Juho Malanin

The Holy Mountain (1973)

Ohjaaja:

• Alejandro Jodorowsky

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alejandro Jodorowsky

Alejandro Jodorowsky teki elokuvansa El topo (Meksiko, 1970) jälkeen seuraavan elokuvansa vuonna 1973, edellistä huomattavasti suuremmalla budjetilla ja osittain Yhdysvalloista tulleella rahoituksella, koska El topo oli saavuttanut välittömästi kulttimaineen ja suuren menestyksen ns. "keskiyön näytöksissä", jotka kukoistivat Amerikassa 1970‑luvulla.

The Holy Mountain on nimestään alkaen – jos mahdollista – vieläkin häikäisevämpi ja kattavampi matka surrealistiseen ja ennennäkemättömään maailmaan, jota asuttavat samat ihmiset kuin tosielämässäkin ja jotka kohtelevat lajinsa edustajia samalla tavalla, samoin heikkouksin ja viettelevin tarkoitusperin. The Holy Mountain kuitenkin rikkoo viimeistään loppujaksossaan ja ‑ratkaisussaan kaikki mahdolliset tavanomaiset kerronnalliset ja rakenteelliset valinnat, mutta nimenomaan ohjaajan järkkymättömän varmalla otteella ja tietoisuudella siitä mitä jokin näinkin radikaali ratkaisu elokuvassa tarkoittaa ja mahdollistaa. Myöskin muilta osin elokuva porautuu entistäkin säälimättömämmin sen ytimeen, mikä maailmassa on vialla ja miksi.

Ohjaajan itsensä myös käsikirjoittama elokuva alkaa jälleen kiehtovassa ja kirkkaassa ulkoilmamiljöössä, jossa näemme mieshahmon makaamassa maassa, hänen kasvonsa ollessa täynnä hyönteisiä, jotka pitävät äänimaailmassa korostettua ja piinaavaa ääntää. Hahmo havahtuu ja aloittaa matkansa, eikä kulu kauaakaan, kun yhtäläisyydet Kristus-hahmoon käyvät selviksi niin oletetussa fyysisessä ulkonäössään kuin reaktioissaankin näkemäänsä – etenkin kaiken "opetetun" ja Uudessa Testamantissa esitetyn ideaalin jälkeen.

Käy selväksi, että ihmiset toimivat tavalla, joka kauhistuttaa päähenkilöä, ja elokuvan ensimmäisen puolituntisen – joka käydään läpi käytännössä täysin ilman dialogia – jälkeen hahmo päätyy itseäänkin salaperäisemmän Alkemisti-hahmon luokse, jota näyttelee jälleen itse ohjaaja Jodorowsky. Tämän jälkeen alkaa perusteellinen asioiden puiminen sekä halu parantua ja muuttua. Elokuva ei tyydy vähempään kuin kattaa käytännössä kaikki se, mikä mädättää maailmaa ja ihmisluontoa. Se osoittaa samalla kuinka kaikki tämä olisi myös vastaantaisteltavissa jokaisen omassa mielessä ja sielussa.

The Holy Mountain sisältää vielä aiempaakin enemmän symboleja, joiden tosielämän merkitykset – yhtä lailla kuin (samat) merkitykset elokuvan maailmassa ja vaikutukset sen hahmoihin – edustavat kaikkein pohjimmaisimpia ja ajattomimpia epäkohtia. Oli kyseessä sitten epäinhimillistä ja epäuskottavaa pahuutta ja alistamista merkitsevä hakaristi tai jotain toista uskomusta ajava ihmisen itselleen kehittämä merkki. Vaikutukset ovat yhtäläiset tosielämässä kuin Jodorowskyn elokuvissa. Hienointa Jodorowskyn tapauksessa on myös se, ettei hän koskaan mässäile niillä itsetarkoituksellisesti tai viljele niitä alleviivaavasti, vaan ne ovat läsnä siinä missä hahmotkin, oleellisena osana elämää ja elämistä, turvallisuudentunnetta, toiveita ja illuusiota.

Jodorowsky ei suinkaan esitä uskonnon teemaansa yksipuolisesti ja vain sokaisevana pahana, vaan onhan elokuvan hiljainen päähenkilö maailmaan pettyvä ja siitä aluksi suorastaan shokkitilaan joutuva ilmeinen vertauskuva Kristukselle, jonka opit ovat kaikkea sitä mihin ihmisolento harvoin tarpeeksi suuressa mittakaavassa yltää, ja jo kyky erottaa ne jostain tietystä "uskomisesta" osoittaa ihmisestä ymmärrystä liittyen siihen mikä on ihmisten kanssakäymisessä pohjimmiltaan "hyvää ja oikein", mikä "pahaa ja väärin." Ei ole väliä uskooko esimerkiksi kristinuskon Jumalaan vai ei, ihminen on joka tapauksessa tehnyt näennäisesti harmittomasta, henkisestä ja ehkä moraalisesti oikeamielisestäkin asiasta maailmanlaajuista ahdasmielisyyttä, itsekkyyttä ja väkivaltaa vain, koska halu voimistaa omaa heikkoa itseään on vaatinut abstraktin jumalan ja illuusion luomisen, jolloin muille ihmisille ja heidän eroaville uskomuksilleen ei ole enää sijaa. Kukaan ei enää muistakaan, että Kirjassa mahdollisesti mainittiin tasa-arvosta ihmisten keskuudessa.

Ehkä kaikkein järisyttävin jakso koko Jodorowskyn tuotannossa – ja myös elokuvahistorian hienoimpiin kuuluva – on keskivaiheen "retki" eri planeetoille, joiden asukkaat ja korkeimmat, varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat tahot esittelevät ympäristöjään, työpaikkojaan ja valtajärjestelmiään. Kuinka tutuilta tapahtumat, hallitukset ja arvot siellä näyttävätkään. Kyse ei siis olekaan jostain vieraasta "planeetasta" tai "vain" elokuvasta, jossa on epätavallisia, omituisia ja ajoittain hauskojakin kuvia, hahmoja ja tapahtumia. Tämä jakso sisältää hätkähdyttävää leikkausta ja Jodorowskylle etenkin tässä elokuvassa ominaisia surrealistisen korkeita ja pystysuoria kuvakulmia sekä symmetrioita, joista ihmisen silmä jälleen usein ilmaantuu esiin.

Päähenkilö näkee todellisuuden todellisena, raadollisen väkivaltaisena ja ahneena – juuri sellaisena kuin minkä esimerkiksi kirjoitettu Kristus pyrki tuhoamaan. Ihmiset ovat puolestaan enemmän kiinnostuneita siitä mistä rahaa saa ja mitä voi myydä – minkä voi ottaa itselleen. Nämäkään esitetyt hahmot eivät ole vain pelkästään mustavalkoisen pahoja ja ilkeitä – ainoastaan ihmisiä, joiden on aina mahdollista muuttua jompaankumpaan suuntaan. Alkemisti toimiikin elokuvassa eräänlaisena inhimillisenä omanatuntona – tunteena, jota ei enää tarvita fyysisenä sen jälkeen kun sisäinen herääminen ja kyky nähdä kauemmaksi ovat tapahtuneet. Siinä vaiheessa Alkemisti on siirtynyt ihmisen sisälle näkymättömiin, vastapainoiksi aiemmin vallassa olleille primitiivisille vieteille ja riistolle.

Elokuva esittää henkilöidensä ensisijaiseksi tavoitteeksi yksinkertaisesti kuolemattomuuden saavuttamisen – tuon mahdottoman unelman, jonka saavuttaminen tekisi valtaosan uskonnoista takuulla mitättömiksi ja unohdetuiksi. Illuusio, jota voi verrata rukoiltuun jumalaan tai yleensäkin voimakkaaseen kuvitelmaan. Mutta näin helppoon ja sadunomaiseen ratkaisuun Jodorowsky ei kuitenkaan onneksi elokuvassaan luota, vaan tavoitteeksi syntyy pettymyksistä huolimatta se kaikkein vaativin ja vaikein: muuttuminen, omien heikkouksiensa hyväksyminen ja myöntäminen ja elämäänsä tarkoituksen löytäminen jostain todellisesta ja riistämättömästä asiasta – esimerkiksi rakkaudesta, joka esiintyy myös uskomattomana, kuuliaisena ja hiljaisena hahmona elokuvan unohtumattomassa lopussa heräämistä ja muuttumista symboloivalla "pyhällä vuorella".

Jodorowskyn mainittu loppuratkaisu on vain harvoin elokuvan historiassa käytetty keino, joka tuo myös mieleen sen ainutlaatuisuuden, joka leimaa itävaltalaisen väkivaltaa käsittelevän Michael Haneken voimakkaita töitä ja etenkin Ranskan Jean‑Luc Godardia. Ratkaisu saattaa tuntua julmalta, jota se ei tietenkään ole – pikemminkin se laajentaa yhä entisestään Jodorowskyn valtaamaa aluetta elokuvahistoriassa ja välineen käyttäjänä, ja se myös tietyllä tavalla takoo entistäkin selvemmin sanoman katsojalle.

Elokuvan äänimaailma on voimakkaimmillaan juuri tuossa keskivaiheessa, jossa myös surrealistinen, vedentäyteinen ja "värikkään alkemistinen" sisätilakuvasto on myyttisimmillään. Äänimaailma muistuttaa myös hieman englantilaisen Nicolas Roegin mestarillisen elokuvan Walkabout (1971) omituista, "kuplivaa" ja matalalta aaltoilevaa äänimaailmaa ja musiikkia, jonka luojana toimi John Barry.

The Holy Mountain luottaa El topoa enemmän myös pitkiin sanattomiin jaksoihin, jotka saavuttavat astetta vahvemman kiehtovuuden, koska edes tuttu ihmisääni ei ole niissä läsnä. Useita Jodorowskyn elokuvia leimaa myös kiitettävä rytmitys ja kerronta niiltä osin, että ajoittain hyvinkin vaikeaa ja vertauskuvallista kuvastoa ei leikata liian nopeasti pois (tai dialogi ei keskeytä ajattelua ja prosessointia), vaan Jodorowsky antaa kuvilleen tarpeeksi aikaa olla nähtävillä ilman illuusion rikkovaa kiirettä. Hidas tempo myös omalta osaltaan lisää elokuvien kattamaa eeppistä suuruuden tuntua, kokonaista maailmaa, joka elää ja jossa eletään. Jodorowskyn käsitys kameranliikkeistä, kuvakulmista ja kuvakokojen vaihteluista on myös ilmiömäistä eikä hänen elokuvistaan juurikaan pysty mainitsemaan teknisiä tai ilmeisiä virheitä. Muutamat El topon äkilliset ja leikkausvirheitä muistuttavat siirtymätkin "raamatullisiin" lauseisiin tuntuvat loppujen lopuksi loogisilta ja sulavilta suhteessa kokonaisuuteen tai edelliseen kohtaukseen.

Jodorowsky on auteur, jonka lahjat maailmalle ovat yhtä tunnustettavia kuin hänen yhdeksi esikuvakseen usein mainitun suuren taiteilijan, espanjalaisen Luis Buñuelin (1900–1983), ja yhtäläisyyksiä näiden kahden elokuvantekijän töissä onkin mahdollista löytää niinkin yksinkertaisista asioista kuin esimerkiksi eläimien esiintymisenä surrealistisissa visioissa.

Jodorowskyn elokuva The Holy Mountain osoittaa kuinka paska voi muuttua kullaksi, ihminen enemmän entisensä vastakohdaksi ja maailma paremmaksi. Tosielämän tapahtumat ja symbolit eivät ole elokuvassa muusta syystä, ja elokuvaa ei ole tehty eikä luotu taka-ajatuksin tai valtavirran tuottajia kuunnellen.

Santa sangren (1989) jälkeisen pitkän tauon jälkeen Jodorowskyltä on valmistunut vielä lisää elokuvia, mutta ilman sitäkin hän on jo saavuttanut enemmän ja välittänyt suurempia aarteita kuin moni muu tekijä umpiahneessa (elokuva)maailmassa. Vaikka hänen elokuvansa aiheet sen mahdollistaisivat, Jodorowsky ei sorru naiiveihin ratkaisuihin eikä luota liikaa ihmisen halukkuuteen muuttua paremmaksi. Hän ei myöskään vajoa epätoivoon – mikä olisikin liian yksipuolinen ja helppo reaktio ongelmaan, joka harvoin paranee itsestään.