Sakari Määttä

V/H/S (2012)

Ohjaaja:

• Matt Bettinelli-Olpin
• David Bruckner
• Tyler Gillett
• Justin Martinez
• Glenn McQuaid
• Radio Silence
• Joe Swanberg
• Chad Villella
• Ti West
• Adam Wingard

elokuva arvostelu

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin, David Bruckner, Tyler Gillett, Justin Martinez, Glenn McQuaid, Radio Silence, Joe Swanberg, Chad Villella, Ti West, Adam Wingard

V/H/S on eri ohjaajien jaksoista koostuva episodielokuva, jonka jokaisella osalla on kauhugenren lisäksi yhteistä käsivarakuvaus. Tarjolla on siis Paranormal Activity ‑tyylistä kummittelua, suttuiseen videokuvaan liitettyjä tietokone-efektejä, verta ja suolenpätkiä sekä painostavaa tunnelmaa. Kyseistä kuvaustyyliä inhoavien kannattaa suhtautua elokuvaan varauksella, mutta muussa tapauksessa sille kannattaa antaa mahdollisuus, koska täysin turhasta tekeleestä ei ole kyse.

Adam Wingardin (A Horrible Way to Die, 2010) ohjaamassa kehystarinassa joukko nuoria murtautuu taloon etsimään tiettyä videokasettia. Yhden kasetin sijaan he löytävät useampia ja näiden kasettien kautta aukeavat myös muut lyhytelokuvamaiset jaksot. Episodit eivät ole sisällöllisesti millään tavalla yhteydessä toisiinsa, vaan toimivat ohjaajiensa itsenäisinä taidonnäytteinä. Ratkaisu ei valitettavasti ole kovin toimiva ja tekee kokonaisuudesta pahanlaatuisesti tilkkutäkkimäisen. Sama ongelma vaivaa vastaavanlaisia kauhuantologioita yleensäkin, mutta V/H/S:n poikkeuksellisen moniosaisessa paketissa ongelma korostuu entisestään.

Koko elokuvan parhaita puolia on se, että osa jaksoista onnistuu olemaan omaperäisiä – ainakin yksittäisten ideoidensa puolesta. Erityismaininnan saa Joe Swanbergin jakso, joka koostuu miehen ja naisen välisistä Skypen kautta käydyistä videopuheluista. Noin puolet episodeista ovat valitettavan kehnoja ja pitkitettyjä, mukaan luettuna jo erityisen lahjakkaaksi tiedetyn Ti Westin (The House of the Devil, 2009) hämmentävä lomavideo.

Toisinaan jaksot onnistuvat herättämään jännitystä laskelmoidun kuvauksensa ja paikoin huolellisesti tehtyjen efektiensä ansiosta. Tehosteet eivät kuitenkaan ole aina riittävän uskottavasti toteutettuja ja aiheuttavatkin enemmän kyllästymistä kuin pelkoa. Glenn McQuaidin (I Sell the Dead, 2008) juonellisesti köyhä metsäkauhujakso onnistuu ilahduttamaan efektipuolella, kun taas muun muassa West jättää tehosteiden käytön minimiin. Sen sijaan West panostaa tunnelmaan antamalla videokameran nukkuvaa pariskuntaa väijyvän tuntemattoman käsiin.

Osaa episodeista olisi mielellään katsonut pidempäänkin toisten tuntuessa piinallisen pitkiltä. Jokainen jakso on ohjattu täysin tietämättä mitä muut ohjaajat ovat tekemässä ja siksi ne eivät istu riittävän tukevasti kontekstiinsa. Pahimmillaan episodien puutteet ovat todella päällekäyviä. Esimerkiksi jo kehystarinassa katsojalle annetaan sellainen kuva, että kasetit ovat suttuista vhs‑tasoa, mutta itse lyhytelokuvat sisältävät kuitenkin runsaat määrät terävää digivideokuvaa. Myös jaksoissa usein käytetyt leikkausratkaisut antavat katsojalle ihmettelemisen aihetta.

V/H/S ‑antologian synty on Bloody Disgusting ‑nettisivuston luojan, Brad Miskan, ansiota. Hän toi yhteen kauhuelokuvien tämän hetken kiinnostavimmat nimet laulamaan ylistyslaulua katoavan vhs‑aikakauden muistolle. Elokuva toimii myös muistutuksena siitä, että käsivarakuvaus on tullut kauhuelokuvagenreen jäädäkseen ja tulee kiinnostamaan ohjaajia jatkossakin.