Kalle Karinen

Amer (2009)

Ohjaaja:

• Hélène Cattet
• Bruno Forzani

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hélène Cattet, Bruno Forzani

Ranskalaiset Hélène Cattet ja Bruno Forzani ovat harjoitelleet yhteisillä lyhytelokuvilla vuosia. Amer on heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa. Sekin tosin koostuu kolmesta erillisestä episodista, joita yhdistää sama päähenkilö, eri ikäisenä. Juonta on vain nimeksi, Cattet & Forzani panostavat kaiken tyyliin. Lähtökohtana on pelaaminen giallo-trillerien kuvastolla. Vaikka tällaiset pastissit ovat lähtökohtaisesti epäilyttäviä, on Amerissa aiheeseen tartuttu ihailtavalla kunnianhimolla.

Ensimmäinen episodi toimii parhaiten. Se tuo vahvasti mieleen Mario Bavan Black Sabbathin (1963) piinaavan episodin "The Drop of Water", jossa hoitaja varastaa kuolleelta mummolta sormuksen. Amerissa utelias pikkutyttö Ana seikkailee vanhempiensa suuressa talossa ja tutkii salaa ympäristöään. Tätä lapsen näkökulmaa on oivaltavasti kuvattu nostamalla pieniä yksityiskohtia tärkeiksi ja korostamalla ääniraidalla rapinoita, hengityksiä ja herättämällä mielikuvituksen kautta talon nurkkaukset ja tekstiilit eloon. Ana kohtaa asioita, jotka ovat hänen ymmärryksensä ulkopuolella, kuten vanhempansa harrastamassa seksiä ja kielletyssä huoneessa makaavan isoisän ruumiin, jolla on jotain kiiltävää ja kiinnostavaa kädessään.

Toinen episodi on vieläkin juonettomampi. Teiniksi varttunut Ana kävelee auringossa ja kohtaa uhkaavan moottoripyöräjengin. Tyttö näyttää nauttivan miesten ahnaista katseista. Ilmassa on jännitettä ja odotusta. Mitään ei tapahdu. Moottoripyöräjengi tässä kontekstissa tuo gialloja enemmän mieleen Kenneth Angerin Scorpio Risingin (1963). Anan seksuaalinen herääminen on kuvattu kuitenkin hyvällä maulla.

Harmillisesti viimeinen episodi vesittää kokonaisuutta ja jättää Amerista hieman kitkerän maun. Siinä aikuinen Ana palaa taksilla lapsuudenkotiinsa, jossa tunnelmat ja fantasiat ottavat hänestä vallan. Taksikuski palaa yöllä taloon, ehkä palauttamaan autoon jäänyttä kaulahuivia, ehkä raiskaamaan ja tappamaan Anan. Vainoharhainen tunnelma kulminoituu öiseen takaa-ajoon, jonka taustalla ääniraidalla toistuva jatkuva narskuvan nahan ääni ja huohotus yhdistettynä kuvassa olevaan uhkailevaan ja viiltelevään partaveitseen aiheuttavat fyysistä pahan olon tunnetta. Tässä vaiheessa on miltei syntymässä hypnoottinen uusi kokemus, mutta sen sijaan rasittavaksi yltyvä, kaoottinen leikkaus kaataa lopulta illuusion: idea on olemassa, mutta se ei toimi. Aidoissa gialloissa annosteltiin tyyliä tarpeen mukaan, mutta Amerin itsetarkoituksellisten giallo-kliseiden jatkuva tulva ilman suvantokohtia vie niiltä lopulta tehon ja paljastaa, ettei alla ollut juuri mitään ainesta.

Kaikki kolme Anan näyttelijää pärjäävät hyvin, etenkin teinivaiheen Charlotte Eugène Guibeaud, joka onnistuu samaan aikaan olemaan hieman epävarma ja silti vahva. Elokuvan taustalla soivat musiikit luovat autenttista giallo-tunnelmaa ja toimivat erinomaisesti – mikä ei ole yllätys, onhan ne lainattu sellaisenaan Ennio Morriconen, Bruno Nicolain ja Stelvio Ciprianin vanhoista, joskin onneksi hieman tuntemattomammista elokuvasävellyksistä. Amer on kauttaaltaan kaunis, mutta hieman tyhjäksi jättävä tyylinäyte, jossa kokonaisuus on lopulta vähemmän kuin episodiensa summa.