Mika Helminen

Filth (2013)

Ohjaaja:

• Jon S. Baird

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jon S. Baird

Skotlantilaisohjaaja Jon S. Bairdin toinen pitkä elokuva Filth näyttää miten hiuksenhieno raja komedian ja tragedian välillä voi kulkea. Nauru ja itku ovat joskus yllättävän lähellä toisiaan. Käsikirjoituksenkin laatineen Bairdin ohjaustyö on adaptaatio Irwine Welshin samannimisestä romaanista, joka julkaistiin suomeksi nimellä Paska (Otava, 2000). Tunnetuin Welsh-elokuvasovitus on tietenkin Danny Boylen ohjaama Trainspotting vuodelta 1996.

Henkisesti pahoinvoivasta, häikäilemättömästä ja sikailevasta Edinburghin poliisivoimien etsivästä kertovassa Filthissä onkin samaa rumuuden estetiikkaa ja päällekäyvää voimaa kuin Boylen elokuvassa. Bairdin ohjaus on jossain vaiheessa lipsahtaa liian itsetietoisen ja näennäishauskan cooliuden suuntaan – hieman kuin Guy Ritchie sietämättömimmillään – mutta hymy pyyhitään kuitenkin aina oikeilla hetkillä pois suupielistä. Filthistä kasvaa (jakomieli)tautisen kova ja säälimätön henkilökuvaus.

Hysteerisen hauskana ja törkeänä mustana komediana alkava Filth lipuu edetessään yhä synkemmille vesille kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän pahasuisen päähahmonsa myötä. Elokuvan kantava voima on intensiivisen näyttelijäsuorituksen tekevä James McAvoy, joka on kyynisenä, valehtelevana mätäpaiseena vertaansa vailla. McAvoyn esittämä etsivä Bruce Robertson vetää kaikkia mahdollisia päihteitä, usuttaa ylennystä haikailevat työtoverinsa toisiaan vastaan, nai heidän vaimojaan, käyttää alaikäisiä seksuaalisesti hyväkseen ja on työssään jäljittävinään häirikköpuhelujen soittajaa, joksi paljastuu itse jo elokuvan alkumetreillä.

McAvoy ilmentää yhtä vakuuttavasti herkemmin tuntevaa ihmistä, joka Robertson-nimisen luhistuvan sontaläjän sisältä kuitenkin löytyy. Kun kerroksia raaputetaan esiin, syöksykierteelle löytyy inhimillisiä selityksiä jotka kumpuavat lapsuuden traumasta ja ongelmallisesta rakkaussuhteesta. McAvoyn suoritusta esimerkiksi Joe Wrightin Sovitus (Atonement, 2007) ‑elokuvassa ei ole mitään syytä moittia, mutta harvapa kuusi vuotta sitten arvasi miehen tällaiseen vimmaisuuteen taipuvan.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Baird halusi alkuteoksesta poiketen tuoda päähahmon käyttäytymiselle selkeän syyn, mielisairauden, ja oman sukulaisensa kautta asiasta kokemusta omaava McAvoy muuttuu jopa pelottavan uskottavasti lääkkeidensä ottamisen unohtavaksi Robertsoniksi. Ohjaaja Bairdin ja muun tiimin loihtimat skitsofrenis-sävytteiset kuvamaalailut ja hourejaksot tehostavat vaikutelmaa. Tosin ne harhaiset väliosiot, joissa näyttäytyy Jim Broadbentin esittämä tohtori Rossi, ovat elokuvan heikoimmin toimivia ja väkinäisimpiä. Liiasta vitsikkyydestä ja Kubrick-viittauksista sakotetaan.

Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä, kuten muuntautumiskykyinen Eddie Marsan nössön kirjanpitäjän roolissa. Marsanin laajan skaalan toiseen päähän kuuluu esimerkiksi psykopaattinen ajo‑opettaja Mike Leighin Happy‑Go‑Luckyssa (2008). Yhä tummemmaksi loppuaan kohden yltyvän Filthin eräässä valoisammassa sekvenssissä nähdään tunnettu takavuosien tv‑tähti laulamassa muinaista listaykköstään ja plussaa heruu totta kai myös Culture Beatin 90‑luvun eurodiskohitti "Mr. Vainin" hyödyntämisestä.