka aikanaan sai ostaa muutamalla eurolla Anttilan ale‑laarista. 40 vuotta virallisen ensi-iltansa jälkeen elokuva nähtiin vihdoin myös Suomen valtavirran elokuvateattereissa. Tämän mahdollisti elokuvan uusi 4K‑restaurointi.

Suspiria

Suspirian tapahtumat sijoittuvat nuorten tyttöjen kansoittamaan balettikouluun, jonne uusi tulokas Suzy Bannion (Jessica Harper) saapuu vettä raivolla satavan taivaan saattelemana. Hänen ehtiessään perille tapahtuu toisaalla hyytävä verityö. Öisin synkän kartanon käytäviltä kuuluu askelia, jotka herättävät nuoren naisen mielenkiinnon. Lopulta uteliaisuus johdattaa hänet kadonneiden tyttöjen mysteerin äärelle oppilailta suljettuihin yläkerran kiellettyihin huoneisiin.

Vuosien vierähdettyä on varaa katsoa hieman taaksepäin. Suspirialla sinetöidyn maineensa turvin Argento palasi myöhemmässä tuotannossaan kertaalleen samankaltaiseen teemaan astetta rikkonaisemmassa Phenomenassa (1985), jossa Jennifer Connellyn näyttelemä Jennifer Corvino saapuu syrjäiseen sisäoppilaitokseen joutuen kokemaan niin ikään kauhun. Suspiriassa nähty hillitty rakenne hukkui tällä kertaa kuitenkin lopun mässäilyyn. Saman kritiikin voi esittää Tenebrestä (1982) sekä Suspirian sekavasta ensimmäisestä jatko-osasta, Infernosta (1980). Sittemmin Argenton ylle langennut "kauhun" mestarin varjo on osoittautunut tuskallisen pitkäksi.

Innokkaimpien fanien turhaan odotettua Argenton jokaisesta uutukaisesta italialaisen kauhun uutta messiasta, on miellyttävää huomata kuinka Suspiria on säilyttänyt kiehtovuutensa. Modernia pessimistisen ja raaistavan verellä leikittelyn diggaajia elokuvan käsityötehosteet ja turhankin alleviivaava juonenkuljetus saattavat häiritä, mutta klassisemman tyylittelyn ja synkkien fantasioiden ystäville Suspiria tarjoaa 70‑luvun italialaisen kauhuelokuvan helmen. Syy on yksinkertainen. Argento sekoittaa uudenlaisen miljöön muutama vuosi aiemmin ilmestyneen Profondo rosson (Deep Red, 1975) konseptiin.

Kauhun jäädessä pitkälti odotukseen, synkän miljöön nurkista sekä suljetuista huoneista löytyviin salaisuuksiin, iskee väkivalta päälle Profondo rosson tavoin 60‑luvun lopun spagettiwesterneistä ammennetuin keinoin. Musiikki kuin valtaa mielen tehden kauhusta nautinnollisen tilan yhä verenkin purkautuessa. Vuosia aiemmin esitelty mielihyvän tunteeseen houkutteleva kuolemisen estetiikka saavutti näissä elokuvissa täydellisyyden. Oman lähtemättömän vaikuksensa luotuun tunnemiljööseen tekee kuvaaja Luciano Tovolin loihtima fantastinen värimaailma. Suspirian mieleenpainuvimpiin lukeutuukin väkivallaton kohtaus, jossa oppilaat käyvät keskusteluaan suuressa "makuusalissa", jota hallitsee syvän punainen väri.

Ehkä Suspirian nerokkuuden ydin löytyykin juuri ohjaajan keinoista rikkoa rationaalisen maailman realismia, mitä piirrettä myös elokuvan yksinkertaiselta vaikuttava – alun perin noin 10‑vuotiaille lapsinäyttelijöille kirjoitettu – dialogi korostaa. Eri syistä lapsinäyttelijöistä päädyttiin kuitenkin aikuisiin, mutta käsikirjoitusta ei enää muutettu. Osittain tästä johtuva elokuvan sadunomaisuus tekee sen sisällöstä kiehtovan, jopa ennalta-arvaamattoman. Toisaalta Suspirian väkivalta on äärimmäisen tyyliteltyä ja sen valtava intensiteetti iskee yhä. Ohjaajana Argento muistuttaa mm. Nicolas Roegia (Don't Look Now, 1973). Heitä molempia yhdisti näihin aikoihin kyky kertoa tarinaa kameralla käsikirjoituksen ylitse, mikä Suspirian kohdalla on valtava etu. Elokuvan visuaalinen loppujakso lukuisine eri koristeellisine seinäelementteineen hyytävän musiikin kouriessa sielua on jo itsessään kokemus.

Tähän päivään asti elokuvan maine on kasvanut tasaista tahtia. Bannionia näyttelevästä Harperista on kasvanut pienimuotoinen kulttihahmo, samoin kuin Suspirian kautta tähteyteen ponnahtaneesta malli Barbara Magnolfista. Goblinin toteuttamasta musiikista on tullut käsite genren harrastajien parissa. Argento puolestaan tunnustetaan yleisesti italialaisen kauhuelokuvan nerokkaimmaksi visionääriksi vähintäänkin heti itsensä Mario Bavan jälkeen. Aikoinaan väkivallallaan provosoineesta kulttielokuvasta onkin kehkeytynyt monessa mielessä yksi kauhuelokuvien keskeisimmistä klassikoista, joka on nähtävä.