Jari Mustonen

Picnic at Hanging Rock (Huviretki hirttopaikalle, 1975)

Ohjaaja:

• Peter Weir

elokuva arvostelu

Mitä ihmisistä tulee, kun he katoavat muiden elämästä?

"All that we see or seem is but a dream within a dream."
— Edgar Allan Poe

Huviretki hirttopaikalle ‑elokuvan julisteessa käytetty Edgar Allan Poen lainaus kuvaa osuvasti Peter Weirin ohjaaman klassikon unenomaisuutta. Joan Lindsayn vuonna 1967 julkaistuun romaaniin pohjaavassa juonessa neljä tyttöä poistuu viktoriaanisen ajan loppupuolella eväsretken aikana omille teilleen paikallisten kallioiden luo ja katoaa. Loppuelokuva käsittelee katoamisen aiheuttamaa epävarmuutta heidän kohtalostaan.

Elokuvan ilmaisusta tuli kuitenkin tällä kertaa paljon enemmän kuin tarinansa. Weirin luoma visio ilmentää ihmisten taipumusta kantaa mukanaan kadonneen ajan haamuja.

Postmoderni historiankirjoitus mullisti nykyisen vuosituhannen alussa käsityksiä menneestä ajasta. Sen mukaan visuaalinen taide luo yhtä todellisen jäljitelmän historiasta kuin mikä tahansa muukin historiallinen tutkimus. Kaikesta tulee mahdollista, koska kuva menneestä vaikuttaa vain mielessämme, ei todellisuudessa. Kykenemme luomaan menneisyydestä ainoastaan rekonstruktioita. Historia on siksi väistämättä mielemme vanki. Samasta syystä mitään tarinaa ei voida koskaan kertoa tyhjentävästi loppuun. Itse asiassa, jatkuva muistoissa vellominen estää ihmisiä kehittymästä henkisesti. Sen sijaan, että katsoisimme vain tulevaisuuteen, lillumme menneen ajan ristiriidoissa yrittäessämme taivuttaa historiaa vastaamaan omiin tarpeisiimme.

Weirin ohjaus jäljittelee ihmisten epävarmuutta heidän kohdatessaan selittämättömän konfliktin. William Fordin 1800‑luvun lopun maalaukseen pohjaava dualistinen nimi, Huviretki hirttopaikalle, muovautuu tarinassa metaforaksi 1900‑luvun taitteen seksuaalisesta tukahtuneisuudesta: "huviretken", eli tyttöjen seksuaalisen itsensä etsimisen yllä kohoaa henkinen kuolemantuomio, "hirttopaikka". Heidän päästyään pois kulttuurin kahleista miljoonia vuosia vanhojen kallioiden luo valtaa heidät huuma ja he haluavat tuntea luonnon ihollaan. Riisuttuaan tiukat saappaansa, koskettavat he lämmintä maata paljaine jalkoineen. Tämä euforinen hetki on viimeinen, jonka jaamme heidän kanssaan.

Kaikki eivät katsoneet hyvällä Weirin avoimeksi jäävää kerrontaa. Legendan mukaan yksi jakelijoista heitti valkokangasta kahvikupillaan tehostaakseen vaatimustaan selkeämmästä draaman kaaresta. Jollain tapaa turhautumiseen on helppo yhtyä. Toisaalta se osoittaa, kuinka elokuvista tulee todellisempia niiden jättäytyessä lopullisten ratkaisujen ulkopuolelle. Kun taide hylkää ihmisen kaipuun päättää tarina, muistuttaa se pelostamme elää maailmassa vailla päätepisteitä. Historiakin koostuu pyrkimyksistä muovata rajattomasta määrästä tapahtumia sattumanvaraisuutensa takia epätodellinen mutta hallittu ja siksi turvallinen kertomus.

Huviretki hirttopaikalle hyödyntää miljöössään nostalgista tunnemaisemaa lämpimine väreineen ja idyllisine kohtauksineen, jolla tapaamme ihannoida menneisyyttä. Kuvaajana toiminut Russell Boyd – ohjaajan luottokuvaaja – on huomattavan lahjakas. Hän käyttää etenkin elokuvan alkupuolella kameraa kuin luoden muistoja, lähes täydellisiä otoksia eilisestä. Maalaustaiteen inspiroimien idyllisten vaikutelmien herättämä kaiho muistuttaa ihmisen hitaasti muuttuvasta suhteesta häntä pysyvämpään luontoon yli sukupolvien.

Ikiaikaisen kivisen muodostelman keskellä aikaan sidottu kulttuuri näyttää tarpeettomalta. Kenties juuri sen takia tytöt valtaa kaihoisa, nykyisyyden tukahduttama ahdistus heidän kohdatessaan perimmäisiä tunteitaan luonnon alistumattomassa jylhyydessä. Ahdistus värisee pahaenteisenä kuvakulmissa ja musiikissa aina kunnes hahmot poistuvat silmistämme jonnekin minne emme voi enää nähdä. Muiden elokuvan henkilöiden vetäytyessä rakennuksien varjoihin pohtimaan tyttöjen kohtaloa, jää näiden henki vaeltamaan maailmaan vapaana.

Ehkä juuri äärimmäinen vapaus – olla olematta mitään, päättämättä kertomusta – selittää elokuvaan sen historiassa kohdistetut suurimmat tunteet. Kontrollin hävitessä, heräävät syvimmät pelot.

Huviretkestä hirttopaikalle tuli osa australialaisten olemusta sen saatua ensi-iltansa, eivätkä elokuvan vaikutukset koskaan kadonneet maan myöhemmästäkään taiteesta. Se on teoksena kuin pala todellisuutta, määrittelemätön ja irtaantunut kerronnan säännöistä.

Elokuva kertoo maailmasta, josta "kuolleet" eivät koskaan lopullisesti katoa. Silloin muut elävät heidän varjossaan.