Paavo Ihalainen

Alejandro Jodorowsky - Incal (2011)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alejandro Jodorowsky, Moebius

Suunniteltuaan kauan ja hartaasti Dyyni-elokuvaa sarjakuvapiirtäjä Moebiuksen kanssa, oli ohjaaja Alejandro Jodorowskylle jäänyt runsaasti ideoita toteuttaakseen vision tulevaisuuden yhteiskunnasta. Elokuvaprojektin jäädyttyä hän päätti hyödyntää kehittämiään ajatuksia suureelliseen scifi-sarjakuvaeepokseen, Incaliin. Suunnitelmamateriaalin lisäksi Jodorowsky käytti tarinan innoittajana näkemiään unia sekä tarot-kortteja, joihin moni tarinan keskeinen hahmo perustuu. Incal julkaistiin alun perin vuosina 1981–1988 kaikkiaan kuutena eri albumina.

Suuressa maanalaisessa kaupungissa, Terra 2014:ssa elävällä R‑luokan yksityisetsivä John DiFoolilla on huono päivä. Raivostunut väkijoukko heittää hänet alas suurkaupungin itsemurhakaiteelta satojen metrien pudotukseen kohti happojärveä. Viime hetkellä DiFool kuitenkin pelastetaan robokyttien lentävään mustaan maijaan, ja mies lupaa kertoa tarinansa. Häntä vainotaan, koska on sattumalta sotkeutunut Incaliin, mystiseen valon voimaan, josta riippuu koko universumin kohtalo. Ihmisten ahneuden, hölmöyden, laiskuuden ja pikkumaisuuden vuoksi maailmankaikkeus on jo valmiiksi veitsen terällä, valmiina liukumaan pimeyden puolelle.

Incalin maailma on loppuunsa asti mietitty ja tuntuu elävältä myös keskeisten tapahtumien ulkopuolella. Suurin osa maailman asukkaista on aivottomia hedonisteja, jotka tapittavat tyhmistävää viihdettä televisiosta. Ajankohtaiset tapahtumatkin esitetään viihteenä, jottei kansalaisille pälkähdä päähän ideaa osallistua asioihin. Vapauden illuusiota kuitenkin ylläpidetään ja myös galaktinen päätöksenteko toimii näennäisdemokratiana. Todellisuudessa valtaa pitää mustaa leijuvaa munaa päänsä päällä kantava teknopaavi alamaisineen. Tämän tahtoa valvoo alati kloonautuva julkkiskyborgi-presidentti kyttyräselkäisine eliittijoukkoineen. Satiiri on välillä niinkin röyhkeää ja överiksi vedettyä, että tarinan voi ajatella myös osaltaan parodioivan scifiä lajityyppinä.

Värikkäitä ovat myös John DiFoolin liittolaiset, joiden tehtävä on estää Incalia joutumasta teknopaavin ja tämän edustaman pimeyden hyppysiin. Tumpeloivalle yksityisetsivälle tarjoavat myyttistä informaatiota sekä ratkaisukeinoja universumin kohtalonkysymyksiin viehkeä papitar Animah ja tämän tulisempi sisko, kulttijohtajatar Tanatah. Mukaan tuppautuu myös DiFoolin uskollinen betonilokki Deepo, jylhä ja jalo palkkasoturi Metaparoni, sekä äreä mutantti Kill Koiranpää. Suurta salaisuutta kantaa mukanaan myös Metaparonin nuori androgyyni lapsi, Aurinkokuu.

Hahmojen luonteet ovat arkkityyppisiä ja tarot-pakan määrittämiä, mutta Jodorowsky saa hahmojen välisistä ristiriidoista irti paljon hupia. Incalin universumista löytyy myös erikoisia sisä‑ ja ulkoavaruuden humanoidirotuja, joista ikimuistoisimpia ovat väkivaltaiset, papukaijamaiset bergit ja kaatopaikalla roskia keräilevät gorillamaiset barbaarimutantit.

Monesti tarinan mittaan arvuutellaan, onko DiFool todella Incalin valitsema universumin pelastaja. Hölmö, ahne ja pelkurimainen liero kun lähinnä kaipaisi seikkailun sijaan viinaksia, hallusinogeenejä ja homeohuoria (älä kysy). Jodorowsky hajottaa sankarinsa kirjaimellisesti eräässä vaiheessa palasiin ja antaa tämän hitaalle järjelle, kaihoavalle sydämelle, raivoavalle libidolle ja laiskoille jaloille puheenvuoron. Sankaruuteen saadaan kuitenkin houkuteltua myös alhaisiin vaistoihin vetoamalla. Tunnelma ei valahda liian synkäksi, vaikka universumin kohtalonhetket ovat käsillä monta kertaa, vaan tekijäpari pitää pilkkeen koko ajan silmäkulmissaan. Tarinassa on kiinnostavia konsepteja ja hahmoja niin paljon, että onkin lopulta hyvä asia, ettei Jodorowsky malttanut jättää luomaansa universumia tähän, vaan täydensi sitä viellä monta kertaa erilaisilla jatko‑ ja lisäosilla.

Moebiuksen pikkutarkkaan tyyliin kuuluu, että välillä jälki näyttää realistiselta ja yksityiskohtaiselta, välillä taas karikatyyrimäiseltä liioittelulta. Tämä elävöittää ulkoasua, sekä auttaa omaksumaan maailman ja sympatisoimaan hahmoja. Piirrosjäljellä on myös kerronnallinen merkitys. Mitä enemmän Incal on vastuussa kirjan tapahtumista, sitä realistisemmalta piirros näyttää. Kun ihmisten omat luonteen heikkoudet – pelkuruus, kateus, viha ja epätoivo – ovat enemmän vallassa, jälki on sarjakuvamaisempaa.

Suoraviivaisena seikkailuna alkava tarina kulkee hengästyttävällä tahdilla kohti uusia juonenkäänteitä. Kaikki muuttuu lopulta metafyysiseksi psykedeliaksi tavalla, jonka vain aito mystikko osaa luoda. Kokonaisuutena tarinassa on kuitenkin tiettyä symmetriaa. Incal on Jodorowskyn kirjoittamien sarjakuvien ehdotonta huippua. Yllättävä tarinankuljetus, hervottoman raaka satiiri ja uskomaton ideoiden rikkaus tekevät lukemisesta varsinaista herkkua. Jodorowsky ja Moebius molemmat päästivät itsensä kunnolla irti, ja seikkailusta tuli niin massiivinen, ettei se olisi mahtunut elokuviin millään elkeellä. Tuoreimpien tietojen mukaan Jodorowskyn suuri ihailija, ohjaaja Nicolas Winding Refn aikoo kuitenkin yrittää.

Paavo Ihalainen

Alejandro Jodorowsky - Incal – edeltävien aikojen kirjat (2010)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alejandro Jodorowsky, Zoran Janjetov

Jodorowsky aloitti heti Incalin ensimmäisen kirjan viimeisen albumin valmistuttua esiosan valmistelun. Moebius ei muilta kiireiltään ehtinyt kuvittamaan, vaan antoi työn parin viimeisimmän albumin värityksestäkin vastanneelle oppipojalleen, Zoran Janjetoville. Hän selviää piirtourakasta vähintäänkin yhtä hyvin kuin oppi-isänsä. Erittäin pikkutarkka piirrosjälki syventää Jodorowskyn ja Moebiuksen sci‑fi ‑maailmaa sopivasti, ja Janjetovilta luonnistuvat myös liioitellumman sarjakuvamaiset ilmeet. Kuuden albumin tarina ilmestyi alun perin ranskaksi vuosina 1988–1995.

John DiFoolin ja Deepon taustaa valottava teos paljastaa yllättäviä yksityiskohtia. DiFool ei olekaan syntyjään täysi kurjimus, vaan epäonnistunut romanttinen sankari. Hahmon nuoruuden kulmakiven muodostaa nyt surullinen rakkaustarina, joka johtaa pariskunnan tuhoon, koska painostava yhteiskunta ei salli paremmasta huomisesta unelmoijien olemassa oloa. Muistumia tulee siis esimerkiksi Terry Gilliamin hienosta elokuvasta Brazil – tämän hetken tuolla puolen (1985), mutta tietenkin Jodorowskylle tyypillisen linssin läpi katsottuna.

Yhteiskunnallisempi ja satiirisuutta alkuperäistä osaa enemmän painottava teos valottaa synkeää arkielämää teknopaavin ja kaiken takana piilevän suuren tekoälyn pieniä ihmisiä sortavan ikeen alla. Maanalaisessa suurkaupungissa vain sädekehää pitävällä ylimystöllä on oikeus hyvään elämään, vaikka he kyllästyneenä käyttävät aikaansa lähinnä huoriin ja huumausaineisiin. Alemmilla tasoilla asuvalta köyhälistöltä väritkin ovat kiellettyjä, ja presidentin kyttyräselkäiset erikoisjoukot tekevät toistuvasti raiskaus‑ ja tuhoiskuja gettoon huvin vuoksi. Nuori DiFool päättää käydä hyökkäykseen epäreilua systeemiä vastaan nähtyään huorana työskennelleen äitinsä pakotetun itsemurhan ja ihailemansa isän surkean kohtalon.

DiFool hakee etsiväluvan, koska systeemin kaato käy häntä avustavan robotti Kolbo‑5:n mukaan helpommin sisältä päin. Etsiväkokelaiden on luvan saadakseen selvitettävä mysteeri. John valitsee tehtäväkseen ratkaista, miksi punaisten lyhtyjen kadulla käy ylimyksiä toteuttamassa fantasioitaan ilman tietoakaan ehkäisystä, mutta vauvojen syntyminen on erittäin harvinaista. Hän on itse näitä harvoja homeohuorien lapsia. Pian paljastuu, että systeemi ei halua DiFoolin selvittävän juttua, vaan alkaa vainota häntä neutralisoidakseen uhan. Ensimmäisellä työkeikallaan nuorukainen myös rakastuu palavasti kylmäsydämiseen ylimysneitoon Luz De Garraan. Yksipuolinen ihastuminen ei tietenkään tiedä hyvää vallankumoussuunnitelmille, vaan Johnin naiivi hölmöys alkaa olla esteenä menestykseen.

DiFoolista on tehty yllättävän sympaattinen ensirakastaja. Huonona puolena hahmo ei aluksi muistuta juuri lainkaan Incalissa nähtyä renttumaisempaa versiota ja siksi suhde päähenkilöön pitää tavallaan rakentaa alusta uudelleen.

Jodorowsky on noukkinut alkuteoksestaan paljon kiinnostavia ajatuksia ja visioita ja syventänyt niitä tyydyttävällä tavalla. Tarina ei ole pelkkää vanhan lämmittelyä, vaan tarjoaa myös paljon uutta kiehtovaa nähtävää ja koettavaa. Etenkin banaalia televisioviihdettä ja korruptoituneita mediapersoonia piiskotaan oikein olan takaa. Entistä inhimillisempi tarina on myös alkuperäistä Incalia koskettavampi, vaikka on edeltäjänsä tavoin scifi‑ ja fantasiatarinoiden arkkityyppisimpiin peruskertomuksiin pohjautuva. Jodorowskyn erittäin nopea tahti juonenkäänteiden kanssa ei anna aikaa murehtia tätä liiemmalti. Vasta lopussa tarinankerronnalle tulee hieman turhan kiire kun kaikki Incalia edeltävät juonenlangat on saatava solmittua.

Paavo Ihalainen

Alejandro Jodorowsky - Hannibal Viisi – kymmenen naista ennen kuolemaa (1991)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alejandro Jodorowsky, Georges Bess

Incal ei suinkaan ollut Jodorowskyn ensimmäinen avaruusooppera. Jo 1960‑luvulla hän loi Meksikossa yhdessä taiteilija Manuel Moron kanssa avaruusagentin nimeltä Anibal 5. Jodorowsky kaivoi hahmon naftaliinista 90‑luvun alussa uutta sarjaa varten, jonka piirtäjäksi hän otti moninkertaisen yhteistökumppaninsa Georges Bessin. Aikanaan runsaasti omalaatuista laatusarjakuvaa julkaissut Jalava ehti julkaista Hannibal Viiden uuden tulemisen suomeksi heti tuoreeltaan. Sarjan ainoaksi jäänyt albumi sisältää kaksi seikkailua, jotka paneutuvat Jodorowskia kiehtovien muodonmuutosten ja seksuaalisuuden monimuotoisuuden alueille.

Hannibal Viisi on kyborgi, joka kykenee vaihtamaan olomuotoaan, mutta saattaa uuteen kuoreensa totuttautuessaan unohtaa oman identiteettinsä. Albumin alussa hänet on muutettu apinankaltaiseksi luolamieheksi. Kiertoradan avaruusasemalla toimiva Euroopan puolustusliitto lähettää hänet maanalaiseen kaupunkiin tappamaan Interterrorin pahan mandariinin Lao Te Kungin, jonka vaimo on violetti gorilla. Fu Manchu ‑tyylinen pahis on satoja vuosia vanha, mutta säilyttää nuoruutensa tissikkäiden naisten vapaaehtoisella uhrilahjalla. Juoni kääntyilee ja vääntyilee älyttömällä vauhdilla, ja ruudut on ahdettu täpötäyteen Jodorowskyn symbolismia ja kieroa huumorintajua mukailevia ideoita. Hannibalin tehtävän suorittamisella on seksikkäitä seurauksia.

Jos ensimmäinen juttu on vielä jossain määrin suoraviivainen, toinen tarina on vielä kahelimpi. Suoraan edellisen lopusta jatkuva tapaus kertoo mandariinin kostosta ja maailmanvalloitussuunnitelmista. Puolet ruumiistaan menettänyt roisto kloonaa Tsingis-kaanin, Al Caponen, Napoleon Bonaparten ja Hitlerin kyborgikloonit epäkuolleen armeijansa sotapäälliköiksi Himalajalle. Jep. Hannibalin täytyy naamioitua dementoituneeksi papparaiseksi, mandariinin hovinarriksi, pysäyttääkseen katalat suunnitelmat.

Äärettömän machoine päähenkilöineen ja tämän kaheleine kyborgiominaisuuksineen (Hannibal pystyy esimerkiksi ejakuloimaan napalmia) tarina on kuin happoinen supersankarisarjakuva. Bessin piirtämissä toimintakohtauksissa on supersankaroinnin dynamiikkaa ja kunnon Marvel-tyyliin kaikki höpöttävät jatkuvasti, vaikka kaikki räjähtelisi ympärillä. Supersankari, tuo lihaksikas adonis, on Jodorowskylle ennen kaikkea maskuliinisen seksuaalisuuden edustaja.

Monet sarjassa esiintyvät asiat ja konseptit viittaavat seksiin ja perversioihin joko suoraan tai symbolisesti. Hannibalilla on esimerkiksi taustajoukkojen riveissä on valkopartainen vanha tietäjä Sir Pinker Typer. Ukko ei ole mikään stereotyyppinen velho, vaan sugar daddy ‑tyyppinen karkkia mutustava pulska iljetys, jonka ympärillä norkoilee nahkakorsettiin puettu pikkutyttö. Typer on kytketty piuhoilla erilaisiin koneisiin, ja hän kommunikoi Hannibalin kanssa telepaattisesti. Kaikki albumin naiset ovat erittäin piukkoja alastomia typyköitä, jotka korostetusti poseeraavat joka ruudussa pornolehdistä tutuissa tissit ja perse esiin ‑asennoissa. Varsinaisia aktikohtauksia on albumissa kuitenkin vain yksi.

Teoksella ei vaikuta olevan mitään erityisen kiinnostavaa keskeistä pointtia, vaan se tuntuu lähinnä sekoilulta sekoilun vuoksi. Mutta onhan sitä silti rakastettava sarjakuva-albumia, jossa jetit ja zombit mättävät toisiaan kirveillä päähän.

Paavo Ihalainen

Alejandro Jodorowsky - Alef-Thaun seikkailut 1 – tynkälapsi (1989)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alejandro Jodorowsky, Arno

Jodorowsky on usein kertonut julkisuudessa inhoavansa Walt Disneyä ja uskovansa hänen pilanneen lasten mielikuvituksen. Hän ei selvästikään siedä mitään söpöstelyä tai taiteellisia kompromisseja. Jodorowskyn omat työt yleensä määritellään vain aikuisille sopiviksi, vaikka ehkä syytä olisi laajentaa niillä lastenkin maailmaa. SSuomessa erikoisen kuuloinen kustannusyhtiö Kersa ehti julkaista 80–90 ‑luvun taitteessa kaksi ensimmäistä osaa kaikkiaan yhdeksänosaisesta albumisarjasta Les Aventures d'Alef-Thau. Sarja käsittelee Smurffien ja Tonttujen kaltaista pikkuväkeä, mutta varsin runsaalla väkivallalla höystettynä. Verisiä taisteluita ja dekapitaatioita piisaa, samoin kuin hankalampia konsepteja, jotka saattavat mennä lapsilta yli hilseen – tai sitten räjäyttää heidän tajuntansa jo nuorella iällä.

Rungon tarinalle luo esimerkiksi Santa sangresta (1989) tuttu Jodorowskyn kiinnostus amputaatioon, raajattomuuteen ja uusien raajojen erilaisiin kasvatustapoihin. Tähän liittyy kiinteästi myös hengellistyminen sekä meditaatio. Toisen albumin loppupuolella väläytellään jopa metafiktion piirteitä. Alussa sen sijaan pohjana on esimerkiksi barbaaritarinoille tavallistakin tavallisempi kaavio, jossa pyritään kostamaan kotikylän hävitys ja vanhempien kuolema. Pienessä kylässä rakastava aviopari menee vihille juuri ennen kuin pahan Ner‑Ramnusin joukot hyökkäävät kylään. Pakomatkalla pari synnyttää esikoisensa, joka syntyy ilman käsiä ja jalkoja. Vanhemmat surmataan saman tien tynkälapsen syntymän jälkeen, joten paikalle sattunut kiltti shamaani Hogl päättää kasvattaa lapsen.

Muutaman vuoden päästä Alef-Thauksi nimetty lapsi rakastuu valloittajien orjatyttöön Diamanteen, joka lupaa järjestää pojalle kädet ja jalat, jos tämä auttaa tytön pakoon. Alef-Thaun on saatava Vulfien hirviökansa puolelleen, jotta hänellä olisi tarpeeksi väkivoimaa hyökkäykseen. Raajojen tienaaminen on monen mutkan takana, mutta Alef-Thau ei pelkää seikkailuja. Hän joutuu lopulta jatkuvasti noutelemaan eri kansoille erilaisia taikaesineitä vaikeista paikoista. Toisessa osassa pääviholliset vaihtuvat, mutta Alef-Thau jatkaa matkaansa Diamanten löytääkseen, nyt jo täyskasvuisena aikuisena.

Vaikka Jodorowsky yrittää parhaansa omaperäisen fantasiamaailman luomisessa, jokin henki luomuksesta jää puuttumaan. Lukija ei uppoudu värikkäisen hahmojen ja monimutkaisen maailman pauloihin samalla tavalla kuin esimerkiksi Incalin Jodoversumiin. Yksi syy tähän ovat varsin yksiulotteisina pysyttelevät henkilöhahmot, joilla ei tunnu olevan juurikaan luonnetta. Toinen on Jodorowskylle harvinainen huumorin puute, ellei komediaksi ole sitten tarkoitettu outoja juonenkäänteitä, jotka tuovat peliin mukaan esimerkiksi ufoja, gladiaattoritaisteluita, merihirviöitä ja astraalijumalia. Ylipäätään harva täysjärkinen pitää pienistä keijukaisista satuhahmoina, etenkin jos niillä on ärsyttäviä nimiä kuten Luruluu.

Miniatyyrimaailma alkaa kuitenkin koko ajan muuttua merkityksettömäksi, kun juoni kulkee yhä enemmän aineettoman maailman puolelle. Alef-Thaun tärkein kyky raajattomana on ruumiistaan irtautuminen ja astraalitasolla liikkuminen. Hän osaa myös paikoin luoda itselleen eteerisen ruumiin tosimaailmankin puolelle. Diamanten henkiset kyvyt ylittävät jopa Alef-Thaun, mutta hän ei olekaan samanlainen olento kuin kaikki muut tässä harhakuvien täyttämässä todellisuudessa. Koska osia ei julkaistu suomeksi sen enempää, on turhauttavaa, ettei pääse näkemään, miten pitkälle Jodorowsky aikoi viedä jo neljättä seinää koputtelevan tarinankuljetuksensa. Vaikuttaa siltä, että tarina kertoo seuraavissa osissa laajemmaltikin maallisen tomumajan ylitse pääsemisestä ja spirituaalisen maailman luomista mahdollisuuksista.

Arnon piirrosjälki on yksityiskohtaista ja näyttävää, vaikka hänen hahmonsa ovat hieman jäykän oloisia. Liikkeen sijaan tuntuu että hahmot on aseteltu erilaisiin poseerauksiin joka ruudussa. Erityisesti tämä pistää silmään ja kiusaa lukukokemusta toimintakohtauksissa ja veden äärellä. Tyyli tosin luo kuvakirjamaista tunnelmaa, mitä vahvistaa myös kaunis vesi‑ ja peiteväreillä tehty kirkkaiden sävyjen väritys.

Voi olla, että tulevissa osissa Alef-Thaun tarina ottaa uuden vaihteen silmään. Toisinaan Jodorowskyn kehittelyt vievät oman aikansa, ennen kuin lukijan ahaa-elämys syntyy. Siksipä on sääli, että suomalainen julkaisusarja loppui niin lyhyeen. Kakkososan takakannessa mainostetaan vielä osaa Yksisilmäinen kuningas, joka ei ilmestynyt koskaan. Nimi vihjaa, että Conan barbaarin tavoin myös Alef-Thau lopulta nousee hallitsijaksi asti. Jos tarinan loppu saadaan nähdä vielä englanniksi, voi kokonaisuuden arvioida vielä uudestaan.